RAKKAUDESTA MUSIIKKIIN – Moskovan konservatorio, Allmänna sången, Alfred Schnittke, Vilna, pohjoismaalainen kuoromusiikki, Hugo Alfven...

Aluksi

Tässä kirjoituksessa taas hypellään asiasta kolmanteen. Alun alkuaan halusin kirjoittaa rakkauden osoitukseni Moskovan konservatorion suurelle konserttisalille, mutta sitten aihe alkoi laajeta. Siitä tässä ensisijaisesti on kuitenkin kyse. Toiseksi tämä on rakkaudenosoitus kuoromusiikille. Tässä liikutaan Moskovan konservatorion lisäksi myös Liettuaan pääkaupungin Vilnan vanhan kaupungin eräässä kirkossa, joka erottuu erityisen korkeasta kellotornistaan. Suurelta osin keskitytään ruotsalaiseen kuoromusiikkiin ja säveltäjiin ja tukholmalaiseen sekakuoroon nimeltä Allmänna sången, joka konsertoi syyskuun lopussa Moskovan konservatoriossa,  jossa olin itse läsnä. Ei unohdeta myöskään venäläistä säveltäjää Alfred Schnittkeä, jonka syntymästä tulee marraskuussa kuluneeksi  80 vuotta.  Lisäksi kaikki te, jotka inhoatte norjalaisen Ola Gjeilon musiikkia, olkaa varuillanne! Ja kyllä kirjoituksessani on myös Suomi mukana. Sibeliuksen lisäksi mainitaan Suomen tunnetuimpiin kuorosäveltäjiin kuuluva Jaakko Mäntyjärvi. Ja tuleepa esille myös Estonia-laivan uppoaminen. Sen voi ymmärtää, että esille tulee pianisti Svjatoslav Richterin nimi, mutta mitä hemmetin tekemistä tässä jutussa on Urho Kekkosella? Tervetuloa tutustumaan, jos kiinnostus ei vielä ole lopahtanut!

…

Moskovan konservatorion suuri konserttisali on lempipaikkojani. Joskus asuessani Moskovassa pitemmän aikaa minun oli päästävä sinne lähes viikoittain kuuntelemaan ja kokemaan jotain konserttia ja nauttimaan yhdessäolosta musiikin ystävien kanssa. Paikan suuria etuja on ollut halvat lippujen hinnat. Yläparvelle piippuhyllyn taaimmaisille nurkkapaikoille pääsi joskus tosi halvalla. Näinpä joskus, että sinne hakeutui jopa ihmisiä ihan lueskelemaan kurssikirjoja tai romaania. Konsertti oli heille korkeintaan taustamusiikkia jos sitäkään. Tietysti he tunsivat salin ja osasivat löytää paikan, jossa valaistus antoi myöten. Mutta tämä on kuriositeettia. Suurin osa yleisöä tuli konserttiin nauttimaan korkeatasoisesta musiikista. Ja siitä siellä saikin nauttia. Siellä oli mahdollisuus kuulla ja nähdä kansainvälisiä tähtiä kohtuuhintaan. Myös suomalaisia suuria nimiä olen päässyt siellä kuulemaan. Suomessa lippujen hinnat näiden tähtien esityksissä olisivat pilvissä. Muistan erään tapauksen. Vieraana olivat kapellimestari Paavo Berglund ja solistina pianisti Olli Mustonen. Salissa oli reiluhkosti vapaita paikkoja, vaikkei sali toki tyhjältä näyttänyt.  Olli Mustosen nimi ei tuntunut vetävän korkeatasoisiin tähtiesiintyjiin tottuneisiin moskovalaisiin. Paavo Berglundin tiedän olleen Neuvostoliitossa ja Venäjällä vakiovieras. Lipun hintaa en nyt muista, mutta naurettavan halvalla tätä suomalaista huippupianistia pääsin seuraamaan. Ensimmäisessä osassa Mustonen esitti Sergei Prokofjevin toisen pianokonsertin, joka oli mielestäni häikäisevän upea esitys. Minua hieman harmitti, kun hän sai suhteellisen vaatimattomat suosionosoitukset.  Ylimääräisenä Mustonen esitti käsittääkseni hänen oman sävellyksensä, pienen hiljaisen meditaation, josta aistin venäläisen kirkkomusiikin vaikutusta. Toisessa osassa esitettiin Shostakovitshin sinfonia (en muista, mikä niistä). Se oli melko pitkä, ja väkeä poistui konsertin aikana. Alkuosassa se eteni hieman raskassointuisesti ja ehkä yleisö väsyi junnaavaan tahtiin. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hienosti kasassa ja loppuosan huipennus oli upea.  Uskoin väen poistuneen pääosin pitkän kotimatkan takia. Tämän kerroin vain esimerkkinä, sillä hyvin monet konservatoriossa kuulemani konsertit ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Suomalaisista tähdistä olisin voinut kertoa myös Jorma Hynnisen konsertista. Hynninen oikein hehkui ja ilmiselvästi nautti esittämisestään.

Noista konserteista muistan salin seinille ripustetut säveltäjäkuuluisuudet. Konsertin alkua odotellessani niitä katsellessani yritin arvuutella heidän nimiään. Kaikki taisin tuntea, parin kuvan kohdalla muistan empineeni. Ja täytyy vielä mainita ne väliajat. Ryntäsin aina levynmyyjien pöydän ääreen. Siellä tein joskus upeita löytöjä. Kyse oli 2000-luvun vaihteessa eli kyse oli cd-levyistä. Tuolloin ostamistani levyistä nykyisin arvostan eniten Alfred Schnittken musiikin levytyksiä ja erästä armenialaisen kirkkomusiikin levyä.

Konsertin mainos

Kävin hiljattain Moskovassa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Olin luonnollisesti varannut yhden illan myös konservatoriolle. Suuressa salissa oli syyskuun 29. päivänä vuosittaisen kuoromusiikkifestivaalin avajaiskonsertti. Mikäs sen hienompaa, sillä olen itse kuoromusiikin ystävä! Laulanhan itsekin eräässä kuorossa. Tässä konsertissa oli kaksi esittäjää. Ensimmäisessä osassa esiintyi ruotsalainen vieras: sekakuoro Allmänna sången . Toisessa osassa oli kuorona Moskovan konservatorion kamarikuoro, joka koostui nuorista laulajista. Kuoron rooli oli kuitenkin olla sivuosassa. Mukana esityksessä oli uutta musiikkia esittävä kamariorkesteri ja neljä solistia: georgialaissyntyinen jazzlaulaja kontra-altto Eteri Beriashvili, kontratenori Oleg Bezinskih,  tenori Aleksei Tatarintsev ja basso Vladimir Baikov. 

Eteri  Beriashvili on tosiaan niittänyt mainetta ennen muuta jazzlaulajana (ks. esim. http://www.youtube.com/watch?v=YsZInjjwrME ). Ja onhan hän myös esiintynyt mm. itse kitaristi Al Di Meolan kanssa. Hän oli siis aika yllättävä valinta tämänkaltaiseen moderniin klassiseen musiikkiin. Muut solistit ovat moskovalaisen Novaja operan solisteja.

Kyseessä oli uusi ja itse asiassa kovin mielenkiintoinen sovitus Alfred Schnittken (1934-1998) kantaatista Tohtori Johann Faustin tarina ”Olkaa järkevät ja valppaat”, jota alun perin ei ole sävelletty orkesterille. Kantaatti esitettiin saksaksi, mutta skriinillä esiintymislavan takan näkyi paitsi esitykseen sopivaa kuvitusta, myös tekstien venäjännös. Kyseessä on esitteen mukaan eräänlainen Schnittken tuotannon ”kulttisävellys”.

Kantaatti on säveltäjän luonnehdinnan mukaan eräänlainen ”negatiivinen passio”. Evankelistan tapaan siellä on kertoja, ja Kristuksen roolin korvaa Faust.

En aio nyt käsitellä tätä esitystä kovin yksityiskohtaisesti, vaikka se olikin konsertin selkeä päänumero.  En täysin jaksanut keskittyä esitykseen, sillä jouduin välillä vilkuilemaan kelloa. Minun oli nimittäin ehdittävä junaan. Kokonaisuutena sovitus oli vaikeaselkoisuudestaan huolimatta loppuhuipennuksineen upea kokemus. Varsin poikkeava ja siksi juuri hieno valinta oli jazzlaulaja Eterin käyttö solistina. Muutkin solistit olivat hyviä, mutta kontratenorin äänestä en pitänyt. Olen viime aikoina alkanut vieroksua näitä naisen äänellä laulavia miehiä. Tekisi mieleni käyttää erästä halventavaa ilmausta, mutta jätän käyttämättä. Lyömäsoitinten käyttö teki vaikutuksen. Sävellyksen valintaan vaikutti luonnollisesti se, että nyt vietetään kai Alfred Schittken syntymän 80-vuotisjuhlavuotta. Pidän kovasti hänen musiikistaan. Nämä kuoroesitykset eivät kuitenkaan ole minulle hänen tuotantonsa mielenkiintoisinta antia.

Alfred Schnittken kantaatin esitys

Sen sijaan minulle paljon kiintoisampaa on kirjoittaa ruotsalaisen Allmänna Sången –kuoron esityksestä. Onneksi kuoro oli mahdollisesta kansainvälisestä painostuksesta huolimatta saapunut Moskovaan.

Totean heti alkuun kriittiset kommenttini, jotta lopussa voin hieman vapaammin hehkuttaa kuoron parhaita puolia. Kuoron ohjelmisto oli mielestäni turhan raskas ja vaikeatajuinen. Modernit sävellykset eivät mielestäni saavuttaneet yleisöä. Ammattitaitonsa kuoro kuitenkin osoitti, mitä se lienee halunnutkin. Ja tähän tärkeään esiintymiseensä kuoro näytti valmistautuneen tosi hyvin.

Totta kai kunnianhimoinen kuoro haluaa osoittaa omaa laadukkuuttaan, mutta olisin kaivannut ohjelmistoon kuitenkin jotain perinteistä ruotsalaista kuorolaulua, kuten ”Ack Värmeland du sköna” tai ”Vem kan segla för utan vind” tai ”Och flickan hon går i dansen” (”On neidolla punapaula”; joka taitaa kai alkuaan olla saksalainen). Jos tällaista olisin ehdottanut, niin ehkä minut olisi naurettu pellolle.  

Konsertin alku ei kuitenkaan ollut raskas, vaan oikein reipas ja yllättävä. Osa laulajista oli parvella tai muualla yleisön joukossa solisteina. Muu kuoro tuli lavalle yleisön takaa. Kyseessä oli siis eräänlainen kuoron lavalletulolaulu. Se toki teki vaikutuksen eriskummallisine solistiosuuksineen. Kyseessä oli Karin Rehnqvistin sävellys I himmelen.  Sävellyksessä käytettiin muinaisruotsalaista kulning-tekniikkaa.  Tällaista laulutapaa on käytetty eräissä Ruotsin maakunnissa ja Norjassa. Se oli jonkinmoista kovaäänistä karjankutsuhuutoa, muistutti hieman joikua. Aikoinaan esimerkiksi vuoristoseudulla  paimentytöillä oli tapana kulningin avulla kutsua eläimiä ja pelotella pois susia ja muita villieläimiä. Siihen voi tutustua vaikka täällä: http://www.youtube.com/watch?v=hyfdkvvzyzQ.  En tiennyt tällaisesta laulutyylistä ennen konserttia yhtään mitään. Upeasti kuoron solistit sitä tekniikkaa käyttivät. Itse asiassa yksi rehevästi kulningia ”joikaava” solisti oli miltei vieressäni. Hänestä en saanut napsittua valokuvaa, mutta yksi kuva minulla eräästä solistista kuitenkin on.

Konsertin avajaiskappaleen yksi kulning-solistikaunottareista

Ohjelman mukaan nimenomaan Karin Rehnqvist  on yhdistänyt tätä ikivanhaa tekniikkaa omaan persoonalliseen nykyaikaiseen sävelkieleensä. On paljolti hänen ansiotaan, että tämä laulutyyli on noussut taas suosioon. 

Minun on viivyttävä tässä ensimmäisessä laulussa hieman pidempään. Löysin nimittäin kirjastosta suomalaisten naiskuorojen huippuihin kuuluvan kuoron Akademiska damkören Lyran cd-levyn nimeltä I Himmelen. Samainen laulu on siis koko levyn nimiraita. Kulning-tekniikasta ei levyn johtaja Kari Turunen kerro sanaakaan.  Sen sijaan sain kappaleesta oivaa lisätietoa:

”

Varsinaisesti laulu pohjautuu vanhaan ruotsalaiseen kansankoraaliin, joka keinuu teoksen pohjana muuttumattomana…. Kansanmusiikin vaikutus on kuultavissa ennen kaikkea sopraanosolistien rekisterin käytössä ja fraseerauksessa.”

Yllä mainitun helsinkiläiskuoron esitykseen voi tutustua youtubessa täällä: http://www.youtube.com/watch?v=E9Wf2_FLZAU . Äänityksessä on tietysti omat ongelmansa, mutta kyllä konservatoriossa ruotsalaiskuoron esitys kaikui elinvoimaisempana ja raikkaampana. 

Laulun sanoja myöhemmin tutkiessani koin yllätyksen. Niihin voi tutustua täältä. Odotin jotain karjankutsumisrituaalia, mutta vastaani tulikin aivan muuta.  Olen rohjennut lainata ne yllä mainitun kuoron I Himmelen -levyltä. Levy on mainio, suosittelen lämpimästi.

Siellä konsertissa tämä ensimmäinen kappale loi suuria osoituksia. Valitettavasti tämän jälkeen alkoi raskaampi osuus. Ohjelmisto koostui lähes kokonaan ruotsalaisten säveltäjien tuotoksista. Oli siellä yksi nuoren 1981 syntyneen slovenialaisen naissäveltäjän (Nana Forte) tuotos, joka oli ehkä kaikkein vaikeaselkoisin ja yleisö tuntui olevan aivan pihalla. Toinen ei-ruotsalainen säveltäjä oli suomalainen Jaakko Mäntyjärvi. Häneltä kuultiin latinankielinen Canticum Calamitatis Maritimae, joka pohjautui Estonia-aluksen uppoamiseen liittyvään uutisointiin. Sanat on otettu yleisradion latinankielisistä uutisista, jotka kertovat onnettomuudesta. Sävellys muistuttaa sielunmessua onnettomuuden uhreile.  Kovin vieraaksi se minulle siellä konservatorion massiivisessa hallissa jäi, eikä yleisökään tainnut siitä kovasti nauttia, vaikka esitys olikin korkeatasoinen ja vaativa. Se olisi vaatinut intiimimmän tilan. Myöhemmin tutustuin sävellykseen youtuben kautta ja aloin pitää siitä. Linkit ovat juttuni loppuosassa.

Tässä lisää kuoron ohjelmistoa ja säveltäjänimiä:

-           Gösta Nystroem (jonka laulua en venäjännöksestä ”Гольфины” pysty valitettavasti tunnistamaan),

-          David Wikander (Kung Liljekonvalje;  King Lily of the Valley),

-          Andrea Tarrodi (Ljuset),

-          Hans Ula Ericsson (Under Linden ).

Loppuhuipentumana oli Ruotsin ehkä tunnetuimman säveltäjän Hugo Alfvenin Herman Säthenbergin sanoitukseen tehty Aftonen (Evening; Ilta). Se oli oikein kaunis sävellys ja kruunasi hienosti ruotsalaisen kuoron konserttiosuuden.  Vaikka moitinkin ohjelmistoa vaikeaksi, se osoitti kuitenkin Allmänna sången –kuoron olevan tasoltaan huippuluokkaa.   Toistan vielä saman, mikä yllä tuli jo todettua. Kuoro tuntui keskittyneen esitykseensä huolella ja selvisi siitä mallikkaasti.

Allmänna Sången

Kuoron solistit olivat korkeatasoisia, laulutunneilla on muistettu käydä aktiivisesti. Mielestäni miesäänet jäivät hieman liikaa taustalle, ei kuitenkaan niin paljon kuin pelkäsin. Ehkä tämä on kuitenkin vain minun ennakkoluuloani. Olihan sentään Mäntyjärvenkin sävellyksessä mies solistina. Hyvin usein sekakuoroissa miehistä tulee vain taustahyrisijöitä.

BRAVO, Maria!

Kuoron johtajana toimii Maria Gundorina. Hän on kotoisin Venäjältä ja hänen ystäviään ja tuttaviaan oli yleisön joukossa runsaasti. Sen osoitti ne runsaslukuiset kukkakimput, jotka hänelle esitysten välillä ojennettiin. Kuoron nettisivujen perusteella hänet on valittu kuoron johtajaksi vuonna 2009. Sen sijaan, kun etsin youtubesta kuoron esityksiä, johtajana oli aina joku toinen henkilö, vaikka nauhoitukset oli tehty tällä vuosikymmenellä. Minun täytyy antaa Maria Gundarevalle TÄYSI tunnustus. Kaikesta näkee, että kyseessä on huippuluokan kuoronjohtaja, jonka loistava ura on vasta alullaan. Kukkakimppunsa hän on varmasti ansainnut. Kaikesta näkee, että hän on kyennyt luomaan kuoroon hyvän yhteishengen. Kaiken lisäksi hänestä huokui jonkinlainen vaatimattomuus, mitä itse oman kokemukseni pohjalta kuoronjohtajalta kaipaisin. Kuoron pitäisi olla pääosassa, ei sen johtajan.

Ylimääräinen numero hiljensi sitten salin pyhään tunnelmaan.  Se oli Ave Maria (Богородице Дево, радуйся ; Rejoice, O Virgin Bogoroditse devo) Sergei Rahmaninovin Vigiliasta (opus 37). Kuoro lauloi sen upean herkästi hiljentyen sen sanomaan ja – mikä tärkeintä – täysin ulkoa. En nähnyt kenenkään katsovan nuotteja.

Loppukumarrus

Esityksessä tapahtui yksi mitätön välikohtaus, johon minä kiinnitin huomiota, mutta se todennäköisesti jäi suurimmalta osalta yleisöä huomaamatta. Takarivissä seisova mieslaulaja sai kesken esityksen yskänkohtauksen. Hän kääntyi sivulle, osin taaksepäin, yski aikansa ja jatkoi sitten laulamistaan. Kappaleen loputtua hän jatkoi yskimistään. Luultavasti kurkku siitä selkeni, koska tapaus ei toistunut.

…

Jean Sibelius konservatorion lämpiössä. Presidentti Urho Kekkosen lahjoitus.

Konservatorion aulassa nautin olostani. Siellä vain kävelen edestakaisin ja tunnen olevani kuin kotonani. Ohessa esittelen kaksi konservatorion tiloihin sijoitettua patsasta: Jean Sibeliuksen ja pianistimestari Svjatoslav Richterin. Sibelius oli minulle tuttu ennestään, Richterin upean pystin näin nyt ensi kerran.

Svjatoslav Richter, tekijänä Ernst Neizvestnyj

,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

Nyt siirryn yllättäen Liettuaan, mikä monesta saattaa tuntua oudolta. Haluan antaa hieman vertailukohtaa Allmänna Sången –kuoron esitykselle ja esitellä erään toisen ruotsalaiskuoron konsertin.  Kyseessä on selkeästi tasoltaan vaatimattomampi kuoro, mutta tämä vertailu osoittaa paitsi ruotsalaisen kuoromusiikin tason, myös sen, mitä hyvin valittu ohjelmiston valinta voi saada aikaan.

Tämä tapahtui Liettuassa Vilnan yliopiston tuomiokirkossa toukokuussa 2013. Kuoro oli tuolloin myös Ruotsista, pienestä Östersundin kaupungista. Se oli sekakuoro johtajanaan  Henry Åkerlund. 

Kirkko sijaitsee aivan vanhan kaupungin keskellä. Se on rakennettu alun perin jo 1400-luvulla, mutta on entisöity barokkityyliin 1700-luvulla. Nimeltään se on Pyhän Johanneksen kirkko (The Church of St. Johns, liettuaksi:  Vilniaus Šv. Jono Krikštytojo ir Šv. Jono apaštalo ir evangelisto bažnyčia).  Tällaisia kuorojen kannalta akustiikaltaan hienoja kirkkoja on Vilnassa useita.

Yliopiston pohjoismaidsn filologian opiskelijoiden tekemä esite kuoron konsertista 

Östersundin kuoroa ei  kannatakaan verrata  Allmänna Sången –kuoroon. Se on eräänlainen keskitason pikkukaupunkikuoro. Ei sillä ole koskaan mitään mahdollisuuksia päästä esiintymään Moskovan konservatorion suureen saliin. Tuskinpa sen laulajilla on samaa määrää lauluopintoja takanaan. Konsertti ei ollut kuitenkaan huono, mikä vain todistaa Ruotsin kuorojen korkeasta tasosta. Puutteita yhteissoinnussa tietysti oli runsaasti. Kuoron pelastus oli kuitenkin ohjelmisto. Se oli taiten valittu ja tuntui sopivan kuorolle ja kirkon akustiikalle. Oli hyvin valitettavaa, että konsertissa oli kovin vähän yleisöä. On tapana sanoa ”kourallinen”, minusta tuntuu, että siellä oli sitäkin vähemmän. Kuoro kuitenkin pani parastaan ja jätti ainakin minulle itsestään ihan suhteellisen positiivisen kuvan. Kuoron ongelma oli miesäänet. Ne olivat lievästi sanottuna heikohkoja, mutta osin tämä tunne johtui erityisen vahvoista naisäänistä. Varsinkin kuoron upeat sopraanot lumosivat minut täysin.

Selvitän hieman kuoron ohjelmistoa. Jokaista ohjelmanumeroa en voi kommentoida.  Kommentoin, mitä muistan. Kuoron ideana oli esittää musiikkia eri pohjoismaista ja Baltiasta. Islannista ei tainnut olla yhtään edustajaa. Tässä onluettelo säveltäjänimistä: John Höyby, Egil Hovland, Knut Nystedt, Ola Gjeilo, Nils-Erik Fougstedt, Arvo Pärt, Konstantinas Ciurlionis, Rihards Dubra, Mikael Carlsson, Nils Lindberg, David Wikander, Wilhelm Peterson-Berger, Oskar Lindberg.

Ciurlionis oli mukana Liettuan edustajana. Hänen säveltämänsä Kyrie osui kyllä minun sydämeeni. Konsertin paras esitys oli amerikkalaistuneen norjalaisen kuorosäveltäjän Ola Gjeilon  Ubi Caritas.   Hän muistuttaa hieman nykypäivän muotisäveltäjää Eric Whitacrea. Hänen sävellyksissään on kauniita sointuja, mutta sisällöltään ne ovat monien mielestä tyhjänpäiväisiä. Gjeiloa löytyy kyllä Youtubesta riittämiin. Suosittelen tutustumista. Minulle Ubi Caritas on hieno sävellys ja erityisen vaikuttavasti se soi Östersundin kuoron laulamana.  Norjalaisen Egil Hovlandin Karin Boyes aftonbön  oli myös kaunista kuoromusiikkia ja sopivan helppoa pikkukaupungin kuorolle. Viroa edustaneen Pärtin Bogoróditse Djévo on tietysti jo klassikko, eikä se huonolta kuulostanut Östersundinkaan kuoron laulamana.  Suomalaista säveltäjäkuntaa edusti Nils-Erik Fougstedt, jonka sävellyksestä muistan vain, että se oli kauniisti soiva pikkusävellys. Tanskaa edusti John Höybye (Marssol). Norjalaisen Knut Nystedtin  Peace I leave with you  oli muistaakseni hieman vaikeammasta päästä . Latvialaisen Rihards Dupran Pater Noster oli hieno sävellys, niin kuin aina latvialaisilla. Sitten oli vielä ruotsalaiset  Mikael Carlsson ja  Nils Lindberg, joiden sävellyksistä en nyt saa minkäänlaista mielikuvaa.

Yksi sävellys oli molempien kuorojen ohjelmistossa. Se oli ruotsalaisen David Wikanderin sävellyksen Kung Liljekonvalje . Siinä pääsi östersundilaisten hienot korkeat naisäänet hehkuttamaan. Kyseessä on  kaunis yksinkertainen laulu.  Toki edellisestä esityksestä on jo pitkä aika, mutta kyllä östersundilaiset tuntuivat pärjäävän siinä missä tukholmalaisetkin. Vaikutuksensa on varmaan myös akustiikassa.

Wilhelm Peterson-Bergerin  Killebukken oli reipas piristävä välikappale.  Se olisi sopinut myös Allmänna Sången –kuoron konsertin piristeeksi. Viimeisenä esitettiin Oskar Lindbergin Pingst, joka  sopi hyvin loppuun.  Sain konsertin aikana nauttia myös ihastuttavan sopraanosoolon, mutta en valitettavasti muista, minkä sävellyksen yhteydessä.

Oli tuolloin hyvin valitettavaa, että pienen ruotsalaisen Östersundin kaupungin kuoro  piti konsertin Vilnan yliopiston hienoakustisessa tuomiokirkossa mitättömän pienelle yleisölle. Kuoro ei liene maan maineikkaimpia, mutta hienosti laaditulla ohjelmistolla oli saatu hyvä kokonaisuus ja lopputuloksena oli nautittavaa kuoromusiikkia.  Miesäänet oli kuoron jonkinlainen murheenkryyni, mutta ei sen väliä, kun kuoron sopraanot siinä akustiikassa sointuivat aivan ihanasti eikä moittia voi alttojakaan. Kuten yllä jo totesin, sekakuoroissa miesäänillä on ongelmia, varsinkin noissa pikkukaupunkien kuoroissa.  Useinhan saattaa olla niin, että juuri ne naiset (puolisot) vetävät miehensä kuoroihin mukaan, eikä heillä ole yhtä hyviä laulajanlahjoja. Monen mielestä taidan puhua palturia, mutta tässä se on helppo tehdä, kun kukaan ei ole vänkäämässä vastaan.

…..

Tähän loppuun olen valinnut hieman linkkejä ja laulujen sanoja. Yllä olen jo muutaman linkin laittanut. Nyt niitä tulee lisää. Valitettavasti kovin laadukkaita Allmänna Sången –kuoron esityksiä ei youtubesta löydy, mutta laitan yhden kuitenkin mukaan. Kuoroa johtaa kuitenkin aivan toinen henkilö . Spotifysta löytynee halukkaille musiikkia, mutta siihen en nyt puutu.

Alkuun olen valinnut Hugo Alfvenin laulun Aftonen . En tuntenut sitä ennen Moskovan matkaani. Nyt se on yksi suosikkilauluistani. Tässä sen upea lyriikkaa

Skogen står tyst, himlen är klar

Hör, huru tjusande vallhornet lullar

Kvällssolens bloss sig stilla sänker

Sänker sig ner uti den lugna, klara våg

Ibland dälder, gröna kullar

eko kring nejden far.

Esittäjäksi valitsen tällä kertaa lauluyhtyeen lauluyhtyeen The Real Group. Aftonen löytyy levyltä Stämning:

http://www.youtube.com/watch?v=J3F32AzRX84

Esityksistä oli todella runsauden pulaa. Tästä esitykestä löysin  kaipaamaani herkkyyttä.

Seuraavana on vuorossa David Wikanderin Kung Liljekonvalje, joka oli siis molempien konserttien ohjelmistossa. Esittäjänä on Kammarkören Tukholmasta johtajanaan Eric Ericsson.  Gustav Frödingin hieno sanoitus löytyy linkistä:

http://www.youtube.com/watch?v=i2BPQgFDSMw

Seuraavana Allmänna Sången esittää Hans-Ola Ericssonin Under Linden, solistina Ingrid Jernstedt:

http://www.youtube.com/watch?v=TQ37qelzaV0

Jaakko Mäntyjärven  sävellyksen Canticum Calamitatis Maritimae esittää mielestäni parhaiten  kamarikuoro Cor Cantiamo Pohjois-Illinoisin yliopistosta:

http://www.youtube.com/watch?v=VxoZH1OjXjE

Östersundin kuoron ohjelmistossa oli Oskar Lindbergin sävellys Pingst. Sen tässä esittää  S:t Jacobs Ungdomskör Tukholmasta:

http://www.youtube.com/watch?v=zJxrQTOQECQ

Vertailun vuoksi laitan Ruotsin kamarikuoron esityksen, koska en osaa päättää, kumpi on parempi.

http://www.youtube.com/watch?v=yBwBcPmOGnU

Seuraava linkkil on Sergei Rahmaninovin Ave Maria (Bogoroditse Devo):

http://www.youtube.com/watch?v=7y5GMYSBdhM

Lopuksi vielä Ola Gjeilon Ubi Caritas sanoituksen kera (latinaksi ja ruotsiksi)

http://www.youtube.com/watch?v=zvI5sNucz1w

Ola Gjeilo:

Ubi caritas

Ubi caritas et amor, Deus ibi est.

Congregavit nos in unum Christi amor. Congregavit nos in unum Christi amor. Exsultemus, et in ipso jucundemur. Exsultemus et in ipso jucundemur. Timeamus, et amemus Deum vivum. Timeamus et amemus Deum vivum.Et ex corde diligamus nos sincero.

Et ex corde diligamus nos sincero. Ubi caritas et amor, Deus ibi est. Ubi caritas et amor, Deus ibi est. Congreavit nos in unum Christi amor

Amen.

Ubi caritas et amor, Deus ibi est.

Där barmhärtighet och kärlek är, där är Gud. Kristi kärlek ha samlat oss till ett. Låt oss fröjdas och vara glada i honom. Låt oss frukta och låt oss älska den levande Guden. Och må vi älska varandra med ett uppriktigt hjärta. Där barmhärtighet kärlek är, där är Gud.

Amen

Tapaus pariisilaisessa oopperassa

Tästä tapauksesta luin Ria Novostin uutisesta: http://ria.ru/world/20141020/1029061289.html. Uutinen oli asiallinen taustoja hyvin valaiseva. Tässä on siitä suomennettuna lyhennetty ja hieman muokattu versio. Uutinen perustuu AFP:n uutiseen.

...

Niqab-kasvohuntua käyttänyt nainen poistettiin pariisilaisesta oopperasta näyttelijöiden vaatimuksesta.

Ranskassa huhtikuussa vuonna 2011 voimaan tullut laki kieltää julkisilla paikoilla ja kadulla käyttämästä täysin peittävää huntua. Niihin kuuluvat iranilainen parandža, arabialainen niqab sekä afgaanien ja pakistanilaisten käyttämä burka.

Niqab-huntua yllään pitänyt nainen poistettiin pariisilaisesta oopperasta (Opera de Bastille). Ranskan hallitus pyytää teattereita tarkastamaan uudelleen huntujen käyttöä koskevat säännöt.

Välikohtaus syntyi Traviata-oopperan esityksen aikana 3. lokakuuta. Nainen, oli eräästä Persian lahden maasta paikalle saapunut turisti. Hän istui ensimmäisessä rivissä päässään huivi ja huntu, vain silmät olivat näkyvissä.  Oopperan apulaisjohtaja sai tietää tästä väliajalla. Hänelle ilmoitettiin, että eräät oopperassa mukana olleet esiintyjät kieltäytyivät laulamasta, ellei mihinkään toimiin ryhdytä.

Naiselle ilmoitettiin, että hänen käyttämäänsä asu ei ole Ranskassa julkisilla paikoilla sallittu ja häntä pyydettiin paljastamaan kasvonsa. Naisen seurana ollut mies pyysi seuralaistaan nousemaan ylös ja he poistuivat paikalta. Nyt Ranskan ministeriö miettii uusia sääntöjä teattereille, museoille ja muille julkisille laitoksille huntujen käytölle.

Huhtikuun 11. päivänä vuonna 2011 voimaan tullut laki kieltää käyttämästä julkisilla paikoilla täysin peittävää huntua, joihin katsotaan kuuuluviksi iranilainen parandža, arabialainen niqab sekä afgaanien ja pakistanilaisten käyttämä  burka. Kaikki nämä islamilaiset asut peittävät lähes kokonaan naisen vartalon ja burka peittää kasvotkin täysin.  Lain mukaan naisia kielletään 150 euron sakon uhalla tulemasta julkisille paikoille kasvot peitettyinä. Julkisiksi paikoiksi lasketaan mm. kadut, puistot, uimarannat, kaupat, ravintolat, teatterit, rautatieasemat, virastot, oppilaitokset, sairaalat, museot, kirjastot, urheilusalit ja julkinen liikenne.

Islamin uskoisia ei kuitenkaan rajoiteta käyttämästä burkaa, niqabia ja parandžaa kotona, hotellihuoneissa, yhdistysten suljetuissa tiloissa eikä yrityksissä. Myös erilaisissa kulttuurin harjoittamiseen liittyvissä paikoissa sekä uskonnollisissa menoissa voi käyttää kasvot peittävää vaatetusta.

…

Keskustelua en jaksanut lukea, mutta pari kommenttia iski silmään.

Eräs totesi venäläistä sananlaskua lainaten, että ” Cо своим уставом в чужой монастырь не ходят”. Englanniksi sopivin vastine olisi:” When in Rome, do as the Romans do”. Suora käännös on kuitenkin: "Vieraaseen luostariin ei mennä omien ohjesääntöjen kanssa". Suomessa on hyvin lyhyt vastine: ”Maassa maan tavalla.”

Eräs toinen palautti mieleen, mitä tapahtui Nors Ost –musikaalin esityksessä Moskovassa vuonna 2002: https://en.wikipedia.org/wiki/Moscow_theater_hostage_crisis .

MIHAIL LERMONTOV JA HÄNEN MOSKOVAN KOTIMUSEONSA

Pjotr Zabolotskin maalaus vuodelta 1837 (Tretjakovin galleria, Moskova)

Hieman taustaa

Ennen kuin kerron sanaakaan tästä Moskovassa sijaitsevasta kotimuseosta, niin täytyy kertoa jotain itse Mihail Jurjevitsh Lermontovista. Häntä pidetään yhtenä venäläisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Hän syntyi vuonna 1914 Moskovassa ja kuoli kaksintaistelussa vuonna 1941 27-vuotiaana Pjatigorskissa Kaukasiassa. Syynä kaksintaisteluun oli Mihail Jurjevitshin vitsailu erästä toista henkilöä kohtaan.  Tämä toinen osapuoli koki vitsit niin loukkaaviksi, että pyysi Mihail Jurjevitshia vaikenemaan. Lermontov ei varoituksista välittänyt, vaan jatkoi samaan tapaan suulla suuremmalla. Tuon ajan kunniakoodin mukaan vastapuoli oli velvollinen haastamaan Lermontovin kaksintaisteluun. Siinä tämä runoilijanero sai surmansa heti ensimmäisestä laukauksesta.

Jotain on kerrottava myös Mihailin lapsuudesta ja perheestä. Perhe asui Penzan kuvernementissa

Kartanomuseo Tarhanyssa 

Keski-Venäjällä, Tarhanyn kartanossa. Mihailin äiti kuitenkin tuotiin Moskovaan synnyttämään, koska se koettiin turvallisemmaksi.  Mihailin ollessa kolmevuotias hänen äitinsä kuoli. Sen jälkeen Mihail-pojasta huolehti hänen isoäitinsä Elizaveta Arsenjeva. Mihail vietti lapsuutensa Tarhanyn kartanossa, joka nykyisin toimii museona( http://www.tarhany.ru/ ). Kerrotaan, että isoäiti hemmotteli tyttärenpoikaansa, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hänen luonteeseensa. Kun Mihail oli kymmenvuotias, isoäiti vei hänet Kaukasukselle. Myöhemmin aikuisiällä Kaukasia tuli Lermontoville hyvin läheiseksi ja siellähän hän lopulta kohtasi myös kuolemansa.  

Mihail Lermontov 3-4 -vuotiaana

7-vuotias Mihail

Myöhemmin isoäiti toi Mihailin Moskovaan ja laittoi hänet opiskelemaan aatelisille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen. Tästä alkoivat Mihailin Moskovan vuodet.

Rakennuksessa, jossa tämän jutun aiheena oleva kotimuseo sijaitsee, Mihail Lermontov asui kotimuseon oppaan mukaan noin kolme vuotta opiskellen tuona aikana Moskovan yliopistossa. Vuonna 1932 hän siirtyi Pietariin tarkoituksenaan jatkaa siellä opintojaan. Pietarissa ei kuitenkaan hyväksytty hänen Moskovan opintojaan opintosuorituksiksi, minkä johdosta hän jätti yliopisto-opinnot ja siirtyi sotilasuralle. Tämän johdosta hän vietti paljon aikaansa Kaukasuksella.

Kotimuseossa

Nyt mennään varsinaiseen aiheeseen. Ylä olevasta johdannosta jo selveni, että tämä ei suinkaan ole tärkeimpiä Lermontov-museoita, mutta todetaan jo tässä vaiheessa, että monta kiinnostavaa seikkaa sekin kätkee sisäänsä.

Mihail Lermontovin kotimuseo osoittautui hyvin kodikkaaksi paikaksi. Aluksi sitä oli hieman vaikea löytää, koska lähestyin paikkaa väärästä suunnasta.  Itse asiassa helpoiten sinne pääsee Hovyj Arbat –kadulta, kun Arbatskaja-metroasemalta päin kävelee kadun oikeaa puolta ensin pienen valkoisen Simeon Stolpnikin kirkon ohi (sen, jossa Gogolkin aikoinaan kävi) ja kirjakauppa Don Knigin kohdalta poikkeaa oikealle. Vastaan tulee Malaja Moltshanovka –katu ja edessä näkyy massiivisten kivitalojen keskellä vaalean ruskea sympaattisen tuntuinen puutalo, jonka pihaa reunustaa vitivalkoinen puuaita.

Lermontovin kotimuseo Malaja Moltshanovkalla

Menin portista sisään hieman arkaillen, koska se todella näytti jonkun kotipihalta, yksityisalueelta.  Piha oli minulle elämys jo sinällään. Massiivisen kiviviidakon ja  betonibunkkereiden keskeltä löytyi tällainen viheriöivä keidas. Aivan kuin olisin taikasauvan iskusta siirtynyt maaseudun rauhaan. Tunsin olevani kaukana meluisan Moskovan kiireestä ja pakokaasuista. Pihalla näytti olevan puutarhapöytä ja muutama tuoli. Pöydän ääressä muutama nainen näytti viettävän keskipäivän rupatteluhetkeä. Museoon oli kaksi ovea enkä tajunnut, kummasta pitää mennä sisään. Ratkaisu löytyi edestäni. Seurasin nimittäin erästä vanhempaa rouvaa, joka niin ikään sattui etsimään museota. Meillä oli sama suunta.

Museo oli pieni ja kodikas, mutta myös tyhjän tuntuinen, mikä toi sille hieman kolkkoutta. Minut otettiin vastaan kuin yllätysvieras.  Kaikki tuntuivat kiireisiltä, koska odotettiin jotakin pienryhmää. Tuli alkuun jopa tunne, että olin häiriöksi, mutta se johtui vain museon vähälukuisen työntekijämäärän kiireestä. Aikaa toki löytyi. Lisäksi lipunmyyjä ilmoitti ilouutisen: tänään ei pääsymaksua peritä. Syynä saattoi olla jokin vakiintunut periaate tyyliin ”kuun viimeisenä perjantaina sisäänpääsy on vapaa”.

Saimme yllä mainitsemani rouvan kanssa oman oppaan, erään vanhemman herran. Opastus oli riittävän perusteellinen ja kaikin puolin miellyttävä. Museoväki tuntui aivan kuin ilahtuneen siitä, että saivat vieraakseen ulkomaalaisen ja vielä venäjän kielen taitoisen.  Käytännössä opastuksesta osallisena olin vain minä, sillä se rouva toki kulki seuranamme, mutta ei hän paljoa kuunnellut. Hän kierteli ympäriinsä ja katse harhaili aivan muussa, mistä opas kertoi.

Jokin aika sitten kirjoitin johdannon Moskovan kotimuseoista. Tuolloin mainitsin, että museon henkilökunta muuttuu asukkaansa kaltaiseksi. Tässä museossa oli kyllä leppoisa tunnelma, mutta samalla siinä oli jonkinlaista järjestystä, jollaista sotilashenkilön kotimuseolta voi odottaakin. Minä tietysti seurasin opastani uskollisena kuin koira, mutta tuo rouva alkoi harhailla sinne tänne. Siitä opas ei oikein tuntunut pitävän. Lisäksi hän ei kuunnellut selostusta. Sitten sattui muutaman kerran niin, että tuo rouva kysyi jotakin sellaista, josta opas oli juuri kertonut. Ei opas tietenkään ärähtänyt, mutta rouva sai kuitenkin pisteliään huomautuksen, että ”juurihan minä siitä kerroin”. Tämänkaltaiseen pisteliäisyyteen rouva tuntui olevan tottunut.

Tein myös yhden toisen tätä tukevan huomion. Aavistin melko pian, että museossa tuntui olevan hyvin jämäkkä työnjako. Museon aulaan tullessani pääopas ei juuri sinä hetkenä sattunut olemaan paikalla. En siksi saanut heti suoraa vastausta kysymykseeni. Pienen hetken päästä tämä tomera rouva ilmestyi ja asia selkeni tervetulotoivotuksista alkaen. Ja kun sujautin nopeasti takkini naulakkoon, samassa oppaani (siis se herra) jo pyysi meitä seuraamaan häntä. Sen suurempia aikailematta päästiin asiaan.

Lermontovin työpöytä

Menimme ensin yläkertaan. Siellä sijaitsi runoilijan oma huone. Keskeisellä paikalla oli tietysti kirjoituspöytä, jonka ääressä nuori Mihail suoritti opintojaan. Huoneessa oli myös kitara. Kysyin, osasiko Mihail soittaa. Siihen sain kieltävän vastauksen. Sen sijaan hän oli hyvin taitava piirtäjä ja maalari.

Opas kertoi, että Lermontovin luona kokoontui opiskelutovereita iltaa istumaan. Kitaran säestyksellä laulettiin ja pidettiin hauskaa. Tämä jollain lailla rikkoo sitä kuvaa, minkä minä olen hänestä lukemieni tekstien kautta saanut. Nimittäin saamani käsityksen mukaan Lermontov oli syrjään vetäytyvä, hän vältti juhlia eikä hänellä ollut juurikaan ystäviä.

Alakerrassa keskeinen huone oli Mihailin isoäidin huone. Huone oli kai sangen tyypillinen ulkonäöstään huolehtivan hienon aatelisrouvan huone. Kiinnitin huomiota valokuviin. Tässä huoneessa otin ainoan oman valokuvani pikku-Mihailista, hänen äidistään ja isoäidistä. Isä oli hieman syrjempänä, mutta isoäidin ja Mihailin isän suhde olikin hyvin tulehtunut (siitä kerron tarkemmin kirjoitukseni lopussa).

Isoäidin huoneessa: vasemmalle Mihailin äiti, oikealla isoäiti

Mihailin isoäidistä on kerrottava se seikka, että hän kuului hyvin tunnettuun Stolypinin sukuun. Stolypinin suku on 1500-luvulta peräisin oleva hyvin tunnettu aatelissuku. Monella Stolypinilla on Venäjän historiassa hyvin merkittävä rooli. On siis luonnollista, että myös Lermontovin isoäiti oli aikansa Moskovassa hyvin arvostettu henkilö.

Mainitsin jo Lermontovin olleen hyvin taitava piirtäjä ja maalari. Kun hän kirjoitti ihailemallaan naiselle runon tai kirjeen, hänellä oli tapana laittaa oheen kuvitus. Ne olivat häkellyttävän kauniita piirroksia. Mainittakoon, että Aleksandr Pushkin oli omaksunut saman tavan. Saatoin seuraavana päivänä Pushkin-museossa verrata näiden kahden runoilijan piirustustaitoja, ja täytyy todeta, että Lermontov oli parempi. Häntä olisi täydellä syyllä voinut kutsua myös taiteilijaksi.

Taidonnäyte Lermontovin rakkauskirjeestä

Lermontovilla oli luonnollisesti runsaasti romansseja. Yksi ihastuksen kohde oli Varvara Lopuhina. Häneen liittyy kaksi Lermontovin tekemää maalausta.  Ensimmäinen maalaus oli Emilian hahmo näytelmästä Espanjalaiset (Испанцы). Mallina oli yllä mainittu Varvara, jonka Lermontov maalasi espanjalaisen nunnan asuun. Toinen maalaus on Lermontovin omakuva. Hän lahjoitti nämä kaksi maalaustaan Varvaralle, joka oli tuolloin naimisissa itseään vanhemman miehen kanssa. Aviomies ei luonnollisestikaan tästä pitänyt, vaan sai mustasukkaisuuden puuskan ja vaati maalausten hävittämistä. Varvara halusi saada maalaukset suojaan ja luovutti ne ystävättärelleen. Kuin ihmeen kaupalla ne on lopulta saatu museoon. Aikojen kuluessa työt päätyivät Saksaan. Pitkien vaiheiden jälkeen niiden haltija lahjoitti maalaukset museolle.

Mihail Lermontovin maalaus rakastamastaan Varvara Lopuhinasta

Lermontovin Varvara Lopuhinalle lahjoittama omakuva

Opas kertoi, että Mihail Lermontovilla oli pitkään luulo, että hänen sukujuurensa (isänsä kautta) ovat peräisin Espanjasta. Siitä johtui kiinnostus Espanjaan ja sen kulttuuriin. Myöhemmin kävi ilmi, että hänen sukujuurensa juontavatkin juurensa Skotlantiin. Hänen skotlantilainen esi-isänsä on siis muuttanut joskus muinoin Venäjälle asumaan.

Keskustelu Lermontovin sukujuurista jatkuu vielä tänäkin päivänä. Nimittäin tänään silmiini sattui artikkeli aiheesta  (http://ria.ru/culture/20141016/1028641112.html#ixzz3GOcB3bv1). Lermontovin esi-isä oli aatelismies nimeltään Georg Lermont (n.1596-1634). 1600-luvulla hän lähti Puolaan Belyin linnoitukseen Smolenskin alueelle. Hän taisteli aluksi Puolan joukoissa, mutta siirtyi ennen pitkää Venäjän puolelle. Georgin kolmesta pojasta keskimmäinen venäläistyi ja kastatti itsensä ortodoksiksi. Sukunimi muotoutui Lermontoviksi. Nähtävästi jotkut epäilevät tämän tarinan todenmukaisuutta. Sukujen vaakunat kuitenkin muistuttavat kovasti toisiaan. Todettakoon, että Mihailin esi-isästä Georgista ei opas kertonut mitään. Etsin tietoni netistä. Siitä kiitos Googlelle.

Kysyin oppaalta, miten hyvin Lermontov ja Pushkin tunsivat toisensa. Hän totesi, että he ovat todennäköisesti tavanneet joskus, mutta minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta heillä ei varsinaisesti ollut. Toki Pushkinin kuolema vaikutti Lermontoviin, mistä oli seurauksena vaikuttava runo Runoilijan kuolema (Смерть поэта), joka levisi Pushkinin kuoleman jälkeen nopeasti opiskelijapiireissä kädestä käteen.

Oikeastaan nähdessäni ensi kerran kotimuseon rakennuksen tuli mieleeni, miten tällainen pieni ja vaatimaton puutalo on olemassa Moskovan keskustassa korkeintaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Kremlistä. Kysyinkin oppaalta, miten on mahdollista, että se on vielä pystyssä ja kaiken lisäksi loistavassa kunnossa entisöitynä. Tietysti jälkeenpäin rakennukseen on rakennettu pienehkö lisäsiipi, mutta kokonaisuutta se ei ole kuitenkaan rikkonut. Rakennuksen ympärillä on hienoja suurlähetystö- ja ministeriörakennuksia sekä Novyj Arbatin parikymmenkerroksisia harmaita kerrostaloja. Kävin Neuvostoliitossa ensi kerran 70-luvun puolivälissä ja muistan kuinka tuolloin niistä ylpeiltiin uuden ajan asuinrakentamisen moderneina luomuksina.

Opas vastasi kysymykseeni hymyillen tietämättä mitä sanoa mutta kuitenkin pientä ylpeyttä tuntien: ”Niinpä!” Ymmärsin sen tarkoittavan, että heitä on onnistanut. Uuden rakentamisen buumissa tuollainen väritön, varmaankin välillä hyvin huonossa kunnossa ollut puutalo olisi ollut helppo panna maan tasalle. Nähtävästi päättäjissä on onneksi kuitenkin löytynyt henkilöitä, jotka ovat tajunneet tuon vaatimattoman rakennuksen kuuluvan osana Stolypinin ja Lermontovin sukujen perintöön.

Loppuun voisin todeta pari sanaa oppaasta. Keskustelu oppaan kanssa oli lämminhenkistä ja leppoisaa. Siihen vaikutti varmaan hidas puhetyyli ja äänen sävyä voisin kuvata ilmaisulla ’rauhallisen pehmeä’.

On kai turha kertoa rakennuksen arkkitehtuurista, myöhemmin rakennetusta lisäsiivestä tai palvelusväen tiloista. Totean vielä sen, että museo tuoksui ”tuoreelta”. Eli siihen on aivan vastikään tehty perusremontti.   Siellä tuntui olevan hieman väljää. Yhteen huoneeseen emme päässeet, ehkä siellä tehtiin kunnostustöitä. Yhdessä pikkuhuoneessa oli jokin vierailunäyttely. Ala-aulassa oli samanlainen lukulaite kuin Gogolin kotimuseossa. Gogolin museossa niitä oli pitkä rivi, täällä vain yksi. Sen avulla pääsi tutustumaan Lermontovin tuotantoon ja elämänhistoriaan. Surffailin sen parissa jonkin aikaa ja kiitoksen esitettyäni lähdin jatkamaan matkaa.  Tietysti eksyin siihen isoon Dom knigi –kirjatavarataloon enkä minä sieltä tyhjin käsin poistunut. Kehotan kuitenkin kirjan ystäviä menemään mieluummin Ljubjanka-metroaseman luona olevaan Biblioglobus-kirjakauppaan, sillä sielä hintataso on hieman halvempi. Tämä koskee ainakin klassista musiikkia ja dvd-elokuvia. Sieltä Biblioglobuksesta löysin vuodelta 1943 peräisin olevan elokuvan Lermontovista.  Kommenttini siihen on lyhyt: en suosittele. Myös vuonna 1989 on valmistunut Lermontovin elämää käsittelevä elokuva. Sitä en ole nähnyt.

Pakko minun on mainittava tämäkin, vaikka se ei liity vähääkään nyt käsiteltävään aiheeseen. Moskova on upea kulttuurikaupunki ja joskus siellä tekee mahtavia löytöjä. Niin kävi nytkin, kun etsin Lermontovin kotimuseota. Malaja moltshanovka –kadulla lähes kotimuseon vieressä on rauta-aita. Pahana tapanani on kurkkia kaikkialle.  Tiirailin nytkin rautaristikon taakse ja näin aivan ihmeellisiä asioita, joihin (toivottavasti) palaan myöhemmin, kun käsittelen toisen Mihail-nimisen kirjailijan eli Mihail Bulgakovin Moskovaa.  

….

Mutta unohdinpa kuitenkin yhden tärkeän asian. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoissa ei ole tapana kertoa asukkaan ja sen suvun ikävistä asioista. Täytyy muistuttaa, että Mihailin äidin kuolemaan liittyy tragedia, josta museossa ei mainittu sanaakaan. Äitihän kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Kuoleman taustalla on isän mustasukkaisuudesta johtuvaa väkivaltaista käytöstä. Vihan puuskan johdosta äidin jo aiemminkin ilmennyt sairaus on puhjennut uudestaan ja aiheuttanut kuoleman. Tämän pohjalta on täysin ymmärrettävää, miksi tyttärenpojastaan huolehtinut isoäiti ei voinut sietää tyttärensä isää. Opas ei tällaisiin asioihin kajonnut.

Lopun irtiotto ja runosuomennos

Paljon olisi vielä minullakin Lemontovin elämästä tutkimista. Lokakuun 15. päivä vietettiin runoilijan syntymän 200-vuotispäivää. Venäläisessä mediassa on sen johdosta ollut paljon Lermontovia koskevia kirjoituksia. Jos niitä kaikkia nyt kommentoisin, niin tämä juttuni ei loppuisi koskaan. Muutamaan juttuun saatan joskus palata. Mihail Lermontovin merkitystä korostaa sekin, että itse presidenti Vladimir Putin kävi laskemassa kukkia Tarhanyssa runoilijan haudalle (http://ria.ru/culture/20141015/1028464822.html#ixzz3GEZDuSMo).

Viittaan nyt kuitenkin yhteen tekstiin. Mieleeni jäi erään nimekkään toimittajan kolumnin ensimmäinen kappale. Hän nimittäin ihmettelee, miksi ylipäänsä Lermontovista on tehty Venäjän kirjallisuuden suuri klassikko. Hän ei tuntunut antavan arvoa Lermontovin lyriikalle, joka on paljolti vain kypsymättömän teinipojan rakkauden tuskaa. Kirjoittaja saattaa olla osin oikeassa, mutta en kuitenkaan käsittele aihetta pitempään jo senkin vuoksi, että eihän minun tehtävänäni ole määritellä, keitä Venäjän runoilijoista voidaan pitää suurimmista suurimpina. Minulle ja monelle tuntemalleni venäläiselle Lermontovin lyriikka merkitsee paljon. Eniten kai pidän kuitenkin hänen romaanistaan Aikamme sankari (Герой нашего времени), jota on luonnehdittu ensimmäiseksi venäläisen kirjallisuuden psykologiseksi romaaniksi.

Laitan loppuun runon, josta V.K.Trask on tehnyt 30-luvulla oivan suomennoksen. Sen perässä on alkukielinen versio. Runon edessä pysähdyn syntyihin syviin. Varhaisnuoruuden romanttista  intohimoa hehkuva Pushkinin jäljittelijä on poissa. Tässä on kypsän, monet vaiheet elämässään jo kokeneen mutta vieläkin niin kovin nuoren matkaajan punnittua filosofiaa. Tämän oivaltamiseen Lermontoville riitti neljännesvuosisata. Kullakin meistä on oma aikansa. Pidetään siitä kiinni, täysillä - niin kuin Lermontov.

ON IKÄVÄÄ, SYNKKÄÄ (И скучно и грустно)

On ikävää, synkkää, - ei ystävää ainuttakaan
kun masennus mieleni täyttää...
Niin, toiveet!... Miks toivoisin turhaan ja alati vaan? ...
Ja vuodet ne vierii - en voi niitä käyttää.

Vaan rakastaa... Ketä? Ei iäksi kiintyä vois,
ja hetkeksi - ei maksa vaivaa.
Mä itseäin tarkkaan: on entisyys haihtunut pois,
sen muistoja turha on esille kaivaa...

Ja halut? - Ah, paranee suloinen sairaus tuo,
kun järki saa hiukankin tilaa.
Ja elämä - katseen kun tyynesti siihen vaan luo, -
on peräti tyhjää ja typerää pilaa...

(tammikuu 1840)

И скучно и грустно

И скучно и грустно! - и некому руку подать

В минуту душевной невзгоды...

Желанья... что пользы напрасно и вечно желать?

А годы проходят - все лучшие годы!

Любить - но кого же? - на время не стоит труда,

А вечно любить невозможно...

В себя ли заглянешь? - там прошлого нет и следа,

И радость, и муки, и все там ничтожно.

Что страсти? - ведь рано иль поздно их сладкий недуг

Исчезнет при слове рассудка,

И жизнь, как посмотришь с холодным вниманьем вокруг -

Такая пустая и глупая шутка!

Январь 1840 

Muistomerkki Pjatigorskissa. Tässä Lermontov kävi elämänsä viimeisen kaksintaistelunsa.

NIKOLAI GOGOL – kotimuseosta, kirjailijasta itsestään ja vähän muustakin

Aloitan kotimuseosarjani Gogolin kotimuseosta. Museo sijaitsee Nikitski bulevardilla vilkkaan Novyj Arbat –kadun liepeillä (http://www.domgogolya.ru/museum/ ). Lähin metroasema on Arbatskaja, ja lähellä on myös tunnettu kävelykatu Arbat, jossa puolestaan sijaitsee Aleksandr Pushkinin kotimuseo. Ja mainitaan vielä sekin, että Mihail Lermontovin kotimuseo sijaitsee aivan Novyj Arbat –kadun korkeiden harmaiden kerrostalojen takana olevalla pikkukadulla samalla puolella kuin Gogolin museo. Eli pienissä ympyröissä liikutaan.

Gogolilla ei ollut varsinaisesti omaa asuntoa. Kyseessä on kreivi Aleksandr Tolstoin kartano. Siellä kirjailija vietti elämänsä neljä viimeistä vuotta. Uskonnollisen hurmoksen vuoksi mieleltään järkkynyt kirjailija kuoli 42-vuotiaana vuonna 1852.

Kadulta pihalle mentäessä suoraan edessä on kirjailijan patsas, josta löytyy kuva edellisen kirjoitukseni yhteydessä. Kartano on oikealla puolella.  Se on keltainen kaksikerroksinen, mielestäni komea rakennus. Varsinainen museo on rakennuksen alakerrassa. Yläkerrassa sijaitsee kirjasto ja luentosali, nekin ovat näkemisen arvoisia. Kannattaa tutustua museon englanninkielisille sivuille. Sieltä avautuu komea näkymä: http://www.domgogolya.ru/en/.   

Koululaiset odottavat pääsyä museoon

Gogolin teosten hahmoja patsaan kivijalassa

Pihan keskellä olevan patsaan jalustaan on veistetty hänen teostensa roolihahmoja. Saapuessani museoon patsaan ympärillä pyöri koululaisia, sillä samanaikaisesti museoon oli menossa peräti kaksi koululaisryhmää. Tämä saikin museon lähinnä tyypillisenoloisista venäläisistä babushka-mummoista koostuvan henkilökunnan kovin touhukkaaksi. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoiden henkilökunta muuttuu jollain lailla taiteilijan tai hänen roolihahmojensa kaltaisiksi. Tämä pätee erityisesti Gogolin museoon. Toki mielikuvitukseni rullaa joskus vilkkaasti, mutta väliin tuntui, että nuo minun mielestäni herttaiset mummot olivat kuin suoraan Kuolleiden sielujen, Reviisorin tai pietarilaisnovellien maailmasta.

Ymmärsin mummojen puheesta, että yleensä museossa ei vierailijoita käy kovin runsaasti. Tämä perjantai-keskipäivä sattui kuitenkin olemaan poikkeus. Oli kaksi koululaisryhmää. Teinit änkeytyivät pieniin huoneisiin ja oppaille oli tärkeä haaste saada nuoret kiinnostumaan ja eläytymään 1800-luvun puolenvälin maailmaan.  Tutustuin hieman netissä kirjoitettuihin palautteisiin museosta. Ne tuntuivat olevan pääosin myönteisiä. Niiden perusteella kyseessä on kuitenkin verrattain suosittu kirjailijamuseo.

Minuun tuo koululaisryntäys vaikutti sillä tavalla, että jouduin aloittamaan kierrokseni hieman poikkeavasti eri huoneista kuin yleensä. Koululaiset tutustuivat aluksi kirjailijan asuintilaan, minä aloitin tutustumiseni kirjailijan tuotantoa esittelevästä huoneesta, joka itse asiassa keskittyi Reviisoriin.

Lähes samaan aikaan museoon saapui venäjän kieltä osaamaton amerikkalainen nuorehko mies. Tuntui aluksi, että jäämme molemmat koululaisten jalkoihin, mutta tässä toteutui kotimuseon hieno piirre, josta kirjoitin edellisessä tekstissäni (johdanto). Kävijä on aina vieras, ja henkilökunta ottaa vieraat vastaan kuin kotiinsa. Vastaanotto oli vieraanvarainen ja ystävällinen. Eräs mummo ohjasi meidät molemmat käymään huoneet läpi eri järjestyksessä eikä siitä ainakaan minulle ollut yhtään haittaa. Ymmärsin oikein hyvin, että tuo museovierailu oli paljon tärkeämpi noille teineille, kuin meille pintaa tuijottaville turisteille. Kyse oli heidän oman kulttuuriperintönsä tukijalasta – klassikosta, jonka teoksiin ja henkilöhahmoihin he pääsevät tulevaisuudessa enemmän tai vähemmän perusteellisesti tutustumaan elleivät jo ole tutustuneet. Museovierailu on heille ensiksikin informatiivisesti tärkeä tapaus ja toisekseen myös mukava piriste koulun normaaliin arkeen. He näyttivät muuten ihan mukavilta nuorilta ja kaiken lisäksi uteliaisuutta ja innostusta oli ilmassa. Tämän voi tulkita positiiviseksi kannanotoksi venäläistä koululaitosta kohtaan.

Minua ja amerikkalaista miestä ohjannut mummo osoittautui liiankin innostuneeksi hääräilijäksi. Minä uskon, että eivät ne aina noin käyttäydy. Koululaisryhmät olivat vain saaneet mummot hieman pois tolaltaan. Minusta kaikki oli normaalia venäläistä temperamenttia, ja nautin kaikesta näkemästäni. Jenkkipoika oli kuitenkin sietokykynsä rajoilla. Ei se päällepäin näkynyt, koska kyseessä oli perusluonteeltaan hiljainen ja muutenkin säyseä kirjallisuuden harrastaja. Jos hän olisi ollut luonteeltaan hiemankin kiivaampi tai itsepäisempi, olisi hän hermostuksissaan tuulispäänä häipynyt koko paikasta. Minulle hän tokaisi lakonisesti, että ”nämä venäläiset mummot ovat pikkukenraaleja”. Yritin selittää jotain venäläisestä mentaliteetista, mutta ei se hänen kantaansa lieventänyt. Hänellä oli englanninkieliset selostukset huoneista ja esineistöstä. Siihen hänellä ei mummojen innon takia ollut kuitenkaan paljoa mahdollisuutta tutustua. Jenkkipoikaa kiusasi sekin, että museossa ei ollut yhtään englanninkielistä henkilöä.  Mummojen ohjailusta hän ei päässyt perille.

Sain tältä harvapuheiselta myös toisen kommentin: ”Minusta tämän tason kirjailija ansaitsisi kunnollisen museon.”

Kun jenkkipoika oli mennyt toiseen huoneeseen, mummo totesi minulle innoissaan salaa kuiskaten kuin ylpeä talonemäntä, joka on saanut ulkomaalaisen vieraan: ”Oi, hän on amerikkalainen! Olen lukenut Franklin Rooseveltin muistelmat. Mikä upea persoona!” Mietin jälkeenpäin tätä tilannetta. Innostunut hän kyllä oli saadessaan tavata ulkomaalaisia. Mutta ehkä häntä myös hieman harmitti vieraan kylmäkiskoisuus.

….

Nyt on kai aika jo siirtyä kertomaan itse näyttelystä. Varoitan kuitenkin, että saatan sortua liikaa sivuseikkoihin. Ei siis ole odotettavissa mikään loogisesti etenevä selostus.

Ensimmäinen tutustumani huone oli pääasiassa omistettu Reviisori-näytelmälle. Kyseessä oli kreivi Tolstoin entinen vierashuone.   Seinäesitteessä kerrottiin, että viides päivä marraskuuta 1851 Gogol luki näytelmäänsä ryhmälle kirjailijoita ja näyttelijöitä. Näytelmää oltiin valmistamassa erään moskovalaisen teatterin näyttämölle. Huoneen esittelyä varten oli tehty audioesitys, joka koostui pätkästä näytelmää. Siinä kuului se kuolematon lause, joka on jäänyt mieleeni jo lukioajoilta, kun minulla ei vielä ollut mitään suunnitelmia venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnoista. Kyseessä on tietysti kaupunginpäällikön repliikki: ”Miksi nauratte? Itsellenne nauratte.”

Audioesitykselle en lämmennyt, ja keskityinkin ihailemaan huonetta, joka oli kauniisti sisustettu. Seinällä oli muutamia kuvia, joista ikuistin Gogolin nuoruudenkuvan. Hänen nenänsä näytti jo teinipoikana olevan suunnattoman pitkä. Omasta nenäkompleksistahan hän kirjoitti ehkä parhaan kertomuksensa, monimielisen ”Nenän ” (Нос). Se on aikansa huomioon ottaen ihmeen moderni teos, joka on sittemmin innoittanut mm. Franz Kafkaa ja Philip Rothia. Yhdessä muiden pietarilaisnovellien (mm. Päällysviitan [ Шинель]) kanssa se on mullistanut kaunokirjallisen kerronnan.  

Nikolai nuorukaisena

Toki huoneessa oli maalauksia ja piirroksia myös muista henkilöistä. Erityisesti pitää mainita keisari Nikolai I:n maalaus. Vaikka Reviisorissa irvailtiin korruptiota ja ahneutta, keisari kuitenkin piti siitä niin paljon, että päästi sen läpi sensuurista sallien sen julkaisemisen ja esittämisen. Se on luonnollisesti syy, miksi keisari on saanut kuvansa huoneeseen. Vladimir Nabokov taisi Gogol-kirjassaan todeta, että keisarille sattui tässä asiassa lipsahdus, mutta onneksi niitäkin näillä suurmiehillä sattuu. Virallisesti kuitenkin kerrotaan keisarin vain pitäneen näytelmästä.

Lähes jokaisessa huoneessa oli jonkinlainen audio- tai audiovisuaalinen esitys. Ne oli ilmiselvästi tehty koululaisille. Aikuisesta kävijästä ne tuntuivat hieman naiiveilta. Koululaisille ne tietysti olivat jännittävämpiä kokemuksia. Uskon, että tuo yllä mainittu ja hienosti esitetty Reviisorin kohtauskin saa monet nauramaan.

Toinen huone oli kai jonkinlainen pienempi vierashuone. Olennaisinta tässä on kuitenkin, se että siinä huoneessa Nikolai Gogol vietti elämänsä viimeiset päivät sairasvuoteellaan. Gogol nukkui pois vanhan ajanlaskun mukaan 21. helmikuuta vuonna 1852 noin kello kahdeksalta aamulla. Kirjoitin ”nukkui pois”, sillä tällaisia kunnioittavia sanamuotoja opas juuri käytti. Kerrotaan, että viimeisenä yönään hän alkoi äänekkäästi huutaa: ”Tikapuut, tuokaa nopeasti tikapuut!”  Ne jäivät kirjailijan viimeisiksi sanoiksi. Minulle tulee heti mieleen Aleksis Kiven ”Minä elän”. Gogolin sanoissa ei ollut mitään niin ylevää.  Eikä kukaan ole edes halunnut sellaista keksiä. Tämän perusteella venäläiset ovat rehellistä väkeä, vaikka heillä onkin joskus taipumus klassikoita kanonisoidessaan kaunistella totuutta.

Tässä huoneessa näytettiin mielestäni paras audio-visuaalinen tehoste.  Opasmummomme järjesti minulle ja jenkkipojalle odottamattoman yllätyksen. Hän oli kovin salaperäisen ja innostuneen näköinen kehottaessaan meitä tuijottamaan nurkassa olevaa peiliä. Sitten hän sulki ovet ja verhot sekä sammutti kattovalot. Pilkkopimeässä hän kytki nauhurin päälle ja samalla alkoi soida jokin aavemainen ääniefekti. Nurkkaan syttyi aluksi himmeä valo, joka hiljalleen kirkastui heijastuen peiliin. Vähitellen peiliin ilmestyi kuolleen Gogolin valkoiset ”kasvot”. Kyseessä oli kirjailijan valkoinen kuolinnaamio, joka todellakin sijaitsi nurkassa, mutta jota emme olleet huomanneet.  Tilanne kesti vain hetken. Se oli hauska pikkuyllätys, joka on varmasti museon perusyleisössä eli koululaisissa herättänyt ehkä pelottaviakin tunteita.  Mielestäni peilin käyttö oli kovin gogolilainen ratkaisu, sillä onhan Reviisorin mottona venäläinen sananlasku ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino”. Tuntui kuin kirjailija olisi herännyt henkiin.  Idea oli toteutettu hyvin yksinkertaisella tavalla. Naamion taakse oli sijoitettu lamppu, jonka valo heijastettiin peiliin. Yhtäkaikki, oivallusta siihenkin vaadittiin. Kehuin tätä tehokeinoa opasmummolle. Hän totesi sen olleen erään koululaisen idea. 

Tuo peilitehoste kirvoitti minussa hieman ajatuksia. Vladimir Nabokov kirjoittaa kirjassaan Gogolista:

”Reviisorin henkilöt olivat tosia ainoastaan siinä mielessä, että ne olivat Gogolin mielikuvituksen aitoja luomuksia” (Nabokov Vladimir, Nikolai Gogol 1963, s. 56).

Nabokov haluaa tällä osoittaa ensiksikin sen, että Gogol ei ollut realisti eikä myöskään Reviisoria pidä sen vuoksi pitää tuon ajan realistisena yhteiskuntakritiikkinä, millaiseksi kirjallisuuden kaanonissa se ensisijaisesti halutaan tulkita. Itse haluan kuitenkin hieman kommentoida peilin merkitystä Gogolilla, mutta todellakin vain hieman. Peiliä on kuvattu niin monella tavalla gogolilaisuuden symbolina, että siihen suohon en nyt ryhdy. Mielestäni Nabokov on siinä oikeassa, että ei hän pyri realismiin. Peili on portti kirjailijan mielikuvitukseen. Hänen hahmonsa ilmestyvät kuin peilistä. Kirjailijan mielikuvitus on jättänyt niihin jälkensä, enemmän tai vähemmän vääristäen, jos se on katsottu tarpeelliseksi. Tämän vuoksi pidin kovasti tuosta peilitehosteesta. Jos sen tosiaan on joku koululainen keksinyt, niin ansaitsee vähintään plussan arvosanaansa.

Gogol haudattiin ensin Danilovin luostariin, mutta hänen jäännöksensä siirrettiin vuonna 1931 Novodevitshin hautausmaalle, jossa lepää muitakin kuuluisuuksia. Laitan oheen ottamani valokuvan Gogolin haudasta. Mainitaan nyt viisi nimeä, joiden jäännökset sieltä lisäksi löytyvät: kotimuseo-teemaan liittyvistä nimistä Mihail Bulgakov ja Fjodor Shaljapin, sekä  poliitikoista Nikita Hrushtshev, Boris Jeltsin ja coctailistaan tunnettu Molotov.

Gogolin haudalla on aina tuoreita kukkia

Poikkesin myös yläkerrassa, jossa sijaitsi todella kauniisti sisustettu näkemisenarvoinen luentosali, jossa järjestettäneen myös konsertteja. Seinän koristuksena oli muutama hieno maalaus.  Lisäksi siellä sijaitsi kai koko rakennuksen suosituin paikka – kirjasto. Kirjaston tarkoituksena lienee vaalia Nikolai Gogolin perintöä. Nytkin siellä oli runsaasti tutkijoita keskittyneinä työhönsä.

Lisäksi museossa oli audiovisuaalinen tila, jossa kävijät pystyivät erityisten näytöllisten lukulaitteiden avulla (tunnustan tyhmyyteni: en tiedä niiden virallista nimeä, vaikka niitä löyty Suomestakin) tutustumaan kirjailijan eri teoksiin. Lisäksi isosta tv-ruudusta näytettiin tunnetun tv-kasvon Nikolai Parfjonovin tekemää ohjelmaa Gogolista ja Gogol-museosta. Oppaani kertoi ohjelman olevan netissä ja suositteli lämpimästi siihen tutustumista. Se ohjelma tosiaankin löytyy Youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=z2xLWSej4DA .

Kun koululaisten opastus tuntui menevän ”pitemmän kaavan mukaan” ja me jouduimme odottelemaan pääsyä kirjailijan varsinaiseen asuintilaan, eräs mummo suositteli meille vierailua viereisessä rakennuksessa, jossa myös oli Gogol-aiheinen näyttely, kaiken lisäksi ilmainen. Kyseessä oli jokin galleria, jonne tosiaankin pääsi hyvin mutkattomasti. Amerikkalainen pisti aluksi vastaan, mutta hetken suostuteltuani lähdimme sinne yhdessä. Kerron käynnistämme hieman edempänä. Totean kuitenkin, että käynti piristi paitsi minua, myös seuralaistani. Meillä oli ensiksikin mahdollisuus hieman jutella ja toisekseen hän suhtautui tuon käynnin jälkeen museoon ainakin jonkin verran positiivisemmin.

….

Jatkan tarinaani siitä, kun pääsimme vihdoin tutustumaan huoneisiin, joissa Gogol asui. Kumppanillani alkoi olla jo hieman kiire, koska ohjelmaa oli vielä paljon ja seuraavana päivänä hänen oli määrä jatkaa Pietariin.  Hän tutustui huoneisiin pikavauhtia: vilkaisi makuuhuoneeseen, otti muutaman kuvan takasta, jossa Gogol poltti Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoituksen ja lyhyiden hyvästelyjemme ja toivotusten jälkeen häipyi.  Minä jäin vielä pitemmäksi aikaa tutustumaan huoneisiin ja esineistöön, nauttimaan museon ilmapiiristä ja pohtimaan kirjailijan viimeisten elinvuosien tuskaa. Opasmummo oli tällä kertaa muuttunut, mutta hänkin vastasi mielellään muutamaan esittämääni kysymykseen. Toki näihinkin huoneisiin liittyi omat audiovisuaaliset oheisesitykset, mutten kovin valjuja ne olivat. Nauhalta kuuluva takkatulen rätinä ei innostanut eikä liioin makuuhuoneen urkumusiikki ilmaisemassa kirjailijan uskonnollista luonteenlaatua.

Kävin kuitenkin huoneet läpi keskittyen. Huoneet oli kuitenkin kauniisti sisustettu. Panin merkille Gogolin vuoteen. Se oli pieni niin kuin oli itse Gogolkin. Tutkin kirjastoa, erilaista pienesineistöä ja toki myös ikoninurkkaus pisti silmään.

Tietysti päähuomion vei takka, jossa kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Takan päällä oli kello, jonka viisarit ovat pysähtyneet kello kolmen kohdalle. Ymmärsin aluksi, että se on pysähtynyt kirjailijan kuolinhetkeen. Onhan Pietarissa Pushkinissa juuri samanlainen tapaus: kello on pysähtynyt hetken, kun suuri runoilija heitti henkensä.  Nyt kyseessä ei kuitenkaan voi olla kuolinhetki, koska juurihan yllä kerroin, että kirjailija kuoli kello 8. Todennäköisesti kyseessä on hetki, kun kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Kyllä minulle totuus taidettiin kertoa tai olen sen ehkä jostakin lukenut, mutta kaikki ei pysy päässä, ja olen tällä kertaa liian laiska asiaa tarkastamaan.

Kohtalokas takka

Museon parasta antia oli mielestäni keskustelut näiden työntekijämummojen kanssa. He toivat omalta osaltaan Gogolin lähemmäksi. On kuitenkin tunnustettava, että vaikka tapahtumia riitti, niin hieman levoton vaikutelma siitä jäi. Kyseessä oli joka tapauksessa vierailu suuren kirjailijan kotiin ja tuo kodin ilmapiiri jää varmasti pysyvästi mieleeni. Monet massiiviset museot unohtuvat muutamassa viikossa ja jättävät kävijänsä kylmäksi.

Installaatio uudessa siivessä

Kerron nyt vierailusta viereisen rakennuksen näyttelystä. Museon työntekijä kertoi, että se ei kuulu Gogolin kotimuseoon. Huomasin kuitenkin, että paikasta käytetään nimeä ”Gogolin talon uusi siipi”. Yhteys siis kuitenkin on.

Kerron aluksi, mitä näyttelystä kerrotaan saamassani oheisesitteessä. Näyttelystä käytetään nimeä ”interaktiivinen installaatio”. Sen ovat laatineet Anna Rumjantseva ja Aleksei Tregubov. Se lienee jo sieltä poistettu, koska kyseessä ei ollut pysyvä näyttelyinstallaatio.  Esitteessä tekijät kertovat, että he ovat halunneet tuoda katsojille hieman erilaisen lähestymistavan kuin perinteisessä kotimuseossa. Gogol ei esitteen mukaan ole pelkkä kirjailija, vaan hänen merkityksensä on laajentunut kaikkeen taiteeseen.  Installaatiossa on luotu tila, jossa näyttelyvieraat saavat tuntuman kirjailijaan eri aistein: kosketuksen, äänen ja visuaalisuuden tasolla. Tekijät ovat halunneet luoda kuvitelman, miten Gogol eläisi nykymaailmassa. Hän oli hyvin näyttämöllinen ja visuaalinen kirjailija. Tarkoituksena on tuoda 1800-luvun kirjailija lähemmäksi nykypäivää ja nykylukijoiden maailmaa. On haluttu yhdistää Gogolin visuaalisuus tähän päivään ja tehdä kirjailijasta meidän aikalaisemme.

Tekijöiden pyrkimykset tuntuvat hyvin innostavilta. Tavoite tuntui hyvältä, ja pyrkimys oli vilpitöntä, mutta luulen, että koululaisille ja nuorisolle se on saattanut antaa paljon enemmän kuin meikäläiselle traditionalistille. En kuitenkaan halua olla kyyninen. On hienoa, että tällaisia kokeiluja tehdään. Avoimin mielin minäkin suhtaudun kaikkeen tällaiseen, kunhan siihen ei sekoiteta mitään hiphoppia tai heavy metalia.

Näyttely oli hyvin konkreettinen, mutta sen avandgardistinen taso jäi minulle osin avautumatta, tai ainakin se jätti sulateltavaa.  Opas antoi mukaamme pari paperia, joihin hän pyysi tutustumaan jälkeenpäin. Seuralaiselleni löytyi englanninkielinen paperi. Yllä olen niiden sisällöstä jo jotain kertonut. Yhdessä oli Gogolin myöhäisvuosien filosofista pohdintaa. Nettiä tutkiessani huomasin, että tekstit ovat katkelmia laajemmasta kokonaisuudesta. Kyse on kirjeenvaihdosta ja ainakin toinen taitaa olla kirjeestä Belinskille. Minulle tuli ongelmia näyttelyn laatijoiden valitseman parin tekstinpätkän kääntämisessä. Jälkimmäisessä tuntui olevan ylivoimaisia ongelmia, mutta uskalsin kuitenkin yrittää:

”Pienestä pitäen minussa on ollut vimmainen tarve katsoa ihmisen sisään, saada kosketus hänen sielunsa sopukoihin ja liikkeisiin, jotka hurahtavat ohitse ilman että niihin kiinnitettäisiin huomiota.”

”Itse ihminen makaa kyljellään, liian laiskana tositoimiin. Mutta toista hän hoputtaa. Aivan kuin tämän nyt pitäisi käyttää voimansa siihen, että hänen kaverinsa pääsisi irti ilostaan maata kyljellään.”

Olen käyttänyt kääntäjän vapauksia. Joku toinen saisi varmaan aikaan aivan erilaisen käännöksen.

Mennään nyt itse installaatioon. Ihan kaikkea en voi kertoa ja pahoittelen, jos siitä jää ulospäin turhan vaisu kuva. En halua sitä kovin hehkuttaa, mutta – kuten sanotaan – yrittänyttä ei laiteta. Teen heti alkuun rohkean tulkinnan. Installaatio alkaa siitä, kun menimme rakennukseen sisään.

Paikka sijaitsi siis viereisessä rakennuksessa. Menimme sinne yhdessä amerikkalaisen seuralaiseni kanssa. Pihalta menimme ensin kadulle, käännyimme oikealle ja menimme sisään ensimmäisestä ovesta jatkaen suoraan eteenpäin.  Vasemmalla oli narikka ja siellä istui kaksi nuorehkoa naista, jotka tuntuivat kovin yllättyvän tulostamme. Heistä hieman vanhempi oli gallerian työntekijä ja hän oikein silmät loistaen innostui, kun kerroimme kotimuseon työntekijän suosituksesta tulleemme tutustumaan siellä olevaan Gogol-näyttelyyn. Emme vielä tajunneet, mitä oli tulossa, ja siksi puhuin näyttelystä. Taisimme olla sen päivän ensimmäiset kävijät. Päällystakkimme olimme jättäneet kotimuseoon ja näin ollen narikkatyttö jäi jatkamaan toimetonta oloaan. Koska kyseessä oli ilmaisnäyttely, oppaamme (eli gallerian ainoa työntekijä) pyysi meitä muitta mutkitta nousemaan portaita toiseen kerrokseen.

Esitteessä näyttelyä luonnehdittiin installaatioksi. Minusta se olisi voinut olla myös tilataideteos tai performanssi. Ymmärsin oppaan puheesta, että ideana oli antaa kävijälle monipuolinen elämys Nikolai Gogolista. Sitä emme kuitenkaan pohtineet, kun oppaamme pyysi meitä menemään edessä olevasta ovesta sisään. Samalla hän kuitenkin itse yllättäen katosi.

Oven avattuamme jouduimme kulkemaan vaatenaulakon ja siinä riippuvien vaatteiden läpi. Tulimme eteiseen. Oikealla oli ulos johtava ovi. Oven vieressä oli seinäpuhelin. Yhtäkkiä se soi. Amerikkalainen oli sen verran fiksumpi, että hoksasi vastata puhelimeen. Soitto nimittäin kuului performanssiin. Koska siellä puhuttiin venäjää, hän antoi luurin minulle. Puhelimessa oli nainen, joka kertoi soittavansa sairaalasta ja kysyi oliko Nikolai Vasiljevitsh tavattavissa. Vastasin täysin hämilläni, että ei ole. Sitten hän pyysi ilmoittamaan Nikolai Vasiljevitshille, että ottaa nopeasti yhteyttä sairaalaan.  Siihen keskustelu loppui, kun olimme lyhyesti hyvästelleet. Soittaja oli luonnollisesti ollut oppaamme ja ilmestyikin samassa luoksemme kertoen, että näin olimme tulleet Nikolai Gogolin asuntoon ja kun katsomme ovisilmästä voimme nähdä rappukäytävässä hänen poistuvan varjonsa ja kuulla hänen hiippailevan ulos. Katsoimme ja totta! Joku siellä hiippaili ja askelten kevyt kaiku kuului korviimme. Sitten menimme peremmälle. Kävimme olohuoneessa (tv-huone), ruokasalissa, kylpyhuoneessa ja lopuksi työhuoneessa. Jokaiseen huoneeseen liittyi jokin Gogolia luonnehtiva näkymä tai aktiviteetti.  TV-huoneessa yritimme eläytyä siihen, kun Gogol surffaa TV:n kaukosäätimellä. Ruokasalissa pääsimme katsomaan Gogolin runsasta ruokapöydän antia. Opas kertoi Gogolin olleen hyvän ruoan ystävä ja nauttineen ruokailusta. Hän lisäsi, että Gogolin teoksissa on paljon herkullisia ruokakuvauksia. Kylpyhuone oli aivan vitivalkoinen, sen keskellä oli iso amme.  Seinät oli kirjoitettu täyteen Gogolin runoja, joita hän oli kirjoittanut käsittääkseni vain nuoruudessaan. Saatoimme kuulla, kun Nikolai Gogol lauloi omia runojaan. Se kuulosti epäselvältä mutinalta. En alkanut lukea seinätekstejä, mutta siellä olisi saattanut olla mielenkiintoista luettavaa. Viimeisenä oli vuorossa työhuone, jossa saimme ”seurata” Gogolin työskentelyä. Valitettavasti vaikutelmia oli kertynyt jo niin runsaasti, että työhuoneen ”tapahtumat” ovat jo muististani hävinneet..

Kun olimme käyneet melko nopeassa tahdissa huoneet läpi, opas kysyi meiltä vaikutelmiamme. Amerikkalainen kumppanini luonnehti kokemaansa mielestäni hyvin fiksusti. Hän kertoi olleensa positiivisesti yllättynyt ja hänen mielestään näyttely osoitti hänelle, kuinka tärkeä kirjailija Gogol näyttelyn tekijöille ja ylipäänsä venäläisille on. Minullekin näyttelyinstallaatio oli positiivinen yllätys. Olin omassa palautteessani hieman monisanaisempi. Opas pyysi meitä kirjoittamaan vaikutelmamme vieraskirjaan. Muistaakseni kirjoitin, että näyttely innostaa perehtymään tarkemmin kirjailijan tuotantoon.

Jätin kertomatta oman keskeisen vaikutelmani. Kaikesta näkyi, että koko installaatio oli suunnattu lapsille ja nuorille. Heille se varmaan on ollut innostava kokemus. Meille vanhemmille se tuntui monin paikoin hieman teennäiseltä. Mutta siitä huolimatta siitä jäi positiivinen maku ja se osoitti tekijöiden vilpitöntä pyrkimystä syventää vallitsevaa kuvaa Gogolista. Tämä käsitys vain vahvistui kun myöhemmin Suomessa tutustuin oppaan meille antamiin oheisteksteihin, jotka olen yllä suomentanut. Jätin esitteistä yllä mainitsematta kolmannen paperin, jossa oli pelkkiä sekaisin ja osin päällekkäinkin olevia kirjaimia. Sen idea ei minulle ole vielä valjennut ja tuskin valjenneekaan.

Kun poistuimme, portaikossa vastapäätämme oli iso Nikolai Gogolin rintakuva. Innostunut oppaamme pyysi meitä katsomaan kuvaa keskittyen. Hieman epäluuloisesti toteutimme oppaan toiveen. Hetkenä päästä kirjailija iski meille silmää. Sekin kuului näyttelyinstallaation kokonaisuuteen. Meiltä se sai aluksi väkinäisen hymyn, mutta loppujen lopuksi se jätti meille kokonaisuudessaan oikein hyvän mielen. Koululaisilta tuo silmänisku on varmaan saanut raikkaat naurut.

Näyttelystä palatessamme amerikkalainen seuralaisenikin oli jo paljon paremmalla tuulella. Hänen muuten nyrpeistä kasvoista liikeni jo jonkin verran hymyä. Vaihdoimme muutaman sanan mm. suhteestamme Gogoliin. Hän kadehti minua, kun pystyin lukemaan Gogolia ja muita venäläisiä klassikoita alkukielellä. Hän kertoi myös matkasuunnitelmistaan. Seuraavana päivänä hänen oli määrä mennä Pietariin. Häntä kiinnosti kovasti jo vertailunkin vuoksi tutustua näihin kahteen Venäjän suurkaupunkiin.

…

Ihailen kovasti venäläisten spontaaniutta. Jos he löytävät ihmisessä jonkinlaista ”sielun sukulaisuutta”, niin he ovat kovin avoimia. Usein tunnen olevani venäläisten seurassa kuin kala vedessä. Kontakti syntyy usein verrattain helposti ja luottamuksen ilmapiirissä venäläinen saattaa olla hyvin avoin.. Yllä kerroin jo opasmummosta, joka kehui minulle presidentti Rooseveltia. Uuden siiven opas oli olemukseltaan todella lämminhenkinen nainen. Tietysti hän oli innostunut, että olimme tulleet tutustumaan näyttelyyn, joka ilmiselvästi oli hänelle sydämen asia. Hänkin alkoi kysellä minulta, miten osasin venäjää ja asuinko Moskovassa vakituisesti vai olinko vain käymässä. Vastasin hänelle avoimesti. Sitten hän kertoi hieman itsestään. Hänen miehensä oli diplomaatti ja miehensä ansiosta hän oli saanut asua monissa maailman maissa. Hän luetteli muutamia, joista minulla jäi mieleen vain pari Lähi-idän maata. Erosimme iloisin mielin.

Aleksandr Ivanov: Kristuksen ilmestyminen kansalle

Opin käynnilläni toki paljon uutta, mutta pari asiaa haluan mainita erityisesti. Opasmummoni kertoi, että Gogolin asuessa Italiassa, siellä asusteli samaan aikaan taidemaalari Aleksandr Ivanov (1806-1858), joka on tullut kuuluisaksi maalauksesta Kristuksen ilmestyminen kansalle (Явление Христа народу). He ystävystyivät ja he joutuivat oikeastaan saman pilkan kohteeksi. Tai ehkä olisi parempi puhua ivasta, vähättelystä tai arvostuksen puutteesta. Nimittäin sekä Gogol että Ivanov olivat molemmat taiteilijoita, jotka julkaisivat töitään hyvin harvakseltaan.   Gogol valmisteli teoksiaan pitkään eikä loppuvuosinaan saanut aikaan juuri mitään valmista. Ivanov puolestaan valmisti päätyötään 20 vuotta saaden sen lopullisesti valmiiksi vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1857. Ivanov eli äärimmäisessä köyhyydessä, ja hänen arvostuksensa laantui laantumistaan hitaan työtahdin vuoksi.  Gogolin tilanne oli kutakuinkin samanlainen. Ivanov osoitti henkistä sukulaisuuttaan Gogoliin maalaamalla hänen hahmonsa tuohon kuuluisaan maalaukseensa. Museon audiovisuaalisessa tilassa (josta yllä kerroin) mummo etsi eteemme tuon Ivanovin maalauksen ja etsi minulle sieltä Gogolin hahmon.  

Gogolin hahmo Ivanovin maalauksessa

Lisäksi halusin löytää kirkon, jossa Gogol viime vuosinaan kävi rukoilemassa. Kysyin sitä samalta mummolta. Kyseessä oli Simeon Stolpnikin kirkko, joka sijaitsi Povarskaja-kadulla  (Це́рковь Симео́на Сто́лпника на Поварско́й). Kyseessä on Novyj Arbat –kadulta haarautuva pikkukatu ja tuo valkoinen pikkukirkko sijaitsee itse asiassa Novyj Arbat kadulla ennen tunnettua Dom knigi –kirjakauppaa. Kävin museokäynnin jälkeen siihen tutustumassa ja se oli sisältä oikein sympaattinen ja kaunis, vähän koristeltu pikkukirkko. Gogolhan eli viime vuosinaan syvää hengellistä kriisiä. Sen kertomisesta tulisi liian pitkä juttu. Totean vain, että erään pappismunkin vaikutuksesta Gogol alkoi halveksia omia teoksiaan ja hän sairastui mielisairauteen.

Kirkko, jossa Gogol kävi, toimii edelleen

…

Lopuksi haluan käsitellä hieman vielä Nikolai Gogolin kirjailijakuvaa. Haluan referoida hieman toimittaja Vladimir Poznerin ja viulistin ja filosofin Mihail Kazinikin keskustelua, jossa käsitellään hieman myös Nikolai Gogolia (http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi32122). Ohjelma on tehty kesäkuussa 2014. Molemmat keskustelijat toteavat, että Gogol kuuluu Pushkinin ohella venäläisenkirjallisuuden suuriin neroihin. Kazinikin mukaan latinalaisen Amerikan kirjallisuus perustuu paljolti Gogoliin. Lisäksi Gogol on hänen mukaansa Franz Kafkan esikuvia ja tajunnanvirran alullepanijoita.

Yllä olen jo todennut, että perinteisesti Gogoliin on luotu realistin leimaa ja että Vladimir Nabokov vuonna 1963 suomennetussa teoksessaan Nikolai Gogol murtaa tätä myyttiä. Kazinikin esimerkki latinalaisesta Amerikasta on mielestäni oikein oiva. Kirjallisuuden perinteessä Nikolai Gogol on groteskin romaanin esikuva.

Gogolin kotimuseo on luonnollisesti paljolti sidoksissa perinteiseen kuvaan, mutta kaiken kaanoninkin ohessa siellä yritetään rohkeasti tuoda kirjailijasta esiin monipuolisempi kuva. Niinhän pitääkin, sillä museon tärkein tehtävä on opetuksellinen. Se omalta osaltaan luo edellytyksiä sille, että myös tulevaisuudessa luetaan, harrastetaan ja tutkitaan Nikolai Gogolia. 

Nikolai Gogolin perintö elää. Tämä kuva lienee 1930-luvulta