Mirjam Helin –laulukilpailu: pohdiskelua alkukilpailun jälkeen

Kirjoitukseni koskee laulukilpailua. Aivan ensiksi kannattaisi lukaista seuraava pianisti Matti Raekallion artikkeli: http://www.fmq.fi/2012/06/music-competitions-why/ . Se antaa jonkin verran perspektiiviä tämänlaatuiseen kilpailemiseen. Raekallio lainaa alkuun Bela Bartokin lausahdusta ”Competitions are for horses, not for artists”. Näinhän se on ja tämä on hyvä pitää mielessä.

…

Olen tällä viikolla seurannut neljänä päivänä Mirjam Helin –laulukilpailuja. Torstai-iltana selvisi 19 jatkoon päässyttä. Lauantaina kello 11 alkaa välikilpailu ja finaali on keskiviikkona.  Kommentoin tässä alkukilpailua. Nyt viimeistellessäni tätä kirjoitusta välikilpailun alkuun on reilut pari tuntia.

Elina Garanča

Varoitan, että olen amatööri ja kommenttini voivat laulamisesta enemmän tietävissä herättää lähinnä ylimielistä hymähtelyä. Olen kuitenkin elämäni aikana usean kerran seurannut Mirjam Helin –laulukilpailun finaalia. Minusta on upeaa ollut saada Suomeen tulevaisuuden tähtiä. Menneiltä vuosilta parhaiten mieleen jäänyt on vuoden 1999 voittaja latvialainen Elina Garanča.  Nyt seurasin ensimmäisen kerran myös alkueriä, kun kerran YLEn Areena antoi siihen niin hyvän mahdollisuuden ja ajankohta sopi. Pidän laulumusiikista. Näin voi kuunnella merkittäviä aarioita merkittävistä oopperoista. Kokonaisten oopperoiden katsomiseen ja kuuntelemiseen minulla ei tahdo löytyä kärsivällisyyttä.

Alkukilpailuja näytettiin YLEn Areenalla maanantaista torstaihin, päivällä ja illalla. Laulajia oli 46, 11-12 esittäjää kullekin päivälle. He olivat lähes pelkästään sopraanoja ja baritoneja. Laulajia on arvioimassa joukko nimekkäitä tuomareita. Tuomariston puheenjohtajana on oopperalaulaja Jorma Silvasti.  Alkukilpailu käytiin pianon säestyksellä. Ohjelmistossa oli yksi laulu 1600- tai 1700-luvun passioista, oratorioista, messuista tai kantaateista, kaksi yksinlaulua ja yksi ooppera- tai konserttiaaria. Kunkin kilpailija esitys kesti vajaat 20 minuuttia. Sali oli helteiden takia hiostava pätsi. Varsinkin monella mieskilpailijalla oli tilaan ja olosuhteisiin selkeästi sopimaton asuvalinta. Olosuhteet eivät voineet olla vaikuttamatta esityksiin: ääni ei kulkenut niin kuin piti, puhti saattoi tärkeällä hetkellä lopahtaa ja mentiin helposti yliyrittämisen puolelle.

YLE näytti siis alkukilpailun suorana Areenalla. Katsojilla oli mahdollisuus kommentoida esityksiä ja kysyä asiantuntijoilta asioista esitysten aikana shoutboxissa eli lähetysikkunassa. Tämä on tekniikan suoma mahdollisuus, mikä teki kilpailun seuraamisen paljon mielenkiintoisemmaksi.

Totean heti, että en nähnyt aivan kaikkia esityksiä suorana. Esimerkiksi avajaispäivän esitykset jäivät kokonaan katsomatta. Muutaman niistä olen katsonut jälkeenpäin YLEn sivuilla, en kuitenkaan kaikkia.

Yhden kommentin minä YLEn lähetysikkunaan lähetin. Se oli tietysti positiivinen. Itse asiassa minua välillä ärsytti joidenkin kommentoijien into morkata laulajan olemusta ja etsiä suurennuslasilla heidät esityksestään virheitä, vaikka niinhän tällaisissa kilpailuissa kuuluukin tehdä.  Minun kommenttini oli pelkästään ylistävä ja kohdistui venäläiseen sopraanoon Ekaterina Morozovaan. Laulajan ääni ja olemus minua yksinkertaisesti vain miellytti. Lähetin kommenttini senkin vuoksi, että minua ärsytti eräät muut kommentit. Nimittäin hänen mekkonsa takia ikkunaan tuli ikäviä ja jopa seksistisen ilkeitä huomautuksia aina rintaliivejä myöten. Minusta hänen iltapukunsa oli tyylikäs, niin kuin laulajalla pitääkin. Ei se minua erityisemmin säväyttänyt, saati ihmetyttänyt. Venäläisten laulajien yllä sellaisia olen tottunut näkemään. Odotan joka tapauksessa hänen asuvalintaansa tästä eteenpäin.

Nyt siirrytään sitten siihen hetkeen, kun torstai-illan suorassa lähetyksessä julistettiin jatkoon päässeet. Ensiksikin tuomariraati myöhästyi tulosten julkistamisesta puoli tuntia, mikä kertoo sitä, että raadissa on läpikäyty tiukkoja äänestyksiä. Sitten kun 19 jatkoon menijää ilmoitettiin, shoutboxissa alettiin joko kiitellä läpi menneitä tai surkutella rannalle jääneitä. Tietysti aina nostetaan esille tuomariston karsimia nimiä ja aletaan valittaa oikeusmurhasta. Tällaisia selkeitä tapauksia tuntui olevan kaksi. Ensimmäinen oli amerikkalainen baritoni John Brancy, jota yleisesti pidettiin varmana jatkoon menijänä ja joidenkin mielestä hän oli jopa koko kilpailun mahdollinen voittaja.  Toinen oli israelilainen koloratuurisopraano Hila Fahima. Heitä kumpaakaan en ollut kuullut suorassa lähetyksessä, mutta korjasin pikaisesti tilanteen katsomalla heidän esityksensä YLEn Areenassa.

Epäonnen soturi John Brancy

Brancyn karsiutumista käsiteltiin ohjelmassa jonkin verran. Asiantuntijat varoivat selkeästi arvostelemasta suoraan tuomariston valintoja. Sittemmin kritiikkiäkin tuli. Ja kyllä tuntui, että kaikki olivat hämmennyksissään tuomariston päätöksestä.  Myös YLEn kokoama nuorten taiteilijoiden varjoraati oli Brancyn jatkoon pääsyn puolella.

Kuten kerroin, katsoin itse jälkeenpäin Brancyn esityksen. Ymmärsin, että jokin hänessä voi jotakuta rassata, mutta kypsältä esitys kuitenkin kuulosti. Joitakin pikkupuutteita kuulin minäkin lopussa, mutta muuten se oli minun maallikon korvaan äänenmuodostukseltaan kypsää laulantaa. Hänen Bachinsa oli selkeästi parempi kuin jatkoon menneellä ukrainalaisella Dmytro Kalmuchunilla, jota kuuntelin Brancyn jälkeen vertailunkin vuoksi.

Schubert oli mielestäni upea. Sellaista voisi kuunnella enemmän. Rahmaninovissa häiritsi ääntäminen, mutta muuten pidin, en kuitenkaan niin paljon kuin Schubertista. Kuunnellessa aloin taipua siihen, että oli tapahtunut oikeusmurha.  Brancy otti yleisönsä myös viimeisessä ohjelmanumerossa ja sai kokonaisesityksestään raikuvat aplodit bravo-huutojen kera.

Israelilaisen Hila Fahiman suhteen puolustelijoita tuli keskusteluikkunassa pääasiassa maallikoilta, niin ymmärsin, vaikken toki tiedäkään heistä muuta kuin nimimerkin. Asiantuntijoiden en huomannut häntä kehuvan.  Runsaasti ihmettelyä hänen putoamisensa kuitenkin aiheutti.

Hänellä on kirkkaan hempeästi soiva, hieman hento koloratuurisopraanon kaunis ääni, mukava kuunnella. Häneen on helppo ihastua. Esityksessään hän oli säteilevä, suloisesti luritteleva upea laulajatar. Ääni tuli vaivatta, se oli kuin lepoa korville. Toisaalta Mozart ei tuntunut niin kypsältä, olisikohan sillä ollut jotain tekemistä karsimisen suhteen. Tosin minun korviani sekin siveli. Hänenkin suhteen päädyin samaan päätelmään kuin monet muut, eli oikeusmurha oli tapahtunut.

Hila - hylätty kaunotar

YLEn shoutboxin kommentteja lukiessani sain selityksen putoamisille. Selitys osoittaa tuomariston raadollisuuden, mutta niinhän se aina on tuomaroinnissa mukana, alalla kuin alalla. Tässä kilpailussa nimittäin kukin tuomariston jäsen antaa laulajille pisteensä itsenäisesti. Sitten ne lasketaan ja jatkoon pääsevät eniten pisteitä saaneet. Jos käy niin, että eroja ei ole, äänestetään uudelleen. Näin saadaan selville jatkoon menijät. Tähän tulee helposti mukaan taktikointi ja henkilökohtaiset laulajaan tai laulajan opettajaan liittyvät antipatiat tai sympatiat. Pisteitä voidaan antaa alakanttiin tai/ja yläkanttiin oman suosikin nostamiseksi tai inhokin pudottamiseksi. Tällä lailla Brancy ja Fahima nähtävästi pudotettiin. Jotkut asiantuntijat yrittivät eri keinoin (ammattinsa pakottamana) puolustella tuomareita. Mielestäni siinä ei ole mitään puolustettavaa. Kilpailuun liittyy aina tällainen raadollinen puoli. Eivät taidemusiikin asiantuntijat ole sen jalompia, vaikka niin antavatkin itsestään ymmärtää.

Kilpailu siis alalla kuin alalla on aina leikkiä ja peliä. Voi kärjistetysti kysyä, pitääkö tämänkin laulukilpailun tuomaripeli laittaa samalla viivalle tosi-tv:n BB-äänestysten kanssa. Rajatapauksissa lähellä ainakin ollaan.  

Naurettavalta tuntui sellainen mielipide, että pitkä ja komea Brancy saa kyllä helposti sopimuksia suuriin oopperataloihin, pienikokoisilla korealaisilla se voi olla vaikeampaa. Myös ”Aina roiskuu kun rapataan” on huonoa puolustelua.

Oopperalaulaja Seppo Ruohonen moitti tuomareita siitä, että he ovat menneet antamaan anteeksi teknisiä puutteita, tämäntasoisissa kilpailuissa ei pitäisi sortua senkaltaisiin manöövereihin. Niin, minustakin se on peruskoulunopettajan mentaliteettia, kun aletaan antaa laulajien virheitä ja puutteita anteeksi uskoen, että kyseessä oli vain jännittävästä tilanteesta johtunut moka, ja toivoen, että niin ei enää vastedes tapahdu.

Mielestäni tuomariäänestys pitäisi olla avoin, jolloin kaikki kotiinpäin vedätykset tai antipatiat tulisivat ilmi.

Uskallanpa nyt ottaa esiin pari nimeä, joiden suhteen olin huomaavinani tuomaripeliä. Tosin taidanpa liikkua aika hauraalla pinnalla.

Meille suomalaisille on tosi tärkeää saada jatkoon myös kotomaamme kansalaisia. Pari heistä pääsikin. Toinen  oli baritoni Waltteri Torikka. Hän elehti käsillään aivan liikaa pyrkien niiden avulla antamaan äänelleen lisävoimaa. Eikä tuolla ollut tekemistä laulun sisällön kanssa. Väliin tuntui, että yleisön edessä on liikennepoliisi tai Pelle Hermanni. Kyllä tällä tasolla laulajan pitäisi luottaa omaan ääneensä.  Liika on liikaa. Voi käydä niin, että muuten hyvä-äänistä laulajaa ei olekaan niin miellyttävä kuunnella. Seuraava kerta jätetäänkin väliin.

Luin jostakin tuomariston puheenjohtajan Jorma Silvastin kertoneen esitysten seuraamisesta, että hän katsoo laulajan tulon yleisön eteen, mutta sen jälkeen hän sulkee silmänsä ja keskittyy kuuntelemiseen. Ehkä pitäisi myös katsoa.

Lienee meidän suomalaisten perisynti vähätellä suomalaisten kykyjä. Nousi kuitenkin ajatus, että ovatko laululliset taidot ainoa kriteeri suomalaisten jatkoon pääsyyn. Eihän isäntää voi sysätä nurkkaan.

Sitten toinen tapaus on ukrainalainen baritoni Dmytro Kalmuchyn, kai kilpailun nuorin osanottaja. Hän tuntui shoutboxinkin pohjalta olevan kaikkien naisten oma pieni söpönassu, joka sai varmaan omat sympatiahenkäyksensä myös kansalaisuutensa pohjalta.  Jonkinlainen epävarmuus häiritsi minun ensivaikutelmaani. Hän näytti pikkupojalta isojen joukossa. Kun huomasin hänen päässeen jatkoon, katsoin hänen esityksensä uudestaan. Viimeisestä ohjelmanumerosta (Mozartin Giovannista) innostuin minäkin. Se taisi mennä aivan nappiin, joten kyllä tätien tunteet kohosivat aiheestakin. Tosin se alun Bach ei ollut yhtä kypsää kuultavaa. Yllä vertasinkin häntä jo Brancyyn.  Teki mieleni käyttää sanaa ”surkea”, mutta se taitaa olla liian voimakas ilmaus tälle tasolle. Uskotellaan nyt, että  nuorukainen pääsi jatkoon Mozart-tulkintansa ansiosta.

Nostan tähän loppuun vielä omat suosikkini. Uskon ja toivon voittajien löytyvän heistä. Naislaulajista pidin enemmän. Siksi nimiäkin on enemmän.

Sunyoung Seo - mahdollisesti paras

Hagar Sharvit - tiukka haastaja

Venäläisen sopraanon Ekaterina Morozovan jo mainitsin. Muita suosikkejani on korealainen sopraano Sunyoung Seo, israelilais-saksalainen mezzosopraano  Hagar Sharvit ja ehkä myös ukrainalainen sopraano Katerina Kasper. Morozovassa oli hieman diivan elkeitä. Sunyoung Seo oli olemukseltaan niin hyväntahtoisen vaatimaton (kuin suoraan aamulypsyltä tulossa) ja rauhallisen tasapainoinen, että se vaikutti. Ehkä hän käytti liikaakin uhkeita äänivarojaan. Myös Kasper antoi itsestään tasapainoisen ja luonnollisen vaikutelman.

Tässä vaiheessa uskon, että naisista paras on Seo tai Sharvit. Jos yksi pitää valita, niin olkoon jälkimmäinen. Mieslaulajien joukossa oli tasaisempaa. Nostan ensimmäisenä esiin korealaisen baritonin Hansung Yoon. Hänenkin esityksensä kuuntelin vasta jälkeenpäin ja hyvältä kuulosti, jokainen ohjelmanumero oli tasaisen varmaa työtä. Mainitsen vielä tenori Beomjin Kimin, joka on niin ikään korealainen. Hän tuntui olleen jonkin asiantuntijan suosikkeja.  

Vuoden 2014 Mirjam Helin –laulukilpailu voi kääntyä korealaisten laulajien juhlaksi. Jäädään seuraamaan välikilpailua ja sitten finaalia. 

BULGAKOV

Juttuni sai alkunsa siitä, kun huomasin, että pietarilaisessa teatterissa Teatr na Litejnom (Театр на Литейном, ”Litejnyj-kadulla sijaitseva teatteri”) esitettiin Mihail Bulgakovin teokseen Teatteriromaani perustuvaa näytelmää ja päätin hankkia sinne lipun. Valmistauduin esitykseen lukemalla tuon romaanin, jonka olin toki lukenut joskus nuorempana kauan sitten. Samassa myös Bulgakovin elämä ja hänen kohtalonsa alkoi kiinnostaa. Toki kirjailija oli minulle tuttu ennestään, mutta huomasin tiedoissani paljon aukkoja.  Tästä alkoi hieman pitempi prosessi, kuin pelkkä teatterimatka. Suurena apuna oli kirjastosta löytämäni J. A. E. Curtisin laatima kokoelma Mihail Bulgakovin kirjeitä ja hänen viimeisen vaimonsa päiväkirjamerkintöjä  (J.A.E. Curtis. Käsikirjoitukset eivät pala. Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. WSOY, Juva 1994). Sitä kautta avautui kirjailijan persoonallisuus hyvin elävänä eteeni, mikä auttoi ymmärtämään myös lukemaani romaaniin sisältyviä käänteitä.

Mainitaan heti eräs seikka, joka tekee Bulgakovista nyt ajankohtaisen ja joka myös osaltaan vaikutti omaan kiinnostukseeni. Hän sattuu nimittäin syntyneen Kiovassa. Ja hänen eräs romaaninsa käsittelee hyvin merkittävää aikaa Kiovan ja samalla koko Ukrainan historiassa. Siitä kerron hieman edempänä. Totean kuitenkin jo alkuun, että Bulgakovin perhe oli Kiovan venäläisiä ja mitään kansallismielistä Ukraina-paatosta ei hänen teoksistaan löydä.

Mihail Bulgakovin muistopatsas Kiovassa

Tuoreesta näytelmäkokemuksestani kirjoitan juttuni lopussa. Alkuosassa käsittelen kirjailijan elämää ja tuotantoa siltä osin kuin se minua tässä yhteydessä kiinnostaa.

I.                    Aikaisempia kosketuksiani Bulgakovin tuotantoon

Mihail Afanasevitš Bulgakov (1891- 1940) tunnetaan ennen muuta romaanistaan Master i Margarita (Мастер и Маргарита ’Mestari ja Margarita’). Suomenkieliseen versioon julkaisija halusi kaupallisista syistä antaa vetävämmän nimen: Saatana saapuu Moskovaan. Bulgakov kirjoitti sitä 1930-luvulla öisin ja muina joutohetkinään muun työn ohessa tajuten, ettei sitä hänen elämänsä aikanaan tulla julkaisemaan. Kova polte kirjailijan sisimmässä on ollut sen valmiiksi saattamiseksi.

Tätä maagisen realismin ”kafkamaista” merkkityötä en tässä kirjoituksessa kuitenkaan aio käsitellä. Parissa yhteydessä se tulee kuitenkin mainittua.  Tuolloin käytän siitä nimitystä Mestari ja Margarita, koska suomenkielisen version nimitys  tuntuu niin teennäiseltä. Neuvostoliitossa se julkaistiin vasta vuonna 1966, silloinkin lyhennettynä versiona. Täydellinen versio näki päivänvalon vuonna 1973 yhdessä kahden muun pitkään julkaisukiellossa olleen teoksen Valkokaartin (Белая гвардия) ja Teatteriromaanin (Театральный роман) kanssa. Vapaampien aikojen koittaessa siitä on tehty Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä huomattavan paljon dramatisointeja ja filmatisointeja. Tälläkin hetkellä ympäri Pietaria on näkyvillä mainoksia moskovalaisen Mark Zaharovin teatterin vierailunäytännöstä elokuussa. Purevasta yhteiskunnallisesta satiirista on tullut maailmanluokan viihdettä.

Monille Mestari ja Margarita on ensimmäinen ja ehkä ainoa kosketus Bulgakovin tuotantoon. Myös minä tutustuin sen kautta kirjailijaan ja suoraan sanottuna huumaannuin romaanin arvoituksellisesta maailmasta. Sen jälkeen olen nähnyt siitä useita dramatisointeja ja aina ainakin jossain määrin pitänyt niistä. Nyt tuntuu kyllä nousseen jo kyllästymistäkin pintaan.

Toinen suosikkini on vuonna 1925 valmistunut pienoisromaani Koiran sydän (Собачье сердце). Olen nähnyt siitä Moskovassa noin 15 vuotta sitten todella hienon dramatisoinnin. Pidän myös siitä tehdystä elokuvasta (http://en.wikipedia.org/wiki/Heart_of_a_Dog_(film) ).

Olen toki saattanut lukaista Bulgakovin teoksia, mutta mieleen ne eivät ole jääneet. Esimerkiksi Teatteriromaania, jota tämän kirjoitukseni loppupuolella lähemmin tarkastelen, muistan joskus lukeneeni, mutta minkäänlaista kosketusta en siihen tuolloin saanut. Omia muistiinpanojani selatessani huomasin, että vuonna 2001 olen nähnyt Moskovan Taganka-teatterissa tuon samaisen Teatteriromaanin dramatisoinnin. Kommenttini on ollut tyly: ”Esitys jätti kylmäksi.” Ja kun muistelen tarkemmin, niin se tuntui pinnalliselta komediahömpältä. Pettymys oli ollut suuri, koska olin odottanut esitykseltä paljon. Nyt ymmärrän, että suurin syy pettymykseeni oli se, että tuolloin minulta jäi taustatyöt tekemättä. Ryntäsin teatteriin raskaan työpäivän päätteeksi valmistautumatta.

Toinen negatiivinen kokemus on erään pienen moskovalaisen teatterin dramatisointi kertomuksesta Morfiini (1926), samoilta ajoilta kuin edellinen.  ”Näytelmä on mielestäni huono”, purin tuolloin pettymystäni. Lisäsin, että monet teatterit esittävät tunnettujen kirjailijoiden vähemmän tunnettua tuotantoa ja tuntuvat epäonnistuvan.

Aivan vastikään kirjoitin tähän blogiini Aleksandr Puškinista. Valmistellessani tekstiä huomasin myös Mihail Bulgakovin kirjoittaneen Puškin-aiheisen näytelmän. Oli mielenkiintoista nähdä, että Bulgakov halusi jo tuolloin tuoda tuoretta näkökulmaa tuohon myyttinä elävään kansalliskirjailijaan. Näytelmä oli nimeltään Viimeiset päivät (Последние дни) ja valmistumisvuodeksi on merkitty 1935. Sille kävi niin kuin Bulgakovin monille muillekin teoksille: se ei nähnyt päivänvaloa kirjailijan elinaikana. Eikä se nykyäänkään ole tehnyt mitään läpimurtoa (mikä minun silmissä tekee siitä entistä kiinnostavamman). Minulle tämä työ vaikutti ainakin siten, että aloin kaivaa omaa Bulgakoviani elämäni naftaliinista. Sittemmin olen huomannut kirjailijalla olleen monipuolinen suhde Puškiniin.  Mm. romaanissaan Valkokaarti  hän on käyttänyt mottona lainausta Puškinin Kapteenin tyttärestä.   Romaani on minulla vielä kesken. Uusia löytöjä on varmaan odotettavissa.

II.                  Mihail Bulgakovin elämästä

Mihail Bulgakov syntyi Kiovassa vuonna 1891. Hän oli seitsenlapsisen perheen esikoinen. Hänellä oli neljä siskoa ja kaksi veljeä. Isä Afanasij Ivanovitš oli Kiovan hengellisen akatemian professori. Koti oli lämminhenkinen ja ilmapiiri sivistynyt. Opiskelualaa valitessaan Mihail päätti lukea lääkäriksi, koska lääkärin ura turvasi toimeentulon ja mm. hänen Moskovassa asunut enonsa oli menestyvä lääkäri.

Isä kuoli vuonna 1907 munuaissairauteen, samaan johon myös Mihail oli aikanaan menehtyvä. Isän kuoltua Mihail vanhimpana lapsena joutui ottamaan vastuuta perheen toimeentulosta. Lokakuun vallankumouksen jälkeen perheen nuoret joutuivat tekemään vaikeita ratkaisuja. Perheessä oltiin valkoisten puolella, puna-armeijaa ja bolševikkeja ei hyväksytty. Tästä syystä veljet Nikolai ja Ivan päättivät paeta länteen. He onnistuivat emigroitumaan Pariisiin. Veljeksillä oli hyvin erilainen kohtalo. Nikolaista tuli maailmankuulu bakteriologi. Pikkuveli Ivan oli taiteilijatyyppi, joka elätti itsensä mandoliininsoittajana ja välillä myös taksikuskina.

Perheen jälkeläisistä voisin vielä mainita yhden nimen, joka on omassa elämässäni tullut vastaan. Nimittäin merkittävä lingvisti Jelena Zemskaja oli Mihailin sisaren Nadeždan tytär. Zemskajan tuotantoon olen tutustunut opiskeluvuosinani. Hän on myös kirjoittanut enostaan kirjan.

Mihail valmistui lääkäriksi, mutta alusta alkaen häntä kiinnosti enemmän kirjoittaminen. Hänkin pohti kovasti emigroitumista. Toisin kuitenkin kävi. Sisällissodan aikaan hän joutui rintamalääkäriksi. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän joutui viettämään jonkin aikaa Vladikavkazissa lavantaudin kourissa. Vuonna 1921 Mihail hakeutui Moskovaan. Hänen lääkäri-enonsa (N.M.Pokrovski) lienee myös auttanut kotiutumisessa. Mihail sai alkuun töitä parista aikakauslehdestä. Lääkärin uran hän oli hylännyt jo aikaisemmin.  Näin unohtuivat haaveet emigroitumisesta, eikä Mihail koskaan elämässään päässyt käymään ulkomailla, vaikka siitä kovasti haaveilikin.

Nykypäivän valossa Bulgakovin mielenkiintoisin teos on hänen ensiromaaninsa Valkokaarti (Белая гвардия) vuodelta 1924. Tämän romaanin mielenkiinnon on huomannut myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1394189777359), joka hehkuttaa sen kiovalaista tapahtumaympäristöä ja historiallista arvoa. Romaani käsittelee vuosien 1918-1919 tapahtumia Bulgakovin kotikaupungissa Kiovassa. Tuolloin kaupunki on kaoottisessa tilassa. Tapahtumat ovat tosiperäisiä, taustalla ovat Bulgakovin oman perheen kokemukset noilta vuosilta. Romaanin päähenkilö on nuori 28-vuotias lääkäri Aleksei Vasiljevitš Turbin, Mihailin omakuva.  Niin ikään muille teoksen henkilöhahmoille löytyy esikuvat todellisesta elämästä.

 Romaanin perheen muodostaa kolme aikuistuvaa nuorta, vastikään äitinsä menettäneet sisar ja kaksi veljeä. Tarina keskittyy heidän kotitaloonsa. Perheen elämää kuvataan ensimmäisen maailmansodan ja Kiovan vallankaappauksen taustaa vasten.

”Kermankeltaiset kierrekaihtimet erottavat tämän lämminhenkisen kodin, joka on kuin turvallinen satama ulkopuolella riehuvasta ja alituisten poliittisten kaappausten synnyttämästä epävarmuudesta, kun tsaarinvaltaa kannattavat valkoiset, Saksan miehitysjoukot, Petljuran johtamat Ukrainan kansalliset talonpoikaisjoukot ja puna-armeijan joukot taistelevat Kiovan herruudesta.” (J. A. E. Curtis, Käsikirjoitukset eivät pala. Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. 1994, s. 17; original: Manuscrips don’t burn, Mihail Bulgakov – A Life in Letters and Diaries 1991.)

”Bulgakovin fiktiivinen perhe, Turbinit (sukunimi on äidin puolelta) ja perheen ystävät kestävät nämä kaikki mullistukset, koska he uskovat yhteiskuntaluokalleen ja poliittisille mieltymyksilleen ominaisiin arvoihin.” (mts.)

Bulgakov on itse kertonut, että valta vaihtui kaupungissa 14 kertaa ja kymmenestä niistä hänellä on omakohtaisia kokemuksia.

Kääntäjä Esa Adrianin esipuhe romaanin suomenkieliseen versioon (Valkokaarti, WSOY 1972) on mielestäni edelleen nykynäkökulmastakin oiva. Se antaa aineksia romaanin syvempään käsittelyyn. Adrian mainitsee esimerkiksi viittaukset Ilmestyskirjaan, kuten sen, että Kiovasta käytetään romaanissa sanaa Kaupunki isolla K-kirjaimella. Adrian mukaan  ’kaupunki’ on Ilmestyskirjan keskeistä käsitteistöä. Niin ikään teoksessa esiintyy ilmestyskirjan pedon luku 666 yhteyksissä, joka omalla tavallaan lyö leimaa kansallismielisten johtajaan Simon Petljuraan.

Adrianin mukaan Simon Petljura (http://fi.wikipedia.org/wiki/Symon_Petljura ) oli tuon ajan kansallismielinen ukrainalainen separatisti , joka haki kansan tukea jyrkällä antisemitismillä. Tätä tarvittiin vastapainoksi vahvalle venäläiselle nationalismille. Tämä tuntuu nykypäivän valossa hyvin mielenkiintoiselta. Romaani on minulla vielä kesken, joten en halua sen antamaa Petljura-kuvaa nyt käsitellä. Teos vaikuttaa monikerroksiselta, mikä koskee myös yllä II luvussa mainitsemaani Puškin-viitettä.

Romaanin ja myös Bulgakovin suvun yhteydessä nousee esiin kysymys ukrainan kielestä. Adrian toteaa, että Bulgakovin Turbinit edustavat puhtaasti venäläistä kulttuuria. Ukrainankieliset kommentit on sijoitettu ”etupäässä petljuralaisten ja muiden hämärien ainesten suuhun”. Käsittääkseni tuon ajan suhtautumista ei pitäisi sekoittaa nykypäivän tilanteeseen. Totean kuitenkin Adrianin tulkinnan. Hän rinnastaa Turbinien kannan ukrainalaisen 1600-luvun kasakkapäällikön Bogdan Hmelnitskin kantaan: tämän joutuessa valitsemaan Puolan ja Venäjän väliltä, hän valitsi Venäjän. Turbinien mielestä Ukrainan oli siis oltava Venäjän yhteydessä.

Liitän tähän vielä suorana lainauksena Adrianin esipuheen lopun, jonka viimeiset sanat voi varmasti yhdistää kaikkiin kirjailijan teoksiin:

”Luonnollisestikin Valkokaarti toimii parhaiten ensimmäiseksi havaittavassa pintakerroksessaan, kansalaissodan kuvauksena. Mihail Bulgakov oli kuitenkin siksi erikoislaatuinen kirjailijapersoonallisuus, että yllättäviinkin löytöihin ja havaintoihin sietää Valkokaartinkin kohdalla varautua.”

Romaani sai ilmestyessään paljon huomiota, koska se käsitteli vastapuolta myönteisemmässä valossa kuin tuohon aikaan oli totuttu. Bulgakov valmisti teoksesta näytelmän Turbinien päivät (Дни Турбиных, 1925), josta tuli tunnetumpi kuin itse romaanista. Mm. Stalinin kerrotaan nähneen sen useita kertoja. Näytelmää esitettiin Moskovan taiteellisessa teatterissa täysille saleille yli 800 kertaa. Myös näytelmä sai osakseen polemiikkia, juuri valkokaartisympatioittensa vuoksi. Vuonna 1929 se poistettiin teatterin ohjelmistosta, mutta palautettiin Iosif Stalinin vaikutuksesta.

Iosif Stalin toisaalta piti näytelmästä, vaikka toki tuomitsi sen. Hänen mielestään siitä aiheutui lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa. Lainaan Stalinin sanoja Esa Adrianin tekstistä:

”…tästä näytelmästä katsojalle jäävä perusvaikutelma on bolševikeille suotuisa: jos kerran Turbinienkin kaltaisten ihmisten on pakko laskea aseensa ja alistua kansan tahtoon ja myöntää asiansa lopullinen tappio, silloin bolševikit ovat voittamattomia…” (Esa Adrian, Esipuhe romaanin Valkokaarti suomenkieliseen laitokseen, 1972).

Yllä viittasin jo Stalinin vaikutukseen näytelmän palauttamisessa teatterin ohjelmistoon. Tällöin Bulgakov kävi myös henkilökohtaisen puhelun Stalinin kanssa. Stalin soitti hänelle sen jälkeen, kun Turbinien päivät oli poistettu Taiteellisen teatterin ohjelmistosta. Bulgakov eli vaikeita aikoja. Hän kärsi masennuksesta, kun sitkeistä yrityksistä huolimatta tuotannon julkaisemiseen Neuvostoliitossa ei tuntunut olevan mahdollisuuksia. Tästä syystä hän oli päätynyt anomaan muuttoa ulkomaille. Tällöin yllättäen tuli soitto. Stalin kysyi, haluaako hän todella muuttaa lopullisesti maasta pois. Nähtävästi Bulgakovin pelasti vastaus, jossa hän totesi, ettei hän ulkomailla pystyisi luovaan toimintaan.  Stalinin myötävaikutuksella Bulgakov pääsi apulaisohjaajaksi teatteriin ja sitten Turbinien päivätkin palasi ohjelmistoon.

Stalinin suhde Bulgakoviin (ja myös muihin taiteilijoihin) oli eräänlaista kissa-hiiri –leikkiä.  Kuvaavaa, että  Mestarissa ja Margaritassa  esiintyy kissa (Begemot) ja samoin Teatteriromaanissa päähenkilö Maksudovin vieraillessa Stanislavskin alter egon teatterinjohtaja Ivan Vasiljevitshin kotona huoneeseen ryntää yhtäkkiä kissa nousten ikkunaverhoja pitkin ylös ja repien sen lopulta riekaleiksi.

Tähän väliin voi lisätä, että Stalinin kanssa sattui myös toinen dramaattinen konflikti, jossa Bulgakov pelkäsi henkensä edestä. Hän oli vuonna 1939 kirjoittanut näytelmän Batumi , joka käsitteli Iosif Stalinin nuoruusvuosia. Näytelmän valmistelut keskeytti Stalinin viesti kesken Batumin matkan. Näytelmälle ei tullut esityslupaa. Mitään vakavampaa ei kuitenkaan tapahtunut.

Vuonna 1932 Bulgakov solmi kolmannen avioliittonsa, mikä toi valoa kirjailijan elämään. Hänen uusi vaimonsa Jelena Sergejevna (1893-1970) oli hänelle tärkeänä tukena aina kuolemaan saakka. Hänen päiväkirjoista on ollut apua tutkijoille ja kirjailijan kuoleman jälkeenkin hän huolehti tämän jäämistöstä.  Varmaan Jelena-vaimon ansiota on myös pääteoksen Mestari ja Margarita valmistuminen.

Romaani Valkokaarti ja sen pohjalta tehty näytelmäversio ovat teoksen Teatteriromaani tapahtumien taustana.  Päähenkilö Sergei Leontjevitš Maksudov on Mihail Bulgakovin oma kuva. Teos kuvaa Maksudovin romaanin Musta lumi syntyvaiheita sekä sittemmin sen dramatisointiprosessia ja erinäisiä vaiheita, kun teosta yritetään saada näyttämölle. Byrokratia on valtava, kokouksia seuraa yksi toisensa jälkeen ja absurdi valtapeli uuvuttaa kirjailijan tehden hänet lopulta aseettomaksi järjestelmän absurdissa viivytystaistelussa.

Teatteriromaani kirjoitettiin kutakuinkin vuonna 1937, aikana jolloin suuret oikeudenkäynnit ja puhdistukset olivat alkaneet. Samanaikaisesti työn alla oli pääteos Mestari ja Margarita. Teos ei toki ole mikään faktoissa pitäytyvä dokumentti. Se heijastaa Bulgakovin syvää pettymystä Moskovan teatterielämään. Vuosikymmenen aikana oli luonnollisesti tapahtunut kaikenlaista. Teosta kirjoittaessaan Bulgakov eli yhä syvempää turhaumaa, johon romaani toi purkautumistien.

Teatteriromaani on mielestäni raju satiiri moskovalaisesta teatterimaailmasta, ja vain tiettyyn rajaan saakka omaelämäkerrallinen. Romaanin henkilöiden takaa löytyy aivan oikeat, tuonaikaisessa todellisuudessa eläneet henkilöt. Pahimman pilkan ja vinoilun kohteeksi joutuu kuuluisa teatteriteoreetikko ja ohjaaja, aikansa teatterin suuri uudistaja ja vaikuttaja Konstantin Stanislavski(1863-1938), toinen taiteellisen teatterin johtajista.  Ivan Vasiljevitšin hahmo on hänestä tehty herskyvä pilakuva. Bulgakov työskenteli Konstantin Stanislavskin alaisena ja pääsi hyvin läheltä tutustumaan Moskovan taiteellisen teatterin sisäiseen maailmaan ja ilmapiiriin. Tämän hän onnistui purkamaan teoksessaan satiiriksi.

Bulgakov ei voinut sietää Stanislavskia, ei hänen autoritääristä johtamistapaansa  eikä liioin hänen menetelmiään. Curtisin kirjasta voi löytää Bulgakovin vaimon Stanislavskiin liittyviä päiväkirjamerkintöjä:

5.maaliskuuta 1935: Stanislavskin kotona pidetty Moliére-harjoitus oli ollut raskas. Miša (=Mihail) palasi kotiin masentuneena ja raivoissaan.

7.huhtikuuta 1935: Moliéren harjoitukset pidetään Stanislavskin kotona …, ja Miša on raivoissaan. Sen sijaan, että näyttelijät keskittyisivät näytelmään, Stanislavski teettää heillä pedagogisia harjoituksia ja puhuu joutavia, mikä ei millään tavalla edistä näytelmän valmistumista. Miša todistelee minulle, etteivät mitkään metodit eikä mikään mahti maailmassa tee huonosta näyttelijästä hyvää.

6. syyskuuta 1935: Turbinit esitettiin tänään 600. kerran. Teatteri ei onnitellut Mišaa, ei lähettänyt pienintäkään viestiä.

11. syyskuuta 1935: Stanislavski on ihmisenä hirveä. Nyt teatterilaiset tajuavat sen.

20. tammikuuta 1938: Taas tuota iänikuista valitusta, miten taitavasti monet ihmiset, lähinnä Stanislavski ja Nemirovitsh, ovat tuhonneet hänen näytelmäkirjailijanuransa.

9. elokuuta 1938 Mihail Bulgakovin kirjeestä poikapuolelle Sergeille: Ymmärrät varmaan, että Konstantinin [Stanislavskin] kuolema on vaikuttanut minuun. Mietin asioita yhä uudelleen ja uudelleen… […] ajatukseni ovat raskaat ja pakkomielteiset, mietin omaa kirjailijankohtaloani ja sitä, mitä MTT [Moskovan taiteellinen teatteri] teki minulle…

5. marraskuuta 1938: Että Stanislavskin Näyttelijän työ osaa olla vastenmielinen. Ja tarpeeton. Sen avulla ei tulla näyttelijäksi, ei edes ulkoa opettelemalla. Ja sitä paitsi se on kuolettavan ikävä.

Koko 30-luku oli Bulgakoville hiljaista riutumista. Syyt olivat selvät: jatkuva julkaisujen epääminen. Näytelmiä ei esitetty tai jos esitettiin, niin muutaman esityskerran jälkeen yleisömenestyksestä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) näytelmät poistettiin näyttämöiltä.

Yhtäältä sisua ja yrityshalua riitti. Paljon tähän auttoi vuonna 32 solmittu avioliitto ja uusi vaimo. Ilman häntä ei Mestaria ja Margaritaa olisi varmaankaan syntynyt. Myös ystäväsuhteet auttoivat kestämään, ikäviä kokemuksia ja varsinkin vuoden 37 järkytyksiä oli lohdullista jakaa. Bulgakovin koti oli turvasatama mm. kovia kokeneelle runoilija Anna Ahmatovalle.

Toisaalta syitä masennukseen ja työn ilon hiipumiseen oli runsaasti.

Kun näytelmät eivät saaneet esityslupaa, niin perheen tulot vähenivät. Kirjailija joutui maksamaan takaisin saatuja ennakkomaksuja sittemmin kielletyistä tai muuten mönkään menneistä hankkeista. Näin velat kasvoivat. Toimeentulo-ongelmista tuli selviämistaistelua.

Kirjailijan töitä julkaistiin ja esitettiin myös ulkomailla. Tekijänoikeuspalkkioista Bulgakov ei kuitenkaan päässyt nauttimaan. Syitä oli se, että kotiuttaminen oli vaikeaa ja toiseksi huijaritkin veivät suuren osan eikä länsimaiden ja Neuvostoliiton välillä ollut päteviä sopimuksia rojaltien maksamisesta. Jatkuva taistelu myös tämänkin tulokanavan hyödyntämiseksi vei voimia muusta toiminnasta.

Ranskassa asunut veli Nikolai auttoi, minkä voi. Hänenkään ei kannattanut lähetellä paketteja, koska tullimaksut olivat korkeat ja perilletulo epävarmaa. Muistan yhden kirjaan, jossa Mihail pyysi veljeä lähettämään sukat, ei kuitenkaan silkkisiä.

Lisäksi kirjailija uuvutettiin torjunnan kautta. Kirjailijaa tapettiin vaikenemalla. Julkisia huomionosoituksia menestyksistä ei tullut. Kun Moskovan taiteellisen teatterin näyttämöllä esitettiin vuodesta toiseen Turbinien päiviä täysille saleille, ei Bulgakovia edes mainittu teatterin toiminnasta kertovissa juhla-artikkeleissa. Bulgakov oli kuin muukalainen vieraalla maalla. Kirjailijaa tapettiin hitaasti vaikenemalla.

Kirjailija ei saanut mahdollisuutta matkustaa ulkomaille yrityksistä huolimatta. Hän lopulta tyytyi kohtaloonsa, mutta jäljet tämäkin jätti kirjailijan mieleen. Maan sisällä hän toki pystyi matkustamaan, mikäli talous ja työkiireet antoivat myöten.

Bulgakovia ja hänen näytelmiään riepoteltiin lehdistössä sekä sisäisissä ja julkisissa käsittelyissä. Yleensä hänen nimensä nousi esiin vain negatiivisessa valossa. Monet ”ystävät” saattoivat yllättäen yhtyä pilkkaajien kuoroon, kuten esimerkiksi merkittävä teatteriohjaaja Meyerhold.

Silti sisäinen palo pakotti toimimaan ja ryhtymään uusiin haasteisiin mahdottomissakin tilanteissa.

Kun sitten alkoivat vuoden 37 teloitukset ja oikeudenkäynnit, päiväkirjamerkinnöissään vaimo toteaa ne hyvin lakonisesti. Mihinkään riemunkiljahduksiin ei ryhdytä, vaikka entiset viholliset ja vastustajat – proletaarikirjallisuutta puolustavat byrokraatit - joutuvatkin yhtäkkiä vangituiksi ja teloitetuiksi tai vain katoavat.

Vielä ennen kuolemaansa Bulgakov kirjoittaa Iosif Stalinille pyytäen tätä armahtamaan ystävänsä Nikolai Erdmanin. Nähtävästi se tuotti tulosta, koska Erdman kuoli vasta vuonna 1970.

Kaiken tämän jälkeen isänsä perintönä saatu munuaissairaus iski Bulgakoviin kuin salama. Se alkoi siitä, että hän huomasi sokeutuvansa. Bulgakov tajusi heti, mistä on kyse. Vaimo oli jo ennen naimisiinmenoa luvannut olla miehensä rinnalla tämän kuolinhetkellä ja luvannut toteuttaa miehensä tahdon myös siinä, että tämä saisi viettää elämänsä viimeiset hetket kotonaan. Tämä toteutui. Mihail Bulgakov kuoli kotonaan 10. maaliskuuta 1940 kello 16.39 vaimonsa kädestä puristaen. Vielä tammikuussa hän oli tehnyt korjauksia Mestariin ja Margaritaan. Tämän jälkeen päiväkirjamerkintöjä ei ole kuin yksi tammikuun 16.päivältä, jossa todetaan ulkona olevat 42 astetta pakkasta. Tyhjistä sivuista voi aistia, miten viimeiset viikot ovat sujuneet.

Viimeisistä hetkistä vaimo on kirjoittanut Mihailin veljelle Nikolaille tammikuussa 1961. Jelena Sergejevna sai kokea vielä ennen kuolemaansa sen ilon, että vuonna 1966 Mestari ja Margarita näki Neuvostoliitossa päivänvalon.

”Toivon, että sinä ja perheesi paranette pian… Itselleni en toivo mitään, koska olen huomannut, ettei mikään ole koskaan mennyt niin kuin olisin toivonut.” Mihail Bulgakovin kirjeestä Jelena-sisarelle 31.12.1939.

Hautakivi moskovalaisella hautausmaalla

III.                Bulgakovia pietarilaisessa teatterissa

Näytelmän esite

Nyt on sitten aika käsitellä näytelmää Litejnyi-teatterissa. Kutsuttakoon sitä tässä yhteydessä vaikka näin. Tarkempia tietoja löytyy täältä: http://www.naliteinom.ru/ .

Venäläisessä teatterissa käynti on aina kiva seikkailu. Tykkään pelkästään katsella ja ihailla yleisöä. On kauniita naisia koreina, upeissa puvuissa, hiukset laitettuna. Joukossa on aina joku nuori kaunotar, mutta myös vanhemmissa löytyy niitä, jotka panostavat teatterin eleganssiin.  Näkyy, että teatteri on elämän juhlahetkiä.

Tälläkin kertaa nautin teatteriyleisöä katsellessani. Se oli selkeästi vanhempaa, mutta aina mukaan mahtuu myös muutama nuori. Tulkitsin, että Litejnyj-teatterin kohdeyleisö on vanhempaa. Mikään nuorison suosikkiteatteri ei liene kyseessä. Teatterisali on perinteisen nuhjaantunut. Katsomosta näkyvyys näyttämölle on erinomainen. Istuin takaosassa, kuuluvuus ei aina ollut paras mahdollinen.

Esityksessä oli iso miehitys. Näyttämöllä oli ainakin 22 näyttelijää. Vilskettä riitti. Ryhmäkohtaukset tuntuivat todella liikkuvilta ja jätti vaikutelman kypsästä, ammattitaidoltaan korkeatasoisesta teatterista. Esityksen ohjaaja Igor Larin esitti myös pääosaa kirjailija Maksudovin roolissa (siis Bulgakovia itseään). Lisäksi Larin on teatterin pääohjaaja, joten näytelmä on teatterin keskeistä ohjelmistoa, johtajalleen tärkeä.

Esitys koostui päähenkilö Maksudovin matkasta teatterin maailmaan. Monet kohtaukset olivat romaanista tuttuja. Huomasin kuitenkin, että jos musiikkitermiä käyttäisi, niin kyseessä voisi olla ”Fantasia Bulgakovin teemaan Teatteriromaani”. Välillä oli vaikea tunnistaa romaanin tapahtumia.

Maksudovin matka kuitenkin keskeytyi useasti. Päähenkilö jäi sivusta seuraamaan teatterin tapahtumia. Hän oli fyysisesti näyttämöllä, mutta henkisesti näkymättömissä. Teatterin näyttelijät ottivat pääroolin. Näyttelijät esittivät erilaisia kohtauksia eri klassikoista: oli Desdemona, Othello, Ofelia, Hamlet, Romeo ja Julia sekä Boris Godunov. Näyttelijät saivat hehkutella rooliaan. Yleisö tuntui pitävän luultavasti jo senkin vuoksi, että saivat nähdä suosikkinäyttelijänsä esiintymässä. Minä en näistä ”sooloista” nauttinut lainkaan.

Ymmärrän idean. Maksudov tutustui teatteriin ja yritti samalla tuoda sinne omia ideoitaan siinä onnistumatta. Sovinnaisuudessaan teatteri ei ollut siihen valmis.

Yllä kirjoitin, että Bulgakovin alkuteos on raju satiiri. Nyt tässä teatteriversiossa tämä satiiri ei purrut. Siinä oli liian näkyvällä paikalla yksilöiden (teatterin tähtinäyttelijöiden) bravuureita. Ne saattoivat olla loistavasti näyteltyjä kohtauksia, mutta edustivat juuri sitä, mitä Maksudov vastusti ja mihin Bulgakov kohdisti satiirinsa.

Bulgakovin satiiri kohdistuu juuri siihen venäläiseen teatteriperinteeseen, jota tämäkin teatteri edusti. Oli mahdotonta tehdä itsestään satiiria.Tulkitsin niin, että tämä näytelmä oli parodiaa, satiiriin se ei yltänyt.

Odotin kuumeisesti Ivan Vasiljevitšin eli ”Konstantin Stanislavskin” ilmestymistä lavalle. Arvonimestä päätellen häntä esitti ansiokas näyttelijä. Ensivaikutelma oli hyvin positiivinen. Kohtaus oli hienosti toteutettu. Hän saikin yleisöltä ylimääräisiä aplodeja. Näytelmän edetessä hänen hahmonsa mielestäni vesittyi. En tunnistanut häntä samaksi alkuteoksen hahmoksi. Näin kävi kyllä monen muunkin hahmon osalta.

Minua häiritsi eräät nuorehkot miesroolit ja niiden esittäjien maneerit. En löytänyt näyttämöltä bulgakovilaisia ihmisiä, vaan sovinnaistettuja stereotypioita. Ehkä tämä on pahasti sanottu, mutta jäi kuva, että hahmot on luotu muulta kuin Bulgakovin teoksen pohjalta. Ei tämä pelkästään nuoria miehiä koskenut, mutta satuin noihin miesnäyttelijöihin kiinnittämään enemmän huomiota.

Harrastan kuorolaulua, ja kuoronjohtajani totesi kerran, että jos yksittäisessä laulussa viimeinen sointi onnistuu, niin koko laulu on pelastettu. Hyvään loppusointuun unohtuu alun virheet. Tämä lausahdus tuli nyt mieleen näytelmää katsoessani. Esitys ei innostanut hyvistä yksittäisistä kohtauksista huolimatta, mutta sen loppu oli makoisa. Näyttelijät pohtivat, miten Maksudovin näytelmän saisi vielä paremmaksi. Suurimmaksi esteeksi havaittiin Maksudov itse. Hän sai lähteä. Hieno loppukohtaus pelasti muuten kovin sovinnaisen esityksen.

…

Hyppään lopuksi aivan toiseen tilanteeseen, joka palautui esitystä pohtiessani mieleeni. Asuessani Moskovassa 2000-luvun alkuvuosina olin yhteydessä juuri tuohon samaiseen teatteriin, josta Bulgakov kirjoitti satiirinsa. Teatterissa oli tuolloin tuoreena johtajana Oleg Tabakov. Olin tekemisissä johtajan sihteerin kanssa (en tiedä, olko hän viralliselta nimikkeeltään sihteeri) ja kyse oli jonkinlaisesta käännöksestä. En muista enää tarkkaan. Kun työni vähän viivästyi, olin huomaavinani tuossa naisessa samankaltaista pateettista ja kauhunsekaista johtajan pelkoa, kuin Bulgakovin henkilöissä. Ajattelin tuolloin, että teatterin johtajan pitää olla kauhea despootti ja diktaattori, kun nainen alkoi lähes täristä ja vapista niistä seuraamuksista, joita myöhästyminen saattaisi aiheuttaa. Eihän myöhästyminen hänestä johtunut, mutta teatterin hierarkiassa hän oli kai vastuussa toimeksiannoistaan.

No lopulta tehtävä valmistui ajoissa. Minulle luvattua pikkupalkkiota en kyllä saanut koskaan. Siinäkin kävi samanlailla kuin Bulgakovilla. Ajattelen vain, että jos sama perinne elää vielä 2000-luvullakin, niin vaikea siitä on satiiria tehdä.

KIINA JA AIKA

Ukrainan kriisissä aika on rientänyt nopeasti ja tapahtumia on riittänyt. Venäjän presidentin Vladimir Putinin toukokuinen valtiovierailu Pekingiin ja sen aikana syntynyt maakaasusopimus saattaa jo tuntua etäiseltä. Tätä vierailua ja yleensäkin Kiinan ja Venäjän suhteita käsittelee Yleisradion Politiikkaradion ohjelma kesäkuun 19. päivältä (http://areena.yle.fi/radio/2295141). Siinä toimittaja Sakari Sirkkasen vieraana on Aalto-yliopiston professori Matti Nojonen, joka kuuluu Suomen merkittävimpiin Kiina-asiantuntijoihin. Kuuntelin ohjelman vasta eilen (21.7.2014). Siitä johtuu hieman myöhäinen aiheen käsittely.

Matti Nojonen

Kiina on minulle tuttu maa ja olen kiinnostunut Kiinan historiasta, perinteistä ja mentaliteetista, jossa nuo perinteet elävät ja tulevat ilmi arkielämän ratkaisuissa. Tällä kertaa ohjelmaa kuunnellessani kiinnitin huomiota kiinalaiseen aikakäsitykseen. Se on varsin tuttu ja ehkä kulunutkin kiinalaiseen mentaliteettiin liittyvä teema.  Alussa käsittelen jutussani politiikkaa, mutta kerron heti, että loppua kohden siirryn arkipäivän havaintoihin, mahdollisimman kauas poliittisista ja yhteiskunnallisista ympyröistä. Loppukaneetissa ollaan sitten syvissä hengen vesissä.

Ylen ohjelma herättäisi paljon pohdintaa maiden suhteista ja kansainvälispoliittisesta toiminnasta sekä Kiinan toiminnan strategioista. Puutun nyt lähinnä vain tuohon ”pikavauhtia” syntyneeseen maakaasusopimukseen. Nuo lainausmerkit kertovat sen, että sopimusta oli neuvoteltu yli kymmenen vuotta (vuodesta 2004) eikä ennen tätä vierailua ollut merkkejäkään siitä, että sopimukseen päästäisiin. Yhtäkkiä hinnasta päästiinkin sopuun.  Edellisenä päivänä vuoti jo tietoja, että sopimusta ei syntynyt. Seuraavana aamuna saatiin lukea päinvastaista. Sopimus oli tehty. Arvattavasti tuon yön aikana oli ollut kovaa vääntöä sopimuksen yksityiskohdista ja luonnollisesti hinnasta. Matti Nojosen mukaan kiinalaiset ovat todella kovia ja pragmaattisia neuvottelijoita, jotka ymmärtävät rahan päälle. Kun Putinille ja Gazpromille sopimuksen syntyminen oli poliittisesti ja taloudellisesti välttämätöntä, kiinalaiset käyttivät tilannetta häikäilemättä hyväkseen. He saivat mieleisensä sopimuksen, jonka takia kannatti odottaa nuo 10 vuotta.

Gazpromin logo

Aloittaessaan vuonna 2004 neuvottelut Venäjä tajusi, että Kiina tarvitsee lähitulevaisuudessa lisäenergiaa. Kiina ei kuitenkaan suostunut Venäjän vaatimuksiin, joista yksi koski kaasuputkien rakentamista. Homma oli pitkään jäissä. Kiina käytti kivihiiltä, antoi kaupunkiensa saastua ja ihmisten kärsiä. Kun hetki löi, se iski.

Kiina ei toki ole riippuvainen Venäjän kaasusta. Se käyttää globaaleja markkinoita laajalti hyväkseen, millä halutaan maksimoida maalle paras hyöty. Se on omaksunut tällaisen roolin ja menestyy, tosin tämä lisää myös riippuvuutta maailmantaloudesta.  

Aika ei kiinalaisessa liikeneuvotteluperinteessä merkitse mitään, kun halutaan päästä toivottuun lopputulokseen. Kymmenen vuotta neuvotteluja tärkeässä asiassa on yhtä tyhjän kanssa. Silloin kun harrastin enemmän Kiinan asioita, lueskelin kirjastosta lainaamaani amerikkalaisen tekemää liikeneuvotteluopasta Kiinan kauppaa varten. Siinä korostettiin kärsivällisyyttä. Asiat eivät suinkaan etene yhtä lineaarisen sutjakkaasti, kuin amerikkalaiset nopeaan tulokseen pyrkivät liikemiehet odottavat. Pysähdyksiä tulee, jo valmistelluksi luultua paperia aletaankin yllättäen pyöritellä ja jahkaillen etsiä sieltä helpotuksia. Joskus puolestaan neuvottelut menevät muuten vain plörinäksi. Jos haluaa nopeaan ratkaisuun, voi Kiinan kaupan unohtaa.

Kaupassa edellytyksenä on sosiaalinen verkostoituminen. Yhteinen liiketoiminta pitää aloittaa suhteiden luomisella. Osapuolten pitää voida luottaa toisiinsa. Se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.  Kiinan kielessä tämänkaltaisilla suhteilla on oma käsite guanxi. Se tarkoittaa sosiaalisia suhteita, joiden kautta keskinäinen vaikutusvalta lisääntyy parantaen yhteydenpitomahdollisuuksia. Se vaatii pitkäjänteistä suhteiden ylläpitoa. Ilman sitä ei kauppoja synny. On syytä korostaa, että guanxi ei tarkoita lahjontaa, vaan luottamusta.

Pitkäjänteisyys näkyy Kiinan toiminnassa myös globaalisella tasolla. Takaiskut eivät hätkäytä, yritetään toisella lailla. Amerikkalaisilla poliitikoilla on tarve saada nopeita tuloksia, muuten kannatus saattaa mennä. Kiinalaisilla on merkittävä etu - yksipuoluejärjestelmä. Heidän ei tarvitse mittauttaa jatkuvasti kannatustaan, voidaan keskittyä asioiden hoitoon perusteellisemmin ja kiireettä.

Tähän voisin nostaa vielä yhden asian Matti Nojosen haastattelusta – Taiwanin. Kiinassa käytiin aikoinaan hyvin raaka sisällissota, joka päättyi siihen, että hävinnyt osapuoli eli nationalistit pakenivat Taiwanin saareen. Mukanaan he veivät Kiinassa vuonna 1911 perustetun Aasian ensimmäisen demokraattisen hallinnon, vaikka saarelle muodostettiinkin aluksi sotilasjuntta. Länsimaat tunnustivat heti Taiwanin. Suomi ja jotkut Länsi-Euroopan maat tunnustivat manner-Kiinan.

Taiwanin Kiinan perustamisesta lukien manner-Kiinan kommunistihallinto on kokenut historialliseksi velvoitteekseen yhdistää Taiwan osaksi Kiinaa, koska se siihen historiallisen näkemyksen mukaan kuuluu. Kiinassa elää Nojosen mukaan edelleen vanha perinne: valtakunnan pitää olla yhdistetty, jolloin kaikki on hyvin. Asian eteen ei Kiina ole tehnyt hätiköityjä ratkaisuja, niin kuin Venäjä teki Krimin suhteen(!). Tulosta on Matti Nojosen mukaan kuitenkin syntynyt. Manner-Kiina ja Taiwan ovat taloudellisesti tällä hetkellä täysin integroituneet. Viimeisten 10-15 vuoden aikana maat ovat poliittisesti merkittävällä tavalla lähentyneet. Taiwanilaisten investoinnit Kiinaan ovat huomattavia. Pelkästään Shanghain alueella asuu satoja tuhansia taiwanilaisia. Kiinalle ei olisi mitään etua lähteä sotilaallisiin toimiin Taiwania vastaan. Kiina on muutenkin herkässä taloudellisessa tilanteessa, joten toiminta globaaleilla markkinoilla voisi vain hankaloitua.

Itse voisin kiinalaisesta pitkäjänteisyydestä nostaa esille maan toiminnan Afrikassa. Siinä missä amerikkalaiset suuryritykset pyrkivät siellä saamaan pikavoittoja, Kiina pyrkii rakentamaan pitkäjänteistä infraa, josta olisi hyötyä afrikkalaisille myös pitemmällä tähtäimellä. Toki amerikkalaisten hallussa oleva joukkotiedotus on sitä pyrkinyt mustamaalaamaan, mutta se kertoo maailman median omista riippuvuuksista.

…

Nyt minun pitäisi kai kertoa, mikä on kiinalainen aikakäsitys. Valitettavasti en pysty sitä kattavasti näin suppeassa kirjoituksessa kertomaan. Joudun käyttämään vain kirjoista lukemiani yleistyksiä, mitkä selkeiden esimerkkien puutteessa jäävät valitettavasti vain sanoiksi.

Länsimaisessa näkemyksessä aika on suoraviivainen jana kohti tulevaisuutta. Siinä näkemyksessä mennyt aika on ohi lopullisesti. Kiinalaisessa perinteessä aika nähdään kehäksi (tai ympyräksi), jossa nykyisyys on aina sidoksissa menneisyyteen. Tällöin menneisyys on jotakin, jota ei voi jättää huomiotta.

Tällä erolla on syvä vaikutus suhteissa kiinalaisten ja länsimaisten ihmisten välillä Tämä näkyy länsimaisten ja kiinalaisten välisissä suhteissa, joskus näkyvämmin, joskus hienovaraisemmin. Jokaiselle kiinalaisten kanssa toimiva suomalaiselle näitä tilanteita on osunut kohdalle. Tähän yhteyteen voisi liittää erilaisia kiinalaisen kulttuurin koodisanoja, joista otin yllä esimerkiksi guanxi-käsitteen.

Tähän yhteyteen on todettava Kiinan perinteen voima. Kiinan historiaa tarkastellessa koko Kiinan yhteiskunta on ollut viime vuosisadan alkuun asti hyvin staattinen, jossa historia ja perinteet ovat eläneet oman aikansa mukana. Siinä valossa kiinalainen aikakäsitys on luonteva ymmärtää. Dynastioiden valtakin on muuttunut kuin jonkinlaisessa kehäliikkeessä. Oikeastaan vasta kommunismivallan aikana Kiinan historiakäsityksestä on tullut lineaarinen, vaikka yhteiskunnan muissa rakenteissa perinteet vielä elävätkin. Nyt en kuitenkaan käsittele yhteiskuntaa vaan haluan mennä arkikokemuksiin.

Kerron yhden esimerkin, jolla voisi olla jotain yhteyttä tähän käsitykseen (tai ehkä käytän mielikuvitustani apuna). Olin matkalla Kiinassa Hangzhoun kaupungin lähellä. Kyseessä oli pieni kylä suurkaupungin kupeessa. Asuin pikkuhotellissa. Vietin kylän raitilla aikaani ja käväisin pikkukaupassa pikkuostoksilla: olutta ja sen semmoista. Siellä oli kaksi kauppaa ja asioin tällä kertaa ensimmäistä kertaa toisessa. Oli aamupäivä. Maksaessani huomasin, että hinta oli hieman kalliimpaa ja sen verran olin oppinut Kiinassa käyttäytymään, että hieman ärtyneenä aloin jankkaamaan hinnasta todella surkealla kiinan kielelläni. Myyjä hieman nolostui, vaikka virhe oli minun. Maksoin ja menin asioilleni tutustumaan nähtävyyksiin. Iltasella palasin kylätielle. Olin ostanut olutpullon ja siinä erällä kiveyksellä istuen katselin ihmisten rauhallista touhuilua. Sitten tapahtui asia, jonka motiivit tajusin vasta paljon myöhemmin. Tuon kaupan luona istuskeli kiinalaisia miehiä viettämässä aikaansa. He yhtäkkiä vinkkasivat minulle ja kutsuivat ”rinkiin”. He toivat kaupasta olutta, muita juomia ja pikkusyötävää ja pidot olivat valmiit alkamaan. Aamupäivällä tapaamani kaupan kassalla ollut myyjä oli myös paikalla, muttei tullut miesten seuraan. Ymmärsin vain vähän, mutta Suomesta kuitenkin keskusteltiin, kun olin kertonut sieltä olevani.  Tunnelma oli kohoamassa, kun se siten yhtäkkiä tyssäsi. Joku ulkopuolinen tuli pitämään miehille puhuttelua: oli maanantai-ilta ja ei ryyppääminen ole sopivaa.  Kaikki loppui siihen, miesten ilmeet muuttuivat häkeltyneiksi ja tiemme erosivat, kuitenkin vasta sitten, kun minä tajusin kiittää isäntiäni ja lähteä pois.

No tuon hauskan yhdessäolon päättyminen kertoo kiinalaisen yhteisöllisyyden mukanaan tuomista periaatteista. Kyläläisten tekemisiä valvottiin ja jos joku rikkoo yhteisön periaatteita, häntä oltiin heti ojentamassa. Tätä en näe huonona asiana, vaan se luo ihmisten keskeen turvallisuutta. Tässä yhteydessä tärkeämpää on toinen huomioni. Tajusin vasta myöhemmin, että tuo rouva, jolla olin kaupan kassalla äksyillyt, oli kaiken takana. Hän oli neuvonut miehiä kutsumaan minut rinkiinsä ja tarjosi sen kunniaksi juomatkin. Omalla logiikallani ymmärsin, että ikävä tilanne haluttiin sovittaa. Ajassa oli päästävä eteenpäin ja ikävästä tilanteesta oli saatava sijaan mukavampi muisto. Nyt tilanne ”elettiin” uudestaan ja lopputulos oli parempi. Tai en tiedä, syntyikö siitä loppujen lopuksi uusia ikävyyksiä.

Tämähän ei ole mitään vain kiinalaisille tyypillistä toimintaa. Samaa tapahtuu meillä Suomessa. Kulttuurieroista huolimatta elämme samassa maailmassa. Esimerkillä halusin vain yrittää avata sitä, mitä kerroin kiinalaisesta aikakäsityksestä.

Kerron lisää arkikokemuksiani. Tällä kertaa annan esimerkin tapauksesta, jossa todellakin kiireettömyydessään ajan kulu jää vähemmälle huomiolle. Minulla on kyllä paljon kokemuksia, joiden voisin todistaa kiinalaisista aivan päinvastaista, mitä nyt haluan kertoa. Luulen kuitenkin ymmärtäväni kiinalaisia sen verran paljon tajutakseni, mikä johtuu poikkeuksellisesta tilanteesta ja mikä lähtee omasta persoonasta.

Tiedetään että kiinalaisessa parturissa pestään hiukset ja suoritetaan pään, hartioiden ja joskus myös käsivarsien ja jopa kämmenten hieronta. Kerran menin erääseen suureen parturiin, jossa kullekin näille toimille oli eri henkilö. Työntekijöitä oli paljon, samoin asiakkaita. Huoneessa tuntui olevan varsinainen hulina. Hierontaa minulle teki nuori mies, joka tuntui niin keskittyneen tehtäväänsä, että ajan kulukin unohtui. Hieronta kesti ja kesti, mikä minulle oli toki hyvin miellyttävä kokemus, mutta sen parturiyrityksen liikevaihdolle ei niinkään. Koko prosessi maksoi muutaman euron. Ajan käytössä ei tuntunut olevan minkäänlaista tehokkuutta, mitä minä länsimaisena ihmisenä odotin. Kaiken lisäksi monet asiakkaat olivat ainakin ulkoisesti hyvin kärsivällisinä odottamassa omaa vuoroaan.

On minulla toinenkin parturikokemus eräässä pienemmässä parturissa. Tyttö huomasi, kuinka paljon tykkäsin hänen hartiahieronnastaan, niin hänpä hieroi vielä käsivarret ja iloisesti naksauttaen jatkoi vielä sormienkin venytykseen. Pitemmälle hän ei enää edennyt. Hyvä mieli jäi molemmille ja hinta oli tuolloin vain kaksi euroa. Aika oli menettänyt merkityksensä.

Siirryn vielä henkisempiin asioihin. Olen joskus käynyt myös taiji-kurssilla. Se on oma filosofiansa. Toinen vastaava voimistelulaji on qi gong. Kun seuraa kiinalaisessa puistossa taiji-voimistelijoita, heidän keskittymistään hitaisiin syvää keskittymistä vaativiin liikesarjoihin, ymmärtää jotain kiinalaisesta ajattomuudesta. Päämääränä on sisäinen tasapaino, saavuttaa mielen ja kehon yhteys. Harmonian kautta saavutetaan mielen tasapaino, fyysinen terveys ja henkinen hyvinvointi. Qi gong on itse asiassa syvempi harjoitusmenetelmä, taiji on vain sen apuväline. Ajan tunteen kadottaminen liittyy qi gongiin. Taolaiset uskovat saavuttavansa sen kautta ikuisen nuoruuden ja kuolemattomuuden. Normaalit qi gongin harrastajat toivovat vain hyvää terveyttä, sisäistä voimaa ja elämän harmoniaa. Kiinalainen lääketiede on käyttänyt qi gongia hyväkseen. Itse asiassa tässä yhteydessä kannattaa sitä verrata länsimaiseen lääketieteeseen. Viimeksi mainittu on ajattelutavaltaan hyvin lineaarinen. Lääkettä käytetään sairauden hoitoon, kun sairaus on toiminnan esteenä. Kiinalaisessa perinteisessä lääketieteessä rakennetaan myös henkistä hyvinvointia, sen ihmiskuva on kokonaisempi.

Ja vielä loppukaneetiksi lainaan Lin Jutangia, jolta on ilmestynyt myös suomen kielellä runsaasti Kiinaa ja kiinalaista kulttuuria käsitteleviä teoksia. Kiinalaiset tarinat ja sananlaskut kertovat aina hyvin havainnollisesti myös kiinalaisesta aikakäsityksestä. Tämä seuraava ei ole tähän tilanteeseen paras mahdollinen, mutta eipä minulta muutakaan nyt tullut vastaan. Se kertoo ainakin sen, että myönteiseen lopputulokseen pääsemiseksi ei ajalla ole merkitystä. Tärkein hyve siinä on kärsivällisyys. Kirjassaan Vastavirran ilot (The pleasures of a nonconformist ), jonka suomennos on vuodelta 1963, Lin Jutang esittelee taolaista ajattelua (s.74-75):

Taon mukainen ajattelu on voimakas ja sillä on hyvin syvät juuret Kiinan kansassa. Luullakseni kiinalaisten rauhallinen mielenlatu on johdettavissa enemmänkin Taon kuin Kongfutsen filosofiasta. Se selittää, miksi kiinalaiset luottavat kärsivällisyyteen, mukautuvaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja sovitteluun. Kiinalainen sananlasku sanoo: ”Jos joku vainoaa ja pahoinpitelee sinua, käyttää sinua hyväkseen ja loukkaa sinua, suhtaudu häneen kärsivällisesti, taivu hänen tahtoonsa, ole hänelle suvaitsevainen, anna hänelle myöten. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua voit kiinnittää häneen katseesi.”  

Aloitin tämän juttuni kertomalla kiinalaisesta pragmatismista ja oman hyödyn tavoittelusta. Päädyin sopuun, jonka saavuttamisessa ei myöskään saa ajalla olla merkitystä.

PIETARISSA KOKEMAA II: Anton Tšehovin Kirsikkatarha (Вишнёвый сад)

Venäjän sana антреприза (antrepriza) tarkoittaa yksityistä, valtion rahoituksesta vapaata teatteriproduktiota. Tällaista nimitystä käyttää itsestään pietarilainen Andrei Mironovin teatteri, kokonaisuudessaan ”Pietarilainen Andrei Mironoville omistettu venäläinen teatteriproduktio” (Санкт-петербургский театр ”Русская антреприза” имени Андрея Миронова). Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä produktiota valmistava ryhmä, vaan kokonainen teatteri.

Andrei Mironovin nurkkaus teatterin lämpiössä

Andrei Mironov (1941-1987)oli neuvostoliittolainen näyttelijä ja elokuvatähti, joka kuoli aivan liian nuorena ja jota koko maa rakasti yli kaiken ja jäi kaipaamaan hänen yllättävän kuoleman jälkeen. Minulle Mironov on tuttu lukuisista neuvostoelokuvien klassikoista, joissa hänet olen nähnyt pääosassa. Erityisesti mieleen ovat jääneet hänen komedialliset kykynsä, mutta ei hän pelkkä koomikko ole. Hän myös lauloi ja lauluillaankin jäi katsojien sydämeen. Hän kuolemaansa liittyy tragiikkaa, mikä osaltaan on kai nostanut hänen sädekehäänsä. Ollessaan Riikassa vierailunäytöksessä hän sai aivoverenvuodon kesken Pierre Beaumarchaisin Figaron häiden esityksen, mistä hän ei selvinnyt. 

Andrei Mironovin kunniaksi painettu postimerkki

Tutustuin Andrei Mironovin teatteriin jokin aika sitten käymällä siellä katsomassa Anton Tšehovin Kirsikkapuiston. Aion nyt käyttää siitä suomennosta Kirsikkatarha. Miksi, se selviää tämän jutun aikana. Tämä Tšehovin näytelmä on minulle toki ennestään tuttu. Olen siitä kirjoittanut tässä blogissa myös aikaisemmin (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/01/kirsikkapuisto.html ). Tällöin olin käynyt Kansallisteatterissa katsomassa Mika Myllyahon valmistaman version. Nyt näitä kahta esitystä tulee väkisinkin verrattua jo siksi, että Helsingissäkin näkemäni produktio on vielä suhteellisen tuoreessa muistissani (mikä on luettava sen ansioksi). Aion tästä eteenpäin käyttää Kansallisteatterin versiosta nimitystä Kirsikkapuisto, joka olikin version virallinen nimi ja jolla nimellä Tshehovin näytelmä Suomessa tunnetaan.

Luulin, että yksityisellä, komedianäyttelijänä tunnetun Mironovin nimeä kantavalla teatterilla olisi ohjelmistossa etupäässä suurta yleisöä kosiskelevia huvinäytelmiä tai muuta tyhjänpäiväistä hömppää. Ehkä klassikkoteoksella kosiskellaan yleisöä, mutta mistään naurut herkistävästä ajanvietehuvista tässä produktiossa ei ole kyse. Ohjaaja Juri Tsurkanun valmistama versio on hyvin vakavasti otettava draama. Mielestäni ohjaaja on pyrkinyt paneutuen avaamaan tämän Tšehovin viimeiseksi jääneen näytelmän syvämerkityksiä ja sitä kautta se liittyy jatkeeksi pitkään venäläisen Tšehov-dramatisointien perinteeseen.

Anton Tšehov kutsuu näytelmiään komedioiksi, mutta jokainen hänen tuotantonsa tunteva tajuaa ristiriidan.  Ne eivät läheskään aina naurata. Nyt huomasin kumma kyllä välillä myös nauravani, mistä itsekin innostuin. Ohjaaja on siis löytänyt näytelmästä komiikkaa.

Venäläinen teatteriyleisö kyllä tuntee Tšehovinsa. Kun yllä kerroin tuntevani näytelmän ennestään, niin voin vakuuttaa, että niin sen tunsivat kaikki muutkin salissa olleet. Se oli varmasti luettu hyvin tarkasti, ja moni katsoja lienee nähnyt siitä kymmeniä versioita. Tämä on ohjaajalle aivan erilainen tilanne kuin esimerkiksi Kansallisteatterissa, jossa suurin osa yleisöstä tutustui näytelmään ensimmäistä kertaa. Venäläinen yleisö on omia klassikkoja katsoessaan hyvin vaativaa. Ilman omaa perusteltua näkemystä ja perinteen tuntemusta ei yleisön suosiota saavuteta, eikä mikään ajanvietehömppä todellakaan menisi läpi.

Ohjelmalehtisen yläkulmassa lukee, että esitys on omistettu Georgi Tovstonogoville. Tovstonogov  (1915-1989) oli erittäin tunnettu pietarilaisohjaaja, joka on saanut työstään suurimman mahdollisen kunnianosoituksen. Nimittäin hänen aikoinaan johtamansa teatteri kantaa nykyisin hänen nimeään. Kyseessä on Venäjän valtion akateeminen G.A.Tovstonogoville omistettu suuri draamateatteri (Российский государственный академический Большой драматический театр имени Г. А. Товстоногова). Luen tarkemmin ohjelmaa. Siinä todetaan, että Tovstonogov haaveili koko ikänsä ohjaavansa Kirsikkatarhan, mutta ei löytänyt sopivaa henkilöä näytelmän ehdottoman päähahmon Ljubov Andrejevna Ranevskajan rooliin. Tämä Tovstonogovin asenne osoittaa ainakin sen, kuinka vakavasti venäläiset teatterin tekijät kokevat työnsä.  Hänen aikanaan maassa oli pilvin pimein loistavia luonnenäyttelijöitä ja Tovstonogov oli sen tason kuuluisuus ja maestro, että olisi saanut kutsuttua Ranevskajan rooliin, kenet tahtoo. Mutta hän pyrki täydellisyyteen. Teatteri meni elämän ylitse.

Juoni

Nyt yritän kertoa mahdollisimman tiiviisti näytelmän sisällön. Jos se on lukijalle ennestään tuttu, hypätköön ylitse. Kaikkia yksityiskohtia en kerro, joten jutussani on aukkoja.

Näytelmän sisältö on loppujen lopuksi melko mitäänsanomaton.  Ljubov Andrejevna Ranevskaja on tilanomistajan leski. Kartanon ylpeys on sukupolvien ajan ollut kirsikkapuutarha. Nyt ajat ovat muuttuneet. Ollaan yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa murroksessa. Entiset maaorjat ovat saaneet oikeutensa, vanha yläluokka on köyhtymässä ja joutumassa puille paljaille. Näin on käymässä myös Ranevskajalle. Noin kuusi vuotta aiemmin hänen miehensä oli kuollut ja jättänyt valtavat velkansa vaimon huoleksi. Sen lisäksi hänen kuusivuotias poikansa hukkui läheiseen jokeen. Ranevskaja oli surun vallassa ja kaiken lisäksi omaisuus oli hupenemassa. Pojan kuolema oli traumaattinen kokemus, jota hän ei enää kestänyt. Pystymättä muuhun hän pakeni tilannetta ulkomaille Ranskaan ottaen mukaansa tyttärensä Anjan, lakeijan (Jaša) ja kotiopettajattaren (Charlotta). Näytelmän alussa Ranevskaja palaa seurueineen kotitilalleen tuhlattuaan ulkomailla kaikki rahansa. Eikä kotimaassa asiat ole sen paremmin. Hänen tilaansakin ollaan myymässä pakkohuutokaupassa velkojien saatavien peittämiseksi. Tilanne näyttää lohduttomalta, mutta Ranevskaja ei tunnu ymmärtävän asioiden oikeaa tolaa. Hän sulkee silmänsä todellisuudelta ja jatkaa entisen kaltaista elämäänsä pystymättä tekemään tärkeitä päätöksiä.

Ranevskajan tilan entisen maaorjan poika Jermolai Lopahin on päässyt kauppiaana rikastumaan ja haluaa auttaa Ranevskajaa, mutta tämä ei kuuntele häntä. Ranevskajan sukulaisista paikalla ovat myös veli Leonid Gajev ja 24-vuotias ottotytär Varja. Myös Gajev yrittää tehdä jotain tilanteen eteen, apua on luvassa kaukaiselta sukulaiselta. Varja touhuaa ja häärää talossa.  Häntä yritetään naittaa Lopahinille, mutta uusrikastunut Lopahin on niin paneutunut liikemiestouhuihinsa, ettei pane asian eteen tikkua ristiin. Paikalla on myös ylioppilas Trofimov, joka oli Ranevskajan hukkuneen pojan opettaja. Hänen näkeminen herättää herkässä Ranevskajassa ikäviä muistoja.  Ranevskajan tyttärestä Anjasta on kasvanut 17-vuotias kaunotar. Hänen ja Trofimovin kesken poikii pieni romanssi. Trofimov on näytelmän eräänlainen älykkö, mutta häntä lähinnä pilkataan, kun hän ei ole kyennyt saattamaan yliopisto-opintojaan päätökseen. Yksi tärkeä henkilö on vielä rutiköyhä velkaantunut tilanherra Simeonov-Pištšik, joka kuitenkin näytelmän lopussa pääsee rikastumaan myytyään maapalstoja huvilan rakentajille. Sitten täytyy vielä mainita 87-vuotias yksikseen mutiseva lakeija Firs, joka jaksaa edelleen pitää tilanomistajarouvasta ja tämän veljestä huolta.

Lopussa Lopahin ostaa tilan. Ranevskaja pakenee epätoivoisessa tilanteessa taas ulkomaille. Muiden tilanne näyttää epävarmalta. Heidän vaihtoehdot ovat vähissä. Kaikki kuitenkin joutuvat jättämään paikan. Kartanon ovet naulataan umpeen.  Näytelmän loppukohtaukseen sisältyy vielä lisää tragiikkaa, sillä yksi henkilö nimittäin unohtuu taloon – vanha lakeija Firs.

Kirsikkatarhan produktioon osallistuneet näyttelijät

Kirsikkatarhan esitys 8. heinäkuuta 2014

Kerron nyt näkemästäni esityksestä Petrogradskaja-metroaseman luona sijaitsevassa teatterissa. Jokunen sana pitää kertoa aluksi teatterisalista ja näyttämöstä. Sali on verrattain kapea, paikkoja riville mahtuu ehkä 12.Itse istuin takaosassa, rivillä 13 ja paikalla 9. Näkyvyys näyttämölle oli erinomainen, koska sali kaartui alaspäin. Näyttämö on aika pieni. Se ei siis ole verrattavissa Kansallisteatterin näyttämöön, jossa Myllyahon versio esitettiin. Siellähän näyttämöllä oli jopa junanvaunu.

Tällaisessa tilassa lavastajan luovat kyvyt punnitaan. Seinillä on paljon vanhoja valokuvia. Edessä on huone, jonka keskeltä johtaa lyhyt käytävä taustalle. Huone on pelkistetyn vaatimattomasti mutta tyylikkäästi sisustettu. Käytävän molemmin puolin pystyi myös tulemaan näyttämölle.  Myös etuoikealla oli sisäänkäynti, samasta ovesta, josta yleisö tuli katsomoon.  seinällä oli siellä täällä aukkoja, josta joskus saattoi pilkistää jonkun pää.

Vielä on mainittava yksi näyttämön takaosassa oleva tehokeino. Se oli huoneen keskeltä taakse johtavan käytävän päässä oleva iso peili. On yksi kohtaus, jossa sen merkitys korostuu. Siinä yhteydessä sen vasta huomasi, mutta siitä kerron hieman edempänä.

Tyylitelty kuva lavastuksesta

Odotin hyvin uteliaana esityksen alkua. Siitä oli aikaa, kun olin edellisen kerran ollut Venäjällä teatterissa.

Alku oli hieman nihkeä. Näytelmä käynnistyi hidassoutuisesti. Pysyin vaivoin hereillä, kamppailin itseni kanssa unten rajamailla. Olin tullut aamulla kaupunkiin. Väsymys ja univelka tekivät tehtävänsä. Ranevskajan ja hänen tyttärensä, naiseuteensa puhjenneen Anjan ilmestyminen piristivät. Sain heistä kiinnekohtaa. Nelli Popova Ranevskajan roolissa oli yllättävän nuorekas. Tunnelma oli kuitenkin edelleen pysähtynyttä.

Opiskelijan univormuun pukeutunut Trofimov toi tapahtumiin hieman säpinää. Hänestä tuntui löytyvän energiaa, päinvastoin kuin hieman flegmaattisen oloisesta Myllyahon version vetelyksestä. Lisäksi Trofimovin näkeminen aiheutti muistishokin myös Ranevskajalle. Olihan hän ollut tämän hukkuneen lapsen opettaja. Näin Kirsikkatarhan nuutuneeseen maailmaan alkoi tulla pikkuhiljaa vauhtia. Väsymys kuitenkin painoi ja väliaika tuli oikealla hetkellä. Pääsin samalla tutustumaan teatterin tiloihin.

Väliajan jälkeen tahti tiheni, kartanon elämään tuli vauhtia. Pikkuruinen näyttämö tuntui olevan labyrintti, jonka jostakin sopesta aina joku ilmestyi paikalle. Oltiin kuin lastentarhassa. Aivan huomaamatta henkilöhahmot muuttuivat karikatyyreikseen. Ohjaaja teki sen hyvin taitavasti. Huomasin välillä jopa nauravani, mikä näissä Tshehovin ”komedioissa” on yllättävää.

Rytmin muutoksella ohjaaja halusi välittää Tšehovin teoksen henkilöistä huokuvan levottoman mielialan, tulevaisuus ahdisti.  Tilanne olikin melko absurdi. Tilaa oltiin viemässä alta, ja oltiin kuin kuilun reunalla.  Kuitenkin Ljubov Ranevskaja vain vietti tanssiaisia pyrkien sillä tapaa epätoivoisesti elämään vanhojen hyvien aikojen mennyttä loistoa. Juutalaisorkesteri musisoi jossakin taustalla. Näyttämöllä sitä ei näkynyt.

Sitten kun tieto kartanon kohtalosta selvisi, kaikki ikään kuin pysähtyi, mutta vain hetkeksi. Sitten oltiin jo lähdössä, kuka minnekin. Ranevskaja pakenemassa Ranskaan, Anja opiskelemaan, samoin Trofimov jatkamaan ikuisia opintojaan… Kotiopettajatar Charlottan tilanne oli hankala. Hänen entinen suojelijansa Ranevskaja oli puilla paljailla. Hänestä ei tule apua, Sen sijaan toivo pantiin Lopahiniin, joka kyllä ainakin lupaili järjestävänsä jotain.

Esitys kesti väliajan kanssa hieman yli kolme tuntia. Silti en ollut lopussa lainkaan uuvuksissa.  Teatteri-iltani oli kokemuksena piristävä, ei toki täydellinen. Näytelmä oli tuttu, mutta tulkinta oli tuore ja syvälle menevä. Henkilöhahmot alkoivat elää mielessäni.

Nyt voin tunnustaa, miksi haluan kutsua esitystä ”Kirsikkatarhaksi”. Esitystä katsoessani syntyi oivallus, että näyttämöllä hourupäisinä vaeltelevat henkilöt pyörivät ympäriinsä kuin leikkeihinsä eläytynyt lastentarhan väki.  Olkoon lastentarha sitten Kirsikkatarha, päätin. Kirsikkapuut pitää kaataa uuden ajan tieltä. Niin nämäkin henkilöt joutavat mennä.

…

Ohjaaja Tsurkanu on paneutunut aiheeseen. Produktiossa pysytään Tšehovin ajassa ja ohjaaja käsittääkseni pyrkii avaamaan, mitä Tšehov on halunnut näytelmällään sanoa. Siihen toki kaikki venäläiset ohjaajat omalla tavallaan pyrkivät. Henkilöiden luonteet on rakennettu huolella. Toki on painotuksia. Keskiössä on Ranevskaja. Ja ainakin minun silmissäni Anja jää jollain lailla pimentoon. Ehkä tähän käsitykseen vaikutti Kansallisteatterin versio, jossa Anjan roolia oli tuotu enemmän esille.

Kansallisteatterin versio oli erilainen. Se toi henkilöt ainakin osittain nykypäivään. Lopahin oli kaljaa lähes jatkuvasti litkivä hulttio, Anja kuin kuka tahansa nykynuori. Mika Myllyaho teki fyysistä teatteria, toimintaa oli paljon ja Kansallisteatterin isoa näyttämöä käytettiin monipuolisesti hyväksi.  Tsurkanun versiossakin toki liikuttiin siinä määrin mitä pikkuruisella näyttämöllä pystyttiin. Koin sen kuitenkin psykologiseksi draamaksi. Luonteet ovat ehyempiä, ne ovat sidoksissa Tšehovin ajan maailmaan. Venäjällä Tshehov-ohjauksia tehtäessä ollaan kovin erilaisissa lähtökohdissa. Katsojat tuntevat teokset ulkoa, odotukset ovat perinteessä.

Palaan vielä lavastukseen. Venäjästä ja venäläisyydestä paljon kirjoittanut Esa Seppänen toteaa venäläisten elävän muistoistaan ja muisteluistaan. Itse asiassa Seppänen lainaa juuri Tšehovia, joka on hänen mukaansa todennut, että ”venäläinen ihminen rakastaa muistelemista, muttei elämistä” (Seppänen Esa, Venäjä tienhaarassa, Art House 2014, s. 91). Hänen luonnehdintansa tulee mieleen, kun ajattelee näyttämön lavasteita ja eritoten sen seinillä riippuvia valokuvia. Niiden eteen pysähtyneinä näytelmän henkilöt välillä muistelevat kultaista menneisyyttään. Ohjaaja Tsurkanulle ja lavastaja Vladimir Firerille tämä Tšehovin toteamus lienee ollut tuttu.

Otan esille muutaman mieleen jääneen kohtauksen, jossa on käytetty erityistä tehokeinoa, jota nyt kutsun liioitteluksi, kun ei muuta sanaa tullut mieleen. Tarkoituksena on kärjistää eli tehdä normaaliksi tarkoitetusta tilanteesta hieman epänormaali eli ”panna överiksi”. Myllyahon versiossa tätä on paljon, mutta hän onkin produktion toinen tekijä, ei pelkkä ohjaaja.

Ensimmäinen minulla mieleen jäänyt tilanne on se, kun Ranevskajan tultua kartanoonsa hänelle palautuu mieleen hänen hukkuneen poikansa kuolema. Hänen järkyttyminen kuvataan selkeästi liioitellen.  Muut ryntäävät hänen ”kimppuunsa” antaen pakkohoitoa kuin hysteriapotilaalle. Tämä raa’alta vaikuttanut tilanne kestää vain muutaman sekunnin. Sen jälkeen kaikki jatkuu normaaliin tyyliin. Käsittääkseni tällä lyhykäisellä episodilla haluttiin katsojille kertoa, että juuri tämän traumaattisen kokemuksen vuoksi Ranevskaja oli paennut ulkomaille. Ehkä hänen mielenterveytensä oli tuolloin järkkynyt ja nyt pelättiin pahinta eli henkistä romahdusta, mihin myös taloudellinen ahdinko saattoi hänet johtaa. Lisäksi, vaikka hän oli aivan erityinen, rakastettu ja huomaavainen ihminen, myös oli myös yliherkkä reagoimaan kaikenlaisiin järkytyksiin.

Sitten oli toinen esimerkki koskee tilanomistaja Simeonov-Pištšikia. Häneltä katoaa yhtäkkiä rahat ja niiden etsimisestä tulee hauska episodi, jossa mennään kyllä jo puskakomediankin puolelle.  Sisäkkö Dunjaša auttaa niiden etsimisessä ja siinä rytäkässä miehen housutkin putoavat jalasta. Mies miltei joutuu hankalaan tilanteeseen, kun mm. Ranevskaja on saapumassa paikalle.  No, tilanteesta selvitään ja rahat onneksi löytyvät. Tälle rutiköyhälle veloissaan painivalle tilanherralle rahojen katoaminen aiheutti melkein kuolemanhädän. Turismi tuo hänelle lopulta onnen, kun hän alkaa vuokrata heille maapalstoja. Hänelle käy paremmin kuin Ranevskajalle, joka menettää tilansa pakkohuutokaupassa.

Kolmas mieleen jäänyt kohtaus on hiljaisuuden käyttö. Väliajan jälkeen on nimittäin pitkä kohtaus, jossa Ranevskaja istuu upeassa mustassa puvussa näyttämön takaosassa käytävän päässä sivuttain. Peilin ansiosta hänen hahmonsa kahdentuu ja lisäksi valot oli suunnattu niin, että hänen sivuprofiilinsa varjokuva heijastuu huoneen lattialle.  Ranevskaja istuu pitkän tovin aivan liikkumatta. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan, mutta talon emännän sivuprofiili on kaikessa läsnä.  Tämä oli hyvin pysähdyttävä tilanne. Itse huomasin, etten juuri muista, mitä muut tuona aikana juttelivat.  Tilanne laukeaa siihen, että muistaakseni kotiopettajatar Charlotta menee istumaan häntä vastapäätä ja alkaa tuijottaa häntä silmiin yhtä lailla liikkumatta kuin emäntänsä. Tilanne toi hauskasti näytelmän maailman nykyhetkeen.

Henkilöhahmoja ja roolisuorituksia

Käsittelen vielä muutamia roolihenkilöitä ja heidän suorituksiaan. Tässä saattaa tulla toistoa.

Ranevskajana esiintynyt Nelli Popova oli mielestäni sen ikäinen kuin hänen näytelmässä kuuluikin olla. Hänellä oli 17-vuotias tytär ja eläessään poika olisi 12-vuotias. Hän oli viehättävä seurapiirielämästä ja tanssiaisista pitävä lady, toki elämä oli jättänyt häneen jälkensä, mutta kuitenkin hän oli vielä reipas ja 

valovoimainen, huomiota itseensä keräävä persoona.

Palaanpa vertailun vuoksi Kansallisteatterin versioon. Ohjaaja Mika Myllyaho suunnitteli Ranevskajan roolin silloin vielä elävälle Kansallisteatterin legendalle Tea Istalle. Toinen pääosa, kauppias Lopahinin rooli oli tarkoitus antaa nimekkäälle ohjaajalle Kristian Smedsille.  No sattui niin, että 81-vuotias Ista sairastui, sittemmin Smeds kieltäytyi roolistaan ja koko produktio oli mennä mönkään. Taloudellisten syiden vuoksi hanke haluttiin kuitenkin viedä päätökseen ja valmistettiin jonkinlaiseen esityskuntoon nopeutetussa aikataulussa, mikä ei voinut olla näkymättä lopputuloksessa.  Ranevskajan rooliin saatiin Tiina Weckström. En halua sanoa hänestä mitään negatiivista. Mielestäni hän suoritti osansa mallikkaasti eikä hänen roolisuorituksensa lopputulosta heikennä. Päinvastoin, minusta tuntuu, että iäkäs Ista olisi ollut Ranevskajaksi sopimaton. Uskoisin, ettei ylinäyttelemiseltä olisi vältytty, kun näyttelijä olisi väkisin pyrkinyt sopeutumaan vielä kypsässä iässä olevan naisen elämänenergiaa uhkuvaan persoonaan.  Ja jos olisi onnistunutkin, niin ainakin produktio olisi saanut hänen kauttaan ihan toisenlaisen sävyn.  Ja kyllä Ista katsojia olisi kerännyt, mikä teatterin taloudelle olisi ollut hyvä asia.

Taidan taas toistaa itseäni, mutta olin pettynyt Tsurkanun version Anjaan. Hän oli mielestäni väritön, ja jäi esityksessä varjoon. Eikä ohjaaja mitenkään korostanut hänen ja Trofimovin suhdetta. Tässä on kyllä todettava, että minulla on vertailukohtana Myllyahon versio, jossa Anja oli koko esityksen keskiössä. Hän pursusi nuorta naisenergiaa ja häneen ohjaaja myös asettaa suuria tulevaisuuden odotuksia. Nyt täytyy nostaa nuoren teatterikoululaisen Emmi Parviaisen ennakkoluuloton osasuoritus arvoonsa. Myös suomalainen versio Anjan ottosisaresta Varjasta (Katja Küttner) oli eläväisempi ja enemmän minun mieleeni.

Näytelmässä eletään keskellä suurta yhteiskunnallista murrosta. Maaorjuus on pois. Aatelisto, jota edustaa Ranevskajan suku, on menettämässä asemaansa. Uusi aika alkaa. Vanhan vallan symbolia, kirsikkatarhaa, ollaan tuhoamassa. Lopahin maaorjan poikana edustaa uuden ajan ihmisiä. Moukkamaisuudestaan huolimatta hän pärjää, koska on pystynyt omalla työllään rikastumaan. Hänestä nousee Venäjän uusi kapitalistiluokka, tulevaisuuden oligarkki.

Toinen tilanomistaja, jolle Tšehov on jostain syystä antanut kaksiosaisen sukunimen Simeonov-Pištšik, hyötyy niin ikään uudesta tilanteesta ja alkaa myös rikastua omaisuudellaan, ilman mitään omia ansioitaan. Hän on lähinnä yhtäkkisen rahantulon hullaannuttama sekopää – ”lottovoittaja”, joka tuskin pystyy voittojaan hyödyntämään.

Sitten näytelmässä on ryhmä Ranevskajan palveluväkeä ja alaisia, jotka ovat kyllä hänen siipiensä suojissa saaneet maistaa helppoa elämää, mutta ovat ”vanhan vallan” tappion myötä menettämässä asemansa. Yksi tällainen on toinen maaorjan poika, nuori lakeija Jaša, joka pyrkii omat sukujuurensa kieltäen hyötymään tilanteesta, nauttimaan siitä niin kauan kuin voi ja pääsee vielä lopussakin emäntänsä mukana ulkomaille. Hän on vastenmielinen loiseläjätyyppi.

Jaša on itse asiassa mentaliteetiltaan tyypillinen maaorja. Hän ei tehnyt mitään ylimääräistä. Ranevskaja oli tilanhaltijana poikkeuksellisen kiltti, mitä myös käytettiin hyväksi. Löysin tällaisen luonnehdinnan maaorjista, se sopii hyvin Jašaan:

”Maaorjan ei kannattanut raataa herransa hyväksi ja voidakseen saada jotain hyötyä itselleen, talonpoika oli pakotettu pettämään herraansa. Tilanhaltija puolestaan joutui joko jatkuvasti tappelemaan talonpoikiensa kanssa tai mukautumaan olosuhteisiin.” (Alpo Juntunen Venäjän imperiumin paluu. Helsinki 2012, luku 5.)

Tältä pohjalta voi ymmärtää myös sen, miksi Lopahin menestyy. Tšehovkin oli tämän oivaltanut. Hänellä on perimässään maaorjan verta. Ja maaorja oli ilmiselvä huijari. Lopahin puolestaan tajusi käyttää tätä rikastumiseen. Siksi tässä venäläisessä kapitalistin alussa oli jotain niin härskiä omavoitontavoittelua. Hän lupasi paljon, muttei aikonutkaan täyttää lupauksiaan. Varattomalle ylioppilas Trofimoville hän tarjoaa rahaa vain omaa ylemmyyttänsä korostaakseen. Tämä tajuaa siitä kieltäytyä yrittäen näin pitää kiinni kunniastaan. Tsurkanun versiossa Lopahin ylimielisyydessään tekee tarjoamistaan rahoista silppua.

Kirsikkatarhassa ikuinen ylioppilas Trofimov toistelee yhteiskunnallisia aatteitaan, mutta ei pysty itse elämään niiden mukaisesti. Mihail Dragunovin esittämä Trofimov  on univormutakki päällä pyörivä tyhjäpää, joka vain toistelee ulkoa oppimiaan käsityksiä pystymättä tekemään elämässään mitään ratkaisuja. Kimakkaäänisenä valittaen hän etsii kadottamiaan kalosseja ikään kuin ne olisivat hänen omanarvontuntonsa viimeinen jäljellä oleva kivijalka. Hän ei ole uskottava missään sanomisissaan. Ohjaaja ei tunne hänen satiirista hahmoaan kohtaan paljoakaan sympatiaa.

Kansallisteatterin Trofimov on paljasta takapuoltaan vilautteleva dekadentti, viinanhuuruinen taiteilijasielu. Jonkinlaisesta satiirista huolimatta ohjaaja tuntee käsittääkseni ainakin jollain tasolla häntä kohtaan sympatiaa ja henkistä sukulaisuutta. Se näkyy hyvin selvästi loppukohtauksessa, kun Trofimov kieltäytyy ottamasta Lopahinilta raha-avustusta. Siinä Trofimov on kuvattu yhteiskunnallisesti tiedostavana älykkönä. Jos Lopahin on uuskapitalisti ja nousukas, niin Trofimov on Myllyaholle lähinnä vasemmistointellektuelli, jonka suuhun jotkut Tshehovin repliikit ei lopulta tunnu sopivan.

Myllyahon versiossa häneen on pantu jotain toivoa uuden yhteiskunnallisen näkemyksen äänitorvena. Ohjaaja haluaa asettaa salaisia toiveita hänen onnistumiselleen. Näin tulkitsin katsojan vapaudella esitystä.

Anjan kotiopettaja Charlotta jäi minulle hyvin traagiseksi hahmoksi. Hän on saanut saksalaisessa sijaiskodissaan hienon kasvatuksen ja ajautunut kotiopettajattareksi.  Ranevskajan talossa hän on lähinnä vain taikatemppujen tekijä. Näytelmän lopussa hän on rahaton ja osaton. Hänen elämänsä traagisuus ilmenee lopussa, kun lähtöhetkellä matkalaukku räpsähtää auki ja osoittautuu tyhjäksi. Hänellä ei ole paikkaa mihin mennä eikä Lopahinin lupauksiin voi luottaa. Kansallisteatterin versiossa Charlotta on vain taikatemppuja viljelevä miesmäisesti pukeutunut androgyyni. Siinä hän jää täysin ulkopuoliseksi.

Täytyy tähän loppuun todeta pari sanaa myös näytelmän suosikkihahmostani, vanhasta uskollisesta lakeijasta Firsistä. Mironovin teatterin Firs (Ernst Romanov) on mielestäni paras koskaan näkemistäni. Se oli ehyt roolisuoritus muutenkin kokonaisuudessaan ehyessä esityksessä.

Pitkä tuli tästäkin tarinasta. Siitä voi syyttää Mironovin teatterin Kirsikkatarhan versiota, joka kirvoitti niin paljon ajatuksia. Enemmänkin olisi kerrottavaa, mutta lopetan tähän.

Andrei Mironovin teatteri Pietarissa