Avain-kustantamon
vuonna 2010 julkaisema, Vappu Orlovin kääntämä ja toimittama kokoelma Venäläisiä kertojia yllätti minut
täysin. Lainasin sen kirjastosta hieman empien. Päällimmäinen syy empimiseen
oli tietysti se, että tunnen aika lailla venäläistä kirjallisuutta. Toiseksi
kokoelmassa on käännöksiä jo aiemmin käännetyistä teoksista, joita olen pitänyt
ihan riittävän hyvinä.
Kokoelma
esittelee kahdeksan eri kirjailijan novelleja kutakuinkin 1800-luvun
puolenvälin vaiheilta. Varhaisimmat ovat 1830-luvulta. Tuorein on Nikolai
Leskovin Vasuri, vuodelta 1881. Kokoelmassa eletään siis venäläisen
kirjallisuuden kulta-aikaa. Novellien takaa avautuu tuon ajan elämä, köyhyys, yhteiskunnallinen
eriarvoisuus ja maaorjuus. Tuon ajan Venäjä tulee lukijaa kosketeltavan
lähelle.
Nyt en ala
vertailla käännöksiä enkä tutkia nippelitietoja. Haluan vain jakaa muille
positiivisen lukukokemukseni ja esitellä kirjaa. Ja ennen kaikkea haluan
kiittää Vappu Orlovia. Luettuani kirjan tulin vakuuttuneeksi, että tämä
käännöskokoelma on tarpeen.
Lyhyestä
virsi kaunis: merkittävä kulttuuriteko! En kuitenkaan lopeta vielä tähän.
Kokoelma
alkaa mielestäni erinomaisella esipuheella. Tietoa tulee riittävästi sekä
kirjailijasta, että kokoelmaan valitusta kertomuksesta. Orlov perustelee
vakuuttavasti valintansa. Lisäksi kirjan lopussa on osio Huomautuksia ja selityksiä, josta on paljon apua. On hienoa, että
tekijä on älynnyt sellaisen laatia. Minulle siitä oli apua varsinkin kokoelman
viimeisen novellin Nikolai Leskovin Vasurin
yhteydessä.
Kokoelmassa
ovat edustettuna seuraavat kirjailijat: Aleksandr Puškin (1799 – 1837), Nikolai
Gogol (1809 – 1852), Mihail Lermontov(1814 – 1841), Ivan Turgenev (1818 – 1883),
Fjodor Dostojevski (1821 – 1881), Mihail Saltykov (tai Saltykov-štšedrin) (1826
– 1889), Lev Tolstoi (1828 – 1910) ja Nikolai Leskov (1831-1895). Kyseessä on
siis 1800-luvun kirjallisuuden hyvin keskeisiä nimiä, joista Saltykov on
suomalaisille tuntemattomin. Novellit voivat kyllä olla yllättäviä, vaikka
tekijä olisikin maailmankuulu.
Suuri osa
novelleista oli minulle ennestään tuttuja, osa tosin kovin pitkän ajan takaa.
Orlov on ne kuitenkin kääntänyt uudestaan, eikä näin ensituntumalta minulla ole
niistä mitään pahaa sanottavaa. Tosin eräisiin tutustuin kovin pinnallisesti.
Kerron ensin
uusista löydöistä. Ensiksi on mainittava Leskovin Vasuri. Se oli mukaansa vievä tarina tsaari Aleksanteri I:n
ajoilta. Päähenkilö on Tulan kaupungista kotoisin oleva kierosilmäinen vasuri aseseppä,
joka pääsee teräksisen kirpun ansiosta jopa Englantiin asti. Toki olen Leskovia
joskus yrittänyt lukea mutta ilman erityistä vetovoimaa. Tämän jälkeen taidan
olla kypsä perehtymään hänen tuotantoonsa uudelleen.
Ivan
Turgenevin Mumun luulin joskus
lukeneeni, mutta nyt se oli minulle kyllä aivan uusi lukukokemus. Sen nostan lukemistani
novelleista toiselle sijalle. Siihen ehkä eläydyin kaikkein voimakkaimmin. Se
on surullinen tarina kuuromykästä miehestä nimeltä Gerasim ja hänen
löytämästään koirasta Mumusta.
Mumusta löytyy muuten venäjänkielinen
diafilmi: http://www.hobobo.ru/media/diafilm/item/mumu/type/slideshow
(tai myös täältä: http://www.hobobo.ru/media/diafilm/item/mumu
)
 |
| Kuuromykkä Gerasim ja Mumu-koira. Ivan Turgenevin novellin kuvitusta |
Dostojevskin
luulin tuntevani kuin omat käteni, mutta vielä mitä. Orlovin kokoelmaan tuoma Krokotiili oli minulle täydellinen yllätys.
En osannut odottaa Dostojevskilta tällaista satiiria. Se on absurdi tarina
miehestä, jonka krokotiili sattuu nielaisemaan. Se julkaistiin Dostojevskin
lehdessä jatkokertomuksena. Valitettavasti lehti kaatui taloudellisiin
vaikeuksiin ja kertomus jäi kesken. Mutta se ei haittaa. Krokotiilin sisällä mies
tuntee olonsa erinomaiseksi ja saa kaikenlaisia ideoita. Orlovin mukaan
kertomuksen satiiri kohdistuu julkkiskulttuuriin ja sen lisäksi se ”irvailee
oman aikansa uusia taloudellisia suuntauksia”. Minusta tuo viimeksi mainittu on kertomuksen
keskeisin sanoma.
Saltykovia
olen yrittänyt lukea alkukielellä, mutta hitaasti lukeminen on edennyt. Kyseessä on kuitenkin ollut romaani. Nyt sain
tutustua häneen kolmen kertomuksen kautta. Loistavassa esipuheessaan Orlov
toteaa, että hän oli omana aikanaan hyvin arvostettu, tunnetumpi kuin muut
aikalaisensa. Neuvostoliitossa hänen maineensa oli korkealla, mutta ulkomailla
häntä ei paljoa tunneta. Syyksi Orlov mainitsee sen, että hän kirjoitti ajankohtaissatiiria,
joka kohdistui oman aikansa oloihin. Sen ymmärtäminen vaatii tuon ajan tuntemista.
Toiseksi syyksi Orlov mainitsee hänen teoksiinsa sisältyvän vahvan poliittisen
sanoman, mikä häiritsee nautittavuutta. Minulle kuitenkin kokoelmaan sisältyvät
kolme kertomusta olivat nautittavia ja hauskoja, mutteivät mitään suurta
kirjallisuutta. Se oli sellaista pakinatyyliä, joka lukukokemuksena menee
sutjakkaasti jonkin sopivan tauon lomassa. Esimerkiksi Uhrautuvainen jänis on oikein kiva satu, itse asiassa jännittävä
lukuelämys. Eikä vain sitä: se on ankaraa yhteiskuntakritiikkiä. Orlovin mukaan "sen on katsottu tekevän pilaa vähäväkisten orjamaisesta nöyryytyksestä". Saltykov tuo tähän kokoelmaan oman piristävän lisänsä. Ilman hänen
kertomuksiaan kokoelma olisi jäänyt paljosta paitsi.
Lermontovin
kertomus Taman on valittu kirjailijan
romaanista Aikamme sankari. Orlovin
onnistuneen käännöksen ansiosta Lermontovin maailma tulee lähemmäksi nykylukijaa.
Vaikka kirjoitan tästä novellista näin loppuvaiheessa, luin Tamanin kuitenkin ensimmäisenä.
Lermontov on minulle henkisesti hyvin läheinen runoilija.
Aleksandr Puškinin
Patarouva on minulle jo niin tuttu
kertomus, että en osaa sanoa siitä nyt mitään. Sen vuoksi lainaan suoraan Vappu
Orlovia:
”Patarouva
on jo oopperana Puškinin tunnetuimpia teoksia, ja se on suomennettu tätä ennen
useita kertoja. Valitsin sen tähän kokoelmaan siksi, että se on monessakin
mielessä kiintoisa: se on sekä romanttinen (”goottilainen”) kauhutarina, jonka
tyyppisiä meillä on kirjoittanut muiden muassa Topelius (esim. Linnaisten kartanon viheriä kamari),
että psykologisesti hyvin tarkkanäköinen ja realistinen kertomus, joka tarjoaa
kaunistelemattoman kuvan kaikista kolmesta päähenkilöstään: oikukkaasta, valtaa
käyttämään tottuneesta mutta jo vanhuudenhöperöstä kreivittärestä, varovaisen
kitsaasta mutta samalla suunnattoman rahanhimoisesta ja toisten tunteista
piittaamattomasta Hermannista sekä turhautuneesta, jännitystä ja romantiikkaa
haikalievasta Lizasta.”
Ainut
kritiikkini yllä olevassa lainauksessa menee virkerakenteeseen. Orlov on
onnistunut kirjoittamaan todella pitkän virkkeen. Mutta tähän virkkeeseen hän
on kyllä kiteyttänyt Puškinin loistavasta novellista kaiken olennaisen.
Nikolai
Gogolin Nevski prospekt on käännetty
aiemmin nimellä Nevan valtakatu. Sekin
on minulle jo niin tuttu kertomus,
että jätin sen nyt lukematta. Joitakin kohtia luin (niin kuin Patarouvastakin) vain tutustuakseni
käännökseen. Hyvältä maistuivat. Sama koskee Tolstoin novellia Vankina Kaukasiassa. Silmäillessäni
tekstiä se jätti vain hyviä vaikutelmia. Orlov kertoo valinneensa sen
kokoelmaansa tapahtumapaikan vuoksi: ”Kaukasuksen tilanne on jatkuvasti
ajankohtainen”. Venäjä ryhtyi liittämään Kaukasiaa yhteyteensä jo 1700-luvulta
lähtien. Sekä Puškin että Lermontov ovat kirjoittaneet Kaukasiasta. Tolstoi sai
omaan kertomukseensa nimen juuri näiden kirjailijoiden aikaisemmista runoelmista.
Novellin päähenkilö on venäläinen upseeri Zhilin. Tolstoi on pyrkinyt kuvaamaan
päähenkilön kokemuksia Orlovin sanoin ”kiihkottomasti ja objektiivisesti”.
Orlov kuitenkin lisää, että ”venäläisten ja tataarien suhteisiin juurtunutta
epäluuloa ja katkeruutta ei voi olla huomaamatta”. Minä tulkitsen niin, että tällä
novellivalinnallaan Orlov tuo kokoelmansa tähän päivään.
Edessäni
oleva Orlovin kokoelma Venäläisiä
kertojia on Kouvolan kaupunginkirjaston kirja. Kirjoitin tämän juttuni
vähän kiireesti, koska se on palautettava huomenna. Olisin halunnut jatkaa
laina-aikaa, mutta se ei käynytkään päinsä. Joku nimittäin on sen varannut. On
hienoa, että tälle loistavalle kirjalle löytyy lukijoita. Siksi palautan sen
ilomielin.
 |
| Kouvolan kaupunginkirjasto |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti