16-vuotias tappaa luokkatoverinsa. Ekaterina Bondarenkon näytelmän taustalla tositapaus.

I.                    Johdanto

Käsittelen tässä viime viikolla Pietarissa katsomaani näytelmää, jonka suomennan hieman vapaasti Kumu. Alkukielinen nimi Шум (šum) merkitsee melua. Näytelmää esitetään maineikkaan Aleksandrinski-teatterin uudella näyttämöllä, joka sijaitsee keskustassa Fontanka-kanavan varrella vasta valmistuneessa komeassa rakennuksessa. Näytelmä on nykyteatteria aidoimmillaan: se käsittelee ajankohtaista asiaa, etsii rohkeasti uutta ilmaisua ja vieroksuu perinteistä melodraamaa. 

Näytelmä pohjautuu tositapahtumaan: koulupojan murhaan, jossa motiivina on mitättömästä pikkuseikasta tulvinut riita. Aiheen luulisi koskettavan täällä meidänkin puolella maailmaa.

Ekaterina Bondarenko - näytelmän kirjoittaja

Kumu-näytelmän on kirjoittanut Uuden näyttämön päädramaturgi  Ekaterina Bondarenko ja ohjannut Mihail Patlasov.  Taustalla draamassa on vuonna 2008 Ural-vuoriston eteläpäässä sijaitsevassa Verhnyj Ufalein pikkukaupungissa sattunut tapaus. Koulupoika murhasi katkaistulla haulikolla luokkatoverinsa, kun tämä oli tehnyt hänelle kesken oppitunnin pientä pilaa ja tahrinut kynästä vuotaneella musteella hänen nenänsä.  

Tapahtumapaikkana oleva Verhnyj Ufalei on 37 000 asukkaan kaupunki. Se kuuluu Tšeljabinskin hallintoalueeseen, joka sijaitsee Kaspianmerestä koilliseen Kazakstanin pohjoispuolella. Karttaan ja alueeseen tarkemmin voi tutustua täällä: https://en.wikipedia.org/wiki/Verkhny_Ufaley, https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eljabinskin_alue.

Näytelmän päähenkilöä ja murhan tekijää kutsun Vanjaksi, koska se on myös näytelmän roolihahmon nimi. Vanja oli muista eristäytyvä tietokonepelien maailmaan uppoutunut yksinäinen poika. Hän ei viihtynyt koulussa, mutta tutki monenlaisia asioita itsekseen. Häntä pidettiin älykkäänä. Hän oli pienempänä ollut erityislahjakkuus, joista venäjän kielessä käytetään saksalaisperäistä sanaa wunderkind (ihmelapsi). Hän oli vastikään tullut kouluun. Vanhemmat olivat eronneet ja hän asui välillä äitinsä luona muualla, mutta palasi nyt hieman ennen tätä tapahtumaa isänsä luokse vanhaan kotikaupunkiinsa.

Tämä Pietarin näytelmäversion on ohjannut Mihail Patlasov. Kyseessä on lahjakas ohjaaja, joka on ehtinyt jo hankkia itselleen mainetta. Hänelle on myönnetty korkein kansallinen teatteripalkinto Zolotaja maska vuonna 2013 näytelmästä Антитела (Antitela), jota on esitetty Baltijski dom -teatterissa.

Näytelmän ohjaaja Mihail Patlasov kädessään merkittävä teatteripalkinto "Kultainen naamio"

Näytelmän ensimmäinen versio valmistui jo vuonna 2010 ja sitä esitti Moskovassa dokumenttipohjaiseen ilmaisuun erikoistunut teatteri nimeltä TEATR.DOC. Tämä Pietarin versio on kokenut perusteellisen muodonmuutoksen, josta olennaisimpana on monimuotoinen media- ja ääniefektien käyttö (3D-tehosteet). Näyttämöstä on tehty kuutionmuotoinen tietokonepelin tapahtumakenttä. Videokuvaa projisoidaan näyttämölle viidellä eri tasolla. Katsojalle luodaan vaikutelma, että näyttelijät ovat aivan kuin tietokonepelin sisässä. Lisäksi käytetään hyvin harvinaista binauraalista äänitehostetta, joka on toistaiseksi omaksuttu vain elokuvatuotannossa. Siinä on kyse jonkinlaisesta kolmiulotteisesta äänestä, joka tekee aistivaikutelman todemmaksi. Tajuan itse kehnosti näistä teknisistä uutuuksista. Googlaamalla löytyy riittävästi lisätietoa.

Kuva näyttämöstä

Näytelmää seuratessani kokonaisvaikutelma tuntui jopa häkellyttävän voimakkaalta. Katsojalle tosiaan tuli tunne, että nuo oikeat elävät ja hengittävät, todellisia ihmisiä esittävät näyttelijät olivat osana päähenkilön pelimaailmaa. Toistaiseksi tämä on minulle aidoin ja paras yritys kuvata tietokonepelien valtaan joutuneen teinin psyykettä, persoonaa sekä toiminta- ja ajattelutapaa.

Patlasov valmistautui tehtäväänsä varsin perusteellisesti. Hän kävi itse tuossa pikkukaupungissa, jossa tuo verityö tapahtui. Hän haastatteli silminnäkijöitä ja todistajia ja tutustui perusteellisesti tapahtumapaikkoihin. Hän kertoo valmistautumisesta seuraavaa:

”Matkustin murhapaikalle, kiinnitin päähäni GoPro-kameran ja juoksin saman 200 metrin matkan, jonka tuo uhriksi joutunut koulupoika juoksi. Se oli vaikuttava kokemus. Kaveri kuoli, mutta minä juoksen kamera päässä ja valmistan näytelmää. Kun hän juoksi, hän ei enää kuullut mitään. Pelkästä laukauksen voimasta hänen kaulansa vaurioitui.  Ja lisäksi aseen kahdesta piipusta lähteneistä osumista hänen korvansa lukkiutuivat. Voimien ehdyttyä hän kaatui ja makasi kasvot maahan päin siihen asti kun hänen äitinsä käänsi hänet. Oletteko koskaan kuulleet metsästysaseen laukausta?  Siitä paukkeesta ihminen joksikin aikaa kuuroutuu, hänen päässään soi, hän ei kuule mitään, on vain tuo kaiken täyttämä kumu. Haluaisin, että katsojassa syntyisi vastaavanlainen olotila – kuin kumu laukauksen jälkeen.”

Varsinaisessa esityksessä roolihenkilöinä ovat mm. Vanjan isä, isoäiti ja sisko. Vanjan äitikin on, mutta yllättävässä yhteydessä, siitä kerron hieman edempänä. Uhrin äiti on hyvin keskeinen henkilö. Lisäksi siellä on opettaja, oikeuden jäseniä ja eräs samaa luokkaa käynyt tyttö. Oikeus ei tuomitse Vanjaa vankilaan, vaan hänet määrätään mielisairaalaan hoitoon. Siellä hän käyttäytyy mallikkaasti ja pääsee aikanaan vapauteen, ei kuitenkaan vielä näytelmässä. Tapahtumat etenevät hyvin hektisesti. Kerronta on tiivistä. Roolihenkilöt välittävät monologeissaan oman näkemyksensä asiaan.  

…

Kirjoitin illalla esityksen jälkeen hotellihuoneessani muistiin ensituntemuksiani ja ajatuksiani. Seuraava luku perustuu lähinnä niihin. Se avatkoon esityksen sisältöä. Lukijan kannalta ongelma on se, että ajatukseni eivät tulleet missään loogisessa järjestyksessä. Etenen hieman hyppelehtien. Jonkinlainen kokonaiskuva tuosta puolentoista tunnin esityksestä kuitenkin muodostunee. Olen samaa mieltä kuin eräs nuori mies blogissaan: esityksestä on vaikea kertoa, se pitää itse kokea. Täytyy lisätä, että olen myöhemmin tekstiä kommentoinut ja tehnyt lisäyksiä. Jokunen tulkinta saattaa viedä pohdintaa väärään suuntaan, mutta ymmärrän näytelmän päätehtäväksi saada ihmiset ajattelemaan asioita eri näkökulmista.

Tunnustan, että vasta nyt näytelmää kypsyteltyäni alan sitä arvostaa. Ensi reaktio oli pieni pettymys, vaikken toki harmitellut sitä, että ylipäänsä menin sitä katsomaan. Iltaohjelmaa suunnitellessani oli ilman muuta selvää, että näytelmä on nähtävä. Minua onnisti, että sain samana päivänä esitykseen vielä lipun.  Eikä vaihtoehtoja paljon ollut. Olen melodramaattisia huokailuja nähnyt elämäni aikana jo niin paljon, että oli pitkästä aikaa tarve nähdä jotain poikkeavaa. Tosin viime hetkeen mietin, menenkö katsomaan Daniil Harmsin teoksiin perustuvaa monospektaakkelia.

Näytelmän käsittelyn jälkeen vilkaisen vielä tapauksen taustoja. Alkoi nimittäin kiinnostaa, mitä todella tapahtui. Syyskuussa 2008 tuo ampumatapaus sai pikkukaupungin elämän sekaisin. Onneksi netistä löytyy vielä tapausta tuoreeltaan käsitteleviä uutisia ja kommentteja. Selvitän tapauksen kulkua niiden pohjalta.

Vuonna 2013 valmistunut Pietarin Aleksandrinski-teatterin uusi näyttämö

II.                  Näytelmää katsomassa

Näytelmä jätti minut hämilleen. Eikä vain minua, vaan muutkin katsojat, sen mitä ohikulkevien kommenteista olin kuulevinani. Pikkupettymyksestä huolimatta se kuitenkin kannatti nähdä. Todella hyvin oli yhdistetty tietokonepelien maailma, 16-vuotiaan teinipojan tajunta sekä hänen suhteensa ja asenteensa muihin ihmisiin. Pojan todellisuuteen ja ihmissuhteisiin ovat sekoittuneet tietokonepelien fiktiiviset taistelukentät.

Traagiselta tuntuu eräitä näytelmän henkilöiden suhtautuminen Vanjaan. Hän oli lahjakas kaveri, jota pidettiin eräänlaisena nerokkaana ihmelapsena. Hän oli kuitenkin suorittanut murhan. Yhtä kaikki häntä aletaan näytelmän kuluessa puolustella. Hän on joutunut mielisairaalaan ja on niin ollen kuin tuomittu luonnottomaan elämään. Jopa fiksuilta tuntuvat henkilöt alkavat nähdä hänen tekonsa oikeutetuksi, ja he osaavat sen myös perustella tosin yrittämättä kuitenkaan vaikuttaa muiden mielipiteeseen. He pelkästään toteavat oman kantansa.

Esityksessä oli monta tasoa yhtä aikaa näyttämöllä: tietokonepeli, ihmiset ja murhaaja Vanjan tajunta. Lisäksi voi todeta, että siellä vastapainona liikkui myös murhatun pojan äiti. Hänen tajuntansa tukahdutettuine tuntoineen vaelsi kuin kiusallinen haamu.

Sitten oli myös eräs mielenkiintoinen näkemys. Siellä yleisö kohtasi murhaajan äidin rooliin valitun näyttelijän. Hän kertoi, että murhaajan äiti vaikeni tapauksesta eikä halunnut puhua siitä. Sittemmin hänkin ”kieltäytyi” äidin roolista. Vanjan äiti ei siis näytelmässä esiintynyt, oli vain näyttelijä, jonka piti esittää Vanjan äitiä.  Tässä roolissaan hän kertoi tuosta äidin ja pojan suhteesta, minkä voi. Se jäi yhteen puheenvuoroon, joka oli yllättävä ulostulo, muista tapahtumista irrallinen, mutta mielestäni kuitenkin koko näytelmän keskeisimpiä kohtauksia.

Hektistä oli välillä eteneminen. Jalkaa polkaisemalla Vanja saa tilanteet pysähtymään ja ihmiset katoamaan. Valot sammuvat, ja kun ne sitten taas syttyvät, edellistä puhujaa ei ole missään, ollaan uudessa tilanteessa. Tilanteet etenevät kuin tietokonepeleissä, tulevat ja menevät, uusia syntyy ja vanhoja ei enää ole olemassa. Muisti tuntuu kadonneen. Katsojakin saa olla tarkkana.

Tuon yhden esimerkin. Näytelmässä on Vanjan luokkakaveri - tyttö, joka tunsi sympatiaa eristäytynyttä uutta luokkakaveria kohtaan. Hän lähestyy poikaa, riisuutuu, aletaan halata, mennään seksiin. Ollaan näytelmän ainoassa intiimissä kohtauksessa. Kesken syttyvän intohimon Vanja lopettaa, panee tilanteen poikki omalla tutulla tavallaan. Valot sammuvat. Niiden uudestaan syttyessä ei tyttöä enää näy missään. Ollaan aivan uudessa tilanteessa.

…

Näytelmän loppu tulee sitten yllättäen. Eivät sitä katsojatkaan tajua. Se haluttiin jättää kesken. Kumuun tulee hiljaisuus, videoefektit eivät enää vaihdu.

Ennen tuota hiljaisuutta pojan isä, jo vanha mies, kepin kanssa kävelevä jalkavammainen, toteaa, että poika oli ollut mielisairaalassa jo kuusi vuotta, kahden vuoden kuluttua hän pääsee kotiin ja on silloin 24-vuotias. Jos tuon siirtää todellisuuteen, niin ensi vuonna (2016) poika on jälleen vapaa.

Liian vanhan oloinen mies on pantu isän rooliin. Kyseessä on joka tapauksessa kokenut näyttelijä Viktor Smirnov, joka on saanut näyttelijän urastaan Venäjän kansantaiteilijan arvonimen. Hän toteuttaa roolinsa tasapainoisen rauhallisesti. Hieman edempänä kerron oikean isän toimista, ne eivät oikein tahdo istua samaan hahmoon.

Viktor Smirnov isän roolissa

Isä voivottelee, ettei poika ole vielä elämässään pystynyt luomaan kestäviä ihmissuhteita. Hän toivoo, että vapauduttuaan hän voi aloittaa uuden elämän, jolloin hänellä on aikaa luoda elämässään jotain pysyvämpää. Poika on sairaalassa ilmiselvästi piristynyt; hänen tervehtyminen ja optimismi ovat valaneet isäänkin toivoa.

Muistan yhden kohtauksen isän kanssa, jossa Vanja aivan kuin havahtuu. Isä kertoo, että jalkavaivansa vuoksi pystyy vain satunnaisiin töihin. Hän kertoo kalastuksestaan. Hän toteaa, että on ruvennut kasvattamaan Vanjan sänkynurkkauksessa matoja. Aivothan madoista mieleen tulevat. Minä aistin Vanjan sisäisen pettymyksen. Madot ovat vallanneet hänen paikkansa. Isältä pääsee tahtomattaan ikävä mutta niin välttämätön totuus: pojalla ei ole enää paluuta vanhaan, on luotava oma elämä.

…

Löysin ihan hauskan blogitekstin. 23-vuotias Aleksei (http://magiclex.livejournal.com/45443.html) kertoo illasta, kun hän meni katsomaan tyttöystävänsä kanssa tuota näytelmää. Tyttöystävä opiskelee teatterialalla, katsoo kaikki uutuudet ja kyllä hänenkin täytyy jotain katsoa, kun ei ollut käynyt kahteen vuoteen teatterissa. Kaiken lisäksi se on lähes velvollisuus, kun kerran hän ”asuu maan kulttuuripääkaupungissa”. Kyseessä on hyvin raikkaasti kirjoitettu juttu yhdestä teatteri-illasta. Hän vaikuttui esityksestä ja monet seikat tehosivat häneen. 3D-tehosteita hän odotti kovasti eikä jutun mukaan pettynyt. Hänen mielestään tapahtumista ei voi sanoin kertoa, se täytyy itse nähdä. Hän olisi odottanut, että näyttelijät olisivat tulleet lopussa vielä yleisön eteen. Nyt he vain hävisivät. Aleksei kiinnittää myös huomiota samaan, mihin minäkin. Nimittäin ennen pitkää kaikki rupeavat puolustelemaan Vanjaa. Hän muistaa näytelmästä kohdan, jossa kerrotaan amerikkalaisesta poliisista, joka tappaa mustan miehen mutta siltä oikeus päätyy vapauttavaan tuomioon.

Minulle tuo amerikkalaisen poliisin tapaus ei jäänyt mieleen, mutta sen kyllä aloin esityksen edetessä huomata, että vaikka Vanja oli murhannut koulukaverinsa, hänet nähtiin uhriksi. Voisi tietysti löytää yhteyksiä ihmisten käytökseen laajemminkin. Sinä aikana kun olin Pietarissa, Suomessa julkaistiin uutinen somalialaisista nuorukaisista, jotka Tapanilan asemalla olivat raiskanneet samanikäisen tytön ja saivat lopulta ehdollisen vankeusrangaistuksen. Todellakin ei vain ihmiset vaan myös instituutiot alkavat suojella rikollisia pitäen heitä uhreina. Ja tuttuahan on, että kaikenlaiset murhamiehet saavat vankilaan naisilta huomattavan paljon rakkauskirjeitä, jotka haluavat miehen kanssa joko naimisiin tai pyrkivät muuten vain auttamaan tätä. Tämä ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä olennaista. Jos psyykettä tarkastelee, niin ehkä verrata pitäisi kouluampujiin ja kauppakeskuksen pommin räjäyttelijään.

Kun nyt myöhemmin tutustuin netissä todelliseen Verhnyj Ufaleissa syyskuussa 2008 sattuneeseen Vanjan tapaukseen, niin kyllä siellä keskustelupalstoilla vaadittiin murhaajalle ankarinta mahdollista rangaistusta aivan niin kuin Tapanilan raiskaajillekin on vaadittu. Se on anonyymien vihan purkausta. Näytelmässä on toinen tilanne: Vanjan tuntevissa herää syyllistä kohtaan myötätunto.

Rikoksen kärsinyt osapuoli – murhatun pojan äiti – unohdetaan ja olin aistivinani, että ainakin äidin itsensä mielestä lähes syyllistetään. Äiti yrittää saada oikeusistuimen kautta korvauksia aiheutuneista menoista, joista hautajaismenot olivat suurimpana. Oikeus torjuu uhrin äidin pyynnön. Myös tosi-tv-ohjelma (Пусть говорят ”Pust govorjat” – valtakunnallisesti suosittu viihdeohjelma) pyytää äitiä ohjelmaansa. Äiti toivoo saavansa siellä ymmärrystä. Hän kokee sen lähinnä nöyryytyksenä. Äidin elämä oli tuhoutunut pojan kuoleman johdosta. Myöhemminkin se vaikuttaa ihmissuhteisiin ja hän kokee joutuneensa syrjityksi.

…

Olin siis näytelmän lopun hetkellä hämillään ja osittain pettynyt. Itse asiassa ennen näytelmää mietin, mitenhän tuollainen näytelmä lopetetaan. Ajattelin, että melodramaattinen loppuhuipennus voisi lytätä sen, viedä siltä tehon. Olin oikeilla jäljillä. Näytelmän tekijätkin olivat tuon oivaltaneet. Näytelmä vain loppui. Valot sammuivat, äänet kaikkosivat. Näyttämö tyhjeni. Näyttelijöitä ei ollut missään. He olivat kadonneet kuin heitä ei olisi ollutkaan. Suuri osa yleisöä jäi vielä istumaan paikoilleen odottaen sen jatkumista.  He siis uskoivat, että oli väliaika. Sitten kaikki pikkuhiljaa lähtivät pois. Hienoa, että heille suotiin mahdollisuus vaihtaa paikan päällä tuoreita ajatuksia näytelmästä ja sen toteutuksesta. Minä jäin tarkkailemaan tilannetta, kun en ollut ihan varma loppumisesta.

Paljon huomiota sai lopussa näytelmän päähenkilön Vanjan piirros, jonka äiti (eli näyttelijä, jonka piti esittää äitiä) jättää näyttämön eteen ja pyytää yleisöä tutustumaan siihen. Äiti (oikea äiti) oli joskus löytänyt piirustuksen ja ihmetteli poikansa mielikuvitusta ja yliluonnollisia kykyjä. Siinä oli outo hahmo, jossa oli jotain ihmisestä ja jotain eläimistä. Siinä oli tekijän nimi (jota en painanut mieleen) ja ikä: 14 v. Ei kai se oikeasti Vanjan tekemä ollut, vaikken enää sitä täysin sulje pois. Monet nuoret ottivat siitä valokuvia, tutkivat sitä tarkoin ja vaihtoivat ajatuksiaan. Heille siis siitä jotakin avautui. Minulle ei avautunut mitään. En kuullut, mitä he keskustelivat. Olikohan kyseessä jonkinlaista ”mustetahratestin” tapaista analyysia?

…

Näytelmän johdantoteksti lupasi enemmän. Ohjaaja oli juossut kamera päässä uhrin kuoleman polkua kuuroutunut tajunta kumun hakkaavista lyönneistä sekaisin. Sitä videokuvaa ei esityksessä näkynyt. Eikä johdantotekstistä aistimani kuoleman kumu tullut minulle esityksessä kovin konkreettisesti vastaan. Kuvaannollisesti se ääniefekteissä ja kohisevassa ”lumisadesumussa” kyllä eli. Binauraaliset äänitehosteet, 3D ja niiden teho jäivät minulle salaisuudeksi. En tiedostanut sellaista tajuntaan syvästi vaikuttavaa kokemusta. Se ei kuitenkaan merkitse, ettei sellaista olisi ollut.

Mitä minulle jäi esityksestä päällimmäisenä mieleen? Mieleeni jäi hirveä melu ja kumu. Näyttelijät käyttivät mikrofoneja ja huusivat niihin niin, että korviani lähes särki.  Kaiuttimet olivat liian kovalla, mutta luulen, että se on ollut tekijöille tietoinen ratkaisu. Minä siitä kuitenkin ainakin vaivauduin.

Kun ensipettymys oli mennyt ohitse ja kävelin teatterista poispäin kohti Nevski prospektia, näytelmästä alkoi valjeta myös myönteisiä puolia. Kaikesta huolimatta esitys pani ajattelemaan, mihin lapsemme on kasvatettu, miten heitä pitäisi kasvattaa.

Vanjan sisar on aika kovasanainen. Hänellä on kaksi lasta ja hän valvoo heitä paljon. Esityksestä tulee esiin kanta, että lapsia pitäisi kuunnella, heidät tarpeita ottaa huomioon. Toisaalta sisko haluaa valvoa lastensa elämyksiä. Epätietoisuus jää ilmaan, mikä on ihan hyvä asia.  Saamme näitä asioita pohtia itse omissa ympyröissämme.

Vanjan sisar näyttämöllä (O. Belinskja)

”Rakkaus ei merkitse sietämistä.” Tämä lausahdus jäi näytelmästä mieleen. Sen voisi kääntää myös ”kestämiseksi”. Se oli minusta puhutteleva näkemys. Tulee mieleen pari venäjän ilmausta: ”Я его терпеть не могу” (”En voi sietää häntä”), ”Я больше не могу” (”En kestä enää”, ”kärsivällisyyteni on lopussa”). Aikuinen ihminen pyrkii sietämään nuorta ja peittämään oman kyllästymisensä. Sitten tulee hetkiä, jolloin noustaan kipurajan yli. Näin kai vanhemmat liian usein ajattelevat. Näytelmä on huuto rakkauden puolesta, se huutaa syvempää lähestymistä nuorten maailmaa, heidän ajatuksiaan ja ongelmiaan kohtaan. Nyt näytelmän yleisö koostui suurimmaksi osaksi nuorista ihmisistä. Ehkä saliin olisi pitänyt haalia enemmän teini-ikäisten vanhempia.

Sietäminen merkitsisi englanniksi ”tolerate”, joka on käännetty ’suvaitsevaisuudeksi’. Jos joku ajattelee, että nuoria pitäisi suvaita, ollaan samassa pisteessä kuin sietämisen suhteen, raja voi tulla vastaan. Rakkaus ei merkitse suvaitsemista, vaan syvempää: osallistumista ja mukana oloa.

Näytelmässä arvostellaan venäläisen (ja myös vanhan neuvostoyhteiskunnan) arvoja. Tässä niillä tarkoitetaan militarismia ja sotahulluutta. Nuorten tajuntaan syötetään jo pienenä sodan ylistystä ja sotilaallista kasvatusta. Lapset oppivat ”vihaamaan fasisteja”. Tällaista ajatusmallia Vanjan isoäiti voivottelee. Tuo kyllä jää näytelmässä aseettomaksi ”voivotteluksi”. Yhteiskunnan pinta ilmiöihin ei mennä. Sen sijaan näytelmä kyllä pureutuu ihmisen tajunnan maailmaan. Hyvä, että siinä on onnistuttu.

…

Esityksen jälkeen oma kommenttini oli jotenkin tähän tapaan: ”Esityksellä oli vähän annettavaa, parasta siinä oli tekninen toteutus, siihen paneutuminen ja sen teho.” Tarkoitan, että näytelmässä pystyttiin menemään ihmisen tajuntaan. Kun sitten aloin näytelmää punnita tarkemmin, niin huomaan sen antaneen paljon enemmän. Ja uskon sen jääneen myös katsojien tajuntaan.

Tuosta ”tajuntaan menemisestä” voisin tuoda esimerkin. Mitä tekee nuori, kun päähän tulee tietokonepelin kysymys: ”tuhotaanko kohde? Valitse kyllä tai ei!” Vanjan maailmassa kaikki seuraa tuota mallia, myös ihmissuhteet. Hänellä ei ole syvällisiä ihmissuhteita, ei aitoja tunnesiteitä. Tai ehkä saattaa niitä jossain alitajunnassa olla.

Isoäiti (M.Roslova)

Sitten näytelmässä on Vanjaa vastassa motkottava isoäiti, joka yrittää panna pojan maailmaan rajoja. Vanjan ensireaktio on kuin tietokonepelissä: tuhottava se on! Viime hetkellä poika kuitenkin havahtuu ja pystyy palaamaan oikeaan todellisuuteen. Kuristukseen ohjautuvat kädet taipuvatkin lopulta viime hetkellä halaukseen. Tässä tapauksessa poika pystyy tekemään eron todellisuuden ja fiktion välillä. Omat jälkensä tuo tietokoneiden fantasiamaailma on kuitenkin jättänyt. Paljosta ei jää katastrofi kiinni.

Hyvä, että tällaisia kokeiluja tehdään. On jotain vaihtoehtoista teatterielämystä. Luulen, että Pietarin kokoisessa kaupungissa samaan aikaan esitettiin kymmenittäin melodraamoja, joissa loppuhuipennuksen jälkeen aplodien mukana katoavat mielestä tyhjyyttään huokuvat tosielämälle vieraat teatraaliset tunteet.

Aleksandrinski-teatterin uudelta näyttämöltä voi vastedeskin odottaa kiinnostavia esityksiä

III.                Tapauksen käsittelyä vuonna 2008

Nyt myöhemmin halusin käyttää verkkoa hyväkseni ja tutkia, mitä tuolloin vuonna 2008 paikallinen media kirjoitti tapauksesta. Googlasin hakusanoja ja löytyihän sieltä mielenkiintoisia uutisia, kirjoituksia ja kommentteja. Oli myös vähemmän kiinnostavaa. Joku lehti oli yrittänyt suojata tapauksen yksityisyyttä muuttamalla poikien nimet, mutta ei se auttanut, sillä toinen sivusto kertoi kyllä kaiken aivan pikkutarkasti hienotunteisuudesta välittämättä. Kuviakin pojista löytyy, en niitä kuitenkaan tähän halua kopioida. Tässä tulee vielä katsaus samaan tapaukseen. Verhnyj Ufalein kaupungista löytyy kyllä netistä tietoa, mm. juttuni alussa on linkki englanninkieliseen juttuun wikipediassa.

…

Muistoseppele oikealla murhapaikalla

Kun ruumis löydettiin, rinnassa oli osuma ja kaulassa kymmenen sentin haava. Todistajien kertoman mukaan pojat olivat edellisenä päivänä riidelleet, mikä johti tappouhkaukseen. Epäillyn tuttavat ja sukulaiset eivät tienneet, mihin uhri oli kadonnut.

Hieman myöhemmin samassa lehdessä oli uutinen, jonka mukaan epäilty ilmoittautui itse poliisille ja tunnusti ampuneensa luokkatoverinsa metsästysaseella, jonka hän oli varastanut aiemmin läheisestä kylästä. Erään toisen jutun mukaan hän oli löytänyt sen metsästä.

Pojat kävivät kymmenettä luokkaa. Vanja oli luokassa uusi, lukukautta oli käyty vasta vajaat pari viikkoa, häntä ei siis luokassa tunnettu.  Hänellä oli kuitenkin eräänlainen ihmelapsen maine. Se osaltaan vaikutti siihen, miten muut suhtautuivat uuteen, vetäytyvään luokkatoveriinsa.

Pojat istuivat vierekkäin. Maailmankulttuurin (kulttuurihistorian?) oppitunnilla toisella alkoi mustekynä vuotaa, hän pyyhki musteen paperiin ja halusi tehdä vierustoverilleen pientä pilaa aikoen tahria paperilla hänen nenänsä. Vanja varotti: ”Uskallappas vain, niin tapan sinut!” Poikaa tuo kielto ei pysäyttänyt, hän toteutti aikomuksensa. Tytöt taustalla leikkimielisesti hihittelivät. Vanja muuttui kasvoiltaan tuskanpunaiseksi ja häipyi luokasta kesken oppitunnin.

Seuraavan päivän aamuna Vanja koputti luokkatoverinsa kodin ovelle ja pyysi tätä ulos selvittämään välejä. Sitä ennen Vanja oli hakenut varastamansa aseen salaisesta piilostaan ja sahannut sen piipun pois. He menivät tyhjillään olevalle alueelle. Vanja ojensi kiusaajalleen majoneesipurkin, jossa oli keltaista maalia. Hän kehotti kiusaajaansa sotkemaan sillä itsensä tai hän ampuu. Samassa hän suuntasi haulikon luokkatoveriaan päin. Tämä ei ottanut kehotusta todesta vaan käski Vanjaa painumaan hiiteen. Vanja vastasi: ”Jos on sinulle samantekevää, niin minulle se on sitä enemmän.” Hän ampui heti. Haulit osuivat rintaan ja keuhkoihin, mutta pojalla oli vielä voimia sen verran, että hän lähti juoksemaan kotiin. Hän juoksi noin sata metriä, kaatui ja alkoi kuolemankorinansa. Sitä kesti muutaman minuutin.

Poika katosi. Hänet ilmoitettiin etsintäkuulutetuksi. Kun isä kuuli tapahtuneesta, kerrotaan, että tämä aikoi tappaa poikansa omin käsin. Poika piileskeli metsässä neljä päivää, saapui sen jälkeen kotiinsa. Isä vei hänet suoraan päätä miliisille. Ovensuussa Vanja kertoi, että haluaa tunnustaa tekonsa. Hänelle ojennettiin paperi. Poika kirjoitti itse tunnustuksensa, joka oli niin selväjärkisesti luotu, että se löi kaikki ällikällä. Tekstiä olisi voinut luulla ammattijuristin kirjoittamaksi. Motiiviksi Vanja ilmoitti koston.

Isä kertoo:

”Vaimoni ajatteli, että poikamme on nero ja laittoi hänet suoraan kolmannelle luokalle. Se tuhosi hänen elämänsä. Kuvitelkaa itse kuusivuotiasta tekemässä laskutehtäviä kolminumeroisilla luvuilla kahdeksanvuotiaiden katsellessa hölmöinä ympärillä! Eivät lapset pidä niistä, jotka erottuvat joukosta. Siksi häntä kiusattiin koulussa jatkuvasti. Kaiken lisäksi äiti oli alkanut tuntea vetoa uskontoihin. Aluksi hän meni Jehovan todistajiin, siirtyi sitten helluntailaisiin. Poika kasvoi ankarassa kurissa. Äidille oli tärkeää, että hän ei juonut, ei polttanut eikä käynyt tytöissä. Sen sijaan se, mitä päässä tapahtui ja miten hän kehittyy, ei häntä kiinnostanut. Yhtä kaikki, poika istuskeli tuntikausia pelihallissa tietokoneen kimpussa ampumassa vihollisia.”

Vanjan elämä jakautui kahtia viisivuotiaana, kun vanhemmat erosivat. Hän muutti äitinsä kanssa muualle, isä jäi Verhnyj Ufaleihin. Muutaman kerran poika karkasi ankaran äitinsä luota. Isä kuitenkin matkatyöläisenä asusteli väliin eri paikkakunnilla. Siksi Vanja joutui vaihtamaan usein koulua, ja aina luokkatoverit olivat uusia eikä kaverisuhteet päässeet kehittymään. Sitten poika muutti jälleen äitinsä luokse. Hän oli laiha, huomaamaton eikä mitenkään urheilullinen, kaikkialla hänet koettiin vieraaksi. Huolimatta lahjoistaan ja kyvyistään, opiskelu ja koululäksyt jäivät vähitellen kokonaan, hän jäi jopa luokalle. Edellisenä vuonna poika lähti oma-aloitteisesti Tšeljabinskiin, jossa hän hakeutui  paikallisen ”Punaisten nuorten etujoukon” soluun. Kyse on kommunistisesta liikkeestä. Sielläkään hän ei tullut muiden kansa toimeen, muut alkoivat vieroksua häntä hänen äkkipikaisuutensa vuoksi. Poika ansaitsi kaupungissa rahaa pikkuhommissa mm. liimaillen seiniin mainoksia, mutta ennen pitkää miliisi palautti hänet isänsä luo. Poika aloitti jälleen koulunkäyntinsä.

Kuulustelijat kysyivät hänen harrastuksistaan. Tämä kertoi zen-buddhismista. Siitä hän oli lukenut itsenäisesti ja pystyi käsittelemään aihetta syvällisesti, kertoi jopa zenin ongelmakohdista ja erityispiirteistä.

Kymmenettä luokkaa Vanja ehti käydä vain kymmenen päivää ennen kuin tragedia tapahtui. Luokkatoverit kertoivat, että ei häntä kukaan kiusannut eikä pitänyt pilkkanaan. Mutta poika pysyi muista erillään. Vierustoveri (siis se jonka Vanja ampui) oli luokan henkinen johtaja. Hän harrasti KVN:ää. Se tarkoittaa humoristisia leikkimielisiä sketsiesityksiä ja lauluja, joissa eri oppilaitosten kesken käydään kilpailuja, jopa valtakunnallisella tasolla. Kirjainyhdistelmä tarkoittaa ”Iloisten ja kekseliäiden kavereiden kerhoa”: https://en.wikipedia.org/wiki/KVN.

Isä kertoo oman käsityksensä tapahtumasta. Hänen mielestään Vanja ei kestänyt sitä, että häntä nöyryytettiin luokan edessä. Hän ei halunnut olla mikään hylkiö tai sylkykuppi. Poika halusi säilyttää muiden kunnioituksen. Hän ajatteli, että jos hän ei asiaan reagoi, muut lakkaavat kunnioittamasta. Nyrkkitappelulla hän ei voinut ratkaista ongelmaa. Hänhän oli luokan pienikokoisin. Siksi hän oli hankkinut aseen.

Heitän väliin yhden kommentin. Minun silmääni pistää lehtijutuissa se, että äidistä ei kirjoiteta juuri mitään. Hän on asian käsittelyssä jäänyt ulkopuoliseksi. Hänestä tiedetään vain se, mitä isä kertoo. Tätä vasten ymmärrän näytelmän ratkaisun: äitiä ei näy, näkyy vain äidin rooliin valittu näyttelijä, joka käy vain pitämässä yhden monologin.

Tšeljabinskilainen psykoterapeutti Andrei Babin käsittelee kommentissaan lapsinerojen maailmaa. Hänen mukaansa he elävät ilman tunteita. Hän nostaa esille käsitteen ”indigolapsi”, joilla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä. Suomenkielisessä netissäkin tuo käsite esiintyy, mutta se yhdistetään New age –liikkeeseen: https://fi.wikipedia.org/wiki/Indigolapsi.  Ken jaksaa surffailla, löytää muutakin.

Yhtä kaikki Babinin mukaan näillä lapsilla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä, mutta samalla kun hänet nostetaan näin jalustalle, hänen tunne-elämänsä häiriintyy. Lapsi kompensoi vaillinaista tunne-elämäänsä erilaisilla keinotekoisilla korvikerakennelmilla.  Ne ovat toisen luokan tunteita, joita voidaan ymmärtää vain älyn kautta. Ne toimivat lapsen älyn varassa. Mitään vahvaa tunne-elämään juurtunutta pohjaa niillä ei ole. Kun Vanja ei saanut lämpöä ja ymmärrystä vanhemmiltaan, hän keskittyi itsensä kehittämiseen. Kunnia muodostui hänelle tärkeäksi käsitteeksi. Hänellä oli hyvin vahva kunnian- ja omanarvotunto. Anteeksianto ei ollut hänelle mielekäs ratkaisu. Hän halusi karkaista itseään. Nuoruuden maksimalismi ja vahva hormonaalinen kehitys ovat sellainen energiasekoitus, jonka ei toivoisi räjähtävän. Koulussa oppitunnin aikana tuo oikosulku sitten tapahtui.

Vanja ajatteli, että muu maailma on vihamielinen häntä kohtaan. Siksi hän varasti aseen. Psykoterapeutin mielestä hän ei suunnitellut kenenkään ampumista. Kun sitten vierustoveri nöyryytti häntä, hän ei voinut olla reagoimatta. Se ei ollut sokeaa raivoa. Hän oli punninnut tekoaan, sillä hän toteutti sen vasta seuraavana päivänä. Hän halusi vain saada moraalisen tyydytyksen. Nyt uhri ei ottanut Vanjan uhkausta todesta ja joutui maksamaan siitä liian kovan hinnan. On huomattava, että psykoterapeutti Andrei Babin pohtii pojan tilannetta pian murhan jälkeen. Hän ei vielä tiedä, että hänet päätetään sijoittaa mielisairaalaan. Hänellä on selkeä näkemys mahdollisen vankeusrangaistuksen vaikutuksesta:

”Jos nyt poika joutuu vankilaan, hänen ympärilleen kehittyy vielä paksumpi suojakerros, hän kääntyy vielä enemmän sisäänpäin. Sen kuoren murtaminen tulee olemaan hyvin vaikeaa.”

Poika päätettiin sijoittaa mielisairaalaan. Näytelmän perusteella pojan kehitys ja tervehtyminen näyttää olevan hyvällä mallilla. Poika on alkanut avautua, kuori on alkanut murtua.

Litän loppuun linkkejä, joita olen käyttänyt kolmannessa luvussa hyväkseni: http://www.nakanune.ru/news/2008/9/17/2130569/,  http://www.nakanune.ru/news/2008/9/15/2130353/, http://www.kp.ru/daily/24169/380780/, http://glavnymetallist.livejournal.com/5725.html.

Ortodoksista kuoromusiikkia Pietarin Verikirkossa

Pietarissa sijaitseva Kristuksen ylösnousemuksen katedraali (Собор Воскресения Христова, Sobor Voskresenija Hristova) tunnetaan kai paremmin nimellä Verikirkko (Храм спаса на крови, ”Kirkko veren päällä”). Se on rakennettu paikalle, jossa tsaari Aleksanteri II joutui vuonna 1881 salamurhan uhriksi. Siitä kirkko on saanut lisänimensä. Se on rakennettu konkreettisesti ”veren päälle”. Sen sisälle länsipäätyyn on pystytetty katos paikalle, jossa tsaari haavoittui kuolettavasti ja jonka alla olevassa kiveyksessä kerrotaan olevan keisarin verta.

Tällä hetkellä kirkko on täydellisesti entisöity. Huonosti sille oli kuitenkin välillä käydä. Vuonna 1930 se suljettiin, piirityksen aikaan 1941 - 1944 se oli ruumishuoneena ja sen jälkeen varastotilana. 1970-luvulla kirkkoa alettiin sitten kunnostaa ja ne työt saatiin päätökseen vasta vuonna 1997.

Viime viikolla olin Verikirkossa kuorokonsertissa. Se oli toinen kerta, kun ylipäänsä olen ollut tuossa kirkossa. Edellisen kerran olin siellä viime vuoden heinäkuussa. Yhtä upean kauniilta ja suorastaan häkellyttävän vaikuttavalta se näytti nytkin. Mm. ikoneihin tutustuessa voi tehdä yllättäviä löytöjä, joissa vanhaa kaanonia on rikottu. Tietoa katedraalista löytyy myös suomeksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristuksen_yl%C3%B6snousemuksen_katedraali.

Verikirkon omaperäistä ikonimaalausta

Ulkoisesti kirkkosali on konsertille upea paikka. Samoin sijainti aivan Nevskin valtakadun liepeillä Gribojedovin kanavan varrella innostaa myös turisteja hakeutumaan konserttiin. Ohjelmansa puolesta konsertti oli kirkon henkeen kuin luotu. Smolnan katedraalin kamarikuoro esitti perinteistä ortodoksista kirkkomusiikkia. Kuoro on minulle jo ennestään tuttu. Vuosi sitten Pietarissa vieraillessani kävin kuuntelemassa samaa kuoroa Iisakin kirkossa, jolloin ohjelmistossa oli Sergei Rahmaninovin Vigilia. Siitä käynnistä syntyi tämä juttu: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/07/pietarin-kokemuksiani-i-vigilia.html. Iisakin kirkko lienee näkyvämpi (ja isompikin) turistikohde ja niinpä siellä musiikista vähemmän tietäviä turisteja oli pieneksi häiriöksi asti. Tässä Verikirkon konsertissa paikkoja oli vähemmän, mutta myös lipun hinta saattoi karkottaa osan potentiaalisesta yleisöstä. Lipun hinta oli 900 ruplaa eli noin 15 euroa. Sali oli nyt lähes täynnä. Itse odotin sen täyttyvän samaan tapaan kuin Iisakin kirkon.

Puoli tuntia ennen konsertin alkua sali on vielä lähes tyhjä

Tykästyin kuoroon ensi kuulemalta. Se on sopivan kokoinen (ei liian iso). Vielä vuosi sitten se vaikutti nuorekkaammalta. Nyt mukaan oli kai tullut vanhempaa porukkaa, koska pelkkä vanheneminen ei vaikutelmaani ole voinut olla syynä. Yhtä kaikki kuoron sointi on edelleen nuorekasta. Äänen käyttö on luonnollista. Teennäisyys ja se tietty, ennen muinoin neuvostoliittolaisia kuoroja vaivannut ”rintaääninen oopperasaundi” puuttuu. (Sorry, en nyt keksi parempaa nimeä tuolle vanhakantaiselle laulutyylille.) Eikä sopraanoissa kuule mm. opiskelijakuorojen kehittymättömille äänille tyypillistä ulinaa. Pehmeään sointiin saattaa kyllä vaikuttaa myös tilan oma akustiikka. Kuoro konsertoi Pietarissa melko usein ja voin tunnustaa, että olen sen fani: aina, jos satun olemaan paikalle, menen sitä kuuntelemaan. Tämä oli itse asiassa jo kolmas kerta. Toisesta kerrasta tämän vuoden maaliskuulta olen kirjoittanut täällä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/sanat-aleksandr-puskin-saveltanyt.html.

 

Kuoro lauloi tällä kertaa poikkeuksellisessa asetelmassa. Bassot olivat eturivissä, tenorit toisessa ja naislaulajat olivat ylimmällä rivillä: sopraanot vasemmalla ja altot oikealla.  Alttarin portaikko oli sen verran jyrkkä, että pienikokoisempia naisia ei haitannut laulaa isojen miesten takana. Kuoronjohtaja Vladimir Begletsovilla (Владимир Беглецов) oli tällaiseen järjestykseen varmasti omat syynsä.

Kuoro valmiina konserttiin johtajaansa odottaen 

Esityksen ajan salissa huokui levollinen, rauhaisa tunnelma. Tämä on kuoron vahvuus. Se taitaa uskonnollisen musiikin esittämisen. Kuoro esittää sisältöjä. En konsertin aikana kokenut missään vaiheessa uupuvani. Musiikki eteni soljuen kuin puro, välillä rauhoittuen, välillä kosken kuohuja kokien. Yhteissointu toimi hienosti. Myöskään yleisön puolelta ei tullut häiriötä. Lähellä istunut pikkupoikakin istui koko konsertin ajan hiiren hiljaa.

Nyt tulee juttuni kriittinen osuus. Hakeuduin salin etuosaan, josta minulla oli oikein hyvä näppituntuma laulajiin. Tunnustan, että yritin tietoisesti löytää esityksestä puutteita, sen mitä minun maallikon taidoillani niitä pystyn huomaamaan. Päävaikutelma oli positiivinen, mutta yksittäisissä kohdissa toki ongelmiakin huomasin. Tällä kertaa kuoron naislaulajat tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sopraanojen ääni tuli kuin yhdestä suusta. Bassojen ongelmista taisin vihjata jo Iisakin kirkon konsertista kirjoittaessani. Nyt nuo ongelmat näkyivät minulle selvemmin. Nyt minulla oli erinomainen paikka seurata eturivin bassoja. Tuon tyylin musiikki kaipaisi kai järeämpiä bassoääniä. Nyt ne kuulostivat epäyhtenäisiltä. Välillä erään laulajan ääni tahtoi tulla hiljaisissa kohdissa ja äkillisissä crescendoissa läpi. Erään (luultavasti toisen) ääni kuulosti matalissa kohdissa muutaman kerran narinalta, mikä lienee johtunut siitä, että hän liikkui äänirekisterinsä alarajoilla ja myös sen alla. Huomasin, että muutama basso ei laulanut lainkaan matalia ääniä. Se on tietysti hyvä ratkaisu, että laulaja tuntee omat rajansa.

Hiljaa ja kovaa laulettaessa kuorolaisilla ei ollut teknisiä ongelmia. Osittainen epäyhtenäisyys saattoi näkyä laulettaessa siltä väliltä. Voimakkaassa tempon muutoksessa joku laulaja oli vähän liian terhakas ja ääni tuli läpi. Mainitsemani basson lisäksi oli myös eräs tenori. Mutta tämä kuuluu kuorolauluun, ei siihen normaali kuulija kiinnitä huomiota, ellei se ole häiritsevän erottuvaa. Täydellisyyteen ei taida pystyä yksikään kuoro. Ja tämähän on vain merkki tilan akustiikan haasteellisuudesta.

En halua kuitenkaan liikaa korostaa kritiikkiä. Enimmässä kohdin kuoron yhteissointi toimi. Kuoro pystyy laulamaan hiljaiset osat hyvin kevyesti, sanoisin jopa höyhenen kevyesti. Äänenmuodostus on luonnollista, kukaan ei puske. Musiikissa on eloa. Kuoro pystyy luontevasti nostamaan tai laskemaan äänen tasoa. Tempon vaihtelut eivät tuota suurempia ongelmia. Ääni tottelee kuin aaltona kuoronjohtajan kämmenen ”pyyhkäisyä” tai hillitsevää rauhoittelua. Tarvittaessa kuoro pystyy raikkaan jykevään forteen, ja hetken päästä laulu elää hiljaisuudessa kontemplatiivisena, mietiskelevänä.  

Menen nyt illan ohjelmaan. En tunne paljoa ortodoksista kirkkomusiikkia ja perinnettä. Minun kaltaiselleni ohjelman säveltäjänimet ovat melko outoja. Paitsi että en tunne riittävästi säveltäjiä myös laulujen uskonnollis-kulttuurilliset taustat saattavat jäädä osin tiedostamatta, minkä katson isommaksi puutteeksi. Jos esimerkiksi laulun nimi on Ныне отпущаеши (Nyne otpuštšaješi; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), pitäisi tietää, että sen nimisiä lauluja on luonut useampi säveltäjä ja missäyhteyksissä sitä esitetään. Tunnen kyllä laulun sanomaan sisältyvän raamatullisen taustan, mutta sävellysten pohjalla oleva ortodoksinen perinne ei läheskään aina ole minulle avautunut.  

Konsertin säveltäjänimet edustavat musiikkia 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle. Tunnetuin nimi oli Pjotr Tšaikovski. Yleisö sai kuulla katkelmia hänen liturgiastaan, joka on minullekin jotakuinkin tuttu.  Toiseksi tunnetuin nimi minulle oli Pavel Tšesnokov.  Hän lienee suosituimpia ortodoksiseen kirkkomusiikkiin perehtyneitä säveltäjiä. Useat kuorot esittävät hänen sävellyksiään, minkä vuoksi minäkin olen hankkinut hänen musiikkiaan itselleni.

Laitan oheen linkin, jonka kautta lukija voi halutessaan kuunnella kyseistä sävellystä. Kyse on lähinnä itse suosittelemastani esityksestä. Jos löydän esityksestä puutteita, mainitsen siitä erikseen. Laitan oheen myös sävellyksen ja säveltäjän alkukielisen nimen. Näin lukijan on helppo löytää sävellyksestä eri versioita youtubesta tai spotifysta.

Konsertin ohjelma englanniksi

Konsertti alkoi Dmitri Bortjanskin (Дмитрий Бортянский 1755 – 1825) konsertilla kuorolle nro 34  Да воскреснет Бог (Ylösnouskoon Jumala). Se oli eräänlainen tervetulolaulu, jonka myötä kuoro pääsi tilan herraksi ja konserttiyleisö sai alkumakua kuorosta alkutaputusten jälkeen. Täältä voi seurata erään mieskuoron esitystä samasta laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=H4Yu8WrfJk4.

Aleksandr Arhangelskin (Александр Архангельский 1846 – 1924) Господи, услыши молитву мою (Herra, kuule rukoukseni) alkoi baritonin soololla. Totean nyt vain, että se kuulosti hyvältä, sopiva vastapaino alun hienoiselle voimakastempoisuudelle.

Kolmantena ohjelmanumerona on Dmitri Bortjanskin Скажи ми, Господи, кончину мою (Kerro minulle Herra loppuni). Esitys oli toteutettu mielestäni upeasti. Ääni soljui rauhassa. Minulla oli tunne, että kuulijakunta kuunteli musiikkia levollisin mielin rauha sydämessä. Aloin itsekin päästä henkisesti musiikin sisälle. Lopussa kuoron tempo hieman tiivistyi ja tunnelma kiihtyi. Täällä on samasta laulusta hieman erilainen mieskuorotulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=ehlzgaBGY1I. Pidän siitäkin todella paljon.

Pavel Tšesnokovin (Павел Чесноков 1877 – 1944) Во дни брани (Taistelun päivinä) on ohjelman mukaan isompi kuoroteos, josta tässä yhteydessä esitettiin kolme laulua. Tässä vaiheessa sopraanot saivat minut niin heltymään, että konsertin ensimmäiset kylmät väreet pyrähtivät pitkin selkäpiitä kehoon, ja ympäri koko ruumiin. Voimaa löytyi, ja vahva yhteissointi vain lisäsi sen energisyyttä. Kolmannen laulun lopussa esiin tunkeva bassoääni hieman häiritsi kokonaisuutta.

Myös seuraavana oli vuorossa myös katkelma.  Säveltäjänä oli Pjotr Tšaikovski (Петр Чайковский 1840 - 1893) ja kyseessä oli hänen liturgiansa Литургия Святого Иоанна Златоуста, suomeksi ”Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgia”.  Suoraan käännettynä pitäisi puhua ”pyhästä Johannes Kultasuusta”. Kuunnellessa huomasin, että sävelmä on kuorolle hyvin tuttu. Kokonaisesitys oli minun korvaani kaikin puolin kypsä ja tasapainoinen.

Konsertin loppuosassa kypsyys vain vahvistui. Virallisen ohjelman viimeisenä säveltäjänä oli Viktor Kalinnikov  (Виктор Калинников 1870 – 1927). Kuoro esitti kolme kappaletta: Камо пойду от Духа Твоего, Ныне отпущаеши, Свете тихий. Ensimmäisessä sai ihastella sopraanoja. Toisessa laulussa nimenomaan tenorit tekivät minuun vaikutuksen. Kolmannen laulun nimeäisin hiljaisuuden ylistykseksi. Kun kuoro osaa laulaa hiljaa aivan luonnollisesti, en voi muuta kuin kumartaa syvästi. Kuoro pystyi laulamaan myös täysillä ja sai tempon vaihdoksilla esitykseen eloa ja tehoa. Kalinnikovin laulut olivat todella hieno valinta ohjelman päätökseksi.

Laulun Камо пойду от Духа Твоего (Where shall I go from Thy Spirit) sanat tulevat Raamatun psalmin nro 139 jakeesta 7: ”Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?” Jostain kummasta syystä venäjänkielisessä ortodoksisessa Raamatussa kyseessä on psalmi 138. Kyseessä on varsin haastava laulu mm. tempon muutosten vuoksi. Bassojen osuus on tärkeä ja juuri tässä heiltä olisin odottanut hieman varmempaa esitystä. Sopraanojen valoisa nousu eräässä laulun huipennuksessa kohotti mielen kuitenkin pilviin. Lopputuloksena oli yhtä kaikki hyvin kauniisti soiva eläväinen kokonaisuus.

Minun oli vaikea löytää mallikasta versiota verkosta. Äänitteessä musiikki joko puuroutuu tai siinä on muita ongelmia. Tässä sen esittää Venäjän valtion akateeminen kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=o4PaSJWnDkk. Se kuulostaa kuoron nimen mukaisesti hyvin ”akateemiselta”, ja äänen laatu on jotenkin nuhjuinen. Täältä löytyy yhden pienen lauluryhmän hauska harjoitteluvideo: https://www.youtube.com/watch?v=U1vIId4RyXw.

Ныне отпущаеши (Nyt päästät meidät; Lord, now lettest Thou Thy servant) soi kirkon hienossa akustiikassa hyvin herkkänä. Lopussa laulu saa lisää voimaa. Kuten yllä mainitsin, tenorien osuus teki minuun vaikutuksen. Ja mikä sen mieluisampaa, kun itse olen tenori.

Tämä versio (St. Petersburg Chamber Choir) on Smolnan kuoroa akateemisempi, mutta kuitenkin koskettava ja rauhallisen levollinen: https://www.youtube.com/watch?v=puKmPdgDy0Q. Laulun musiikillinen voima kuuluu versiosta, mutta siitä ehkä puuttuu Smolnan katedraalin kamarikuoron esityksen raikkaus. Tässä on mielenkiintoinen vertailukohta Venäjän ulkopuolelta: https://www.youtube.com/watch?v=ID2_-7hCbeU. Sen esittäjä on indianalainen yliopistokuoro, kaukana slaavilaisesta kielialueesta.  Toteutus voi kuulostaa karummalta, mutta yritys on kunnianhimoinen eikä se minusta olosuhteet huomioon ottaen hassumpi ole. Senkin voi todeta, että tempo on nopeampi ja jonkun mielestä varmaan myös hätäisempi.

Свете тихий (O gladsome light) oli  toteutukseltaan henkevä ja herkkäkin päätös konsertin varsinaisessa ohjelmistossa. Loppua kohden sekin on hyvin vaativa tempon ja voimakkuuden muutosten vuoksi. Kirkon akustiikka ei toisaalta anna mitään anteeksi. Toisaalta se palkitsee herkästä toteutuksesta. Näin kävi nyt. Sopraanot ja altot saavat välillä siinä kauniisti hehkuttaa.

Laulun taustalla on ortodoksisen kirkon ehtooveisu Phos hilaron, josta Kalinnikov on siis tehnyt oman versionsa. Se on 300-luvulta peräisin oleva Uuden testamentin kreikankielinen kristillinen hymni, joka kuuluu ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen (sanat: http://www.ortodoksi.net/index.php/Ehtooveisu) ja myöhemmin on otettu käyttöön myös anglikaanisessa ja luterilaisessa kirkossa (virsi 755 Oi, ilon lähde ja aurinkomme).

Tässä on Kalinnikovin laulusta Pietarin kamarikuoron esitys: https://www.youtube.com/watch?v=U3yVsPHTZ0o. Valitettavasti loppua kohden äänityksen taso heikkenee. Tässä on toisen kuoron Vitebskin asemalla äänitetty esitys: https://www.youtube.com/watch?v=SFwveVjMgTc. Siinä tulee hyvin esiin yllä mainitsemani sopraanojen ja alttojen yhteinen hehkutus, mutta kyllähän tuo esitys korvaa välillä riipii. Verikirkon tunnelma on kaukana.

Tässä kuoro konsertin jälkeen. Kuoronjohtaja on saanut kukkakimppunsa.

Palaan vielä konserttiin.

Kuten arvata saattoi, aplodit olivat auliit eikä kuoro niin helpolla päässyt. Lopussa tuli vielä ylimääräinen. Ja kun sekin herkisti yleisön entistä tunteikkaampiin suosionosoituksiin, tuli vielä toinen ylimääräinen. En valitettavasti tunne tämänkaltaista musiikkia, joten en tiedä niiden nimiä. Laulajat tunsivat ne kuitenkin erittäin hyvin: nuotteja ei tarvittu, kuoro lauloi vapautuneesti ilman ylimääräisiä jännitteitä. Rentous toi myös tulkintaan syvyyttä.

Ensimmäisessä kappaleessa kirkkosalin täytti sielun rauha. Sopraanovetoisessa sävellyksessä teema lepäsi levollisena muiden, vakaasti kantavien äänten varassa. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Yleisölle tuli turvallinen mieli. Rauhan pystyi aistimaan paitsi kirkkomaalauksissa myös yleisön kuuliaisessa syventymisessä.

Viimeinen ylimääräinen oli sitten riemun ja voiman ylistys. Nopea ja kovaa mentiin. Runsassanaisen laulun muistamisessa ei laulajilla ollut ongelmia. Sanoista saanut selvää. Kuvittelin, että lähtötoivotuksia siinä jaetaan. Siihen oli konsertti hyvä lopettaa. Mieli oli kirkas ja luulen yleisön kokeneen jonkinlaisen puhdistautumisen elämyksen.

…

Lopuksi yritän vielä valaista konsertin herkimpien hetkien tuntoja. Kokemus oli yliluonnolliseen viittaavaa. Musiikin säkeet levisivät aaltoina kaikkialle. Sen tunsi koko ruumiissa, ja myös sielussa, sillä siellähän se asustaa. Musiikki oli ortodoksista kirkkomusiikkia, muttei silloin ajattele yleisöä joka puolelta ympäröivien ikonimaalausten voimaa. Kokemus ei ollut välttämättä uskonnollinen, ei ainakaan ortodoksinen. Jotain yhteyksiä sillä voisi olla buddhalaisuuteen ja idän mietiskelyn transsendentaaliseen meditaatioon. Aivan kuin olisimme leijuneet kaiken täyttävässä ajattomuudessa. Maailman myrskyt ovat jääneet jonnekin, menettäneet merkityksensä. Leijun tuossa ulottuvuudessa, annan musiikin viedä, joudun sen kantamaksi enkä vastaan hangoittele.

Minusta henkilökohtaisesti tämä ainakin kertoo sen, kuinka tärkeä musiikillinen elämys on. Nyt tämän konsertin yhteydessä hahmotin sen näin. Ansio siitä kuuluu myös loisteliaalle konserttipaikalle ja sen akustiikalle.

Roman Polanski: Mikä? (What?, Che? 1972)

(Roman Polanskin elämää ja elokuvia, osa VII)

Tätä Roman Polanskin elokuvaa on vähätelty ja haukuttu. Se on lytätty hänen uransa huonoimpiin, ihmetelty, miten niinkin maineikas ohjaaja on alentunut moiseen. Minäpä muutunkin nyt vastarannan kiiskeksi. Jotain siinä täytyy olla. Ja vaikkei elokuva ihan raskaaseen sarjaan nousekaan, niin Polanskihan oli jo tuolloin sekä työssään että muissakin elämänympyröissä sen verran kovaksi keitetty ja itsenäisesti ajatteleva kaveri, että uskalsi ja näki peräti tarpeelliseksi ottaa elokuvan teon välillä vähän kevyemminkin.

Monenmoiseen liemeen hän oli jo ehtinyt joutua, selvinnyt kuiville, tai ainakin hengissä. Yhtä kaikki, hänellä oli urallaan ja elämässään vain yksi vaihtoehto: eteenpäin. Ja hänen tasoiseltaan tekijältä huonostakin ideasta tai turhan kevyestä toteutuksesta löytyy pintaa syvemmältä kuitenkin kiinnostavaa ajatusta.

No, myötäillään arvostelijoitakin. Vaikka se onkin välityö, siihen tilanteeseen sitä tarvittiin. Vähättely ei tee sille oikeutta. Raotan heti hieman ovea ja kerron, mitä minä siitä nyt löysin. Minusta tuntuu, että pääosassa oleva naishahmo Nancy poikkeaa ratkaisevasti hänen aikaisemmista naistyypeistä. Hän tuo aivan uudenlaisen, raikastavan tuulahduksen Polanskin maailmaan. 

Vaimonsa raa’an kuoleman, sitä seuranneen henkisesti murskaavan mediasirkuksen ja muidenkin menetysten jälkeen Polanski pääsi nopeasti työn makuun. Melko lyhyen ajan sisällä valmistui kolme elokuvaa: Macbeth (1971), Che? ja Chinatown (1974).  Toki Polanski oli tehnyt muutakin kuin ohjannut pitkiä elokuvia, mm. kuvannut Monacon 29. Grand Prix’ssä lyhytfilmin Formula-1:n maailmasta keskiössä maailmanmestari Jackie Stewart (Formula-1 lähtöruudussa, 1972). Sitä tehdessään Polanski pystyi vapautumaan massiivisen Macbethin aiheuttamasta stressistä. Verta ja väkivaltaa (”yllättävästi” seksinkin ohessa) pursuava Macbeth oli ollut Polanskille valtava koettelemus massiivisine joukkokohtauksineen. Kaiken lisäksi se oli taloudellinen fiasko, joka maksoi myös ainakin yhden tärkeän ystävyyssuhteen.

Elokuvatuotannossa kahden merkittävämmän, Rosemaryn painajaisen (1968) ja Chinatownin (1974), väliin osuu nuo kaksi vähemmän menestynyttä: Macbeth ja What?. Niitä edelsi nuo vuoden 1969 traagiset ja traumaattiset tapahtumat, joista Polanskin ei uskottu henkisesti palautuvan. Itse näen niin, että noilla kahdella elokuvalla on oma tehtävänsä tuossa henkisessä palautumisprosessissa, myös tällä nyt käsiteltävällä tummanpuhuvan Macbethin synkkyyden vastapainona.

Macbethin jälkeen Polanski halusi ottaa rennommin (mikä näkyy mm. yllä mainitussa Formula-dokumentissa) ja kevyempi aihe sopi siihen loistavasti.  Che? kuvattiin Italiassa Rooman eteläpuolella pittoreskissa, rentouttavissa merenrantamaisemissa, mikä lienee kirvoittanut tekijöitä myös improvisaatiotilanteisiin. Se on saanut komediallisen leiman. Itse luonnehtisin sitä groteskiksi parodiaksi. Voi tosin heti kysäistä, mitä siinä parodioidaan. Yleensä sitä on kutsuttu Alice in Wonderland –sadun absurdiksi mukaelmaksi. En valitettavasti tunne Liisa ihmemaassa–juttua, mutta viittauksia siihen varmaankin löytyy, kun kerran niin on todettu. Ainakin yksi yhteys Liisan ja Nancyn kokemuksissa on selvää: kumpikin tapaa omassa seikkailussaan hyvin kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä.

Nancy on nuori vaaleahko, maailmaa nähnyt ja seikkailuja kaihtamaton liftarityttö. Häntä näyttelevä Sydne Rome näyttää ulkoisen olemuksensakin puolesta sopivan erinomaisesti Polanskin elokuvien maailmaan. Blondimaisuuden lisäksi Nancyn hahmossa on 60-luvulta Polanskille kovin tuttua hippi-lookia. Lisäksi hän ei ujostele alastomuuttaan, mikä todennäköisesti on ollut Polanskille mannaa. Hänhän valitteli mm. Inhoon (Repulsion 1965) liittyen, että Catherine Deneuve ei suostunut alastonkohtauksiin.

Nancy on olemukseltaan ja ulkonäöltään hyvin avoimesti ja uteliaasti kaikkeen uuteen suhtautuva nuori nainen. Suuret siniset silmät, avoin ympäristöä ihmetellen tutkiva ilme vie katsojan mukaan salaperäiseen maailmaan, suoraan sanoen ehkä liiankin suurin odotuksin. Huvilan asukkaiden yhä kummallisemmat oikut tuntuvat kauhistelujen ohella vain kiihdyttävän Nancyn uteliaisuutta. Esimerkiksi Alexia masokistisine ja väkivaltaisine seksifantasioineen Nancy katsoo kovin kirkkain silmin, mutta vain tarkkaillakseen.

Elokuvan tuottaja on legendaarinen Carlo Ponti, joka tunnetaan paitsi 140 tuottamastaan elokuvasta myös siitä, että oli Sophia Lorenin puoliso. Elokuvan kuvaukset toteutettiin Pontin omistamassa loistohuvilassa Rooman eteläpuolella. Huvilaan kuuluu myös uimaranta, jossa toteutettiin osa kuvauksista.

Eräässä arvostelussa todetaan todennäköisesti leikillään, että elokuva sai kummallisen nimensä Pontin reaktioista Polanskin esiteltyä valmiin elokuvansa tuottajalle. Tosiasiassa nimensä elokuva sai aivan toisin perustein. Siitä kerron edempänä.

…

Pitkitän vielä siirtymistä itse elokuvan sisältöön. Haluan nimittäin kertoa, miksi tartun tähän elokuvaan juuri nyt. Olen viime aikoina käynyt läpi VHS-videokasettejani, joissa on runsain mitoin lähinnä 90-luvulla ja hieman sen jälkeen nauhoittamiani tv-ohjelmia. Joukosta löytyi myös tämä elokuva. Muistelen katsoneeni elokuvaa kiinnostuneena ja pitäneeni siitä. Valitettavasti vain alkuosa oli näkyvissä. Tuskin puolivälissä elokuvaa olen alkanut nauhoittaa päälle kotimaista vuonna 1961 valmistunutta unten maailmaan sijoittuvaa Matti Kassilan elokuvaa Tulipunainen kyyhkynen, pääosassa jo vanhentunut Tauno Palo. Mainitsen tämän, koska se on myös eräänlainen ”elämysseikkailu”, josta nyt sattumoisin löydän jotain yhteyttä tähän Polanskin filmiin, vaikka ne kuvaavatkin aivan eri maailmaa. En kuitenkaan puutu nyt siihen.

Ennen elokuvaa TV-2:n kuuluttaja Piia Mikkola kertoo vienolla äänellään (alusta on muutama sana jäänyt pois):

”…huumorin alueelle sijoittuva kertomus liftaritytöstä, joka päätyy loistokartanoon omalaatuisen miljonäärin vieraaksi. Tämä elokuva on uusinta viime keväältä ja sitä ei suositella alle 16-vuotiaille.”

Pia Mikkola. TV-2:n kuuluttaja 90-luvulta

Katsoin filmin kasetilta ja onneksi löysin sen myös youtubesta, joten saatoin katsoa sen loppuun (https://www.youtube.com/watch?v=zYCHffABIOE). Joskin se on venäjäksi päälle äänitetty, mutta minuahan se ei haittaa.  Eniten minua jäi haittaamaan mukavalta maistuva suomennos. Suomentaja on osannut käyttää mielikuvistaan. Tässä esimerkkinä muutama lause:

”Tikkunekku makasi reporankana.”

”Eikä se ole Alex vaan Tollo Perunamuusi.”

”Ei sitä itikat kuppaa vaan oikea kuppa.”

Marcello Mastroiannin esittämää Alexia elokuvan nuoret miehet kutsuvat todellakin ”Perunamuusiksi” nimitellen tätä väliin myös kuppatautiseksi hintiksi (”Se on hintti. Hajuvesi tuntuu jo matkan päähän.”). Stereotypiat näyttävät olevan pinnalla. Paul Wernerin elämäkerrassa (Henkilökuva. Minerva 2014)  Alex on ”kahjo-Coco”, Tikkunekku on ”Lollipop”. Elokuvassa on hyvin tärkeä rooli myös itse ohjaaja Polanskilla. Hän esittää inhottavan äkäistä ilkimystä nimeltä Mosquito, joka TV-2:n suomentajan kynässä on muuttunut ”Hyttyseksi”. Mahtaa olla Polanskin itseironiaa ja kai myös jonkinlaista syyllisyyden tunnoista puhdistautumista.

…

Elokuva saa varsin lentävän lähdön. Hirtehishuumorin puolella siinä liikutaan, mikä paljastuu oikeastaan ensimmäisen kahden minuutin aikana. Liftarityttö Nancy on kolmen miehen kyydissä ja kertoo heille, missä kaikkialla hän on matkaillut. Kehuu olleensa jopa Afganistanissa. Yksi miehistä kysyy, onko häntä koskaan raiskattu, Nancy ei heti ymmärrä kysymystä, mutta tarkennuksen jälkeen toteaa vilpittömän positiivisena vieraskoreasti, että hän on tavannut vain fiksuja ihmisiä, ”niin kuin tekin olette”. Miehet siitä innostuvat, pysäyttävät auton, pyörähtävät hässäkässä tienvarteen ja käyvät päälle yrittäen samalla riisua housujaan. Yhdeltä putoaa silmälasit ja – pimeä kun on – hän polkaisee ne samalla epähuomiossa jalallaan murskaksi. Sitä hän ei sure vaan alkaa pimeässä kiihkossaan tökkiä edessään paistavaa pintaa. Siitäpäs kaveri raivostuu, kun edessä sattuikin olemaan tämän paljas takamus. Syntyy kaaos, miehet alkavat sättiä toisiaan. Naintihomma jää tyhjäksi hässimiseksi ja Nancy pääsee paita revittynä heiltä karkuun. Laukut, passi ja lompakko jäävät tosin autoon. Yksi mies yrittää juosta naisen perään käyttäen tukenaan erinäisiä rivouksia (”Lutka! Huora! Narttu!”). Nancy onnistuu pakenemaan tien ohessa olevaan automaattiseen köysihissiin, joka johtaakin elokuvan näyttämönä olevan, lepokotina toimivan loistohuvilan pihaan. Siitä saa alkunsa Nancyn seikkailu ”Ihmemaassa”. Ensin on vastassa äkäinen, päälle syöksyvä musta koira.  Siitä hän selviää, pääsee taloon, jossa kukaan ei ole kiinnostunut hänen traumaattisesta kokemuksestaan mutta kyselyittä hänet ohjataan huoneeseen, johon saapuu myös epämääräisistä työajoistaan motkottava sisäkkö asettamaan vuodevaatteita paikalleen.  Mukanaan Nancylla on päiväkirja ja kynä sekä yllään kahakoinnissa repeytynyt sininen t-paita ja hippimäisesti ylhäältä kireät, alaspäin levenevät farkut. Huvilahotellissa Nancy tapaa eriskummallisia, oudosti käyttäytyviä ihmistyyppejä. Heidän seurassaan hän pyörii aikansa, kokee monenmoista joutuen erilaisiin kommelluksiin, kunnes kaikki loppuu aikanaan ja Nancy jättää jäähyväiset paikalle. Juoni ei ole kummoinen. Mikään dekkarimainen jännitysleffa tämä ei ole, vaikka alku sitä saattaa luvatakin. Jos katsoja asettaa siihen odotuksia, niin pettyy. Tilannekomiikassa kuitenkin tapahtuu rajuja ulostuloja, mutta eivät nekään kaikkien huumorintajua ruoki.

Päähenkilö Nancya esittää Sydne Rome, jonka Polanski löysi koekuvausten jälkeen. Alastomanakin hän on hyvin vapautunut. Ja siitä elokuvassa saakin nauttia. Yksi poikkeava seikka hänessä kuitenkin on. Hän ei halua seksiä ja sitä hän myös välttelee. Alexin leikkeihin hän kuitenkin menee mukaan, kun ei osaa niitä varoa. Yhtä kaikki, rusketuksesta vapaat hypähtelevät rinnat pitävät mieskatselijan valppaana, ja varsinkin elokuvan alkuosassa tuuhea pehko vilkkuu jalkovälissä 70-luvun alun malliin.

Yleensä Polanskin naiset suostuvat seksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun mies niin haluaa. Lisäksi he ovat usein kovia kokeneita, elävät kriisiä ja saavat näin katsojien myötätunnon. Nancy on toista laatua. Hänellä ei tunnu olevan traumoja. Hän on positiivinen, empaattinen ja myös vapautunut, mutta sukupuolista kanssakäymistä hän ei kaipaa.  Hän joutuu kyllä erilaisiin seksistisiin sattumuksiin, mutta tahtomattaan tai ulkopuolisena havainnoitsijana, josta hän sitten kirjoittaa havaintoja päiväkirjaansa. Miehet joutuvat Nancyn vastapainona vähintäänkin epämääräiseen valoon.

Sinisilmäisyys merkitsee hyväuskoisuutta ja aitoa vilpittömyyttä. Nancy ei halua loukata ketään ja hieman arvoitukseksi jää hänen suhtautumisensa Alexin törkeän väkivaltaiseen toimintaan yhteisissä ”masokistisissa seksileikeissä”.

Nancyn jälkeen seuraava tärkeä henkilö on Mastroiannin esittämä Alex. Hän on vanhempi mies, johon väkisinkin yhdistyy näyttelijän itsensä varjo. Marcello Mastroiannihan tunnetaan mm. Fellinin elokuvasta 8½. Alex on toiminut aikaisemmin sutenöörinä, mikä saa Nancyn innostumaan. Hän kyselee lisää ja kirjoittaa sitten tuon innostuksensa päiväkirjaansa.

Alex paljastuu jo alkuvaiheessa voyeristiksi ja seksuaalisilta taipumuksiltaan oudoksi. Häntä haukutaan homoksi, mutta ”hintti minä en ole”, hän vakuuttaa Nancylle.  Hän löytyy kyttäämästä Nancyn huoneen parvekkeen oven takana tämän riisuutuessa. Sittemmin Nancy joutuu osalliseksi Alexin rankemmista sadomasokistisista taipumuksista, Ensi alkuun Alex yllättää Nancyn tiikeriasuisena. Myöhemmin uimarannalla Alex kaivaa maasta merirosvon hatun ja takin ja leikki on jo paljon rajumpi. Näiden kautta Alexin ja Nancyn suhde kehittyy intiimiin suuntaan, mutta kovin etäisiksi he kuitenkin toisilleen jäävät. Alex tarvitsee vain roolikaverin leikkeihinsä ja Nancy lähinnä kai joutuu niihin antautumaan. Mitään inhimillistä suhdetta heidän välilleen ei muodostu. Nancy jää ulkopuoliseksi ja muiden – myös Alexin - ylenkatsomaksi. Joka tapauksessa elokuvan lopussa Alexin ja Nancyn kesken käydään elokuvan lopussa kai sen tärkein keskustelu, mikä paljastaa koko elokuvan nimen idean.

Nancyn ja Alexin uimarantakohtausta voisin avata tarkemmin. Mielestäni se on kahden loistavan näyttelijän upea taidonnäyte. Alex aiheuttaa lyönneillään Nancylle jo kipua. Nancy häkeltyy ja hyväuskoisuudessaan yrittää lyödä kaiken leikiksi. Siitä Alex vaan innostuu ja lyö kovempaa, ikään kuin yrittäisi rikkoa Nancyn sietokyvyn rajan. Siinä poliisileikissä Alex läpsäisee poskelle jo niin kovaa, että saa järkyttyneen Nancyn itkemään. Enää ei ole kyse leikistä, vaan Nancy selittää passinsa katoamista kuin oikealla kuulustelijalle. Voitonriemuinen Alex nauttii, kun saa puhutuksi Nancyn pussiin. Sitten itkevän Nancyn Alex vielä laittaa käsistään ja jaloistaan käsirautoihin, epämukavan asentoon. Nancy on jo epätoivoinen. Hyväily-yrityskään ei saa Alexia tyyntymään. Hän jatkaa julmaa leikkiään, nyt ruoskalla. Iskut tosin ovat keveitä, mutta kuulustelu tiivistyy ja iskut kovenevat. Epätoivoisena Nancy tajuaa leikin hengen ja voihkaisee kivusta jo aidosti kärsien tunnustaa rakastavansa Alexia. Sitten kuva siirtyy rannalta taas huvilan sisätiloihin. Siellä asukkaat ovat kokoontuneet pianistimiehen ympärille, joka on löytänyt Nancyn päiväkirjan ja lukee sitä muille, muiden naurun säestämänä. Nancy alkaa menettää malttinsa. Huvilan elämä ei olekaan enää niin kiinnostavaa kuin alussa vaikutti. Kaiken lisäksi hänestä alkaa tuntua, että tapahtumat alkavat toistaa itseään. Aivan kuin pyörisi sama filmi.

…

Hotellina toimivan huvilan omistaja on herra Noblart. Hänet tavataan vasta elokuvan loppupuolella, mutta hyvin keskeisissä kohtauksissa. Tosin jo alkuvaiheessa hänestä annetaan vihjeitä ja hänen huokauksensa ja tuskanhuutonsa kuuluvat käytävälle. Ja lisäksi hänen pyjamansa takin Nancy sieppaa käytävän pyykkikasasta ylävartalonsa suojaksi, kun Mosquito (eli Polanski itse) oli siepannut entisen. Se päällä hän kulkee suurimman osan elokuvaa. Noblart on vanha sairas mies, taidekeräilijä, joka liikkuu rullatuolissa ja oleilee etupäässä vuoteessa.

Kerran Noblart kutsuu Nancya porsaaksi. Se antaa jo vähän vihjettä elokuvan loppuun.

Herra Noblertin sairaanhoitaja on niin ikään kiireisesti etenevä harmaan väritön tympeänoloinen vanha nainen, jonka oudoin käyttäytymispiirre ilmenee yhteisellä aterialla, kun hän muiden syödessä kaivaa esille kirjansa ja alkaa lukea muihin vilkuilematta. Kirja sattuu olemaan Friedrich Nietscheä.

Lisäsi siellä on pari nuorehkoa miestä, joista toinen on erikoistunut ruoanlaittoon ja tarjoaa Nancylle myös aamiaiseksi kala-aterian, jonka Nancy kohteliaisuudesta syö. Heidän seksinkipeys näkyy monella lailla sopivan tilanteen tullen. Sitten on kaksi naista, jotka eivät Nancyn kanssa seurustele. Molemmilla on päässään hyvin leveälierinen hattu. Ainakin toinen heistä on nudisti, koska hän parissa kohtauksessa kulkee ohitse alastomana. Niin ikään Nancy joutuu tekemisiin oudon pappismiehen kanssa. Koska Polanskilla on katolisuuteen vähintäänkin traumaattinen suhde, kyseessä on katolinen pappi. Kerran Nancy kysyy häneltä jopa neuvoa, kun tästä tuntuu, että tapahtumat alkavat toistua kummallisella tavalla. Papin neuvo on tyhjänpäiväinen, tyyliin ”kuuntele kohtaloasi”.

Hotellin henkilökunnassa on sormien nivelrikkoa valittava omalaatuinen pianisti, joka on ollut 22 vuotta Noblartin palveluksessa. Eräässä kohtauksessa he soittavat Nancyn kanssa Mozartin pianoduoa, mistä Nancy on huomattavan innostunut. Nancy tutustuu mieheen kuitenkin hieman aikaisemmin kaikkea muuta kuin innostavasti.  Nancy oli nimittäin nukkumassa nojatuolissa samassa huoneessa. Se oli julkinen tila, jossa oli mm. flyygeli. Nancy herää, kun mies on nuolemassa hänen jalkoväliään. Se taisi olla ainoa kerta kuin Nancy raivostuu toden teolla, mutta pian hän tässäkin tilanteessa leppyy, kun mies pääsee pianon pariin ja he alkavat soittaa yhdessä Mozartia.  Mozartin ensimmäiset soinnit hellyttävät kulttuuritietoisen Nancyn ja jälleen hän joutuu innostuksen valtaan. Nancy pystyy soittamaan miehen kanssa oikein mallikkaasti osoittaen näin sivistyneisyytensä.

Avaanpa hieman tuon kohtauksen edeltäviä tapahtumia. Nancy oli joutunut lähtemään huoneestaan ja etsimään itselleen nukkumapaikkaa, koska sinne oli yhtäkkiä ilmestynyt saksalainen pariskunta. Hän löysi vilpoisan lepopaikan meren rannalta. Siellä hän kuitenkin herää kylmään ja huomaa, että hänen nukkuessaan hänen housunsa ovat kadonneet. Joku on ne vienyt suoraan jalasta ja Nancy epäilee luonnollisesti Mosquitoa. Hän lähtee etsimään tätä nuorten miesten huoneesta. Mosquitoa ei kuitenkaan löydy mistään. Mies tarjoaa Nancylle paikkaa vierestään sohvalta, mutta Nancy ei siihen suostu.  Hän lähtee etsimään lepopaikkaa sisätiloista. Erinäisten tapahtumien jälkeen hän päätyy leveähköön nojatuoliin, jossa sitten sattuu tuo vastenmielinen herätys.

Polanski Mosquiton roolissa

Roman Polanskin itsensä näyttelemästä Mosquitostakin pitänee kertoa vähän. Hän esiintyy elokuvassa vain muutaman kerran.  Hän on huonokäytöksinen ilkimys, jolla on rumat viikset ja ainakin yhdessä vaiheessa toinen silmä mustana. Siihen syypäänä on Alex.  Eräässä lukemassani arviossa hänen kerrotaan olevan taipuvainen anaaliseksiin. Minulta tämä kohta menee elokuvaa katsoessa ohitse.

Mosquito on todellakin kuin hyttynen, joka on ihmisten kiusana. Alexin jalat ovat täynnä hyttysen puremia ja hän syyhyää niitä jatkuvasti. Väkisinkin ajattelee Mosquiton kiusaavan häntä. Puheissaan hän on ronski. Nancyn tavatessaan hän kertoo aluksi nähneensä tämän rinnat. Joku muukin oli siis katsonut häntä salaa.  Nancy havaitsee huoneestaan kadonneen T-paitansa Mosquiton yllä, mutta tämä ei suostu luovuttamaan sitä takaisin.

…

Hassuja kohtauksia on jo elokuvan alkuvaiheessa. Kun sisäkkönainen motkottaa yllättävää työtehtäväänsä. kun hän joutuu laittamaan vuodevaatteet Nancyn huoneeseen. Kommunikaatio ei suju mitenkään. Nancyn selittelyt raiskausyrityksestä ei mene perille. Kun Nancy alkaa ihastella Francis Baconin maalausta. Tämä luulee naisen haluavan syödä iltapalaksi pekonia. Sitten hän osoittaa sormella maalausta. Sisäkkö luulee Nancyn valittavan hyttysistä . Tämä tappaa maalauksen pinnalla olevan hyttysen kämmenellään ja hakee sitten kylpyhuoneesta aerosolipullon ja alkaa suihkuttaa. Valitettavasti vain se osoittautuu partavaahdoksi ja vaahtoa sitten lenteleekin ympäri huonetta, tai ainakin sisäkön kämmenselkään ja käsivarsille.

….

Musiikki

Elokuvassa soi kolme eri musiikkikappaletta. Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa), Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitetun tarinan, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Mielestäni kvarteton taustalla olevaa kuoleman uhka kuuluu elokuvaan. Kuolema on tässä tapauksessa ihmisten käytöksessä. Kyse on tietysti hirtehishuumorista. Nancy on viaton, avomielinen nuori nainen, joka Alexin, Mosquiton, Noblertin ja raiskausta yrittäneiden italialaismiesten kautta kohtaa ”kuoleman” eli tässä tapauksessa pahan kasvot. Nancy selviää näistä mutta katsoo parhaimmaksi kadota maisemista.

Mozartin pianoduo nro 2 (piano sonata F major for 4 hands KV 497) on toinen kappale. Siitä kerroin jo yllä. Sitä Nancy soittaa yhdessä 22 vuotta herra Noblartin palveluksessa työskennelleen, sormien nivelrikoista kärsivän miehen kanssa. Musiikki laukaisee hankalan tilanteen, kun mies oli juuri jäänyt kiinni perverssistä käytöksestään Nancya kohtaan.  Kohtaus toistuu loppuosassa lähes samanlaisena, mikä herättää Nancyssa ihmetystä.

Kolmas musiikkikappale on romanttinen Beethovenin kuutamosonaatti nro 14 cis-molli (Piano Sonata No. 14 in C-sharp minor Op. 27 , No. 2 ). Se tuo romanttista taustaa yöhön meren rannalla kuun loistaessa tumman sinisellä taivaalla. Tapahtumat ovatkin sitten kaikkea muuta kuin ”romantiikkaa”, kun romanttiseen tunteeseen nukahdettuaan Nancy herää kylmyyteen ja huomaa olevansa ilman housuja.

…

Tilan käyttö

Olen sen jo aiemmin todennut, että tilankäyttö on Polanskin elokuvissa mielenkiintoista. Ilokseni huomasin, että Vimeossa on tehty tähän katselmus: https://vimeo.com/29555570. Nyt käsiteltävään kuvaan sillä ei ole kuitenkaan annettavaa. Huvila on ahdistava tila. Se on täynnä sokkelomaisia käytäviä, joista on helppo tarkkailla muiden toimia. Lisäksi yläkerroksista voidaan tarkkailla alakerran toimia.

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt Polanskin tilan käyttöä. Hän kuvaa tilaa niin, että se luo ahdistavaa tunnelmaa, olkoon se ahdas nurkkaus tai avara uimaranta.

Seinillä tuntuu olevan silmät ja korvat. Sen Nancy huomaa jo ensi hetkessä huoneessaan. Noblart on taiteen kerääjä ja seinillä tuijottavat muotokuvat ovat vielä ”lisäsilminä” tuomassa ahdistavuuden henkeä. Tilat ovat ahtaita, huoneet myös. Kolmiulotteisuutta ei paljoa ole.

Myös äänet vahvistavat ahtautta ja ahdistavuutta. Nancyn kengän kopinakin kaikuu äänekkäästi. Puhuessaan jonkun kanssa yöllä äänekkäästi, heti kuuluu seinän takaa koputusta.

Sokkelossa liikkuessa tuntemattomaksi jäävät henkilöt herättävät epäluuloja. Myös Nancy sortuu kurkkimaan luvattomasti ovien taakse. Yksityisyyden heikon suojan näkee myös siinä, että Nancy tapaa talon muun väen lukemassa hänen päiväkirjaansa ja naureskelemassa hänelle. Häntä tuijotellaan välillä ruokapöydässä hymyillen ja kuiskutellen.

Avaran paikan ahdistus näkyy merirosvopäälliköksi pukeutuneen Alexin ”poliisikuulustelussa” meren rannalla. Meri aukenee taustalla avarana, mutta Nancy on avuton. Hänellä ei ole mahdollisuutta päästä mihinkään suojaan. Kaiken lisäksi kuulustelu on niin aidon rajusti toteutettu, että aivan kuin aistisin Polanskin kokemukset lapsuuden keskitysleirikuulusteluista.

... 

Kohtaus herra Noblartin huoneessa

Nancy suhtautuu kaikkeen välillä innostuneen uteliaana, loppua kohden hämillisenä ja vaivautuneena, muttei kuitenkaan inhoten. Viimeinen niitti lienee kohtaus, jonka myötä Noblart kohtaa kuolemansa. Siinä Nancyn hyväntahtoinen myötämielisyys saa vielä purkautumistiensä. Hän pääsee vielä seikkailemaan mielihyvän ja vaivautumisen välimaastoon.

Noblart on iskenyt silmänsä nuoreen kauniiseen Nancyyn. Yhtenä syynä on myös se, että hän huomaa Nancyn yllä hänen pyjamatakkinsa. Yllättäen hän kutsuu tämän huoneeseensa. Noblart on vakavasti sairas ja lepää huonokuntoisena vuoteessaan. Kohtaus alkaa kainouden hengessä. Nancy kurkottelee ensin ikkunan edessä muistaakseni verhoa suoristaessaan, jolloin Noblart iskee silmänsä Nancyn takamukseen. Huvilan omistaja ihastelee samalla Nancyn siniseksi maalattua jalkaa (jonka eräässä absurdissa kohtauksessa eräs remonttimies oli sotkenut), tämä antaa herran tunnustella sitä. Sitten herra pyytää kainosti saada nähdä Nancyn toisen rinnan paljaana. Nancy suostuu. Ja pyynnön kohteliaisuudesta helpottuneena näyttää molemmat rintansa. Ja nauttii tilanteesta. Sitten seuraava pyyntö on vielä kainompi. Hän kuiskuttaa sen korvaan. Hän pyytää Nancya nousemaan vuoteeseen ja vilauttamaan häpyään. Tässä vaiheessa Nancyn ilme muuttuu jo jännittyneeksi, mutta Nancy tekee sen – varovaisen hitaasti kuin valmiina pakenemaan, jos siihen olisi tarvetta. Miehelle kokemus on vahvempi kuin mikään taide-elämys. Noblert huokaisee, huutaa ”Halleluja!” - ja kuolee. Taiteen keräilijä oli nähnyt todellistakin todellisemman taideteoksen. Menee hetki ennen kuin Nancy tajuaa tilanteen.  Nancy on shokissa, mutta inhoa ja vastenmielisyyttäkin on nähtävissä. Hän älyää poistua huoneesta pikapikaa eikä kukaan huomaa hänen olleen siellä kuolinhetkellä. Käytävällä kuitenkin hän huomaa kaksi salapoliisin näköistä valkoisessa puvussa olevaa miestä, jotka lähtevät ajamaan Nancya takaa, kun tämä lähtee juoksemaan.

Sitten ollaankin yhtäkkiä kuin vakoilutarinassa. Miehet ryntäävät Nancyn perässä, kuin jostakin epäillen.

Tilanne muuttuu kuin unessa. Luulen, että tässä tilanteessa elokuva on vain pitänyt saada loppumaan ja on keksitty hieman keinotekoinen tapa tehdä Nancysta takaa-ajettu. Kyseessä lienee improvisoitu kohtaus. Nancya ajetaan takaa, muttei loppujen lopuksi tiedetä, miksi.

Tiet näyttävät ahtaassa huvilassa olevan tukossa. Edessä siintävä merikään ei tuo mukanaan vapautta. Kaksi valkopukuista miestä ovat ilmestyneet kuin toisesta maailmasta ja haluavat Nancyn kynsiinsä. Muut menevät takaa-ajoon mukaan kuin joukkopsykoosissa. Kesken takaa-ajon kuuluu tuskanhuuto. Joku on havainnut Noblartin kuoleman. Nancy päättää lähteä huvilasta.

…

Jutun loppu

Hirtehisyys saa kruununsa. Koira on pois lähtiessäkin vastassa. Se repii Nancyn yltä viimeisenkin vaatekappaleen ja Nancy kipittää ilkosillaan maantien varteen onnistuen hypähtämään hitaasti ohi kulkevan kuorma-auton lavalle, jossa häntä odottaa lauma röhkiviä sikoja. Sieltä käsin helpottunut Nancy käy häntä kaipaavan Alexin kanssa vielä viimeisen keskustelun, josta sittemmin koko elokuva on kai tosiasiassa saanut nimensä.

Nancy huutaa Alexille menevänsä Turkkiin. Alex pyytää Nancya jäämään. Nancy vastaa: ”Minä en voi.” ”Mikset voi?” ”Silloin elokuva ei koskaan loppuisi” ”Mikä?” ”No, tämä, mehän olemme elokuvassa.”… ”Mikä elokuva?” ”Mikä? - se on elokuvan nimi. Minä lähetän sinulle postikortin.”

Tuo sikopaimenen homma Nancylle osoittaa jonkinlaista kekseliäisyyttä. Siinä lienee Polanskin itseruoskintaa. Kääntää samalla päälaelleen huvilan tyyppien machoilun ja sovinismin. Nainen kokee olonsa turvallisemmaksi sikojen keskellä.

Lattealtahan tämä loppu tuntuu, kun alussa oli odotuksia jostakin suuremmasta. Mutta kuten Paul Werner kirjoittaa, latteudestaan huolimatta sen tarkoitus onkin hämmentää katsojaa.

…

Vinkkejä ja viittauksia

Mainitsen loppuun muutamia elokuvia, joihin eräissä lukemissani arvioissa on viitattu ja joihin toisaalta itse voisin tämän elokuvan erityisen ohkaisella langalla liittää.

Ensiksihän se on kuvattu aikuisversioksi Liisa ihmemaassa –sadulle. Toiseksi itse sattuman oikusta mainitsin Matti Kassilan ohjaaman ”unitarinan” Tulipunainen kyyhkynen.  Tässäkin välillä tapahtumat tuntuvat etenevän kuin painajaismaisessa unessa. Nancy ei kuitenkaan herää. Loppu osittaisesta latteudestaan huolimatta vapauttaa joka tapauksessa katsojan jonkinlaisesta harhasta todellisuuteen.

Itselläni mieleen tuli Louis Bunuel. Hänen surrealistinen Porvariston hillitty charmi ilmestyi samoihin aikoihin 1972. Hänellä on samanlaista alitajunnan seksuaalisilla kieroutumilla leikittelyä. Todetaan kuitenkin varmuuden vuoksi, että Bunuel tyylikkyyden rinnalla Polanski jää selkeästi toiseksi.

Tässä on listaa elokuvista, joita itse en ole nähnyt:

Candy (1968) on seksifarssi, jonka on ohjannut Christian Marquand ja perustuu Terry Southernin romaaniin vuodelta 1958. Sen pitäisi olla samanmoinen seikkailu naiivista tytöstä seksin maailmassa. Elokuvaa pidetään satiirina pornojuttujen maailmasta. Näyttelijäkaarti koostuu mm. sellaisista tähtinäyttelijöistä ja julkkisnimistä kuin Marlon Brando, Richard Burton, Ringo Starr, John Huston, Charles Aznavour. Se pursuaa aikansa julkkiksia, joita en valitettavasti tunne.

Alejandro Jodorowskyn surrealistinen kulttielokuva The Holy Mountain (esp. La Montaña Sagrada) vuodelta 1973 on myös päässyt vertailukohdaksi. Siinä ohjaaja on itse pääosan esittäjänä. Elokuvan rahoittajana kerrotaan olleen itse John Lennon parinsa Yoko Onon kanssa.

On mainittu myös Stanley Kubrickin Fear and Desire (1953). Lisäksi myös David Paul Cronenbergin nimi on jossain mainittu (Fast Company 1979). Olisikohan vielä Godardkin jossakin mainittu? Minulle tutummista nimistä mainittakoon Pier Paolo Pasolini ja hänen Sodoman 120 päivää (Salò, or the 120 Days of Sodom, 1975). Nimi viittaa moraalin rapistumiseen ja hullun perverssiä siinä meno onkin. Ja elokuvassa vilahtelee tuon tuosta nöyryytettyjä alastomia blondeja ja muita kaunottaria. Ja kyllä siinä mieskin esittelee paljasta takamustaan. Kaukana kuitenkin ollaan Polanskin maailmasta. Hänen komediallisuuteen verrattaessa siinä on menty inhonaturalistiseen ääripäähän. Meno on välillä yököttävää. Voi katsoa, jos sielu sietää: https://vimeo.com/68045309. Tämän rinnalla Polanskin komedia tulee vain raikkaammaksi.

Vaikka etäällä ollaankin, niin nuo elokuvat kuvastavat aikansa elokuvatuotannon ilmapiiriä. Yhtä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ei ole kukaan kuitenkaan maininnut Polanskin murhatun vaimon Sharon Taten viimeiseksi jäänyttä hömppäkomediaa The Thirteen Chairs vuodelta 1969 (tunnetaan myös nimellä 12 + 1): https://www.youtube.com/watch?v=IztU2dDqnwo. Minä en ole elokuvaa kokonaisuudessaan katsonut, mutta ainakin yhden kohtauksen perusteella sankarittarissa on jotain samaa.

Arvostelijat ovat löytäneet yhteyksiä myös Polanskin aikaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon (Repulsion 1965).

…

Tässä on linkkejä arvioihin, joihin olen enemmän tai vähemmän tutustunut:

http://www.nytimes.com/movie/review?res=9C02EEDB1F30E63ABC4C53DFB6678388669EDE

http://spectrumculture.com/2010/10/21/oeuvre-polanski-what/

http://www.rogerebert.com/reviews/diary-of-forbidden-dreams-1976

http://www.avclub.com/article/polanski-tastic-sick-fuck-case-file-149-iwhati-34678

http://366weirdmovies.com/what-che-1972/

http://www.examiner.com/review/alice-rapeland-a-review-of-roman-polanski-s-what

http://blogs.indiewire.com/kohn/in_praise_of_roman_polanskis_what

https://severin-films.com/forgotten-severin-classics-polanskis-what/

Lähteitä:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Minerva 2014.