LIETTUA JA EUROOPAN UNIONI: Tomas Venclovan näkemys

A.         I. JOHDANNOKSI

Aion esitellä blogissani liettualaisia näkemyksiä Euroopan unionista ja maan suhteesta siihen. Ensimmäisenä on vuorossa tunnettu runoilija, journalisti ja kulttuurihahmo Tomas Venclova. Hänen artikkelinsa Minä tukehdun on ilmestynyt vuoden 2013 heinäkuussa. Minulla on ollut saatavilla sen venäjänkielinen versio (http://ru.delfi.lt/opinions/comments/tvenclova-ya-zadyhayus.d?id=35122871#ixzz2rmRdDnv6), ja olen valmistanut siitä hieman supistetun käännöksen. Olen jättänyt vain muutaman yksittäisen kohdan kääntämättä, koska luulen, että ne ei suomalaiselle lukijalle avaudu. Muutamia kohtia olen muokannut, jotta kirjoittajan ajatus tulisi selvemmin esille.

Venclovan kirjoitus on herättänyt Liettuassa paljon huomiota ja keskustelua. Se käsittelee kipeitä aiheita maan lähihistoriasta. Historian tuntemus on tarpeen, mutta tietoa löytyy wikipedian ja googlen kautta.  

Kerron heti, että aion esitellä erilaisia näkemyksiä. Venclovan kanta on EU-myönteinen, myöhemmin esittelen kriittisemmän arvion. Olen itse EU-kriittinen, joten en jaa Venclovan kovin optimistista näkemystä Euroopan unionin kehityksestä. Arvostan kuitenkin Venclovan avoimuutta ja laajaa sivistystä. Hän käsittelee aihetta perusteellisesti ja laaja-alaisesti. Kaikenlainen ummehtuneisuus on pois. Kirjoitus on myös mielenkiintoinen ikkuna Liettuan lähihistoriaan.

Venclova on loistava tyyliniekka ja sanankäyttäjä. Ironia kääntää joskus lukijan odotukset päälaelleen. Kääntämisessä oli sen vuoksi omat haasteensa.

Venclovan mielestä EU:n pitää olla kaikkea muuta kuin löysä talousliitto. Mitä keskusjohtoisempi Unioni, sitä parempi se on ummehtuneelle isänmaalle. Hänen mielestään maan on oltava valmis avartamaan maailmankuvaansa luopumalla sisäänpäin kääntyneestä kansallisuuskäsityksestään. Hän haukkuu maanmiehiään yltiöisänmaallisuudesta, sisäänpäin kääntyneestä impivaaralaisuudesta, rasismista, fasismista, maahanmuuttovastaisuudesta ja natsimielisyydestä. Hän kannattaa mm. positiivista syrjintää, eli siinäkään hän ei voita suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden suosiota. Venäjää ja etenkin Neuvostoliittoa hän arvostelee, mutta moittii samalla toimittajia ja politiikan tutkijoita perusteettomasta venäjävihasta ja häiritsevästä asenteellisuudesta. Maan lähihistorian mustia aukkoja hän vaatii uudelleenkäsittelyyn. Varsin mielenkiintoisesti hän avaa ulkopuolisille Liettuan yhteiskunnallista keskusteluilmapiiriä.  Avoimuus ja suvaitsevaisuus ovat hänen avainsanojaan.

Venclovan tekstin käännös on II osassa. Sen jälkeen on vielä osa III, jossa on muutama kommentti ja viite. Suluissa oleva numero viittaa lopun kommentteihin. Pitkä juttuhan tästä kaiken kaikkiaan tuli. Siksi en nyt viitsi sisältöä enempää kommentoida.

B.       II. TOMAS VENCLOVA: MINÄ TUKEHDUN.

Vuonna 423 eKr. Ateenassa pidettyjen Dionysia-juhlien yhteydessä esitettiin Aristofaneen komedia Pilvet. Tuolloin järjestetyssä näytelmäkilpailussa se tuli kolmanneksi.  Kilpailun voitti Kratinos omasta alkoholiongelmastaan kertovalla komediallaan Pullo, toiseksi tuli nykyisin lähes tuntematon Ameipsias. Pilvet sen sijaan on edelleen suosiossa. Kirjallisilta ansioiltaan se lienee tekijänsä paras ja myös hauskin teos. Komedian keskushahmona on kansanmies Strepsiades, jonka kotitalon viereen filosofi Sokrates perustaa koulun.  Todettakoon, että Sokrates oli tuolloin elossa ja näki näytelmän omin silmin. Strepsiades on kunnon patriarkaalinen talonpoika, jonka omat pojat – kuten tavallista - ovat kiinnostuneet uusista asioista. Siitä isä on luonnollisesti huolissaan. Ehkä hänessä on hieman koomisia piirteitä, mutta ilman hänenlaisiaan yhteiskunta ja valtio romahtaisivat. Hänelle tärkeintä elämässä ovat vanhempien neuvot ja kansalliset uskomukset. Yhteiskunnassa on uskottava vanhoihin jumaliin, heidän kunniakseen on suoritettava erinäisiä rituaaleja. Se on päivänselvä asia. Hän tietää, mikä on hyvää, mikä on pahaa, mikä on mustaa ja mikä valkoista.

Mutta Sokrates on Aristofaneen mukaan skeptikko ja relativisti, joka yrittää arvioida asioita ja tapahtumia eri kannalta. Hänen mielestään vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Hän epäilee jumalia – eli vanhoja arvoja - ja rohkenee jopa kieltää ne. Hänelle ajatteleva yksilö on tärkeämpää kuin yhteisö tai kansa. Eikä siinä vielä kaikki. Hän ei ole Strepsiadeen lailla kiinnostunut vain Attikasta ja omasta kodistaan. Häntä kiehtoo myös muut seudut, itse asiassa koko maailmankaikkeus. Hän on ilmiselvä globalisti ja kosmopoliitti. Nykyisin monet epäilisivät, että Sokrates on juutalainen tai ainakin hänen äitinsä oli. Ja jos ei ollut, niin aivan varmasti puoliso Ksantippa on. Tuolloin ei kuitenkaan Ateenassa ollut juutalaisia. Tuskin kukaan oli heistä kuullutkaan, niin kuin Jerusalemissakaan ei ollut kuultu ateenalaisista.

Strepsiades yrittää opiskella Sokrateen koulussa, mutta huonolla menestyksellä. Niinpä hän saa päähänsä väittää, että Sokrates halveeraa pyhimpiä arvoja, tuhoaa moraalia, myrkyttää järkeä ja turmelee nuorisoa. Hän siis taittaa kansansa selkärankaa – ja vielä vaarallisella hetkellä Peloponnesolaissotien aikaan. Lopuksi Strepsiades sytyttää koulun tuleen. Sinne jää Sokrates kannattajiensa kera. Sokrateen viimeiset sanat näytelmässä ovat: ”Minä tukehdun”. Tekijä on selvästi Strepsiadeen puolella. Noin Sokrateelle kuuluikin tehdä. Neuvostoaikaa mukaillen näytelmän voi sanoa olleen ”ilmianto”. Tiedetään, että Sokrates tuomittiin aikanaan kuolemaan ja hänet pakotettiin juomaan myrkkymalja. Tämä tietysti tapahtui myöhemmin, mutta tuomion perusteena käytettiin Strepsiadeen argumentteja.

Hyvässä draamassa ei käy niin, että toinen osapuoli olisi täysin väärässä. Tämä näkyy myös Strepsiadeen ja Sokrateen - eli Aristofaneen ja Sokrateen - välisessä riidassa. Toki eräissä Strepsiadeen ajatuksissa voi havaita totuuden siemeniä. Yksi asia on kuitenkin varma: Sokrates ei olisi polttanut Strepsiadeen taloa eikä hän olisi valittanut tästä vallanpitäjille.

Historiasta tiedämme, että Sokrates voitti. Me itse asiassa elämme hänen maailmassaan, jossa epäillään asioita sekä suositaan vapaa-ajattelua, perinteisten arvojen kritiikkiä ja globalismia. Siitä on maksettu ja maksetaan edelleen kallista hintaa, mutta se on maailma minun mieleeni ja ylipäänsä paljon kiinnostavampi kuin Strepsiadeen maailma.  Jos Strepsiadeen näkemykset olisivat jääneet voitolle, niin eläisimme edelleen vanhassa kunnon patriarkaalisessa kyläyhteisössä, jossa kunnioitetaan työntekoa ja isänmaallisuus kukoistaa. Ja nuo isänmaataan rakastavat talonpojat eivät tiedä eivätkä ylipäänsä haluakaan tietää mitään toisilleen vihamielisten ja vaarallisten naapurien kanssa elävistä kaukomaista tai maailmankaikkeudesta.

Strepsiadeen maailmassa ei olisi jälkeäkään Sokrateesta.

Totta puhuen Strepsiades ei olisi voinutkaan voittaa. Jos jossakin avataan koulu, se ei enää katoa, poltettakoon se vaikka sata kertaa. Se jää aina voittajaksi.

Liettualaisten Sokrates oli Vytautas Kavolis. Keskuudessamme ei ole Platonia, ei Aristotelesta,ei Ksenofonia. Mutta ei ehkä ole liian rohkeaa väittää, että meistä täytyy tulla liettualaisia Faidoneita, Faidroksia ja Kritoneita – oppilaita, jotka levittävät opettajansa ajatuksia ja vastaavat hänen henkisen perintönsä säilymisestä. Valitettavasti haluaisin nykyisessä Liettuassa - niin kuin halusin neuvostoaikanakin – toistaa  nuo Sokrateen sanat ”minä tukehdun”. Luulisin Kavolisin yhtyvän sanoihini. Melkein koko meidän sivistyneistömme on kääntämässä kelkkaansa Strepsiadeen suuntaan, vaikka jo 2500 vuotta on perustellusti ymmärretty, että sivistyneistön pitää olla Sokrateen tiellä.

Liettuassa puhutaan perinteisistä isänmaallisista arvoista, jotka on asetettu vastakkain epäilyttävien eurooppalaisten ja globaalien arvojen kanssa. Globalisaatio on muka vain kavalan kapitalismin peitenimi. Ja hyödyn tästä kavaluudesta saavat pimeät kansainväliset voimat. Yleensä niitä ei nimetä, mutta verraten selvästi annetaan ymmärtää, että ne ovat juutalaisia (kuten George Soros). Näiden voimien päämääränä on saattaa kansat tuhoon, ja luonnollisesti tässä prosessissa eniten vihataan liettualaisia. ”Mitä enemmän suvaitsevaisuutta, sitä vähemmän Liettuaa”, sanoo filosofi Arvidas Juozaitis. Jos meistä tulee suvaitsevaisia, polkevat muut rodut ja kulttuurit meidät alleen. Meidän pyhä meripihkarannikkomme täyttyy erilaisista pakolaisjoukoista, joita me neuvostoaikana raivoisasti vastustimme ja jossain määrin (ei tietenkään täysin) kykenimmekin puolustautumaan.

Filosofi Vytautas Radžvilas puhuu globaalista indoktrinaatiosta, aivopesusta ja eurokollaboraatiosta. Monille tämä ”eurokollaboraatio” ei olennaisesti eroa neuvostovallan aikaisesta kollaboraatiosta. Se saattaa olla nyt jopa pahempaa, koska nykyisin kansa vähenee nopeammin. Filosofi Romualdas Ozolas hyväksyy muukalaisvihamieliset ryhmät, jotka jaottelevat asukkaat liettualaisiin ja ei-liettualaisiin. Sitten liettualaiset jaetaan hyviin ja pahoihin, aitoihin ja kosmopoliitteihin ja jopa ”geneettisiin patriootteihin” ja ”geneettisiin vainoajiin”.

Leonidas Donskis kuuluu siihen harvalukuiseen sivistyneistöön, joka ei ole vielä hylännyt Sokrateen valaa. Hän kysyy julkisesti: Mitä meille on tapahtunut? Valitettavasti ei ole tapahtunut mitään erikoista. Vastaavanlaiset ilmiöt ilmestyivät keskuuteemme jo Sajudis-liiton aikaan, vaikka vapauteen pyrkimisen innostuksessa ja huumassa se haluttiin jättää huomaamatta.

Neuvostojärjestelmästä luovuttiin, koska se enemmistön mielestä oli kansalle kuoleman vaaraksi. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Neuvostojärjestelmä täytyi kaataa kolmesta syystä. Ensiksikin syyt olivat taloudelliset. Varat ohjautuivat keskusvaltaan, ja Liettuaan jäi pelkkää kurjuutta. Toiseksi se häpeilemättä rajoitti sanan-, omantunnon- ja ajattelunvapautta kannustaen valheeseen ja konformismiin (yhdenmukaistumiseen). Kolmanneksi se eristi meidät maailmasta – eli uusista ajatuksista - sekä tieteen ja arkielämän kehityksestä. Kansaa itseään ei uhannut mikään erityinen vaara – ei ainakaan Stalinin jälkeen. Tämän osoittaa se, että kansa ja kieli eivät kadonneet. Edes väkiluku ei ollut laskenut yli 50 vuoteen.

Kansallisuuspohjaisia luokitteluja ei käytetty. Stalinin aikana puhuttiin yhteiskuntaluokista ja Stalinin jälkeen toimittiin puhtaasti pragmaattisilla periaatteilla: jos et ollut vallanpitäjiä vastaan, sinulle ei käynyt mitenkään ja voit luoda uraasi. Kansallisuudellasi ei ollut merkitystä. Mentaliteetti ja moraali olivat sitten aivan eri asia. Niiden suhteen me muutuimme mukavuudenhaluisiksi.

Neuvostoaikana ihmisten moraali löystyi, mentaliteettiin saatiin kylvettyä muukalaisvastaisuutta ja vihaa ”kosmopoliitteja” kohtaan. Neuvostoaika loi liettualaisista sellaisen kansan, johon pseudosivistyneistö mieltyi.

Sajudisin vuosina ihmisiin oli helpointa vaikuttaa korostamalla kansallista yhtenäisyyttä. Sitä varten ei tarvittu kovin syviä refleksejä. Kansallisuuteen vetoamalla suurin osa vastaa automaattisesti kutsuun myönteisesti. Kansallinen itsekunnioitus on olemukseltaan jalo asia.

Tuon ajan innostus oli kaunis asia, ja sen ajan uhrit ansaitsevat suuren kunnioituksen. Mutta nykyisin nähdään myös kansallisen kutsumuksen kääntöpuoli.  50 vuoden ajan ja ehkä kauemminkin - jos otetaan huomioon Antanas Smetonan kausi - Liettuasta oli puuttunut ”sokratelainen” sivistyneistö. Kansallisuusasia oli ollut ihmisille etusijalla. He eivät tajunneet, että on muitakin arvoja, joskus jopa tärkeämpiä. Ylitse kaiken nousi primitiivinen kansallisuusaate. Minä sanoisin sitä ”strepsiaadiseksi kultiksi” – haluksi käpertyä omaan nurkkakuntaiseen maalaismaisuuteensa (1, katso viitteet.).

Maalaismaisuutta ja nurkkakuntaisuutta tukee se, että Liettua on aina ollut agraariyhteiskunta. Sitä vahvistavat nykyisin yhteiskunnassa voimistuvat ilmiöt: tuloerojen kasvu, uudenlainen korruptio, taloudellinen kriisi ja niistä aiheutunut turhautuminen. Epäilemättä suurin osa Strepsiadeen tiellä kulkevista sivistyneistömme edustajista on pikemminkin toiveittensa täyttymykseen pyrkiviä uraputkikiipijöitä, joiden turhautuminen on yhteydessä laajempaankin turhautumiseen kansan keskuudessa.

On helppo havaita, että emme ole tuskassamme yksin. Vihamielinen muukalaisvastaisuus, pyrkimys eristäytymiseen ja tummansävyinen klerikalismi (kirkkokeskeisyys) näkyy erinomaisen hyvin Puolassa – ehkä enemmän kuin Liettuassa, koska meidän kirkkomme ei ole niin vaikutusvaltainen eikä myöskään ajautunut niin oikealle.  Puolassa on kuitenkin tällaisia ilmiöitä vastaan vahvempi protestiliike, johon kuuluu vaikutusvaltaisia henkilöitä Adam Michnikistä Andrzej Wajdaan. Vielä huonommin ovat asiat Unkarissa ja Slovakiassa, jossa fasistimaiset suuntaukset ovat päässeet valtaan, ja vastustus on heikkoa. Mutta nyt rajoitutaan Liettuaan. 

Isänmaata, sen kansaa ja liettualaisuutta täytyy rakastaa.

Henkilökohtaisesti minulle itselleni liettuan kielen ja kansan hyvinvointi on tärkeä asia, koska olen ennen muuta runoilija. Liettualaisen sanataiteen kohtalo ei ole minulle yhdentekevä asia. On tärkeää saada lukijoita – ei vain nyt, vaan myös tulevaisuudessa. En kuitenkaan halua rakastaa vain sellaista kotimaata, kansaa ja liettualaisuutta, mitä edustaa suurin osa meidän filosofeistamme ja epäfilosofeistamme. Täytyy rakastaa, eikä pulista tyhjänpäiväisyyksiä. Näiden mielestä kansa on heikko ja mitätön. Jottei se eksyisi, se on laitettava aitaukseen ja ympäröitävä piikkilangalla. Ja onhan sillä oltava myös vihollisia.

Liettuassa on saanut suosiota natseille läheisen ajattelijan Karl Schmittin oppi, vaikka monet sen kannattajista eivät ehkä ole hänestä kuulleetkaan. Tuon opin mukaan yhteiskuntaa yhdistää ja tukee vain vihollisen kuva. Schmittin hyviä oppilaita olivat neuvostovallan edustajat, vaikkeivät hekään häntä välttämättä tunteneet.  Emme myöskään aina usko, että Liettua voisi selviytyä vapaudessa, jos sillä ei ole tai se ei luo itselleen vihollista. Meidän päähämme ei sovi ajatus, että ehkä maailmamme ei olekaan niin paha eikä maailmanpolitiikka välttämättä aiheutakaan meille pelkkää vahinkoa.

Radžvilas puhuu siitä, että Liettua menettää EU:ssa valtiollisuutensa, kansa menettää kansallisuutensa ja EU tuhoaa kansallisen identiteetin. Kumma kyllä, olen osittain samaa mieltä. On totta, että vanhakantainen, 1800-luvulta ja Smetonan ajoilta peräisin oleva valtio- ja kansallisuuskäsitys on muuttumassa. Neuvostoaika piti sitä hengissä. On aika muuttaa se uudeksi, sellaiseksi kuin se on nykyisin saksalaisilla, englantilaisilla tai ranskalaisilla. Venäläisten Duginin ja Prohanovin ajamia käsityksiä emme tarvitse (2).

Radžvilas ironisoi tutun neuvostoiskelmän sanoin: «Мой адрес не дом и не улица, мой адрес – ЕС» (”Osoitteeni on Euroopan unioni”; viite 3). Kyllä, minun osoitteeni ei ole pikkuruinen, eristäytynyt, muita vihaava ja pelkäävä Liettua, vaan Liettua osana Eurooppaa, Liettua osana maailmaa. Liettuan valtion intresseissä ei ole eristäytyminen, vaan meidän tulee mennä mukaan globaaliin verkostoon, johon muuten pikkuhiljaa sulautuvat myös meidän perinteiset vastustajamme. EU muuttuu ja kasvaa – huolimatta siitä, millainen se tulee olemaan ja millaisia kriisejä se joutuu kokemaan. Se on Sokrateen puolella, ei Strepsiadeen. Sen samaistaminen Neuvostoliittoon on ilkikurista demagogiaa. Jokainen liettualainen tietää, miten Kolyma eroaa Lontoosta ja Dublinista.

Me elämme aikakautta, jolloin käsitys kansasta alkaa muuttua.  Ensiksi, Internetin ja vilkastuneen lentoliikenteen aikana heikkenee yhteys kansan ja alueen välillä. Nykyisin voi olla liettualainen ja osallistua aktiivisesti Liettuan elämään, jopa silloin kun asunto on toisella mantereella. Tietysti tällöin kansalaisuusasia pitää ratkaista järkevällä tavalla. Toiseksi, kansallisuudesta ei tule syntyperäkysymystä, vaan se on vapaan valinnan asia. Monet voi joutua rasistisen kauhun valtaan, kun liettualaisena täytyy pitää vietnamilaista tai tummaihoista, jos tämä asuu Liettuassa, on saanut kansalaisuuden, täyttää velvollisuutensa ja puhuu liettuaa. Mutta tämä on ainoa humanistinen ja ajanmukainen - eli ainoa sallittava - tapa.

Tässä ei ole mitään uutta. On olemassa paitsi juutalaisia, myös irlantilaisia diasporia, eikä niistä ole haittaa Israelille eikä liioin Irlannille. On myös suuria italialaisia ja kreikkalaisia diasporia, muttei Italia tai Kreikka ole niiden vuoksi kaatunut. Toisaalta Euroopan maat ovat ottaneet ja ottavat edelleen vastaan huomattavan paljon maahanmuuttajia. Kuinka paljon siitä sitten nouseekin ongelmia ja kuinka paljon niitä rasistit yrittävätkin paisutella, silti ei yksikään EU-maa ole näyttänyt katoamisen merkkejä. Itse asiassa ilman maahanmuuttajia olisivat monet maat taloudellisesti jo romahtaneet, eli valtiollinen ja kansallinen perusta olisi kadonnut.

On psykologinen kompleksi, jota kutsuisin ”itsenäisyyden fetisismiksi”. Riippumatonta, ei kenenkään rajoittamaa valtiollisuutta pidetään absoluuttisena ylimpänä arvona, tärkeämpänä kuin demokratia, ihmisyys ja tervejärkisyys. Tätä suhdetta yritetään pitää tunnetasolla yllä myös ekstaattisten liturgioiden avulla. Jos yrittää muunnella sitä tai epäillä sen oikeellisuutta, niin syytetään petturuudesta, josta pitää rangaista julmimmilla mahdollisella tavalla, aina teloitukseen asti. Näin muka häpäistään kansan urotöitä ja kärsimyksiä.

Itsenäisyys ei ole itseisarvo.  Se on keino turvata kansan hyvinvointi. Tietysti se on hyvä keino. Siksi olenkin koko tietoisen elämäni ajan ilmaissut tukeni itsenäiselle Liettualle - ja ilmaisen edelleen. Mutta itsenäisyys ilman mitään rajoitteita on käytännöllisesti katsoen mahdotonta, ja jos se olisikin mahdollista, niin se olisi vahingollista. Se on vanhentunut mentaalikonstruktio, joka on lainattu 1800-luvun haaveilijoilta. Tulevaisuudessa - tosin hyvin kaukaisessa - itsenäisen valtion korvaa globaali liitto, jonka piirteitä on jo nähtävissä. Se ei merkitse, että erot kansojen, kielten ja perinteiden välillä katoaisivat. Absoluuttisesti itsenäinen maa taitaa nykyisin olla vain Pohjois-Korea.  Kaikki muut maat – mukaan lukien USA ja Venäjä – säätelevät enemmän tai vähemmän toimiaan ottaen huomioon myös muiden intressit. Muussa tapauksessa niitä voidaan syystä moittia. Jos joku haluaa elää ihannemaassa, itsenäisessä Pohjois-Koreassa, eläköön, mutta älköön tarjotko kansalle tätä vaihtoehtoa.

Ylipäänsä valtion muuttaminen fetissiksi (epäjumalaksi) on periaate, jota ei voi hyväksyä, koska se rikkoo ensimmäistä käskyä, jota täytyy noudattaa niin kristitty, kuin kuka tahansa ajatteleva ihminen. Emootiot ja rituaalit ovat vaarallisia - sellaisia metodeja käyttivät natsismi ja stalinismi. Nykypäivän valtio ylläpitää oikeuttaan olemassaoloonsa ei esi-isien urotöillä ja kärsimyksillä, vaan talouden, oikeuslaitoksen ja hallinnon toimivuudella. Näillä alueilla meillä on valitettavan vähän ylpeilemisen aihetta.

Muukalaisviha ja eristäytyminen nähtävästi vaikuttavat meidän naapuruussuhteisiimme. Olen usein puhunut ”liettualaisesta kolminaisuudesta” (tai liettualaisesta Bermudan kolmiosta) – riidat venäläisten, puolalaisten ja juutalaisten kanssa tai Venäjän, Puolan ja Israelin kanssa.

Suhteissa Vilnan seudun puolalaisiin alkaa toimia kahdensuuntainen yhteys – yhden periksiantamattomuus vahvistaa toisen periksiantamattomuutta.  Mahdollisesti tällainen yhteys on toiminut vuodesta 1939.

Kun Vilnan piirikunta liitettiin takaisin Liettuaan, monet sen asukkaat pystyivät helposti sopeutumaan Liettuan alaisuuteen. Monet suostuivat ja jopa halusivat, että heitä kutsuttaisiin liettualaisiksi, mutta puolankielisiksi, koska he pitivät yllä yhteyttä puolalaiseen kulttuuriin. Tällaisen kansallisen identiteetin muoto omaksui esimerkiksi Mykolas Römeris. Lisäksi oli niitä, joilla ei tiettävästi ollut selkeää kansallista identiteettiä. Kolmas ryhmä oli niitä, jotka pitivät itseään puolalaisina. Tämä ei olisi tietenkään antanut oikeutta syrjintään. Kuitenkin jo 1939 alkoi alueen pakkoliettualaistaminen, jolloin ei lainkaan otettu huomioon alueen erityispiirteitä eikä enemmän tai vähemmän moninaisia kansallisen identiteetin muotoja. Sitä toteutettiin mahdollisesti myös natsimiehityksen aikana. Sillä oli Liettuan kannalta epäsuotuisia seurauksia: paikalliset asukkaat suuttuivat ja valitsivat liettualaisuuden sijaan puolalaisuuden. Tähän lienee useita syitä, mutta uskon, että tällainen tapahtumien kehitys on lähtöisin ahdasmielisistä patriooteista.

Nykyisin osa poliitikoistamme määrittelee puolalaiset ja muut etniset vähemmistöt antilojaaleiksi, ja näiden yhteisöjen johtajat yksinkertaisesti sanoen viidenneksi kolonnaksi. Jopa silloin vaikka meillä olisikin tuollainen näkemys – mikä minusta tuntuu väärältä - valtion intresseissä ei ole kasvattaa viidettä kolonnaa, vaan vähentää sitä; ei työntää heitä loitommalle, ei hyökätä jatkuvasti heidän kimppuun, ei korostaa heidän vihamielisyyttä eikä paljastaa heidän pahoja aikomuksia, vaan päinvastoin vetää heitä puoleensa mitä erilaisimmin viisain keinoin, mukaan lukien edut.

Suhteessa juutalaisiin ei ole näkyvissä mitään uutta. Entiseen tapaan vihataan Efrain Zuroffia, yritetään perustella teoriaa ”kaksinkertaisesta  kansanmurhasta” ja vaaditaan, että liettualaisia ei saa kutsua juutalaisten tappajakansaksi”.

Liettualaiset ei tietenkään ole tappajakansa. Valitettavasti vain viime vuosien käytäntö antaa oikeuden pitää heitä juutalaisia murhanneiden asianajajakansana. Miten tahansa arvioittekin Zuroffia, hän on kuitenkin oikeassa puhuessaan, että liettualaiset – toisin kuin kroaatit – eivät ole tuominneet yhtään juutalaisten murhaajaa. Päinvastoin, yhteiskunnan ja oikeuslaitoksen salainen asenne oli se, että nämä asiat pitää hiljaa unohtaa. Me emme olleet tarpeeksi kypsiä ymmärtämään, että on väärin pitää syyttömänä ja auttaa rikollista vain siksi, että hän on etninen liettualainen - joka pitää itseään patrioottina - ja hänen uhrinsa eivät ole liettualaisia.

Olen puhunut ja aion puhua edelleen, että tässä asiassa on tehty kaksi suurta virhettä, jotka ennemmin tai myöhemmin pitää korjata. Ensimmäinen virhe liittyy vuoden 1941 väliaikaiseen hallitukseen. Täytyy ilman mitään muttia ilmoittaa, että uusi Liettua ei seuraa näitä perinteitä. Väliaikainen hallitus ei eroa Tiszan hallituksesta Slovakiassa tai Ante Pavelicin Kroatiassa, joita yksikään historian tutkija ei pidä myönteisinä ilmiöinä. Väliaikaisen hallituksen jäseniä pidetään Liettuassa patriootteina, mutta ei pidä kunnioittaa sellaisia patriootteja, jotka ovat aiheuttaneet maalleen suurta vahinkoa, mitä me emme ole vieläkään voineet käsitellä.

He aiheuttivat maan arvovallalle suurempaa vahinkoa, kuin joku kansan vihollinen. Tehdään pieni ajatuskokeilu. Kuvitellaan, että historiassa olisi käynyt toisin.  Lännen liittoutuneiden joukot vapauttavat vuonna 1944 Liettuan, jossa valtaan palaa Stasys Lozoraitis – maan tuon ajan muodollinen johtaja.  Epäilemättä silloin olisi pitänyt (vaikka vastentahtoisesti) käsitellä oikeudessa väliaikaisen hallituksen toimia, niin kuin Philippe Pétain joutui oikeuteen Ranskassa. Myös Pétain oli patriootti, joka suoritti sodan aikana urotekoja. Hän halusi pitää Ranskan itsenäisenä, vaikkakin liittoutumalla Hitlerin kanssa. Jotkut väliaikaisen hallituksen jäsenet voitaisiin vapauttaa syytteestä, mutta kukaan heistä ei saisi kunniamerkkiä eikä nousisi kansan patriarkaksi. Muistutan, että sodan jälkeen Lozoraitis sanoutui irti heidän toimistaan.

Toinen virhe on kansanmurhan käsitteen inflaatio, joka poistaa eron holokaustilta (holocaust) ja muilta totalitarismin rikoksilta (emigranttimme kannustivat  tähän jo ennen itsenäisyyden palauttamista). Vilnan keskustassa sijaitsevaa museota ei pitäisi kutsua kansanmurhan uhrien museoksi (3), vaan vaikka Kommunismin rikosten museoksi. Muussa tapauksessa se tuo jännitteitä ja kitkaa, jotka eivät ole ristiriidassa vain terveen järjen kanssa, vaan vahingoittavat myös Liettuan omia intressejä. 

Kysymyksistä vaikein on Venäjä-suhteet, koska meidän päiviemme Venäjää voi perustellusti pitää epäluotettavana. Mutta ei saa mennä liiallisuuksiin. Ei saa unohtaa, että asiat voi kääntyä toiseen suuntaan. Kymmenet meidän politiikan tutkijamme ja journalistimme ovat muuttaneet työkuvakseen kertoa paljastuksia Venäjästä. He tyrkyttävät meille kuvaa, jonka mukaan Venäjän intressit ovat aina olleet vihamielisiä Liettuan intressien suhteen. Muu ei voi olla mahdollista. Venäläiset eivät missään tapauksessa ole stalinismin uhreja. He ovat Stalinin tietoisia kannattajia ja työn jatkajia. Lisäksi annetaan ymmärtää, että stalinismi on sata kertaa pahempi asia kuin natsismi.   

Näistä lähtökohdista katsoen kaikki Venäjän toimet aiheuttavat vain pahaa. Jokaisesta Venäjän vihollisesta tulee automaattisesti Liettuan läheisin ystävä. Jos Venäjälle käy hyvin, se on kauhea asia; jos sille käy huonosti, se on suuri onni. Ja tätä ei naiivi ja itsekäs Länsi ymmärrä. Kaikki tämä muistuttaa pilapiirrosta, jonka äskettäin näin puolalaisessa sanomalehdessä. Kaksi kansanmiestä istuu tulvan keskellä olevan talon katolla. Toinen heistä toteaa: ”Voi Luoja! Mitähän se Putin vielä keksiikään.”

Minun ennusteeni Venäjästä on toinen. Taloudelliset ja väestölliset syyt pakottavat sen etääntymään stalinismista, vaikka sillä tiellä tulee olemaan epämiellyttäviä käänteitä. Voi perustellusti toivoa Venäjältä samanlaista ulostuloa, jollaisen valitsi Turkki Mustafa Kemalin aikana. Turkilla ei ole enää suurvaltahaaveita eivätkä bulgaarit, serbit, kreikkalaiset, armenialaiset eivätkä muutkaan koe sitä kuolemanvaaraksi. Se on sitä paitsi NATOn jäsen niin kuin Kreikkakin, jonka kanssa se vastikään kävi sotaa eikä ole tähän päivään asti kyennyt sopimaan Kyproksesta.

Venäjä muistuttaa Kemalin Turkkia.  Me emme saa ikuisella epäluottamuksellamme ja vaatimuksillamme häiritä tällaisen Venäjän esiintuloa.  Kaiken lisäksi suurin osa liettualaisista on jo alkanut kyllästyä jatkuviin Venäjä-selvityksiin ja vanhojen haavojen esittelyyn.

Palataan Aristofaneeseen. Mitä meille jää nykyisessä, ei niin kovin hauskassa tilanteessa? On levitettävä omaa mielipidettä ja puolustettava sitä silloinkin, vaikka vastassa olisi kansa tai edes enemmistö sivistyneistöä. On luotava pieniä, uutteria opintopiirejä ja vähän isompia, kelvollisia kouluja. Tähän varmaankin sanotaan: ”Te vaaditte suvaitsevaisuutta, mutta ette itse ole suvaitsevaisia meitä, todellisia isänmaanystäviä kohtaan.” Ei se näin ole. Mehän vain kiellämme teitä kieltämästä, kiellämme tekemästä väkivaltaa.

Me kannatamme muodollista demokraattista käytäntöä. Voit olla erimieltä homojen kanssa ja olla pitämättä heistä, mutta heitä ei saa nimitellä eikä kivittää. Voit olla maahanmuuttoa vastaan, mutta maahanmuuttajia ei saa halventaa, ei lyödä eikä karkottaa maasta julmalla tavalla. Voi olla oma politiikka, muttei saa öin ja päivin solvata sen vastustajia pettureiksi ja vieraitten valtojen agenteiksi, joille Liettuassa ei saa olla sijaa. Voi väitellä (tosin mielestämme näkemyksesi on väärä ja aikansa elänyt), mutta ei saa syrjiä. Ja jos yrität käyttää fasistisia ja uustotalitaristisia äänenpainoja, saat vastaasi paitsi Brüsselin tyytymättömyyden myös - ja ennen kaikkea - kansalaistottelemattomuuden ja kansan vastarinnan.  Summa summarum, jään edelleen optimisti: itsenäisyyden palauttamisen jälkeen, poliittisten ja taloudellisten muutosten jälkeen tulee aika myös henkisille muutoksille. Mutta tähän pitää ottaa osaa eikä antaa periksi niille, jotka yrittävät juurruttaa vanhakantaisia arvoja.

      

      III. KOMMENTTEJA JA VIITTEITÄ

(1)Tässä Venclova tarkoittanee samaa, mitä Suomessa kutsutaan impivaaralaisuudeksi.

(2) Dugin ja Prohanov ovat isovenäläisen Euraasian unionin puolestapuhujia.

(3) ”Osoitteeni on Euroopan unioni”, alun perin ”Osoitteeni on Neuvostomaa”. Täällä voi kuulla laulun suomenkielisen version: http://www.youtube.com/watch?v=MM8eU0wwp4A. Täältä löytyy sanoitus: http://www.punatahdet.com/piisitmuut.html. Radžvilasin mielestä EU:ssa on samankaltaisia piirteitä kuin Neuvostoliitossa. Hän näkee siinä suuren vaaran. Seuraavassa kirjoituksessani aion käsitellä juuri hänen näkemyksiään.

(4)Kyseessä on The Museum of Genocide Victims, josta suomeksi käytetään nimeä Kansanmurhan uhrien museo: http://www.genocid.lt/muziejus/en/.

BACHIA, BEETHOVENIA JA ULTRAMODERNIA HAITARIMUSAA

Oli taas todella virkistävää päästä pitkästä aikaa klassisen musiikin konserttiin. Livenä saa sen aidoimman musiikkielämyksen.

Kouvolan kaupungintalon salissa soitti kaupungin oma orkesteri Kymi sinfonietta kouralliselle yleisöä. Eikä pääsylipputulojakaan kovin paljoa herunut, koska ylivoimaisesti suurin osa yleisöä pääsi saliin maksamatta täyttä hintaa. Tarkoitan lähinnä eläkeläisiä ja muita erikoishintaryhmään kuuluvia. Ihanaa, että ihmiset käyvät konserteissa. Kävisivät enemmän. Kun talouskurimuksessa vääntelehtivä Kouvolan kaupunki miettii kuumeisesti säästötoimia, niin toivon hartaasti, että orkesteritoiminta jatkuu  eikä taiteellisestakaan tasosta tarvitse luopua.

Konsertin ohjelmassa oli Johann Sebastian Bachin Orkesterisarja nro 4, Ludvig van Beethovenin Sinfonia nro 1 ja niiden välissä virolaisen Erkki-Sven Tüürin Prophecy (Ennustus) – Konsertto harmonikalle ja orkesterille. Harmonikkasolistina oli Mika Väyrynen. Pelkkä Bachin orkesteriteos tai Beethovenin sinfonia ei saisi minua paikalle. Sen sijaan Mika Väyrynen sai. Hänen esittämänsä Bachin Goldberg-variaatiot vuodelta 2004 on oman levykokoelmani helmiä. Ennen tuota levyä olin pitänyt harmonikkaa sopimattomana klassisen musiikin esittämiseen. Väyrysen soitannan ansiosta musiikkimakuni siis avartui. Halusin nyt nähdä ihka elävänä ihailemani harmonikkataiturin soittamassa.

Olin itse asiassa nyt ensimmäistä kertaa kaupungintalon salissa sinfoniaorkesterin konsertissa. Minulle on muista yhteyksistä jäänyt salin akustiikasta huono käsitys. Nyt tuntui, että sali sopii paremmin sinfonisen musiikin esittämiseen. Valitsemani paikka taisi kuitenkin olla huono. Istuin salin etuosassa, en aivan edessä, mutta puoliväliä edempänä. Tuntui, että vaskisoitinten pauhu riipaisi välillä turhankin rajusti. Seuraavalla kerralla on ehkä syytä mennä takariville tai kenties parvelle. Siellä voisin ehkä nauttia enemmän forte-osioista. Minulla on kuitenkin tapana soiton aikana tiirailla orkesterin soittajia ja seurata heidän soittoaan. Lähempää se onnistuu paremmin. Pystyn paitsi eläytymään paremmin kokonaisuuteen myös tekemään erinäisiä huomioita orkesterin jäsenistä. Nyt onnistuin huomaamaan, että orkesterissa näyttää olevan pari ihan söpöä naisimmeistä. Ja yritin soiton lomassa myös arvuutella, kuka heistä mahtaa olla ulkomaalaista syntyperää. Mielestäni tällainenkin kuuluu osana live-elämykseen.

 Illan kapellimestarina oli nuori Alexander Mickelthwate, wikipedian mukaan saksalaissyntyinen. Hän teki erityisen miellyttävän vaikutuksen. Nautin hänen johtamistavastaan ja nuoruuden  energiastaan. Käden liikkeissä oli jotain eleganssia ja täsmällisyyttä. Olemus oli raikas ja soitanta jämäkkää.

Konsertti alkoi Bachin orkesterisarjalla. Bach on suosikkejani, mutta ehkä ensimmäisen kerran sain kuulla orkesterisarjan livenä. Alussa en nauttinut ollenkaan. Soitto riipi korvia. Soittimien kesken tuntui olevan jonkinlainen kilpailu. Cembalo jäi tässä kisassa selkeästi tappiolle. Sitten soitto onneksi tasaantui. Hiljaisien osien kautta tuntui yhteinen sävy löytyvän. Kaksi viimeistä osaa olivat todella nautittavaa kuultavaa.  Aloin innostua. Kaipasin lisää samanlaisia sulosäveliä.

Sitten oli vuorossa odottamani solisti, jonka oli määrä soittaa virolaisen nykysäveltäjän Erkki-Sven Tüürin varta vasten Väyryselle sävelletyn konserton.  Modernia kaoottista disharmoniaa oli kai luvassa. Lavalle alkoi tulla lisää soittajia. Nähdessäni käyrätorven ja vetopasuunan pelästyin, että ehkä mitään sulosäveliä ei ole odotettavissakaan. Toisaalta runsaat lyömäsoittimet lupasivat hyvää. Kun sitten konsertto alkoi, niin se riipi paljon enemmän kuin aikaisempi Bach. Kävi sääliksi edessä istuvaa lapsiyleisöä. Kukaan heistä ei kuitenkaan nostanut kämmeniä korviinsa. Onneksi  kävi sama kuin Bachissa. Soitto tasaantui ja vähitellen se alkoi imeä mukaansa. Pidän nykymusiikista, koska se on ennalta arvaamatonta ja parhaimmillaan esitys voi olla jännittävä seikkailu. Näin kävi nytkin. Luin konsertin jälkeen esitteestä, että konsertossa on meditatiivisuutta ja transsiin johtavaa tanssia. Itse asiassa jotain tällaista todellakin koin. Loppu jäi ikään kuin kesken. Olin nousemassa kuin ekstaasiin, kun kaikki pysähtyi. Yritin runsain aplodein saada Väyrystä soittamaan ylimääräinen. Jokin osa Bachin Goldberg-variaatioista olisi tehnyt illasta täydellisen.  Harmonikkataituri oli kuitenkin päättänyt toisin. Taputukset hiljenivät ja alkoi väliaika. Kuulin kun eräs vanhempi mieshenkilö luonnehti musiikkia vaikeaksi.  Varmasti tämän mielipiteen jakoi suuri osa yleisöä.

Väliajan jälkeen oli sinfonian vuoro. En ole Beethovenin sinfonioiden ystävä, ja jos ohjelmassa olisi ollut seitsemäs sinfonia, niin ehkä olisin karannut kotiin. Onneksi orkesteri soitti ensimmäisen sinfonian. Se on mielestäni Beethovenin sinfonioista paras.  Siitä puuttuu minua ärsyttävä Beethovenin sinfonioiden mahtipontisuus.  Kymi sinfoniettan esittämänä ensimmäinen sinfonia oli positiivisen raikas ja elämänmyönteinen. Se huokui optimismia. Synkistelyä sieltä ei löytynyt. Mielestäni tämä tunnelma oli paljolti kapellimestarin ansiota.  Orkesteri soitti tasapainoisesti ja nautittavasti. Vasketkaan eivät tulleet liikaa esille. Kiinnostavuus säilyi koko ajan. Soitto eteni kuin mielenkiintoinen draama. En vilkaissut välillä edes kelloa.

Aloin miettiä, miksi minä pidän usein suurten säveltäjien ensimmäisistä sinfonioista. Esimerkiksi yksi lempisinfonioistani on Tshaikovskin ensimmäinen sinfonia. Se on suoranainen venäläisyyden ylistys.

Yleensä minulla jää konserteista mieleen lähinnä ne positiiviset muistot. Ehkä haluankin kokea vain myönteisiä elämyksiä. Joku kriitikko saattaa lytätä täysin esityksen, jota minä pidän fantastisena. Tosin juuri näistä Beethovenin sinfonioista minulla on kielteisiä kokemuksia. Joku voi myös moittia, miksi modernia ja vanhaa musiikkia sekoitetaan samaan konserttiin. Minusta Bachin ja nykymusiikin soittaminen samassa konsertissa on mitä mainioin idea. Olen sattuneesta syystä oleillut paljon Vilnassa. Siellä erästä kamariorkesteria (Šv. Kristoforo kamerinį orkestrą ) johtaa vanha herra nimeltä Donatas Katkus, joka liittää yleensä aina konserttiohjelmaansa jonkun liettualaisen nykysäveltäjän teoksen. Minusta se on upea tapa tuoda nykymusiikkia yleisölle tutuksi.

Viimeinen kommenttini koskee ohjelmaa. Ensi kerran elämässäni näin ohjelmassa sanaston.  Siinä selitettiin, mitä ouverture, bourrree, rejoussance, allegro con brio, cantabile ym. musiiikkitemit merkitsevät.  Se helpotti musiikin seuraamista ja lähensi omalta osaltaan musiikkia ja yleisöä.

EUNUKKI

Kiinassa juhlitaan hevosen vuoden alkua. Siksi pieni vilkaisu maan historiaan hieman eksoottisesta näkökulmasta.

I

Kuohittava asetetaan makuu- tai paremminkin noja-asentoon. Yksi henkilö pitää lujasti kiinni vyötäröstä, kaksi pitää levällään olevia sääriä lujassa otteessa. ”Veitsimies” seisoo edessä. Hän tekee yhdellä sivalluksella miehestä eunukin.

Ennen prosessia on alavatsa ja yläreidet sidottava tiukasti liiallisen verenvuodon estämiseksi. Sitten leikattava kohta kostutetaan kolmesti kuumalla pippurivedellä potilaan ollessa noja-asennossa, kuten yllä todettiin.

Sitten sekä penis että kivekset leikataan irti pienellä sirpin muotoisella käyrällä veitsellä. Leikkaus tehdään aivan ihoa myöten.

Jos kuohitseminen onnistuu, pistetään tinasta valmistettu neula tai tappi huolellisesti peniksen juuressa olevaan virtsa-aukkoon.

Haava peitetään sen jälkeen kylmässä vedessä kostutetulla paperilla ja sidotaan huolellisesti.

Sitten potilas pannaan kävelemään huoneessa kahdesta kolmeen tuntia kahden henkilön tukemana. Sen jälkeen hänen sallitaan mennä makuulle.

Potilas ei saa juoda mitään kolmeen päivään. Tuona aikana potilas kärsii kovista tuskista paitsi janon, myös voimakkaan kivun vuoksi. Tuskia lisää myös se, ettei hän voi tyhjentää rakkoaan.

Kun kolme vuorokautta on kulunut, siteet poistetaan ja myös tappi vedetään irti virtsaputken päästä. Potilas kokee helpotuksen virtsan purkautuessa rakosta suihkulähteen lailla. Tällöin kaikki on mennyt hyvin eikä potilaalla ole vaaraa. Mutta jos tuo onneton ei pystykään virtsaamaan, tuskat jatkuvat eikä häntä pelasta mikään.

G.Carter Stent, ’Chinese eunuchs’, Journal of the North-China Branch of the Royal Asiatic Society, new series, 11 (1877), 143-83 (170-71). Lainattu teoksesta  Laven, Mary: Mission to China. Matteo Ricci and the Jesuit Encounter with the East. London 2012, 161-162.

II

Eunukkeja on ollut Kiinan hoveissa ainakin 700-luvulta eKr. saakka. He toimivat keisarillisissa hoveissa keisarin henkilökohtaisina palvelijoina, he vahtivat palatseissa jalkavaimojen asumuksia, jonne muilla kuin eunukeilla ei ollut asiaa. Näin taattiin, että kaikki syntyvät lapset olivat keisarin jälkeläisiä. Eunukit olivat nöyriä palvelijoita, jotka olemuksellaan auttoivat pitämään keisarin palatsin ympärillä salaperäisyyden leimaa.

Eunukit säilyttivät asemansa Kiinan keisarillisessa hovissa aivan sen loppuun, vuoteen 1911 saakka. 

Viimeinen eunukki  Sun Yaoting eli vuosina 1902-1996. Hänet kastroitiin 8-vuotiaana muutama kuukausi ennen keisarin vallan loppua.

Ehkä tunnetuin eunukki Kiinan historiassa on ollut amiraali Zheng He (1371-1433). Hän oli tutkimusmatkailija, joka johti Kiinan merivallan nousua. Hän teki lukuisia matkoja valtavilla laivoillaan aina Intian valtamerta ja Afrikan rannikkoa myöten.

Zheng Hen kastrointi tapahtui Kunmingissa 1380-luvun alussa ennen kuin hän oli saavuttanut murrosikää. Kaupunki oli tuolloin muslimien vallassa. Kiinalaiset valtasivat kaupungin, murhasivat kaikki aikuiset kaupungin puolustajat ja kuohitsivat kaikki alle murrosikäiset pojat. Monet heistä kuolivat shokkiin ja sairauksiin. Hengissä säilyneet määrättiin keisarillisiin armeijoihin, tai heitä pidettiin palvelijoina tai seuralaisina. Zheng He (alkuperäinen nimi Ma He) sijoitettiin keisarin pojan Zhu Din talouteen. Hänestä tuli vähitellen Zhu Din lähin neuvonantaja. Hän oli voimakas hahmo ja pelottava sotilas, joka seisoi päätä pitempänä päämiehensä rinnalla. Hänen on kuvattu olleen yli kaksi metriä pitkä ja hänen askeleensa on kerrottu olleen kuin ”tiikerin loikka”.

Zheng He oli asettanut katkaistun peniksensä pieneen arkkuun, joka sijaitsi temppelissä. Hän uskoi, että hänen ”miehisyyden aarre” seuraisi häntä seuraavaan maailmaan, jossa hänestä voisi jälleen kerran tulla kokonainen mies. Maallisessa elämässään hän oli kuitenkin vannonut palvelevansa ja tottelevansa suojelijansa ja hallitsijansa Zhu Din käskyjä.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Zhu Di onnistui nousemaan Kiinan keisariksi. Hänestä tuli kolmas Ming-dynastian keisari. Tällöin hän halusi palkita palvelijoitaan. Zheng Hestä tuli amiraali ja hänet pantiin komentamaan Kiinan nousevaa laivastoa. Hän komensi kaikkiaan seitsemää retkikuntaa, joissa oli satoja laivoja ja tuhansittain miehiä.

Näistä hänen matkoistaan riittäisi enemmänkin juttua. Laivat eivät olleet mitä tahansa ”paatteja”. Suurin laiva oli 122 metriä pitkä ja 52 metriä leveä . Vertailun vuoksi mainittakoon, että noin sata vuotta myöhemmin Intiaan purjehtineen Vasco da Caman laiva oli vain 23 metriä pitkä ja 5 metriä leveä.

Siinä kun eurooppalaiset maailman valloittajat olivat röyhkeitä kolonialisteja, nämä kiinalaiset matkailijat lähestyivät uusia kansoja ystävällisin elkein.

Lähde:Gavin Menzies: 1421. Kun Kiina löysi maailman (1421 – The year China Discovered the World, 2002).

  

KIRSIKKAPUISTO

Kävin lauantaina (25.1.2014) Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tšehovin näytelmän Kirsikkapuisto. Ohjelman mukaan näytelmällä on kaksi tekijää, sillä alkuperäistekijän rinnalla tekijäksi on laitettu myös ohjaaja Mika Myllyaho. Se onkin ihan johdonmukaista, sillä sen verran paljon hän on tuonut alkuperäiseen käännöstekstiin lisäyksiä ja muutoksia. Ja niinhän pitääkin tehdä, jos haluaa tuoda esityksen lähemmäksi nykykatsojia.

Nikolai Annenkov - Firs

Kirsikkapuisto on minulle ennestään kaikkien muidenkin Tšehovin klassikkonäytelmien ohella hyvin tuttu. Olen lukenut sen sekä venäjäksi että suomeksi ja nähnyt sen useasti hyvin erilaisina versioina.  Ikimuistoisin esitys – vaikkakin tylsän perinteinen – oli vuonna 1998/1999 Moskovassa Valtion akateemisessa pienessä teatterissa (Государственный Академический Малый Театр). Tuolloin nimittäin vanhan lakeijan Firsin roolissa esiintyi Nikolai Annenkov. Nimi ei suomalaiselle lukijalle sano mitään, eikä hänen maineellaan tai kuuluisuudellaan olekaan tässä yhteydessä mitään merkitystä.  Satuin asumaan tuolloin Moskovassa, kävin usein teatterissa ja seurasin Moskovan teatterielämää. Annenkovista kiinnostuin, koska hän oli tuolloin 99-vuotias. Hän sopi siis ikänsä puolesta Firsin rooliin erinomaisesti. Hän käveli siihen tyyliin laahaamalla, että saattoi milloin hyvänsä kompastua, ja sillähän olisi ollut kohtalokkaat seuraukset. Hänen ollessaan näyttämöllä tuntui, että yleisö aivan kuin pidätti henkeään, ettei mies olisi kuollut siihen paikkaan. Puhekin oli sellaista soperrusta, etten saanut siitä mitään selvää, mutta eihän se Firsin roolissa ollutkaan niin kovin tärkeää. Ja yleisökin taisi osata koko näytelmän ulkoa. Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että lopussa Firs unohdettiin lukittuun rakennukseen ja hän kuoli sinne ihan oikeasti. Sen Annenkov osasi esittää rutiinilla. Minun näkemäni esityksen loputtua hän kuitenkin nousi ja kumarsi komeasti yleisölle aplodien saattelemana. Sittemmin luin, että hän piti vielä 100-vuotispäivänään juhlaesityksen (joka ei ollut Kirsikkapuisto), mutta kuoli vain muutama päivä tämän jälkeen vuonna 1999.

Tämä Moskovan pienen teatterin näytelmä tuli mieleeni valmistautuessani nyt Kansallisteatterin versioon. Näyttämöllä oli ilo nähdä eläviä legendoja, kuten Esko Salminen ja Ismo Kallio. Jo heidän mukanaolo tavallaan pelasti koko esityksen.  Esko Salmisessa on karismaa ja mielestäni hän sopi hienosti Gajevin rooliin. Annenkovin jälkeen oma suosikkiroolihahmoni on luonnollisesti ollut Firs, ja Ismo Kallio tässä roolissaan oli mielestäni aivan upea. Hänessä oli jotain alkuperäistä Tshehovia, mikä muista roolihahmoista tuntui puuttuvan. Taisinpa nauraa esityksen aikana vain yhden kerran – ja juuri Firsille. Nimittäin kun muusikoksi esityksessä tehty nuorempi lakeija Jaša soitteli, niin intoutui paikalle köpöttelevä  Firs jopa steppaamaan. Olin kai yleisössä ainoa, joka siellä nauroi, ja pelkäsin muiden tuijottavan. Kovin jäyhä oli päivänäytöksen yleisö, eikä näyttelijätkään tuntuneet  siitä innostuvan.

Todettakoon vielä sekin, että olen elämäni aikana näkemissäni esityksissä kyllä kokenut yllätyksiäkin. Eräässäkin versiossa Firsiä esitti vanha kaappi.

Myllyahon versiossa näytelmän keskiössä oli Ranevskajan 17-vuotias tytär Anja. Tämä luonnollisesti toi esitykseen aivan oman sävynsä.  Anjaa esittävä Emmi Parviainen on vielä teatterikorkeakoulussa ja teatterikoululaisen hengen hän esitykseen toikin.  Anja käyttäytyy nimenomaan kuin tämän päivän teini-ikäinen nuori. Hän elää jonkinlaista kriisiä. Liioitellen häntä voisi kuvailla keskittymiskyvyttömäksi ADHD-luonteeksi. Välillä hän oikuttelee paperipussi päässä ja välillä muuten vain puhaltelee siihen kuin ilmapalloon. Hän elää masennuksen ja epätoivon rajamailla yrittäen jollain lailla päästä ristiriitojensa yli. Lopussa Anja on kuitenkin ensimmäisenä työntämässä aivan kuin paikalleen jähmettyneitä ihmisiä liikkeelle kohti uutta elämää. Kirsikkapuiston myyminen ja aatelisen menneisyyden unholaan jääminen tuntuu kuin helpottaa Anjan oloa.

Myllyahon versio edustaa fyysistä teatteria. Siinä näyttelijät omien vuorosanojensa ohessa hölmöilevät ja temppuilevat monella tapaa. Perinteinen tšehovilainen puheteatteri ei nykyisin toimi. Siispä nytkin roolihahmot kiikaroivat pullonsuusta, leikkivät paperipussille, heittelevät muovisia puutarhatuoleja, ahtautuvat pienen pieneen läpinäkyvästä muovista kyhättyyn lipunmyyntikoppiin ollen siellä niin kovin kärsivän näköisiä... Näyttämöllä kylvetään, oksennetaan, litkitään tölkkikaljaa, hillutaan humalassa, taiteillaan puomilla, käytetään viittomakieltä, musisoidaan, tanssitaan ja tietysti välillä myös seistään tylsinä paikoillaan ja puhutaan muuten vain toisten ohitse. Ja – totta kai - paljas takapuolikin välillä vilahtaa.

Jotkut näistä aktiviteeteista toimivat paremmin, jotkut eivät toimi. Aluksi minua ärsytti se lipunmyyntikoppi, mutta nyt ajatellen se jollain tasolla kuitenkin toimi. Anjan muistelot ilmapallolla lentämisestä sopivat hyvin kokonaisuuteen. Ohjaaja on kaivanut sen oivasti tekstistä esiin näyttäen Anjan innostuksen. Hauskan hirtehinen on sekin tilanne, kun kaljaa koko ajan litkivä kauppias Lopahin tarjoaa juuri kirsikkapuistonsa menettäneelle Ranevskajalle oluttölkin. Tälle oluttölkin avaaminen on kuin uuden elämäntyylin ensi askel. Monenlaisia tilanteita esityksen aikana tuodaan katsojan eteen.

Kaikesta en esityksessä kuitenkaan pitänyt. Ylioppilas Trofimovin hahmosta en tykännyt, enkä eräistä muistakaan sivuhenkilöistä. He jäivät vain jonkinlaiseksi esityksen täytteeksi. Anja ottosisaren Varjan hahmo on kyllä näkyvä ja raikaskin, mutta hänenkin avioliittopyrkimyksistä tehdään kömpelö vitsi.  Sinällään se on kyllä hauskasti näytelty tilanne. Varja yrittää lähestyä uusrikasta, sittemmin kirsikkapuiston ostavaa Lopahinia, mutta tällä tuntuvat liikeasiat olevan etusijalla.

Eniten petyin nuoren lakeijan Jašan hahmoon. Hän on nyt pelkkä muusikko ja kitaranrämpyttäjä, ilman vuorosanoja. Tietysti musiikki viihdyttää ja on muutenkin esityksen rakenteen ja rytmityksen kannalta positiivinen seikka. Katsoja ei kovin helposti pitkästy. Toisaalta Jaša on kuitenkin Tšehovin alkuperäisnäytelmässä tärkeä hahmo, mikä nyt on täysin unohdettu ja hänestä on tehty lähes ulkopuolinen henkilö. Tšehov kuvaa Jašan hyvin vastenmieliseksi tyypiksi, joka käyttää asemaansa hyväkseen. Hän ylimielisyydessään ja nousukasmaisuudessaan haluaa jopa kieltää menneisyytensä eikä näin ollen suostu tapaamaan vanhaa äitiään.  Millainenkohan esityksestä olisi tullut, jos Jaša olisikin pantu Anjan sijasta näytelmän keskiöön? Hän oli luultavasti äitinsä avulla pystynyt irtautumaan köyhistä elinoloista. Luontaisetuna työhön kuuluivat ilmaiset ulkomaan matkat ja seurapiirit. Hän käytti kyynisesti asemaansa hyväkseen.  Näytelmä olisi saanut toisen sävyn, jos keskiössä olisikin ollut nuoren elämässään eteen pyrkivän naisen sijaan tyhjänpäiväinen siivelläeläjä, joka pyrki kaikin tavoin hyötymään hyväuskoisen naiivista työnantajastaan.

Kansallisteatterin esitys peilaa luonnollisesti ohjaajan haluamalla tavalla meidän aikaamme. Tšehovin näytelmän aika - 1800-luvun loppu – tuodaan tähän päivään. Kirsikkapuisto kertoo aikansa yhteiskunnallisesta murroksesta, aateliston rappeutumisesta ja uudesta ajasta, jossa kaikki lasketaan rahassa. Mekin elämme nyt syvää yhteiskunnallista murrosta. Tässä mielessä Tšehov on meille ajankohtainen kirjailija. Tämä uusi aika on esityksessä tuotu esille siten, että näyttämön kaikkiin lavasteisiin on merkitty niiden hinta. Ensimmäiseksi paikalle istuttuani silmiini pisti ylhäällä oleva neonvalo, hinnaltaan 1000 euroa. Muovituolin arvo oli muistaakseni 15 euroa.  Se oli hauska ja toimiva idea.

Kaikkien temppujen ja trikkien keskellä mielestäni esityksestä katoaa kokonaisuus. Henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja ontoiksi . He tulevat näyttämölle, pyörivät siellä hetken ja esityksen loputtua katoavat katsojan elämästä. Mitäköhän heistä jää mieleen? Minulla jäi tunne, että  Tšehovin näytelmille niin tyypillinen henkilöiden sisäinen maailma jää avautumatta ja syventymättä. Minulle näytelmä on hyvin tuttu. Mitäköhän esityksestä ajattelee sellainen katsoja, joka näki  Kirsikkapuiston ensi kertaa elämässään?  Ei esitys ainakaan Tšehoville tehnyt kunniaa, vaikka sillä muita ansioita onkin.  Tai ehkä olen itse jotenkin jämähtänyt ”venäläisen sielun” pauloihin. Yhtä kaikki hyvä, jos joku etsii esityksen jälkeen käsiinsä alkuperäistekstiin.

Aloin tämän kirjoitukseni muistelemalla Firsiä. Palaan siihen uudelleen. Lähtötouhussa kaikki kyllä ovat huolehtivinaan Firsistä, mutta kukaan ei tee aloitetta. Alkuperäisessä tekstissä juuri Jaša lupaa järjestää hänen asiansa, muttei sitä kuitenkaan tee. Lopussa kaikkien mentyä jää kuitenkin köpöttämään unohdettuna yksin näyttämöllä. Hän istahtaa, ja menee makuulle. Tšehovilla hän jäisi kuolleena makaamaan esiripun sulkeutuessa. Nyt enkelin siivin varustettu sisäkkötyttö Dunjaša tulee ja saattaa hänet näyttämöltä pois.

Helsingin Sanomien kriitikko toteaa hieman sarkastisesti, että edes Firsin ei anneta kuolla rauhassa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1379523256190).

Minusta kohtaus on pysähdyttävä. Minusta tuntui, että yleisö oli vaikuttunut. Salissa oli hiiren hiljaista.  Ohjaaja ei kaiken hässäkän jälkeen voinut jättää vainajaa näyttämölle. Niinpä hän keksi positiivisen lopun.  Olisikohan ohjaaja hieman ”kosiskelut” yleisöä? Epäilemättä unohdettujen vanhusten ongelmat koskettavat monia eläkeläiskatsojia, joita yleisössä lienee suurin osa. Monet katsojat varmasti samastuvat Firsin kohtaloon. Heilläkin elämä muuttuu liian nopeasti, ja edessä on pelko, että heidätkin saatetaan Firsin lailla jättää hyljättynä yksinäisyyteen. Nykypäivänä vanhusten huono kohtelu on elämäntapamme kipupisteitä. Yllättäen tämä yli sata vuotta vanha näytelmä tuo loppukohtauksessaan tuon saman ongelman niin koskettavalla tavalla esille. Ohjaajan enkeliratkaisu tuo loppuun lohtua, mutta kovin keinotekoiselta ja päälle liimatulta se tuntuu. Annenkovin Firs sai sentään haluamansa rauhan.

Mottoni on, että haluan aina ajatella positiivisesti. Niin nytkin. Vaikka jotkut yksittäiset seikat minua suututtivatkin, niin loppujen lopuksi pidin kuitenkin esityksestä. Se oli hieno teatterielämys. Oli ilo nähdä näyttämöllä erinomaisia roolisuorituksia. Myllyahon ohjaus oli kaikesta huolimatta dynaaminen ja sujuvasti etenevä. Oli ilo taas jälleen pitkän tauon jälkeen paneutua Tšehovin näytelmien maailmaan. Osittainen tyytymättömyyteni perustuu paljolti siihen, että venäläisen alkutekstin sävyjä ja henkeä ei ole pystytty välittämään. Mutta sitähän ei kai välttämättä pidäkään vaatia. Uusissa ohjauksissa täytyykin tuoda uusia näkökulmia.
Ja tähän loppuun vielä yksi ansio. Myllyaho on yrittänyt pitää mielessä sen, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Aivan toinen asia on sitten se, miten yleisö esityksen kokee.

ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVAT III: PEILI (ЗЕРКАЛО)

Andrei Tarkovskin elokuva Peili (Зеркало 1974)pohjautuu ohjaajan omaan elämään. Näin sen ensi kerran 70-luvun lopussa ja viime kuussa rohkenin syventyä siihen uudestaan. Pari kertaa se tuli katsottua kokonaisena ja lisäksi tietyt yksittäiset kohtaukset vaativat uusintaa. Aina elokuvaa katsoessani olen yhtä hämmentynyt. Jokin kohta avautuu tai luulen sen avautuneen, mutta tilalle tulee uusia kummastuksia.

Tarkoituksenani on edetä jutussa niin, että luvussa I palaan ensi tutustumiseeni 70-luvulle. Siitä eteenpäin käsittelen elokuvaa uusintakatselujeni pohjalta niin, että loppua kohden menen kohti taustoja ja tulkintoja. Todetaan nyt heti, että elokuvasta on kirjoitettu valtavasti analyyseja ja arvioita. Suomestakin löytyy paljon päteviä kirjoituksia. Nyt pyrin käsittelemään elokuvaa tajuntani tasolla edeten sen mukaisesti, mitä elokuvasta minulle avautui. Pitkä juttuhan tästä tuli, mutta on vielä paljon asioita, joita jäi käsittelemättä. Lisäksi olen käsittelyssäni subjektiivinen.  Jokin toisten mielestä keskeinen asia jää käsittelemättä. Youtubesta löytyy elokuvan esittelyfilmi: http://www.youtube.com/watch?v=uXYfRkuA3cM .

I.

Todennäköisesti se oli noin 35 vuotta sitten Jyväskylässä opiskeluaikanani. Opiskelin venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Muistaakseni Peiliä näytettiin Kampuksella sijainneessa pienessä elokuvateatterissa. Katsojia oli aika paljon. Olin opinnoissani jo melko pitkällä ja olin näin ollen perehtynyt Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin.  Elokuva ei silti auennut. Ensi vaikutelma oli pettymyksen sekainen hämmennys. Monet asiat tuntuivat tutuilta, ja ne jäivät kaivertamaan mieleen. Siitä tuo hämmennys kai johtuikin. 

Olin opiskelukaverini kanssa, ja hänkin tuntui olevan siitä aivan pihalla. Keskustelu elokuvan jälkeen jäi lyhyeksi, mutta jotain siitä sentään keskenämme kommentoimme. Hän mainitsi ensin kohtauksen kirjapainossa. Minullekin se jäi mieleen, koska se kuvaa niin erikoisella ja ytimekkäällä tavalla 30-luvun lopun terrorin ilmapiiriä. Itse asiassa kaverini mainitsi tuon kohtauksen sen lopussa olevan suihkukuvauksen vuoksi.  Se oli verrattain rohkeasti kuvattu, jos muistaa, että kyseessä on Brezhnevin ajan neuvostoelokuva. Huomion veti paitsi ”rohkeus” myös se, miten kohtaus loppui. Viehättävä näyttelijätär, äitiä esittävä Margarita Terehova nähdään suihkussa - tosin hillitysti takaviistosta kuvattuna - ja sitten yhtäkkiä veden tulo lakkaa. Meille tilanne tuntui tutulta, sillä olihan meillä jo tuolloin sattunut monenlaisia kommelluksia Neuvostoliiton matkoillamme. «Не работает по техническим причинам» - me vitsailimme. 

Vasta nyt tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että syynä ei ollutkaan ”tekniikka”. Nainen oli juuri joutunut ystävättärensä Lizan sanallisen hyökkäyksen kohteeksi. Päähenkilö ei mennyt riitaan mukaan, vaan poistui työpaikalla sijaitsevaan suihkuun. Josko vaikka ystävättärellä olisi ollut vedentulon lakkaamisessa sormensa pelissä. No meidän ”slangissamme” tällaisetkin laskettiin ”teknisiksi syiksi”. Kohtaus oli hyvin oiva kuvaus tuosta ajasta: ei edes parhaaseen ystäväänsä kannattanut luottaa.

Se tietysti kertoo vain hämmennyksestämme, että keskustelimme elokuvasta vitsin tasolla. Tarkovski oli meille molemmille tuttu ohjaaja ja odotimme varmasti jotain paljon selkeämpää. Olimme valmistautuneet pohtimaan elokuvaa, mutta emme osanneetkaan tarttua mihinkään syvempään. 

Minulla tuolloin oli kuitenkin mielessä myös toinen kohtaus, josta en kaverilleni maininnut sanaakaan. Elokuvan alussa olevassa introssa näytetään filmipätkää, jossa psykoterapeutti yrittää parantaa nuorta teini-ikäistä poikaa änkytyksestä. Kohtaus loppuu pojan lauseeseen Я могу говорить - Minä osaan puhua.

Kohtaus kolahti itseeni, sillä samaistuin tuohon nuoreen. Minulla oli samanikäisenä aika paha änkytysongelma, josta onneksi pääsin voittajana yli. En puutu nyt siihen, miten se tapahtui. Totean vain, että ei se niin helppoa ollut kuin elokuvassa. Muistan kuitenkin tuon kohtauksen vaivanneen minua koko elokuvan ajan. Odotin sille turhaan jatkoa. En voinut kaverilleni änkytyksestä puhua. Se kuului silloin ja kuuluu edelleenkin yksityisiin asioihini. Kaverini kuitenkin tavallaan ”pelasti” elokuvaelämykseni nostaessaan tuon suihkukohtauksen esille.  Huumorilla siitä pääsi kevyesti ohi.

Tässä yhteydessä tekee mieli lisätä, että yhteiset elokuvakokemukset ovat tarpeellisia. Niiden kautta elokuvasta voi nousta esiin yllättävääkin. Ne voivat myös pehmentää elokuvasta nousevia ikäviä tai peräti traumaattisia asioita.

II.

Olin siis tuolloin ensi katselun jälkeen hämmentynyt. Peili on elokuvana tajunnanvirtaa, jollaisen katsomiseen en tuolloin ollut tottunut enkä kypsynyt.  Vaikeaa se on toki vieläkin. Nyt tartuin elokuvaan, koska tunsin tarvetta tutustua uudelleen Tarkovskin tuotantoon.  Peili taisi kiinnostaa vähiten, koska elin luulossa, että se on Tarkovskin elokuvista henkilökohtaisin ja vaikeatajuisin. Ohjaajan äiti-suhteen pohdiskelu ei kiinnostanut.  Änkytyskohtauksen olin jo unohtanut. Ja traumani – pahus vie - nousi siitä jälleen pintaan.

Pari asiaa on mainittava ennen kuin menen elokuvassa pitemmälle. Ensiksikin tuo peili-teema on tuttu jo Tarkovskin aikaisemmista kuvista. Se toistuu Ivanin lapsuudessa, samoin Solariksessa. Solariksen lause on jäänyt soimaan päähäni:

”Emme tarvitse uusia maailmoja. Tarvitsemme peilin. Taistelemme saadaksemme kontaktin, mutta emme koskaan onnistu siinä. Olemme naurettavia, kun pyrimme tavoitteeseen, jota pelkäämme ja joka on meille tarpeeton. Ihminen tarvitsee ihmistä.”

Toinen asia liittyy DVD:ssäni olevaan oheismateriaaliin – Grigori Javlinskin haastatteluun. En ymmärrä, miksi häntä on siinä pitänyt haastatella, mutta kiinnostavan näkökulman hän tuo. Elokuva valmistui vuonna 1974, mutta video tehtiin vuonna 1999. Javlinski oli tuolloin nouseva venäläinen poliitikko, jonka tähti sittemmin on pikkuhiljaa sammunut.  Yhtäkaikki Javlinski sanoo haastattelussa viisauden:

”Peili on elokuva minusta. Se on elokuva meidän kaikkien elämästä. Me kaikki löydämme siitä jotakin omaa. Siksi se on niin suuri.”

Suomalaisille katsojille tuota ajatusta ei voine kohdistaa. Se asettaa kuitenkin elokuvan raiteelle, josta sitä voi lähteä käsittelemään. Ei pidä ainakaan liiaksi ruveta avaamaan Tarkovskin omia lapsuuden traumoja ja taustoja. Elokuvan voima on ehkä muualla.

Juonta on hankala seurata, jos sellaisen ylipäänsä löytää. Katsottaessa elokuva on kuin peilin sirpaleita, joista katsojan tajunnassa tai ehkä paremminkin alitajunnassa muodostuu kokonaisuus. Se kuvaa lapsuutta ja nuoruutta, ja sitten lapsen aikuisuutta. Samat näyttelijät ovat osin eri rooleissa: äitinä ja vaimona, lapsena ja poikana. Välissä on kuvia sodasta ja sota-ajasta, 30-luvun Espanjasta, avaruuden valloituksesta ja myös Kiinan kulttuurivallankumouksesta sekä nähtävästi Ussurin konfliktista.

Lapset viettävät kesää idyllisellä maaseudulla – ehkä sotaa paossa. Sitten ollaan kirjapainossa. Elokuvan naispäähenkilö - äiti - juoksee vesisateessa kirjapainoon ja vaatii saada tarkistaa jonkin kohdan, jossa pelkää tehneen virheen. Se on pakkomielteenä päässä. Hän pelkää kuollakseen, että hän joutuu sen takia vaikeuksiin. Hän huomaa sitten helpottuneena kirjoittaneensa oikein. Stalinin ajan todellisuus oli tällaista.

Elokuva on siis kuvaus Tarkovskin lapsuudesta äitinsä ja sisarensa kanssa sekä hänen rikkoutuneesta avioliitostaan. Kronologisesti lapsuus ja aikuisuus on postmodernilla tavalla kuvattu lomittain, niin että tarinan seuraaminen vaatii keskittymistä. Unikuvaukset sekoittavat vielä pakkaa. Aina ei tajua, onko kyseessä uni vai valve. Niin lapsena kuin aikuisenakin päähenkilö joutuu kokemaan avioliiton hajoamisen.  Tarkovskin oma äiti näyttelee päähenkilön äitiä tämän ollessa aikuinen.  Päähenkilöä  noin 12-vuotiaana ja päähenkilön poikaa Ignatia näyttelee sama henkilö. Äiti ja vaimo on niin ikään elokuvassa sama henkilö. Tämäkin tuo haasteita tarinan seuraamiseen. Lisäksi elokuvan taustalla kuuluu Tarkovskin oman isän, runoilija Arseni Tarkovskin ääni. Hän lausuu omia runojaan. Ne tuovat tilanteisiin oman jännitteensä. Niiden avulla pureudutaan Tarkovskin isän ja äidin arvoitukselliseen suhteeseen.

Elokuvan erikoisimpia seikkoja on myös se, että katsoja ei näe päähenkilöä. Tähän liittyen elokuva on saanut nimensä. Elokuva peilaa päähenkilön näkemää ja kokemaa maailmaa. 

Elokuvassa  viitataan venäläisen kulttuurin ja myös maailman kulttuurin tärkeisiin henkilöihin ja henkilöhahmoihin. Tämä on toki tuttua myös muista Tarkovskin elokuvista. Esimerkiksi kirjapaino-kohtauksessa ystävätär alkaa haukkua äitiä vertaamalla tätä erääseen Dostojevskin romaanin Riivaajat henkilöhahmoon. Dostojevskin lisäksi esillä on myös Tshehov ja Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Pushkin. Päähenkilön poika lukee välillä Pushkinin kirjettä Tshaadajeville. Elokuvassa selataan vanhaa taidekirjaa, josta Leonardo da Vincin kuva on näkyvästi esillä. Ja onhan siellä myös vanhasta testamentista, tarkemmin Mooseksen toisesta kirjasta tuttu palava pensas.

Peili siis sanamukaisesti peilaa aikaa ja myös venäläisten kokemusta historiasta.  Meidän länsimaalaisten se on vaikea ymmärtää. Toisaalta Bachin, Pergolesin ja  Henry Purcellin musiikki tuo katsojan tajuntaan länsieurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kokemusmaailman. Peili on palasina, palaset ovat sekaisin.  Katsoja yrittää välillä epätoivoisesti saada näistä palasista jotain kokoon. Juuri tämän ansiosta monet, hyvin erilaiset katsojat ovat kokeneet elokuvan hyvin omakohtaisesti, vaikka Tarkovskin alkuperäinen idea oli kuvata omaa perhettään.

Olen siis vielä enemmän hämmennyksissä, mutta vaikuttunut. Katsoessani elokuvaa se veti puoleensa kuin magneetti, kirvoitti mielen kuin venäläinen votkatujaus, toi ihmetyksen kuin salaperäinen öinen näky – palava pensas: Jumala ilmestyi Moosekselle, jonka piti johdattaa kansa omaan maahansa. Mooses sai Jumalalta tehtävän, katsoja saa taakan, joka hänen pitää avata, jotta pääsisi omalle tielleen. Ehkä näky on tässä taakkaa sopivampi sana. Katsoja saa näyn, joka vie häntä eteenpäin.

III.

Heti johdannon jälkeen elokuva alkaa kesäisellä kohtauksella maaseudulta Ignatjevosta (http://www.youtube.com/watch?v=hhjbLkL7gnc ). Kuva näyttää romanttiselta. On niitty, niityn reunalla aidalla istuu yksinäinen kaunis nainen katsoen taivaanrantaan haikeana kuin odottaen jotakuta. Taustalla on Tarkovskin oma lapsuuden koti. Taustalla pihalla nukkuvat äidin kaksi pikkulasta.  Tämä tapahtuma sijoittuu sotaa edeltävään aikaan, mutta löydän itse kohtauksesta viitteitä myös nykyisyyteen. Kohtaus on lähtölaukaus elokuvan tarinalle. Sen merkityksestä kertoo myös se, että Tarkovskin suosikkinäyttelijä Anatoli Solonitsyn esiintyy elokuvassa vain tässä kohtauksessa.  Henkilöitä on kaksi: äiti (nuori nainen) ja ohi kulkeva lääkäri, joka poikkeaa naisen luona. Vieras mies astuu niityn poikki, äiti suhtautuu vieraaseen tulijaan torjuvasti.  Mies yrittää lähestyä naista istuen hänen vierelleen aidan poikkipuulle. Samassa puu antaa periksi ja molemmat rojahtavat maahan. Mies alkaa hervottomasti nauraa, nainen on edelleen torjuvan eleetön. Mies katsoo ruohikkoa ja sanoo:

” Näen outoja asioita: juuria, pensaita… Onko teistä koskaan tuntunut siltä, että kasvit osaavat tuntea ja ymmärtää, pystyvät jopa oivaltamaan asioita. Puut, tuo pähkinäpensas – nainen keskeyttää: ”Se on leppä.” – ei sillä väliä, mikä se on. Ne eivät touhua. Mehän täällä juoksentelemme ja touhotamme ympäriinsä, puhumme tyhjänpäiväisyyksiä. Se johtuu siitä, että me emme usko sisässämme olevaa luontoa.  On kaikenlaista epäilyä, hätäilyä, ajatteluun ei ole aikaa…”

 Keskustelu loppuu lyhyeen. Nainen torjuu miehen lähestymisyritykset ja mies lähtee jatkamaan matkaansa niityn poikki. Nainen itse vielä kai yksinäisyydessään empii, koska huutaa hänen peräänsä. Lisäksi luontokin puuttuu vielä tilanteeseen, kun voimakas tuulen puuska lyö miestä vasten ja aivan kuin yrittäisi saada miestä palaamaan, mutta tuloksetta. Mies jatkaa matkaansa, mutta miehen esittämä ajatus jää elokuvaan elämään. Todettakoon, että ajatus luonnon ajattelukyvystä esiintyy myös  Tarkovskin Solaris-elokuvassa vuodelta 1971.

Tämä kohtaus jatkuu ohjaajan isän Arseni Tarkovskin herkällä rakkausrunolla, joka alkaa kuulua naisen lähtiessä niityn reunalta kotitaloaan kohti. Tilanne saa lisäsävyn, koska runoilija on elokuvan tarinassa naisen hylännyt aviomies. Runo on nimeltään Ensimmäiset tapaamiset ja siihen voi tutustua tämän blogin edellisessä kirjoituksessa.  Se on runo rakastumisesta ja onnen kiihkosta, mutta lopussa odottaa yllätys: ”kohtalo kulki heidän perässään veitsi kädessä”. Runon loputtua naisen poskelle vierähtää kyyneliä. Kohtauksen voi katsoa englanniksi tekstitettynä täältä: http://www.youtube.com/watch?v=JZAEaa-z-ZM .

Tosiasiassa runo on kirjoitettu vuonna 1962 ja runoilijan mielessä ei ole Andrei Tarkovskin äiti, vaan hänen toinen vaimonsa, juuri se, jonka luona naisen vielä rakastama aviomies juuri tuona hetkenä todellisessa elämässä oli. Runo siis viittaa entiseen rakkauteen. Ja tilanne jatkuukin tästä eteenpäin muistumilla vanhasta rakkaudesta.

Elokuvasta on olemassa myös varhaisempi käsikirjoitusversio, ja tässä alkuperäisessä versiossa yllä kuvattu tilanne on muuten samanlainen, mutta runo on Ignatjevon metsä(ks. edellinen blogi). Tämä runo on kirjoitettu jo vuonna 1935 eli samoihin aikoihin, mihin tuo elokuvan kuvaama kohtaus ajallisesti ehkä liittyy. Se on luonteeltaan luontoruno, jossa luonto personifioituu samaan tapaan kuin ohikulkijan sanoissa. Runossa puhutaan jo selvästi erosta, sen katkeruudesta sekä viitataan myös riitoihin ja kipeisiin muistoihin, joihin luonto tuo lohdutuksen. Silmät ovat kuin peili, johon kaikki heijastuu. Runossa luonto on kuin palava polte. Elokuvassa toistuu tulen motiivi useassa kohdin. Esimerkiksi pian tämän kohtauksen jälkeen pihassa oleva aitta palaa poroksi.

Runon vaihtumisen taustalla on suunnitelman muuttuminen. Braad Thomsen kirjoittaa, että Rippi  oli tehty äidin näkökulmasta, suunnitelma muuttui  Peilissä pojan näkökulmaksi.

IV.

Peilistä on kirjoitettu paljon hyvinkin perusteellisia arvioita ja analyysejä.  Yleensä elokuvaa on pyritty selittämään psykoanalyyttisesti. Tarkovskin elokuville tyypilliset runsaat visuaaliset symbolit antavat siihen aihetta. Esimerkiksi tuli näkyy useissa kohdissa motiivina. Tuleen ja sen sytyttämiseen liittyy seksuaalista symboliikkaa. Freudin mukaan liekki on miehen elin ja tulisija on naisen syli. Tutkija saa elokuvasta kyllä aineistoa pohdinnoilleen.

Psykoanalyyttinen lähestyminen on houkutteleva vaihtoehto, koska elokuva  Tarkovskin omaa elämää, hänen kasvuaan pojasta aikuisuuteen. Lapsuuden kokemukset heijastuvat myös aikuisuuteen. Elokuva kuvaa sitä, kuinka poika kokee vanhempien avioeron. Lapsuuden kokemukset heijastuvat myöhemmin myös hänen omassa avioliitossa.

Braad Thomsen löytää Tarkovskin elokuvista selviä viitteitä siitä, että Tarkovskin oma äitisuhde oli insestuaalinen. Hänen mielestään se näkyy vielä selvemmin Solariksessa. Peilissä tätä vahvistaa vielä se seikka, että äitiä ja vaimoa näyttelee sama henkilö. Tarkovski käsittääkseni on tämänkaltaiset tulkinnat ohittanut.

Myös suomalainen psykoanalyytikko Riitta Tähkä käsittelee Peiliä artikkelissaan Kasvoista kasvoihin – ajatuksia Andrei Tarkovskin Peilistä (Elokuva ja psyyke 3. Tarinan lumous. Toim. Antti Alanen. Minerva, Helsinki 2012,  s.45-64.). En ole itse artikkelia vielä lukenut, mutta tutustun siihen sopivan ajan tullen.

Elokuvassa on myös muita ulottuvuuksia, jotka jäävät helposti psykoanalyysin varjoon. Elokuva on toki hyvin omakohtainen, ei kuitenkaan mitään ekshibitionismia. Haluaisin korostaa elokuvan poeettisuutta. Se on kuin runoelma. Omakohtaisuus on lähtökohta. Peilin toteutuneessa versiossa Tarkovski haluaa tietoisesti etäännyttää katsojan oman elämänsä ongelmista ja kuvata aikansa henkistä ilmapiiriä. Näin nousee esiin useampia tasoja.

Täytyy vähän tarkastella myös uskonnollista tematiikkaa, joka tosin menee osin päällekkäin psykoanalyyttisen tarkastelus kanssa.  Tarkovskihan on saanut lännessä huomiota myös siksi, että hän on nostanut esiin uskonnollisia teemoja. Onhan hän saanut elokuvistaan useita kirkkojen myöntämiä palkintoja. Uskonnollista viitettä omalla tavallaan tuo Bachin musiikki, joka soi sekä Peilissä että Solariksessa. Peilin alkuperäinen nimi Rippi (Исповедь) viittaa uskonnolliseen puhdistumiseen. Eikä unohtaa sovi myöskään elokuvaa läpäisevää syyllisyyden teemaa.
Ehkä näkyvimmin Raamatun tapahtumat tulevat mieleen Mooseksen tarinaan liittyvästä palavasta pensaasta. Pensaan kauttahan Jumala ilmoitti Moosekselle valinneensa tämän johtamaan oman kansansa pois Egyptistä. Elokuvassa päähenkilöön poika Ignat polttaa pihassa pensasta ja katsoo tuleen. Ensimmäisenä mieleen tulee psykoanalyyttinen tulkinta. Se kuvaa pojan persoonallisuuden kehitystä ja henkistä itsenäistymistä. Itse yhdistän kohtauksen elokuvan johdannon kuvaukseen änkytyksestä. Siinä juuri Ignat avaa television ja näkee, kun psykoterapeutti hoitaa änkytyksestä kärsivää poikaa. Myös Mooseksella on arveltu olleen puhevika Jumalan kutsuessa häntä kansanjohtajaksi. Siksi Mooses kovasti vastusti Jumalan hänelle antamaa tehtävää ja vähätteli omia kykyjään. Poika elää rajua murrosta. Hän on kuin puhekykynsä menettänyt, pakahtumaisillaan, yksin itsensä kanssa. Kodin turva ei ole enää kestävä, pihalla palava pensas tuo enemmän lämpöä. Vanhemmat samaan aikaan ovat sisällä omissa riidoissaan ja voivat vain ikkunasta avuttomina seurata pojan toimia.

V.

Olen yllä jo maininnut Grigori Javlinskin, joka tuo elokuvaan aivan erilaisen näkökulman.  Hän löytää elokuvasta yllättäen myös ekologisia kysymyksiä. Hän toteaa ensin, että elokuvan yhteydessä on puhuttu sellaisistakin asioista, joilla ei tuntuisi olevan sen kanssa mitään tekemistä. Hän ottaa esimerkin Komin tasavallasta. Siellä on avaruuskeskus, josta raketteja on lähetetty taivaalle. Alueella putoaa taivaalta maahan paljon avaruusromua: rakettien osia, kuten polttoainesäiliöitä ja monenlaista muuta rojua. Ihmiset ovat käyttäneet näitä omiin tarkoituksiinsa. Javlinski mainitsee myös ydinsaastetta ympäristöön levittävät tehtaat. Ne aiheuttavat ihmisille sairauksia. Kansalla oli Javlinskin mukaan omat keinonsa testata luonnontilaa. Otettiin heinätuppo ja hierottiin sillä käteen. Jos käsi rupesi märkimään, paikka oli saastunut. Tällaisista niityistä kotieläimet oli pidettävä loitolla. Javlinski toteaa, että  paitsi Peilistä, myös Stalkerista voi löytää tämänkaltaisia yhteyksiä.

Elokuvassa tosiaan näytetään avaruuden valloitusta 30-luvulta, kun oltiin vielä alkutaipaleella ja avaruustutkimusta tehtiin kuumailmapalloilla. Ja aivan elokuvan lopussa on kohtaus, jossa lapset leikkivät niityllä ja löytävät sieltä hylätyn kaivon. Kaivon pohjalla on erilaista rojua. Mummo ottaa lapset ja vie heidät pois. Samassa kohtauksessa päähenkilön isä ja äiti vielä haaveilevat niityllä tulevista lapsistaan. Äiti on vasta raskaana.

Javlinski kiteyttää oman haastattelunsa loppuun: ”Ihmiset pelkäävät unelmoida, mutta he kuitenkin unelmoivat”. Pelko on elokuvassa läsnä. Se on elokuvan henkilöiden alitajunnassa.

Voisin hieman yrittää avata myös maantieteellis-historiallista näkökulmaa. Hieman liioitellen sanoen koin elokuvassa jonkinlaista klaustrofobista ahdistusta.  Ihmisellä on rajoja kaikkialla. Avaruuden valloitus tuo ahdistusta. Idässä Kiina koettiin koko 60-luvun suurena uhkana. Ahdistusta tuo historia, sillä kuvattiinhan äidin työpaikka kirjapainokin kuin helvetiksi. Ja  elokuva viestii myös sitä, kuinka kulttuurillisesti erillään Venäjä on Euroopasta. Tosin musiikissa länsieurooppalainen kulttuuriperintö elää, ja onhan elokuvassa näyttävästi esillä Euroopan taidetta esittelevä kirja, mutta näissäkin yhteyksissä korostuu vain  eristäytyneisyys eurooppalaisesta kulttuurista.

Eurooppa-suhde näkyy myös kohtauksessa Venäjällä asuvista espanjalaisista. He ovat paenneet Espanjan sisällissodasta 1930-luvulla ja joutuvat nyt asumaan vieraassa maassa ilman kotia. Tämäkin kohtaus herättää paljon ajatuksia. Koti ja kodittomuus on elokuvan yksi tärkeä teema ja tässä espanjalaisten kohtalo tuo siihen oman lisänsä.

Palaan vielä syyllisyyden teemaan. Tässäkin yhteydessä nousee luonto esille. Pikkulintu elämän ja lohdutuksen symbolina näkyy kahdessa kohdassa. Niihin molempiin liitetään syyllisyyden tunto.  Sota-aikaan liittyvässä kohtauksessa lintu laskeutuu molemmat vanhempansa menettäneen pojan pään päälle tätä lohduttamaan. Kaikki olivat pojan hylänneet ja tämä tunsi syyllisyyttä omasta tekosestaan. Linnun laskeuduttua poika ottaa sen käteensä.  Toisen kerran lintu ilmestyy elokuvaan loppuvaiheessa kohtauksessa, jossa päähenkilö makaa kuoleman sairaana vuoteessa.  Kyseessä on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava kohtaus jo siitäkin syystä, että siinä päähenkilöä kuvataan sivusta, tosin kasvoja näyttämättä. Vuoteella on haavoittunut lintu. Päähenkilö ottaa sen kämmeneensä ja nostaa kättä heilauttaen ylös lentoon. Tilannetta edeltää keskustelu, jossa syyllisyyden tunto nousee tärkeäksi aiheeksi. Lopussa miehellä jää sana kesken. Hän ikään kuin kuolee.

Kuva siirtyy metsään. Alkaa soida Bachin musiikki, ehkä Matteus-passiosta. Samassa palataan tilanteeseen, jossa päähenkilö on vaimonsa kanssa niityllä. Vaimo odottaa lasta, mies kysyy haluaisiko hän tytön vai pojan. Samalla näytetään mummoa kävelemässä lapsen kanssa niityn reunalla, luonnosta löytyy metallirojua. Tullaan siis juuri yllä kertomaani ekologisiin viitteisiin, joista Javlinski mainitsi. Luonto siis kantaa sisällään elämää ja kuolemaa.

LOPUKSI

Kun elokuva valmistui, sensuuriviranomaiset eivät halunneet sitä luonnollisestikaan ensin hyväksyä. Sensuurista vastaavan komitean puheenjohtaja F.T.Jermash huudahti lyöden käsiään polviinsa: Meillä on toki luomisen vapaus, mutta rajansa kaikella(” У нас есть свобода творчества, но не до такой же степени!”)! Tarkovskilla oli kuitenkin jo kansainvälistäkin mainetta, joten virkamiehet antoivat periksi ja elokuva pääsi maassa rajoitettuun levitykseen. Herra Jermash yritti vielä estää elokuvaa pääsemästä Cannesin festivaaleille. Kaksikymmentä vuotta vuotta myöhemmin tämä samainen herra Jermash toteaa, että Peili on hänen lempielokuvansa. Kun ottaa huomioon, miten itse alussa reagoin, niin jollain lailla ymmärrän tätä Jermashia ja muitakin nimekkäitä elokuvaohjaajia, jotka alun alkuun Peiliä arvostelivat. Niin muuttuu maailma, Eskoseni!

Kirjallisuutta:

Braad Thomsen, Christian:  Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen.

Kaksi Arseni Tarkovskin runoa

Tässä on kaksi runokäännöstä. Runot on kirjoittanut elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski (1907-1989). Runot liittyvät Andrei Tarkovskin elokuvaan Peili (Зеркало 1974). Peili on itsessään elokuvana kuin runoelma. Sitä kautta avautuu Tarkovskin oman elämän taustoja. Ensimmäinen runo on kirjoitettu vuonna 1935 runoilijan ensimmäiselle vaimolle, Andrein äidille Marialle. Tuolloin runoilija oli jo tutustunut tulevaan toiseen vaimoonsa. Toisen runon Ensimmäiset tapaamisemme kohteena on runoilijan toinen vaimo. Elokuvassa runo kohdistuu kuitenkin ohjaajan äitiin Mariaan. Siitä kerron lisää vähän myöhemmin.

Runot kuvaavat kahta puolta rakkaudesta: ensimmäinen kuvaa eroa, toinen rakastumista. Ero on kuitenkin läsnä jo ensimmäisen runon viimeisessä säkeessä.

En kirjoita itse runoja, ja käännökseni poetiikassa on puutteita. Ei ne kuitenkaan pelkkiä suoria käännöksiä ole. Mielestäni runojen symboliikka on kiinnostavaa, mutta kääntäjälle hyvin haasteellista. Palaan aiheeseen piakkoin elokuvan Peili käsittelyn yhteydessä. Sitä varten ne käänsinkin.

IGNATJEVON METSÄ

Viimeisten lehtien polte kaikentäyttävässä hehkussaan

nousee taivaalle, ja matkallasi

koko metsä hohtaa samaa kiukkua

kuin on ollut yhteinen viime vuotemme

Itkuisissa silmissä näkyy tie

se heijastuu kuin pensaikko synkällä niityllä

Älä torju, älä uhmaa, älä koske,

älä kajoa metsän yökasteiseen hiljaisuuteen

Voit kuulla vanhan elämän hengittävän

Limaiset sienet kasvavat ruohossa

Niiden sisuksia etanat nakertavat

mut kostea kihinä vain ihoasi kutittaa.

Mennyt aika on meille kuin uhka

Varo, minä palaan, katso, minä tapan!

Mut taivas käpertyy itseensä ja pitää vaahteraa koossa kuin ruusua, -

Polttakoon enemmän! - nouskoon hehku silmiin asti.

1935 – 1938

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Surulliseksi tekee

Surulliseksi tekee.

Viranomaisten mielivalta lisääntyy: Lasten huostaanotto, vanhusten edusvalvonta. Yksityiset toimijat saavat jyllätä. Kukaan ei valvo, kukaan ei suojele lasta, eikä avutonta vanhusta. Vanhuksen tilit tyhjäksi ja pellolle. Laskuista viis. Lapsilta pois oikeus isään ja äitiin. Vanhemmat valvontaan!

Protestit eivät johda mihinkään. Virkamiehiltä vain flegmaattisia vastauksia. Valtakunnassa kaikki hyvin. Eihän meillä ole Pietarin katulapsiongelmia.  Väärinkäytökset ovat sula mahdottomuus. Suomessahan järjestelmä toimii. Lapsen parasta ajatellaan. Siksi pulinat pois!

Vanhusten tileillä haamunostoja. Lapset laitokseen vaikka väkisin. Virkamiehet levittelevät käsiään.

Sananvapautta valvotaan senkin edestä. Väärä sana, ja ollaan jo syytettä nostamassa. N-sana, v-sana, r-sana, F-sana… mitä niitä onkaan. Ja jo kiihottaa...

Keskustelua ei ole, on nimittelyä ja leimakirveitä. Seuraa hiljaisuus, tai ehkä hyminää.

Hei sun hihamerkkis! Kohun teit, sai virkamies nenäänsä herneen.

Ja oikeus tutkii samaa murhaa ties monettako kertaa. Sen mitä jahdeiltaan ehtii.