Kirjailija Khaled Hosseinin yllättävä ilmoitus

 Ensi alkuun paljastan, että jutussani on kyse transsukupuolisuudesta. Johdannoksi kerron kuitenkin otsikon kirjailijasta ja omasta suhteestani hänen tuotantoonsa.

Khaled Hosseini (s. 1965) on syntyisin Afganistanista ja asunut Yhdysvalloissa teini-iästä lähtien. Maailmanmaineeseen hänet nosti esikoisromaani Leijapoika (The Kite Runner, 2003), johon pohjautuva elokuva lienee tehnyt hänestä vielä tunnetumman. Hosseini on ollut koko uransa ajan äänekäs syntymämaansa puolestapuhuja.

Hänen koskettavaan elämäntarinaansa voi tutustua helpoiten Wikipediasta. Siitä välittyy hänen lahjakkuutensa, jonka hän osoitti jo lapsuudesta alkaen. Hosseinin isä oli diplomaatti ja perheensä mukana hän asui nuorena Kabulin ohella Teheranissa ja ennen Yhdysvaltoihin muuttoa Pariisissa. Siellä ollessaan vuonna 1980 Hosseinit joutuivat hakemaan turvapaikkaa Yhdysvalloista. Perhe joutui puille paljaille, mutta sosiaaliturvan ansiosta perhe pääsi jaloilleen ja isän onnistui oman ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta kouluttaa lapsensa.

Khaled Hosseini opiskeli lääkäriksi. Kirjoittamisen harrastus ei kuitenkaan jäänyt ja kirjailijan ura käynnistyi oman ammatin ohessa. Ainakin ensiteoksensa hän julkaisi toimiessaan sisätautien erikoislääkärinä. Päivät alkoivat aamutuimaan kirjoittamalla.

Oma tutustumiseni Hosseinin tuotantoon alkoi hänen toisesta teoksestaan Tuhat loistavaa aurinkoa (Thousand Splendid Suns, 2007). Suomennos valmistui vuosi alkuteoksen jälkeen ja luin sen tuoreeltaan, kun teos sattui osumaan kirjaston esittelyhyllyllä silmiini. Se vei mukanaan ja siitä innostuneena hankin käsiini myös esikoisteoksen ja katsoin myös siihen pohjautuvan elokuvan. Wikipedian mukaan noita teoksia on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Kolmannen teoksen ilmestymistä sai muutaman vuoden odottaa. Se taisi kuitenkin jo jäädä kesken. Samaa sykettä ei enää löytynyt. Vaikutti vahvasti siltä, että kirjailija oli jo saanut kaiken kerrottua. Tyyli kyllä miellytti mutta kuvauksissa oli toiston tuntua. Pyörittiin samojen aiheiden ympärillä.

Hosseinin teokset ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa omaelämäkerrallisiin aiheisiin. Hän on pitäytynyt tiiviisti omassa kulttuuriperinnössään. Tällöin on sinällään normaalia, että luomistyössä on haasteita, kun vanhat aiheet tuntuvat kalutun loppuun. Kai autenttisuudestakin alkoi hävitä jotain.

Seuratessani kirjailijan päivityksiä sosiaalisessa mediassa näkemyksissä ja kannanotoissa alkoi näkyä amerikkalaistumisen vaikutus. Tuo on tietysti oma subjektiivinen tunnetason arvio. Arvostukseni ei kuitenkaan ole laantunut. Innostavat lukuelämykset ovat edelleen mielessä. Seuraan hänen uraansa ja hänen ajatuksiaan, lähinnä kuitenkin uteliaisuudesta. Hänen suosionsa on edelleen valtava. Facebookissakin hänellä taitaa olla yli 600 000 seuraajaa.

Kiinnostuneille laitan linkin haastattelusta, jossa kirjailija pohtii naisnäkökulman huomioon ottamista. Se on ollut hänelle luova haaste ja osoitus kirjallisista pyrkimyksistä moniäänisyyteen.

…

Juttuni varsinainen aihe on Facebookissa silmiini osunut kirjailijan viesti. Asia koskee transsukupuolisuutta ja liittyy läheisesti kirjailijan omaan perhepiiriin. Intiimistä aiheesta on siis kysymys ja se on herkistänyt myös monet viestin lukijat ja kommentoijat. Hän julkaisi viestinsä jo reilu viikko sitten. Tunnustan ensi reaktioni olleen kutakuinkin tyrmäävä. Siitä tämä viivekin johtuu. Annoin muutaman päivän kulua ja sen myötä aloin itsekin arvostaa isän ratkaisua. Hosseini on todennut olevansa muslimi, tosin maallistunut. Siinä valossa näkemys on vähintäänkin radikaali.

Liitän tähän kirjailijan 13. heinäkuuta julkaiseman viestin kokonaisuudessaan. Sen perässä on suomennokseni. En lopulta tyytynyt pelkkään google-käännökseen, vaan päädyin sitä muokkaamaan, toivottavasti parempaan suuntaan.

Khaled Hosseini:

”Yesterday, my daughter Haris came out as transgender. I have known about Haris’ journey since last year and I’ve watched her navigate some very trying personal times. Transitioning is such a complicated undertaking—emotionally, physically, socially, psychologically—but Haris has met each challenge with grace, patience, and wisdom.

As a father, I have never been prouder of her. I am delighted to now have not one but two beautiful daughters. Most of all, I am inspired by Haris’ fearlessness, her courage to share with the world her true self. She has taught me and our family so much about bravery, about truth. About what it means to live authentically. I know this process was painful for her, fraught with grief and anxiety. She is sober to the cruelty trans people are subjected to daily. But she is strong and undaunted.

I love my daughter. I will be by her side every step of the way, as will our family. We stand behind her. It’s a privilege to watch her enter the world as the beautiful, wise, and brilliant woman that she is. May God bless her.”

Käännös:

”Eilen tyttäreni Haris esiintyi transsukupuolisena. Olen tiennyt Harisin matkasta viime vuodesta lähtien ja olen nähnyt hänen käyvän läpi hyvin haastavia henkilökohtaisia ​​aikoja. Siirtymävaihe on monimutkainen prosessi – emotionaalisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti – mutta hän on kyennyt kohtaamaan uudet haasteet nöyrällä, kärsivällisellä ja viisauden täytteisellä asenteella.

Isänä en ole koskaan ennen ollut hänestä niin ylpeä kuin nyt. Iloitsen siitä, että minulla on nyt yhden sijasta kaksi kaunista tytärtä. Eniten olen vaikuttunut Harisin pelottomuudesta, hänen rohkeudestaan jakaa maailmalle omaa todellista itseään. Hän on opettanut minulle ja perheellemme hyvin paljon siitä, mitä on rohkeus ja totuus, mitä tarkoittaa elää aidosti. Tiedän, että tämä prosessi on ollut hänelle tuskaisa, täynnä surua ja ahdistusta. Hän suhtautuu tyynesti sille julmuudelle, jonka kohteena transsukupuoliset ovat päivittäin. Mutta hän on vahva ja peloton.

Rakastan tytärtäni. Olen joka vaiheessa hänen rinnallaan, kuten myös perheemme. Seisomme hänen takanaan. On etuoikeus saada seurata, kun hän kauniina, viisaana ja loistavana naisena kohtaa tulevan maailman. Suokoon Jumala hänelle siunauksensa.”

 

Juttu on herättänyt suunnattoman paljon kommentointia, lähes pelkästään kunnioittavia ja ylistäviä. Yksi kyyninen viesti siellä oli, jossa viitattiin tyttären maskuliiniseen nimeen. Sen kirjoittaja leimattiin tylysti ”spämmääjäksi”. Itse asiassa ei hänkään kritisoinut. Viestistä vain ilmeni ehkä piiloteltu sarkasmi. Siihen kuitenkin reagoitiin hyvin herkästi.

Ymmärrän kyllä molempia osapuolia. Isän näkemys on avoin ja rohkea. Se on saattanut tehdä kipeää, mutta hän on käsittääkseni koonnut itsensä. Kyseessä on kuitenkin oma lapsi. Hän ansaitsee kunnioituksen.

Toisaalta tuon torpatun näkemyksen esittäjä puolustautuu rehdisti. Tässä hänen perusteltu reaktionsa syytösten jälkeen. Suomennos on omani.

”Haluat periaatteessa viedä tilaa tavallisilta ihmisiltä, jotka yrittävät olla puolueettomia ja suvaitsevaisia. Se on hyvin itsekäs asenne, joka sulkee pois kaiken vuoropuhelun, mikä kehittää keskinäistä kunnioitusta. Uudenlaisen terminologian käyttö ei oikeuta riidan kylvöä ja syyttävää käytöstä.”

Hän siis toivoo, että keskustelun sävyn pitäisi olla kuitenkin keskinäisesti kunnioittavaa. Siinä tuomitaan herkkänahkaisesti vääränlaisen kysymyksen esittäjä ja leimakirves heiluu.

Tästä oppii sen, että sananvalinnoissa on nykyisin oltava tarkkana. Loukkaantumisesta on tullut joillekin kai lähes sisäinen pakkomielle. Olkoon kyse mistä tahansa.

Toivoisi tietenkin, että asioista pitäisi voida puhua avoimesti, myös mahdollisista ennakkoluuloista, ilman että saisi osakseen leimakirveen iskuja. Tosin tässä tilanteessa närkästymisen kyllä ymmärrän. Onhan asia varmasti herkkä niin isälle ja muulle suvulle, kuin myös laajalle lukijakunnalle. Tuossa tilanteessa odotetaan varmasti kannustavia ja rohkaisevia näkemyksiä. Ymmärrän, että tässä yhteydessä pieni polemisoivakin asenne voi tuntua vastenmieliseltä. Parempi vaihtoehto on vaieta.

Enkä tiedä, onko perheen uuden tyttären päätös pelkästään juridinen, vai onko hän tosiaan aloittanut hormonihoidot ja ehkä kirurgiset toimet. Siihen isällä olisi varmaan oma kiinnostava näkemyksensä. Onhan hän kuitenkin sisätautilääkäri ja tuntee varmasti myös mahdolliset haitat. Toisaalta Haris on jo itse täysi-ikäinen ja kantaa vastuun teoistaan.

Yhtä kaikki, isä voi olla tietoinen sukupuolenkorjauksen ikävistä puolista. Hänelle se voi tehdä kipeää, mutta henkilökohtainen Facebook-seinä ei varmasti ole niiden asioiden läpikäymiselle oikea foorumi.

Pohdin myös kirjailijan islamtaustaa. Sillä on varmasti taustalla ollut vaikutuksensa, mutta kovin paljon sillä ei ole merkitystä. Khaled on todennut olevansa uskonnollisissa näkemyksissään maallistunut. Hänen lastensa näkemyksistä en tiedä mitään.  Perhe on täysin amerikkalaistunut.

…

Etsin tietoa Harisista. Ja löytyihän siihen pari videolinkkiä (tässä ja tässä). Ne ovat vuodelta 2019. Nuorukainen vaikuttaa olevansa hyvin valveutunut, terävä-älyinen ja sanavalmis kaveri, joka tuntuu olevan suosittu myös opiskelukavereitten keskuudessa. Hän on loistava esiintyjä. Isä voi olla vain ylpeä tuonkaltaisesta lapsestaan. Äänessä on poikamaisuutta. Se särkyy välillä kimakaksi. Jos hormonihoidot oli jo aloitettu, se saattoi olla niiden vaikutusta. Käsittääkseni prosessi on kuitenkin alkanut hieman myöhemmin.

…

Sukupuolen vaihdokset tai korjaukset (tai miksi sitä itse kukin haluaakin kutsua) ovat viime aikoina saaneet näkyvyyttä. Suhtaudun niihin itse kriittisesti, varsinkin silloin, jos kyse on alaikäisestä tai nuoresta ihmisestä, jonka elimistö on vielä fyysisesti kehittymässä. Niitä ei pitäisi ryhtyä suosimaan.

Transsukupuolisia on Yhdysvalloissa noussut viime aikoina näkyviin asemiin. Esimerkkinä laitan kaksi henkilöä, jotka toimivat Yhdysvalloissa korkeissa valtion viroissa. Toinen heistä on Rachel Levine, joka on toiminut Pennsylvanian terveysministerinä ja on ensimmäinen transsukupuolinen senaatin vahvistama virkamies. Tässä on linkki englanninkieliseen artikkeliin. Toinen on Samuel Brinton, ydinvoima-alan asiantuntija. Hän on nuorempaa sukupolvea (s. 1988) ja ura lienee selkeässä nosteessa.

Riikka Purra perussuomalaisten johtoon

Käsittelen nyt pääosin Purran blogia. Viimeisimmässä, 16.8. kirjoittamassaan tekstissä, hän käsittelee Afganistanin tilannetta. Siinä sivutaan maahanmuuttoa, mikä tässäkin jutussani on pääaihe. En nyt mene kuitenkaan päivänpolttaviin kysymyksiin, vaan palaan tapahtumien ketjussa kuuden vuoden päähän. Siihen on oma syyni.

Yhtä kaikki, laitan tähänkin yhteyteen tärkeän twitter-kiteytyksen Purralta. Siitäkin käy ilmi, että vuoden 2015 tapahtumien toistumisen uhka on pinnassa:

”Kansainvälisen yhteisön kaiken humanitaarisen energian ja resurssien pitäisi keskittyä sen varmistamiseen, että Afganistanista ei lähde laajamittaisia turvapaikanhakijavirtoja Eurooppaan. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole ratkaisu, ei nyt eikä yleisesti.”

Myös entinen puheenjohtaja on jo ehtinyt Facebook-sivullaan kommentoida kiteytetysti Afganistanin tapahtumia. Tilanne kehittyy. Minä kuitenkin muistelen vanhoja. Sitä ovat osaltaan ruokkineet myös tapahtumat Valko-Venäjän ja Liettuan rajalla.

…

Riikka Purran valintaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi minulla on erityinen näkökulma. Sen alkuna on syksy 2015. Löysin tuolloin hänen verkkosivunsa ja bloginsa. Se oli sattuman kauppaa, ehkä hauska sukunimikin veti puoleensa. Ensimmäisessä lukemassani jutussa hän viittasi radio Deissä käytyyn keskusteluohjelmaan, jossa hän oli puhumassa maahanmuutosta somalitaustaisen Maryan Abdulkarimin kanssa. Ohjelman toimitti Kai Kortelainen. Eipä olisi voinut olla parempaa tapaa aloittaa tutustuminen. Sain kuulla hänen luonnollisen äänensä ja seurata hänen argumentointiaan elävässä keskustelussa, jossa vieraat saivat kaiken lisäksi puhua verrattain vapaasti.

Kirjoitin tuosta radio-ohjelmasta heti blogitekstin, joka löytyy täältä. Jutun otsikoksi muotoutui Onko avointen sydänten politiikka kestävä ratkaisu? Se on toimittajan Purralle keskustelun alkuvaiheessa esittämä kysymys. Olin tuolloin kirjoittanut blogiani vajaat kaksi vuotta ja tuo juttuni minulta jonkinlainen päänavaus ajankohtaisiin poliittisiin aiheisiin, vaikka olinkin kyllä ehtinyt jo harhautua Ukraina-teemaan. Juttu onkin sitten saanut kivasti käyntikertoja, taitaa edelleenkin olla kymmenen suosituimman listalla. Valitettavasti itse radio-ohjelmaa ei ole enää kuunneltavissa. Jutussani raportoin keskustelun etenemistä kuitenkin jotensakin selkeästi.

Löysin ohjelman kautta järkevästi analysoivan tutkijan, jota oli ilo kuunnella. Tunteet olivat kuitenkin kaksijakoiset, koska toinen keskustelija liikkui aivan eri sfääreissä. Se oli välillä tuskastuttavaa ohipuhumista. Kirjoitinkin tuolloin, että ”radio-ohjelma olisi oikein mojovaa materiaalia kulttuurirajat ylittävän keskustelun tutkijoille”. Itse asiassa asetelma oli selvä. Realistisen lähestymistavan rinnalla oli ”korkeaotsaisen empatian” edustaja. Tuo oli Purran itsensä käyttämä luonnehdinta.

Täytyy mennä hieman pääasiasta syrjään ja kertoa hieman Abdulkarimiin liittyen. Hänhän on ollut sittemmin Yleisradion jälkiviisaissa. Minä tosin en ole hänen vuodatustaan siellä katsellut kuin kerran-pari sattumoisin, eikä kehitystä näyttänyt tapahtuneen. Olin tosin lopettanut koko ohjelman katsomisen jo ennen kuin hän sinne ilmestyi, koska siitä oli tullut jonkinlainen poliittisesti ohjautunut höpinäpiiri. Ritva Santavuori ja Kalle Isokallio toivat jutusteluun sopivasti särmää. Kun heidät savustettiin ulos, kiinnostukseni lopahti.

Mutta mennään Purraan. Samana syksynä innostuin käymään laajemmin lävitse Purran kirjoituksia ja kirjoitin marraskuussa 2015 myös niistä kirjoituksen, joka löytyy täältä. Se oli jonkin sortin yritys luoda Purran teksteihin ja ajatteluun yleisempää katsausta.

Purra käsitteli tuolloin monenlaisia asioita, kuten liberalismia, henkilökohtaisen ja poliittisen rinnakkaiseloa, Michel Houellebecqin romaania Alistuminen. Hän asettaa vastakkain rationalistin ja moralistin. Hän käsittelee terrorismin pelkoa. Toki hän toi myös tasa-arvon kysymyksiin omia näkökulmiaan.

Liitän esimerkin siitä, kuinka Purra pöllyyttää liberalismia osoittaen samalla omalla tavallaan oman ajattelunsa kansallismielisen perustan:

Liberalismi on muumimamma, joka ottaa kaikki syleilyynsä. Se vie elämää eteenpäin omaa rataansa, sitä on mahdotonta vastustaa. Muumilaakso on onnen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita. Täällä tahdottomat nöyryytetyt idiootit odottavat.

Ongelma on se, että kaikki meistä eivät halua mitään muumilaaksoa. Yhtä kaikki karavaani kulkee.  Liberalismi tietää, että me nujerrumme.

Liberalismi tietää, mitä on olla kunnon ihminen. Enempään se ei pysty. Se on sokeutunut uskossaan, eikä tiedä, mitä on olla ihminen.

Se uskoo integroivansa koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jumalattomuudessaan liberalismi on tyhmä. Se ei osaa arvostaa, mitä täällä on aikaansaatu.

Purra kärjistää, mutta tuo sarkasmillaan esille hiljaisimpien syviä tuntoja.

Menen Radio Dein keskustelun tiimoille tarkemmin alempana.  Sitä ennen suunnataan huomio kohti tätä päivää.

 

Miten minun blogiseurannalle sitten kävi.  Purra kirjoitteli harvakseltaan ja lueskelin hänen tekstejään, kun kohdalle sattui. Melko pian veivät muut asiat päähuomion. Kunnes sitten 2017 Purran nimi ilmestyi yllättäen PS-puolueen yhteyteen. Wikipedian mukaan hän oli liittynyt puolueen palvelukseen suunnittelijaksi jo edellisenä vuonna. Vuonna 2018 hän oli Laura huhtasaaren kampanjapäällikkönä presidentinvaaleissa. Seuraavana hän nousi eduskuntaan komealla äänisaaliilla.

Olin pitänyt häntä politiikan ulkopuolisena. En itse asiassa tiennyt hänen ammatistaan. Luulin, että työskenteli tutkijana ja halusi roolinsa vuoksi olla puolueista riippumaton. Wikipedian mukaan hän näyttääkin olleen jatko-opiskelijana. Ja blogin väliaikaisen hiljenemisen syynä lienevät olleet myös perheenäidin kiireet ja huolet.

No aloin toki seurata Purran toimintaa politiikassa. Hän alkoi tulla näkyville sosiaalisessa mediassa. Arvioin mielessäni hänen esiintymisiään ja luin hänen tekstejään. Olin utelias.

Youtubesta löysin hänen omia striimauksiaan. Niistä kävi ilmi Purran vahvuudet ja heikkoudet. Sitkeästi hän loi kuultavaksemme ja nähtäväksemme poliittisia katsauksiaan. Kiinnostavaa niitä oli kuunnella, mutta joskus puhti näytti olevan poissa. Ääneen tuli ponneton ja flegmaattinen sävy, ruuti puuttui. Turhan hento ote saattoi ruokkia epäuskottavuutta. Vaikutti siltä kuin suullisen viestinnän alueella Purrasta ei olisi ollut poliittiseksi toimijaksi. Tuo käsitys häipyi oikeastaan vasta myöhemmin kevään 2019 jälkeen, kun seurasin hänen esiintymisiään eduskunnassa ja A-studion kaltaisissa ohjelmissa. Hänen argumentointikykynsä näytti pääsevän esille.

Ja ehkä tuo välillä pintaan nouseva ”hento ote” saattoikin kääntyä voitoksi. Se olikin jonkun muun mielestä aitoutta.

Vahvuudet olivat tulleet selväksi jo blogitekstien kautta ja varsinkin kommenttiosastojen keskusteluissa. Hän näytti lukevan kommentit ja hänen tarkkuutensa ilmeni siinä, että hän särähti herkästi, jos kohtasi edes pientä kritiikkiä. Hän ei siis vältellyt keskustelua ja perusteli selventäen kantansa.

Eduskuntaan noustuaan Purra kasvoi tehtävässään. Analyysi ja argumentointi oli entisestään vahvistunut. Virallisissa esiintymisissään puheeseen oli tullut voimaa ja varmuutta. Sana oli hallussa tilanteessa kuin tilanteessa. Ajoittainen väsymys on tietysti julkisessa ammatissa luonnollista.

Odotin hänestä Halla-ahon seuraajaa. Ja niinhän siinä sitten kävi.  Hän oli ehdokkaista ylivoimaisin.

On kuitenkin tehtävä selkeä ero hänen ja Halla-ahon välillä. Entisellä puheenjohtajalla oli humanistinen koulutus, sivistystaso on laajempi. Kyllä se näkyy, kun seuraa erinäisiä keskusteluohjelmia. Lisäksi hän on oiva sanankäyttäjä, joka osaa lyhyellä kommentilla ”jauhottaa” vastustajansa. Poliittisen puolueen puheenjohtajaksi tarvitaan toki muitakin avuja. Ehkä Purra on siihen tehtävään sopivampi. Mene ja tiedä, mielikuvat ratkaisevat. Uskon joka tapauksessa, ettei hän erehdy mukautumaan edeltäjänsä saappaan jälkiin.  

…

Nyt palataan aikoihin, jolloin radio Dein ohjelma tuli eetteriin. Ja oikeastaan koukataan välillä myös 1990-luvun alkuvuosina. Kirjoitan muistini pohjalta, yksityiskohdissa voi olla puutteita tai pikkuvirheitäkin.

Vuonna 2015 alkoi siirtolaisvirta Eurooppaan.  Sinällään sitä on nyt tärkeä muistella, koska ajankohtainen Afganistanin kriisi voi synnyttää vähintään samanlaisen ihmisvirran myös alkavana syksynä. On arvioitu, että se tässä olisi jopa tavoitteena.

Olin seurannut kauhuissani, kun yli 30 000 lähi-itäläistä marssi vapaasti Haaparannasta (ja muualtakin ) Suomeen. Ruotsi auttoi näitä siirtymään rajalle, järjestäen kuljetuksia. Suomi ei tehnyt mitään. Oli katastrofin aineksia. Varusmiehiä vietiin lukemani mukaan rajalle auttamaan matkalaukkujen kannossa. Suomalaisia mielenosoittajia syyllistettiin. Toimittajakunta loi omaa agendajournalisminsa mukaista narratiivia.

Pääministeri Sipilältä tuli avuttomia ulostuloja, joista en nyt tämän enempää. Kokoomuslainen sisäministeri piti rasistisena epäillä turvapaikanhakijoiden motiivia.

PS-puolue oli tuolloin hallituksessa, sisäministeriö oli Kokoomuksen hallussa. Puolue oli hiljaa. Julkisuuteen tuli joitain yksittäisiä lausumia, joissa vaadittiin hallitusohjelman toteuttamista. Hallitusohjelmaa oli ollut maahanmuuton osalta ollut mm. Halla-aho valmistelemassa. Nurina jäi taustalle.

Nuo ajat ovat jättäneet jälkensä myös nykypäivän poliittiseen keskusteluun. Siihen demarit vetoavat edelleen, kun haluavat halventaa perussuomalaisia. Toki myös yksi tukipakettiratkaisu on jättänyt särön.

Onneksi virta loppui lähes tyystin.

Mielestäni naurettavuuden huippu oli se, kun Venäjän puolelta pääsi rajan yli korkeintaan pari tuhatta henkeä, en muista nyt tarkkaa lukua. Pienen yhteydenoton jälkeen valvonta tiivistyi eikä sieltä enää päästetty ketään ilman papereita. Naurettavaa tässä oli se, että mm. Soini halusi tästä ottaa hattuunsa sulkia.

 

Löysin Venäjän mediasta uutisen, jota minulla ei ole enää käsissäni enkä pysty sitä löytämään netistä. Tein kuitenkin siitä suomenkielisen tiivistelmän, joka on edelleen tallella. Sen yhteydessä on päiväys 9.syyskuuta 2015. Juttu koski Venäjän ja Norjan rajan tapahtumia:

”Nikkeli (Nikel) on taajama Petsamossa, asukkaita noin 13 000. Suomeen kuuluessaan nimi oli Kolosjoki.  Norjan rajalle on matkaa noin 7 km. Siellä ovat parin viime viikon aikana polkupyörät menneet todella hyvin kaupaksi, rikkinäisetkin kelpaavat. Kauppias kertoo tilanneensa lisää.

Matkaajat ovat saapuneet turistiviisumilla Beirutista lentoteitse Moskovaan ja sieltä kuka mitenkin Murmanskiin. Ja Murmanskista matka jatkuu taksilla Nikkeliin. Jutun mukaan se on noin kolmen tunnin matka (wikipedian mukaan 120 km). Matka jatkuu Norjan raja-asemalle Storskogiin pyörällä, koska jalkaisin ei rajaa saa ylittää.

Venäjän rajavartiosto ei tämänhetkisen kriisin vuoksi vaadi ulkomaalaisilta matkailijoilta Shengen-viisumeita, venäläisiä tämä vapaus ei koske.

Matkailijat ilmoittavat heti rajalla hakevansa poliittista turvapaikkaa. Heidät kuljetetaan lentokoneella Osloon.”

 

Asia oli minulle tärkeä, oli ollut jo 1990-luvulla. On muistossa eräs tapaus. Se oli varmaankin aivan vuosikymmenen alkupuolelta. Venäjä oli kaaoksessa. Teini-ikäinen sukulaispoikani toisteli oppimaansa ja sylki suustaan jonkinmoista Venäjän vastaista höpinää, naureskellen sille, kuinka maa oli sortumassa, toivoen samalla kai koko maan romahtamista. Totesin pojalle lyhykäisesti jotain siihen tyyliin, kuinka Suomelle on erittäin tärkeää, että Venäjä on vahva ja että rajavalvonta toimii vakaasti. Jos maa menettää voimansa eikä pysty huolehtimaan sisäiestä turvallisuudestaan, niin rajakin alkaa vuotaa. Silloin me Suomessa olemme todella katastrofin partaalla. Silloin Suomeen virtaa pakolaisia ja muita maahanmuuttajia todella paljon, toistin vielä saman painottaen sanaa ”TODELLA”. Sitä määrää ei olisi pystytty laskemaan muutamassa kymmenessä tuhannessa. Heitä tulisi omasta maasta ja Aasian puolelta naapurimaista, entisistä neuvostotasavalloista.

Onneksi se raja on pitänyt ja pitää edelleen. Valko-Venäjän ja Liettuan rajan viime aikaiset tapahtumat ja selkkaukset kertovat kuitenkin osaltaan, että uhka on olemassa. EU on osoittanut kyvyttömyytensä jo Välimerellä ja Kreikan rajaselkkauksissa. Siksi kansallisvaltioiden ei pidä tuudittautua mihinkään globaaliin hurmaan. On huomattava, että niin ikään Afrikan väestönkasvu on vuosien kuluessa räjähtämässä käsiimme.

En vielä tuolloin 1990-luvulla aavistanut, että se ongelmarajamme onkin lännen puolella. Suomen EU-jäsenyys oli vielä edessäpäin. Sen uskottiin mahdollistavan liberalistisen unelmatodellisuutemme, yhdistävän kansakuntia. Ja harva aavisti, mitä se tuo vuosien myötä mukanaan. Minä vastustin EU:ta alusta lähtien mutta Riikka Purra taisi Wikipedian mukaan äänestäneensä tuolloin vihreitä ja sen mukaisesti kai on ollut tiukasti EU-myönteinen. Itse asiassa eihän hän ollut 90-luvun alkupuolella vielä edes äänioikeutettu.

No tuolloin vielä yritettiin vakuuttaa, että EU on ensisijaisesti vapaakauppaliitto. Sillä se saatiin myytyä kansalaisten mieliin. Sittemmin EU:n suunta alkoi kehittyä tähän globaaliin suuntaan, jossa paisuva byrokratia vie lävitse agendaansa EU:n sääntöjä ja perussopimuksiaan rikkoen. 

…

Syksyllä 2015 olin itse maahanmuuttokriittinen tolkun ihminen. Kun vastaani tuli tuo Riikka Purran blogi ja radiokeskustelu, kuuntelin sen todella tarkasti ja innostuneena.  Oman tekstini loin nopeasti, lähes hurmiossa. Poimin sieltä tähän juttuni loppuun muutamia kohtia.

Juttuni otsikossa on alun perin toimittaja Kortelaisen käyttämä ilmaus ”avointen sydänten politiikka”. Purra toteaa, että avoimin sydämin toimitaan henkilökohtaisissa ihmissuhteissa, valtion tasolle se ei sovi. On tehtävä ero kansallisten ja henkilökohtaisten intressien välillä. Tämän päälle Purra nostaa esille nykyisin jo tutuiksi käyneitä seikkoja. Siinä Eurooppaan ja Suomeenkin tulevien ihmisvirrassa harva kuitenkin täyttää pakolaismääritteen mukaiset kriteerit.  Syyrian konfliktista tuli tekosyy lähteä liikkeelle. Suomen kaltaisella maalla oli houkuttelevia vetovoimatekijöitä.

Miten kulttuuriset ongelmat kärjistyvät maahanmuuttovirtojen mukana?  Vastauksessaan Purra viittaa mm. siihen, että kansalaisten verotaakka kasvaa. Hyvinvointiyhteiskunnan verorahoja siirretään köyhemmälle väestönosalle. ”Keskiluokka alkaa vähitellen huomata, että se ei hyödykään maksetuista veroista.”

Tässä yhteydessä Purra viittaa myös siihen, josta olen itse lukenut Roger Scrutonin kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan (2020) ja käsitellyt sitä omassa blogissani täällä. Kansalaisyhteiskunnassa/kansallisvaltiossa on keskeisenä piirteenä yhteisyyden tunne. Kansalaiset tuntevat luonnostaan solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja ovat valmiita maksamaan myös veroja toisten hyvinvoinnin eteen, koska toisaalta se on turvana myös heille itselleen, jos heille tulee elämässään taloudellisia ja esimerkiksi terveyteen liittyviä vaikeuksia. Siis vaikka yksittäinen kansalainen ei välttämättä jaakaan toisen kansalaisen kanssa samoja mielipiteitä, hän suostuu, että hänen verorahojaan voidaan käyttää heidän hyväkseen. ”Mutta kun yhteiskunnasta tulee rajaton, niin se vaikuttaa näihin asetelmiin.”

Näkökulma, jonka mukaan me voisimme avata sylimme ja ottaa kaikki ihmiset tänne elämään, on uskomattoman utopistinen. […] Me elämme valtiossa, jonka pitää päättää, ketä tänne tulee, miksi, millä ehdoilla, miten heitä pyritään tänne integroimaan ja mitä se kaikki maksaa.

Vahva valtio on etumme. Maailmassa on riittävästi huonoja esimerkkejä heikoista valtioista.

Suuret maailman ongelmat liittyvät mm. siihen, että valtio ei ole vahva, se on konfliktissa tai että sitä ei ole olemassa. Yksittäisten ihmisten auttamishalua hän pitää keskustelussa tärkeänä ja hyvänä, mutta ” sillä ei kuitenkaan ratkaista valtion turvapaikkaongelmia, eikä varsinkaan Euroopan ja globaalin tason ongelmia”.

Purran mukaan empatiasta kyse on silloin, kun vie vaatepaketin vastaanottokeskukseen. Talous tulee mukaan, kun valtio tekee omia ratkaisujaan. Tällöin on kyse politiikasta ja muista strategisista valinnoista, joissa empatia, solidaarisuus ja moraali ovat vain pieni osa.

Purra esittää keskustelussa Suomen strategiaksi turvapaikkapolitiikkaan kolme vaihtoehtoa. Lopullinen ratkaisu voisi olla hänen mukaansa niiden yhdistelmä. Tuota kantaa hän ei varmaan enää jaa, sillä hän katsoo, että humanitaarinen maahanmuutto on lopetettava kokonaan.  Ensimmäinen tarkoittaa, että autetaan köyhimpiä lähialueilla, toinen on valtion hyötynäkökulma. Kolmanteen vaihtoehtoon - jolla tarkoitetaan turvapaikanhakua maan rajalla – hän suhtautuu kielteisesti, koska silloin tänne tulevat vain varakkaimmat ja vahvimmat. Todelliset hätää kärsivät jäävät turvaa paitsi.

Toimittajalla on hyvä kysymys siitä, onko tämä nykyinen tilanne ”Troijan hevonen pyhälle sodalle”. Purra vastaa muistaakseni epäröiden: ”Se ei ole mahdollista, kunnes se on mahdollista.  Eli kun se kerran tapahtuu, niin se onkin mahdollista.”

Purra näkee riskit kuitenkin ihan muualla. Hän viittaa Ruotsin esimerkkiin.

”Konfliktialueella on paljon useampia ryhmittymiä eli klaaneja, joukkoja ja uskontoja, jotka taistelevat keskenään, ja näitä samoja ihmisiä tuodaan tänne. Mihin ne ristiriidat häviävät sillä matkalla?  Eivät ne mihinkään häviä. Paljon olennaisempana ongelmana näen, että täällä jo olemassa olevat ryhmät alkavat taistella.”

Nyt tiedämme, että tämä riski on nykyisin tullut yhä polttavammaksi.

Keskustelussa Maryan Abdulkarim yrittää vähätellä Ruotsin ongelmia. Hän vaatii Euroopan rajoja sepposen selälleen puhuen kolonialismista ja sen tuomasta vastuusta. Nyttemmin huomaamme, että nuo äänenpainot ovat saaneet yhä enemmän voimaa mm. valtamediassa. Siinä retoriikassa toivoisi järjen käyttöä.