IVANOV JA TšEHOV JA MUUTA ASIAAN LIITTYVÄÄ

Tuon taustaksi muutaman lainauksen Ronald Hingleyn kirjasta Venäjän kirjailijat ja yhteiskunta 1825 – 1904 (Otava 1975):

”Venäläiset tilanomistajat näyttävät pitäneen valtavia velkoja eräänlaisena statussymbolina. Miltei jokaisen Venäjän kirjallisuudessa mainitun maatilan yhteydessä huomautetaan, että tila oli kiinnitetty suurista summista ja sen omistaja toivottomasti velkaantunut.” (s. 143)

”Tämä luonnottoman tuhlaavainen elämäntapa kiinnitti Dostojevskin huomiota hänen lukuisilla matkoillaan Länsi-Euroopassa. Hänen kertomansa mukaan venäläiset tilanomistajat runsaslukuisine seurueineen, kotiopettajattarineen, palvelijattarineen ja palvelijoineen herättivät ulkomaalaisissa kateutta. Nämä eivät tienneet, että Venäjän aateli tuhlasi tähän komeilevaan elämään viimeisiä varojaan.” (s. 145)

”Usein oli lainan antaminen aateliselle tilanomistajalle samaa kuin lahja. Etenkin aatelittoman oli vaikeata pakottaa aatelissäätyyn kuuluvaa maksamaan takaisin lainaa, sillä monilla venäläisillä aatelismiehillä oli samanlainen käsitys kuin Anna Kareninan kreivi Vronskilla, että pelivelat olivat ainoat, joista kunnian miehen tarvitsi välittää. Ja hallitus myönsi pitkiä lykkäyksiä kiinnitetyille tiloille.” (s. 145)

”Tuhlaavaisuuden ohessa laiskuus ja eksentrinen luonteenlaatu olivat venäläisten tilanomistajien tyypillisiä ominaisuuksia.” (s. 145)

I.                     

Anton Pavlovitš Tšehovista (1860 – 1904) on kyse ja 1880-luvulla liikutaan. ”Ivanovilla” tarkoitan samannimistä näytelmää ja näytelmän päähahmoa Nikolai Ivanovia.  Näytelmän ensimmäinen versio valmistui 1887, toinen 1889. Tarkennan vielä, että sytykkeenä kirjoitukselleni on ollut näytelmän elokuvaversio vuodelta 2010 (Ивановъ). Sen on ohjannut Vadim Dubrovitski ja päähenkilön Nikolai Ivanovin roolissa on Aleksei Serebrjakov.  Mainitsen hänen nimensä heti, sillä hänen kauttansa elokuvalla on yhteys Venäjän tämän hetken ehkä kohutuimpaan elokuvaan, Andrei Zvjagintsevin Leviataniin, josta olen vastikään kirjoittanut kaksi juttua. Siinäkin nimittäin Serebrjakov on pääosassa. Helmikuu on tälle elokuvalle tärkeä kuukausi, sillä silloin selviää, miten sen käy Oscar-valinnoissa. Lisäksi se on tulossa Venäjällä levitykseen, jolloin huomaa, saako se yhtään ymmärrystä suurelta yleisöltä, joka on jo ehtinyt sen katsomatta tuomita.

Elokuva Ivanov on yli kaksi ja puolituntinen kokonaisuus, jossa kuvataan ihmisten melko pysähtynyttä sielunmaisemaa. Sen teema vaatii pysähtymistä, mutta siitä versoaa monenlaisia mietteitä. Kannattaa katsoa nimenomaan tämä elokuva, jos haluaa tutustua venäläiseen melankoliaan aidoimmillaan. Kommentteja lukiessani olen huomannut, että jotkut ovat sen parissa uupuneet. Sitä en toki ihmettele, sillä ei kyseessä ole mikään toimintajännäri. Hitaasti käynnistyvän alkujakson jälkeen tapahtumat etenevät kuitenkin sujuvasti. Minä tajusin vasta toisella katsomiskerrallani, miten hyvästä draamasta on kyse.

Elokuvan maailma on lohduton. Ivanovin kartano on ränsistynyt puurakennus, joka elokuvan edetessä ränsistyy edelleen. Lopussa alkavat seinätkin sortua. Nikolai Aleksejevitš Ivanov on toki kutakuinkin säilyttänyt sisäisen ja ulkoisen arvokkuutensa, mutta masennus, vaikea elämäntilanne ja taloudellinen ahdinko painavat. Hän on ilmeetön ja lähes hymytön mies, jolle ei tunnu olevan elämässä mitään tietä tai mahdollisuutta selvitä. Melankoliaa ruokkivat itsesyytökset, itsesääli, näköalattomuus. Hän pakenisi, jos voisi. Avioliitto on epäonnistunut, velat lyövät päälle. Vekseli on lankeamassa...

Ivanov on Tšehovin näytelmistä ensimmäinen, jonka hän sai näyttämölle. Neljä tunnetuinta ovat Lokki (1896), Vanja-eno (1897), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkapuisto (1904), joista suuri venäläinen ensyklopedia kertoo, että niissä Tšehov on luonut ”erityisen tulevaa ennakoivan ilmapiirin”. Ivanov on kai niihin verrattuna vielä raakile, jossa näyttää toivottomuuden, umpikujan. Tuo optimismia huokuva toivo tulevasta ei henkilöhahmoista kovin selvästi välity, vaikka joku sitä saattaa jostakin taustalta aistiakin.

Olen toki nähnyt näytelmän elämäni aikana muutaman kerran, mutta youtuben ansiosta saatoin katsoa sen uudestaan.  Sieltä löytyi Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin esitys (МХАТ ”MHAT”) vuodelta 1981. Kyseessä on hyvin sovinnainen versio. Sen on ohjannut teatterin taiteellinen johtaja Oleg Jefremov ja miespääosassa on legendaarinen Innokenti Smoktunovski, joka on toki ulkoisesti liian vanha 35-vuotiaan päähenkilön rooliin. Jefremov itse on sanonut esityksestä, että se kertoo depressiosta, siitä kuinka ihminen siihen lankeaa ja kuinka pääsee siitä ulos. Youtuben esittelytekstissä kerrotaan, että näin toteamalla Jefremov on vaistonnut siitä oman pysähtyneisyyden ajan hengen – ajan, josta ei ole ulospääsyä. Jäin näytelmää katsoessani ulkopuoliseksi, mitä en ehkä salissa olisi kokenut. Elokuva sen sijaan vie mukanaan ihmisten tuntoihin.

Sitten otsikossa on vielä se ”muuta asiaan liittyvää”. Tämä tekee näytelmän ja elokuvan tarkastelun vielä mielenkiintoiseksi. Nikolai Ivanovin vaimo Anna Petrovna on nimittäin ortodoksisuuteen kääntynyt juutalainen, alkuperäiseltä nimeltään Sara Abramson. Tuohon aikaan ortodoksinen kirkko ei suostunut vihkimään juutalaisia, jolleivät he kääntyneet juutalaisuuteen. Sara kääntyi, mutta samalla hänelle tuli välirikko vanhempiinsa. Mitäpä ei nainen rakkauden tähden tekisi! Mutta tyttö oli varakkaasta perheestä, joka ei hyväksynytkään avioliittoa eikä varsinkaan sitä, että tytär luopui juutalaisuudesta. Tämä johti siihen, että aviomieheltä jäivät saamatta hänen ehkä kovasti toivomansa myötäjäisrahat.

Juutalaisteemaa Tšehov on käsitellyt myös vuonna 1886 ilmestyneessä kertomuksessa, jonka alkuperäinen nimi on Тина (”Tina”). Suomensin sen aluksi melko suoraan sanalla Hetteikkö, joka tarkoittaa paikkaa tai asiaa, jonka vuoksi ihminen saattaa olla kuin suossa (puhekielellä ”lirissä”). Käydessäni kirjastossa läpi Tšehovin suomennettuja kertomuksia, huomasin yllätyksekseni, että kertomuksesta on olemassa suomennos. Juhani Konkka on kääntänyt sen kirjailijan valittujen kertomusten laitokseen vuodelta 1963 otsikolla Susanna. Konkka on nimennyt novellin sen päähenkilönä olevan nuorehkon juutalaisnaisen mukaan.  Kyseessä on karikatyyrinen kuva juutalaisesta ja häneen liitetyistä stereotypioista. Susanna on ahne femme fatale, viettelijätär, joka saa salaperäisellä viehätysvoimallaan miehet lankaan. Kertomus alkaa siitä, kun nuori luutnantti tulee naisen luo noutamaan tämän isältä lähtöisin olevia velkasaataviaan, muttei saa koskaan rahojaan.

Eikä tämä juutalaisyhteys vielä tähän lopu. Tämän myötä joidenkin silmissä Tšehov sai antisemitistin leiman. Hän oli oikeastaan ensimmäinen suurempi venäläinen kirjailija, joka kuvaa juutalaisuutta negatiivisessa valossa. Täytyy kuitenkin heti todeta, että vaikeaa Tšehovia miksikään juutalaisfoobikoksi on leimata. Hänen ystäväpiirissään oli juutalaisia. Lisäksi hänellä oli jopa vuonna 1885 alkanut romanssi juutalaisen Jevdokija (Dunja) Efrosin kanssa. Hän peräti kosi tyttöä, mutta avioliittohaaveet kariutuivat alkuunsa jo siihen, että tyttö ei suostunut kääntymään ortodoksisuuteen. Lopullisesti suhde sammui, kun kertomus Susanna (Тина) julkaistiin. Sen päähenkilön ulkonäössä oli nimittäin samankaltaisuutta Jevdokijaan. Tarkemmin sanoen heidän ulkonäöstään löytyi yksi juutalaisten ulkonäköä luonnehtiva piirre – pitkä nenä, jota Tšehov karikatyyrimaisesti Susannaa luonnehtiessaan kuvaa. Lisäsyy eroon oli myös kertomuksen herättämä juutalaisia koskeva negatiivissävyinen keskustelu.

Minulle tuo Ivanov on siis käynnistänyt vyyhden, jonka myötä olen tutustunut mm. juutalaisten asemaan 1880-luvun Venäjällä. Eihän tuolloin toki vielä mitään suuria vainoja ollut ollut, mutta hieman herkkä aihe juutalaisista kirjoittaminen kuitenkin oli. Nimittäin tsaari Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 sai aikaan juutalaisiin kohdistuneita levottomuuksia, joiden taltuttaminen kesti muutaman vuoden. Haluan kuitenkin vielä todeta, että oman käsitykseni mukaan juutalaisia kuvaamalla Anton Tšehov on vain halunnut avata venäläisyyttä – venäläistä sielunmaisemaa. Hän oli satiirikko ja paljon rajumpaa satiiria hän loi venäläisistä. Juutalaiset oli kansallisuus, joiden kanssa venäläinen aatelisto ja älymystö olivat paljon tekemisissä. Tuon ajan Venäjällä heitä eli noin 5 miljoonaa, mikä oli suhteellisen paljon. Sen vuoksi oli luontevaa käsitellä kirjallisuudessa myös juutalaisten ja venäläisten suhteita. Varsinaiset pogromit alkoivat seuraavan vuosisadan alussa.

II.                   

Nikolai Ivanov on tilanomistaja, aateliston jälkeläisiä. Huomataan, että yhteiskunnan murroksen myötä aateliston jälkeläiset ovat köyhtyneitä, omasta arvostaan ja kunniastaan kiinni väkeä. Suvun perintönä näyttää jääneen taipumus velan ottoon. Menneisyydestä ei näytelmässä paljoa puhuta. Näennäisesti rohkealta tuntuu avioliitto juutalaistaustaisen naisen kanssa. Kuvitelmat kuitenkin sortuvat, kun samalla viitataan, että avioliiton taustamotiivina on saattanut olleen taloudellinen hyöty.

35-vuotias Nikolai Ivanov on onnistunut ajamaan itsensä velkojen kautta vararikon partaalle. Hänellä on siis juutalainen vaimo, jonka kanssa hän on ollut naimisissa viisi vuotta ja jota hän ei enää rakasta. Lisäksi vaimonsa vuoksi hänellä on epäluuloa lähipiirissä. Vaimo on mennyt naimisiin hulluna rakkaudesta katkaisten jopa siteensä omiin vanhempiinsa. Hän sairastaa Ivanovin kartanossa asustavan nuoren lääkärin mukaan keuhkotautia. Hänet olisi saatava kiireesti Krimille hoitoon, mutta Ivanovilla ei ole siihen varaa. On vielä se kolmas hiekkaa rattaisiin tuova henkilö: 20-vuotissyntymäpäiviään viettävä Saša-neito, jota kutsutaan myös Shurotškaksi. Hän on korviaan myöten rakastunut Ivanoviin. Ivanov on varsin yleinen vieras Sašan vanhempien kartanossa, koska isä Pavel Lebedev on Nikolai Ivanovin hyvä ystävä ja lisäksi Lebedevit ovat antaneet tälle suuren velan. Parin päivän kuluttua vekselin on määrä mennä maksuun, mutta luonnollisesti Ivanovilla ei ole yhtään rahaa, minkä vuoksi hänen on mentävä Lebedevin kartanoon sopimaan vekselin määräajan lykkäyksestä.  Ja samana päivänä sattuu olemaan Sašan syntymäpäiväjuhla. Tässä on tiiviisti kerrottuna näytelmän ja elokuvan alkuasetelma.

DVD:n takakannen johdantotekstissä korostetaan, että Ivanov on tragikomedia. Sen pitäisi mukailla näytelmän ensimmäistä versiota, mistä kertoo osaltaan tyylitellysti kai myös sen venäjänkielinen kirjoitusasu, jossa lopussa on vanhan kirjoitusasun mukainen kova merkki ”ъ”. Tragikomedia on kirjailijan lännestä omaksuma tyylilaji. Yllä mainitsemani kertomus Susanna (Тина), on myös tragikomedia, jossa on vaikutteita ainakin ranskalaisesta kirjallisuudesta.

Elokuvassa ei ole teatterin luomia rajoitteita, tosin on pidettävä mielessä, että se on kohdennettu yleisölle, joka tuntee näytelmän jo ennestään ja mahdollisesti etsii siihen aivan uutta lähestymistapaa ja tulkintaa. Toisaalta tuo perinteen taakka on ohjaajalle rajoite, toisaalta mielenkiintoinen, lähes elämää suurempi haaste. ”Elämää suuremmalla” tarkoitan tässä sitä, että onnistuessaan ohjaaja voi päästä osaksi vuosisataista kulttuuriperintöä.

 Elokuva etenee hienovaraisen herkästi. Kuten jo totesin alkupuolella, keskustelun päälle kuuluu Ivanovin sisäinen monologi, joka päällisin puolin kuulostaa levolliselta ja punnitulta mutta luo samalla oman sisäisen jännitteensä kaikkeen kuvassa näkyvään todellisuuteen. Elokuvan kaikki kuvat ovat Ivanovin maailmaa. Hänet on tähän maailmaan heitetty, hän luo siihen olemassaolollaan sen syvimmän mielen. Välillä elokuva vie katsojansa luontoon ja ympäristön maisemakuviin, jotka kertovat paitsi vuodenaikojen vaihtelusta myös henkilöhahmoista ja heidän eksistenssinsä ristiriitaisuuksista. Ohjaaja on tuonut elokuvaan myös aivan oman, lähes puhumattoman hahmonsa, ulkona harhailevan kerjäläiskulkurin. Hän tuo elokuvaan sen tragikoomisuuden luoman absurditeetin ja hänestä heijastuu omalla salaperäisellä tavallaan henkilöhahmojen alitajunnan puhumattomat tunnot.

Välillä elokuvan kronologisen etenemisen keskeyttää mustavalkoisia kuvia, jotka lienevät menneisyyden psykologisia takaumia, joissa päähenkilö on kylläkin läsnä aikuisena. Hän on tivolissa, ratsastaa karusellin puuhevosella, tai leikkii uimarannalla, hieman toisenlaisessa pyörimisliikkeessä. Yhdessä kuvassa hän hakkaa isoa rumpua kuin raivopäinen. Loppupuolella ollaan värein kuvatussa tivolissa. Siellä Ivanov menee seuraamaan lasten nukketeatteriesitystä. Se saa hymyttömänä kuljeksivan miehen nauramaan. Hymy kuitenkin hyytyy, kun näyttämölle ilmestyy hänen itsensä näköinen nukkehahmo. Kohtaus liittyy elokuvan loppupuolen tapahtumiin, jolloin Ivanov alkaa tiedostaa omaa tilannettaan. 

Mennään kuitenkin uudelleen elokuvan alkuun.

Ivanov puussa

Elokuva alkaa kohtauksella tilanomistaja Nikolai Ivanovin kartanon edustalla. Aurinko paistaa, vietetään ensimmäisiä syyspäiviä. Isäntä istuu ja on lukevinaan. Ränsistyneen kartanon paraatiovi ja ikkunat ovat auki. Sisällä vaimo Anna Petrovna (entinen ”Sara”) soittaa selloa jyskyttävän yksitoikkoisesti, kartanossa asuva Ivanovin setä, leskeksi joutunut kreivi Matvei Shabelski säestää pianolla. Annaa hoitava lääkäri Jevgeni Lvov on myös kuvassa. Hän asuu kartanossa pysyvästi. Hän kertoo, että Annassa on keuhkotauti ja ainoana keinona saada sairaus hallintaan olisi saada hänet välittömästi Krimille rauhaan lepäämään. Erityisen tärkeää on, että hän voisi matkustaa miehensä kanssa. Ivanov torjuu vaatimuksen toteamalla, ettei ole rahaa. Tulee myös tilanhoitaja Mihail Borkin, joka pyytää rahaa, jotta voisi maksaa työläisille palkat. Tapahtuu symbolinen tragikoominen ele, joka kuvastaa paitsi Ivanovin epätoivoa myös hänen vallan kaipuuta. Hän kiipeää puuhun, mikä yhtäältä 35 ikävuodesta huolimatta kertoo myös päähenkilön poikamaisesta olemuksesta. Tilanhoitaja pyytää häneltä vielä yhtä ruplaa. Sen hän heittää maahan. Borkin poimii sen sieltä ja kiittää ranskaksi, mikä lienee ironiaa. Tällä välin on Annakin lopettanut soittonsa. Setä on tullut pihalle. Hän on näytelmän (ja myös elokuvan) vastenmielisimpiä tyyppejä. Elokuvassa hän on erityisen vastenmielinen äänensävynsä vuoksi, se kuulostaa kuohitun pukin määkimiseltä. Toisekseen hän on myös keskustelijana inhottava. Hän pystyy pilaamaan kaiken vähänkin järkevältä tuntuvan keskustelun typerillä välihuomautuksillaan, puujalkavitseillään, jotka kai naurattavat vain häntä itseään.

Anna Petrovna parvekkeella juttelemassa miehensä Ivanovin kanssa, roolissa Anna Dubrovskaja

Vaimo ilmestyy paraatioven yläpuolella sijaitsevalle parvekkeelle. Hän säteilee kauniissa puvussaan ja tyylikkäässä leveälierisessä hatussaan. Hän heittää muutaman kommentin. Ivanov kehottaa häntä menemään sisälle, ettei sairaus pahenisi. Anna ei vielä tiedä hänen sairautensa vakavuutta. Sen hän saa tietää mieheltään vasta myöhemmin. Tilanne kuvaa mielestäni asetelmia aviopuolisoiden välillä. Parvekkeelta huutava vaimo on yläpuolella, toki kalpeana mutta suloisena. Anna on siinä muista eristetty. Saa jopa mielikuvan syrjitystä henkilöstä. Hän on kuitenkin muiden yläpuolella, ja ainakin minulle syntyy mielikuva, että hän naisellisella olemuksellaan levittää ympärilleen rakkautta.  Kreivi tuo välillä omituisella huumorintajullaan ilmi hänen juutalaistaustaansa, mitä voisi tulkita herjan heitoksi.

Ivanov laskeutuu puusta ja hänen seurakseen jää lääkäri, joka jää nuoruuden innolla paasaamaan Ivanoville ohjeita, kuinka tämän pitäisi suhtautua vaimoonsa. Ivanov ei kommentoi ja yrittää ikään kuin kävellä ”karkuun”.  Sitten sattuu kohtaus, jollaista en venäläisissä klassikoissa ole nähnyt. Hieman etäämmällä kartanosta, niityn keskellä, on nimittäin harmaista laudoista kyhätty latomainen käymälä, ”puucee”. Ivanov poistuu kesken kaiken tarpeilleen ja lääkäri jää ehkä hieman hämillään ulkopuolelle odottamaan. Se on tavallaan Ivanovin oma hiljainen, arvolleen sopiva vastakommentti lääkärin yksipuoliselle julistukselle, jonka hän kokee myös menevän liiaksi henkilökohtaisuuksiin.

Ivanov osoittautuu hyvin rehelliseksi ja vilpittömäksi ihmiseksi. Hän puhuu tunteistaan avoimesti, mutta omalla itsekeskeisyydellään hän tuntuu vain luovan ympäristöönsä tuhoa. Jossain vaiheessa hän vertaa itseään Hamletiin. Siinä ollaan oikeilla jäljillä. Ivanov kamppailee masennuksensa keskellä mielekkyydestä elää. Itsemurhasta ei puhuta mutta loppua kohden elämän jatkaminen tuntuu yhä turhemmalta. Polte on sammunut. Näissä tunnoissaan Ivanov on hyvin vilpitön, mutta häneltä puuttuu riittävää empatian tunnetta, jota hän voisi luoda harmonisia ihmissuhteita.

Ivanov kertoo, että hänen on lähdettävä käymään ystävänsä Lebedevin luona pyytämässä jatkoa kahden päivän kuluttua lankeavalle velkakirjavekselille. Asia on tärkeä ja syy on perusteltu. Ivanov ei ole kuitenkaan täysin rehellinen. Samana päivänä nimittäin sattuu olevan Lebedevien tyttären Sašan 20-vuotissyntymäpäivä ja luonnollisesti talossa on kutsut runsaine vierasjoukkoineen.

Elokuva käynnistyy hitaasti. 15 minuutin kohdalla Ivanov sanoo ensimmäisen kerran lähdöstään, hevosvaljakko lähtee liikkeelle vasta noin puoli tuntia myöhemmin, 45 minuutin kohdalla. Kartanossa asuva setävanhus, vaimonsa Ranskaan haudannut leskikreivi Shabelski pääsee lopulta hänen mukaansa aikansa ruinattuaan.

Ivanov ja vaimo keskustelevat. Vaimo haluaisi miehen mukaan.

Vaimo haluaisi lähteä miehensä mukaan ja pyytää kovasti päästä mukaan ihmetellen, miksi mies käy Lebedevin kartanossa ilman häntä. Mies vakuuttelee vaimolleen, ettei tämä voi sairautensa takia poistua kotoaan. Lisäksi omaa runsaasta poissaoloiluaan hän selittelee omalla henkisellä tilallaan. Hän on menettämässä kyvyn rakastaa vaimoaan. Kun aurinko laskee, niin rakkaus häviää, hän toteaa. Poissaolon ansiosta hän pystyy taas rakastamaan. Hän näyttää olevan vilpitön tunteissaan. Hän käy vielä ennen lähtöään vaimonsa kanssa herkän keskustelun jossa yrittää saada vaimonsa siitä vakuuttumaan. Vaimo jää yhdessä lääkärinsä kanssa pettyneenä, riisuutuu, jotta tämä voi tarkastaa tämän terveydentilan. Yhtä vilpittömästi hän purkaa omia tuntojaan:

                             ”Miksi rakkaudesta ei makseta rakkaudella ja totuus maksetaan valheella?”

Vaimo valmistautuu lääkärintarkastukseen

Vaimo jää haikeana katsomaan ulkona taivaalla lentävää kuumailmapalloa. Samaan aikaan Ivanov on kreivin kanssa hevosvaljakollaan matkalla aavassa jokivarressa. Hänkin pysäyttää hevosensa ja alkaa katsoa samaa näkyä. Joku näyttää sieltä tiirailevan ihmisiä kaukoputkellaan. Näin aviopuolisoiden välinen yhteys saa erikoisen linkin. Ivanov nousee valjakosta, ottaa kiinni hevosen suitsista ja lähtee jatkamaan matkaansa kävellen. Mietteet painavat kai mieltä. Samanaikaisesti vaimo saa yhtäkkiä päähänsä lähteä miehensä perään. Lääkäri panee vastaan, mutta hän ei voi mitään hoidettavansa oikulle. Anna käskee valjastamaan pihassa näkyvällä paikalla laitumellaan aikaansa viettävän valkoisen hevosen, vapauden ja viattomuuden symbolin. Ivanov ehtii toki paljon aikaisemmin perille kartanoon.

Välillä kuva seikkailee mustavalkomaisemassa, jossa Nikolai Ivanov lyö rumpua. Sitten mennään kutsuihin. Ivanov ei ole vielä paikalla.

Vieraat ovat palaamassa ulkoa sisätiloihin. Heillä on päässään eri eläinten päitä kuvaavia naamioita. Saša on levoton. Hän keinuu yksinään keinussaan kauniin vaalean mekon helmat liehuvat vauhdin voimasta. On hänen syntymäpäiväjuhlat ja hänelle tärkein vieras ei ole paikalla. Sisään tullessaan vieraat poistavat naamionsa. Väki alkaa tehdä kuka mitäkin. Korttipöydällä on tunkua. Riidellään. Jotkut käyttäytyvät tökerösti typeryyksiä laukoen.

Tämänlaiset kutsut on näissä historiaan sijoitetuissa näytelmissä ja elokuvissa vakiotavaraa. Niissä tehdään hullutuksia, puhutaan toisten ohi puuta heinää. Ja nauretaan äänekkäästi ”ei-millekään”. Eri ohjaajat pyrkivät tuomaan tällaisiin tilaisuuksiin omin tehokeinoin omanlaistaan absurdia ilmettä. Usein liioitteleva ylinäytteleminen ja ilvehtiminen tekee katsomisesta lähes kidutusta. Tälläkin kertaa tragikomedia vaatii parodiaa. Kuvaus on kuitenkin absurdiudessaan hillittyä. Osa on mukana korttipelin hurmassa, osa istuu paikallaan hiljaisena, hieman tylsistyneenä.

Mieleeni on jäänyt nuorehkon leskirouvan repliikki: ”Oi luoja, kuinka ikävää! Saisi vaikka kuolla.”

Ja joku juo hirveästi votkaa. Ja tietysti puhutaan juoruja, joista joku suuttuu. Tyttö laulaa. Ja nurkassa sijaitsevassa häkissä papukaija rääkyy vastaukseksi.

Olennaista on, että Ivanovin poissa ollessa puhutaan hänestä. Toistetaan se yleinen käsitys. Mies on nainut juutalaisen hamutakseen hänen rahojaan. Pettymys on ollut suuri, kun tytön vanhemmat kieltäytyivät antamasta myötäjäisiään. Nyt mies haluaa päästä vaimostaan eroon.

Muuten juuri samasta toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta alkaa katsomani Moskovan taiteellisen teatterin esitys. Tämä on harvoja muutoksia, joita muuten kirjailijan tekstiä melko uskollisesti seuraavaan esitykseen on tehty. On eräs toinenkin olennainen muutos, muta siihen palaan myöhemmin.

Saša kuulee yhden panettelevan keskustelun ja puuttuu siihen alkaen puolustaa miestä ja tämän rehellisyyttä.

Sitten tulee Ivanov. Hullutteleva kreivi ottaa tilan haltuunsa tyhjänpäiväisillä puheillaan ja liioittelevilla eleillään. Ivanov on totinen. Alkutervehdysten jälkeen joku kysyy:

”Miten vaimonne terveyden laita on? – Huonosti, hänellä on keuhkotauti. – Oi.”

Vilpittömyys tuntuu olevan noista reaktioista kaukana.

Keittiössä kaadetaan isosta lasisesta astiasta hilloa pikkuisiin jälkiruokakuppeihin. Se valuu pehmeänä klönttinä. Siinä on hieman inhorealistista sävyä. Minäkin kuvittelen mielessäni kuin se valuisi tahmeana pitkin poskiani. Sitten syödään hilloa ja juodaan teetä. Se kuuluu venäläisten kutsujen ehdottomiin herkkuihin.

Nikolai Ivanov pyytää lisäaikaa vekselinmaksuun. Itketään! Vaimo ei suostu. Ivanovin pienikin hymyn väre hyytyy. Mutta kutsut jatkuvat.

Nikolai tapaa viimein Sašan, joka on odottanut kohtaamista sydän syrjällään. He kyynelehtivät kasvokkain, halaten, kärsivin ilmein, kuin epätoivoiset rakastavaiset. Tapahtuu yllätys. Anna Petrovna saapuu samalla hetkellä. Hän ilmestyy taustalle nauravana, mutta kun hän näkee miehensä syleilevän talon tytärtä, nauru vääristyy itkuksi, raivoisan hysteeriseksi. Hän painautuu lääkäriä vasten.

Ulkona on ilotulitus. Puu syttyy tuleen. Tuli on intohimon seksuaalinen symboli. Tulee ajatus, että vaimo olikin vain näky, mutta ei se ollut. Puuta – intohimon liekkejä – yritetään sammuttaa.

Kuva siirtyy toiseen hetkeen. Kutsut ovat takana, ollaan jo aivan muissa touhuissa. Joella on yksinäinen soutaja. Nikolai ratsastaa tivolin puuhevosella. Turhauma vaivaa. Nukkekoti – Annan oma leikkikenttä -  ilmestyy kuviin. Miehet kylpevät saunassa. Siten näytetään kaukaa kun he juoksevat alastomina jokeen uimaan.

Näytetään jonkin luostarin aluetta. Jonkin ajan kuluttua Saša näyttää ajavan koreassa sinisessä puvussaan siellä kolmipyöräisellä mopollaan kuin edestakaisin harhaillen. Hän tuntuu olevan tunnekuohuissaan ja purkavan oloansa harvinaiseen ulkoilutapaan. Se osoittaa ainakin varakkuuden. Siihen rinnastuu mielessäni eräs toinen irrallinen mustavalkokuva, jossa Nikolai Ivanov ajaa polkupyörällä.  

Ollaan Nikolain talossa. Vaimon sielukkaat, surun painamat kasvot isoine silmineen jäävät mieleen. Katse on vilpittömän vetoava, mies ei kykene niihin vastaamaan. Vaimo leikkii nukkekodillaan.

Ympäristön maisema on aukeaa alavaa jokivarsiseutua. Saša kiitää mopollaan. Ivanov on yksin joko jossakin sivurakennuksessa tai omassa työhuoneessaan. Saša saapuu yhtäkkiä paikalle. Rakkaus on ajanut hänet liikkeelle. Ivanov hermostuu: vaimo voi nähdä! Saša vastaa tulleensa takakautta. Hän on kiihdyksissään, kun ei ole nähnyt rakastaan muutamaan viikkoon. Syntyy kiivas keskustelu. Ivanov pyrkii kuitenkin välttämään kiintymästä nuoreen naiseen. Hän tuntee olevansa kykenemätön rakastamaan. Saša tuntuu Ivanovin torjuvasta asenteesta vain innostuvan. Hän naisena haluaa toteuttaa ”toiminnallista rakkautta”. Hän haluaa palauttaa kärsivälle miehelle elämän ilon. Tässä onkin venäläisen miehen melankolian toinen puoli: nainen pelastamassa epätoivoon langennutta elämän matkamiestä. Näin ”venäläisen melankolian kurssi” jatkuu.

Kuva siirtyy Annaan. Näytetään lähikuvaa kasvoista. Huomaa, että Annalla on kaunis silkkinen valkea yöpuku päällä. Hän on kylpyhuoneessa. Hän alkaa leikata hiuksia. Kasvoista huokuu surua ja epätoivoa. On syksy, tuulee, lehdet lentävät kahisten tuulessa. Ulkona liikkuva kerjäläinen, elokuvan klovni – se joka aikaisemmin oli kytännyt taloa kaukoputkellaan – soittaa huilua värjötellen ja myös itkien. Taas näytetään takaumana tyhjää uimarantaa.

Siirrytään seuraavaan kuvaan. Anna on hämärässä. Hän on tuonut huoneeseen flyygelin ympärille paljon kynttilöitä. Hämärä huone on kuin kynttilämeri, luoden ympäriinsä salaperäistä hohdetta. Paikalle tulee Nikolai. Tulee elokuvan vaikuttavin kohtaus. Anna Dubrovskaja näyttelemän Anna Petrovnan ilmeikkäät kasvot ovat kuin syntyneet uudelleen elämään. Kynttilöiden loisteessa parilla on tilinteon hetki. Keskustelun alku on varovainen. ”Miksi hän kävi täällä?” vaimo kysyy. Hän siis oli nähnyt Sašan vierailun. Keskustelun edetessä jännite tiivistyy.  Nyt puhutaan suoraan, enää ei päästä pakoon roolien suojaan. Anna paljastaa paljaan päänsä, hiukset on kynitty pois. Hän tekee miehelleen tunnustuksen: ”Olit minun idolini – ja petit minua.” Anna tunnustaa miehelleen rakkautensa. Taas mies kärsii omaa mitättömyyttään. Näkyy kaikesta, että hänen syyllisyydentuntonsa, kärsimyksensä ja epätoivonsa on rajua. Anna ei kuitenkaan tunnu ottavan vastaan miehen tunnustusta niin kuin tämä toivoisi. Sananvaihto jatkuu. Syytösten kiihtyessä mies ei enää kestä. Häneltä tuleva tunnepurkaus räjähtää ilmaan ja paljastaa totuuden: ”Ole hiljaa jutsku!” Tästä lausumasta on kirjoitettu ja keskusteltu paljon.  Se osoittaa Ivanovin alitajunnassa olleen antisemitismin. Valkenee, että huhut ovat pitäneet paikkansa: mies on nainut Annan rahojen toivossa, rakkaus on ollut valhetta.

Tilanne jatkuu. Anna lyö miestään, putoaa portaita. Nenästä valuu verta. Poskessa on veriläikky. Hän itkee ja yskii, yrittää pyyhkiä valuvaa verta. Mies nostaa hänet lattialle. Hän makaa kynttilöiden keskellä. Ivanov kertoo vaimolleen epähuomiossa tätä odottavasta kuolemasta. Vaimo järkyttyy. Mies tajuaa virheensä: ”Voi jumala, kuinka syyllinen olen!”, hän jää vaikeroimaan.

Kuva siirtyy ulos. Maa on peittynyt kevyeen lumeen. Talvi on tullut. Valkoinen hevonen on edelleen liekaköyden varassa ulkona. Se ei ole enää piha, se on metsää, jossa on harvakseltaan puita ja kaatuneita runkoja. Kartano on tullut yhä rujompaan kuntoon. Takaseinä on nähtävästi sortunut, vain tyhjä kulissi on jäljellä.

Elokuvan ohjaaja - tuodessaan katsojien eteen hiuksensa kynineen Anna Petrovnan - tuo samalla heidän eteensä keskitysleirissä kärsivän juutalaisvangin. Sanoma on selvä. Käytöksellään Ivanov osoitttaa todelliset kasvonsa. Vilpittömiltä tuntuvista puheista ja itsesäälistä huolimatta, paljastuu hänen maailmankuvansa itsekeskeisyys. Hän tajuaa sen sitten itsekin. Ivanovilla ei ole tulevaisuutta. Hän yrittää vielä pyristellä, mutta suunta on lopulta vain yksi: luopuminen.

Anna edustaa toista kulttuuria. Hän ei pysty ymmärtämään Ivanovia samalla lailla kuin Saša. Tässä on kai yksi tämän paljon tulkintoja jälkeensä jättäneen näytelmän perusajatuksista. Samalla tapaa ei myöskään Ivanov pysty reagoimaan Annan avoimuuteen. Totuushan on, että kyllä myös Anna on pyrkinyt luomaan mieheensä keskusteluyhteyttä, mutta sille ei ole edellytyksiä.

Anna leikkii yksin nukkekodilla. Joen keskellä näyttää olevan jäätä, jossa soittaa torvisoittokunta frakeissa.

Annan nukkekoti

Siirrytään tivoliin, on jo kesä. Ivanov harhailee yksin ihmisten keskellä. Nuoralla kävelijä ilmestyy ensinnä kuviin. Siellä on karuselli, jossa lapsia pyörii hevosten selässä. On akrobaattitanssija, jolla Ivanov näkee Annan kasvot. Sitten tulee se kohtaus, josta olen jo yllä maininnut: Ivanov näkee itsensä näköisen nukketeatterihahmon. Se on hänelle itselleen jonkinlainen käännekohta, totuus paljastuu.

On rankka kesäinen sade. Ivanov kohtaa Sašan. He menevät yhdessä aittaan sadetta suojaan. Käärme kiemurtelee aitan lattialla. Jään miettimään, onko se siinä kavaluuden vai himon symbolina? Saša menee sisälle, sulkee oven. Ivanov näkee sattumoisin ikkunasta riisuuntuneen Sašan. Hän ryntää sisälle. Rakastelua ei näytetä. Näytetään, kun Ivanov ryntää ulos sateeseen. Saša tulee perässä, läpikuultava paita alastoman vartalon peittona. Ivanov yrittää vakuuttaa, ettei rakkaudelle heidän välillään ole pohjaa. Tulee kiihkeä keskustelu. Kohtaus on vaikuttava: kesäsade, taustalla aurinko. Kuvankaunis Saša kastuu läpimäräksi, Ivanov on jo märkä. Keskustellaan rakkaudesta. Se on kuin ihmeellistä peliä. Ivanov jatkaa itsesäälissä kieriskelyä. Nainen haluaa tuoda ”toiminnallisella rakkaudellaan” pelastuksen. Ovatko Ivanovin yritykset torjua rakkaus todellisia vai yrittääkö hän vain pelillään sitoa naista itseensä? Välillä Ivanov tuntuu olevan Sašaa kohtaan jopa ilkeä, mutta jossain mielessä rehellinen. Hän yrittää kertoa, että hän on saanut elämässään aikaan vain tuhoa. Saša ei anna periksi. Mies vetää häntä puoleensa magneetin tavoin.

 

Kohtaus sateessa

Tuon parikymppisen tytön kanssa Ivanov alistuu menemään naimisiin, vaikka myös Saša pohtii päätöstään vakavissaan, myös isänsä kanssa. Ollaan jo hääpuvuissa, odotetaan vihkimistä. Ivanov pyrkii viimeiseen asti saada tytön vakuuttumaan, että jo ikäeronkin vuoksi avioliitolle ei ole edellytyksiä. Tilanne on miltei absurdi. Jokin voima ajaa heitä tiettyyn suuntaan, mutta molemmat pyristelevät vastaan.

Saša ennen vihkimistä mietteliäänä isänsä kanssa

Häät tulevat. Ei nuoren naisen päätöstä muuta edes se, että hänen vanhempansa kertovat pienentävänsä myötäjäisiä Ivanovin suurten velkojen vuoksi. Ei tytölle raha merkitse mitään, vaan rakkaus. Sen hän vakuuttaa isälleen säteilevän kauniina silmät rehellisyyttä hehkuen, yllä upea hääpuku. Ivanov itse on kuin tahdoton kuvatus. Hänellä ei ole tahdonvoimaa kohtalon liikkeitä estämään.

Ortodoksista perinnettä tarkasti noudattava vihkiminen on elokuvan kauniimpia kohtauksia. Kaikki ovat siinä antaumuksella mukana, sulhanen ja morsian vaihtavat sormuksia. Se näytetään lähikuvana. Yksi asia saa Ivanovin kuitenkin vilkuilemaan sivuilleen ja taakseen. Hän alkaa nähdä näkyjä. Aivan kuin entinen vaimo olisi läsnä, aivan kuin vieressä seisoisikin entinen vaimo, kasvot entistä sielukkaampina. Kaikki saadaan miehen epäröivistä ja osin hajamielisyyksiin harhailevista ajatuksista huolimatta onnellisesti päätökseen. Mennään kartanoon juhlimaan. Portailla odottaa venäläistä perinnettä mukaillen hovimestari kädessään leipää ja suolaa. Minä katsojana alan jo huokailla: ei kai vaan taas aleta näyttää niitä tylsiä juhlia tyhjine puheineen ja teennäisine kasvoineen – hillon kera. Ei, näin ei ehdi käydä. Tshehovin näytelmän loppu on tyly ja lakoninen. Pihalla käydään vielä keskustelua ennen kuin siirrytään sisätiloihin. Vieraat alkavat mennä sisään. Kun aletaan jo juhlia häitä, huomataan, että yksi puuttuu.  Hovimestari kutsuu sulhasta sisään kädessään tuo leipä ja suolakulho. Sulhanen istuu vielä hevosten vetämissä vaunuissa – mutta elottomana. Kun hovimestarin ilmoitettua muutkin huomaavat asian, niin ihmisten katseet ovat paljon puhuvia. Jäin miettimään, mikseivät he näytä niin surullisilta ja kauhistuneilta kuin odottaisi. Totta kai niissä on yllätyksen tuomaa kauhua, mutta samalla suupielessä on jokin pienen pieni virne, tuskin huomaamaton. He ovat maan parhaita näyttelijöitä, kyllä he osaisivat ilmaista todellista surua. Kasvoista näkyy kauhun ja hämmästyksen lisäksi myös piiloteltu helpotuksen huokaus. Hymynhäive on taitavasti piiloteltu teennäisyyden taakse. Pysähtyneet kasvojen kuvat näyttävät sen. Tulee mieleen Gogolin Reviisorin lopputilanne ja heidän ilmeensä, kun he kuulevat oikean reviisorin olevan tulossa. Ei, nämä ilmeet eivät ole samoja. Siihen tämä yli kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva päättyy.

Elokuva päättyy niin kuin pitääkin. Ivanov aateliston perillisenä lakkaa olemasta. Roolihenkilön sopikin kuolla. Ehkä siinä on sen optimisminsa, jonka puutetta ylhäällä jo ehdin julistaa.

III.                 

Näytelmässä loppu on toisenlainen. Siinä ei ehdi vihkimistä tapahtua. Miesten kesken tulee riitaa. Yksi yrittää pistooli kädessään haastaa toista kaksintaisteluun. Ivanov sieppaa tältä pistoolin todeten, ettei siinä kaksintaistelua tarvita, menee muista syrjään ja ampuu itsensä. Pistoolin laukaus saa ihmiset järkyttymään: he näkevät Ivanovin makaamassa verta vuotavana.

Vuonna 1981 kuvatussa Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin versiossa loppu on juuri tällainen. Siinä on myös toinen elokuvasta poikkeava kohtaus: se käännekohta, jossa Ivanov tekee vaimonsa kanssa tiliä suhteestaan. Legendaarisen Innokenti Smoktunovskin näyttelemältä Ivanovilta turhaan odottaa ”Vaikene, jutsku”-tyyppistä reaktiota. Ei sitä tule. Se olisi ollut aikakaudelleen ja sovinnaisuuteen pyrkivälle teatterille liian raju purkaus. Koko kohtaus on vesitetty.  Antisemitismi on pyyhkäisty maton alle. Versiossa ei haluta korostaa juutalaisuutta, saati mitään sellaista, mikä voisi antaa edes pientä aihetta antisemitismiin tai siihen kiihottamiseen.

On mielenkiintoista verrata nykypäivän elokuvaa pysähtyneisyyden aikana Neuvostoliitossa tehtyyn teatteriversioon. Totta on se, että vertailukohtia Venäjällä kyllä riittäisi. Niin monenlaisia tulkintoja näytelmästä ja nimenomaan Nikolai Ivanovin hahmosta on läpi historian kaikkialla maailmassa tehty. Myös tuo 70-luvun puoliväliltä alkujaan peräisin oleva näytelmäversio tuo katsojien eteen kovin erilaisen maailman. Se vaalii omalla vakaalla Neuvostoliitossa luodulla klassikkodramatisointityylillään venäläisen teatterin perintöä. Smoktunovski on neuvostoteatterin ikoneita, joka luo kokonaisuuteen oman arvokkaan ja nykynäkökulmasta myös jähmeän leiman. Näyttelijäsuoritukset ovat toki loistavia, mutta on vaikea eläytyä esimerkiksi kauniin hehkeän Saša-neidon ja reilusti yli 35-vuotisen Smoktunovskin näyttelemän Ivanovin hehkeän raikkaaseen rakastumiseen. Toki tähän on lisättävä, että akateemisten teattereiden yleisö ei ole katsomassa realistista todellisuutta vaan heidän jo kouluajoilta läpikotaisin tuntemaa näytelmää, josta etsitään eettis-moraalisen ja muiden henkisten pohdiskelujen lisäksi myös tuttuja vuosien myötä muotoutuneita tunnetiloja. Ja tämän lisäksi esitykseen tullaan katsomaan jonkun yksittäisen näyttelijän roolisuoritusta ja sitä, miten hän pystyy näyttämöllä elämään todeksi hahmonsa tunteet. Varmaankin juuri Smoktunovski on yksi yleisön suuri vetonaula, jota katsoessa tärkeänä vertailukohteena on oma kirjallinen kulttuuriperintö. Sitten on vielä se nuorten katsojien ryhmä, joka on tullut teatteriin täydentääkseen omaa kirjallisuuden tuntemustaan.

Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin version ensimmäinen ja toinen osa löytyvät täältä: https://www.youtube.com/watch?v=EMZYetG_JLU , https://www.youtube.com/watch?v=W_qtQskoSt0 .

Sašan hahmo Moskovan akateeemisen taiteellisen teatterin esityksessä

Siirryn pois Ivanovin parista, mutta Jatkan hieman juutalaisuuden pohdintaa. Yllä kerroin Juhani Konkan kääntämästä Susanna-kertomuksesta, joka on julkaistu Tšehovin Valittujen novellien kokoelman I osassa (WSOY 1963). Esipuheen teokseen on kirjoittanut V.A.Koskenniemi. Hän tuntuu olevan Susannan hahmosta pihalla kuin lumiukko väittäessään kyseessä olevan tyypillinen ”slaavilainen naishahmo”. Hän on joko valmistanut esipuheensa teosta lukematta tai sitten hän on entisten Saksa-sympatioiden pelkäämänä vältellyt kirjoittamatta juutalaisuudesta. 

IV.                 

Palaan vielä itse kirjailijaan ja hänen romanssiinsa. Alina Polonskaja on kirjoittanut artikkelin aiheesta Juutalaisnaiset Anton Tšehovin tuotannossa (http://www.lechaim.ru/ARHIV/160/polonskaya.htm). Se avaa mielenkiintoisia seikkoja kirjailijasta, joita voisi tähän avata enemmänkin. Hän käsittelee nimenomaan kahta avainteosta: Susannaa ja Ivanovia.

Polonskaja kirjoittaa, että naiskuvauksessa mallit on otettu ranskalaisesta kirjallisuudesta. On kahdenlaisia naistyyppejä. Ensiksikin kun miehet on kuvattu vanhoina huijareina ja ilkimyksinä, niin nainen on yleensä nuori ja kaunis. Toiseksi häneen on luotu mystisiä ja noitamaisia piirteitä. Hän on femme fatale (”kohtalokas nainen”), miehen nielijä, täynnä arvoituksellista eksotiikkaa.

Tehdessään parodiaa juutalaisista kirjailija tuo esille rahan ahneuden, persouden valkosipulia kohtaan ja joitakin ulkonäöllisiä seikkoja (kuten pitkä nenä). Susanna kehuu venäläisiä ja eritoten venäläisiä miehiä niin palavasti, että sekin osaltaan vaikuttaa siihen, miksi luutnantti ja hänen serkkunsa joutuvat naisen pauloihin. Susanna arvostelee avoimesti juutalaisia pyrkien tällä tavalla hankkimaan itselleen venäläisten miesten luottamuksen. Susannan salaperäisessä luonteessa on kaksi puolta, kaikille miehille hän on femme fatale, viettelijätär, kaikille venäläisille hän on vaarallinen juutalainen.

Polonskajan mielestä Ivanovissa Tšehov heijastaa omaa suhdettaan Jevdokija Isaakovna ”Dunja” Efrosiin. Nikolai Ivanov on vain tavallinen ihminen, johon Tšehov on ruumiillistanut tyypillisiä venäläisiä luonteenpiirteitä. Polonskajalla on myös oma tulkinta näytelmän huippukohtaan, jossa päähenkilö lausuu nuo traagiset sanat (”vaikene jutsku!”) ja paljastaa vaimon olevan kuoleman sairas. Nimenomaan tässä näytetään Nikolai Ivanovin moraalinen tila eli se, kuinka alas hän oli moraalisesti mennyt. Katsoja alkaa tuosta hetkestä alkaen vihata sankariaan.

Tšehov itse kirjeessään vuonna 1888 huomauttaa, että vaimo ei ymmärrä Ivanovin ”sielun tuskaa”, siksi tämä kiihtyy hänelle niin voimallisesti. Toisaalta Tšehovkin korostaa, että onhan näytelmässä sellaisia kohtia, joissa Anna on täysin kykenevä ymmärtämään Ivanovia. Itse ajattelen, että kirjailija on tuonut teokseen vaimon toisesta kulttuurista voidakseen selvemmin tuoda esille venäläiseen kulttuuriin liittyviä piirteitä.

Minua miellyttää tulkinta, jonka mukaan Tšehoville Anna Petrovnan hahmo on myös tutkielma siitä, miten hänen oma avioliittonsa Dunja Efrosin kanssa olisi luonnistunut, jos se olisi toteutunut. Tšehov toteaa itse eräissä kirjeissään, että he riitelivät paljon keskenään ja avioliitto olisi sen johdosta jäänyt lyhyeksi.

Polonskajan mielestä se, että Tšehov jättää Anna Petrovnan hahmoon anekdoottimaisia piirteitä, heijastaa kirjailijan ristiriitaisia tunteita entiseen morsiameensa. Lisäksi kirjailija on saattanut Ivanovin hahmon kautta ennakoida myös omia syyllisyydentuntojaan siitä, että avioliitosta olisi tullut onneton. Nähtävästi vielä vaikeampaa olisi ollut päästä vapaaksi antisemitistisistä ennakkoluuloista todellisessa elämässä kuin kirjallisessa teoksessa.

Dunja Efros eli hyvin pitkän elämän. Hänen loppunsa oli traaginen. Hän avioitui juutalaisen miehen kanssa, ja emigroitui Venäjältä, muutti Pariisiin. Siellä hän II maailmansodan aikaan eleli vanhainkodissa. Saksalaiset ottivat hänet talteen ja kuljettivat muiden juutalaisten mukana Treblinkan keskitysleirille. Hän kuoli siellä 82-vuotiaana nälkään vuonna 1943. Näin Anton Pavlovitš Tšehov on tullut liitetyksi myös keskitysleireihin.

Andrei Zvjagintsevin elokuva Leviatan (Leviathan), osa II

Andrei Zvjagintsev

En ole edelleenkään vielä nähnyt Andrei Zvjagintsevin elokuvaa Leviatan (Leviathan). Kuitenkin palaan taas aiheeseen. Laitan tähän alkuun linkin The Guardianin elokuvaa käsittelevästä kirjoituksesta: http://www.theguardian.com/film/2015/jan/16/leviathan-russian-reaction-oscars-golden-globes.

Voisin mainita alkuun muutaman sanan Venäjän kulttuuriministerin Vladimir Medinskin esittämästä kritiikistä. Hän käytti elokuvasta nimitystä «Рашка-говняшка». Minun on vaikea suomentaa ilmausta, mutta hyvin halveeraava se kuitenkin on. Lisäksi sen käytöllä voi olla minulle tuntemattomia taustoja. Alkuosa ”raška” on muunnos sanan Venäjä englanninnoksesta (Russian). ”Govnjaška” on sen sijaan deminutiivi eli eräänlainen ”hellittelymuoto” sanasta govno (говно, lausutaan ”gavnoo”) ’paska’. Jokainen voi tämän pohjalta itse miettiä sopivinta käännösvaihtoehtoa (jos unohtaa lähtökielen luomat rajoitukset, minulle tulee mieleen vapaasti mukailtu ’ruskaa pakkasella’). Tuon ilmaisun jälkimmäistä sanaa ei ole julkisuudessa sopivaa käyttää. Varsinkaan ministerin suusta sitä ei odottaisi missään nimessä kuulevan. Kaiken lisäksi ministeri meni käyttämään ilmausta Venäjän parlamentin eli Duuman tiloissa, erään merkittävän poliittisen ryhmän (Venäjän kommunistisen puolueen) tilaisuudessa. Tämä nosti tietysti aikamoisen äläkän, minkä vuoksi ministeri on joutunut julkisuudessa katumaan sanojaan (http://lenta.ru/news/2014/12/15/rashka/). Ja ministeriökin on sittemmin ilmaissut kantanaan, että ministeri on ilmaissut kantansa yksityishenkilönä (kirjailijana), ei kulttuuriministerinä (http://www.rbc.ru/rbcfreenews/548ef0922ae5962a8c159f29). Medinski toteaa anteeksipyynnössään löytäneensä ilmaisun elokuvaa käsitelleistä blogikirjoituksista.

Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski

Sittemmin ministerin lausuma on herättänyt sosiaalisessa mediassa laajaa huomiota ja keskustelua. Ollaan ennen kaikkea syvästi närkästyneitä ministerin kielenkäytöstä, mutta se on myös kirvoittanut keskustelua elokuvasta puolesta ja vastaan. Näyttää siltä, että mm. Venäjän kommunistisen puolueen sisällä elokuva on tuomittu.  

Sitten haluan tähän yhteyteen kertoa yhden syyn, miksi elokuva on herättänyt minussa kiinnostusta. Vähän ennen kuin sain ylipäänsä tietää elokuvasta, katsoin Vadim Dubrovitskin Anton Tšehovin klassikkonäytelmään Ivanov perustuvan elokuvafilmatisoinnin nimeltään Ivanov (Ивановъ, 2010). Elokuva on herättänyt minussa paljon ajatuksia ja olin jo alkanut kirjoittaa siitä juttua, kun vastaan tuli Leviatan. Zvjagintsevin elokuva alkoi kiinnostaa myös siksi, että siinä ja Ivanovissa miespääosaa esittää sama näyttelijä – Aleksei Serebrjakov. Mielestäni hän on onnistunut Nikolai Aleksejevitš Ivanovin roolissa todella hyvin. Hänen suoritustaan Leviatanissa Nikolai Sergejevin roolissa en pysty vielä arvioimaan, mutta ainakin se näyttää vaativalta. Ohjaajalla lienee ollut näyttelijän valintaan päteviä perusteita. Minulle Ivanov on elokuvana tyyppiesimerkki venäläisestä melankoliasta. Serebrjakov pystyy välittämään hahmonsa historian taakasta perimän näköalattomuuden. On mielenkiintoista, millaisen yhteyden Serebrjakov luo minussa aikanaan näiden kahden elokuvan välille, kun saan vain joskus tuon toisen katsottua.

Leviatanin pääosan esittäjä Andrei Serebrjakov elokuvassa Ivanov

Siirryn nyt sitten varsinaiseen kirjoitukseni pääasiaan. Nimittäin tänä aamuna huomasin, että myös Vladimir Pozner on katsonut elokuvan ja kirjoittanut siitä mielipiteensä omille kotisivuilleen: http://pozneronline.ru/2015/01/10158/. Poznerin mielipiteitä ja haastatteluja olen esitellyt aiemmin useaan kertaan.

Pozner viittaa aluksi Tohtori Zhivagon tapaukseen ja Boris Pasternakin kohtaloon. Romaanihan kiellettiin Neuvostoliitossa ja se sai sittemmin Nobel-palkinnon. Poznerin mukaan monet Leviatanin arvostelijat ovat nostaneet sen tietoisesti tähän yhteyteen. Tuolloin vain todella harvoilla Neuvostoliiton kansalaisilla oli tuo Pasternakin romaani mahdollista lukea. Se ei silti ollut esteenä sille laajalle tuomitsemiselle, jonka Pasternak sai kotimaassaan kokea.  Hänet tuomittiin kollektiivisesti neuvostovastaisuudesta, hän joutui julkisen häpeän kohteeksi ja erotettiin myös Neuvostoliiton kirjailijaliitosta. Näihin tapahtumiin Pozner rinnastaa omalla tutulla ironiallaan ne, jotka syyttävät Zvjagintsevia ”russofobiasta”. Hän lisää, että onneksi Zvjagintsevin ei enää nykypäivänä tarvitse kokea Pasternakin kohtaloa, vaan hän voi jatkaa elokuvien tekoa entiseen malliin. 

Pozner viittaa sitten kulttuuriministeri Medinskin lausuntoihin (ja yllä mainittuun ”raška-govnjaškaan”) todeten, että niistä huolimatta Zvjagintsev saanee tulevaisuudessaankin rahoitusta projekteilleen.

Hän kertoo katsoneensa kaikki Zvjagintsevin tähänastiset elokuvat ja pitää Leviatania on niistä parhaimpana. Hän ei ole siitä ihan täysin hurmaantunut, mutta elokuva teki häneen kuitenkin vaikutuksen. Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä ja kuvaus oli loistava. Eniten hän kuitenkin vaikuttui siitä, että elokuva kertoi säälimättömän totuuden. Hänen mielestään yrityksillä mollata elokuvaa arvostelemalla sen rivoja puheita ja yltiöpäistä alkoholin käyttöä pyritään vain kiinnittämään huomio pois elokuvan ytimestä. Epäolennaisella tyhjänpuhumisella elokuvasta viedään sen purevin terä pois.

Elokuvan ydin on siinä, että Leviatanin – siis valtion - edessä tavallinen ihminen on täysin puolustuskyvytön. Korruptoitunut ei ole vain Valta vaan myös Kirkko, joka on itse asiassa kasvanut Valtaan kiinni. Se ei ole olennaista, miten hyviä tai huonoja ihmisiä Zvjagintsev katsojien eteen tuo, vaan se, miten lohduton noiden ihmisten asema vallan edessä on. Sen Zvjagintsev osoittaa Poznerin mukaan erityisen vahvasti ja vakuuttavasti.

Pozner kiteyttää:

”Voi olla Zvjagintsevin kanssa eri mieltä ja väittää vastaan. Ei saa kuitenkaan syyttää Zvjagintsevia russofobiasta, sillä tällaisen elokuvan on pystynyt tekemään vain Venäjää syvästi rakastava ihminen, jonka sydän kärsii sen puolesta.”

”Eikä tähän liittyen saa syyttää Zvjagintsevia siitä, että hän olisi tehnyt antivenäläisen elokuvan saadakseen Golden Globe –palkinnon tai Oscarin. Tämänkaltaisten väitteiden esittäminen ei ole vain typerää vaan se on myös katalaa. Se olisi samaa kuin syyttäisi Pasternakia, Solženitsynia ja Brodskia siitä, että he ovat kirjoittaneet proosaa ja lyriikkaa saadakseen Nobelin ja harjoittaneet siksi neuvostokansan ”mustamaalaamista”. Zvjagintsev ei mustamaalaa ketään. Hän näyttää totuuden niin kuin hän sen itse näkee. Saako hän Oscarin vai eikö saa, ei minua kiinnosta vähääkään. Sen sijaan minua huolestuttaa monilukuisten venäläisten kyvyttömyys nähdä itsensä sellaisina kuin he ovat.”

Loppuun Vldimir Pozner heittää vielä pienen ”kritiikinkin”:

”Itseäni koskien minulla on Zvjagintseville vain yksi moite: hän vie minulta toivon kertoessaan, ettei näe valoa tunnelin päässä. Sellaisen vakaumuksen kanssa en voi elää.”

Maksim Shevchenko on niin ikään kirjoittanut facebook-sivuilleen jatkokirjoituksen elokuvasta. Hän löytää yhteyksiä Mel Gibsonin Maya-kulttuurin rappiota kuvaavaan elokuvaan Apocalypto (2006): http://fi.wikipedia.org/wiki/Apocalypto. Minä tunnen kovin huonosti näitä viime vuosien suurelokuvia enkä näin ollen voi arvioida Shevchenkon näkemystä. Sen sijaan näistä poliittisista allegorioista tulee mieleen eräs oman nuoruuteni viihteellinen suuren yleisön kauhuelokuva, Steven Spielbergin Tappajahai vuodelta 1975. Vertailua en tässä yhteydessä yritäkään tehdä. Toteanpa, että tuolloin keskustelimme vakavissamme siitä, että tuo elokuva on poliittinen allegoria. Nyt huomaa, että tällaiset tulkinnat eivät ole saaneet tuulta purjeisiin. Liekö sitten Spielberg piilottanut sanomansa niin taitavasti?

Loppuun laitan Leviatanista muutaman kuvan:

LEVIATAN (LEVIATHAN) – ЛЕВИАФАН. Keskustelua Andrei Zvjagintsevin elokuvasta.

Leviatan (tai myös Leviathan) mainitaan Vanhassa Testamentissa mm. Jobin kirjan 3. luvun 8. jakeessa: ”Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin”. Tässä Leviatanilla tarkoitetaan meren hirviötä, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään syö auringon (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Job.3.html#k8). Se merkitsee maailman loppua.

Jesajan kirjassa (luku 27, jae 1) todetaan seuraavaa: ”Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön”.

Raamatussa on Leviataniin vain irrallisia viittauksia, mutta juutalaisessa perinteessä siitä on olemassa legendoja:

”Joidenkin tekstien mukaan Leviatan joutuu taisteluun Behemot-nimisen maapedon kanssa. Silloin maailmassa käydään lopullista kamppailua hyvän ja pahan välillä. Taistelu aiheuttaa suurta tuhoa kaikkialla, ja molemmat pedot kuolevat taistelussa. Tuomiopäivästä selviytyvät ihmiset valmistavat petojen lihasta suuren juhla-aterian.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Leviatan

Leviathan tunnetaan myös englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin samannimisestä teoksesta vuodelta 1651. Se on saanut nimensä tuosta Vanhassa Testamentissa esiintyvästä hirviöstä. Hobbesin teos kertoo valtiosta, jota tuohon hirviöön verrataan. ihmiset tekevät keskenään yhteiskuntasopimuksen, jossa valta luovutetaan rajoittamattomasti korkeimmalle valtiomahdille. Vallankäyttäjä rinnastetaan allegorisesti tuohon Vanhan Testamentin hirviöön.

…

On olemassa myös kolmas Leviatan, joka viime päivinä ainakin Venäjällä kuohuttanut kovasti mieliä. Tätä haluan jutussani nyt käsitellä. Kyseessä on myös Andrei Zvjagintsevin (Андрей Звягинцев) ohjaama tuore elokuva (http://www.imdb.com/title/tt2802154/), joka vastikään on voittanut Los Angelesissa Golden Globe –palkinnon (http://finnish.ruvr.ru/news/2015_01_12/Venalainen-elokuva-Leviathan-voitti-Kultainen-maapallo-palkinnon-7074/ ) ja on lisäksi tämän vuoden Oscar-ehdokkaana ulkomaisten elokuvien sarjassa. Elokuvan on kerrottu perustuvan Jobin kirjaan ja olevan allegorinen kuvaus nyky-Venäjästä. Alkuun eri kirjoituksiin tutustuessani yhteys Thomas Hobbesin teokseen tuntui saavan voiton, mutta ennen pitkää aletaan yhä enemmän viitata nimenomaan Jobin kirjaan. Suomeksi elokuvasta voi lukea myös täältä: http://www.elokuva.org/leviathan/ . Tätä elokuvaa en ole nähnyt, mutta olen nähnyt yhden Andrei Zvjagitsevin elokuvan (Elena 2011), josta pidin kovasti.

Andrei Zvjagintsev

Miksi elokuva sitten kuumentaa mieliä? Ja miten elokuvaan on Venäjällä reagoitu? Alkuun on todettava, että vallan kahvassa olevat eivät elokuvasta pidä. Sen nähdään suoraan hyökkäävän Putinin hallintojärjestelmää vastaan. Ennen kuin teen yksityiskohtaisemman katsauksen muutamaan elokuvaa käsittelevään juttuun, selostan hieman reaktioita.

Asia tuntui alkuun aika yksipuoliselta. Putinin kannattajat ja ortodoksinen kirkko tuomitsevat elokuvan pitäen sitä poliittisena provokaationa. Heidän mielestään elokuvan palkitseminen on lähinnä USA:n hallinnon juoni, jossa taustalla on pyrkimys nykyisen hallinnon kaataminen. Elokuvaa on näiltä osin verrattu Boris Pasternakin Tohtori Zhivagoon, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1958. Käsikirjoitus torjuttiin ensin Neuvostoliitossa, mutta se julkaistiin vuonna 1957 Italiassa italiaksi (vuonna 1958 suomeksi). Palkintoa on pidetty poliittisena päätöksenä, koska taiteellisia ansioita sillä ei monien mielestä siihen ollut.

Valeri Grishko

Kriittistä näkökulmaa vahvistaa elokuvan virallisessa mediassa saama suhteellisen vähäinen huomio. On myös kirjoituksia, joiden mukaan elokuvassa mukana olleet henkilöt ovat joutuneet vaikeuksiin. Esimerkiksi Saratovin teatterin pääohjaajaa Valeri Griškoa on vaadittu erotettavaksi, koska hän on mukana elokuvassa piispan roolissa: http://www.gazeta.ru/culture/2015/01/19/a_6380901.shtml. Todellisuudessa vaatimus kuitenkin tuskin toteutuu. Juttu saattaa olla toimituksen tahallinen kärjistys, millaista tapahtuu myös suomalaisessa mediassa.

Vastaavasti liberaalien henkilöiden, Putinin hallinnon arvostelijoiden katsotaan arvostavan elokuvaa.

Nyt toisaalta on alkanut kuulua myös monipuolisempaa näkemystä. On esimerkiksi ortodoksikristityitä, joiden mielestä kyseessä on ortodoksisia perinteitä syvästi arvostava ja kunnioittava elokuva. Esimerkiksi Putinin kriitikko Maksim Shevchenko arvostaa elokuvaa. Hänen kaltaisten odottaisi nousevan elokuvaa vastaan.

Kuten jo totesin, en ole elokuvaa nähnyt enkä vielä toistaiseksi lukenut kaikkia arvioita ja näkökulmia elokuvasta. Sen pohjalta mitä elokuvasta tiedän, niin hieman kummastelen närkästymisiä. Kyseessähän on yhtäältä melko tyypillinen venäläinen toimintaelokuva, jossa asetetaan valtaapitävät seinää vasten. On siis runsaasti elokuvia, joissa joku yksittäinen henkilö kokee asemansa sorretuksi osin rikollisten tukemana toimivia vallankäyttäjiä vastaan. Tietysti kirkon vetäminen tähän mukaan on uusi ilmiö.

….

Olen valinnut kolme elokuvaan myönteisesti suhtautuvaa näkökulmaa: yhden radiokeskustelun ja kaksi tekstiä. Yhden niistä on kirjoittanut ortodoksimunkki. Hänen näkökulmansa on varmasti täysin valtavirtaa vastaan. Tavallisten kansalaisten mielipiteet tulevat selvimmin esille kirjoituksiin ja ohjelmiin liittyvissä kommenteissa, joissa on mielipiteitä äärilaidasta toiseen. Leimakirveet lentelevät. Kuohuksissa tunnutaan olevan joka puolella kenttää.

,,,,

Keskustelu Radio Svobodassa

Radio Svobodan ohjelmassa (http://www.svoboda.org/content/transcript/26795482.html) keskustelua käyvät toimittajat Andrei Kolesnikov (Novaja gazeta) ja Jekaterina Barabaš (Interfax). Juontaja Jelena Rykovtseva toteaa alkuun hämmästyneensä kun television pääuutiskanavat yrittivät aktiivisesti jättää elokuvan saaman Golden Globe –palkinnon huomiotta.  Siitä mainittiin poikkeuksellisesti vasta uutisfilmin lopussa huomaamattomasti, kun yleensä tämänkaltaisista venäläisen kulttuurin menestyksestä kerrotaan heti alkuun. Juontaja ihmettelee, mikseivät valtion kulttuurialan toimijat iloitse menestyksestä.

Barabaš myöntää huomanneensa saman ja pitää tällaista asennetta valitettavana. Hänen mielestään se heijastaa maassa vallitsevaa kriisistä johtuvaa vääränlaista patriotismia. Jos elokuva paljastaa väärinkäytöksiä, niin jokaisen isänmaataan rakastavan pitäisi suhtautua niihin avoimesti.

Valtion virallisten edustajien mielestä valtiota on petetty, koska elokuvan tavoitteena on Venäjän mustamaalaaminen. Juontaja lainaa Izvestija-lehdessä ollutta kulttuuriministeri Vladimir Medinskin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Medinski) haastattelua. Tämä toteaa olevan väärin, että veronmaksajien varoilla on tuettu tällaista valtiota mustamaalaavaa ja kansalaisissa masennusta herättävää elokuvaa.

Studiossa kommentaattorina oleva Andrei Kolesnikov toteaa, että elokuvaa arvostelevat elävät jonkinlaisessa ”patrioottisessa hysteriassa”. Hän itse on myös veronmaksaja ja odottaa elokuvatuotannolta muutakin kuin vallanpitäjiä ideologisesti tukevia elokuvia. Barabaš lisää, että kärkevästi yhteiskunnallisia elokuvia on ilmestynyt aiemminkin eivätkä ne ole saaneet tämänkaltaista vastaanottoa.

Barabaš löytää kyllä kriitikkona elokuvasta puutteita koskien esimerkiksi näyttelijäntyötä. Kaikesta kritiikistään huolimatta siinä on kuitenkin niin paljon vahvuuksia, että se on hänen mielestään viime vuoden paras venäläinen elokuva ja Golden Globe –palkinto on osunut täysin oikeaan kohteeseen. Hän ei ymmärrä ajatusta, että elokuvapalkinnon raati miettisi kuumeisesti, miten Venäjän asemaa suhteessa Ukrainaan saataisiin vielä tukalammaksi. Siinä istuu kuitenkin arvostettuja kulttuuritoimijoita. Barabaš ironisoi, että Venäjä on kuin pahan mielen saanut pikkulapsi, joka vonkuu muille, kun kukaan ei siitä tykkää.

Juontaja korostaa, että Nobel-ehdokkuutta ovat puoltaneet monet merkittävät venäläiset kulttuuripersoonat, etunenässä Nikita Mihalkov. Barabaš toteaa tähän, että kriitikoidenkin asenteet ovat ehkä nyt toiset kuin muutama kuukausi sitten. Jos esimerkiksi äänestys Nobel-ehdokkuudesta käytäisiin nyt, ei Zvjagintsevin Leviatanilla olisi hänen mielestään kansallisessa äänestyksessä mitään mahdollisuuksia. Sinne lähetettäisiin jotakin ”harmittomampaa”. Toisaalta vanhan kokemuksen perusteella niillä ei olisi varsinaisessa äänestyksessä mahdollisuuksia. Sen sijaan Leviatanilla on todella hyvät menestymissaumat.

Sitten keskusteluun nousee esitetyt väitteet, että elokuva loukkaa uskovaisten tunteita ja pitäisi siksi kieltää.  Elokuvassahan valtarakenteiden tukena pelissä mukana on myös ortodoksinen kirkko. Lisäksi elokuvassa käytetty kieli kirosanoineen on järkyttänyt monia kristittyjä. Barabašin mielestä ei voida osoittaa, että elokuvaan sisältyisi ortodokseihin kohdistuvaa panettelua tai mustamaalausta. Se on monikerroksinen taideteos, jossa on mukana paljon myös rakkautta.

Eräs radiokuuntelija toteaa, että todellisuus Venäjän syrjäseuduilla jossain Siperian laitamilla on vähintään yhtä rankkaa kuin elokuvassa.

Kolesnikov käsittelee valtarakenteiden ja kansan suhdetta laajemmin, aina Neuvostoliitosta alkaen. Leviatan osuu hänen mielestään ajan hermoon. Se kertoo, kuinka vallan vaikutusvalta on laajentumassa kaikkialle – miliisin, syyttäjänviraston ja oikeuslaitoksen sekä kirkon myötävaikutuksella. Keskustelun lopussa Kolesnikov esittää Neuvostoliittoon liittyvän rinnastuksen: nykyinen kulttuuriministeri Medinski ei ehkä antaisi Andei Tarkovskille valtionapua, Neuvostoliitossa annettiin.

Maksim Shevchenko

Myös toimittaja ja poliittinen kommentaattori Maksim Shevchenko on katsonut elokuvan. Hän on kirjoittanut facebookiin ensikommenttejaan. Siteeraan tässä niitä. Se on osittain suora käännös, olen käyttänyt monin paikoin omia sananvalintoja. Kaikkea sisältöä en toki kerro, ja eräässä kohdin vain viittaan hänen assosiaatioihinsa. Käsittääkseni Shevchenko on patriootti, mutta elokuva-arviossaan hän ei kuitenkaan yhdy laajaan rintamaan.

”Kyseessä on vaikuttavan kaunis venäläisen realistis-kriittisen elokuvaperinteen mukainen tuote. En ymmärrä, miksi sitä arvostellaan. Siinä ei ole mitään vääristelyä tai valheellisia painotuksia. Olen joutunut elämässäni kohtaamaan näitä rikollispiirejä, korruptoituneita tuomareita ja poliiseja sekä syyttöminä Putinin kuvan alla istuvien paikallisten pikkutsaarien mielivallan johdosta vankilaan tuomittuja. Eikä tässä mitään kirkkoon kohdistuvaa panettelua ole. On virkamiesmäinen ylellisyydessä elävä ”kirkon ruhtinas” ja on tavallinen pappi, joka saarnaa parakista rakennetussa temppelissä. Kuvaus valtiosta mielivallan ja väkivallan lähteenä on kerrottu pikkutarkasti yksityiskohtia myöten. Mitä väärää siinä on, jos kuvaa paikallisen syrjäseudun ihmisen elämää, köyhtymistä ja henkiinjäämistaistelua johtajien, rikollisten ja korkeiden virkamiehien elämän rinnalla? Tietysti Venäjällä on alueita, joissa elämä sujuu paremmin ja toisaalta alueita, joissa toivottomuus valtaa alaa.”

”Mutta miten tämä eroaa esimerkiksi tšehovilaisesta venäläisen elämän toivottomuuden kuvauksesta. Vain siksikö, että suuren vallankumousten ja toiveiden, uhrien ja kärsimysten vuosisadan jälkeen Venäjän kansalle ei ole jäänyt enää voimia. Leviatan-hirviö on ahminut sen inhimilliset resurssit, ja nyt se röyhtäilee tyytyväisenä laajoilla Euraasian tasangoilla.  Venäjän kansa on sille uhrattu. Kun väestö on pois, ongelmaakaan ei enää ole.”

”Elokuvassa vodka ja melankolia voittavat. Voimia ei enää jää taisteluun vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Ei ole toivoa. Valheen herruus tuntuu absoluuttiselta.”

Shevchenkolla on myös oma erityinen assosiaationsa – DNR (Donetskin kansantasavalta), jossa hänen mukaansa on käynyt toisin kuin elokuvassa.

”Kuvitellaan tilanne, jossa Leviatanin henkilöhahmot olisivat tarttuneet aseisiin (eivätkä olisi suunnanneet sitä tyhjiin votkapulloihin), lähettäneet pois päälliköt ja asettaneet veljeyden, vapauden ja hurjuuden kuoleman uhallakin korkeammalle kuin ”valtiollisen intressin” (johon lasketaan kuuluvaksi businessmaailma, virkamiehet, valtiokoneisto ja rikollismaailma).”

”Leviatan on elokuva siitä, että vain vastarinta tekee ihmisestä ihmisen. Vastaavissa amerikkalaisissa elokuvissa (joissa iso pääoma kaappaa yksityisen amerikkalaisen maita, korruptoitunut oikeuslaitos toimii yhdessä mafian kanssa, paikallinen valtakoneisto ruokkii sheriffiä, pastori on rahan perässä valmis vaikka mihin jne.) päähenkilö ottaa käteensä konepistoolin ja palauttaa oikeudenmukaisuuden. Siksi Amerikka hallitsee maailmaa. Zvjagintsevin versiossa vahvat voittavat, heikot tuhoutuvat – toivoa ei ole. Olisiko ehkä siinä totuuden siemen nyky-Venäjästä?”

Ortodoksisen uskon edustaja

Munkki Diodor on 18.tammikuuta 2015 kirjoittanut elokuvasta oman katsauksensa (http://www.pravmir.ru/leviafan-chestnyiy-film-o-boge-i-vere/). Hän antaa elokuvalle täysin uskonnollisen ja henkisen tulkinnan, se pureutuu ihmisen universaaliin olemukseen, sielunkamppailuun hyvän ja pahan välillä. Hän sai sytykkeen kirjoittaa elokuvasta sen jälkeen, kun rovasti (протоиерей) Georgi Krylov oli tuominnut elokuvan lyöden myös sen ohjaajan täysin maanrakoon (bogoslov.ru –suvulla). Luulisin, että kaikki eivät tunnu nielevän munkki Diodorin kristillistä tulkintaa.

Tuon esille joitakin Diodorin artikkelin kohtia. Shevchenkon kirjoituksen lailla olen suomentanut jutusta vapaahkosti pari pitempää pätkää, ja mukana on myös omaa referointiani.

Diodor ylistää elokuvaa. Hänen mielestään elokuva on taitavasti kehitelty. Sen tapahtumat etenevät kiihtyvässä tempossa. Loppuosassa elokuva jännitys kohoaa thrillerimäiseksi. Hän arvostaa elokuvan symboliikkaa erilailla kuin ne, jotka näkevät elokuvan nyky-Venäjän allegoriana. Hänen tarkastelunsa taustalla on tietysti uskon kysymykset ja yhteys Jobin kirjaan.  Elokuvan päähenkilöllä on hänen mielestään Jobin kohtalo, vaikkei elokuva hänen mukaansa suoranaisesti Raamatun kertomukseen perustukaan.

Aleksei Serebrjakov

Vahvat henkilöhahmot – erityisesti Aleksei Serebrjakovin esittämä päähenkilö Nikolai -  pannaan vajoamaan Jobin tavoin elämässään äärimmäisiin kärsimyksiin. Tässä ahdingossaan hän kykenee näkemään itsensä kaikessa raadollisuudessaan, puolustuskyvyttömyydessään, ja myös toivossaan. Samaan yhteyteen nousee esiin kysymys Jumalasta.

Elokuvan keskivaiheilla Diodor näkee yhden käännekohdan. Meressä sukelteleva ja loiskahteleva valtava valas symboloi hänen mukaansa epäilemättä Raamatun voimallista Leviatan-hirviötä, joka valitsee uhrinsa oikkujaan ja mielihalujaan seuraten.

Krylov ja monet muut arvioitsijat eivät löydä elokuvasta mitään Jumalaa koskevaa, mutta Diodor katsoo Jumalan olevan elokuvan pääteema. Elokuva herättää uskon Jumalaan. Hänelle elokuva on sosiaalinen draama, josta paljastuu ihmissielun perustavanlaatuiset ristiriidat tämän tehdessä valintaa hyvän ja pahan välillä.

Elokuvan pääkysymys ei ole Job, ei Leviataniksi muuttunut valtio, ei Venäjän rikollismaailman ongelmat, ei kirkonmiesten tekopyhyys. Ne kaikki ovat taustana pääkysymykselle, jonka eräässä kohtauksessa elokuvan päähenkilön Nikolai esittää: ”Missä sinun Jumalasi on?”  Hänelle vastataan: ”Entä mitä Jumalaa sinä rukoilet?” Tämä antaa viitettä siihen, mistä kuuluu etsiä vastausta.

Diodor panee merkille, että elokuvan kuluessa henkilöhahmot esittävät toisilleen saman kysymyksen: ”Uskotko Jumalaan?” Siihen ei tule kertaakaan suoraa vastausta. Ihminen voi puistella olkapäitään tai kiertää kysymyksen pitäen sitä sopimattomana.  Kuitenkin aina jää ilmaan jonkinlainen sanojen riittämättömyys, epämukava tunne, jonka kautta ilmenee, että ihminen on kadottanut yhteytensä alitajuntaan, jossa tuo kysymys elää antamatta rauhaa. Diodor kirjoittaa, että se saa aikaan jopa mätäpaiseita. En tiedä, mitä hän konkreettisesti tarkoittaa, kun en ole elokuvaa itse nähnyt.

Oireelliseksi osoittautuu virallisen kirkon edustajan rooli ja näkemys asiaan on kuitenkin Diodorin mukaan oireellinen. Kirkollisen vallan edustaja on ainoa, joka ei pysähdy tätä kysymystä pohtimaan. Se ei häntä kosketa. Se koskettaa alkoholistia, pettäjä-vaimoa ja jopa rikollista kuvernööriä, joka myös esittää tämän kysymyksen. Se koskettaa myös tavallista kyläpappia. ”Mutta kun metropoliitta alkaa puhua –  tämä tulee kauhistuttavasti ilmi elokuvan loppukohtauksessa - kaikkinainen kysymys Jumalasta aivan kuin katoaisi, ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei ollut tragediaa, kuolemaa, kyyneleitä, rikoksia. Ei ollut syntiä tai sovitusta. Ikään kuin Kristus ei olisi tullut lihaksi.”

”Sille, joka ei ole elokuvaa nähnyt, neuvon kaikkia jättämään lukematta ja kuuntelematta sitä ympäröivän vihamielisen arvostelun ja tuomitsemisen. Kun näkee elokuvan, tulee ilman muuta selväksi, että ohjaaja ei ole tehnyt sitä palkkion vuoksi. Hän on tehnyt oman elokuvansa hänelle tärkeinä ja rakkaina pitämistään asioista. Zvjagintsevin elokuvassa ei ole mitään Venäjää loukkaavaa, sillä siinä näytetty todellisuus – vaikka se joissakin kohdin mahdollisesti onkin liioittelua – ei kuvaa Venäjää. Se kuvaa jokaista ihmistä, riippumatta hänen kansallisuudestaan tai asuinmaastaan. Tämänkaltaisia sosiaalisia draamoja on Euroopassa ja Amerikassa tehty jo kauan. Ne osoittavat niitä tuottavien maiden yhteiskunnallisen kypsyyden. En ole kuitenkaan ennen löytänyt elokuvasta sellaista universaalia laajuutta kuin Leviatanissa on. Kyseessä on rehellinen elokuva Jumalasta ja uskosta. Se on elokuva henkisestä todellisuudesta ja nykyihmisen suhteesta siihen.”

Lopuksi

Uusia katsauksia ja arviointeja ilmestyy kasvavalla vauhdilla. Esimerkiksi Shevchenko on kirjoittanut jo toisen katsauksen elokuvaan, mitä en ole vielä ehtinyt lukea. Kirjoitan elokuvasta ja siitä käytävästä keskustelusta lisää, jos tulee ilmi uusia näkökulmia tai käänteitä. Odotan, että heitot kommenttipuolella kärjistyvät. Ne alkavat elää omaa, elokuvasta irrallista elämää. Ja totuus vääristyy entisestään. Laitan toistaiseksi tähän kohtaan stopin.

KAKSI TIETÄ UNELMAAN. Tarkastelussa kirgiisikirjailija Tšingiz Aitmatovin teokset Džamilja ja Valkoinen laiva.

Kirgisialainen Tšingiz Aitmatov (1928 – 2008) on joskus ollut suosikkikirjailijoitani. 80-luvun jälkeen en ole kuitenkaan hänen kirjoihinsa kajonnut. Nyt palaan hänen pariin teokseensa. Ne ovat virallisesti pienoisromaaneja (ven. povest’ повесть), mutta nimitän tässä yhteydessä Džamiljaa kertomukseksi ja Valkoista laivaa romaaniksi. Džamilja on ilmestynyt vuonna 1958. Valkoinen laiva on vuodelta 1970 ja tunnetaan myös nimellä Sadun jälkeen (После сказки).

Otsikolla ”Kaksi tietä unelmaan” viittaan teosten sisältöön. Molemmissa päähenkilöillä on unelma, joka saa heidät lopussa tekemään elämässään ratkaisuja. Džamiljassa on kyse rakkaustarinasta. Valkoisessa laivassa päähenkilönä on 7-vuotias pikkupoika, joka elää rikkinäisessä perheessä, tosin turvallisesti vaarin hoivissa. Pojan unelmana on muuttua kalaksi ja uida Issyk-kul –järvellä purjehtivalle valkoiselle laivalle, koska hän uskoo löytävänsä sieltä isänsä. Järkyttävien vaiheiden jälkeen poika lähtee toteuttamaan unelmansa. Romaani toki jää salaperäisesti ”kesken”, mutta lukija ymmärtää, että pojan sukeltavan kuolemaan.

Suomennoskokoelman esittelytekstissä Tšingiz Aitmatov mainitaan UNESCOn tietoihin nojaten yhdeksi maailman luetuimmista ja rakastetuimmista kirjailijoista. Hänen kirjojaan on vuoden 1987 tietojen mukaan käännetty lähes 90 kielelle. Suomessakin hän on ollut hyvin suosittu.

Minulle Aitmatov oli opiskeluajan kirjailija. Hänen myöhäistuotantoaan taidetaan arvostaa eniten, mutta minulle ne ovat jääneet ulkopuolisiksi. Hänen 80-luvun pääteostaan Mestauslavaa (Плаха 1986) yritin lukea, mutta se jäi kesken. Syynä ei ole teoksen heikko taso, pikemminkin muut kiireet ja huolet. Se ei ole mikään helppo lukukokemus. Ehkä en siihen hetkeen kaivannut eteeni kovin rankkoja lukukokemuksia.

Tšingiz Aitmatov 

Tšingiz Aitmatov menehtyi vuonna 2008 hieman ennen 80-vuotissyntymäpäiväänsä. Hannu Marttilan kirjailijasta laatiman muistokirjoituksen voi lukea täältä: http://www.hs.fi/muistot/a1364356702042. Hänen elämänsä ja tuotantonsa antavat varmaan aihetta monipuoliseen pohdintaan. Keskityn tällä kertaa kuitenkin näihin kahteen teokseen. Kolmanneksi läheisin teos on Hyvästi, Gulsary (1966, suomennos 1973). Ainakin siihen saatan palata myöhemmin, kunhan saan ensin katsottua siihen pohjautuvan, vuonna 2008 ilmestyneen kazakstanilaisen elokuvan: https://www.youtube.com/watch?v=Bf5JQ2XcSZg. 

Minulle Aitmatov oli Neuvostoliiton kirjallisuuden edustaja eli lyhyemmin neuvostokirjailija. Neuvostoliitossa eli yli sata eri kansallisuutta, joista kirgiisit olivat ainakin minulle siitä eksoottisemmasta päästä. Miksi juuri Aitmatov veti puoleensa? Henkilökohtaisesti hän oli minulle neuvostokirjailijana tärkeä, koska pienoisromaani Džamilja on ensimmäisiä venäjäksi lukemiani kertomuksia. Tosin kyseessä oli opiskelijoille tarkoitettu lyhennetty versio, mutta tuolloin se oli minulle aivan tarpeeksi pitkä ja haasteellinen. Taisin olla ensimmäisen vuoden opiskelija, takana oli kolme vuotta lukion venäjää. On hyvä, etten tuolloin tiennyt, että tuosta 50-luvulla valmistuneesta kertomuksesta oli olemassa vuonna 1962 ilmestynyt Esa Adrianin hieno suomennos.

Valkoinen laiva (julkaisuvuosi 1970) tuli vastaani myöhemmin. Näin sen ensin elokuvana: https://www.youtube.com/watch?v=eBsTRA33EXo. Se on vuodelta 1976 ja melko heti ilmestymisen jälkeen sen olen katsonut. Elokuva toisaalta järkytti, toisaalta ihastuin sen tarinaan, siitä huokuvaan luontosuhteeseen ja animismiin. Erityisesti ihastuin pääosaa esittävään pikkupoikaan (Nurgazy Sydygalijev - Нургазы Сыдыгалиев): http://79.141.150.54/title/ek2rf3/tekija. Neuvostoliitossa on aina osattu ohjata lapsinäyttelijöitä. Tämä Kirgisian elokuvayhtiön tuottama filmi on siitä malliesimerkki. Elokuvaa pidetään yhtenä parhaista Aitmatov-filmatisoinneista. Katsoin hiljattain elokuvan uudestaan. Nyt huomioni kiinnittyi sen musiikkiin. Tarkistettuani huomasin musiikin takana olevan itse Alfred Schnittken.

Elokuvan katsottuani hankin käsiini myös itse romaanin. Ulla-Liisa Heinon suomennos on ilmestynyt ensi kerran vuonna 1972. Elokuva seuraa melko uskollisesti romaania, mutta poikkeaa muutamissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi romaanissa vuorille tulee kauhea lumimyrsky, ja heinää hakevat kuorma-autot joutuvat pulaan. Ymmärrettävistä syistä ei lumimyrskyä ole elokuvaan saatu. Sen jättämä aukko on käsikirjoituksessa kuitenkin taitavasti korvattu muilla tapahtumilla.  

…

Džamilja avasi minulle neuvostoliittolaisen kirjallisuuden eksoottista puolta. Ennen sitä en tiennyt Kirgisiasta saati kirgisialaisesta perinteestä paljon mitään. Muistan hieman, kun kertomusta käsiteltiin kurssilla venäläisen opettajan johdolla. Itse kirgisialaisuutta ei korostettu, kyse oli nimenomaan neuvostokirjallisuudesta. Teoksen loppuratkaisu hämmensi, siksi kertomus jäi muusta massasta erityisesti mieleen. Nuori vastanainut nainen pääsee miniäksi arvostettuun sukuun. Tulee sota, nuori aviomies joutuu sotaan. Džamilja joutuu töihin, kun seudulta toimitetaan viljaa sodassa oleville. Hän rakastuu sodassa haavoittuneeseen rampaan, hieman kummallisena pidettyyn mieheen. Lopussa Džamilja jättää uuden rakastettunsa kanssa kaiken. He vain katoavat. Sukuun ja seudun ihmisiin jää ihmetyksen ja koston mieli. Kertomuksen on täytynyt ilmestyessään herättää ainakin kiivasta keskustelua. Kertomus kajoaa neuvostokirjallisuudessa lähes pyhään asiaan: nainen hylkää sodassa isänmaan puolesta taistelevan miehen. Siitä kertomus olisi voinut jäädä sensuurin hampaisiin.

Tutustuessani aiheeseen panin merkille, että somessa vieläkin löytyy kommentteja, joissa Džamilja leimataan huoraksi ja kelvottomaksi ihmiseksi. Tunteet käyvät siis edelleen kuumana. Uskon näiden nimittelijöiden puolustavan niiden samojen perinteisten arvojen pohjalta kuin kertomuksen ilmestymisen aikoihin. Kertomuksessahan normaalin miehisen huorittelun lisäksi sukulaismiehet uhoavat varsinkin Džamiljan miesystävälle julmaa kostoa.

Ensi kertaa Džamiljaan tutustuessani se oli kuitenkin ennen muuta rakkauskertomus. Ja sitä painottavat monet muutkin. Tässä uutisvideossa käsitellään Tšingis Aitmatovin Ranskan vierailua: https://www.youtube.com/watch?v=43ufzcKqdnQ. Minulle tunnistamattomaksi jäänyt ranskalaiskirjailija pitää Džamiljaa maailmankirjallisuuden kauneimpana rakkaustarinana. Se on ranskalaisen sanomana hyvin korkea arvio.

Toki kertomuksella on myös toinen puoli. Se kuvaa aikansa yhteiskuntaa murroksessa. Meneillään oleva sota on jättänyt arpensa ihmisiin. Näiden muutosten keskellä ihmiset yrittävät pitää kiinni vallitsevista perinteisistä arvoistaan, joilla on vielä vahva paikkansa ihmisten sydämissä. Nyt uudelleen kertomusta lukiessani tämä puoli korostuu.

Seuraavassa on seikkoja, joiden kautta teos nousee vallitsevia rakenteita ja myyttejä vastaan. (1) Suurin tabu, jonka kertomus rikkoo, on se, että nainen hylkää sodassa isänmaallista velvollisuuttaan suorittamassa olevan miehensä. Tähän olen jo yllä viitannut. (2) Myös naiseen asetettuja rooliodotuksia teoksessa rikotaan. Väliin hän aivan kuin leikittelisi miesten tunteilla. Ei naiselta odoteta tuollaista aktiivisuutta. Tässä hän rikkoo nimenomaan oman aikansa kirgisialaisiin perinteisiin liittyviä tabuja. Teollaan hän haluaa päättää itse omasta elämästään ja ruumiistaan.

Tuon ajan Kirgisiassa yhteiskunnan perustana oli paimentolaiselämään mukautunut suvun hierarkisuutta korostava suurperheajattelu.  Džamilja joutuu naimisiin ikivanhaa perinnettä noudattavan neidon ryöstön kautta. Hän rikkoo tulevan miehensä kunniaa voittamalla tämän hevosajoissa. Nöyryytetty mies haluaa palauttaa kunniansa ryöstämällä tytön vaimokseen. Tosin kertomuksessa jää kyllä epäselväksi, kuinka todellinen tuo ryöstö on. Tuskin avioliitosta mitään olisi tullut, jos Džamilja olisi täysin väkivalloin viety. Nykynäkökulmasta on vaikea tajuta, mitä tytön päässä tällaisissa tilanteissa liikkuu. Vastaan paneminen voi olla nousemista perheen kunniaa vastaan.

Kirjailija nostaa esille naisen aseman monia puolia. Yhtäältä suurperheessä naisella on tärkeä rooli suvun matriarkkana. Hän on suvun todellinen pää ja pitää kaikkia lankoja käsissään, kuin Niskavuoren emäntä ikään. Naisten rooli vain vahvistuu, kun kaikki työkykyiset miehet ovat sotimassa.

Toisaalta nainen joutuu kuitenkin elämään hyvin miehisessä kulttuurissa, jossa naisesta tehdään suvun ja sitä kautta miesten omaisuutta. Otetaan esimerkiksi tilanne työtehtävistä. Ihmisiä tarvitaan kuljettamaan viljaa asemalle, josta se kuljetetaan edelleen sodan tarpeisiin. Džamiljaa ei tahdottaisi päästää miesten töihin jauhosäkkejä kuljettamaan ja kantamaan. Eniten siinä taidetaan pelätä vieraiden miesten katseita. Nainen tarvitsee siinä yhteiskunnassa ”päällystakkia”, suojelijaa. Vasta muutama kuukausi aiemmin vihitty nuori nainen ei voi liikkua yksinänsä kodin ulkopuolella. ”Päällystakin” tehtävän saa aviomiehen pikkuveli, tarinan kertoja. Vasta noin 15-vuotias poika joutuu perheen vanhimpana miehenä vastuulliseen asemaan. Hän on kertomuksessa vain muutamaa vuotta nuorempi kuin itse suojeltava. Näin kälystä ja lankosta tulee työpari. Ja lanko itse asiassa salaa ihastuu kälyynsä, tosin vain salaa. Sitten hän kyllä joutuu todistamaan hyvin läheltä kälyn rakastumisprosessin – kun tämä rakastuu vieraaseen mieheen, työryhmän kolmanteen lenkkiin - Danijariin.

Džamiljalla ja hänen tuoreella aviomiehellään tuntuu olevan henkisesti hyvin löysä suhde. Miehen lähdettyä sotaan pian häiden jälkeen tuo suhde ei voi kiinteytyä. Suhteen hoitoon ei siinä kulttuuriperinteessä ja siinä tilanteessa ole paljoa mahdollisuuksia. Tämä tulee esiin, kun mies lähettää rintamalta kirjeen. Hän osoittaa kirjeen perinteen luomia tapoja noudattaen suvun päähenkilölle eli äidille kertoen tälle tärkeimmät asiat. Lopussa on vain lyhyt toteamus, jossa hän pyytää kertomaan terveiset vaimolleen.  Tässä mies kuitenkin vain noudattaa tuon kulttuurin perinnettä. Tuore muualta tullut aviovaimo on suvun hierarkiassa alimmaisena, ei hän voi saada liian näkyvää huomiota.

Kirje on yksi käännekohta kertomuksessa. Džamilja ilmiselvästi pettyy, side aviopuolisoon löystyy entisestään. Samanaikaisesti nuori nainen käy ankaraa sisäistä kamppailua omien tunteittensa kanssa.

Džamiljan ja Danijarin rakastumista voi varmaan lähestyä monesta näkökulmasta. Haluaisin korostaa ja kehua sitä taitoa, jolla kirjailija kokonaisuudessaan kuvaa rakastumisen prosessia. Mielestäni se on kirjailijalta kypsyyden osoitus. Tuo kypsyys tuli sittemmin entistä vahvempana esiin hänen myöhemmässä tuotannossaan.

Alussa suhde on hyvin kylmäkiskoista. Mies on etäinen, nainen eläväinen luonnonlapsi. Kylmäkiskoisuus muuttuu kiusanteoksi, naureskeluksi ja lähes pilkkaamiseksi. Yhdessäolon myötä he tulevat tutummiksi, pilkka ja kiusaaminen alkaa hävettää. Danijarin kummallinen ja oudolta tuntuva persoonallisuus muuttuu salaperäiseksi, kiinnostavammaksi. Tyttö kalastelee välillä huomiota ja testaa toisen tunteita ja reaktioita mm. flirttailemalla muiden kanssa. Näin tullaan toisia lähemmäksi. Rakkauden intohimo syntyy. Aluksi se osin tiedostamattakin peitetään, sitä paetaan. Sitten Džamilja huomaa asian todellisen tolan. Vastaanpano ei enää onnistu. Suhde etenee kohti kuuminta poltettaan.

…

Kertomuksen herkimpiä kohtauksia on Danijarin laulu, josta on kertomuksessa pitkä intensiivinen kuvaus. Aitmatov ja suomentaja Adrian pystyvät upealla verbaalisuudellaan välittämään sen herkkyyttä ja intohimoa huokuvan hengen. Se on nuorten suhteen eräänlainen käännekohta. Se merkitsee alkua Džamiljan asenteen muutokselle. Tämä ja häntä suojeleva lankopoikansa löytävät Danijarista uuden puolen. Tämä on ollut hiljainen, muista mielellään eristäytyvä mies.  Kerran kolmikon palatessa asemalta kotipaikkaansa Džamilja itse laulaa rallattelee kevyitä ralleja. Sitten hän alkaa lankonsa kera pyytää Danijaria laulamaan. Vihdoin tämä suostuu. Se on molemmille mykistävä kokemus. Laulu ”kohoaa suoraan ihmissielusta” ja herättää kiintymyksen saaden kaikkein salaisimmat ajatukset elämään:

”Se oli vuorten ja arojen laulu, joka milloin kohosi kirkkaana kuin Kirgisian vuoret, milloin levisi vapaana kuin Kazakstanin aro.”

”Hän oli syvästi rakastunut mies. […]hän ei ollut vain rakastunut toiseen ihmiseen: tuo oli jotakin muuta, valtavaa rakkautta – elämään, maahan.”

”Kun laulun viimeinen sävel tuntui sammuneen, sen uusi värisevä nousu ikään kuin herätti nukkuvan aron. Ja kiitollisena se kuunteli laulajaa, rakkaan laulun hyväilemänä. Laajana selkänä lainehti kypsynyt, siniharmaa, korjuuta odottava vilja, ja aamuyön välke liukui yli peltojen.”

”Kauan Danijar lauloi muun kaiken unohtaen. Hiljenneenä kuunteli häntä lumoutunut elokuun yö. Ja hevosetkin olivat jo kauan sitten siirtyneet tasaiseen käyntiin kuin peläten häiritsevänsä tätä ihmettä.”

Musiikki valloittaa kosketuksellaan kaikki luonnon aistit: tuoksuista, tuulen huminasta, lehtien kahinaan ja nuotioiden kajastukseen.

…

Luonnollisesti Džamiljan ja Danijarin rakkaustarina on šokki. Džamilja nousee tässä itse asiassa koko laajaa sukua vastaan, ja myös oma suku menettää kasvonsa. Äitikin vanhenee lähes silmissä. Kaikki pitävät tätä hyvin yllättävänä ratkaisua, sillä teollaan nuori nainen hylkää arvostetun suvun. Miten ylipäänsä hän selviää uuden ystävänsä kanssa? Myös kosto elää. Nuorta aviomiestä on häpäisty. Selvitäkseen asiasta kunnialla hänen on kostettava, tai ryöstettävä nainen takaisin. Kaikki tämä jää kertomuksessa avoimeksi.

Aitmatovilla on tapana liittää teoksiin symboliikkaa. Džamiljan ja Danijarin rakastumisen ja yllättävän katoamisen voisikin nähdä symboliseksi teoksi. Tarkoituksena on kiinnittää huomio varsinaiseen päähenkilöön – tarinan kertojaan.

Kertojana oleva lankopoika on kaiken tämän silminnäkijänä. Hän joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen. Hän on toisaalta itse ollut ihastunut kälyynsä, ja sen myötä iloinen, että hänen sukuunsa on saatu tällainen ihminen. Hänen pitäisi puolustaa sukuaan, mutta hän on tuosta Džamiljan ja Danijarin rakastumisesta itse haltioissaan siinä määrin, että sen vastustaminen on mahdotonta. Päinvastoin, se innostaa häntä itseään tekemään elämässään rohkeita ratkaisuja.

Tapahtumien edetessä pojalla herää pakonomainen tarve ikuistaa tuo romanssi paperille. Hän onnistuu hankkimaan tyhjän paperin, johon hän piirtää Džamiljan ja Danijarin. Lopussa hylätty aviomies löytää piirroksen. Poika joutuu vastaamaan omasta ratkaisustaan. Poika saa Džamiljan ratkaisusta rohkeutta omalle päätökselleen. Hän jättää kotinsa ja paimentolaiselämän ja päätyy omalla tahdonvoimallaan taideopiskelijaksi. Äiti ei pojan ratkaisua jaksa enää vastustaa, vaikkei pidäkään maalaamista oikeana työnä. Aivan kertomuksen lopussa hän palaa kotiseudulleen, tällä kertaa uudessa roolissa - taiteilijana.

…..

Romaanissa Valkoinen laiva on viisi päähenkilöä. Poika, vaari (nimeltään Momun) ja mummi, heidän tyttärensä ja pikkupojan täti Bekei sekä metsänvartija Orozkul, Bekein aviomies. Pojan äiti oli avioeron myötä lähtenyt kauas kaupunkiin tehtaalle työhön ja hylännyt lapsensa tämän ollessa vielä vauva jättäen hänet isovanhempiensa hoiviin. Käytännössä pojasta huolehti Momun-vaari. Bekeille ja Orozkulille ei ollut tullut lasta, mikä tuo romaaniin traagisia hetkiä. Orozkul purkaa pettymystään syyttämällä kaikesta vaimoaan ja hakkaamalla hänet välillä henkihieveriin. Nuori vaimo alistuu kohtaloonsa, ottaa itseensä syyllisyyden taakan ja kantaa korvaukseksi kotiin lisää votkaa.

Romaani alkaa tilanteella, jossa vaari Momun ostaa lapsenlapselleen, kouluun syksyllä menevälle ”luppakorvaiselle” pojalle salkun. Sen kanssa tämä kulkee, sille juttelee ja kertoo kaikista metsän ihmeistä. Poika tuntee jopa kivet. Kouluun meno on pojalle ilmiselvästi elämää suurempi asia. Kun sitten syksy koittaa, tulee kuitenkin jo alusta alkaen mutkia matkaan. Koulumatka on pitkä ja vain vaari voi olla hänelle avuksi.

Uusi koululaukku

Momun-vaarilla on yksinkertaisen miehen maine, mutta hänellä on toisaalta tarinankertojan taito. Poika on hänen tarinoidensa pauloissa. Poika imee kaiken kuin sieni - vaarin tarinat ovat hänen maailmansa. Satujen elämä on välillä todellisempaa kuin ihmisten maailma riitoineen ja pahansuopuuksineen. Sadut ovat todellisempia kuin hänet hyljännyt äiti tai jossakin siintävä mielikuva isästä. Mitään todellisia muistikuvia ei pojalle heistä ole. Sen sijaan romaanin loppuosassa poika kohtaa metsässä vaarin sadusta tuttuja maraaleja ja myös romaanin varsinaisen sankarin – Sarvipäisen hirviemon.

Maraalit ovat jalohirviä (tai saksanhirviä).  Vaarin kertoma satu antaa vastauksen siihen, miksei maraaleita enää näy Issyk-Kulin metsissä. Sen keskiössä on Sarvipäinen hirviemo. Pojan mielikuvituksen ansiosta sadun kuvat ovat vähintään yhtä todellisia kuin silmien edessä pyörivät ihmiset päivittäisine askareineen. Romaanin lopussa aikojen saatossa Issyk-Kulista paenneet maraalit saapuvat takaisin. Vanhaa satua mukaillen voisi uskoa, että ne tuovat tullessaan Bekeille ja Orozkulille heidän kauan toivoman lapsen.

Vaarin kertomus Sarvipäisestä hirviemosta on tiivistettynä seuraava. Vieras heimo tuhoaa kirgiisiheimon. Kaksi pikkulasta - poika ja tyttö – unohtuu kuitenkin metsään. Heidät kuitenkin löydetään ja määrätään tapettaviksi. Sen tehtävän saa eräs vanha eukko, joka tapaa matkalla Sarvipäisen hirviemon. Tämä pyytämällä pyytää lapsia itselleen. Ihmiset ovat tappaneet sen omat lapset ja utareet pursuavat maitoa. Eukko yrittää vakuuttaa hirviemolle, että isoksi kasvaessaan ihmiset tappavat maraaleja, mutta kun hirviemo niin kovasti haluaa, niin eukko antaa periksi. Sarvipäinen hirviemo alkaa ruokkia lapsia, jotka kasvavat lopulta aikuisiksi. Tyttö ja poika menevät sitten naimisiin. Hirviemo auttaa tyttöä synnyttämään heidän esikoisensa. Siksi sitä pidetään hedelmällisyyden symboleina. Hirviemo ennustaa, että heille syntyy paljon jälkeläisiä: seitsemän poikaa ja seitsemän tyttöä. Niin myös käy.

Esikoiselleen he antavat nimen Bugubai, sarvekkaan hirviemon kunniaksi. Tämä menee sittemmin naimisiin naapuriheimon kaunottaren kanssa ja heidän heimonsa alkoi kasvaa. Se oli sarvekkaan hirviemon heimo – Issyk-Kulin bugut. Bugulaiset kunnioittavat Sarvekasta hirvinaarasta kuin pyhimystä. Heimo elää maraalien kanssa sulassa sovussa.

Kerran he kuitenkin eräs kuuluisa bugu kuolee ja hänelle halutaan suuri hautamuistomerkki, jonka huipussa on maraalin sarvet. Sitä varten he kaatavat sarvipäisen maraalin. Silloin vanhukset suuttuvat, mutta bugulaiset pilkkaavat heitä ja karkottavat heimosta. Ja bugulaiset huomaavat, että sarvista on hyötyä ja he alkavat kilvan metsästää maraaleja sekä käymään kauppaa niiden sarvilla.

Lopulta käy niin, että maraalit jättävät Issyk-Kulin metsät. Sarvekas hirvinaaras suuttuu syvästi ihmisiin, nousee kaikkein korkeimmalle vuorenhuipulle, hyvästelee Issyk-Kulin ja johtaa laumansa toisille vuorille. Hirviemo toteaa, ettei se enää palaa takaisin. Romaanin lopussa maraalit kuitenkin palaavat. Se on kaikille kuin ihme. Siitä ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää. Eivät tuo maraalit Orozkulille ja Bekeille jälkeläistä. Tulee vain onnettomuutta, kun Orozkul aloittaa ystävineen salametsästyksen.

…

Aitmatov oli kommunistisen puolueen jäsen. Hän ei kuitenkaan vältellyt yhteiskunnalle vaikeiden asioiden käsittelyä. Eikä ironiakaan ollut vierasta. Tästä olkoon esimerkkinä yksi katkelma. Siinä poika kohtaa poliittisesta agitaatiosta innostuneen sotilaspojan, joka aivan kuin toisi viestiä täysin vieraasta maailmasta. Poika kertoo sotilaalle olevansa Sarvekkaan hirviemon poikien poika. Sitten jutellaan lähemmin ja poika alkaa ihmetellä, kun sotilas ei muista esi-isiään, ja tätä sotilas vielä vähättelee. Poika selittää hänelle vaarin sanoneen, että silloin ei enää kukaan häpeäisi pahoja töitään, koska jälkipolvet eivät enää muistaisi häntä. Eikä vastaavasti kukaan viitsisi tehdä hyviä töitä.

”Onpas sinulla vaari! sotamies ihmetteli vilpittömästi. – Mielenkiintoinen vaari. Mutta ei pitäisi lapsen päähän ajaa kaikenlaista pötyä. Varsinkin kun sinulla on niin suuri pää… Ja korvatkin kuin tutkat meidän ampumaradalla. Älä sinä kuuntele häntä. Me ollaan menossa kommunismiin ja lennetään avaruuteen, ja mitä hän sinulle opettaa? Hänet pitäisi saada meille poliittisen tiedon kursseille, kyllä hänet siellä hetkessä sivistettäisiin. Kun sinä kasvat suureksi ja käyt koulusi, niin lähde kiireesti vaarisi luota. Hän on sivistymätön ja tietämätön ihminen. – Ei, vaaria minä en jätä, poika väitti vastaan. – Hän on kiltti.”

Valkeassa laivassa Tšingiz Aitmatov pureutuu yhteiskunnan vaikeaan kipupisteeseen: perheväkivaltaan ja välinpitämättömyyteen omia lapsiaan kohtaan. Teeman esiin nosto on vaatinut kirjailijalta rohkeutta. Suurin elokuvasta ja romaanista nouseva tabu on pikkulapsen itsemurha. Kirjailija nostaa pintaan yhteiskunnan murroksessa kärjistyneen lapsikielteisyyden.

Vaari ja tyttärenpoika

Aitmatov käyttää tässäkin teoksessa taitavasti kansanperinnettä, vanhoja tarinoita. Vaari luo olemuksellaan ja kertomuksilleen lapsenlapselleen turvallista kasvuympäristöä. Hän on ainoa ihminen, johon tuo 7-vuotias koulunsa aloittava luottaa. Mutta sekään ei riitä, jos ympäristö toimii lasta vastaan. Luottamus vaariin rikkoutuu, kun vaari joutuessaan palvelemaan häijyä vävyään ei ehdi hakea poikaa ajoissa koulusta. Vaari kuitenkin lähtee Orozkulin huutoa uhmaten tätä hakemaan. Orozkul raivostuu, hakkaa vaimonsa, uhkaa hylätä tämän sekä ajaa niin apin kuin anopinkin luotaan. Silloin nämä joutuisivat puille paljaille. Kun Bekei vielä kiroaa isänsä, se tekee Momun-vaaristakin nöyrän ”isäntänsä palvelijan”.

…

Tšingiz Aitmatovin tuotanto nousee yhteiskunnan murroksesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä ihmisten elämässä. Kirgisiassa maaseudun kansa yritti pitkään pitää kiinni vanhoista perinteistään ja omasta perhe- ja sukukeskeisestä elämäntavastaan. Yritettiin sinnitellä eteenpäin, perinteille ja turvallisiksi koetuille tavoille ei ollut vaihtoehtoja. Tätä sekoittamaan tuli sitten uusi elämäntapa omine arvoineen. Yhteydet laajenivat, arvot sekoittuivat. Tuli niitä, jotka kertoivat näiden perintöön nojautuvien ihmisten olevan väärässä. He peittivät itse oman persoonansa byrokratian muurin taakse. Näin otettiin valta tavalliselta ihmiseltä ja alettiin sitä mahdollisuuksien mukaan pönkittää. Opettaja kyykyttää, kaupungin uudet asukkaat sidotaan vangeiksi uuden ajan tehtaaseen, samalla heidät työnnetään asumaan kivisiin laatikoihin kuin sillit purkkiin, nuoriso alkaa saarnata uutta kommunismiksi kutsuttua maailmankuvaa, jossa kaikki vanhat uskomukset julistetaan höpinöiksi (Valkoinen laiva), viisaus on muka byrokratiassa. Toisaalta Aitmatov on valmis tukemaan uutta näkökulmaa, jos se tukee yksilön itsenäisyyttä (Džamilja). Vanhat uskomukset ja perinteet ovat moraalin ja etiikan perusta. Kun ne pyyhkäistään ihmisten mielistä, niin mitä saadaan tilalle?

LOPUKSI YHTEENVETOA

(Liitän tämän tähän, vaikka siinä on toistoa. Kirjoitin sen yhteen pötköön toisin kuin muun tekstin, joka on syntynyt pienissä erissä pikkuhiljaa.)

Yhteiskunnan perustus – paimentolaiselämään omistautunut suurperhe – oli murentumassa. Äiti yrittää pitää sitä kaikin voimin kiinni, mutta joutuu toteamaan voimattomuutensa. Ihmiset tuntuvat olevan valmiita sopeutumaan uuden yhteiskuntajärjestelmän ja kolhoosien vaateisiin. Mutta kun uudenlaisen elämän mukanaan tuomat arvot alkavatkin vaikuttaa itse ihmisiin ja heidän käytännön valintoihin, sitä vastaan ei vanha arvovalta pysty pitkään puolustautumaan. Yhteiskunta tuo ihmisille uusia velvoitteita, mutta antaa myös kiehtovampia valinnanmahdollisuuksia. Vanha järjestelmä oli parhaimmillaan oman rikkaan kulttuuriperintönsä vaalija ja välittäjä. Tuo perintö kantoi mukanaan vuosituhansien aikana kertynyttä elämänviisautta, moraalis-eettistä perustaa, mikä toi mukanaan yhtenäiskulttuurin harmoniaa ja turvaa. Mutta siihen pesiytyi myös epätoivoisia illuusioita vailla sisältöä. Sama perintö kantoi loassaan myös kielteisiä piirteitä, joita uusi aika ei enää hyväksynyt. Ne leimattiin epäoikeudenmukaisuudeksi tai syrjinnäksi tai muuten vain torjuttiin. Se toi ristiriitoja: moraali joko löystyi tai saattoi valinnanvapauden ja mahdollisuuksien lisääntyessä myös jalostua.

Sota tuo elämään omat särönsä. Yhteiskunnan tuomat velvollisuudet vievät ihmiset kauaksi kotiseuduiltaan.

Džamiljassa muutosten mukanaan tuoma turhauma näkyy miesten maailmankuvassa. Heidän asemansa heikkeneminen ilmenee juopotteluna ja epätoivoisena uhitteluna. Sodassa rampautuneella Danijarilla oli vielä äidinmaidon mukana saamia ihanteita. Niihin nuori neito Džamilja tarttuu ja päättää hylätä asemansa osana arvostettua ydinperhettä. Kertojana oleva Džamiljan tuore lanko kokee suvun rasitteet ja ahdistuksen niin vahvana sisällään, että haluaa irtautua perheestä ja lähteä opiskelemaan. Kertomuksen lopussa hän palaa mutta nyt eri ihmisenä. Hän on valmis välittämään tuota Danijarinkin sisässään kantamaa kulttuuriperintöä jälkipolville. Hän lienee kirjailijan alter ego.

Valkoisessa laivassa pikkupojan äiti on avioeron myötä jättänyt lapsensa isovanhempien hoiviin. Hän

on jossakin kaupungissa tehdastyöläisenä ja elää omassa lokerossaan kuin vankilassa. Uuden avioliiton kautta syntyneet lapset on jouduttu jättämään isoon tarhaan. Heitä hän ja bussinkuljettajana toimiva mies näkevät vain kerran viikossa. Isovanhemmat ovat puolestaan puun ja kuoren välissä. Heidän elämänsä tukijalka – vanha suurperhe ja sen mukanaan tuoma vanhuudenturva – on murentunut. Toinen tytär on avioliitonsa metsänvartijan kanssa. Ainoa mahdollisuus on ollut asua heidän kanssaan, vävyn palkollisina. Vävy on pahanilkinen, alkoholisoitunut mies. Hän kuuluu siihen niin suureen ryhmään, joiden moraalin ja eettisen perustan yhteiskunnan murros on pilannut. Hän vastaa luonnonsuojelualueesta ja mukamas luonnon säilymisestä alkuperäisenä. Se tuo hänelle valtaa ja aseman, joka sitoo hänet väärinkäytösten vyyhteihin. Hän on surkuhupaisa korruption hyväksikäyttäjä mutta samalla uhri. Hän antaa valtaapitäville virkamiehille etuja – rakennusmateriaalia – mistä häntä runsain mitoin kestitään ja kai myös suojellaan puolueen lähettämiä valvontaviranomaisia vastaan. Ei hän rikastu, mutta moraalin se murentaa. Kun sitten lasta ei synny, on vaimo syyllinen. Orozkul peittää pettymyksensä ja epäonnistumisensa teeskentelemällä isoa johtajaa. Hän pönkittää valtaansa kolhoosinjohtoa mielistellen. Perheessä, jossa ei ole lasta, on kaikki puolinaista. Jonkin jäljen tuo vanha kulttuuriperintö on häneen jättänyt. Ihminen menettää osan omasta ihmisarvostaan. Kaikki tämä purkautuu rajusti. Mies juo enemmän ja enemmän, ja hakkaa sitten vaimoaan, joka on kaikkeen syypää. Oman arvottomuutensa hyväksyen vaimo kantaa miehelle lisää votkaa. Hänen osansa on lohduton. Ollaan kierteessä. Sitten on tuo luppakorvainen poika, vaarin silmäterä, johon mummi purkaa turhaumaansa. Poika elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, jota vaari ruokkii tarinoillaan.

Orozkul

Loppu on lohduton. Siihen ei ainakaan päällisin puolin tunnu Tšingiz Aitmatovilta toivoa heruvan. Aikuisväki pitää peijaisiaan salametsästyksen jäljiltä. Poika on järkyttynyt. Hän reagoi kaikkeen alkamalla elää yhä vahvemmin omassa mielikuvitusmaailmassaan. Isoisän sadut ovat siinä aidointa rakennusainetta. Niiden pitäisi tuoda mukanaan turvaa ja rakkautta. Mutta raa’assa todellisuudessa eivät nekään auta. Poika haluaa muuttua kalaksi ja uida isänsä luo Issyk-Kul-järvelle.

”Minä rupean kalaksi. Kuuletko vaari, minä uin pois” …… Vaari ei vastannut. … Kukaan ei tiennyt, että poika ui kalana jokea pitkin. Pihalla kaikui juopuneen hoilotus: ”Kyttyräisiltä vuorilta/minä ajoin kyttyrällä kamelilla./Hei kyttyräselkä kauppias, ovesi avaa,/ niin juodaan katkeraa viiniä!”...

…..

P.S.

Itse asiassa ei romaanin loppu aivan näin lohduton ole.  On siinä vielä yksi tärkeä henkilö, jota en voi jättää mainitsematta. Hän on nuori autonkuljettaja nimeltään Kulubek, syntyisin vaarin kotiseudulta. Hän ystävystyy poikaan, kun auto on hakemassa vuorilta heinää ja joutuukin lumimyrskyyn. Poika haaveilee, että Kulubek olisi hänen veljensä:

”Olisipa minulla tällainen veli”! hän haaveili. ”En pelkäisi ketään. Yrittäisipä Orozkul silloin huutaa vaarille tai kajota johonkuhun, kyllä heti hiljenisi, kun Kulubek vilkaisisi häneen tuimasti.”

Jos lopettaisin tekstini lainaukseen ryyppäjäisistä, en olisi ihan rehellinen. Romaani loppuu siihen, että Kulubek on matkalla pojan luokse, muttei ehdi paikalle. Loppu on symbolinen. Ei Aitmatovin kaltainen kirjailija lopeta romaaniaan pikkupojan kuolemaan. Kulubek viittaa meihin kaikkiin. Hän on hyvä ihminen. Ihmisen toivo on toinen ihminen.