KANSAKUNNAN HÄPEÄ: Liettua ja holokausti

Rūta Vanagaitė

I.                    Kipeä aihe

Liettualainen toimittaja ja kirjailija Rūta Vanagaitė ei ole juutalainen, mutta hän kiinnostui maassaan Saksan miehityksen vuosina (1941-1944) tapahtuneista juutalaisvainoista. Häntä häiritsi asiaan edelleen liittyvä salailu ja hän halusi löytää totuuden. Hän alkoi tutkia arkistoja ja lähti sitten etsimään silminnäkijöitä. Nämä olivat olleet 75 vuotta vanhojen tapahtumien aikoihin vielä lapsia tai varhaisnuoria, mutta nuo kauheat kokemukset olivat kyllä juurtuneet muistin syövereihin.  Tarinaa löytyi paksun kirjan verran.  Todellisuus avautui raadollisempana kuin uskalsi odottaa. Eikä kyse ollut vain siitä, että liettualaiset osallistuivat hyvin aktiivisesti juutalaisten teloituksiin. Järkyttävää oli pelko, jota ihmiset edelleen kokivat, kun olisi pitänyt puhua noista vanhoista asioista. Edelleen pelättiin, että saa osakseen läheisten ihmisten ja muiden liettualaisten vihan.

Vanagaite kirjoitti yleistajuisen, arkistotietoihin ja silminnäkijöiden kertomuksiin perustuvan teoksen tuosta häpeällisestä ajasta, jolloin maassa teloitettiin noin 200 000 maassa asunutta juutalaista, mikä on 10 prosenttia maan kokonaisväestöstä. Teoksellaan hän paljasti karun todellisuuden, joka ei kylläkään ollut mikään uutinen mutta josta ei ole uskallettu avoimesti puhua. Eivät saksalaiset murhanneet maan juutalaisia, vaan liettualaiset tekivät sen ihan itse.  Joukkoteloituspaikkoja on ympäri Liettuaa. Ja jopa naapurimaahan Valko-Venäjälle lähetettiin teloittajapataljoona vapaaehtoisia, jotka olivat osoittautuneet työssään taitaviksi.

Ruta Vanagaite on 62-vuotias kirjailija ja journalisti, joka on kirjoittanut muitakin avartavia teoksia. Nyt käsittelemäni kirja ilmestyi reilut vuosi sitten eli alkuvuodesta 2016.  Se on nimeltään Mūsiškiai, jonka suomennan nimellä ”Omat”. Suoraan käännettynä se on ”Meidän”, yleisradion jutussa (ks. alla) se on suomennettu nimellä ”Meikäläiset”. Liettuan kielessä sanaan liittyy Vanagaiten mukaan tunneperäistä sisältöä, suomennos ei kerro kaikkea.

Ilmestymisensä jälkeen Suomen yleisradion toimittaja teki kirjasta ja sen jälkimainingeista tiiviin jutun. Minun silmiini se osui vasta äsken, hyvä kun osui, niin voin laittaa linkin. Se on asiallinen kirjoitus, johon sisältyy myös kirjoittajan haastattelu ja tiivis tietopaketti. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon. Kirja on saanut paljon huomiota, aiheesta on keskusteltu ja kirjoitettu lisää. Keskustelu on levinnyt myös Valko-Venäjälle. Luulen, että nyt asian käsittelyyn löytyy uusia puolia. Aion kyllä edetä nyt pidemmän kaavan mukaan. Tuon eri näkökulmia asioihin enkä aina voi välttää toistoakaan.

Vanagaiten kirjan kansikuvasta paljastuu kahdet miehen kasvot. He ovat samannäköisiä, näyttävät veljeksiltä. He asuivat kyllä aikoinaan molemmat Liettuassa, mutta eivät he ole toisilleen mitään sukua. Toinen miehistä on juutalainen, mutta on todella vaikea sanoa kumpi. Vasemmanpuolinen edusti kahdesti Liettuaa olympiakisoissa, vuosina 1924 ja 1928. Lajina oli pyöräily. Hän oli tarpeeksi hyvä edustamaan Liettuaa, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän olisi saanut elää. Hän oli nimeltään Isakas Anolikas, joka kuoli juutalaisvainoissa vuonna 1943, ammuttiin Kaunasin joukkohautaan. Oikeanpuoleinen oli rangaistuspataljoonan komentaja (luutnantti Balys Norvaiša). Hänen omallatunnollaan on 70 000 ihmisen henki.

Liettualaiset sanovat, että he eivät ole ”meitä”, koska toinen on juutalainen ja toinen on murhaaja. Vanagaite haluaa kirjallaan kertoa, että he molemmat ovat liettualaisia, eli ”meitä”. Liettualaisten tajunnassa juutalaiset ovat olleet milloin torakoita, milloin NKVD:n neuvostoporukkaa, milloin mitäkin mätäpaiseita. Ja murhaajat ja teloittajat on leimattu poikkeuksellisiksi ihmishirviöiksi. Vanagaite haluaa kertoa, että he ovat liettualaisia siinä missä koripalloilijat, näyttelijät, filmien tekijät ja muut nykyiset liettualaisten idolit.

Valko-Venäjälle lähtenyt liettualaispataljoona teki siellä työtään viidessätoista eri paikassa. Pelkkä isänmaallinen velvollisuudentunto ei saanut sitä matkaan. Kyllä se oli myös taloudellisesti kannattava keikka. Raha ja juutalaisilta ryöstettävä omaisuus oli tärkeä motiivi. Teloituksiin osallistuneet olivat yleensä lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Murhien yhteydessä suusta vedettiin kultahampaita, joista avautui tie rikastumiselle. Tietysti osallistujat ajattelivat toimivansa myös isänmaansa hyväksi. Natsi-Saksalle haluttiin olla mieliksi, sillä yhteistyön ajateltiin olevan tie Liettuan kansakunnan itsenäistymiseen. Uskottiin, että Saksa oli tärkeä vastapaino Neuvostoliitolle ja sen puolesta kannatti toimia. Eikä saamissään tapauksessa unohtaa sitä kolmatta motiivia – antisemitismiä.

Ruta Vanagaite vieraili tämän vuoden helmikuussa Minskissä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen Svetlana Aleksijevitšin järjestämässä keskustelutilaisuudessa. Kyseessä on ns. ”intellektuelliklubi”, avoin keskustelutilaisuus, jossa vieraaksi kutsutaan eri alan asiantuntijoita. Kirja herätti naapurimassa runsaasti huomiota ja keskustelua, ja Vanagaite osasi esittää asiansa vaikuttavasti.

Tämä juttuni on itse asiassa saanut alkunsa tuosta Valko-Venäjällä pidetystä tilaisuudesta ja sen yhteydessä tehdyistä haastatteluista. Vanagaite esitteli siellä kirjaansa venäjäksi ja se osui sattumalta kohdalleni netin ihmeellisessä maailmassa.  Liettuan kielen taitoni on niin puutteellinen, että sen varassa en voisi asiasta kirjoittaa.

…

Olen kirjoittanut tähän blogiini 14.4.2014 kirjoituksen Plungen pikkukaupungin tapahtumista natsimiehityksen alkaessa.  Samassa yhteydessä kartoitan myös hieman maan juutalaisvainojen kokonaiskuvaa.  Juttu avautuu täältä. Nyt tutustuin tuohon kolme vuotta vanhaan kyhäelmääni, jota varten kyllä perehdyin aika laajalti erilaisiin materiaaleihin. Niistä avautui yllättävänkin rankkaa tietoa. Jotenkin nyt lukiessa kuitenkin tuntuu, että melko kylmän havainnoitsijan kuvan olen itsestäni jättänyt. Tai ehkä se vain tuntuu kaiken sen jälkeen, kun olen tutustunut Ruta Vanagaiten vuodatukseen.  Jutustani saa kuvan, että Plunge on vain yksittäinen paikka. Niin kaikkialla ajateltiin. Tosiasiassa samanlaisia joukkomurhatapahtumia järjestettiin koko maassa.

Olen kirjoittanut Liettuasta myös pari muuta tekstiä. Olen suomentanut liettualaisen runoilijan ja esseistin Tomas Venclovan erään artikkelin, jossa sivutaan juutalaiskysymystä. Venclova on Liettuan kulttuurielämässä hyvin tärkeä henkilö. Häntä voisi kutsua eräänlaiseksi maan omaksitunnoksi. Venclova näkee Euroopan Unionin hyvin ruusuiseksi rakennelmaksi, jota hän jaksaa ylistää. Siinä olen itse eri mieltä ja olen myös kirjoittanut vastakkaista mieltä edustavan henkilön ajatuksista. Holokaustin kannalta Venclovan tärkein sanoma on se, että Neuvostoliittoon liittäminen pelasti maan natsirikolliset. Jos Liettua olisi ollut normaali länsimainen itsenäinen valtio, niin silloin maan kaikki rikoksiin osallistuneet olisi vedetty oikeuden eteen, niin kuin tehtiin läntisessä Euroopassa. Sitä prosessia ei olisi kyennyt edes menneisyyttä myötäilevä hallitus estää.

Palaan vielä Plungen kaupungin tapahtumiin kesällä 1941, kun natsit miehittivät maan ja saapuivat kaupunkiin. Kerron, mitä parin vuoden takaisesta jutusani on jäänyt mieleen. Paikkakunnan liettualaisväestö otti natsit avosylin vastaan. Samalla ryhdyttiin toimiin pikkukaupungin juutalaisväestön eliminoimiseksi. Muutama verenhimoinen kaupunkilainen pystyi villitsemään koko paikkakunnan juutalaisvihaan. Kaupungin runsaslukuinen juutalaisväestö vangittiin, ajettiin synagoogaan, pidettiin siellä suljetussa tilassa päiväkausia nälässä ja janossa ja sitten kuljetettiin kaikki joukkomurhapaikalle kaupungin sivustalle. Tuo kuljetus tapahtui kulkueena kaupungin pääkatua. Katujen varsi täyttyi liettualaisista. Juutalaiskulkue sai osakseen ilkuntaa ja pilkkaa. Lähinaapuruuskaan ei ollut sille esteenä. Vielä ennen sotaa oli eletty sulassa sovussa. Juutalaisväestö oli tuntenut olonsa turvalliseksi. Ei tuollaista käännettä osattu odottaa.  Nyt heille ilkuttiin tuntematta ainakaan julkisesti mitään sääliä tai myötätuntoa.

Vanagaite kertoo, miten tosiasiassa ihmiset asian kokivat.  Joukkomurhien aikaan liettualaiset eivät tunteneet sääliä. Se heräsi vasta myöhemmin. Nuo ikävät muistot mahdollisine säälin tunteineen piti kuitenkin kantaa hiljaa sisimmässä. Ei niistä uskaltanut julkisesti puhua. Kun Ruta Vanagaite sitten 75 vuoden jälkeen kierteli etsimässä vainojen silminnäkijöitä (mukanaan israelilainen rabbi ja natsirikollisten jäljittäjä Efraim Zuroff), nuo ihmiset joutuivat hämmennyksen valtaan. Yhtäkkiä olisi pitänyt alkaa puhua noista vanhoista asioista. Mielen täytti ensimmäiseksi se sama pelko, jonka vuoksi nuo asiat oli täytynyt sisimpään kätkeä. Löytyi ihmisiä, jotka nyt avoimesti itkivät tapahtumia.

Yhtä lukuun ottamatta kaikki haastatellut suostuivat esiintymään vain nimettöminä. He eivät sallineet itseään kuvattavan eikä heidän puhettaan saanut äänittää. He eivät halunneet tulla leimatuiksi. He pelkäsivät edelleen kostoa ja vihaa. Ei toki saksalaisilta eikä maan hallinnolta, vaan aivan tavallisilta liettualaisilta.

Lopulta saatiin paljastava dokumentti maan likaisesta menneisyydestä. Kirjan ilmestyttyä alkoi tulla ongelmia. Yleinen mielipide yritti vaientaa asiasta puhumisen.  Vanagaite sai osakseen uhkailua ja vihaa.

Yllä mainitsemani yleisradon juttu ei kerro yhdestä seikasta, joka oli kyllä tiedossa jo heti kirjan ilmestyttyä. Ruta Vanagaite nimittäin leimattiin Vladimir Putinin palkkaamaksi trolliksi. Hänen nähtiin olevan Putinin asialla, hänen palkkaamansa. Itse asiassa tuosta varotti jo kirjan kustantaja. Kustantamo ei ensi alkuun halunnut julkaista koko kirjaa. Se pelkäsi yleisen mielipiteen hyökkäystä, kansan reaktiota. Oli mukamas sellainen aika, jolloin tuollaista ei sovi kirjoittaa. Vanagaite kysyi, milloin olisi sopiva aika. Asiasta ei ollut voitu kirjoittaa eikä puhua yli 70 vuoteen. Kuinka kauan pitää odottaa geopoliittisen tilanteen muuttumista, ettei tuota ikävää asiaa tarvitsisi pitää piilossa, Vanagaite kysyi kustantajalta.  ”Jos Putinia ei olisi ollut olemassa, hänet olisi pitänyt keksiä”, hän lisäsi. Lopulta kustantamo suostui julkaisuun, mutta siitä oli yksi ehto. Kirjasta ei saanut puhua ennakolta, jottei kustantamoon kohdistuisi julkista painostusta.

Kirjasta otettiin aluksi 2000 kappaleen painos. Se oli pieni, mutta maassa kutakuinkin normaali. Se myytiin kuitenkin loppuun 48 tunnissa ja siitä otettiin sittemmin toinen, hieman isompi painos. Sitten tuli vielä lisäpainoksia. Kaiken kaikkiaan kirjaa on painettu lähes 20 000 kappaletta. Kustantamolle kirja on siis ollut jonkinlainen myyntimenestys.

Kirjan julkaisun jälkeen alkoi se yllä mainitsemani mylläkkä. Reaktiot olivat kalseita. Vanagaitea vastaan hyökättiin, häntä haukuttiin ja uhkailtiin. Hän menetti samalla puolet ystävistään. Menettämiensä ystävien perään Vanagaite ei ole jäänyt suremaan. Hänen mielestään he eivät ole ystävyyden arvoisia.

Koko projektia pidettiin todellakin venäläisenä tilaustyönä, jonka myötä tekijä on päässyt suuriin rahoihin käsiksi. Tämä on ymmärrettävää siinäkin mielessä, että meidän aikanamme putinistiksi haukkumisesta on tullut ympäri Eurooppaa eräänlainen muoti-ilmiö. Se kiusaaminen kuitenkin vain jatkui ja jatkui. Jopa hänen autoaan epäiltiin Putinin hankkimaksi. Vanagaite sai käyttää kaiken energiansa sen selittämiseen, että mitään suuria rahoja hän ei ole keneltäkään saanut.  Kustantamo oli maksanut kirjasta ennakolta 1500 euroa eikä hän ollut saanut yhtään enempää. Hän oli valmistellut kirjaa täyspäiväisesti puoli vuotta, joten kovin pieneksi on kuukausipalkka jäänyt. Myös hänen poikansa sai kokea kiusottelua, vaikka siinä taidettiin mennä jo huumorin puolelle.  Baarissa kavereittensa kansa ollessaan pojalle sanottiin, että hänhän voikin tarjota kaikille oluet, kun äiti on saanut Putinilta isoja rahoja.

Vanagaite kertoo, että eräiden kirjamessujen aikaan hän sai netissä tappouhkauksen ja hänelle hankittiin kolmen päivän ajaksi jopa henkivartija, joka seurasi häntä messuilla kuin hai laivaa. Oli koko ajan rinnalla ympäristöä tarkkaillen.

Hänen kaksi aikuisikään kasvanutta lastaan ovat ylpeitä äidistään, kun tämä on uskaltanut nostaa esille noin olennaisen asian. Vanagaite iloitsee siitä, että nuorempi sukupolvi on suhtautunut asiaan ymmärryksellä ja on valmiimpi avoimeen keskusteluun.

Miksi Vanagaite halusi kirjoittaa kirjan nyt eikä suostunut odottamaan poliittisen tilanteen selkiintymistä? Hän itse toteaa, että se oli viimeinen mahdollisuus. Silminnäkijöitä oli vielä elossa, huomenna heitä ei ehkä enää ole.

Hän ei toivo mitään mahdollisesti vielä hengissä olevien, muutenkin kuoleman rajamailla olevien natsirikollisten etsintää. Yhtenä kirjan tavoitteena on se, että joukkomurhiin osallistuneiden nimet julkaistaisiin ja heidän kunniaksi pystytetyt muistomerkit tuhottaisiin. Hänen mukaansa maassa on holokaustiin osallistuneiden henkilöiden kunniaksi pystytettyjä patsaita ja erinäisiä muistolaattoja. Olkoonkin, että ne on pystytetty jostain muusta syystä, heistä ei pidä luoda kansallissankareita.

…

Arkistoja tutkiessaan Vanagaite koki karsean yllätyksen.  Holokaustiin osallistuneita joko suoraan tai välillisesti löytyi myös omasta suvusta.

Pienenä Ruta ihaili isoisäänsä. Nyt arkistoista selvisi hänestä raadollinen puoli. Isoisä oli ollut laatimassa juutalaisista nimilistoja, jotka sitten luovutettiin miehittäjävallan edustajille. Noiden listojen avulla juutalaisväestö vangittiin ja murhattiin. Nyt aikuisena hän yrittää vielä uskotella, että isoisä ei listoja tehdessään tiennyt niiden tarkoitusperää. Se on kuitenkin fakta, että hän on välillisesti osallistunut juutalaisten joukkomurhaan. Palkkioksi työstään isoisä sai maatöihinsä apureikseen kaksi neuvostoliittolaista sotavankia. Hän kuoli myöhemmin vankileirillä Neuvostoliitossa.

Toinen arkistojen tietojen perusteella tahriintunut sukulainen oli Rutan tädin aviomies. Hän osallistui aktiivisemmin teloitusjoukkoihin ja onnistui rikastumaan juutalaisilta ryöstämällään omaisuudella siinä määrin, että sodan loppuvaiheessa hän emigroitui vaimonsa kanssa pakolaisena Yhdysvaltoihin. Siellä hän eli kuolemaansa saakka. Tämä oli yksi tavallinen tarina. Monet maasta paenneet henkilöt olivat syyllistyneet juutalaisvainoihin. He luonnollisesti salasivat menneisyytensä sulautuen suureen pakolaisvirtaan. 

Vanagaite kävi vuosia sitten tapaamassa tätiään, joka oli tuolloin 85-vuotias leski. Hän pani tuolloin tädin asenteista merkille yhden piirteen. Tämä inhosi juutalaisia yli kaiken. Se kävi ilmi sekä puheesta että käytöksestä. Mitään ei siis ollut opittu. Suvaitsevaisuuteen ei historiallinen muisti osannut kääntyä. Nainen ei edelleenkään halunnut uskoa, että hän ja hänen puolisonsa olisivat tehneet jotain väärin.

Jotkut ovat puolustautuneet antisemitismistään viittaamalla Saksan miehitystä edeltävään Neuvostoliiton miehitykseen (1940-1941). Se oli kyllä maalle järkytys.  Monet juutalaiset kyllä tukivat neuvostojoukkoja mutta koko juutalaisväestöä siitä ei voi syyttää. Tuolloinhan kansallistettiin yksityiset yritykset ja sen myötä myös monille juutalaisille miehityksestä aiheutui silkkaa vahinkoa. Heidän elämänuransa tuhottiin. Miten heitä olisi voinut syyttää neuvostomielisyydestä. Eivätkä ainakaan kaikki juutalaiset tuolloin vielä tienneet Stalinista tai Hitleristä paljoakaan. Joukkomurhat vyöryivät heidänkin eteen kauheana yllätyksenä.

Tähän väliin teen katsauksen maan historiaan alkaen 30-luvun lopulta.  Sen jälkeen palaan tarkemmin Vanagaiten käsityksiin ja muihinkin pohdintoihin.

II.                  Vilna

Kuvailen aluksi Vilnan tilannetta 30-luvun lopulla ja 40-luvulle tultaessa. Vilnan alue oli tuolloin osa Puolaa. Vuonna 1939 Neuvostoliitto valtasi Puola itäosat ja sen myötä liitti Vilnan alueen Liettuaan (lokakuussa 1939). Kesällä Neuvostoliitto miehitti Liettuan ja maasta tuli yksi neuvostotasavalta. Alkoi vajaan vuoden kestänyt miehityskausi, jona aikana kerrotaan juutalaisvihan itäneen. Kesäkuussa 1941 Saksa aloitti sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan ja miehitti sen myötä myös Liettuan. Juutalaisvainot pääsivät heti vauhtiin.

Juutalaisten asema tuntui olevan Liettuassa 30-luvulla suhteellisen turvallinen, vaikka vahvoja merkkejä antisemitismistä oli. Eri lähteissä tunnutaan korostettavan eri puolia, mutta en haluaisi tähän puoleen nyt liiaksi paneutua. Timothy Snyder  (Musta maa, Siltala 2015, s.155) näkee ilmapiirissä yhden tärkeän puolen:

”Liettua oli 1930-luvun loppupuolen Euroopassa vallitsevaan tilanteeseen nähden juutalaisten turvapaikka. Vuosina 1938 ja 1939 noin 23 000 juutalaista pakeni Liettuaan, jotkut natsi-Saksasta, jotkut Neuvostoliitosta.”

Aulis Kallion Liettuan historiaa (Tampere 2009) lukiessa voi päätellä, että maa oli vahvasti segregoitunut. Juutalaisten ja liettualaisten oli vaikeaa tehdä yhteistyötä esimerkiksi puolueiden sisällä, sama koski myös puolalaisvähemmistöä. Antisemitistinen kiihotus oli 30-luvun puolivälistä lähtien lisääntymään päin. Toki presidentti Antanas Smetona pyrki toimimaan aktiivisesti tätä kehitystä vastaan, ja virallinen yhteiskunta reagoi tiukasti juutalaisvastaisiin väkivallantekoihin. Juutalaiset toisaalta yrittivät lähestyä liettualaisväestöä esittelemälle heille näkemyksiään. Mutta kehitys eteni yhteen suuntaan, pelkällä tiedonvälityksellä sitä voitu muuttaa. Eräs pappi yritti liittää juutalaisia kommunismiin, vaikkei heillä ollut puolueessa mitään asemaa. Etnisten liettualaisten asemaa pyrittiin kaikin puolin vahvistamaan (Kallio, s. 227 - 229.)

Laimonas Briedis on kirjoittanut kirjan Vilnan monikulttuurisesta historiasta Vilnius - City of Strangers (”Vilna – muukalaisten kaupunki”, 2012). Hän tuo siinä kaiken muun lomassa esille myös noina vuosina kaupungissa ilmennyttä eri kansallisuuksien välistä vihaa (s.224-225). Kaiken kaikkiaan kirjan kuvauksen pohjalta kaupungista saa sekasortoisen kuvan. Aivan samanlainen kuva luodaan myös Aulis Kallion Liettuan historiassa.  Nyt lainaan kuitenkin Briedisin teosta.

Kaupunki eli rajussa muutoksessa ja monenlaisia pakolaisia vaelsi kaupunkiin. Käytiin selviytymiskamppailua. Sieltä haettiin laajalti turvaa mutta saman aikaan kaupunki eli lähes kaaoksessa. Oli ääretöntä köyhyyttä ja nälkää, oli huutava pula ruoasta, ihmiset yrittivät jotenkin selvitä hengissä.

”Vilna on epämääräinen sekoitus kansallista vihaa”, kirjoitti eräs kaupunkiin pysähtynyt matkailija heinäkuussa 1940( s.224).

Tuo samainen kaupunki oli tuolloin ”Liettuan Jerusalem”. Juutalainen kulttuuri oli voimissaan ja juutalaisväestö eli oman kulttuurinsa ympärillä näyttäen voivan hyvin. Toki heidänkin joukossa oli monenlaisia. Turvaa hakevien pakolaisten joukossa oli runsaasti myös juutalaisväestöä, joka oli tuntenut etelämpänä elämänsä uhatuksi.

Timothy Snyderin kirjan perusteella kaupungista saa välillä positiivisemman kuvan. Hänen mukaansa Liettuan viranomaiset ottivat Puolasta pakenevia juutalaisia ystävällisesti vastaan ja heistä huolehdittiin.

Kun koillisesta Puolasta erotettu alue liitettiin Liettuaan, se lisäsi noin 100 000 juutalaista Liettuan väestöön. Juutalaiset näkivät Liettuan heille parempana vaihtoehtona. Ainakin he katsoivat siellä olevan vähemmän nationalismia kuin Puolassa. Kun Liettuan joukot marssivat lokakuun 1939 lopulla Vilnaan, kaupungin puolalaiset hyökkäsivät juutalaisten kimppuun. Liettua koki kaupungin puolalaisnationalistit uhaksi ja alkoi siirtää kaupunkiin kymmeniätuhansia etnisiä liettualaisia. Näin Liettua ryhtyi tekemään Vilnasta maan pääkaupunkia (Snyder, s. 155-156.)

Snyder kirjoittaa, että Vuosien 1939 ja 1940 taitteessa sionistit ja uskonnolliset juutalaiset näkivät Vilnan turvallisena paikkana.  Juutalaisia tuli Puolan neuvostovyöhykkeeltä Vilnaan. Vilna edusti toivoa, jota kasvot hehkuen ylistettiin. (Snyder, s. 155-156.)

Vilna oli puolalaisten ja juutalaisten kaupunki. Siellä asui noin 100 000 juutalaista, joille kaupunki oli ”Liettuan Jerusalem”.  Nimenomaan puolalaisten kanssa oli etnisillä liettualaisilla ollut kahnauksia. Snyderin mukaan Liettuan aktivisteille puolalaiset olivat kaupungissa suurempi ongelma kuin juutalaiset. Saksan miehitettyä maan liettualaiset yrittivät vakuutella sitä miehittäjilleen. He kuitenkin taipuivat natsien tahtoon. Heinäkuussa kaupungin lähistöllä sijaitseva Paneriain metsä muuttui suureksi juutalaisten joukkohaudaksi. (Snyder, s. 183.)

Neuvostomiehityksen jälkeen liettualaiset voitiin vetää helposti mukaan Saksan antisemitistiseen ohjelmaan.  Saksalaisten viesti meni perille: ”Vapautus juutalaisista oli ainoa tarjolla oleva vapautus sekä ennakkoehto kaikille tuleville keskusteluille.” Näin Snyder asian muotoilee (s. 184). Tuota saksalaisten ajatusta välittivät liettualaisille aikoinaan Berliiniin neuvostomiehitystä paenneet liettualaiset. Lisäksi liettualaisille haluttiin uskotella, että ”juutalaisten tappaminen poistaisi neuvostoyhteiskunnan tahran” (s. 185).

                                  

III.                Juutalaisten vainosta Saksan miehityksen vuosina

Arvydas Anušauskasin toimittamassa teoksessa Lithuania in 1940 – 1991 (englanninkielisen laitoksen julkaisuvuosi 2015, alkuperäisen 2007) käsitellään Liettuan juutalaisvainojen erityispiirteitä.  Niihin paneudun seuraavaksi.  Tiedot löytyvät englanninkielisen laitoksen sivuilta 177 - 179.

Muissa natsi-Saksan miehittämissä maissa, erityisesti Länsi-Euroopassa juutalaisväestön vaino oli vähittäinen prosessi, joka jakautui eri vaiheisiin. Esimerkiksi joukkoteloitusta ei suoritettu ihan alussa. Sen sijaan Liettuassa juutalaisväestön joukkoteloitukset alkoivat jo ensimmäisinä päivinä Saksan miehityksen jälkeen. Liettuan voidaan todeta olleen ensimmäinen maa, jossa juutalaisia alettiin tuhota fyysisesti.  Miehitetyissä Länsi- ja Keski-Euroopan maissa juutalaisilta vietiin ensin kansalaisoikeudet, myöhemmin heidät siirrettiin ghettoihin ja vasta sen jälkeen olivat vuorossa teloitukset. Kukin vaihe kesti yhdestä kahteen vuotta.  Juutalaisten täydellinen tuhoaminen oli pitkän prosessin loppuvaihe. Saksassa se kesti 10 vuotta ja miehitetyssä Puolassa 3 vuotta. Liettuassa ei ollut selvää rajaa näiden vaiheiden välillä. Esimerkiksi ghettoja luotiin ja teloituksia tehtiin samanaikaisesti.

Muualla Länsi-Euroopassa juutalaisia ei tuhottu heidän kotimaissaan, vaan Saksassa ja Puolan miehitetyillä alueilla sijaitsevilla keskitysleireillä. Liettuan juutalaisten enemmistö teloitettiin heidän asuinpaikkansa lähistöllä. Myös Itävallasta, Saksasta, Tshekkoslovakiasta ja Ranskasta kuljetettiin juutalaisväestöä Liettuaan teloitettaviksi.

Teoksessa esitetään kysymys, miksi juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat niin nopeasti ja voimaperäisesti. Holokausti liittyy kolmannen valtakunnan suunnitelmiin saksalaistaa Baltian maat. Natsien rotupolitiikan mukaan kaikki juutalaiset oli arjalaisrodun suurimpina vihollisina tuhottava täysin. Koska Liettua oli Saksan rajanaapuri, saksalaisten oli määrä asuttaa se sodan jälkeen. Siksi Liettuan juutalaiset oli saatava nopeasti teloitetuksi. Liettua oli siis strategisesti tärkeä alue. Lisäksi natsien käsityksen mukaan juutalaisten läsnäolo synnytti levottomuuksia ja epämukavuutta, joten rintaman turvallisuuden vuoksi juutalaiset piti eliminoida.

Toinen erityispiirre Liettuan holokaustissa oli se, että natsit onnistuivat delegoimaan poikkeuksellisen suuren määrän liettualaista hallintohenkilöstöä ja paikallista väestöä joukkomurhan toteutukseen. Se selittyy edeltäneellä neuvostomiehityksellä, vrt. yllä olevat viittaukset Timothy Snyderin teokseen. Neuvostomiehityksestä aiheutui maan kansalaisille ikäviä kokemuksia ja merkittävä osa väestöstä tunsi selvää vihaa bolševikkeja kohtaan. Heidät oli helppo saada Saksan tukijoiksi. Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota antoi toivoa Liettuan itsenäisyyden palauttamiselle. Juutalaisista oli helppo tehdä eräänlaisia ”syntipukkeja”, koston välineitä Liettuan kokemalle tuholle ja liettualaisväestön kärsimyksille. Tämä tilanne vauhditti juutalaisväestön joukkotuhon laajuutta ja auttoi natseja toteuttamaan holokaustia. Prosentuaalisesti Liettuan juutalaisväestöstä tuhottiin 95 %, mikä oli enemmän kuin missään muussa Saksan miehittämässä maassa.

Natsit olivat juutalaiskysymyksessä toki aloitteen tekijöitä. Holokaustia ei olisi kuitenkaan voitu toteuttaa niin nopeasti ja siinä laajuudessa ilman aktiivista yhteistyötä Liettuan hallinnon ja paikallisen väestön kanssa. Saksalla ei ollut lähettää Liettuaan kovin paljon omia virkailijoita. Esimerkiksi vuoden 1944 alussa maassa oli noin 660 saksalaista virkailijaa, kun taas liettualaisia virkailijoita oli noin 20 000. Näin ollen saksalaisviranomaisia oli vain 3,3 % miehityksen hallinnollisesta henkilökunnasta. Natsien politiikan toteutus oli käytännössä mahdotonta ilman Liettuan oman hallintohenkilöstön tukea.  Osa Liettuan hallintohenkilöstöstä käsitti juutalaisten olevan ”kuviteltuja” vihollisia ja halusi sen tähden eristää heidät yhteiskunnasta. Näin ollen he kokivat luonnolliseksi valinnaksi tukea miehittäjiä.

Kun ensivaihe juutalaisten tuhossa oli saatu päätökseen, oli kirjallisuuden vuoro.  Juutalaisten kulttuuriperintö oli tuhottava. Tammikuussa 1942 määrättiin, että kaikki juutalaisten kirjoittamat kirjat ja julkaisut vuosina 1940-1941 ja myös eräiden muiden  vaikutukseltaan kielteisinä pidettyjen kirjailijoiden (mm. Erich Maria Remarquen) teokset oli poistettava kirjastoista välittömästi. Natsi-Saksan miehityksen aikana kirjastot menettivät puoli miljoonaa julkaisua. Juutalaiset kirjastot, joista eräissä säilytettiin ainutlaatuisen arvokkaita teoksia ja käsikirjoituksia, suljettiin ja tuhottiin.

Teen vielä kokoavan katsauksen tilanteen ajallisesta etenemisestä. Vaikka yllä todettiin, että Liettuassa kaikki tapahtui yhtä aikaisesti, niin vähän tarvitaan myös ajallista jaottelua. Juutalaisten joukkoteloitukset alkoivat kesäkuun lopulla ja marraskuuhun 1941 niitä toteutettiin verrattain tiiviisti. Tuona aikana murhattiin 80 % juutalaisista. Loput 40 000 suljettiin ghettoihin. Ghettoja oli joulukuusta 1941 maaliskuuhun 1943. Huhtikuussa aloitettiin ghettojen tuhoaminen. Se vaihe kesti heinäkuuhun 1944. Kaikkiaan Anušauskasin teoksen mukaan natsimiehityksen aikana teloitettiin noin 196 000 juutalaista, joista yli 80 prosenttia murhattiin Liettuan alueella, Vanagaiten esittämä luku on hieman suurempi. Muut kuljetettiin tapettaviksi Latviassa, Virossa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa sijaitseviin keskitysleireihin. (Anušauskas s.161-187, Kallio Liettuan historia  s. 251.) Lisään tähän vielä Kallion esittämiä lukuja. Liettuassa juutalaisia surmattiin 203 - 206 000, joista 190 000 oli Liettuassa asuvia.

Kaunasin kaupungissa tapahtunut antisemitistinen isku juutalaisiin

Lisäsin yllä olevan osuuden Liettuan virallisesta, eräänlaisesta akateemisesta historiateoksesta. Ruta Vanagaite kirjoittaa samasta aikakaudesta, mutta hän paljastaa paljon selkeämmin liettualaisväestön toimet. Hänen tyylinsä välttää kylmää akateemisuutta ja vetoaa ihmisten tunteisiin.  Hän ei tyydy pelkkiin kylmiin tilastoihin vaan pyrkii viemään lukijansa tuohon aikakauteen. Näin he voivat tuntea sydämessään vainotun juutalaisväestön kärsimykset.   

IV.                Lisää paljastuksia ja pohdintaa

Yllä kerroin jo Vanagaiten Minskin vierailusta ja Svetlana Aleksijevitšin järjestämästä tilaisuudesta. Selvitän vielä lisää niiden antia. Hieman tulee toistoa mutta mukaan tulee myös lisänäkökulmia. Aivan lopussa tulee hieman laajempaa pohdintaa.

Vanagaite esiintyy, Aleksijevitš seuraa vieressä

Mukana puhumassa oli Vanagaiten ohella myös valkovenäläinen asiantuntija, joka oli liettualaiseen vieraaseen verrattuna suoraan sanoen hieman uuvuttava esiintyjä enkä hänen esitykseensä ole jaksanut keskittyä. Ennen luentoa nettilehti Tut.by:n toimittaja jutteli Vanagaiten kanssa ja siitä syntyi haastattelu, joka on luettavissa sivulla: https://news.tut.by/economics/533852.html. Itse tilaisuus on nähtävissä kokonaisuudessaan Youtubessa (https://www.youtube.com/watch?v=DVOtPa_YR6Q ). Omat havaintoni perustuvat tuohon tilaisuuteen, nettilehden haastatteluun ja pariin muuhunkin kirjoitukseen.

Haastattelussa Vanagaite kertoo teloituksiin liittyviä šokeeraavia seikkoja. Hän selvittää myös sitä, miksei monet liettualaiset eivät edelleenkään halua kuulla tuota epämiellyttävää totuutta ja miksi Vanagaite mielestä noista 75 vuotta vanhoista asioista on pidettävä ääntä.

Tilaisuudessa tuli ilmi sekin, että Valko-Venäjällä juutalaiskysymykseen liittyy enemmän tabuja kuin Liettuassa. Liettuassa arkistot ovat kaikkien käytettävissä, teloittajista voi lukea mitä hyviä. Valko-Venäjällä arkistoihin pääsy ei ole mahdollista. Vanagaitelta se ei ainakaan onnistunut. Valko-Venäjällä ei ole päästy irti sankaruuden myytistä. Kansakunnan häpeää ja syyllisyydentuntoa herättävistä asioista puhuminen on paljon vaikeampaa, lähes mahdotonta.

Vanagaite kertoo arkistoihin tutustuessaan järkyttyneensä, mitä kaikkea sieltä saattoi lukea. Tietoa oli valtavasti. Oli kymmeniä tuhansia asioita, joista voi avautua täysin odottamatonta. Hän sai lukea jonkun murhaajan unista, ja sieltä löytyi jonkun toisen teloittajan runoja. Hän löysi asiapaperin, jossa kerrottiin, kuinka juutalaisten teloittajille järjestettiin parafiinikylpyjä ja hierontaa, koska nähtävästi olkapäät olivat ammunnasta kipeytyneet ja miehet olivat teloituksista rasittuneita. Niitä lukiessa hänelle valkeni, että aiheesta saa tehtyä vaikuttavan teoksen.

Vanagaite kertoo aluksi, mistä hänen projektinsa sai alkunsa. Hän oli kuuntelemassa erään paikallisen historiantutkijan tuota aihetta käsittelevää luentoa. Se sai hänet järkyttymään. Yleensä Liettuassa elää julkisuudessa käsitys, että Liettua ei osallistunut holokaustiin. Oli vain erinäisiä natsien apureina toimineita ihmishirviöitä, joiden toimia on puolusteltu sillä, että jos he eivät olisi ampuneet juutalaisia, niin natsit olisivat ampuneet heidät. Tuo historiantutkija kertoi aivan toisen tarinan. Maassa oli pyramidirakennelma: ylätasolla oli Liettuan hallitus ja koko poliisilaitos ja maahan luotu siviilihallinto osallistui kansanmurhan toteuttamiseen. Ei suinkaan ollut kyse mistään poikkeuksellisista ihmishirviöistä, vaan aivan tavallisista liettualaisissa pataljoonissa palvelleista ihmisistä.

Myös Vanagaiten omassa suvussa oli ollut siviilihallinnossa ja poliisilaitoksessa toimineita ihmisiä. Hän halusi ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että he olisivat olleet mukana holokaustissa.

Vanagaite olisi halunnut tavata tuota tutkijaa, joka kuitenkin aluksi yllättäen kieltäytyi. Kun hän ei antanut periksi, tämä lopulta suostui, mutta vain salaa (!). Käytöksestä ilmeni, että kyseessä oli vaarallinen aihe. Virallisen Liettuan käsitys asiasta oli aivan toinen ja jos asiaa käsiteltäisiin julkisesti, voisi joutua ikävästi leimatuksi.

Tilaisuudessa Vanagaite kertoo, että tapaamisesta tuli mieleen neuvostoaikojen kohtaamiset, joissa ihmiset kierrättivät Solženitsynin Vankileirien saaristoa tai Orwellia. Tapaamispaikka oli yleinen puisto. Molemmat tulivat eri suunnilta. Puiston penkillä tutkija luovutti Vanagaitelle aineistoa, joista tämän saattoi ottaa kopiot. Sitten poistuttiin eri suuntiin. Muutaman päivän kuluttua sama toistui. Tällöin tutkija sai aineistonsa takaisin.

Sitten hän alkoi pitää yhteyttä useisiin tutkijoihin. Hän tajusi, että tutkimuksissa paljastuneista asioista on kirjoitettava yleistajuisemmin, ilman akateemista kuivakkuutta, jotta tuo šokeeraava totuus paljastuisi laajemmalle yleisölle.

Vanagaite otti yhteyttä kustantamoonsa. Hän oli julkaissut sen kautta mm. yhden menestyskirjan ja häntä pyydettiin jatkuvasti kirjoittamaan lisää. Kun hän sitten meni juttelemaan kustantamoon uudesta suunnitelmastaan, niin siellä keskustelukumppani kauhistui. Mitä tahansa muuta muttei sitä, oli vastaus. Kustantaja totesi, että aika ei ollut sopiva. Kaikki katsotaan Venäjän propagandaksi, jossa todetaan kaikkien balttien olevan fasisteja. Kustantamossa pelättiin julkista painostusta. Vanagaite piti kuitenkin päänsä ja sanoi kirjoittavansa kirjan joka tapauksessa. Lopulta päästiin sopimukseen. Nähtävästi kustantaja ei halunnut häntä menettää, oli kuitenkin tehty vuosia menestyksellistä yhteistyötä. Lopulta kirjan suosio yllätti, niin kuin yllä olen jo todennut.

Ihan kaikkeen hän ei kuitenkaan suostunut, etteivät Putin-syytökset olisi saaneet liikaa vettä myllyyn. Venäjän TV-1 olisi halunnut haastatella häntä mutta hän kieltäytyi.  Hän pelkäsi, että juttua olisi käytetty Liettuan vastaiseen propagandaan. Mutta oli kieltäytymiseen myös aivan konkreettinen omakohtainen syy.  Hänellä on menneisyydessä huonoja kokemuksia yhteistyöstä Venäjän TV:n kanssa. Hänen sanomisiaan on joskus vääristelty.

Ruta Vanagaite  matkusteli paljon eri puolilla haastatellen ihmisiä ja tutustuen joukkomurhapaikkoihin. Mukanaan hänellä oli kansainvälisesti tunnettu israelilainen ”natsimetsästäjä” Efraim Zuroff (https://fi.wikipedia.org/wiki/Efraim_Zuroff ). He löysivät toisensa ja saivat toisistaan oivaa matkaseuraa, vaikka edustivatkin tavallaan vastakkaisia osapuolia. He kävivät noin 40 paikassa: Liettuassa paikkoja oli reilut 30 ja Valko-Venäjällä vajaat kymmenen. Asian kipeydestä kertoo sekin, että noita joukkohautoja ei aina ollut helppoa löytää. Onneksi oli tapahtumien silminnäkijöitä, jotka ohjasivat vieraat kohteisiin.

 

Vanagaite ja Zuroff

Murhiin osallistuneista nuorimmat olisivat jo yli 90-vuotiaita, heitä tuskin on hengissä. Silminnäkijät olivat tapahtumien aikoihin 7-12-vuotiaita. Heillä kauhun muistot olivat elävinä mielen sopukoissa. He eivät kuitenkaan halunneet yhtä lukuun ottamatta antaa nimeään julkisuuteen. He pelkäsivät, ja yhtenä syynä pelkoon oli sekin, että yhtäkkiä 75 vuoden jälkeen palataan asiaan, josta on täytynyt vaieta.

Mennään vuoteen 1941, kun joukkomurhat alkoivat.  Liettuan vallanpitäjät ottivat saksalaiset vastaan kädet valmiina ojennettuina syleilyyn. He loivat siviilihallinnon natsihallintoa tukemaan (saksalaisten periaatetta mukaillen). Heti saksalaisten tultua luotiin pataljoonia, jotka lähetettiin tappohommiin. Saksalaismiehityksen aikana Liettuan siviilihallinnossa työskenteli 600 saksalaista ja 20 000 liettualaista. Usein juutalaisten murhaajina olivat paikalliset poliisit. Nämä olivat toimineet viroissaan ennen neuvostomiehitystä, eli vuoteen 1940 asti. Saksalaisten tultua he saivat virkansa takaisin. Näin ollen he eivät toimineet neuvostomiehittäjien alaisuudessa.

Nuo ihmiset ryhtyivät murhaamaan lähinaapureitaan, jotka he olivat tunteneet jo vuosikausia. Tämä on se liettualainen erityispiirre, josta jo yllä mainitsin.

Toki kieltäytyneitäkin oli, muttei kuitenkaan paljoa. Kieltäytyminen oli mahdollista, sillä poliisipataljoonat koostuivat vapaaehtoisista. Myös Valko-Venäjällä jotkut liettualaiset saattoivat kieltäytyä ampumasta. Itse asiassa jo siinä tapauksessa, että jollakulla ampujalla alkoivat kädet täristä, upseeri otti häneltä aseen pois ja siirsi ”heikkohermoisen” kaverin vartiohommiin. He pelkäsivät, että joku voi saada hermoromahduksen ja suunnata aseensa kohti upseeria.

Valko-Venäjän komennuksella kieltäytymisestä oli seurauksena se, että mies pantiin illaksi putkaan. Muuta siitä ei seurannut. Tuo kieltäytyjä menetti kuitenkin paljon. Hän ei saanut palkkiotaan eikä hän päässyt ryöstämään uhrejaan, sitä mitä heistä oli vielä ryöstettävissä. Eräät hermoromahduksen saaneet siirtyivät muihin pataljooniin.

Toimittaja kysyy Vanagaitelta, miksi ihmiset suostuivat massoittain noihin tehtäviin.  Tämä toteaa, että kaikki ajattelivat lähtevänsä palvelemaan isänmaataan. Se oli siis heidän kansalaisvelvollisuutensa. Vallanpitäjät sanoivat heille, että se on alkuna kansallisarmeijan elpymiselle. He saivat vaatteet, ruoan, saattoivat saada jonkin verran rahaa. He pystyivät keräämään talteen jotain uhrien omaisuutta, kultahampaat.  Valintaa edisti sekin, että he olivat lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Aluksi he lähtivät taistelemaan neuvostoaktivisteja vastaan, sitten suojelemaan erinäisiä paikkoja, sitten he olivat vartijoina vankisaattueissa. Ja yhtäkkiä he olivatkin kuopan reunalla ja tehtävänä oli ampua.  Kaikki tapahtui huomaamattomasti, tilanteesta oli vaikea mennä sivuun.

Paikkakunnilla tehtiin juutalaisväestöstä luetteloita, saksalaiset antoivat määräyksen pidättää kaikki luettelossa olleet. Heitä pidettiin muutamia päiviä synagoogassa tai jossakin vajassa. Sitten heidät vietiin pois ja ammuttiin. Kun oli ollut prosessissa mukana, niin teloittamisen hetkellä oli vaikea sanoa, ettei aio siihen osallistua.

Yksi liettualaispataljoona toteutti työnsä kotimaassaan niin mallikkaasti, että saksalaiset päättivät lähettää sen Valko-Venäjälle. Aluksi pataljoonalaisille kerrottiin, että he lähtevät jahtaamaan neuvostoaktivisteja. Kävikin sitten niin, että näillä aktivisteilla oli pitkä parta ja tummemmat silmät. Yhtä kaikki, he tekivät, mitä käskettiin. Pataljoonan mukana kulki katolinen pappi, joka muutaman hengen ryhmäripissä vapautti pataljoonalaiset syyllisyydestä katsoen, että  kyse oli normaalista isänmaallisesta velvollisuudesta. Tuota katolisen kirkon osuutta Vanagaite pitää hyvin inhottavana ja arvostelee kirkon toimia avoimesti.

Myöhemmin itse murhiin osallistuneet vakuuttivat syyttömyyttään. Teloittajille kyse ei ollut ”juutalaisista” tai ”neuvostoväestöstä”. Heitä kutsuttiin ihan omalla nimellä: he olivat ”tuhon omia”. Luotiin mielikuvaa, että nuo ihmiset olivat jo valmiiksi ”tuhoon tuomittuja”, joilla ei kuopan reunalla seisoessaan ollut enää pelastumisen mahdollisuutta. ”Jos en minä ammu, niin sitten sen tekee joku toinen”, teloittajat ajattelivat. Miksi olisi pitänyt kieltäytyä, jos sitten joku toinen heidät kuitenkin ampuu ja ottaa itselleen työstä luvatun palkkion.

Teloittajat ajattelivat täyttäneensä liettualaisten upseerien antamia käskyjä, ja nämä puolestaan toteuttivat hallituksen määräyksiä.

Kirjassa esitetään šokeeraavia seikkoja. Kerrotaan juutalaisten suista revityistä kultahampaista, jotka sitten siirrettiin liettualaisten suihin. Mainitaan myös, että monet juutalaisväestön omistavat tavarat – mm. huonekalut – luovutettiin liettualaisväestön haltuun. Vanagaite toteaa haastattelussaan, että hän haluaa esittää muutakin kuin pelkkää tilastotietoa. Hän korostaa, että 200 000 murhattua pitää sisällään paljon muutakin.  Lukijoille oli esitettävä asioita, joiden pohjalta he voivat tuntea nuo asiat sydämellään. Heille pitää näyttää jonkun hampaat, puunrunkoon hakattuja lasten pääkalloja. Oli paikkoja, joissa lapsia ei ammuttu, heidät haudattiin joko elävältä tai heidän pääkallonsa lyötiin puunrunkoa vasten. On jopa vielä jäljellä puita, joihin on jäänyt painaumia iskuista. Pikkulapset iskettiin niitä vasten kuoliaaksi ennen heittämistä joukkohautaan. Näistä tapauksista on kerrottava suoraan, ettei luultaisi kyseessä olevan pelkkää tilastoa.

Rozenthalin veljekset Toinen on 5-vuotias, toinen kaksi. Nuorempi syntyi ghetossa. Molemmat pojat murhattiin maaliskuussa 1944

Vanagaite haluaa, että jokainen liettualainen miettisi, mistä heidän kotonaan mahdollisesti olevat antiikkiset tai muut vanhat arvokkaat esineet tai huonekalut ovat peräisin. Hän nostaa esimerkiksi oman isoäitinsä, jonka kotona oli arvokkaan näköinen piironki ja sänky. Tämä asui Panevežysissa  (ks. täältä), jossa juutalaisten omaisuus jaettiin paikkakuntalaisille. Myös teatteri, koulut ja apteekit saivat osansa. Ja senkin jälkeen jäi vielä 80 000 esinettä: polkupyöriä, kuppeja, laukkuja, matkalaukkuja, pyyheliinoja – mitä tahansa. Kaupungissa asui tuolloin 20 000 henkeä. Jokainen sai keskimäärin neljä tavaraa. Tai ehkä kaikki eivät niitä ottaneet vastaan, Vanagaite toteaa. Totuus oli, että juutalaisväestöltä jäi jäljelle todella paljon omaisuutta.  Niitä voi löytyä vieläkin kaupunkien antiikkikaupoista.

Myös kultahampaista riittää vielä keskustelua. Kukaan ei tiedä, mistä Neuvostoliiton aikana ihmisten hampaissa ollut kulta oli peräisin. Lääkärit ovat kertoneet, että juutalaisten hampaissa ollutta kultaa alkoi ilmestyä markkinoille 1970-luvulla. Ihmiset puhdistivat sen ja sitten möivät.

Yllä jo kerroin, että Valko-Venäjän keikalla mukana oli oma pappi. Liettuan katolinen kirkko saa Vanagaitelta osansa. Hän toteaa kärjekkäästi antisemitismin alkaneen juuri kirkosta. Liettuan katolinen kirkko oli jo keskiajalta lähtien ollut hyvin antisemitistinen. Oli toki niitäkin, jotka eivät pitäneet tappamista hyvänä tai jotka suojelivat juutalaisia. Mutta oli myös niitä, joiden mielestä juutalaiset ovat verenimijöitä ja Kristuksen murhaajia. He päästivät joka sunnuntai teloituksissa mukana olleet synneistään.

Sitten toimittaja tekee tärkeän kysymyksen: Miten muotoutui teloituksiin osallistuneiden kohtalo?

Kaikkein kovimmilla rikollisilla oli riittävästi rahaa ja heillä oli kyllä keinonsa selviytyä. Monet heistä emigroituivat ja elivät sitten normaalia elämää Amerikassa. He vaikenivat omista tekemisistään. Heitä kutsuttiin pakolaisiksi.

Heistä kiinnostuttiin hyvin myöhäisessä vaiheessa. Eikä toimiin voitu ryhtyä, koska rikoksia ei ollut tehty Amerikassa ja uhrit eivät olleet USA:n kansalaisia. Viisitoista henkilöä karkotettiin tuolloin jo itsenäistyneeseen Liettuaan, mutta Liettua ei heitä tuominnut. He olivat jo vanhoja ja vaikeasti sairaita.

Neuvostoliiton vuosina eräät saivat viiden vuoden vankeustuomion siitä, että he osallistuivat juutalaisten kuljetuksiin. Sitten heidät vapautettiin. Ja kun sitten joku näistä ilmiantoi aseveljiään kertoen heidän osallistuneen myös joukkoteloituksiin, heidät otettiin uudestaan huostaan. Eräät saivat jopa kuolemantuomion. Heitä oli kaikkiaan noin 25 henkeä. Oli niitä, jotka selvisivät ilman tuomiota, ja heidät jopa rehabilitoitiin. Vanagaite päättelee, että heillä on täytynyt olla jotain yhteistyötä KGB:n kanssa.

Vanagaite luo tyypillisen kuvan holokaustiin osallistuneesta. Siihen kuului köyhyys, ja joko lukutaidottomuus tai korkeintaan 1-2 luokkaa koulua.

Kysytään myös lieventävistä asianhaaroista. Vieras vastaa hyvin yksiselitteisesti näin:

”Murhalla ei voi olla lieventävää asianhaaraa. Ihminen tiesi, mitä hän on tehnyt ja teki sen ilman että mikään olisi uhannut hänen omaa elämäänsä. On täyttä valhetta väittää, että selän takana olisi seisonut saksalainen pistoolin kanssa.”

Ruta Vanagaite kertoo lisää myös joukkomurhaan osallistuneesta tätinsä aviopuolisosta, joka siis muutti Liettuasta ja asui loppuelämänsä vuodet Floridassa, Miamissa.  Hän kuoli onnellisena valtavassa, mangopuun siimeksessä sijaitsevassa omakotitalossaan.  Vanagaite kertoo aina ihmetelleensä, sitä miksi hän salaili menneisyyttään ja miksi hän esiintyi Amerikassa toisella nimellä.  Sen kerrottiin johtuneen joistakin yhteyksistä juutalaisiin. Asiasta kuitenkin vaiettiin eikä hän nuorempana saanut siitä tarkempaa selkoa. Mies lähetteli Miamista sukulaisilleen farkkuja. Yllä taisin jo kertoa tädin palavasta juutalaisvihasta. Vielä 85 vuoden iässä natsipropaganda oli juurtunut häneen siinä määrin vahvasti, että hän toivoi edelleen kaikkien juutalaisten kuolemaa.

Todettakoon vielä sekin, että kun kirjan ilmestymisen jälkeen Vanagaite sai osakseen pilkkaa, niin eräs sukulainen tarttui tuohon farkkutapaukseen:

”Farkut sinulle ovat kuitenkin kelvanneet.  Miksi hyökkäät ihmisiä vastaan, jotka eivät voi itseään puolustaa?”

Tulee siis mieleen ajatus, että sukulaismiehen likaisilla rahoilla hankkimat farkut olisi ollut lahjuksen tapainen vaientamisen keino. Näin Vanagaitea yritettiin syyllistää.

Totta kai puhetta on myös pelastuneista juutalaisista. Heitä oli 1500 - 3000. Se on kuitenkin vähän, kun ottaa huomioon, että juutalaisten teloituksiin tai kuljetuksiin osallistui 6000 henkeä sekä välillisesti avustavina työntekijöinä teloituksien toteuttamassa oli 15 000-20 000 henkeä.

Kirjoituksessa lainataan tutkija Ilja Lempertasia, joka väittää, että Liettua ei paljoakaan erottautunut muista maista ja että juutalaisten pelastamiseen olisi osallistunut keskimääräistä enemmän ihmisiä. Vanagaite kuitenkin toteaa saman, jonka olen yllä lainannut Anušauskasin teoksesta . Liettuan tilanne oli ainutlaatuinen, koska siellä naapurit murhasivat naapureitaan. Liettuassa ei ollut keskitysleirejä. Liettuassa joukkomurhien laajuus oli suurempi kuin muualla.  Elokuuhun 1941 mennessä oli vielä 90 prosenttia juutalaisista elossa. Sen jälkeen tilanne räjähti käsistä. Kaikkiaan kolmessa kuukaudessa teloitettiin 150 000 juutalaisuhria.  Vasta lokakuussa havahduttiin ja oli niitä, jotka halusivat myös suojella ja pelastaa heitä. Monet kertoivat haastatteluissa, että ihmiset kyllä olisivat halunneet suojella juutalaisia, mutta he pelkäsivät, eivät saksalaisia vaan omia naapureitaan. Monet kertoivat ajatelleensa tuolloin, että saksalaiset olivat tulleet pysyvästi ja halusivat sen vuoksi olla heille mieliksi. Mielistelyyn oli selkeä syy. He uskoivat saksalaisten antavan Liettualle itsenäisyyden. Venäläisiä he vihasivat jo ennestään, sillä vastikään päättyneen neuvostomiehityksen aikaiset karkotusten tuomat järkytykset olivat tuoreessa muistissa.

Keskustelutilaisuudessa nousee esille tuo juutalaisia auttaneiden ihmisten sankaruus. Valkovenäläinen rabbi kysyy Vanagaitelta siitä lähemmin. Tullaan kysymykseen, mitä minä olisin siinä tilanteessa tehnyt. Vanagaite joutuu tekemään rabbille hyvin raadollisen tunnustuksen:

”Se oli uskomatonta sankaruutta. Nuo ihmiset eivät pelänneet saksalaisia, vaan sukulaisia ja naapureitaan. Saksalaisten uskottiin tulleen pysyvästi. Tilanteeseen pyrittiin sopeutumaan ilmiantamalla juutalaisia suojelevat ihmiset. Olen joskus miettinyt, mitä itse olisin tehnyt siinä tilanteessa, jos olisin pelännyt omien lapsieni puolesta. En ole lainkaan varma, olisiko minulla ollut rohkeutta kätkeä joku asuntooni. Luultavasti olisin pyrkinyt etsimään muita keinoja, olisin ohjannut heidän johonkin turvaan. Minun on tunnustettava, etten olisi ottanut heitä kotiini. (https://news.tut.by/society/533888.html )

…

Ita Strazin tapaus on tullut useissa yhteyksissä vastaan.  Vanagaite ei hänestä kerro, mutta viittaa ainakin kerran samanlaiseen tapaukseen. Ita oli 19-vuotias juutalaisneitonen Vilnasta, joka vietiin Paneriain metsään muiden juutalaisten kanssa teloitettavaksi.

”Hän seisoi muiden kanssa alastomana kaivannon reunalla luotien lentäessä hänen päänsä ja vartalonsa ohi. Hän kaatui suoraan taaksepäin, ei teeskennellen kuollutta vaan silkasta pelosta.  Hän pysytteli liikkumattomana ruumiin toisensa jälkeen pudotessa hänen päälleen.” (Timothy Snyder, Musta maa, s. 313.)

Kun kuoppa oli täynnä, joku tulitti varmuuden vuoksi tulikasaa. Yksi luoti osui Itan käteen, mutta hän kykeni olemaan hiljaa ja liikkumatta. Kasan päälle lapioitiin vielä jonkin verran maata ja sitten teloittajat poistuivat paikalta. Ita odotti, kunnes oli täysin hiljaista, ja hän kömpi sitten ruumiskasan lävitse kuopasta alastomana yltä päältä veressä, multaa ihoon liimautuneena. Nykymittapuun mukaan hän siis oli kuin kauhuelokuvien ”zombie”.  Hän luotti paikallisiin ihmisiin ja lähti etsimään apua. Hän koputti ensimmäisen talon oveen. Hänet torjuttiin. Samoin kävi toisessa ja kolmannessa talossa. Mutta neljännellä kerralla hän sai apua. Neito jäi henkiin.

Snyder kyselee ihmeissään, kuka asui tuossa neljännessä talossa. Siinä perheessä on täytynyt elää toivo jostakin paremmasta.

”Kun ulkomaailma tarjosi uhkauksia vaan ei lupauksia, ne muutamat, jotka ponnistelivat pelastaakseen juutalaisia, tekivät se usein siksi, että he osasivat kuvitella, miten erilaista heidän oma elämänsä voisi olla.” (Snyder, s. 315)

Yritin etsiä Ita Strazin myöhemmästä kohtalosta lisätietoa. En löytänyt.

…

Eräässä haastattelussa Vanagaite kertoo vielä yhden näkökulman siihen, miksi hän ryhtyi aiheesta kirjoittamaan. Liettuassa ei oikeastaan ole enää paljoakaan juutalaisväestöä. Heitä on jäänyt 3 000 henkeä. Nämä asuvat suurissa kaupungeissa. Maaseudulla asuvat ihmiset eivät ole kohdanneet heitä käytännössä koskaan. Suvaitsemattomuutta on hänen mukaansa kuitenkin jäänyt. Se on suvaitsemattomuutta kuolleisiin, teloitettuihin ihmisiin. Siksi tuo kipeä häpeää ja syyllisyyttä sisällään pitävä asia vaatii avointa käsittelyä.

Yllä Vanagaite kertoo tätinsä sydämessä edelleen elävästä syvästä juutalaisvihasta.  Vanagaiten ja Svetlana Aleksijevitšin kesken syntyi tilaisuudessa aiheeseen liittyvä keskustelutuokio. Vanagaite toteaa, että Liettuassa on edelleen ihmisiä, jotka kuullessaan sanan juutalainen menettävät mielenrauhansa ja rupeavat suu vaahdossa sylkemään vihaansa. Ketä he oikein vihaavat, Vanagaite kysyy. Maassa on muutama tuhat juutalaista, joita he ehkä eivät ole koskaan kohdanneet. Tuon kaltaiset aggressiiviset reaktiot ovat ihmisissä syvällä.  Jos on haukuttu parikymmentä vuotta jotakuta rotaksi tai lutikaksi, niin ihminen alkaa uskoa sitä. Asiaan liittyen Aleksijevitš kertoo erään puolalaisen todenneen, että Puolassa on antisemitismiä, muttei ole juutalaisia.

On olemassa psykologisia testejä, joista paljastuu, että kun ihmisiä johdetaan pikkuhiljaa johonkin äärimmäiseen tilanteeseen, hänestä voi paljastua peto. Näin kävi Liettuassa. Juutalaisista tehtiin syntipukkeja, kun kansallistuntoiset liettualaiset ajettiin nurkkaan. Mutta ei siihen pelkästään tuo lyhytaikainen saksalaisten tuloa edeltänyt neuvostomiehitys ollut syynä. Pitemmässä aikajanassa on liikuttava.

Ja sodan jälkeen, kun Liettuasta oli tehty neuvostotasavalta, juutalaisviha varmasti jatkui. Kerron itse omassa yllä viittaamassani Plunge-tekstissäni, että vuonna 1958 kaupungin liettualaisväestön keskuudessa nousi jonkin keksityn yksittäistapauksen vuoksi sellainen viha ja raivo juutalaisia kohtaan, että nämä pelkäsivät henkensä edestä. Se syttyi hetkessä ja sai nopeasti ihmisten alitajunnasta alleen polttoainetta. Tilanne saatiin nopeasti järjestykseen ja kansankiihottajat saivat ankarat rangaistukset, mutta tapaus oli uhkaava pelote Plungen vielä jäljellä olevalle juutalaisväestölle, joka muutti paikkakunnalta muualle. Jäi vain kirjoitukseni sankari Jacob Bunka, joka oli perustanut perheen liettualaisnaisen kanssa. Hän yksin yritti siellä ylläpitää ennen niin kukoistanutta juutalaiskulttuuria ja -perinteitä.

...                                                                                                                              

Liettualaiseen kansalliseen mentaliteettiin kuuluu Vanagaiten mukaan uhriutuminen. Liettualaiset kokivat olevansa uhreja, mikä johtuu ulkoisista tekijöistä. Neuvostoliiton hajottua heistä tuli joksikin aikaa sankareita.  Siihen kehykseen ei sopinut ajatus, että liettualaiset olivat osallistuneet aktiivisesti juutalaisten surmaamiseen.  Kaiken lisäksi maan poliittisen johtajan Vytautas Landsbergisin isä oli istunut 40-luvulla hallituksessa, joka oli järjestämässä juutalaisten vainoja. Tämänkaltaisessa ilmapiirissä on vaikea avata historian vaikeita lehtiä.

Olen itse miettinyt Liettuan tilannetta 90-luvulla. Pian itsenäisyyshuuman jälkeen maa aivan kuin olisi vaipunut jonkinlaiseen koomaan, käpertynyt itseensä. Muistan, kun muutama vuosi sitten eräs suomalainen kertoi menettäneensä puhevälit liettualaisen anoppinsa kanssa, kun hän oli ottanut puheeksi Aulis Kallion kirjan pohjalta raakoja faktoja juutalaiskysymyksessä.  Anoppi suuttui ja syytti miestä valheesta. Hän oli osunut kipeään kohtaan. Ja tämä tapahtui meidän vuosituhannellamme.

Vanagaite on ollut iloinen kirjansa herättämästä kiinnostuksesta. Tosin kiinnostusta on ollut ennen muuta ulkomailla. Wiesenthal-keskus myönsi hänelle jopa urhollisuusmitalin, joka luovutettiin hänelle juhlavassa tilaisuudessa.  Vanagaiten puheesta huokui kuitenkin pettymys. Kotimaassa kiinnostus aiheeseen on kirjan myyntimääristä huolimatta pientä. Hänen mielestä asiasta pitäisi puhua avoimesti mediassa ja oppilaitoksissa. Liettualaisiin kouluihin häntä ei ole kuitenkaan kutsuttu.  Kyräily siis jatkuu.

Asiat pitää kuitenkin laittaa kontekstiinsa. Yllä olen kertonut Vanagaiten iloitsevan siitä, että nuori sukupolvi suhtautuu asiaan avoimemmin. Maalla on nykyisin kuitenkin omat ongelmansa. On ymmärrettävä, että vanhoihin asioihin ei löydy poltetta. Liettuassa asuvien keski-ikä nousee. Nuoria lähtee maasta. Liettua on muuttumassa paria suurta kaupunkia lukuun ottamatta vanhan väestönosan reservaatiksi. Syntyvyys laskee. Eräs pikkukaupungissa asuva on kertonut, ettei ole tavannut viiteen vuoteen raskaana olevaa naista.

Kansallismielisyys on menettämässä merkitystään tai ainakin se ilmenee eri tavalla. Toinen asia on sitten se, mitä uinuu pinnan alla.

PIETARIN MATKALTA: apteekin kautta oopperaelämykseen

Tapanani on käydä silloin tällöin Pietarissa. Niin tein viime viikollakin. Olen yksikseni matkalla ja hyvä niin, sillä olisin varmaan aika tylsää seuraa. Käyn valintani mukaan jossakin teatteriesityksessä tai klassisen musiikin konsertissa ja kiertelen minulle ennestään tuttuja kirjakauppoja, josko niistä löytyisi jotain uutta tai muuten kiinnostavaa. Saatan ostella cd-levyjä tai elokuvia. Myös erilaiset museot kuuluvat ohjelmaani.  Esimerkiksi nyt kävin runoilija Aleksandr Blokin kotimuseossa. En ole mikään kulinaristi, en hakeudu herkkuruokien äärelle. Valitsen ruokapaikkani käytännöllisyyden mukaan. Ne ovat tavallisia ruokaloita (столовая), joissa annoksen saa nopeasti eteensä. Siellä syön ruokani enempiä hienostelematta tavallisia venäläisiä ruokia, joko kanaa tai jauhelihaa. Käyn usein ajan säästämiseksi pikaruokapaikoissa.  Yksi sellainen on McDonalds, johon en Suomessa menisi kuin pakosta.  Pidän erityisesti KFC-ketjun (Kentucky Fried Chicken) kanahampurilaisista ja kanankoivista. Kuulun herkkävatsaisten joukkoon ja valitsen sen vuoksi tuttua ja turvalliseksi kokemaani ruokaa.  Alkoholin käyttöä pyrin välttämään. Näin ollen yökerhojen konsertit ja erinäiset klubi-illat jätän useimmiten väliin.

 

Mariinski-teatterin uuden näyttämön aula

Nyt matkani kohokohtana oli  ooppera: Mariinski-teatterin uudellä näyttämöllä (Mariinsky-2) esitettävä Richard Straussin Salome. Se on vajaat kaksi tuntia kestävä yksinäytöksinen, Oscar Wilden näytelmään perustuva ooppera, jonka ensimmäinen esitys oli helmikuun 9. päivänä. Tämä helmikuun viimeisen päivän esitys oli järjestyksessään kolmas ja sekin lasketaan virallisesti ensi-illaksi. 

En aio nyt kuitenkaan käsitellä tuota oopperaa muutamaa kommenttia enempää. Totean, että se oli kaikin puolin upea. Maestro Valeri Gergijev oli ladannut orkesterin täyteen energiaa ja sitähän nimenomaan tuossa oopperassa tarvitaan. Lisäksi Elena Stihina oli Salomen roolissa niin aito ja koskettava, että vieläkin päässäni soi hänen esittämänsä oopperan päätösaaria.  Se on traaginen riisuen lohduttomuudessaan ihmisen täysin paljaaksi. Huomionarvoista on myös oopperan yhtenä huipennuksena pidetyn Seitsemän hunnun tanssin toteutus.  Esityksessä ei varsinaisesti tanssita. Orkesteri näyttää siinä voimansa. Toki näyttämöllä on nähtävissä sensuellia videokuvaa, mutta mitään nyttemmin naurettavan kömpelöiltä tuntuvia oopperalaulajan tanssipyrähdysyritelmiä ei näyttämöllä tapahdu. Tästä esimerkkinä on Karita Mattilan New Yorkin Metropolitanissa vuonna 2008 esittämä tanssi, joka luonnollisesti nousi Suomessa iltapäivälehtien uutisotsikoihin.  Eikä näyttämöllä nähty myöskään Jokanaanin (Johannes Kastajan) päätä. Esityksessä keskityttiin muuhun sisältöön eikä pyritty varta vasten luomaan raflaavia kauhuefektejä. Ilman niitäkin esitys oli traaginen kuvaus yhden nuoren naisen maailman romahtamisesta. Oopperan tekijöillä oli pätevät perustelut ratkaisuihinsa. Ooppera ansaitsisi erillisen seikkaperäisen pohdintansa ja ehkä palaankin siihen myöhemmin.

Menen nyt arkisempaan asiaan, josta vihjaan jo juttuni otsikossa. Sitä voisi kai leikillisesti kutsua tuon oopperaesityksen esinäytökseksi tai prologiksi. Sillä ei sinänsä ole mitään yhteyttä oopperan sisältöön, mutta sen takia koko esitys oli vähällä jäädä näkemättä ja samalla koko matka olisi mennyt myttyyn.  Olin ostanut lipun jo kuukautta aikaisemmin ja siitä lähtien elänyt uteliaassa odotuksessa. Ja kaiken lisäksi lippu oli suhteellisen kallis, oikein hyvällä paikalla. Pettymys olisi ollut suuri.

Sattui nimittäin niin, että sairastuin samana päivänä äkillisesti, mutta koin onneksi myös äkkiparantumisen.

Kerroin yllä ruokailutottumuksistani, koska sairastumiseni palautuu ruokaan ja ruokailuun. Sain nimittäin päivällä polttavan vatsakivun. Olin kirjakauppoja ja levykauppoja kiertelemässä, kun olo alkoi ensin tuntua raskaalta. Niveleni eivät tahtoneet totella askellustani, varsinkin portaissa oli vaikeaa.  Suunnitelmissani oli lounas, mutta päätin palata hotelliin. Siellä kipu vain yltyi ja olo tuli tuskaiseksi. En kyennyt lepäämään enkä olemaan aloillani. Yritin juoda tuskaani vettä, mutta ei siitä tuntunut olevan apua.   Polte vatsassani vain paheni. Olin ymmällä, sillä en ollut aikaisemmin vastaavaa kokenut. Epäilin jopa umpisuolta, mutta sen tajusin, että se ei voinut olla kyseessä. Kipu oli kuitenkin saanut alkunsa muulla tavalla.

Vääntelehdin sängystä ylös ja poikkesin läheisessä kaupassa ostamassa fantaa. Uskottelin, että hiilihaposta voisi olla apua. Kauppa sijaitsi talon kivijalassa ja noustessani portaita joku nainen alkoi kysellä minulta jotakin katua. En ehtinyt vastata, kun nainen kasvoni nähdessään pyysi pelästyneenä anteeksi ja häipyi muualle. Kipu oli tehnyt vaikutuksensa jo ulkoiseen olemukseeni. Tuskanhikeä pukkasi ihon pintaan.

Yritin miettiä syytä. Aamulla olin käynyt hotellin aamiaisella ja syönyt siellä hieman tavanomaista tuhdimmin. Suomessa vietettiin laskiaistiistaita ja olin sen kunniaksi ottanut mm. blinejä, joka ei minun vatsalleni sovi. Siinä saattoi olla syy, mutta toisaalta jo ennen aamiaista olin tuntenut vointini jotenkin oudoksi.

Lääkäriin en voinut vieraalla maalla mennä ja siitä seuraava ratkaisu – apteekki. Kysyin hotellin vastaanotosta ja lähin apteekki löytyi aivan läheltä.

…

Apteekissa ei ollut muita asiakkaita. Nurkassa nuori nainen järjesteli hyllyjä, taustalla kassan ääressä oleskeli mieshenkilö. Luulin naista opiskelijaharjoittelijaksi mutta hän oli kuitenkin farmaseutti.

Nainen näytti Barbie-nukelta. Hän oli täydellinen blondi, joskin vitivalkoiset hiukset saattoivat olla värjätyt. Kasvot olivat kalvakat, pitkiin silmäripsiin oli käytetty runsaasti mustaa väriä. Hän tuntui huolehtivan ulkonäöstään. Nuoresta iästä huolimatta osoittautui pian, että hän kyllä osasi asiansa. Hän kääntyi puoleeni kysyen, miten voi auttaa.

Hänen kanssaan sitten juttelimme hetken vatsakivuista, ripulista, ummetuksesta, närästyksestä, oksentamisesta sekä muustakin vatsan ja suoliston toimintaan liittyvistä asioista. Aluksi hän neuvoi tai oikeastaan lähes vaati, että minun on mentävä kiireesti lääkäriin. Sitten hän tarjosi minulle kahta lääkettä, joiden hän uskoi auttavan. Erityisesti hän suositteli paikallisesti katsoen melko kalliita tabletteja, joiden piti auttaa vatsanväänteisiin ja siihen polttavaan kipuun. Sen tueksi hän ehdotti geeliä, joka oli pitkulaisessa annospussissa. Neito totesi, että yhdessä otettuna niiden pitäisi auttaa, mutta samalla hän korostamalla korosti, että lääkäriin olisi mentävä. Kyselin vielä pikaisesta vaikutuksesta, mutta siihen hän ei antanut takuuta.

Lääkkeet maksoivat reilut 900 ruplaa eli noin 15 euroa. Tableteille tuli hintaa lähes 12 euroa. Halvempiakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla, mutta koska farmaseutti piti niitä parhaina, niin sen kyselemättä enempää korvaavista vaihtoehdoista.

Päästyäni hotellihuoneeseen otin tabletin, join päälle lasin vettä ja sen päälle imin annospussista geelin. Menin sitten levolle ja ihme kyllä nukahdin melkein heti. Älysin laittaa herätyksen puoli kuudeksi, sillä illan oopperaesitys oli päällimmäisenä mielessä.

Heräsin puhelimeni piipaukseen. Olin nukkunut hyvin ja tunsin, että ihme oli tapahtunut. Polte vatsassa oli pois. Kipua ja heikkoutta oli, muttei siinä määrin, että se olisi oloani häirinnyt. Kävin suihkussa ja sain niljakkaan ihoni raikastumaan.  Lähdin matkaan lähimmälle metroasemalla päämääränä Mariinski-teatteri.

Ehdin paikalle ajoissa. Paikkani oli ensimmäisessä rivissä. Pystyin siitä seuraamaan hienosti myös orkesteria. Ainoa haittapuoli oli tekstitys. Se oli näyttämön yläpuolella. Ensimmäisestä rivistä sitä oli lähes mahdoton seurata. Se ei kuitenkaan paljoakaan haitannut, sillä oopperan sisältö oli ennestään tuttu. Olin joskus aikoinani nähnyt Salomen Helsingin oopperatalossa.  

Kun totesin yllä, että apteekissa käynti oli kuin oopperan esinäytös, niin ajatukseen löytyi vielä yksi peruste. Apteekkari oli täysvalkoisessa, hiukset olivat valkoiset ja kai kasvojakin hän oli valkaissut. Myös tämän esityksen henkilöt olivat pukeutuneet vitivalkoisiin (täysmustaan pukeutunutta Jokanaania lukuun ottamatta). Puoliksi leikillään totean, että päähenkilö Salomessa oli joitain ulkonäöllisiä yhtymäkohtia minua auttaneeseen apteekkariin.

Esityksen tähdet ottamassa vastaan suosionosoituksia. Keskellä kapellimestrin vieressä Salome (E.Stihina)

Esitys päättyi. Suosionosoitukset olivat valtavat. Taputin kämmeneni kipeiksi. Kestin tuon kaksituntisen suhteellisen hienosti. Toki minua alkoi välillä heikottaa, sillä edellisestä ateriasta (hotellin aamiaisesta) oli kulunut aikaa jo yli kellonympärys. Niinpä juhlistin iltani hotellini vieressä sijaitsevassa KFC:ssä syömällä kanankoipia ja juomalla ja kupin mustaa kahvia. Oloni vahvistui upealla tavalla. Ja loppuilta sujui hienosti hotellihuoneessa, sillä Venäjän TV:n kulttuurikanavalta tuli kiintoisa dokumentti semiootikko Juri Lotmanista.  

Tietoa oopperasta löytyy englanniksi Mariinski-teatterin sivuilta täältä.

…

Kerron seuraavaksi tarkemmin lääkkeistä.

 

Lääkkeeni

Tablettipakkauksessa oli nimi Neobutin (Необутин). Sen kerrotaan olevan spasmolyyttinen aine. Netissä spasmolyyttien todetaan olevan sileiden lihasten kouristuksia laukaiseva lääke, joka vähentää suolistoperäistä kipua.  Ne rentouttavat suoliston seinämää ja vähentävät suoliston supistelusta johtuvia kipua. Spasmolyytit laittavat vatsalaukun ja suoliston toimimaan. Ne vaikuttavat myönteisesti suoliston seinämän peristaltiikkaan eli rytmiseen aaltomaiseen supistusliikkeeseen ja edesauttavat näin ruoan etenemistä.

Lääkettä valmistetaan Venäjällä. Sen kansainvälinen nimitys on Trimebutine (https://en.wikipedia.org/wiki/Trimebutine) eli suomeksi trimebutiini.  Googlaamalla selvisi, että lääkettä käytetään ympäri maailman, muttei kuitenkaan kaikkialla. Sen käyttöön näyttää liittyvän haittavaikutuksia ja riskejä, minkä vuoksi sen käyttöä on myös rajoitettu.

Minun lääkepakkaukseni käyttöohjeissa kehotettiin ottamaan kolme tablettia päivässä. Lisäksi oheen oli liitetty pitkä lista lääkkeen mahdollisista haitoista. Käytäntö on siis samanlainen kuin Suomessa.

Toinen lääke oli geeli nimeltään Fosfaljugel (фосфалюгель), kansainvälisesti kirjoitettuna Phosphalugel.  Sen valmistusmaa on Ranska. Pakkauksen kannessa sen kerrotaan auttavan närästykseen, happamiin röyhtäyksiin, vatsakipuun ja ripuliin. Sen tärkeimpänä ainesosana on alumiinifosfaatti. Se lasketaan kuuluvaksi antasideihin, josta voi lukea täältä. Löysin myös tällaisen lääkkeestä kertovan sivun.

Suomeen palattuani menin paikalliseen apteekkiin ja kysyin farmaseutilta Trimebutiinista. Hän kertoi, että Suomessa lääkealalla on kansainvälisesti katsoen tiukka sääntely eikä Trimebutiinia tai Neobutinin suoranaista vastinetta ole vapaassa myynnissä.  Hän kuitenkin lisäsi, että on olemassa lääke, jolla on samanlainen vaikutusalue, mutta sitä saa vain reseptillä lääkärin määräyksestä. Unohdan nimet helposti enkä sattunut kirjoittamaan farmaseutin mainitsemaa lääkettä muistiin, mutta tutkittuani eri vatsalääkkeitä voin melkoisen varmasti todeta hänen puhuneen lääkkeestä nimeltä Litalgin. Siitä löytyy tietoa täältä. 

Itse asiassa muutama vuosi sitten lääkärini määräsi minulle Litalginia. Tilanne oli silloin erilainen kuin nyt, mutta lääke teki siinä tilanteessa tehtävänsä.

Todettakoon, että myös tuossa venäläisessä pakkauksessa ohjeistetaan, että lääkettä pitää ottaa vain lääkärin määräyksestä. Käytäntö kuitenkin poikkeaa Suomen käytännöstä. Suomessa tarvitaan lääkärin allekirjoittama resepti. Venäjällä sitä myydään kuitenkin vapaasti. No, me tiedämme, että Suomessa kaikenlainen sääntely on voimissaan. Olisiko tämä sitten sellaista sääntelyä, jonka voisi purkaa. Tuskinpa siihen Suomen päättäjät ja viranomaiset suostuvat. 

Kun kerroin kavereilleni tapauksesta he heti totesivat, että jos kerran lääkettä saa Suomessa vain reseptillä, niin minun olisi pitänyt tuoda sitä useampi pakkaus mukanani Suomeen. Vastasin, että rajatarkastuksissa kysellään myös lääkkeistä ja tarkastuksessa olisin voinut menettää lääkkeeni. Onhan minulla tuosta paketista toki vielä yli puolet käyttämättä ja käyttöaikaa on ensi vuoden puolelle mutta en sitä varmasti tohdi ottaa kuin todelliseen tarpeeseen. Voisinhan sitten seuraavalla käyntikerrallani käydä apteekissa hakemassa paketin mukaani.

Loppuosa  matkastani sujui verrattain hyvin. Nautin lääkettä koko matkani ajan ja vatsa toimi normaalisti. Vatsanpoltteita en saanut, mutta olin toki syömiseni suhteen erityisen varovainen. Tuli mieleen, että käyn kiittämässä farmaseuttia, mutta se jäi lopulta tekemättä.

…

En päätä vielä kirjoitustani. Mietin kovasti syytä kipuuni ja päädyin siihen, että perimmäinen syy ei ollut aamiainen vaan edellisen päivän lounas. Se oli tulopäiväni ja menin silloin pian syömään erääseen Nevski prospektilla sijaitsevaan ruokalaan. Valitsin siellä enempiä miettimättä annoksekseni lempiruokaani – suomalaisittain Kievin kanaa(котлета по-киевски). Siitä käytetään myös muita nimityksiä: kiovalaiset kotletit ja Kiovan kana. Olen siihen tykästynyt siinä määrin, että otan sitä aina kun huomaan sitä olevan tarjolla. Tällä kertaa jo ensimmäinen makupala kertoi, että ruoassa oli jotain vikaa. Se maistui raa’alta ja kaiken lisäksi ruoka ei ollut riittävän lämmintä. Söin sen kuitenkin puoliväkisin lähes kokonaan, vaikka jokin ääni sisälläni sanoi, että jätä ruoka syömättä. Lisukkeena oleva riisi ei myöskään tuntunut normaalilta.

Ruoasta ei tullut kuitenkaan sinä päivänä mitään erityisiä seuraamuksia. Hieman oli raskas olo, vatsanpohjaa painoi. Kävin iltasella syömässä hampurilaisen eikä se haitannut menoani. Seuraavana aamuna herätessäni oli hieman täysi olo. Siitä huolimatta menin hotellin aamiaiselle, jossa – kuten yllä kerroin – söin poikkeuksellisen runsaasti. Se sitten puhkesi iltapäivällä tuskaisen polttaviksi vatsanväänteiksi.

Parasta Kievin kanaa olen syönyt Vilnassa. Siellä on jopa siihen erikoistunut ravintola. Toki olen myös Venäjällä saanut eteeni maukkaita annoksia. Nyt sattui vain minulla huono onni ja ruokalassa huono päivä. Näiden kanssa on elettävä. Onneksi farmasia ja lääketiede tulivat avukseni. Pystyin jatkamaan matkaohjelmaani suunnitelmieni mukaan.

Suomeksi löytyy Kievin kanasta tietoa mm. täältä. Se on siinä mielessä hyvä sivu, koska siinä on tietoa myös ruoan historiasta.  Sisuksessa näyttää kuitenkin olevan liikaa yrttejä. Mielestäni sisukseksi riittää pelkkä kevyesti maustettu voisula.

Myös wikipediassa on ruoasta oma artikkelinsa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiovan_kana ). Sen mukaan ruoka on kehitelty 1950-luvun Neuvostoliitossa, Moskovassa tuolloin avatussa hulppeassa hotelli Ukrainassa.

En ole Suomessa vielä saanut maukasta Kievin kanaa. Ehkä omat upeat kokemukseni nostavat vaatimustasoa.  Täällä on ruoasta kovin erikoisia ja kummallisiakin versioita. Jos sisältä löytyy tomaattikastiketta, haluaisin jättää syömiseni siihen. Enkä välitä noista yrteistäkään. Kun Kievin kanan leikkaa veitsellä halki, niin kanan (eli tosiasiassa tietysti broilerin) täytyy voida lähes kellua voisulassa. Ruoka on silloin kuohkeaa ja makoisaa.

Mao vastaan Bach: pianisteja Kiinan kulttuurivallankumouksen paineessa

Sain idean kirjoitukseeni viime viikonloppuna Yleisradion Teema-kanavalla esitetystä Paul Smacznyn dokumenttielokuvasta Kuinka Bach voitti Maon (”How Bach defeated Mao”).  Se kertoo nykyisin Ranskassa asuvasta kiinalaispianistista Zhu Xiaomeista ja hänen paluustaan synnyinmaahansa. Tuo elokuva on kirjoitukseni keskiössä ja lähtöpisteenä mutta käsittelen myös muutaman muun kiinalaisen pianistin elämää, jotka kaikki kyllä tulevat tuossa elokuvassa vastaan. Sukunimiä käyttäen pianistit ovat Zhu, Gu, Yin ja Zhou.

Jutun otsikossa viitataan Johann Sebastian Bachiin. Hän on Zhu Xiaomein (etunimestä käytetään myös muotoa Xiao-Mei) pianistin uran rakkain säveltäjä.  Edustakoon hän nyt tässä laajemminkin länsimaista kulttuuriperintöä.  Mao Zedong edustaa puolestaan kommunistista tuhovoimaa, jota hänen kannustamanaan hullaantuneet punakaartilaisjoukot levittivät ympäri Kiinaa. Oikeastaan juttuni yhtenä perusajatuksena on kertoa, että Bach edustaa myös kiinalaista kulttuuriperintöä, vaikka noilla iskulauseitten voimalla etenevillä kulttuurivallankumouksen nuorisojoukoilla oli esikuvanaan perinteistä tyyliä käyttävä kiinalaisrunoilija.

I.                    Elokuva

Zhu Xiaomei (s. 1949) on maailmankuulu Bach-tulkitsija, joka lähti Kiinasta vuoden 1980 taitteessa ja palaa elokuvassa entiseen kotimaahansa konsertoimaan 33 vuotta lähtönsä jälkeen. Sinällään tuossa paluussa ei olisi mitään dramaattisesti kiinnostavaa mutta pianistin taustan tuntien kyseessä on toisaalta hyvin ahdistava ja toisaalta vapauttava matka. Zhu nimittäin oli Kiinassa 60-luvulla alkaneen puhemies Maon johtaman kulttuurivallankumouksen alas painamia uhreja. Ja sen verran traumoja tuo aika on häneen jättänyt, että hän uskaltautui vasta nyt palaamaan Kiinaan. 1960-luvun alkupuolella hän oli superlahjakas pianistin alku, jonka ura uhkasi kulttuurivallankumouksen purkautuessa keskeytyä jo alkuunsa. Hän selvisi kuitenkin tuon toivottoman kauden yli, missä keskeisenä tukena oli elokuvaan nimensä saanut Johann Sebastian Bach.  Hänen onnistui sitten päästä ulkomailla syventämään opintojaan. Elokuvassa kuvataan pianistin tuntemuksia ja pohdintoja sekä seurataan hänen konserttejaan alkaen Shanghaista ja päättyen kaikkein raskaimpia tuntemuksia herättävään Pekingiin. Pianistin mukana Kiinaan matkaa musiikkiesseisti Michel Mollard. Hän kommentoi elokuvassa vierailun aikana tapahtumia ja tuntemuksia.

Elokuvassa voi tutustua myös kahteen muuhun kulttuurivallankumouksen ajan pianistiin. Toinen heistä oli Gu Shengying (1937 – 1967), Zhun eräänlainen esikuva, joka päätyi tuon kulttuurille tuhoisan ajan nöyryyttävimpinä hetkinä itsemurhaan.  Toinen on Yin Chengzong (s. 1941), jo 50-luvulla huipulle noussut lahjakkuus, joka pystyi säilyttämään suosionsa myös kulttuurivallankumouksen aikana. Hänet Zhu tapaa vierailun aikana ja he vaihtavat filmikameran edessä muutaman sanan. Kerron heistä edempänä. Paneudutaan sitä ennen kuitenkin lähemmin tuohon dokumenttielokuvaan.

Elokuva on katsottavissa Suomen alueella YLEn Areenassa vielä vajaan kolmen viikon ajan osoitteessa http://areena.yle.fi/1-3882330. Toinen linkki lyhyen johdannon kera löytyy täältä. Jos katsomisaika on ohitse, niin elokuvan ranskankielinen versio löytyy kyllä myös youtubesta (https://www.youtube.com/watch?v=dQjufZJaTq0).  

Elokuvan keskiössä on Johann Sebastian Bachin Goldberg-variaatiot. Se on hänelle Bachin sävellyksistä rakkain ja juuri niitä hän Kiinan konserteissaan esittää. Täältä ne löytyvät Zhu Xiaomein esittämänä. Kyseessä on vuonna 2014 suorana nauhoitettu konsertti Leipzigin Tuomas-kirkosta. Dokumentista käy ilmi, että tuo konsertti on pianistille erittäin tärkeä. Hän oli pitkään haaveillut, että voisi esittää Goldberg-variaatiot Bachin haudan äärellä. Nyt tässä konsertissa se toteutui, sillä Bach on haudattu Tuomas-kirkkoon.   

Zhu Xiaomei vaikuttaa hyvin hiljaiselta ja syrjään vetäytyvältä persoonallisuudelta. Bachin tuotanto on hänelle läheinen ja jäänyt koko hänen elämänsä henkiseksi tukipilariksi. Mutta rakas on myös Franz Schubert. Hän kuvaa itse itseään Schubertin säveltämän laulusarjan Winterreisen (Talvinen matka) sanoin: ”Vieraana tulin tänne, vieraana lähden pois”. Hänestä huokuu syvä mielenrauha, kiinalaiseen filosofiaan tukeutuva levollisuus. Huolimatta siitä, että hän asuu Ranskassa ja pitää suurkaupunkien elämästä, hän kaipaa luonnon rauhaa. Hänellä on Ranskassa, hiljaisessa vuoristolaiskylässä oma kesäpaikkansa, jossa hän voi hiljentyä ja valmistautua esiintymisiinsä.

Zhu Xiaomei joutuu Kiinaan saavuttuaan ihmetyksen valtaan. Tietysti maa on muuttunut, mutta ennen kaikkea hän on innostunut Kiinan nuorisosta. Hänen konserttiensa pääasiallinen yleisö koostuu 20-25 -vuotiaista nuorista, kun se lännessä yleisön keski-ikä on noin 60 vuotta. Zhu näkee nuorisossa Kiinan toivon mutta samalla hän harmittelee, että maassa on unohdettu käsitellä julkisesti kulttuurivallankumouksen paljon tuhoa aiheuttanutta aikaa. Hän toteaa, että ”nuori sukupolvi haluttiin pitää täysin tietämättömänä ja kokonainen sukupolvi johdettiin harhaan.”  Myöhemmin Pekingin konsertin yhteydessä hän sanoo haluavansa olla omalla toiminnallaan muistuttamassa tuosta vaietusta ajasta.

Ensimmäinen konsertti on Shanghaissa ja heti ensimmäinen konsertti osoittaa vääräksi hänen kuvitelmansa ja pelkonsa siitä, että Kiina ei olisi ollut valmis Johann Sebastian Bachin musiikkiin. Aluksi on suunnitelmissa vain yksi konsertti, mutta kun liput siihen myydään loppuun muutamassa minuutissa, hän suostuu myös toiseen.

Konsertin luonteeseen kuuluu sen loputtua pidetty keskustelu yleisön kanssa.  Yleisöstä nuori nainen kysyy Zhun suhdetta kiinalaiseen filosofiaan – Laotseen (Laozi) ja Chuangtseen (Zhuangzi). Kysymys osoittaa, että yleisö oli havainnut Bachin musiikissa yhteyden kiinalaiseen perinteeseen.

Tytön kysymys oli seuraava:

”Lehtihaastattelussa totesitte, että Laotse ja Zhuangzi ovat opettaneet teille paljon. Auttaako vanha kiinalainen filosofia teitä pianistina? Millainen rooli sillä on?”

Zhu Xiaomei vastaa:

”En osaa selittää sitä helposti. En voi sanoa, että sovellan Laotsen ajatuksia Goldberg-muunnelmiin. Mielestäni vanhat filosofit kuten Laotse olivat suuria filosofeja. He opettivat miten pitää elää ja opiskella. He opettivat miten olla kärsivällinen, kun harjoittelin tätä teosta. He opettivat opiskelemaan ja elämään.”

Tämä vastaus ei vielä lähennä Zhun Bachia kiinalaiseen filosofiaan, mutta elokuvan myöhemmässä vaiheessa hän kyllä esittää myös sitä tukevan kommentin. Hän kertoo todenneensa joskus länsimaisille toimittajille puoliksi leikillään ”Bachin olleen oikeastaan buddhalainen”.  Zhu vakuuttaa, että siinä on perää. Hän täsmentää näkemystään juuri Laotseen viitaten. Hän pitää Bachia ja Laotsea keskenään sukulaissieluina:

Bachin nimi tarkoittaa ”puroa”. Ja Laotse esitti, että ihmisen pitää elää kuin vesi. Meidän pitää tuoda virvoitusta toistemme elämään. eikä koskaan pyrkiä pakolla vastavirtaan. Bachin teosten soittamisesta minulle on tullut päivittäinen rituaali. Se on minulle kuin mietiskelyä tai aamiainen. Se on yksinkertaisesti tapa, jota ilman olisin hukassa.

Lisään pienen välihuomautuksen Laotsesta. Hän on taolaisuuden keskeinen filosofi ja hänen kerrotaan kirjoittaneen yhden kiinalaisen filosofian perusteoksen Tao Te Chingin. Häntä palvotaan tavallaan kuin jumalaa.  Todellisuudessa saattaa kuitenkin olla, että Laotse-nimistä henkilöä ei ole ollut olemassakaan ja kyseessä olisi vain kiinalaisen viisauden kokoelma. Ja jos Laotse onkin ollut olemassa, niin hänen ajatuksiaan siinä on korkeintaan osa.

Zhu Xiaomein ehkä koskettavin elokuvassa lausuttu Bachia ja kiinalaisuutta lähentävä kommentti on mielestäni tämä:

”Bachin muodon taju, tyylin hallinta ja tunneilmaisu vastaavat ikivanhaa kiinalaista ihannetta. Se on tunne-elämän hallintaa. Se ei ole holtitonta tai hillitöntä. Muusikko, joka osaa soittaa Bachia hyvin, on saanut hyvin perustan.”

…

Jatketaan Zhu Xiaomein matkaa. Shanghaista hän suuntaa Chengduun, Kiinan sisäosaan. Hän haluaa ehdottomasti käydä Sichuanin musiikkikonservatoriossa (Sichuan Conservatory of Music). Hän pitää siellä konsertin. Elokuvassa näytetään, kun innostunut yleisö ryntää hankkimaan Zhun levyä ja lähes kaoottisessa tilanteessa Zhu kirjoittaa kärsivällisesti nimikirjoitustaan runsaslukuisten ihailijoittensa juuri hankkiman levyn kanteen.

Sichuanin konservatoriossa opiskelee elokuvan mukaan yli 17 000 opiskelijaa. Sitä pidetään maailman suurimpana konservatoriona ja luonnollisesti Kiinan johtavana musiikin opinahjona. Ei siis ole mikään ihme, että Zhu Xiaomei halusi vierailla nimenomaan siellä.  Juuri tuon vierailun aikana hän alkaa kehua kiinalaista nuorisoa. Hänestä kiinalaiset nuoret ovat mieleltään avoimia ja hän pitää heitä Kiinan tulevaisuuden toivoina.

Sichuanin konservatoriossa hän pitää avoimen oppitunnin. Kyseessä on siis mestariluokka (Master class), joihin hän kertoo elokuvassa suhtautuvansa vastenmielisesti, vaikka muuten ylipäänsä rakastaakin opettamista. Hän ei pidä siitä, kun haukankatseinen yli sadan hengen yleisö seuraa nuorta soittajaa ja tämä panee parastaan ”säikkynä kuin pikkulintu”. Kyllä se minuakin huvittaa, kun katselee tiukkailmeistä opettajakuntaa tekemässä vihkoonsa muistiinpanoja ja laajaa opiskelijajoukkoa tarkkasilmäisinä seuraamassa opiskelijakaverinsa sitkeitä ponnisteluja. Siinä kuitenkin soitetaan Bachin musiikkia. Yhtäältä se kertoo syvästä kiinnostuksesta Bachiin ja hänen maailmankuuluun kiinalaiseen tulkitsijaan. Toisaalta eivät tuonkaltaiset mestariluokat Sichuanin konservatoriossa ole mitenkään harvinaisia. Esimerkiksi tässä linkissä kerrotaan, kun Sichuanin konservatorion maailman maineeseen noussut oppilas Yundi Li (kiinalaisittain Li Yundi) pitää mestariluokkaa samassa paikassa, jossa Zhu Xiaomei piti sitä vuonna 2013.  

Luulen, että nuori soittaja ei välittänyt vähääkään noista haukankatseista vaan oli ikionnellinen päästessään Zhu Xiaomein ohjaukseen. Se vain auttoi hänen motivaatiotaan ja edisti kehitystään. Ja kiinalaiset opiskelijat ovat kyllä monessa sopassa keitettyjä.

Mestariluokkaa katsellessa jollain lailla aistii, että Zhu kokee olonsa vaivautuneeksi. Varsinkin sen huomaa, kun vertaa hänen opetustaan toiseen, tällä kertaa Ranskassa kuvattuun tilanteeseen, jossa hän antaa suojatilleen yksityisopetusta. Tilanne on hyvin intiimi ja jopa herkkä. Jollain lailla no opetustuokiot oli saatu aidosti ikuistettua huolimatta kameran läsnäolosta.  Zhu näyttää todella nauttivan opettamisesta. Se näyttäisi olevan hänelle jopa eräänlainen kutsumus. Hän toteaa omaksuneensa kiinalaisesta perinteestä ajatuksen, että hän on tavallaan oppilaansa palvelija. Opetuksessa on nöyryys mukana.  Tilanne on herkkyydessään lähes intiimi, opettajan sydän on lämpöä täynnä.

Tuo nöyryys ja palvelijan osa ei aina ole kuitenkaan rikkaus. Toisessa yhteydessä hän myös hieman ruoskii itseään ja panee pelokkuutensa syyksi itseluottamuksen puutteensa ja oman kiinalaisen menneisyytensä. Minusta tähän seuraavaan Zhun puheenvuoroon kätkeytyy tärkeä seikka: ihminen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään, joskus siitä voi tulla taakka, joskus siihen vain projisoituu kaikki toiminta. Zhun elämään kulttuurivallankumous jätti traumoja ja henkisiä kiputiloja, joita hän osin kompensoi opetustyönsä lämmöllä.

”Olen aina tuntenut olevani kuin koira häntä koipien välissä. Tuntui vaikealta tulla yhtäkkiä suureksi tähdeksi. Pianistina minulta puuttuu itseluottamusta. En ole koskaan tuntenut olevani itsevarma ja ylpeä itsestäni. Syynä on kasvatukseni ja kulttuurivallankumous, joka on syvällä sisälläni. En ole koskaan kokenut olevani päähenkilö. Olen aina kokenut olevani palvelija: musiikin palvelija, säveltäjien palvelija. ja oppilaitteni palvelija. Se johtuu perinteisestä kiinalaisesta kasvatuksesta.”

Jäin miettimään tuota ”perinteisen kiinalaisen kasvatuksen merkitystä”. Sen hierarkkisuus voisi kai näkyä myös muulla tavalla.  Zhu on kuitenkin naisena kokenut asiat noin.

…

Elokuvassa näytetään näkymää kiinalaisesta puistosta, jossa miehet harjoittavat kiinalaista taiji-voimistelua. Taustalla soi Bachin musiikki. Siinä näkyy samanlainen yhteys ja harmonia, kuin koin viime kesänä Pietarissa Akateemisessa Kapellassa heinäkuussa pidetyssä konsertissa, jossa urkuri Vladimir Shljapnikov yhdisti rohkeasti Johann Sebastian Bachin urkumusiikkia erilaisiin kulttuuriperinteisiin. Konsertin parasta antia oli juuri kiinalaisen taiji-perinteen liittäminen Bachiin. Yleisö saattoi seurata kaksi erilaista esitystä.  Toisella kerralla kiinalaisella taiji-voimistelijalla oli esityksessään miekka mukana.  Minulle noissa esityksissä oli jopa omaan kristilliseen perimääni liittyvää uskonnollista sisältöä. Etsittiin harmoniaa ja tasapainoa ja toisaalta miekalla taisteltiin pahan voimia vastaan tukeutuen ylempien taivaan voimien turvaan. Koin esityksissä kristillisen kilvoittelun ja kiinalaisen filosofian yhteyden. Oikeastaan mentiin tajunnan tasolla vielä korkeampiin henkisiin ulottuvuuksiin, ihmisen olemassaolon alkusyihin. Olen kirjoittanut konsertista tähän blogiini heinäkuussa 2016. Tuolloin tekstin pääaiheena oli eräs toinen Pietarin matkalleni osunut konsertti.

…

Chengdun vierailun jälkeen Zhu Xiaomei suuntaa Pekingiin, jota vierailua hän jännittää eniten. Hän tapaa siellä paitsi sisariaan myös entisiä opettajiaan, joiden kanssa hän kokee odottamattoman lämpimän jälleennäkemisen riemun. Ennen tapaamistaan hän oli pelännyt, että heille oli jäänyt jotakin kateudenkin sävyistä kaunaa siitä, kun hän oli ”karannut” ulkomaille. Mutta nuo pelot aiheutuivat aivan turhiksi. He olivat vain iloisia, että heidän oppilaalle oli avautunut sellainen mahdollisuus. Heillä oli vahva näkemys, että klassisessa musiikissa ulkomailla opiskelu oli kehittymisen kannalta välttämätöntä.  Minulle itselleni tuossa Zhun ajatuksessa oli jotain kiinalaiseen luonteenlaatuun tyypillistä. Pelättiin sitä, että tärkeäksi koettu sosiaalinen verkosto oli päässyt rikkoutumaan ja pyrittiin se sitten korjaamaan.

Nimenomaan Pekingistä hän muutti aikoinaan ulkomaille Yhdysvaltoihin, mikä tapahtui erilähteiden mukaan joko vuonna 1979 tai 1980. Pekingissä hän kävi kouluaan, kun kulttuurivallankumous katkaisi hänen uransa. Hän joutui sitten lähtemään kulttuurivallankumouksen ohjelman mukaisesti viideksi vuodeksi maaseudulle maatöihin. Ja nimenomaan Pekingissä hän noiden vuosien jälkeen kokosi elämänsä sirpaleet sekä ihmisenä että taiteilijana ja pystyi aloittamaan uudelleen keskeytyneet piano-opinnot.

Zhu Xiaomei Pekingissä perheen vanhan pianon ääressä katsoo nuoruuden kuvaansa

Elokuvassa näytetään hetkeä, kun hän tapaa neljä sisartaan. Sisarien tapaaminen on tietysti täynnä lämpöä ja haikeaa muistelua, myös ikävistä asioista. Perheen perinteinen Robinson-merkkinen piano on edelleen tallella. Aika on siihen jättänyt jo särönsä, ja sisarusten kesken syntyykin keskustelua sen entisöinnistä.  Sisarukset kutsuvat sitä ”perheen esi-isäksi”.

Zhu Xiaomei kertoo omista tuntemuksistaan. Hänen äitinsä ei voinut itse soittaa pianoa ja siksi hän pani kaiken toivonsa ja energiansa tyttäreen. Hän halusi, että tytär voisi toteuttaa hänen unelmansa pianonsoitossa. Äiti myös koko ajan rohkaisi tytärtään jatkamaan valitsemallaan uralla. Vierailun aikana Xiaomei istuu tuon heikkokuntoisen pianon ääreen ja alkaa soittaa Robert Schumannin kappaletta Träumerei, jota hän muistaa äidin joskus aikoinaan soittaneen. Nyt se herkistää silmiin muistojen kyyneleet.

Zhu vierailee Pekingin konservatoriossa, joka herättää hänessä monenlaisia muistoja.  Se oli yhtäältä hyvin onnellista aikaa. Hän oppi ja omaksui paljon. Mutta sieltä on myös raastavia muistoja. Niitä olivat julkiset taisteluhenkiset kritiikkikokoukset ja ilmiannot. Häntä arvosteltiin 12-vuotiaana julkisesti konservatorion 400 oppilaan edessä. Nyt hän pitää sitä julmuutena.

Oman konserttinsa hän pitää kuitenkin Pekingin konserttitalossa. Se on nykyisin täysin entisöity, mutta kyseessä on kuitenkin hieman perinteisempi paikka kun olympiavuodeksi 2008 valmistunut uusi ja massiivinen, lempinimeltään ”Munana” tunnettu konserttitalo, jota varsinaisesti kutsutaan Pekingin oopperataloksi. Minulle molemmat paikat ovat hyvin tuttuja ja läheisiä. Pekingin konserttitaloon liittyy mukavia muistoja senkin vuoksi, koska siellä on konsertoinut myös omalta kotipaikkakunnaltani vierailulle saapunut kymenlaaksolainen orkesteri Kymi sinfonietta. Olin sitä konserttia kuuntelemassa. Se sai traagisen lisäsävyn, koska Sichuanissa oli juuri tapahtunut valtava, paljon uhreja vaatinut maanjäristys.

…

Konsertin valmistelut sujuvat huonosti. Konsertin valmistelut takkuavat. Harjoitukset epäonnistuvat. Myös sää on huono. Stressi ilmenee kiukutteluna. Yhtä kaikki konsertin alkaessa Zhu Xiaomei saa eteensä täpötäyden salin, ihmiset ovat uteliaan odotuksen vallassa.

Konsertin kuvaus on elokuvan kohokohtia. Elokuvassa näytetään hyvin herkkiä kohtauksia itse Zhu Xiaomein soitosta. On hyviä lähikuvia sormienliikkeistä ja kaikesta huokuu konsertin levollinen ilmapiiri. Täpötäysi Sali oli todellakin hiljentynyt kuuntelemaan pianistivieraan soittoa. Se on minulle suoran sanoen hieman yllättävää, koska Kiinassa voi herkässäkin tilaisuudessa aistia levottomuutta. Siinä se poikkeaa länsimaisesta klassisesta konsertista.

Konsertissa läsnä ollut Michel Mollard kuvaa konsertin tunnelmaa erityiseksi: ”Yleisö alkoi ikään kuin sulaa”. Sitten näytetään, kun pianisti lähes hukkuu katsojien jakamaan kukkamereen. Kuva siirtyy taas Mollardiin, joka toteaa, kuinka monet olivat kokeneet konsertin ”vapautumisen hetkeksi”.

Riemukkaiden suosionosoitusten jälkeen puheenvuoron ottaa itse taiteilija. Hän puhuu hiljaisen levollisella äänellään. Hän kertoo omasta nuoruudestaan välittäen sen myötä oman henkisen testamenttinsa Kiinan nuorelle sukupolvelle.

”Haluan esiintyä, jotta kaikki tietäisivät, että meidän sukupolvemme on yhä olemassa. Sillä me saimme kärsiä paljon. Ei vain fyysisesti vaan kulttuurin puutteen takia. Ei ollut musiikkia ja sanakirjatkin piti kopioida käsin. Haluan näyttää kaikille että meidän sukupolvemme ei ole kadonnut äänettömästi. Haluan tuoda kunniaa sukupolvelleni.”

Zhu jatkaa ja salin täpötäysi yleisö on hiljentynyt kuuntelemaan.  Hän kertoo konserttisaliin liittyvän mielenkiintoisen kohtalonyhteyden. Hän oli Pekingin konserttitalossa edellisen kerran 60-luvulla Gu Shengyingin konsertissa tämän ollessa uransa huipulla. Puheenvuorossaan Zhu luo muistia omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, Kiinan Kansantasavallan alkuvuosiin ja nostaa sieltä esille oman henkisen esikuvansa.

 ”Minulla on onni jakaa tämä hetki kanssanne. Kun viime kerran kuuntelin täällä konserttia, se pidettiin täällä, mutta vanhassa salissa. Kuulin Gu Shengyingin konsertin. Muistan sen hyvin elävästi. Hän soitti Frederic Chopinin Nokturnoja. Siitä on kulunut pitkä aika. Mielestäni emme kuitenkaan saa unohtaa, miten hänen sukupolvensa raivasi meille tietä. Gu Shengying ei itse päässyt kulkemaan sitä loppuun. Olen jatkanut sitä tietä hänen puolestaan. ”

 Pianisti kumartaa lopuksi nöyrän kiitollisena suosiota osoittavalle yleisölleen.

Tuon konsertin jälkeen Zhu Xiaomei saa kohdata vanhoja opettajiaan, jotka olivat tulleet häntä kuuntelemaan ja totta kai halusivat hänet myös tavata. On sydämellistä halailua, lämpimiä kohtaamisia, aitoa jälleennäkemisen iloa. Ja paikalle ilmestyy myös ”Zhou laoshi” – ”opettaja Zhou”. Hän on myös aikansa suuri tähti, Zhou Guangren (s. 1928), josta kerron enemmän alempana. ”Hän oli minulle suuri tuki”, toteaa Zhu. ”Pyrin hänen oppilaakseen vuonna 1980. Hän otti minut, mutta päätin heti lähteä Amerikkaan.” Zhu päätteli tuolloin, että Zhou loukkaantuu, mutta hän vain kannusti todeten, että ”nuorten pitää nähdä maailmaa”.

…

Yllä olen jo laittanut linkin, jossa Zhu soittaa Goldberg-variaatioita Leipzigin Tuomas-kirkossa Johann Sebastian Bachin haudan äärellä. Siinä tavallaan ympyrä sulkeutuu. Hän oli halunnut käydä haudalla ja siitä syntyi vielä suurempi haave. Hän halusi soittaa haudan ääressä. Tuossa konsertissa sekin unelma täyttyi. Musiikin tutkija Michel Mollard kuvaa elokuvassa tilannetta näin:

”Kun Kiinassa käydään esi-isien haudalla, vainajille puhutaan ääneen. Uskon, että kun Xiao-Mei soitti Goldberg-muunnelmat Tuomas-kirkossa, hän tunsi puhuvansa Bachille samalla tavalla, kuin jos hän olisi ollut vanhempiensa haudalla.”

II.                  Zhu Xiaomein elämänvaiheita

Edellisessä luvussa olen jo käsitellyt Zhun Xiaomein elämän käännekohtia. Jatkan vielä hieman hänen uransa ja elämänvaiheittensa käsittelyä.

Hän syntyi vuonna 1949 Shanghaissa taiteilijaperheeseen. Nähtävästi melko pian perhe muutti Pekingiin ja siellä Xiaomei kävi koulunsa. Äiti varmaan havaitsi jo varhain tytön lahjakkuuden ja – kuten yllä totesin - siirsi omat tukahtuneet unelmansa lapseensa.  Pianonsoitto aloitettiin jo viisivuotiaana ja kahdeksan vuoden ikäisenä Xiaomei esiintyi jo Pekingin radiossa ja televisiossa. Kymmenen vuoden iässä hänet valittiin erityisen lahjakkaille lapsille tarkoitettuun musiikkikouluun, jossa tyttö sai pätevää klassisen pianonsoiton opetusta asiaan perehtyneiltä opettajilta. Hän sai opiskelunsa hienosti alkuun, kunnes sitten ilmapiirin kiristymisen myötä tuli mutkia matkaan. Kun vuonna 1966 kulttuurivallankumous lopullisesti puhkesi, hänen opintonsa ja kehityksensä keskeytyivät. Pianonsoitto oli jo tuota ennen joutunut halveksittuun asemaan ja se oli osittain jopa kielletty. Zhu lähetettiin muun opiskelevan nuorison mukana maaseudulle työleirille, jossa nuorten piti silloisen käsityksen mukaisesti oppia syvemmin Kiinan vallankumousta fyysisen työn pohjalta. Paikka oli Zhangjiakou. Yksi samanniminen kaupunki sijaitsee Pekingistä reilut 100 kilometriä luoteeseen, mutta voi olla, että kyseessä on jokin kaukaisempi samanniminen paikka.

Todettakoon, että kyseessä ei ollut mikään vankileiri. Kyse oli maatöistä, jonne opettajat ja opiskelijat oli lähetetty. Zhu kykeni salakuljettamaan sinne pianonsa, jonka hän onnistui sijoittamaan jonkun paikallisen kyläläisen asuntoon. Kyseessä oli se sama yllä mainitsemani ”Robinson”, joka oli tallella sisaren asunnossa Zhun vierailun aikana.  Sen myötä hän kykeni pitämään myös kulttuurivallankumouksen vuosina yllä soittotaitoaan. Hän oli oppinut musiikkikoulusta, että Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperirte Clavier (The Well-Tempered Clavier , ”Hyvin viritetty piano”) on sormiharjoittelun kannalta mainio sävellys ja siitä tulikin noina vuosina hänen tärkein soittokappaleensa. Hän kykeni ylläpitämään taitonsa ja sorminäppäryytensä maatöissä vietettyjen viiden vuoden aikana. Toisessa yhteydessä kerrotaan, että koska nuottien painaminen oli tuolloin mahdotonta ja Bachin kaltaisten länsimaisten mestarien nuottien hallussapito oli jopa kiellettyä, niin Zhu onnistui salakuljettamaan mukanaan tuon yllä mainitun kappaleen nuotit mukanaan. Siellä hän kopioi sitä käsin ja jakoi eteenpäin. Näin tuosta sävellyksestä on tullut Zhulle erittäin tuttu ja muistorikas.

Vuonna 1979 (elokuvan mukaan vuonna 1980) Zhu Xiaomei onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin ja aloittamaan piano-opinnot Bostonissa sijaitsevassa New England -konservatoriossa. Tuolloin klassista musiikkia soittavat kiinalaiset olivat lännessä harvinainen näky. Zhu soitti opettajalleen Robert Schumannin kappaleen, jota kuunneltuaan opettaja kehui soittotekniikkaa, mutta arvosteli tulkintaa. Tuon palautteen myötä hän paneutui opintoihinsa entistä syvemmin, minkä hedelmistä voimme nyt nauttia. Erilaiset ristiriidat ja ennakkoluulot pelkästään kannustivat häntä eteenpäin.

Zhu joutui elämään Bostonissa hyvin vaatimattomasti. Hän pääsi asumaan Bostonin sinfoniaorkesterissa soittavan huilistin asuntoon alivuokralaiseksi ja joutui asumisen vastineeksi huolehtimaan asunnon siivouksesta. Huilisti kuitenkin epäili kiinalaisen asukkaansa soittotaitoja eikä halunnut kuulla hänen soittavan. Näin ollen hän pystyi harjoittelemaan vain vuokraemännän poissa ollessa. Parin vuoden kuluttua koitti kuitenkin hetki, jolloin tämä kuuli Zhun soittoa ja ihastui. Ennakkoluulot alkoivat hälvetä.

Zhu Xiaomei sai USA:n kansalaisuuden asuttuaan maassa kahdeksan vuotta. Eurooppa kuitenkin veti puoleensa. Kansalaisuuden saavuttuaan hän muutti Pariisiin ja alkoi luoda siellä uraansa. Eräänlainen virstanpylväs täyttyi vuonna 1994, kun hän piti Pariisin Metropolitan-teatterissa oman soolokonserttinsa.

Zhu on jäänyt sinkuksi. Kiinalainen nainen –sivustolla kirjoitetaan hänen todenneen, että musiikki on vienyt hänet niin mukanaan, ettei parisuhteen luomiseen ole löytynyt energiaa eikä mahdollisuutta.

Yllä olen jo pohdiskellut Bachin musiikin ja kiinalaisen filosofian henkistä sukulaisuutta. Mieleni tekee vielä hieman jatkaa samaa teemaa. Zhu kertoo asuneensa ikänsä suurissa kaupungeissa, mutta toisaalta hän kaipaa jatkuvasti luontoon ja vuoristoon. Hän toteaa saavansa sieltä rauhaa ja sisäistä voimaa. Elokuvan luoman vaikutelman pohjalta minulla nousee Zhun persoonasta mieleen kiinalaiseen perinteeseen kuuluvat ”kaupunkierakot”, jotka elävät eräänlaista kaksoiselämää.  Heistä kertoo Kiinan runouden asiantuntija Pertti Seppälä runoilija Wang Wein elämään liittyen. Asiaa käsitellään myös yleisradiossa kirjakerhon ohjelmassa. He toisaalta huolehtivat kaupungissa omasta toimeentulostaan, toisaalta noudattavat mahdollisuuksiensa mukaan erakkouteen kuuluvaa elämäntapaa. Zhu ei todellakaan ole erakko, mutta jotain henkistä sukulaisuutta saattaisi olla. Se on hänen kiinalaisuuttaan, josta hän ammentaa voimansa.

III.                Gu Shengying

Zhu toteaa Pekingin konserttinsa yleisölle, että hänen eräänlaisena esikuvanaan ja voimavaranaan on ollut Gu Shengying (1937 – 1967), jonka Chopin-konsertissa hänellä oli ilo olla 60-luvulla läsnä. Zhu kuvailee elokuvassa Gun soittoa sanoen sen olevan ”luonnollista ja yksinkertaista”.  Hän lisää:

”Gu oli intohimoinen, muttei melodramaattinen, sellaisia pianisteja kuulee nykyisin harvoin”.

Gu oli nuorena huipulle noussut lahjakkuus. Hänen kansainvälisesti arvokkain saavutus lienee vuonna 1959 Geneven pianokilpailussa saavutettu toinen palkinto yhdessä italialaisen, sittemmin maailman huipulle nousseen Maurizio Pollinin kanssa.  Mutta arvokasta menestystä tuli myös Moskovassa, Varsovassa ja Belgiassa.

Gu Shengying ystäviensä kanssa alhaalla keskellä, kun kaikki oli vielä hyvin

Löysin erään arvion, jossa kirjoittaja ylistää Gu Shengyingin soittoa ja kehuu erityisestä hänen Chopin-tulkintojaan. ”Hänen rubatonsa tuntuu niin luotettavalta,” kirjoituksessa todetaan. Kirjoittajan mukaan sydäntä särkee ajatellessa sitä, miksi hänen kaltaiselta musiikin hengettäreltä vietiin maine.

Ding Zilin (http://www.hrichina.org/en/content/4665 )oli aikoinaan Gu Shengyingin luokkatoveri ja ystävä. Ding Zilin on Tiananmenin äidit -ryhmän koordinaattori. Toiminnan taustalla on hänen poikansa kohtalo. Tämä sai surmansa vuoden 1989 tapahtumissa Tiananmenilla. Nykyisin hän muistelee vuosittain luokkatoverinsa muistoa  kesällä Qingming-juhlan yhteydessä. Kyseessä on perinteinen kiinalainen juhlapäivä - Puhtaan kirkkauden päivä. Sitä kutsutaan myös haudan lakaisupäiväksi. Tuona päivänä kiinalaiset käyvät läheisten haudoilla, siivoavat siellä ja antavat vainajille lahjoja. Gu Shengyingin hautaa ei ole kuitenkaan olemassa. Hän vierailee poikansa haudalla ja hän on yhdistänyt tuohon hetkeen myös kahden muun vainajan muiston, joiden kohtaloissa hän löytää samankaltaisuutta. Toinen on Gu ja toinen on Lin Zhao, hänen poikansa opiskelukaveri, joka joutui vallanpitäjien ampumaksi. Se on hyvin tärkeä päivä noiden kolmen henkilön muiston kirkastamiseksi.

Gu teki itsemurhan jouduttuaan kulttuurivallankumouksen aikana nöyryytetyksi. Hänet myöhemmin rehabilitoitiin ja maine palautettiin, mutta Ding Zilin toteaa, että niitä, jotka olivat syynä hänen itsemurhaansa, ei ole koskaan rangaistu.

Luokkatoverinsa Gu Shengyingin kuolemasta hän sai tietää vasta 23 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Se oli siis kesäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1989 tapahtuneen verilöylyn jälkeen. Uutinen oli tuolloin hänelle suuri shokki ja hän lähes pyörtyi.

He kävivät samaa koulua Shanghaissa. Elettiin vielä 40-lukua. Shanghain elämä poikkesi paljon muun Kiinan elämästä. Kyseessä oli kristillinen tyttökoulu. Dingillä on luokkatoverista kauniit muistot. Hän oli kaunis kuin nukke, lisäksi hän älykäs oppilas ja huomaavainen koulukaveri. Hän auttoi luokkatovereita, jos heillä oli oppimisvaikeuksia. Dingillä oli oppimisvaikeuksia ja Gu auttoi tätä usein, mutta pianotuntien vuoksi heillä ei kuitenkaan ollut paljoa yhteistä aikaa.

Gu oli varakkaasta perheestä. Päivittäin koulupäivän loputtua vanhemmat tulivat hakemaan hänet kotiin omalla autolla. Harvalla oli vastaava tilanne, että omat vanhemmat noutivat lapsen. Gu ei koskaan kertonut vanhemmistaan tai perheestään. Ding Zilin sai heistä kuitenkin hyvin positiivisen vaikutelman.

Ding ja Gu viettivät yhdessä noin kolme vuotta. Keväällä 1947 Ding muutti perheensä mukana Suzhouhun ja joutui kyynelsilmin jättämään hänelle rakkaan koulunsa.

Sen jälkeen Ding joutui muuttamaa paikkakuntaa useaan kertaan, mutta hän kuitenkin piti uskollisesti mukanaan koulukavereiden tekemää muistokirjaa ja heidän antamiaan läksiäislahjoja. Gun lahjaa hän ei kuitenkaan voinut säilyttää, sillä se oli suklaasta tehty isokokoinen Jeep-auto. Suzhoussa se valitettavasti alkoi sulaa ja hän joutui syömään sen sisartensa kanssa.

Vuosi 1949 oli käännekohta heidän sukupolvelleen. Ding Zilinin monet ystävät muuttivat Kuomingtanin mukana Taiwaniin. Hänen setänsä muutti myös ja toimi kaiken lisäksi tuossa muutossa eräänlaisena johtohenkilönä. Tämä on tuon sukupolven ihmisille hyvin normaali tilanne. Minäkin tunnen saman ikäluokan kiinalaisia, joiden sukulaissiteet katkesivat 40-luvun lopulla. Sittemmin vierailu on tullut mahdolliseksi.

Gun perhe jäi Shanghaihin. Ding Zilinin perhe muutti kauas Koillis-Kiinaan. Hänen yhteytensä Gun kanssa katosivat lopullisesti. He eivät voineet pitää yhteyttä eivätkä tavanneet enää koskaan. 

Ding kuuli Gu Shengyingista vasta 50-luvulla, kun hän oli perheensä mukana muuttanut Pekingiin. Hän luki lehdistä, että Gu oli menestynyt kansainvälisissä pianokilpailuissa ja hänen maineensa oli nousussa. Hän kykeni onnittelemaan entistä koulutoveriaan vain sydämessään.

Kun hän sitten lopulta sai tietää Gun kuolemasta, kesti aikansa ennen kuin hän kykeni ymmärtämään itsemurhan syitä. Tutkittuaan asiaa hän tajusi, kuinka paljon tuo perhe oli joutunut kärsimään.

Gun isä toimi ennen vuotta 1949 Shanghaissa yrittäjänä – jonkinlaisena konserttien järjestäjänä eli promoottorina. Hän oli kommunistisen terminologian mukaan niin kutsuttu edistyksellinen kapitalisti. Ding Zilin oli kuullut, että Gu Shengyingin isä oli auttanut kommunistista puoluetta sen ollessa maan alla.  Kuitenkin 50-luvulla häntä syytettiin Kuomingtanin agentiksi ja hänet vangittiin.

Kulttuurivallankumouksen alkaessa Shengying joutui vaikeuksiin. Shanghain konservatoriossa hänet luokiteltiin kuuluvaksi huonoon nuorisoon, mikä johtui lähinnä hänen kansainvälisestä menestyksestään ja ehkä myös perhetaustasta.. Häntä arvosteltiin ja hän joutui julkisten ilmiantojen kohteeksi. Nuori nainen kärsi siitä sekä fyysisesti että henkisesti ja koki asiansa kestämättömäksi.

Shengying lähetti vankilassa (nähtävästi Sinkiangissa Länsi-Kiinassa) olevalle isälleen suklaata ja sen jälkeen koko perhe teki yhdessä itsemurhan avaamalla asunnossa olevat kaasuhanat. Myös muu perhe oli joutunut nöyryytysten kohteeksi. Kulttuurivallankumouksen jälkeen isä rehabilitoitiin ja vapautettiin ja hän pystyi palaamaan Shanghaihin. Tuolloin osoittautui, että hän oli ainoa perheessä eloon jäänyt. Pian tämän jälkeen myös hänen elämänsä päättyi. ”Tuo hyvä ja onnellinen perhe oli hiljaa kadonnut Shanghaista”, Ding Zilin toteaa

Ding kertoo järkytyksestään kuultuaan Gun itsemurhasta. Tyttö oli korkeasti kouluttautunut, lahjakas ja arvostusta kaikkialla osakseen saanut henkilö. Hän ei olisi ansainnut tuollaista kuolemaa. Elämä oli vasta edessä. Kuitenkaan hänen ei suotu elää. Hänen mukanaan ei tuhoutunut vain henki vaan myös hänen luovuutensa ja toiveensa ja tietenkin myös hänen elämänsä arvokkain asia - musiikki.

Kun elämässä kokee suoranaista uhkaa, tarvitaan todellista rohkeutta. Sama koskee nöyryytystä.

Ding Zilin ymmärtää Gun perheen ratkaisua. Gu Shengying oli herkkäsieluinen taiteilija. Hän katsoi parhaakseen valita kuoleman ja puolustaa omaa arvoaan mieluummin siten kuin että olisi pyytänyt armoa nöyryytysten keskellä. Ding pitää sitä urheana tekona. Herrasmies voidaan tappaa, muttei nöyryyttää. Gu valitsi kuoleman säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsa.

Ding Zilin kokee itsessään syvää läheisyyttä Gu Shengyingiin myös siinä, että tämä lähetti ennen itsemurhaansa samanlaisen suklaan isälleen vankilaan kuin Dingille itselleen, kun heidän tiensä erosivat koulussa.

Gun suvusta ei jäänyt ketään eloon. Ding Zilin yritti löytää paikkaa, johon Gu on haudattu. Sitä ei löytynyt. Ehkä sitä ei olekaan. Ding koki hyvin raskaana sen, kun ei ollut hautaa, jossa hän olisi voinut käydä kouluaikaista ystäväänsä muistelemassa. Sen vuoksi hän on yhdistänyt Gun muiston hänen poikansa ja tämän ystävänsä muistoon.  Puhtaan kirkkauden juhlaa vietetään keväisin.

IV.                Yin Chengzong

Yin Chenzong oli minulle ennestään tämän jutun pianisteista tutuin. Olen ostanut Kiinassa hänen levynsä, jossa hän soittaa Franz Schubertin Impromptuja.  En tuolloin oikeastaan vielä tajunnut, että Yin Chengzong oli 80- ja 90-luvuilla Kiinan pianisteista nimekkäin. Ja vasta tutustuttuani CD-levyyn sisältyviin johdantoartikkeleihin opin tuntemaan myös hänen merkittävää uraansa laajemmin. Levyyn sisältyy Zhou Guangrenin kirjoittama juttu Yin Chengzongin urasta.  Ja vasta elokuvan katsomisen jälkeen olen tajunnut, kuka on Zhou Guangren (ks. alla). Luulin hänen olevan vain joku musiikkitoimittaja, mutta koska kyseessä on niinkin merkittävä henkilö, niin se nostaa hankkimani levyn arvoa. Yin Chengzong soittaa siinä  Steinway-pianoa, mitä levyn yhteydessä korostetaan. Minulle tuo tieto ei paljoa kerro.

Menen nyt kuitenkin lähemmin Yin Chenzongin elämään. Lähteenäni ovat tuon Zhou Guangrenin artikkelin lisäksi taiteilijan omat kotisivut ja wikipedia.

Yin Chengzong on maineikkaimpia kiinalaisia pianisteja maailmassa Hän on konsertoinut kaikkialla maailmassa, viidessä eri maanosassa. New York Times on häntä ylistänyt. Hän on voittanut Tšaikovski-pianokilpailun. Hän konsertoi ensimmäisen kerran Carnegie Hallissa vuonna 1983. Sen jälkeen hän on konsertoinut siellä seitsemän kertaa. Lisäksi hän on konsertoinut useissa maailmankuuluissa konserttitaloissa ympäri maailman. Konserttiohjelma käsittää resitaaleja ja pianokonserttoja.

…

Yin on syntynyt vuonna 1941 Fujianin provinssissa pienellä Gulangyun saarella, jota kutsutaan ”pianosaareksi”. Kyseessä on mitättömän pieni kahden neliökilometrin kokoinen saari ja lisänimensä se on saanut kolonialistisen menneisyytensä ansiosta. Saaressa on noin 200 pianoa ja siellä on myös Kiinan ainoa pianomuseo.

Yin Chengzong aloitti pianon soiton jo alle kouluikäisenä. Yhdeksän vuoden iässä hän piti ensimmäisen julkisen sooloesityksensä.  12-vuotiaana hänet hyväksyttiin Shanghain musiikkikonservatorioon. 17-vuotiaana hän voitti Wienissä pidetyn kansainvälisen nuorille tarkoitetun pianokilpailun. Ja vuonna 1962 hän voitti 20-vuotiaana Tšaikovski-kilpailuissa Moskovassa toisen palkinnon.

Yin Chengzong oli aikansa lapsitähti, joka nousi jo nuorena kuuluisuuteen. Kun sitten 50-luvun lopulla alkoi poliittinen ilmapiiri maassa kiristyä myös suhtautumisessa länsimaiseen musiikkiin, joutui Yin Chengzong hankalaan tilanteeseen.  60-luvulla ajan henki vain kärjisti länsivastaisuutta ja puhkesi lopulta kulttuurivallankumouksen mielivaltaan.  Yin on  kirjoitukseni pianisteista kuitenkin se, joka selvisi tuosta ajasta parhaiten ja kykeni hyödyntämään sen urallaan.

Kun länsimaista musiikkia ja klassisen musiikin soittimia alettiin pitää porvarillisena hapatuksena, Yin esitti kysymyksen: ”Tarvitaanko pianoa?” Ja hän ryhtyi nuorten kollegoittensa kanssa rohkeaan vastaiskuun. Hän alkoi tietoisesti edistää pianon tunnettuutta Kiinassa. Sitä varten klassisen peruskoulutuksen saanut soittaja joutui perehtymään itselle ennestään vieraisiin musiikkilajeihin. Myös tässä epätoivoiselta vaikuttavassa tilanteessa hän kykeni näyttämään lahjansa. Oikeastaan kaikki oli alkanut jo 50-luvulla, jolloin hän sävelsi vanhaan kiinalaiseen tanssimelodiaan perustuvan pianokappaleen.

Vuonna 1964 – siis ennen kulttuurivallankumouksen alkua – asuessaan yhden vuoden maaseudulla hän pyysi konservatoriolta lähettämään hänelle pianon. Ja siellä hän soitti siellä talonpojille säveltäen ja sovittaen musiikkia kiinalaisen perinteen pohjalta. Sitten kulttuurivallankumouksen aikaan vuonna 1967 hän teki onnistuneen tempauksen Tiananmen-aukiolla Pekingin keskustassa. Hän kuljetutti keskelle aukiota ystäviensä kanssa pianon ja siellä hän soitti kolmen päivän ajan vallankumouksellisia lauluja, sekä perinteistä kiinalaista musiikkia ja Peking-oopperan sävellyksiä paikalle kerääntyneen kansanjoukon toiveita täyttäen, sovittaen ja improvisoiden musiikkia suoraan lennosta. Tempaus onnistui ja upposi. Asiantuntijat ovat arvelleet, että hän pelasti tuolloin pianon tuholta sillä maassa eli tuolloin hyvin vahvana käsitys pianon ”vaarallisuudesta”. Tutut vallankumouslaulut ja kansan suussa elävät kansanlaulu- ja kiinalaisen oopperan melodiat ilahduttivat ihmisiä ja saivat jopa innostumaan. Yin Chengzong sai paljon ihmisiltä myötämielisiä soittotoiveita sisältäviä kirjeitä. Ja tästä tempauksesta ja sen vastaanotosta innostuneena hän jatkoi samalla tiellä. Hän teki tunnetusta vallankumoushenkisestä Peking-oopperasta nimeltä ”Punaiset lyhdyt” (The Red Lantern) onnistuneen pianosovituksen.

Zhou Guangren tekee kirjoituksessaan Yin Chengzongin 60-luvun toiminnasta yhteenvetoa ja nostaa esille kolme merkittävää haasteellista kokeilua. Ensiksi (1) hän paneutui Peking-oopperan maailmaan sovittaen yllä mainitun kommunistista ideologiaa julistavan teoksen. Hänen yhteistyönsä Punaiset lyhdyt -projektissa kuuluisien Peking-oopperan laulajien kanssa onnistui hienosti ja sai yleisön huomion osakseen. Ja sen pani myös maan poliittinen johto merkille. Olen aikoinani hankkinut itselleni tuon esityksen sisältävän DVD:n, mutta se löytyy myös täältä. Siinä nauhoituksessa kaikki on tietysti johdantoa myöten vain kiinaksi.

 

Yin Chengzong säestää Peking-oopperaa

Toinen merkittävä työ oli Xian Xinghain säveltämästä  Yellow River –kantaatista muokattu pianokonsertto (II). Se oli itse asiassa projekti, Yin Chengzongin johtama kollektiivinen työ. Youtubesta löytyy vuonna 1970 kuvattu esitys, jossa solistina on itse Yin.  Nyt tuosta konsertosta on tullut maailman kuulu. Yin Changzong on esittänyt sitä mm. Wienin filharmonikkojen kanssa ja  sen on levyttänyt myös nyky-Kiinan nuori pianistitähti Lang Lang.

Kolmas kokeilu – myös luonteeltaan kollektiivinen ja Yin Chengzongin johtama - oli projekti, jossa sävellettiin soolopianolle perinteiseen kiinalaiseen musiikkiin ja kansanlauluihin perustuvia kappaleita (III). Tätäkin varten Yin Cheggzongin piti perin juurin paneutua kiinalaisen musiikin perinteeseen ja käyttää siinä apuna tunnettuja asiantuntijoita. Yksi tällainen kiinalaisen kansanmusiikin klassikko on alkujaan pipa-soittimelle sävelletty The Ambush from alla sides,  jossa kuvataan tunnettua Kiinan historiaan liittyvää piiritystä. Tuota aikaa Zhou Guangren pitää Kiinan musiikin kulta-aikana, jossa kiinalaiset pianistit ja säveltäjät omistivat kiinnostuksensa ja voimavaransa kiinalaisen pianomusiikin säveltämiseen käyttäen materiaalina perinteistä musiikkia.

Zhou Guangrenin katsauksessa nähdään Yin Chengzongin 60- ja 70-lukujen toiminta hyvin positiivisessa hengessä. Yin käytti ajan henkeä hyväkseen ja kykeni  antamaan pianomusiikille uutta suuntaa.  Se on vastakkainen näkemys Zhu Xiaomein kantaan verrattuna. Zhu koki tuon ajan vain länsimaisen musiikin alasajona, mikä tietysti pitää paikkansa. Hän koki aikansa ilmapiirin lamauttavan vaikutuksen nöyryytyksineen ja itsemurhineen. Edempänä selviää, että Zhou Guangrenin omat kokemukset kulttuurivallankumouksesta olivat vielä lohduttomampia kuin Zhu Xiaomeilla. Ne eivät kuitenkaan estäneet häntä näkemästä myös näitä positiivisia puolia.

…

Palaan vielä 60-luvun alkuun. Yin opiskeli Moskovassa Tatjana Kravtšenkon johdolla. Uran siihenastinen huipentuma oli menestys  Moskovan Tšaikovski-kilpailussa. Yin palasisieltä sitten Kiinaan ja hänestä tuli Pekingin filharmonian vakituinen solisti. Tuolloin hän sai jopa Mao Zedongin huomion. Maan poliittinen johtaja kutsui nuoren tähden luokseen ja maailmalle levisi harvinainen kuva, jossa he juovat yhdessä teetä. Tämä on luonnollisesti nostanut Yin Chengzongin asemaa ja luonut hänelle toimintaedellytyksiä kulttuurivallankumouksen aikaan.

Maon ja Yinin teehetki

…

Kun kulttuurivallankumous julistettiin virallisesti päättyneeksi, alkoi oikeudenkäynti ns. neljän koplaa vastaan. Koplan johdossa oli Maon leski (neljäs vaimo) Jian Qing, jonka Mao oli nostanut 60-luvulla maan kulttuurikoneiston johtoon. Vuonna 1981 nuo neljä syytettyä tuomittiin kuolemaan. Yin Chengzong muutti vuonna 19883 Yhdysvaltoihin. On esitetty arveluja, että Yinin lähdön syynä olisivat olleet epäilyt yhteyksistä neljän koplaan. Näet Jian Qing oli näkyvästi suosinut tai ainakin ylistänyt Yin Chengzongia. Yhtä kaikki Yin Chengzong jatkoi loisteliasta uraansa Yhdysvalloissa ja on esiintynyt tärkeimmissä konserttisaleissa kaikkialla maailmassa. 90-luvulla hän alkoi taas vierailla säännöllisesti synnyinmaassaan. 

Minulle Yin Chengzongin musiikki on tullut tutuksi Franz Schubertin Impromptujen kautta. Levy Impromptus koostuu kahdesta neljän impromptun sarjasta. Löysin sen kautta levollisen Schubertin. Musiikki oli minulle kuin terapeuttista rentoutusta. Nähtävästi siinä kuului kiinalaisen musiikillisen perinteen sielun syvyyksiin uppoutuva sisäisen harmonian etsintä. Yin on levyttänyt impromptut jo kypsällä iällä 2000-luvulla. Siinä kuuluu seestynyt rauha. Sama minkä voi aistia kiinalaisista kansanmelodioista ja aistia kiinalaisesta filosofiasta. Vertailun vuoksi olen myöhemmin kuunnellut romanialaisen Radu Lupun versiota. Hänkin on virtuoosi ja osoittaa kyllä tulkinnoissaan taitonsa. Mutta Lupu pyrkii mielestäni rakentamaan enemmän draamaa ja voimallisia tunnekuohuja, kuvaamaan elämän ristiriitoja. Yinin version jälkeen se ei ole minua puhutellut.

V.                  Zhou Guangren

Itse asiassa Zhou Guangren (s. 1928) on merkittävä kiinalainen pedagogi. Hän on se merkittävä Zhu Xiaomein opettaja, jonka tapaamme elokuvassa Pekingin konsertin yhteydessä. He halaavat lämpimästi toisiaan lämpimästi ja häntä Zhu kertoo aikoinaan arkailleensa, koska pelkäsi tämän loukkaantuneen opettajasuhteen yllättävän katkaisemisen vuoksi.

Zhou jos kuka ymmärtää kansainvälisyyden merkityksen. Hän on syntynyt vuonna 1928 Hannoverissa Saksassa. Perhe on toki kiinalainen. Tytön ollessa viisivuotias perhe muutti Shanghaihin. En tiedä, oliko muuton syy Saksan poliittinen tilanne, mutta kovin yksiin tuo muutto menee Hitlerin valtaantulon kanssa.

Tyttö pantiin Shanghaissa saksalaiseen kouluun. He uskoivat koulutukseen ja näkivät hyötyä siitä, että tytöstä tulisi täysin kaksikielinen.  Koulussa painopisteaineina olivat matematiikka ja tieteet sekä latina ja saksa. Ja myös musiikkia painotettiin.  Piano nähtiin hyvin tärkeäksi soittimeksi tulevan sivistyksen kannalta.  Zhou innostui pianon soitosta. Hän haaveili jo aivan pienestä pitäen omasta pianosta, mutta siihen eivät perheen varat riittäneet.  Toive pianosta kannusti tyttöä opiskelemaan entistä ahkerammin. Viimein tytön täyttäessä yhdeksän vuotta perheen onnistui vuokrata tytön käyttöön oma piano. Se oli alkusysäys tytön pianistin uralle.    

Zhou aloitti soolouransa jo vuonna 1940 eli 12-vuotiaana. Myöhemmin tie vei Shanghain konservatorioon ja pianoura toi myös kansainvälistä menestystä, mm. Schumann-kilpailussa Saksassa vuonna 1956. Hän oli oikeastaan ensimmäinen kiinalainen kansainvälisesti menestynyt pianisti. Hän oli tavallaan uranuurtaja, joka raivasi tietä Gu Shengyingin ja Yin Chengzongin kaltaisille nuorille lahjakkuuksille.

Zhou on opiskellut Moskovassa, samoin kuin Yin Chengzong.  Ja voittihan myös Gu Shengying Moskovassa pianokilpailun vuonna 1957. Moskovan on ollut kiinalaisille taiteilijoille tärkeä koulu. Yhteydet Kiinan ja Neuvostoliiton välillä säilyivät hyvinä vuoteen 1962 asti. Noihin vuosiin asti kiinalaiset saattoivat mm. hyödyntää David Oistrahin taitoja. Hän levytti vielä 50-luvun lopussa neljän LP-levyn kokoelman.

Zhoun opettajan uralle ja kansainvälisiin konserttimatkoihin alkoi pian kuitenkin tulla hidasteita. Hän kieltäytyi puolueen jäsenyydestä ja hänen näkyvyyttä vähennettiin. Hän joutui vetäytymään konserttiesiintymisistä. Sitten tuli kulttuurivallankumous, jolloin länsimainen ”porvarillinen” musiikki kiellettiin, konservatorion opettajia vastaan hyökättiin, soittimia rikottiin ja taiteilijoita vainottiin. Tuon kaiken Zhou Guangren joutui kärsimään hyvin rajusti. Olihan hän konservatorion opettaja, jonka kansainvälinen ura mitätöitiin.

Kulttuurivallankumouksen vuosina kohtalo löi Zhouta oikein olan takaa. Hänen elämästään voi lukea mm. täältä. Konservatorioiden toiminta tyrehtyi tuolloin miltei kokonaan ja maineikas pianopedagogi joutui nöyryytysten ja hyökkäysten kohteeksi.  Eikä asiaa helpottanut se, että hän ei ollut suostunut puolueen jäseneksi.  Samoin kuin Zhu Xiaomei, Zhou kuljetettiin maaseudulle, jossa hänet pakotettiin tekemään maa- ja rakennustöitä. Hänen kätensä menivät raskaissa töissä huonoon kuntoon ja vaurioituivat siinä määrin, että se haittasi soittamista. Pahin isku oli kuitenkin se, että hänen ankarien nöyryytysten kohteeksi joutunut aviomiehensä päätyi itsemurhaan.

Kulttuurivallankumouksen jälkeen opetustyö konservatoriossa kuitenkin alkoi nopeasti elpyä ja hän pääsi jatkamaan työtänsä.  Hänen opetukseensa hakeutui myös Zhu Xiaomei, joka sitten tosin päätyikin lähtemään USA:han. Vastukset kuitenkin jatkuivat. Vuonna 1982 hän loukkasi uudelleen kätensä ikävässä onnettomuudessa.  Yksi pianon jalka murtui, kun hän yritti siirtää pianon paikkaa ja piano kaatui sormiensa päälle. Kolme sormea vaurioitui ja käsi vaati usean vuoden hoidon. Kuin ihmeen kautta se parani ja hän onnistui palaamaan pedagogisen työn ohella myös solistin uralle.  Vuonna 1989 hän pääsi Itä-Berliiniin esittämään resitaalin ja vuonna 1995 hän soitti Lontoossa Mozartin pianokonserton nro 23. Ymmärrän että sormien toiminta ei kuitenkaan palautunut ihan normaaliksi.

Hänen tärkein ansionsa on kuitenkin ollut pianon soiton pedagogiikan alueella. Hän on toiminut useiden pianokilpailujen juryssa USA:ta myöten.  Hän on kouluttanut pianonsoiton opettajia ja hän on perehtynyt myös lapsen opetuksen pedagogiikkaan. Hän on järjestänyt Kiinassa useita pianokilpailuja kannustaen sillä tavalla kiinalaislapsia klassisen musiikin pariin ja edelleen kansainväliselle uralle. Hänellä on toki huimia saavutuksia mutta hänen merkityksensä kouluttajana on kuitenkin ylitse muiden.

Hän on kehittänyt Yin Chengzongin ohella myös kiiinalaista pianomusiikkia. Hän on sovittanut perinteistä kiinalaista musiikkia pianolle ja luonut myös omia sävellyksiä. 

Zhou Guangren