Viro 100

Viro on juhlinut 100-vuotista itsenäisyyttään. Olen jopa hieman kateellisena seurannut virolaisten juhlintaa ja aitoa ilonpitoa. He tuntevat olevansa yhtenäinen kansakunta, ainakin meihin suomalaisiin verrattuna.

Onnittelen sydämellisesti kaikkia virolaisia. Heillä on upea maa, upea kulttuurielämä.

Eilen 24.2.2018 Tallinnassa järjestettiin Viron tasavallan 100-vuotispäivän kunniaksi soihtukulkue. Se oli paras osoitus virolaisten vahvasta kansallisesta itsetunnosta. Kaikesta huokui lämmin, rauhaisa tunnelma. Poliiseja ei tarvittu, häiriköiviä kiusantekijöitä ei näkynyt missään. Kansallisvaltio on näiden ihmisten voimavara. Globalismia ihannoiva anarkismi ole onneksi saanut maassa sijaa. Polttopullojen heittäjät olivat poissa.

Tämä oli spontaania tahdonvoimaa. Tunnelma on videostakin katsottaessa koskettavan levollinen. Kansa luottaa omaan kulttuuriinsa ja omaan yhtenäisyyteensä. Se on vahva pohja turvallisuudelle.

Video on nähtävissä täällä:

https://www.youtube.com/watch?v=ZTy1oiPhY6Y

Juttu kulkueesta löytyy täältä.

Kiitos tekijöille!

Taksi ei tullut

Tässä on kuvaus muutaman päivän takaisesta taksin odottelusta. Kirjoitukseni ydinajatus on, että taksiala pitäisi vapauttaa kilpailulle, ei kuitenkaan ehdoitta.

Olin eräässä konsertissa ja päätinpä sen loputtua soittaa taksin. Eräs toinenkin oli soittanut. Väki väheni, paikka hiljeni ja me odoteltiin. Yksi taksi lopulta tuli. Kuljettaja oli hieman ihmeissään, kun oli niin hiljaista. Hän sanoi, että oli tullut hakemaan jotakuta kontrabasson kanssa. Auto oli sellainen farmarimalli, jonka perään mahtui myös soitin. Mukaan oli tulossa myös pari-kolme matkustajaa. Kontrabasistit soittimineen olivat kuitenkin häipyneet. Mies harhaili ympäriinsä, ja olihan se lopulta uskottava. Hän otti sitten meidät molemmat odottajat kyytiin, vaikka totesi samalla, että hänen työvuoronsa oli loppunut jo aikoja sitten. Hän oli tullut paikalle vain sen kontrabasson vuoksi. Kyydin aikana juttelimme hieman paikkakunnan taksitilanteesta. Hän sanoi, että autoja kyllä on, mutta monet kuljettajat eivät huolehdi vuoroistaan, eli jättävät tulematta työpaikalle.

Pääsin perille.  Minä jäin autosta ensin, kuski jatkoi sitten matkaansa toisen asiakkaan kanssa. Sopuisassa hengessä hieman laskeskeltiin, mikä oli minun osuuteni. Itse pyöristin lopullisen summan ylöspäin. Mukava oli kuljettaja, niin kuin rehellisyyden nimissä on todettava monesta muustakin taksikuskista.

Se kontrabasisti oli tilannut taksin jo iltapäivällä. Eivät hän ja hänen kaverinsa olleet odottaneet, olisin sen kyllä huomannut. Muistan odotellessani, kun joku huusi soittajakaverilleen, et ”mahtuukos kyytiin kontrabasso”. Sen kerroin taksikuskillekin. Näköjään näistä taksitilauksista eivät enää välitä taksit eivätkä asiakkaat.

Taksia tilattaessa soitto menee jonnekin maakunnan taksikeskukseen, joka sijaitsee aivan toisessa kaupungissa. Sieltä sitten annetaan numero, jonka avulla kuskin ja tilaajan pitäisi löytää toisensa. Siihen kyydin tarjoajan vastuu loppuu. Auto tulee, jos kuski viitsii lähteä töihin. Tienaavatkohan liian hyvin?

Kuljettajalla olisi kuitenkin tekniset mahdollisuuden ilmoittaa asiakkaalle tilanteesta. Kerran aikaisemmin eräs kuljettaja esitteli matkan aikana laitteitaan. Tekstiviestillä voi esimerkiksi ilmoittaa asiakkaalle, että auto odottaa ulko-oven edessä.

Siinä autoa odotellessani hyräilin tangoa ”Odotin pitkän illan”. Ajattelin mennä karaokeen sitä esittämään. Olisi lauluun tullut suuria katkeruuden sävyttämiä tunteita. Jatkoin ajatusleikkiä laulajanurasta, mutta tuo yllä mainittu farmaritaksi palautti ne unelmat arkeen.

Tämä ei ollut yksittäistapaus. Pari viikkoa sitten sunnuntai-iltapäivänä (noin kello viiden jälkeen) tulin junalla kotikaupunkiini matkalaukun kanssa. Menin odottamaan taksitolpalle autoa. Olin jonossa ainoa. Autoja ja ihmisiä pyöri ympärillä pilvin pimein mutta takseja ei yhtään. Odotin ja odotin. Päätin sitten mennä jalkaisin. Ihan hyvin sekin matka sujui. Pieni kiukku antoi lisävoimia.

Kuten yllä jo totesin, se kontrabassoa hakemaan tullut taksi kertoi olevan yleisesti tiedettyä, että kaikki taksit eivät huolehdi vuoroistaan. Mulla tuli mieleen aika, kun olin eräässä suomalaisessa asfalttifirmassa töissä Venäjällä. Silloinkin jouduttiin joskus odottelemaan, kun asfalttimassan kuljettajat päättivät pitää kesken ajonsa hieman pidemmän ruokatunnin. Ketjuhan siinä meni sekaisin ja kaikkien työ kärsi. Ja jos lavalla oli kuumaa pikeä, niin sen lämpötila laski. Seuraukset saattoivat näkyä jopa tien laadussa.  

Vastuullisuutta toivoisi.

Jatkan taksiliikenteestä. Suomalainen nykyjärjestelmä ei toimi. Kilpailu pitäisi vapauttaa. Olen tähän asti suhtautunut asiaan hieman nihkeästi mutta nyt taidan jo kannattaa avoimesti.

Jos kilpailu vapautettaisiin, niin ensimmäinen tärkeä seikka on se, että säännöt pitää olla kaikille toimijoille samat. Ei saa olla edes positiivista syrjintää.

Kuljettajilla pitää olla taksinkuljettajan tutkinto, joka siis on sama kaikille, viranomaisten tarkistama. On oltava voimassa olevat vakuutukset. Ja onnettomuustilanteissa niiden on katettava myös matkustajat. Auton on oltava kaikin puolin kunnossa, katsastettu. Ei saa olla minkäänlaisia kaksoisstandardeja.

Meillä Suomessa on jämähdetty paikoilleen. Tänne hyväksi esimerkiksi sopisivat Baltian maat. Otan esimerkin Liettuasta.  Siellä on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen lähdetty kehityksen tielle ja se kehitys näkyy myös taksiliikenteessä. Tilaukset tehdään puhelimella, arvioitu saapumisaika ilmoitetaan, hinta on puhelimella tilattaessa kohtuullinen (tarkkaa summaa en nyt tiedä, mutta on se varmasti alle euron kilometri), ilman lähtömaksuja. Kuitin voi tarvittaessa saada vaikka puhelimeen. Palautettakin voi lähettää ajon jälkeen netin kautta.

Toki sielläkin on aukkoja. Pimeistä takseista ei ole kai päästy eroon, mutta kun tuo virallinen järjestelmä toimii aukottomasti ja asiakkaat ovat tyytyväisiä, niin ei siinä epämääräisille toimijoille jää paljoa mahdollisuuksia. 

Pietarin matkalta II: venäläisen baletin ja teatterin maailmassa

Jatkan tarinaani tammikuun Pietarin matkalta. Lupasin kertoa Juri Butusovin ohjaamasta versiosta Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Nyt kuitenkin kommentoin esitystä vain lyhyesti. Haluan käsitellä näytelmää laajemmin erillisessä kirjoituksessa. Tuo esitys on kai vaikuttanut minuun vahvemmin kuin silloin katsomiseen jälkeen uskoin. Kokoan vielä rauhassa ajatuksiani.

Näytelmää esitetään Lensovet-teatterissa, jonka taiteellinen johtaja Juri Butusov on. Se oli varsin raju perinteisestä draamailmaisusta pesäeroa tekevä lähes viisituntinen esitys, joka toki piti sisässään kolme väliaikaa. Tällaiset esitykset ovat tarkkaan hiottuja kokonaisuuksia. Väliajoillakin on niissä oma merkityksensä. Totean, että näytelmässä ei tyydytä pelkkään ulkoiseen juoneen, vaan mennään henkilöisen tajunnan sisälle. Tie perinteisestä venäläisestä teatteri-ilmaisusta tämänkaltaiseen uudenlaiseen ilmaisuun on pitkä. Tarvetta siihen on, sen osoittaa yleisön laaja kiinnostus.

Näytelmän alkuosassa juoni etenee kuin olisi kyse jostain pakon sanelemasta läpiluennasta. Ensimmäisen väliajan jälkeen tapahtuu täyskäännös. Henkilöiden sisäinen maailma nousee keskiöön. Mielen heilahtelut traumoineen alkavat hallita olemista. Sitten katsoja ei pian enää tajua tilanteiden etenemistä. Tapahtumat seuraavat toisiaan kuin limittäin. Joihinkin erityisiin kohtiin aivan kuin pysähdytään. Ihmiset mukautuvat ja muuttuvat. Tuntuu kuin näyttämölläkin oltaisiin tapahtumain kehityksestä hämmentyneitä ja aivan kuin eksyksissä. Tajunnan virrassa on välillä siirrytty keskelle oman aikamme traumoja.

Näytelmässä henkilöt yrittävät viimeiseen asti pitää kiinni unelmistaan. Viimein he sortuvat. Näytelmä päättyy havainnolliseen kuvaan, kun kaikki esityksen miesnäyttelijät alkavat rakentaa tiiliseinää näyttämön eteen. Yllättävän nopeasti se valmistuu. Työtä toki helpottaa se, että tiilet ovat puisia. Tällaisessa maailmassa elämme. Työnteko ja velvollisuus perivät voiton. Näytelmän merkittävin hahmo, sisaruksista nuorin Irina ei ole ketään koskaan rakastanut. Rakkautta ei ole näkyvissä vielä siinäkään vaiheessa, kun hän päättää mennä vihille sotilasurasta luopuneen ja todelliseen työelämään siirtyvän paroni Tuzenbachin kanssa.  ”Sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt”, toteaa Irina uskoen kuitenkin tulevansa hyväksi vaimoksi. Se lausahdus jää esityksestä minun mieleeni päällimmäisenä mieleen. Lähtöpäivän aamuna tuokin korvikeunelma murskaantuu, kun paroni kuolee kaksintaistelusta, jonka taustalla on sotilaan velvollisuus puolustaa kunniaansa.

Odotellaan esityksen alkua

Väliaika

Yleisö osoittaa seisten suosiotaan

Kolme sisarta on moneen suuntaan avautuva näytelmä. Katsotaan, pystynkö siitä kehkeytyneitä ajatuksiani työstämään jutuksi.  Olen lukenut ja ehkä myös nähnyt näytelmän ensi kertaa noin 40 vuotta sitten. Se kertoo jotain paitsi näytelmästä ja myös minusta, että jälleen kerran alan katsoa sitä kuin uusin silmin. Ehkä se kertoo paljon myös siitä tulkintaperinteestä, jonka vankeina katsojat olleet.

Nyt mennään kuitenkin päivän tapahtumiin ja niistä kehkeytyneisiin aiheisiin.

Kolmas päivä

Nevskiä pitkin kohti Stremjannajaa ja edelleen Samoilovien kotimuseoon

Matkan kolmantena päivänä pääsin hotellista matkaan vasta puolen päivän aikoihin. Illalla oli edessä tuo teatterin maratonesitys. Siksi en halunnut itseäni päivällä liikoja rasittaa.

Olin ennakolta mietiskellyt vaihtoehtoja päiväohjelmaksi ja Nevskiä kävellessäni eräs ajatus kirkastui. Poikkesin Majakovskin metron kohdalla vasemmalle ja sieltä edelleen oikealle Stremjannaja-kadulle. Aivan hetkessä olin talon numero 8 kohdalla. Siinä sijaitseen Samoilovin näyttelijäsuvun kotimuseo. En ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt, vaikka ohi olin kulkenut ja monta kertaa olin aikonut siellä poiketa. Museo järjestää tiloissaan temaattisia luentoja ja opastuksia ja pian oli alkamassa esitys venäläisen baletin historiasta. Pidän kovasti kaikesta Venäjän kulttuurihistoriaan liittyvästä, mutta balettia olen vierastanut. Päätin kuitenkin mennä kuuntelemaan, kun muutakaan kiinnostavampaa ei ollut siihen hetkeen tarjolla. Yhtä kaikki saadessani kuunnella valmiiksi pureskeltua ja elävästi kerrottua sivistävää esitystä siinä sielu lepää ja mieli valpastuu, aina löytyy yhteyksiä historian muihin tapahtumiin.

Ennen kuin kerron siitä mitä sisällä tapahtui, on johdannoksi kerrottava muutama virke Samoilovin näyttelijäsuvusta ja museon taustoista.

Huoneisto on ennen bolševikkien valtaantuloa kuulunut Samoilovin näyttelijäsuvulle. Eräät suvun jäsenet saivat 1800-luvulla kunniaa ja mainetta näyttelijöinä ja oopperatähtinä lähinnä keisarillisessa Aleksandrinski-teatterissa.

Perheen esihahmoja ovat oopperalaulaja Vasili Samoilov (1782-1839) ja hänen vaimonsa, myös oopperatähti Sofia Tšernikova-Samoilova (1782-1854). Heillä oli neljä lasta, joista kaikki olivat merkittäviä näyttelijöitä ja/tai oopperalaulajia. Poika Vasili Samoilov (1813-1887) – isänsä etunimikaima – oli näyttelijätyön ohessa myös tunnettu taiteilija. Lisäksi perheessä oli kolme tytärtä -  Marija (1807-1880), Nadežda (1818-1889) ja Vera (1824-1880). Nadežda oli tunnettu mezzo-sopraano. Nuorimmainen Vera Samoilova-Mitšurina loi oikein komean teatteriuran, mutta lopetti uransa yllättäen huipulla ollessaan.

Poika Vasilin perheen lapset ja ainakin muutamat lapsenlapset loivat itselleen näyttelijän uran. Nikolai (1838-1897) työskenteli Aleksandrinskin teatterissa, Pavel (1866-1931) loi uraa myös Neuvostoliiton aikana. Ljubov , Pjotr ja Sergei olivat myös näyttelijöitä ainakin osan aikaa.

Vera Samoilova-Mitšurinan tytär Vera Mitšurina-Samoilova (1866-1948) jatkoi loistavaa uraansa myös Neuvostoliitossa. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen ja vuonna 1943 ensimmäisen luokan Stalinin palkinnon. Leningradin miehityksen aikana hän asui kaupungissa tehden vielä iäkkäänäkin työtä teatteritaiteen parissa vaikeissa oloissa.

Sukupuu

Mainittakoon että nykyisin ehkä tunnetuin Samoilova, Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1958 palkitun Kurjet lentävät -elokuvan naispääosan esittäjä Tatjana Samoilova ei kuulu tähän taiteilijasukuun.   Hänkin on toisen polven näyttelijä. 

Neuvostoaikana huoneisto otettiin valtion haltuun ja se toimi ns. ”yhteisasuntona”. Huoneistossa asui useita perheitä. Siinä touhussa se meni huonoon kuntoon.

Museo perustettiin 1990-luvulla (1994). Samaan kortteliin Nevski prospektin puolelle entisöitiin viiden tähden hotelli ja siinä yhteydessä tämä huoneisto erotettiin museoksi. Osa asunnosta siis jäi hotellin puolelle, mutta hyvä kun päästiin edes tällaiseen ratkaisuun. Museoon onnistuttiin keräämään Samoilovin suvulle kuulunutta esineistöä.

Museossa esitellään paitsi Samoilovien perheen elämäntarinoita ja jäämistöä myös muuta 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen teatterielämän esineistöä ja mm. asuja. Myös baletti on esillä. Museon yhteydessä on pieni tila konsertteja varten. Siellä pidetään myös säännöllisesti teatterin, baletin ja oopperan historiaan liittyviä temaattisia luentotilaisuuksia, jollaiseen siis minäkin nyt osallistuin.

Yllättäen väkeä kerääntyi pieneen museoon aika paljon. Nuorehko luennoitsija oli tietysti siitä hyvin iloinen ja paitsi että tuntui olevan venäläisen baletin asiantuntija, hän innostuksesta ja sorjasta ulkonäöstä päätellen lienee myös itse joskus harrastanut balettitanssia. Pienessä museossa reilut parikymmentä henkeä oli jo paljon. Lienee normaalia, että minä olin tuon ryhmän ainoa mies. Mutta ei siihen kukaan kiinnittänyt huomiota.  Olin lisäksi ainoa, joka teki esittelystä muistiinpanoja. Kirjoitin muutaman nimen muistiin, jottei esitys olisi mennyt aivan kokonaan toisesta korvasta ulos.  Esitys oli antoisa, nautin luennoitsijan tyylistä kertoa asia tiivistetysti liikoja lavertelematta mutta kuitenkin eläytyen.

Luennon ja opastetun kierroksen sekä lyhyen filmin katsomisen jälkeen tutustuin kotimuseon huoneistoon, sen koreisiin huonekaluihin ja esineisiin.  Sen pari huonetta on todella koreasti sisustettu. Näkyvillä on maalauksia, valokuvia ja monenlaisia pikkuesineitä. Siellä kierrellessäni saatoin eläytyä 1800-luvun loppupuolen taiteilijaperheen ylelliseen elämäntyyliin.

Nuorempi Vasili Samoilov, Vasili Vasiljevitš Samoilov on museon päähahmo, sillä hän hankki aikoinaan tuon asunnon perheen haltuun. Hän oli legendaarinen näyttelijä valloittaen teatteriyleisön rooleissaan elämänsä loppuun saakka. Hän oli mukana tuon ajan merkittävimpien ja suosituimpien kirjailijoiden draamoissa ja laulunäytelmissä Shakespearen Hamletista ja Pierre Beaumarchais’n Figaron häistä 1800 aina Nikolai Gogolin ja oman aikalaisensa, ”venäläisen näytelmäkirjallisuuden isän” Aleksandr Ostrovskin (1823-1886) tuotantoon. Hän sai aikanaan antiikin mytologiasta löydetyn lisänimen ”teatterin Proteus”. Museoon on saatu kerättyä hänelle kuuluneita esineitä ja maalauksia. Erään maiseman kerrotaan valmistuneen kuuluisan merimaalarin Ivan Aivazovskin ohjauksessa.

Nyt käyntini jälkeen Samoilovin perhe ja suvun henkilöiden elämäntarinat ovat tulleet minulle jollain lailla tutuiksi. Päässäni on ainakin jokin kiinnekohta, kun nimi tulee lukiessani vastaan.  Jälleen kerran tuli todetuksi, että Pietarissa osataan huolehtia museoista, sekä isoista että pienistä.

Kerron hieman itse luennon aiheesta eli venäläisen baletin historiasta 1900-luvun alusta lukien. Luento rakentui paljolti henkilökuvausten varaan. Museosta löytyi kiitettävästi aiheeseen liittyvää esineistöä ja kuvia. Kierroksen lopuksi katsoimme vielä muutaman erityisen kiinnostavan historiallisen balettiesityksen. Oli kiinnostavaa verrata vuosisadan alun ja nykypäivän balettiperinnettä.

Sen verran jäi mieleen, että nykybaletissa tekniikassa on menty paljo pitemmälle, mikä tietysti edellyttää paljon enemmän voiman käyttöä. Samoin balettitanssijoiden  tekniikan vaatimusten noustessa balettitanssijoiden ulkoinen olemus on muuttunut. Miehet ovat lihaksikkaampia, naisista on tullut sorjempia ja pitempiä. Vuosisadan alussa tärkeämpiä olivat korkeammat hypyt ja jonkinlainen sulavuus. Hyvän vertailukohdan antoi luennon lopussa esitetty filmikatselmus erilaisista balettityyleistä. Siinä edettiin kronologisesti alkaen 1920-luvulta ja päädyttiin meidät aikaamme. Hyvä vertailukohta on Saint-Sainsin Joutsentanssi. On siinä tyylissä eroa, kun katsoo, miten sen 20-luvulla tanssi Anna Pavlova ja miten sen tulkitsevat nykyiset tekniset pitkän soreat tanssijat.

Tällä kertaa ei mainittu sanallakaan ainakin Venäjän mediassa viime aikoina ehkä eniten esillä olleesta prima ballerinasta eli Matilda Ksesinskajasta (1872-1971), jonka suhteesta keisariperheeseen ja tulevaan tsaariin Nikolai II:een on tehnyt maassa jonkinlaisen skandaalin synnyttänyt elokuva.  Elokuvan olen nähnyt (ohjaaja Aleksei Utšitel) eikä se minuun tehnyt yhtään mitään vaikutusta. Ksesinskajasta on tullut jotain luettua. Olen myös käynyt viime vuonna tutustumassa hänen kotimuseoonsa, joka sijaitsee erään toisen museon yhteydessä Pietari-Paavali linnoituksen lähistöllä. Ksesinskaja taisi olla – ellen väärin muista – 153 cm pitkä. Nykyisin olisi hankala kuvitella sen kokoista balettitanssijaa. Ylipäänsä hänen mitoillaan balettitanssijaksi ei nykyisin olisi mitään järkeä yrittää.

Tamara Karsavina S. Sorinin maalauksessa (1910)

Luennolla mainittiin ainakin neljä ballerinaa: Tamara Karsavina, Anna Pavlova, Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova. Anna Pavlovan nimi oli minulle ennestään tuttu, koska olen joskus aikoinani nähnyt hänen elämäänsä kuvaavan neuvostoliittolaisen elokuvan.

Tärkeimpiä säveltäjänimiä olivat Pjotr Tšaikovski, Camille Saint-Saëns ja  Igor Stravinski. Kyllähän toki myös Adolphe Adamin Giselle taidettiin mainita. Kolme balettia olivat jo luennoitsijan silmäin loisteen perusteella ylitse muiden: Igor Stravinskin Tulilintu ja Petruška sekä Camille Saint-Saënsin sävelmään (orkesterisarjasta Eläinten karnevaali) luotu sooloesitys Kuoleva joutsen, josta jo yllä mainitsin.

Igor Stravinskin Tulilintu oli aikansa kulttibaletti ja jokaisen urallaan kunnianhimoisen tanssijan todellinen haaste.  Se valmistui vuonna 1910. Itse asiassa se oli Ballets russes -seurueen johtajan Sergei Djagilevin tilaus. Tuo seurue oli nimenomaan luennon keskeisiä aiheita. Ballets russes toimi vuosina 1909-1929. varsinainen tuon ajan venäläisen baletin kantava voimahahmo Sergei Djagilev (1872-1929) kokosi seurueeseensa parhaimpia Pietarin ja Moskovan tanssijoita ja järjesti vierailunäytäntöjä ympäri Eurooppaa ja myös Yhdysvaltoihin. Hänen ansiostaan venäläinen baletti tuli maailmalla tunnetuksi. Vaikka hän ei itse ollut tanssija eikä koreografi, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ympärilleen useita maineeseen nousseita lahjakkuuksia.

Seurueen pääkoreografina vuosina 1909-1914 toimi Mihail Fokin (1882-1942). Hän oli itse balettitanssija, mutta hänet tunnetaan ennen muuta koreografina. Hän oli yhden tuon ajan suuruuden Anna Pavlovan henkilökohtainen ohjaaja. Hän loi Kuoleva joutsenen koreografian. Se oli Anna Pavlovaa varten luotu sooloteos. Hän loi tuolloin myös maineikkaat koreografiat Stravinskin baletteihin Tulilintu ja Petruška.

Djagilevin ja Fokinin esittelyyn luennoitsija käytti paljon aikaa. Sitten vuorossa oli nimekkäiden ballerinojen esittely. Tamara Karsavina ja Anna Pavlova olivat mukana Ballets Russes -seurueessa. Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova ovat luoneet uransa myöhemmin.  

Karsavina (1885-1978) valmistui Pietarin balettikoulusta vuonna 1902 ja oli aluksi Mariinsky-teatterin ballerinana, mm. Gizellessa ja Tšaikovskin Joutsenlammessa. Vasta Sergei Djagilevin ja hänen Ballets Russes seurueensa ansiosta hän nousi todelliselle huipulle. Hän toimi seurueessa vuoteen 1922 asti. Karsavina asettautui myöhemmin Lontooseen.

Karsavinan tanssia on pidetty sielukkaana ja kun itse sitä katsoin, niin minusta se näytti hyvin naiselliselta ja kevyen oloiselta. Siinä se tulkinnallinen voima taisi olla.

Nyt tulee sitten meitä suomalaisia erityisen kiinnostava asia. Siitä ei mainittu luennolla, mutta Karsavinan elämään tutustuessani asia tuli esille. Tästä linkistä avautuvassa tekstissä mainitaan Karsavinan ihailijaksi myös Carl Gustav Emil Mannerheim. Tuolloin hän oli tsaarin armeijan upseeri ja yleisesti seurapiirien tuntema naisten mies. Hänen kerrotaan flirttailleen Karsavinan kanssa. Lisäksi on mainittava runoilija Anna Ahmatova. Hänenkin runosuoni alkoi sykähdellä Karsavinan tanssin innoittamana.

Huomattavan korkealle aikalaiset ovat ylistäneet myös Karsavinan ja Vatslav Nižinskin (Vaslav Nijinsky) yhdessä esittämää duettoa. Lennokkaita ilmauksia ei niistä muistoista puutu.  Kerron Nižinskistä hieman alempana. Filmejä tai kai muitakaan kuvallisia dokumentteja ei heidän tanssistaan ole olemassa.

Karsavinan harjoittelua voi ihastella tässä videossa: https://www.youtube.com/watch?v=aMsHWuLbsOI. Se on peräisin 1920-luvulta. Vuodesta on hieman ristiriitaisia tietoja. Luennon lopussa olleessa filmikatselmuksessa näytettiin pätkä, jossa Karsavina harjoittelee sisätiloissa. Hän kertoo samalla, että hänen esityksistään ei ole saatu mitään ikuistettua filmille. Youtubesta kyllä kuitenkin löytyy tällainen katkelma: https://www.youtube.com/watch?v=kuFwqTmVfeo .  

Anna Pavlova (1881-1931) ei varsinaisesti ollut seurueen jäsen, mutta hän teki kiinteästi yhteistyötä yhteistyötä Mihail Fokinin kanssa ja sitä myötä hänellä oli siteitä seurueeseen. Pavlova oli aikansa ihailtu balettitähti. Hän toimi Mariinsky-teatterin ykkösballerinana vuodesta 1906 vuoteen 1913. Maailmansodan syttymisen aikoihin hän asettui asumaan Englantiin ja teki kiertueita sieltä käsin ympäri maailmaa. Häneltä on jäänyt vähän kuva- ja filmimateriaalia. Täällä on nähtävissä hänen esittämänsä Kuoleva joutsen vuodelta 1925: https://www.youtube.com/watch?v=ou6rlB7n9to&t=24s. Filmin laatu on huono.

 

Anna Pavlova

En nyt muista, mainittiinko luennolla Maija Plisetskaja. Tässä on kuitenkin vertailun vuoksi nähtävissä hänen esittämänsä versio: https://www.youtube.com/watch?v=SC0XLmowi2o . Filmi lienee 1960-luvulta. Plisetskaja eli vuosina 1925-2015. Hänen uransa on hyvä esimerkki venäläisen balettikoulun kehityksestä ja jatkuvuudesta. Tämä versio lienee 1960-luvulta. Kyseessä on legendaarinen versio, minkä kyllä voi tajuta kommenttien perusteella.

Kolmas luennolla käsitelty ballerina oli Natalia Dudinskaja (1912-2003). Hän loi uransa Neuvostoliitossa. ja oli Kirovin baletiksi muuttuneessa Mariinsky-teatterissa tunnetuin tanssijatar. Hän sai neljä Stalinin palkintoa ja hänelle myönnettiin Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimi. Dudinskaja työskenteli tanssijana 49-vuotiaaksi eli ura päättyi 60-luvun alussa.  Hänen puolisonsa oli tunnettu balettitanssija ja koreografi ja pedagogi Konstantin Sergejev. 

Museosta löytyy maalaus Dudinskajasta tanssimassa georgialaisen Vakhtang Tšabukianin kanssa duettoa meille tuntemattomammassa Laurensija-baletissa. Netistä löytyy tällainen esimerkki heidän yhteistyöstään vuodelta 1940.

 

Dudinskaja ja Tšabukiani maalauksessa

Neljäs keskeinen nimi luennolla oli Galina Ulanova (1910-1998). Hän opiskeli Leningradissa, valmistui 1928 ja tanssi Kirov-baletissa vuoteen 1948. Sieltä hän siirtyi Moskovan Bolšoi-teatterin balettiryhmään. Leningradilaisen Kirovin ja moskovalaisen Bolšoi-teatterin baletit olivat keskenään jonkinlaisia kilpailijoita. Bolšoi oli tuolloin kehittymässä haastamaan paljon maineikkaampaa Kirovia. Sen vuoksi Ulanova itsekin koki siirtymisensä pääkaupunkiin hieman hankalaksi. Olihan hän itse balettitanssijaperheestä ja hänen vanhempansa olivat luoneet tanssijan uransa Mariinsky-teatterissa ja toimivat myöhemmin baletin parissa, isä ohjaajana jaa äiti pedagogina. Siirtymiseen oli omat syynsä mutta hän kuitenkin toivoi, ettei Leningradissa hänen siirtymistään olisi paheksuttu.  Ymmärsin luennosta, että pelko oli aiheeton. Bolšoissa hän kykeni luomaan uraansa vapautuneemmin. Ulanovan ura on valtavan hieno ja hän on luonut kasvot monelle tunnetulle baletille.  Tästä linkistä avautuu Ulanovan versio ”Kuolleesta joutsenesta”: https://www.youtube.com/watch?v=ytH5TJ8n964 .

Galina Ulanovan merkittävimpiin rooleihin Bolshoissa kuuluu Tuhkimo. Sergei Prokofjev sävelsi sen 1940-luvulla.  Ensi-ilta oli Bolšoissa vuonna 1945. Aluksi pääroolissa oli Olga Lepešinskaja mutta myöhemmin sitä esitti myös Ulanova. Mm. runoilija Boris Pasternak on ylistänyt Ulanovan roolisuoritusta.

Samanaikaisesti Kirovin teatterissa Leningradissa esitettiin Prokofjevin Tuhkimoa Konstantin Sergejevin tekemän koreografian pohjalta ja Tuhkimon roolissa oli koreografin puoliso Natalia Dudinskaja. Tässäkin ilmeni kilpailuasetelma Kirovin ja Bolšoin teatterien välillä. Ei tätä ”kilpailua” tarvitse tietenkään ruveta liioittelemaan tai dramatisoimaan. Taisi olla kyse lähinnä terveestä vertaisarvioinnista. Ymmärrän kuitenkin, että Kirovin väellä ja leningradilaisilla jonkinlaisia tunteita on esille noussut.

Luennoitsija mainitsee lempeän positiivisesti myös Moskovassa sijaitsevan Galina Ulanovan kotimuseon. Se on perustettu vuonna 2004 ja sijaitsee eräässä Stalinin ajan pilvenpiirtäjässä eli ”Stalinin hampaassa”. Pientä vaimeutta luennoitsijan sanoista olin kuulevinani. Saatan kuitenkin vain kuvitella, koska tiedän, että pietarilaisten ja moskovalaisten välillä on aina jotain kissanhännänvetoa. Ehkä luennoitsija ei pietarilaisena viitsinyt liikaa sitä kehua. Sen verran pietarilaiset tuntevat ylpeyttä kaupungin asemasta maan kulttuuripääkaupunkina. Olisi hän voinut kuitenkin siitä muutaman sanan enemmän kertoa. Olen ylipäänsä huomannut, etteivät pietarilaiset ja moskovalaiset kovin avoimesti toisiaan kehu, mutta viime kädessä se riippuu asiasta.  En ole Ulanovan kotimuseossa koskaan ollut. Se kuitenkin vaikuttaa kiinnostavalta.  Laitan sen seuraavan Moskovan matkani ohjelmaan.

Tästä linkistä näkee Ulanovan museon yhteystiedot, kuvan rakennuksesta ja myös sijainnin kartalla. Englanniksi siitä saa tietoa täältä. Kuvia löytyy noiden linkkien lisäksi myös täältä.

 

Rudolf Nurejev

Miestanssijoitakin luennolla käsiteltiin. Fokin tuli jo mainittua. Muita nimiä Nižinski (1890-1950), Rudolf Nurejev (1938- 1993), Mihail Baryshnikov (s. 1948) ja Nikolai Makarov. Viimeksi mainitun nimen luin luennon esitteestä, mutta mitään muistikuvia minulle ei hänestä kuitenkaan jäänyt. 

Vatslav Nižinski (nimi saatetaan kirjoittaa myös Vaslav Nijinsky) toimi aluksi Pietarissa Mariinsky-teatterissa ja sai jo 18-vuotiaana huomiota lennokkaista hypyistään.  Hänen tanssijan urastaan tärkeän osan muodostaa työskentelynsä Djagilevin  Ballets russes -ryhmässä, jossa hän oli mukana vuodesta 1909 vuoteen 1916. Siinä hänen suurimpiin teoksiin kuului Igor Stravinskin Petruška (1911), johon Mihail Fokin oli tehnyt koreografian. Vatslav Nižinski sai mainetta ilmaisukykyisenä tanssijana. Lennokkaiden hyppyjensä ansiosta hän toi ilmaisuunsa eloa. Seurueen mukana hän tuli tunnetuksi myös Amerikassa.

Luennoitsija keskittyi miehen tanssijan uraan, mutta kerron hieman lisää. Hänen uransa Ballets Russes -ryhmässä päättyi välirikkoon Mihail Fokinin kanssa vuonna 1916. Välirikon jälkeen hän sairastui skitsofreniaan. Hän toimi myös koreografina. Välirikon taustoista vihjaan kirjoitukseni lopussa.

Rudolf Nurejev (1938- 1993) oli tataari, joka on syntynyt junassa lähellä Irkutskia äidin ollessa matkalla Vladivostokiin miehensä luokse. Tämän luennoitsija mainitsi, vaikka muuten pysyikin varsin tiiviisti tanssiteemassa välttäen turhia laverteluja. Vanhemmat asuivat Baškiriassa Ufan lähellä pienessä kylässä. Hän oli jo nuorena superlahjakkuus, joka pääsi vuonna 1955 Leningradin Kirov-balettiin. Hän oli teknisesti loistava tanssija ja häntä on verrattu Nižinskiin. Melko pian sen jälkeen hänestä tuli Neuvostoliiton kuuluisin tanssija. Sittemmin hänen maineensa levisi ulkomaita myöten.

Luennoitsija kertoi sattumuksesta, joka paitsi että nosti Nurejevin kuuluisuuteen myös käänsi hänen kohtalonsa. Vuonna 1961 Kirovin balettiryhmä oli lähdössä Pariisiin ja muualle Ranskaan esiintymismatkalle ja juuri ennen matkaa Konstantin Sergejev – se yllä mainittu Dudinskajan aviopuoliso – sairastui. Nurejev valittiin hänen tilalleen. Pariisissa esitys onnistui ja hän sai siitä kehuja. Mutta hän kuitenkin ”erehtyi” seurustelemaan ulkomaalaisten kansa, mikä oli seurueen jäseniltä kiellettyä. Hänet uhattiin lähettää kesken matkan takaisin Neuvostoliittoon. Nurejev pelkäsi joutuvansa kotimaassaan esiintymiskieltoon. Hän erkani muusta ryhmästä ja meni ulkomaalaisvirastoon pyytäen siellä poliittista turvapaikkaa. Tämän myötä siteet Neuvostoliittoon katkesivat.  Hän pääsi käymään kotimaassaan vasta vuonna 1889 Mihail Gorbatšovin kutsusta.

Tuntemattomaksi jäänyt balettitanssijatar

Ballerina Alla Shelest

Vlalokuvassa näkyy mm.  Djagilevin ryhmä ja Fokinin matkalaukku

…

Käsittelen vielä Mihail Baryšnikovia, joka on ainoana käsittelemistäni henkilöistä vielä elossa. Hän emigroitui USA:han vuonna 1974. Luennoitsija mainitsee hänen Neuvostoliiton aikaiselta uraltaan yhden skandaalinkäryisen baletin, joka osaltaan saattoi olla osasyy hänen loikkaukseensa. Hän mainitsi vain baletin nimen, mutta netistä löytyi kyllä aiheesta mielenkiintoista tietoa. Kyseessä on Andrei Petrovin säveltämä baletti Maailman luominen (Creation of the World; Сотворение мира). Se perustuu Jean  Effelin luomien piirustusten motiiveihin. Baletin oli vaikeuksia saada esityslupaa. Moskovan Bolšoi-teatterissa torjui baletin mutta Leningradiin Kirovin näyttämölle se pääsi. Tosin ei sitä saanut erityisemmin mainostaa. Ensi-ilta oli maaliskuussa 1971.

Vastaani tuli teksti, jossa muistellaan tuota vuoden 1971 esitystä. Baryšnikovin roolisuoritusta Aatamina ylistetään ja hänen mm. kerrotaan suorittaneen uskomattomia hyppyjä. Suurimman vaikutelman teki hänen kokonaisilmaisunsa. Tässä on kuvausta tekstistä. Kyseessä on minun vapaasti kerrottua käännöstä:

Suurimman vaikutuksen baletissa teki ilman muuta Mihail Baryšnikov.  Hänen näytti nauttivan tanssistaan, kun kykeni leijailemaan ja pyörähtelemään ilmassa saaden näin hallintaansa maan vetovoiman. Niistä muotoutui harvinaisen hellyttäviä kuvia. Nimenomaan Aatamin roolissa Baryšnikovissa ilmeni taito tehdä hetken mielijohteesta yllättäviä artistisia improvisaatioita. Maailman luomisessa enemmän kuin missään muussa hänen roolissaan ilmeni loistokkaita luovia oivalluksia ja mukaansatempaava plastisen vapauden henki, suoraan sanoen tanssija Baryšnikovin nerokkuus, jota myöhemmin sai koko maailma ihailla. Esityksessä Aatamin kirkas hahmo – maailman ensimmäisestä mutta jo lahjakkaasta ihmisestä – synnytti toivon ihmiskunnan onnellisesta tulevaisuudesta.

Näin ylistävästi kirjoitettiin täällä: http://www.belcanto.ru/ballet_creation.html. Ei ole vaikea kuvitella, millaiseen hurmioon esitys kaikkinensa ja Baryšnikov varsinkin katsomon sai. Ja on itsestään selvää, miten hämilleen neuvostoyleisö joutui kuultuaan vuonna 1974 loikkauksesta.

Vaikka poliittinen valta suhtautui balettiin nuivasti, se ei kuitenkaan estänyt baletin voittokulkua. Se sai Kirovin teatterissa 119 esitystä. Koreografia levisi ulkomaita myöten. Baryshnikovin loikkauksen jälkeen puoluebyrokraatit saivat aiheen ruveta arvostelemaan sitä. Se katsottiin sytykkeeksi nuoren tanssijan loikkaukseen. Kyseessä oli jälkiviisastelua, jossa puolueen ideologeja mukailevat toimittajat yrittivät tietysti tulkita tapahtunutta ”opettavaiseen sävyyn”. Maailman luomisen  katsottiin ”rappeuttaneen” moraalia.

Irina kolpakova ja Mihail Baryshnikov tanssn pyörteessä (Maailman luominen)

Petrovin säveltäjän uralle tästä baletista ei ollut haittaa, sillä hän sävelsi pian tämän jälkeen oopperan Pietari suuresta ja sai myöhemmin Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen.  Eikä käsittääkseni koreografienkaan ura tästä ainakaan pahemmin kärsinyt.

,,,

Nyt on loppukommentin vuoro. Baletin maailmaan liittyviä tarinoita värittävät yleensä monenlaiset henkilökohtaiset tragediat, joiden syinä ovat mm. mustasukkaisuus, homoseksualismi ja AIDS. Tällä luennolla pysyttiin tiiviisti aiheessaan, kyse oli tanssista. Siksi kehuin jo yllä luennoitsijan tiivistä ilmaisua. Ei lähdetty lavealle tielle eikä vilkuiltu sänkykamareihin. Yksityiselämän kiemuroista kiinnostuneille tietoa kyllä löytyy verrattain helposti. Rudolf Nurejeviin tutustuttaessa tulee väistämättä esille hänen kuolemansa. Hän menehtyi Aidsiin, mikä toki korostaa hänen tanssijan uransa traagisuutta. Hänen on todettu antaneen Aidsille kasvot.

Koreogradi Mihail Fokinin homoseksuaalisuus mainitaan hänen yhteydessään lähes aina. Nyt luennoitsija pysyi tiukasti asiassaan. Ei hän maininnut sitäkään, että Nižinski (Nijinsky) nähtävästi koki Fokinin käytöksen häirintänä. Hän oli solminut avioliiton, mikä ei ollut Fokinin mieleen. Siitä syystä Nižinski erosi Ballets Russes -ryhmästä. Pian tämän jälkeen hän sairastui ja se sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi. Mies alkoi keskittyä muistelmiinsa. En tunne miehen elämäntarinaa, mutta voisihan vaikka päätellä, että Fokinilla voisi olla jotain vaikutusta miehen uran taantumiseen.

Pietari - kokemuksia, tunnelmia, mietteitä matkaltani tammikuussa 2018 (osa I)

Taustaksi

Kävin jälleen Pietarissa. Matkani kohteet eivät paljoa poikenneet edellisistä käynneistä. Nyt kerron parista teatterielämyksestä, Eremitaašin näyttelyistä, kuorolaulusta, baletista ja kirjakaupoista sekä teen muuten vain sekalaisia havaintoja. Ja katsonpa hieman myös televisiota, jossa aiheena on Donald Trump ja hänen kotimaansa. Eräässä iltahämärän vaiheessa mietteet liitelevät myös rakkaan Suomemme asioihin. Nyt puhti kuitenkin loppui kesken kirjoitusprosessin ja pääsen vain kuorokonserttiin asti. Venäläisbaletin historiaan liittyvää opastettua museokierrosta ja viimeisen illan varsin erikoista tulkintaa Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta käsittelen piakkoin kirjoituksen toisessa osassa.

Tässä tule vastaan niin erilaisia asioita, että olisi voinut ne laittaa kaikki erilleen mutta samassa tajunnassa tämä on syntynyt.

…

Olen kehunut Pietaria ennenkin ja kehun edelleen. On upeaa, kun lähellämme on sen kaltainen miljoonakaupunki, jonka kulttuurielämästä ja nähtävyyksistä voin ainakin itse ammentaa jatkuvasti uutta. Tietysti venäjän kielen taitoni on tähän merkittävin syy. Kun on vuosiviisumi, on helppo nousta Allegro-junaan ja mennä nauttimaan runsaasta kulttuuritarjonnasta. Eräät kaupungin täyteen ahdetut kirjakaupat ovat minulle jännittäviä seikkailuja, joissa hapuileviin silmiini saattaa osua varmasti selailun arvoista tuotosta. Musiikkitarjontaa löytyy kaupungista mielialan mukaan. Teatterissa ei mahdolliset pienet pettymyksetkään häivytä ahaa-elämyksiäni. Aina niistä jotain itselle saa. Pienet kirjailija- ja taiteilijamuseot ovat olleet herkkupaloja, joista kaikki kiinnostava tosin on jo tullut nähdyksi. Maassa arvostetaan kulttuuria. Monet taitavat ja uutterat ihmiset ovat antaneet sille oman sydänverensä. Heitä saan syvästi kumartaen kiittää kaikista kokemuksistani ja elämyksistäni.  

Tällä kertaa matkaan oli pari erityistä syytä. Oli jäänyt näkemättä Eremitaašin kehuttu ”Talvipalatsi vuonna 1917” -näyttely. Sen halusin vielä ehtiä tammikuun aikana vilkaista. Lisäksi halusin käydä sen vastapäätä palatsiaukion toisella puolella sijaitsevassa entisen Pääesikunnan näyttelytilassa. Sielläkin minulla oli erityiskohde. Halusin paneutuen tutustua vuosisadan vaihteessa eläneen liikemiehen ja taidekeräilijän Sergei Štšukinin kokoelmaan. Yleisradion Teema-kanava näytti joulukuussa upean ranskalaisen dokumentin Štšukinista. Sen katsottuani innostuin miehen elämäntarinasta ja polte 1900-luvun alun ranskalaiseen modernismiin ja impressionismiin ei jättänyt rauhaan. Olin ne osastot joskus väsähtäneenä läpikävellyt, mutta tuolloin en oivaltanut, minkä aarteen ja minkä kohtalokkaan tarinan maalaukset sisällään kantavat. Dokumenttielokuva, joka muuten on vielä nähtävissä Ylen Areenassa (https://areena.yle.fi/1-4128560), sai minut paneutumaan tarkemminkin kokoelman ihmeelliseen matkaan halki neuvostohistorian uhkaavien karikkojen. Ehkä kirjoitan siitä vielä jotain, kunhan saan ensin käytyä Moskovassa, johon myös on sijoitettu osa kokoelmasta.

Ensimmäinen päivä

Saapuessani kaupungissa oli kevyttä lumisadetta. Oli oikeastaan kiva nähdä taas kaupunki lumisena. Siellä täällä pyöri väkeä lapiot kädessä. Vanhat oudonnäköiset neuvostoajan lumenkeruukoneet olivat nyt muuttuneet modernimpiin ajopeleihin. Ensin oli vuorossa valuutan vaihto ja sitten riensin hankkimaan liput iltaohjelmiin. Sain liput sinne, minne halusin. Tosin ne olivat kyllä aivan viimeisiä paikkoja.

Hotelliin asettauduttuani oli edessäni pieni lepohetki. Pitkään en vuoteessa kuitenkaan viihtynyt. Hotellin vieressä sijaitsi pieni apteekki, jossa kävin tekemässä suunnittelemani lääkeostokset. Samalla tein pienen kävelyn lähiympäristöön. Ostin samalla Stockmannin alakerrasta pientä naposteltavaa loppuillaksi kolmituntisen teatteriesityksen jälkeen.

Kompromissi

Ensimmäisenä iltana kävin katsomassa Sergei Dovlatovin teokseen Kompromissi pohjautuvan samannimisen näytelmän. Se kuuluu pienen Komedianty-teatterin ohjelmistoon. Teatteri sijaitsee aivan Moskovan aseman lähellä Ligovski prospektilla. Katsomopaikkoja teatterissa on niukalti, ehkä hieman yli 60. Hieman ihmettelen, miten teatteri ylipäänsä selviytyy taloudellisesti, sillä ohjelmisto on yllättävän monipuolinen ja näyttelijöiden määrä on suhteellisen runsas, mutta toisaalta lipputuloja ei pienen salin huomioon ottaen esitystä kohden liikoja kerry. Lippujen hinnatkin ovat hyvin kohtuulliset. Minun lippuni katsomon keskiosasta maksoi 900 ruplaa ja tarjolla oli myös 750 ruplan lippu hieman reunemmalta eturivistä. Tämän hetken ruplan kurssin mukaan ne ovat hieman yli 10 euroa. Ehkä säästöjä tulee juoksevissa menoissa. Tilat ovat ahtaat ja rakennus vanha.

Illan näytelmästä kerrotaan venäjäksi täällä.  Klikkaamalla avautuu myös runsaasti valokuvia, joten venäjää taitamatonkin voi tutustua sivuun ja sitä kautta myös muuhun ohjelmistoon.

Näyttämö ennen esityksen alkua

Esityksen lopussa

Kirjailija Sergei Dovlatovista ja näytelmän taustoista tyydyn nyt kertomaan niin suppeasti kuin osaan. Dovlatov oli mielenkiintoinen persoonallisuus, joka ilman muuta ansaitsisi oman käsittelynsä. Ensin kuitenkin hieman johdattelen näytelmään. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Viroon ja siellä erääseen lehden toimitukseen, josta neuvostoviranomaisten hampaisiin joutunut Dovlatov oli onnistunut saamaan töitä. Näytelmän kerrotaan olevan surullinen komedia. Sitähän se on. Se on myös satiiri makoisine ylilyönteineen.

Näytelmän päähenkilö on mies nimeltä Sergei Dovlatov. On toki tehtävä ero tuon henkilöhahmon ja kirjailija Sergei Dovlatovin välillä, vaikka he muistuttavatkin toisiaan. Oikea Sergei Dovlatov oli pietarilaiskirjailijoita, joka muutti todellakin Tallinnaan ja sai töitä erään lehden toimituksesta. Hän – kuten roolihahmokin- eli kroonisessa rahapulassa ja käytti turhaumassaan runsaasti alkoholia. Näytelmä on kuitenkin fiktiota. Toki sisältö ja teema koskettelevat kirjailijalle hyvin tuttuja asioita.

En malta olla kertomatta lisää kirjailijan elämänvaiheista. Hän emigroitui Virosta vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja joka sitten kuoli siellä vuonna 1990 hieman alle viisikymppisenä, kun sydän ei kestänyt runsasta alkoholin käyttöä. Dovlatov on nykyisin moderni klassikko, mutta hänen kirjailijauransa Venäjällä alkoi varsinaisesti kukoistaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Varsinaisesti hän pääsi julkaisemaan teoksiaan vasta Amerikoissa. Hänen teoksiaan on suomennettu, mutta tätä Kompromissi-kirjaa ei käsittääkseni ole.

Dovlatov vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa Leningradissa opiskellen jonkin aikaa jopa Leningradin yliopiston suomen kielen osastossa, koska sinne oli suhteellisen helppo päästä. Hän menestyi opinnoissa huonosti mutta suomen kielen taitoaan hän hyödynsi opettaessaan kieltä trokareille eli mustan pörssin kauppiaille. Opinnot eivät tuolloin kuitenkaan kiinnostaneet ja hän jättikin ne kesken mennen asepalvelukseen. Yliopistoon hän kuitenkin vielä palasi. Tällä kertaa hän onnistui pääsemään venäjän kielen osastolle, josta ei kuitenkaan koskaan valmistunut.

Kerroin jo, että Kompromissi sijoittuu miehen Viron vuosiin, jonne mies muutti, kun ei löytänyt kotikaupungistaan töitä. Teos on varsinaisesti novellikokoelma. Se koostuu kahdestatoista ”kompromissista”, tarinasta tallinnalaisen lehden toimituksessa. Päähenkilönä on Sergei Dovlatov -niminen mies, joka muistuttaa elämäntavoiltaan erehdyttävästi itse kirjailijaa. Mies on kuitenkin fiktiivinen hahmo eikä kaikki novellien mottoina olevat aidolta näyttävät artikkelilainaukset ole lukemani perusteella täysin aitoja. Tiedetään kuitenkin, että mies kirjoitti tuolloin mielenkiintoisia lehtijuttuja. Hänen kirjailijan tyylinsä oli hioutunut vuosien myötä jo verraten kypsässä iässä. Se vaikuttaa mestarillisen vaivattomalta mutta tuo helppouden tuntu on kovan työn tulosta.

Näytelmässä ollaan neuvosto-Viron tunnelmissa. Muutama vironkielinenkin sana siinä kuuluu. Kirjahyllystä pilkistää tyhjiä votkapulloja. Ne tuntuvat olevan räsyisen ja elämän kuluttaman toimittajan vakiokalustoa. Toimituksessa hän kohtaa jatkuvasti vastoinkäymisiä ja elämässään hassuja sattumuksia. Näyttelijät onnistuvat vaikeassa tehtävässään ihan siedettävän hyvin. He eivät onneksi sorru liioittelevaan ylinäyttelemiseen, mikä tuntuu joskus venäläisteattereita vaivaavan.

Näytelmässä on runsaasti hauskoja sattumuksia, joista paljastuu Neuvostoliiton aikaisen todellisuuden absurdi ilmapiiri. Eräässä kohtauksessa Dovlatov on esimiehensä kanssa työmatkalla ja joutuu ”yllättäen” parin ilotytön seuraan. Kerran taas hänet lähetetään jonkun merkkihenkilön hautajaisiin lehden toimitusta edustamaan, vaikkei hänellä ole mitään tietoa itse vainajasta. Miettiä siinä sitten muistosanoja. Eikä miehellä ole edes tummaa pukua, mutta onneksi toimituksesta joku huonosti istuva pikkutakki löytyy.

Pari kohtausta jäi minulle kuitenkin erityisen kirkkaana mieleen.  Ensimmäinen tarina oli se, kun toimittaja lähetettiin synnytyslaitokselle tekemään juttua lehden juhlanumeroon. Tehtävänä oli tehdä juttu vastasyntyneestä ja hänen perheestään, ei tietenkään kenestä tahansa, sillä perheestä oli lehtiartikkelissa tarkoitus tehdä loistavan kommunistisen tulevaisuuden esikuva. Vanhempien piti olla esimerkillisiä, mielellään puolueen jäseniä.  Lapsen tuli olla mieluiten poika ja hänelle piti antaa virolaiseen kansanperinteeseen liittyvä nimi Lembit.  Tehtävä tuntuu helpolta, mutta tässä satiirissa se on kaikkea muuta. Ensimmäinen ehdotettu lapsi tuntuu oikein hienolta, kun vanhemmatkin ovat kunnon kommunisteja. Isän nimen kuultuaan toimittajan on kuitenkin soitettava esimiehelleen. Hän on nimittäin Etiopiasta, toki aito kommunisti. ”Musta” ei käy sosialistisen Viron esikuvaksi eikä asiaa pehmennä sekään, että johtava lääkäri toteaa isän ja lapsen olevan ”suklaan värinen”. Toisessa tapauksessa lapsen vanhemmat ovat jopa toimittajan tuttavia. Asia vaikuttaa hienolta, mutta – yksi seikka vesittää kaiken. Lapsen isä on juutalainen. Kolmas tapaus meneekin sitten hyväksyttävästi läpi. On oikein työläistaustaa. Mutta pikkuongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun toimittaja tapaa lapsen isän. Hän on oikein perivenäläinen juoppo, joka ei millään tahdo hyväksyä lapselleen nimeksi typerältä kuulostavaa ”Lembitiä”. No, päästään kompromissiin: voihan nimen sitten juhlan jälkeen muuttaa.

Toinen tapaus jäi minulle koko näytelmästä minulle päällimmäisenä mieleen. Sen pääosissa on Dovlatovin kollega Ernst Buš (tai ehkä Bush) ja saksalainen merikapteeni. Buš on Dovlatovin lailla elämän ja alkoholinkin  ryvettämä mies, joka harhailee elämässä naissuhteesta toiseen. Tarina oli niin kiinnostava, että luin sen myös itse kirjasta, jossa juttu onkin kerrottu pitemmän kaavan mukaan. Kirjan olin ostanut samana päivänä läheisestä Bukvojed-ketjun myymälästä. Sen luettuani arvostukseni Dovlatovin tyyliä kohtaan vain nousee.

Tiivistän tähän tapauksen huipennuksen. Bušia yritetään saada kirjoittamaan ilmiantoa, jossa tuo kapteeni saatetaan vähintäänkin epäilyttävään valoon. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa julkisesti, että tuo kapteeni oli yrittänyt lähennellä tätä. Ilmiannot kuuluivat neuvostotodellisuuteen ja siksi luonnollisesti KGB:n kanssa useita kertoja hankaukseen joutunut Dovlatovkin on liittänyt kohtauksen kertomukseensa. Tässä satiirissa tilannetta on vielä kärjistetty älyttömän tuntuisilla homosyytöksillä. Elämä on luonnollisesti täynnä kompromisseja, varsinkin Neuvostoliiton kaltaisessa totalitarismissa. Nyt ylittyi kuitenkin toimittaja Bušilla se raja, jossa hän ei enää kompromissiin taipunut.

Kerron tuon saman vielä laajemmin. Saksalainen kauppalaivan kapteeni on nimeltään Paul Rudi. Toimittaja Ernst Buš on Neuvostoliiton saksalaisia ja kai siksi hänet lähetetään tekemään ideologissävytteistä juttua, jossa kapitalistinen maailma pitäisi avautua kielteisessä valossa, mutta jutusta tulisi kyllä näkyä myös yhteistyön ilmapiiri. Buš pääsee kapteenin kanssa juttusille, juttu syntyy ja se julkaistaan. Seuraavana päivänä alkaa kuitenkin tapahtua. Toimitukseen tulee KGB:n eversti. Hetken päästä päätoimittajan huoneeseen kutsutaan myös toimittaja Buš. Päätoimittajan arvovalta kokee kolauksen, kun tuo vieraana oleva tiedustelupalvelun upseeri pyytää päätoimittajaa poistumaan omasta työhuoneestaan. Toimittajan rääpäle jää näin ollen kahden hyvin tahdikkaasti ja korostetun hillitysti käyttäytyvän KGB:n upseerin kanssa. Tulee puhe kapteenista. Mies oli vangittu, sillä kyseessä on aikoinaan vuosikymmenen alussa Virosta länteen loikannut emigrantti, aikaisemmalta nimeltään Rytti. Eversti tekee salakavalasti toimien sovinnon eleen, jossa hän ehdottaa Bušille virallista lausuntoa. Buš on asiaan valmis, kynäkin on jo valmiina kädessä ja paperi edessä. Sitten kun selviää, mistä on kyse, kynälle ei enää olekaan käyttöä. Toimittajan pitäisi siis kertoa Rudin ehdottaneen homoseksiä, joskin eversti käyttää häveliästä sanamuotoa. Toimittaja Buš reagoi kuitenkin asiaan kansanomaisemmin. Hän pöyristyy torjuen raivostuneena sovintotarjouksen. Arkaluontoista tunnustusta ei tulekaan.  Eversti vastaanottaa toimittajan kieltäytymisen hyvin tyynenä. Myöhemmin elämässään mies saa kyllä kokea sen seuraukset vuosienkin jälkeen.  Kirjassa kerrotaan kapteeni Rudista sen verran, että hän joutui vankileirille suomensukuisten mordvalaisten alueelle ja kansainvälisen painostuksen ansiosta hänet vapautetaan parin vuoden kuluttua ennenaikaisesti.

Tässä on kyse totalitarismille ominaisesta poliittisesta harjaamisesta. Tällaiset toimet eivät kuitenkaan ole välttämättä pakkotoimia eikä suoranaisia uhkailuja, vaan - aivan kuin tässä – suostuttelua ja myötäkarvaan silittelyä. Sellaisessa käsittelyssä on helppo taipua namupaloihin. Kompromissit kuuluivat arkipäivään. Taipumista sovintoon pidettiin luonnollisena, kukapa sitä ehdoin tahdoin haluaa haastaa riitaa tai rakentaa epäsopua. Asioista tuli helposti itsestäänselvyyksiä.

 …

Näytelmä eteni sujuvasti. Se kesti noin kolme tuntia, mutta minä pitkästyin vain hieman väliajalla.  Siinä edettiin reippaasti tilanteesta toiseen. Se on oiva satiiri 70-luvun yhteiskunnan pinnan alta. Hyvää on sekin, että henkilöhahmot eivät ole liian yksioikoisia. Dovlatovin hahmo tuntuu tuossa ympäristössä luonnolliselta selviämisstrategialta. Miehen juopottelua korostetaan. Se on kai jonkinlainen oman egon puolustusreaktio. Kyllähän myös kaikille tuttu Vladimir Vysotski poltti kynttiläänsä molemmista päistä. He molemmat päätyivät ratkaisuunsa omassa ajassaan, periaatteistaan kiinni pitäen, tehden näin elämästään totta.

Useissa kohdin minulle itselleni palautui mieleen omat moninaiset kokemukseni 70- ja 80-lukujen Neuvostoliitosta. Nyt ne alkoivatkin tuntua hassuilta ja jopa absurdeilta.

…

Rupesin illalla hotellihuoneessa miettimään näytelmän sanomaa. Mieleen ei noussutkaan pelkästään omat kokemukseni Neuvostoliitosta vaan meidän oma Suomemme.  Ajatukseni alkoivat harhailla tuttujen politiikan henkilöiden ympärillä. Menin kyllä näytelmästä aivan liian kauas, mutta kerron kuitenkin. Ainakin siitä näkee, miten laajasti minä tuon kompromissihakuisuuden ymmärrän.

Eduskunnassa valtiopäivien avajaisissa presidenttimme piti 3.2.2018 puheen, jossa hän kertoi arvomaailmaamme liittyvästä ongelmasta. Hän totesi mm. seuraavaa:

”Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.”

Toki asioita pyöritellen mutta vähintäänkin epäsuorasti hän arvosteli EU:iin kohdistunutta massamaahanmuuttoa ja turvapaikkapolitiikkaa.  Sen jälkeen hän on vaiennut ongelmista ja tuntuu myöntyneen Merkelin ja muiden EU:n suurten johtajien ajamaan linjaan. Kaiken lisäksi hän on alkanut vaatia erään toisen puolueen johtajalta ”voimakasta katumista”, kun hän ei katsonut tämän arvojen olevan kohdallaan. Tämähän viittaisi siihen, että mies olisi itse asettautunut moraalin yläpuolelle.

Pääministerimme meni kai pikaistuksissaan vuonna 2015 lupaamaan asuntonsa maahamme Ruotsin kautta muuttovirran mukana tuleville. Sitten asia unohtui eikä lupaukseen ole palattu.

Keskuudessamme on toki monia muitakin vaikenevia, ainakin osin periaatteensa myyneitä hahmoja. Eräs nykyinen ministeri nousee ensimmäisenä mieleen. Eräs entinen on jo noussut komissaariksi.

Tulee vain mieleen, mitenköhän heitä on silitelty päin virallista linjaa. Pääministerimme taisi ottaa sen hellittelyn liian innoissaan, kun meni lupaamaan liikoja. Presidenttiämme taidettiin joutua helmikuun jälkeen hieman taivuttelemaan ojennukseen. Siihen ei tekijöiltä kai paljoa vaadittu. Ojennus on säilynyt ja mies on toiminut kuin mallioppilas, mistä merkkinä on tämänvuotisiin presidentin vaaleihin avautuneet runsaat tukieurot. Näitä ojennusleirit jäävät salaperäisen hämärän utuun.

Miksikö näitä nyt tähän laitoin? No koska niistä puhuminen on meidän yhteiskuntamme tabuja. Jotakin siis salaillaan. Dovlatovin kirja puolestaan nostaa esiin hänen yhteiskuntansa piiloteltua puolta.

...

Ohjelmalehden kannessa on kuva kirjailija Sergei Dovlatovista

Palaan vielä Dovlatovin näytelmään. Se loppuu päähenkilö Dovlatovin arvoitukselliseen lausahdukseen, jonka suomentamisessa minulla on suoranaisia ongelmia. Lausahdus on tämä: ”Трудна дорога от правды к истине.” Siinä on kaksi sanaa, jotka molemmat merkitsevät ’totuutta’. Suoraan käännettynä lause kuuluisi näin: ”Vaikea on tie totuudesta totuuteen.” Se ensimmäinen sana ”pravda” on suomalaisillekin tuttu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen tärkeimmän sanomalehden nimenä. ”Istinassa” on kyse enemmän moraalista ja eettisestä rehellisyydestä, se löytyy syvältä ihmisen sisältä. Kun se kerran jotenkin on käännettävä, niin päädyin liikoja miettimättä suomentamaan sen näin: ”Vaikea on tie   totuudenmukaisuudesta rehellisyyteen.”

Televisiokeskustelu

Samana iltana vuoteessa aloin surffailla TV-kanavilla. Niitä löytyi muutamia kymmeniä. Minulle ennen tuntemattomalla ja käsittääkseni verrattain pienellä ja valtakunnallisesti katsoen merkityksettömällä Zvezda-kanavalla (nimi merkitsee suomeksi ’tähteä’) oli kiinnostava keskustelu.

 Siinä ohjelman juontajan Aleksandr Striženovin vieraana oli Neuvostoliiton ensimmäisen rock-oopperan säveltäjä Aleksandr Žurbin (s. 1945). Tuo rock-ooppera valmistui vuonna 1975. Mies muutti 90-luvun alussa Yhdysvaltoihin ja hänellä on nykyisin asunto sekä New Yorkissa että Moskovassa. Hän on jatkanut sävellystyötä ja keskustelun perusteella hänen sävellyskenttänsä on laajentunut klassisenkin puolelle.  Häneltä on valmistunut viisi sinfoniaa ja useita klassisen musiikin oopperoita. Niistä hän kertoo hyvin ylpeänä. Ja edelleen tuolla jo 70 vuotta täyttäneellä miehellä tuntuu olevan runsaasti hankkeita.

Ohjelmassa jutellaan monista asioista, mutta kerron nyt hieman siitä, mitä mies kertoi presidentti Donald Trumpista. Hän pystyi käsittelemään Yhdysvaltain presidentin asemaa analyyttisesti hehkuttelematta tunteitaan. Arvioihinsa hänellä on oma arvokas näkökulmansa, sillä hän on itse kasvanut neuvostoyhteiskunnassa ja kokemusta USA:sta on jo 90-luvulta lähtien. Tosin toimintaa on varsinkin 2000-luvulla ollut yhä enemmän myös Venäjällä.

Žurbinin mielestä Trumpin hyökkäävä asenne ja käytös Yhdysvaltain valtamediaa kohtaan on järkyttävä virhe.  Amerikkalaisella valtamedialla – kuten esimerkiksi sanomalehti New York Times – on maassa hyvin vahva asema. Se on auktoriteetti, johon luotetaan. Žurbin uskoo, että kun Trump alkoi arvostella valtamediaa valemediaksi, on selvää, että tilanne ei jää siihen. Kosto elää ja se on oleva Trumpille tuhoisa. Media-alan valtaeliitti tekee kaikkensa, että Trump saadaan erotettua presidentin toimestaan.  Žurbin toteaa ohjelmassa suoraan, että hän ei tule olemaan vallassa koko presidenttikauttaan.

Muitakin presidentin toimintaan liittyviä asioita keskusteluissa kosketellaan. Siinä toistuu mm. presidentin entisen turvallisuusneuvonantajan Michael Flynnin nimi. Lisäksi mennään myös Jerusalemin tilanteeseen. Myös USA:n Venäjä-suhteita käsitellään. Žurbinin mielestä kaikki Trumpin lähipiirin keskustelut Venäjän suurlähetystön kanssa on otettava tulevaisuuden kannalta vakavana uhkana. Venäläiset emigrantit ovat Žurbinin mukaan laajalti Trumpin puolella. Žurbin kehuu Yhdysvaltain talouden kehitystä. Työttömyys on laskenut ja pörssikurssit ovat nosteessa. Hänen mielestään siinä on Trumpin politiikan vaikutusta.

Žurbinin mielestä ikäviäkin asioita voi tapahtua eikä näissä tapahtumissa rajoituta USA:n rajojen sisälle. Tulipesäkkeitä voi kehittyä ympäri maailman. Haastateltava on kuitenkin sisäisistä ja ulkoisista uhkakuvista puhuessaan hyvin maltillinen. Hän lähinnä vain varovaisesti myötäilee toimittajaa, tai ehkä jopa hillitsee. Hän toteaa, että turvatarkastukset ovat viime aikoina maassa huimasti kiristyneet mutta kaikkea ei niidenkään avulla voida estää.

Tämä haastattelu jääköön tähän. En itse seuraa aktiivisesti Yhdysvaltain poliittisia käänteitä. Minua asia kiinnosti vain sen venäläisen näkökulmansa vuoksi. Haastattelu on katsottavissa myös Youtubessa ja löytyy täältä. Pääpaino keskustelussa on toki musiikissa.

Toinen päivä: modernia taidetta, historiaa ja kuorolaulua

Toinen päivä meni kivasti Eremitaašissa. Menin ensiksi Pääesikunnan näyttelytilaan. Nousin yläkertaan, jossa sijaitsivat Štšukinin ja Morozovin kokoelmat, joiden takia olin ylipäänsä paikkaan tullut.

Vilkaisu Pääesikunnan ikkunasta kohti Talvipalatsia

Sergei Štšukiniin tutustuessani olen oppinut, miten 1900-luvun alun moderni taide saattoi kyetä suggeroimaan katsojansa. Vaikutus alitajuntaan voi olla hypnoottisen vahva.  Yllä mainitsemassani Yleisradion Areenassa katsottavissa olevassa dokumentissa siitä kertoo Pablo Picasson maalaus Nainen ja viuhka. Tuo nimenomainen maalaus on sijoitettuna Moskovan Puškin-museoon. Štšukin kulki tuon maalauksen ohitse aamuisin ja alkoi havaita itsessään pitemmän ajan kuluessa sisäisiä muutoksia.

Pääesikunnassa mieleenpainuvin on ilman muuta Henri Matissen Tanssi ja sen rinnakkaisteos Musiikki. Ne olin kyllä pannut merkille jo edellisellä käynnilläni. Taiteilijanimistä vastaan tuli vastaan Matissen ja Picasson lisäksi ainakin Derain, Gauguin, Van Gogh, Cezanne ja Monet.  Nyt minä hurmaannuin eniten Picassosta, mikä oli itsellenikin pieni yllätys, sillä olen häntä aiemmin vähätellyt. Yritän kai sisimmässäni jäljitellä Štšukinin tuntemuksia. Myös minulle ennestään tuntemattoman Andre Derainin maalaukset kiinnostivat. Juttelin museossa erään hotellin työntekijän kanssa. Kehuin kokoelmaa, mihin hän tietysti yhtyi. Hänen suosikkinsa oli Matisse. Kun kerroin pitäväni Picassosta, hän nyrpisti hieman nenäänsä. Picasson maalaus Kaksi sisarta vaikutti nyt ehkä vahvimmin. Sen edessä seisoin pitkän tovin, kuin olisin siitä etsinyt jotain salaista viestiä. En kuitenkaan haluaisi mitään yksittäistä taulua liikaa korostaa. Itse näyttelyn kokonaisuus sai minut lopulta mykistymään. Morozovia tunnen huonosti, mutta arvelen hänen olleen keräilyharrastuksessaan kylmäkiskoisempi sijoittajatyyppi. Sergei Štšukin sen sijaan koki sisimmässään taiteen hyvin voimakkaana. Hänen panoksensa maalaustaiteen kehitykseen on jäänyt turhan näkymättömäksi.

Henri Matissen maalaukset Tanssi ja musiikki

 

Lisää Matissen maailmaa

Pablo Picasson kaksi sisarta ja tuijottava silmä

Štšukinin ja Morozovin kokoelmien jälkeen kiertelin vielä jonkin aikaa muita osastoja katsellen. Sen jälkeen laskeuduin alas ja istuin leppoisan hetken aulan kahvilassa. Innostuin vilkaisemaan viereiseen kirjamyymälään ja ostin kauniin kuvitetun kirjan Eremitaašin historiasta.

Sitten menin päärakennukseen, jossa toisessa kerroksessa oli paljon kehuttu näyttely ”Eremitaaši ja Talvipalatsi vuonna 1917”. Se oli monipuolinen ja vaikuttava kokonaisuus. Kuvien, esineistön ja hyvin kiteytettyjen tekstien lisäksi nähtävillä oli myös harvinaista filmimateriaalia. Keisariperheestä on nähtävillä upeita kuvia.

Kruununprinssi Aleksein leluja

Siellä ensimmäisenä silmiin pisti rakennuksessa ensimmäisen maailmansodan aikana perustetun sotasairaalan toiminta. Tapahtumissa edettiin kronologisesti. Vastaan tuli helmikuun vallankumous, sitä seurasi väliaikaisen hallituksen kausi ja lopulta lokakuun vallankaappaus. Bolševikkien ottaessa vallan Talvipalatsiin rynnänneet yrittivät kiihkeästi etsiä keisarin hovin rikkauksia niitä suuremmin löytämättä. Paljon tuhoa saatiin kyllä aikaan.

Erityisen kiinnostunut olin Aleksandr Kerenskin toimista. Hänen persoonansakin sailisävalaisua. Helmikuun vallankumouksen jälkeen häneen kohdistui suuren suuria odotuksia, mutta ne osoittautuivat turhiksi. Hän toimi suuruudenhulluna vallaten mm. käyttöönsä Aleksanteri III:n työhuoneen.  Hän otti suojelukseensa vanhan legendaarisen vallankumousjohtajan Jekaterina Breško-Breškovskajan, jota kutsuttiin yleisesti Venäjän vallankumouksen babuškaksi eli isoäidiksi. Kerenskin hallitus oli vapauttanut hänet Siperian karkotuksesta.

Aikaa kului vuoden 1917 tapahtumia seuratessa sen verran kauan, että muihin osastoihin ei enää jäänyt kovin paljoa aikaa. Olen toki käynyt siellä ennenkin. Aina yhtä rauhoittavaa on kierrellä ympäriinsä ja ihailla  eri tyyliin sisustettujen huoneiden sopusointua.

…

Illalla olin Filharmonian pienessä salissa kuorokonsertissa. Konsertissa esiintyi kahdeksan hengen mieskuoro  ”Optina pustin” (Оптина пустинь). Se toimii luostarin yhteydessä ja nytkin ohjelmistossa oli jouluun liittyvää ortodoksisen perinteen mukaista musiikkia. Sain siis vielä tammikuun lopulla saada nauttia joulun tunnelmasta, joka tosin poikkesi meidän luterilaisesta lauluperinteestä. Toinen osa koostui perinteisestä venäläisestä kansanmusiikista. Kuoro lauloi ilman säestystä.

Konsertin alkua odotellessa

Loppukumarrus ja -kukitus

Itse kuoroihmisenä tein omia kriittisiä havaintojani.  Esiintymistyyli oli erikoinen. Kuoro esiintyi puolikaaressa, johtaja seisoi keskellä katse yleisöön päin. Hän lauloi osan ajasta itse mukana, mutta hän johti kuoroa ja ohjasi sitä sen vuoksi käsillään. Nyt se kuitenkin näytti minusta hieman hassulta huitomiselta, koska kuorolaisista kaikki eivät seuranneet juuri lainkaan johtajan liikkeitä. Lopetukset olivat epätarkkoja, kun jotkut unohtivat totella johtajansa sormimerkkejä. Aloituksetkin epäonnistuivat muutaman kerran. Eräässä s-äänteellä alkavassa laulussa joku alkoi suhista ennen aikojaan. Lisäksi balanssissa oli välillä ongelmia. Minua se kiusasi mutta muu yleisö ei siitä näyttänyt välittävän. Eikä valitteluni vielä lopu. Ohjelmalehtisen tiedotkaan eivät pitäneet paikkaansa. Se johtui kai erään kuorolle ilmeisen tärkeän laulajan sairastumisesta. Muutama laulu oli jouduttu poistamaan ohjelmistosta pelkästään sen vuoksi, että tuon sairastuneen laulajan olisi pitänyt laulaa solistina.  Lisäksi osa oli poistettu, koska nähtävästi hänen osuutensa siinä oli muuten keskeinen. Niihin kuului eräs Rahmaninovin Vigiliaan kuuluva laulu, jota erityisesti odotin kuulevani (Ныне отпущаеши ”Nyt päästät meidät”). Nähtävästi kuoron balanssi ja yhteissointi häiriintyivät juuri tuon laulajan poissaolon takia.  Kuorossa oli kontratenori- tenori-, baritoni- ja bassoäänet. Kontratenorin ääni oli vieno ja hieman soinnuton, eikä matala bassokaan vakuuttanut. Näin balanssissa väliäänet tuntuivat liikaa dominoivan.

Yhtä kaikki nautin nimenomaan toisen osan perinteisistä venäläisistä lauluista. Se olevan kuorollekin vahvempaa aluetta.  Mukana oli hienoja soolosuorituksia. Niihin yleisökin hurmaantui. Se nousi osoittamaan suosiotaan ajoittain jopa ylös nousten. Täpötäysi sali nautti kuulemastaan. Vaikka yllä hieman moitinkin kuoron teknistä tasoa, niin kokonaisuudessaan salin ilmapiiri itsessään oli minulle aivan upea musiikillinen elämys.

Konsertin ehkä erikoisin esitys oli sävelmä, jonka sanat ovat tuttuja myös venäjää taitamattomalle. Se on Nikolai Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento. Odotin sitä uteliaana ja onneksi se oli ohjelmistossa. Tuollainen hyvin nopeatempoinen laulu on aikamoinen haaste lauluryhmälle, jossa on mukana jo iäkkäitäkin laulajia. Siinä tulee nimittäin laulajille kiire eivätkä kaikki välttämättä pysy mukana. Näiden laulajien tekninen taitavuus riitti kuitenkin mainiosti. Se oli hauska vakavampien laulujen väliin sijoitettu ilonpilkahdus.  

Konsertin alussa eräs kuoron jäsen piti yleisölle tervehdyssanat ja totesi samalla olevansa iloinen, että kuoro voi esittää konserttinsa Filharmonian pienessä salissa. Hänen mukaansa se on akustiikaltaan Pietarin paras konserttisali. Tuo no muuten merkillepantava toteamus.  Olin siellä nyt ensi kertaa ja voin vahvistaa salin hienon akustiikan. Sitä samaa kyllä kehui myös salin lippukassan vanha rouva, kun hieman kyselin häneltä ennakkoon salista.

Viimeisenä esitetty toinen ylimääräinen laulu sai minunkin sydämen sykähtelemään ja lopussa lähes riemastumaan. Laulu tunnetaan Suomessa nimellä ”Olen kuullut on kaupunki tuolla” (venäjäksi ”Однозвучно гремит колокольчик”). Laulun herkässä lopussa kontratenori alkoi hehkuttaa korkeuksissaan mutta vieressä nuori tenoriääni yltyi nousemaan vielä ylemmäksi, mikä yllätti herkkyydessään sekä minut että venäläisyleisön. Sai siinä sitten iloinen ujonoloinen nuori tenori hieman hehkutella raikuvien suosionosoitusten paisteessa. Kuorossa on upeaäänisiä laulajia, vaikkei mielestäni yhteissointi aina toiminutkaan. Mutta ne heikkoudet voi unohtaa. Kun päätös oli niin upea, niin se pelasti koko konsertin. Olisittepa nähneet yleisön konsertin jälkeen. Ei siellä happamia ilmeitä näkynyt, vaikka vaatenaulakkojen äärellä ihmisruuhkassa osa taisikin hieman kärsimättömänä jonottaa päällysvaatteitaan.

Konsertin jälkeen minä kävelin rauhassa Nevski prospektia pitkin kohti hotelliani. Hieman kuitenkin pitkä päivä alkoi hiukoa ja poikkesin eräässä kansainvälisen ketjun pikaravintolassa kevyellä iltapalalla. Hotellini oli pieni ja yksinkertainen mutta toisaalta siinä on oma kiva tunnelmansa. Hissi siitä puuttui ja nousin portaita sen ylimpään eli kolmanteen kerrokseen. Päästessäni ylös portaikko oli täynnä pieniä tyttöjä ja poikia. Samaan kerrokseen oli majoittunut jostain päin Venäjää saapunut urheilijaryhmä, nähtävästi uimareita. Heillä oli meneillään valmistautumispalaveri seuraavan päivän kilpailuja varten. He olivat aivan nuoria, ehkä 9-12-vuotiaita. Sinä hetkeltä he olivat keskittyneet kuuntelemaan johtajaansa ja tuskin huomasivat minua, kun puikkelehdin heidän välistään. Reippaita he olivat ja seuraavana aamuna aamupalalla tuntuivat myös sympaattisilta. He kiittivät jopa tarjoilijaa ruokailunsa päätteeksi.