Sota ja rauha

 Olen monen muun mukana ihmetellyt, mihin diplomatia on nykyisin kadonnut. Ja missä on rauhanliike? ei ole rauhantekijöillä sijaa mediapoolimme dominoimassa tajunnassamme

Nykyinen sota alkoi vuonna 2014. Eräät (mm. elokuvantekijä Sergei Sokurov) ennustivat jo vuonna 2007, että sota on väistämätön – Ukrainassa kuin myös Kaukasuksella. Ja siitä sen on helppo levitä idemmäksi keskiseen Aasiaan. Tarkoitan Neuvostoliiton hajotessa syntyneitä tasavaltoja. Sitä on hekumoinut USA. Se maa on käynyt hegemoniasotaa, jossa tavoitteena on Venäjän valta-aseman tuhoaminen. Taitaa siinä samassa jätevedessä mennä myös Eurooppa.

Ukraina on oligarkkivaltio, kuten Venäjäkin. Ei sinne ole saatu rakennettua minkäänlaista demokratiaa. Se on tarpeeksi heikko ja hajanainen kansainväliseen hyväksikäyttöön.

Kiinan kansantasavallassa puoluekokous alkaa tänään 16. lokakuuta. Sen on määrä kestää viikon. Ratkaisevat päätökset julkistetaan kokouksen viimeisenä päivänä. Sen jälkeen tiedetään enemmän ainakin henkilövalinnoista. On taas tilaa spekulaatioille siitä, miten arvoituksellinen Kiina menettelee kireässä kansainvälisessä tilanteessa. Ei mene Kiinankaan taloudessa hyvin, mutta yksi kai on kuitenkin varmaa. Tulevaisuus on Aasian. Ehkä se kuitenkin selviää parhaiten maailmantaloutta uhkaavalta romahdukselta. Kiina toimii eri tavalla kuin kvartaalitalouteen sortunut länsi. Se rakentaa kaikessa rauhassa infraa (esim. silkkitiehanke), mikä näkyy myös Afrikassa.

Eräs valtamerentakainen suurvalta käy taistelua omasta kansainvälisestä hegemoniastaan. Maailman merkittävänä aseiden valmistajana se yrittää saada tasettaan kuntoon. Sodat ovat sille elinehto. On kai taustalla muutakin, mutta on asioita, joista on vaiettava.  

…

Suoritin aikoinani siviilipalveluksen. Olin siitä ylpeä. Isälleni valinta oli järkytys. Hän toivoi kunniankin tähden ainoan poikansa suorittavan kansalaisvelvollisuutensa toisella tavalla.

 Kului vuosia ja aloin jo itsekin uskoa, että olisi kuitenkin pitänyt valita perinteinen intti, pelkästään perinteiden vuoksi. Isänmaallisuus oli vahva voima. Haluan edelleen toimia suomalaisuuden puolesta.

Työ vei minut Venäjälle. Isäni arvosti valintojani. Hän alkoi olla valinnastani ylpeä. Maa, jossa hän oli aikoinaan sotinut, siellä minä olin rakentamassa suhteita. Sopu oli kuitenkin tärkeintä. Hänelle toki Neuvostoliitto oli uhka, jonka kanssa kylläkin oli tultava toimeen. Hän oli Kekkosen ulkopoliittisen linjan miehiä.

Sittemmin työ vei myös Kiinaan. Löysin sieltäkin ennen kaikkea yhteistyön ja sovun. Totta kai siellä on totalitaristinen hallinto, millä on vaikutuksensa myös mentaliteettiin. Mutta pääasia on ollut ystävällismielisyys. Erinäistä kieroilua on kaikkialla.

On tullut selväksi, että Suomemme on muiden vietävissä. Euroopan unionin olin nähnyt alun pitäen uhkana suvereniteetillemme. Ja meitähän on viety kuin pässiä narusta. Olemme yhä enemmän vain tahdoton myötäilijä, jolta kansallisomaisuuttamme on alettu kahmia pois.

Tällä hetkellä olen ylpeä, että kuitenkin valitsin kuitenkin siviilipalveluksen. Olkoonkin, että valintani taustalla oli tarkoituksenmukaisuuslaskelmia. Se ei ollut kuitenkaan pelkkä valinta. Siinä piti komission edessä perustella valintaa ja saada taakseni kahden ihmisen vakuutus vakaumukseni aitoudesta.

Oman vakaumukseni todisti kaksi naista. Komission edessä ensimmäinen kysymys tuli troikan puheenjohtajalta: Ymmärtävätkö naiset mitään sodasta? Se huvitti tuolloin kovasti ja huvittaa edelleen. Haastattelutilanteessa pidin kuitenkin pääni kylmänä ja vastasin mielestäni järkevästi perustellen. Komissionkin sotilashenkilöt tekivät pelkästään heille asetettua tehtäväänsä.

Tulee mieleen eräs kansallisesti merkittävä siviilipalvelusmies, joka on valinnut rauhan rakentamisen sijaan uhon. Kunnioitukseni häntä kohtaan on kyllä romahtanut.

…

Ukrainan kriisi ei todellakaan alkanut tämän vuoden helmikuussa erään Putinin päähänpistosta, niin kuin jotkut ”asiantuntijat” ovat antaneet ymmärtää. Vuonna 2014 Ukrainan laillisesti presidentti syöstiin vallasta. Putin teki oman ratkaisunsa Krimiin liittyen. Donbass kapinoi Kiovan ratkaisua. Lugansk ja Donetsk julistautuivat itsenäisiksi. Siitä lähtien maat ovat käyneet sotaa, jonka vaiheista ja käänteistä länsi on vaiennut. Nyt alueet ovat liittyneet Venäjään, ja tilanne on, mikä on.

Ympäri maailman anarkismi leviää, samoin despotia. Tulee mieleen Acemoglun ja Robinsonin kirja Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). ”Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palveluiden tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voiman tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista.” Tuo on lainaus teoksen esipuheesta. Elämme demokratian kapealla käytävällä, jossa on pysyttävä tasapainossa, sillä molemmin puolin on uhka: toisaalla anarkia, toisaalla despoottinen hallinto. Nyt huojumme eikä demokratiamme toimi.

”Kun taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen eliitin ja yhteiskunnan tasapaino horjuu toisen osapuolen vahvistuessa, vapauskin horjuu. Yhteiskunta poistuu kapeasta käytävästä ja despotismi tai anarkia syrjäyttää vapauden.”  

YLEn aamu-TV:ssä joku ns. asiantuntija toteaa, että Ukrainan sota on käytävä loppuun. Kuin lohtua tuoden hän yrittää vakuuttaa, että keväällä se saataneen päätökseen.

Minä antaisin tilaa diplomatialle ja neuvotteluille. Mutta neuvottelut olisi pitänyt aloittaa heti kriisin puhjettua. Siihen olisi ollut kahdeksan vuotta aikaa. Olisi ehkä säästynyt ihmishenkiä ja elämälle olisi tullut mahdollisuus.

Toivoisin keskinäistä kunnioitusta, en julkista parjaamista ja leimaamista, josta kärsivät kaikki. Rauhalle ja sovulle on annettava mahdollisuus. Pelkästään kulttuurivaihdon ja yhteisen historiamme vuoksi itärajaa ei pitäisi sulkea. Olen tehnyt oman elämäntyöni yrittäen edistää yhteistyötä ja hyviä kulttuurisuhteita, vapaata sanaa ja mielipiteiden vaihtoa. Olen halunnut syventää keskinäistä ymmärrystämme, jolle ei polemiikkikaan saa olla vierasta. Nyt ihmiset harhailevat orpoina jonkinlaisessa yksimielisyyttä vaativassa mediamaisemassa. On vähintäänkin turhautunut olo.

(Tämä purkaumani syntyi hetken mielijohteesta varhaisena sunnuntaiaamuna. Linkit jätin laittamatta.)

 

Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

Onko tulevaisuus Aasian? (”The Future is Asian”)

Parag Khanna. The Future is Asian. Global Order in the Twenty-first Century. Weidenfeld & Nicolson 2019, 433 p.

Kirjoitan nyt Aasiasta ja maailmamme 21. vuosisadasta. Akuutit kriisit jätetään taustalle. Tai on ehkä parempi sanoa, että ne ovat ruohonjuuressa ja suunta on niiden ylitse. Intialaistaustainen Parag Khanna on kirjoittanut kirjan, jonka mukaan vuosisadallamme maapallon hegemonia on siirtymässä Aasiaan. Kirjoittajan näkemyksestä huokuu kehitysoptimismi mutta ei hän ongelmia kiellä. Kirjoituksen pääpaino on Aasian valtioiden taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä sekä Aasian valtioiden keskinäisessä yhteistyössä. Aasiaan tutustutaan laajassa mitassa, mitään erityistä painopistettä ei ole. Aasialaisuuden käsite on pinnalla, vaikka tuskin hänen mukaansa Aasiassa asuvat mieltävät itsensä erityisesti aasialaisiksi. He ovat ensisijaisesti oman synnyinmaansa tai asuinmaansa edustajia. 

Khanna lähtee liikkeelle syvältä menneisyydestä löytäen perusteet uudelle kehityslinjalle. Erikseen käsitellään myös aasialaisuutta ja aasialaisväestön levinneisyyttä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Myös Afrikka saa oman lukunsa ja siellä nimenomaan Kiinan toiminta infran rakentajana nostetaan esille.

Teoksesta nousee pinnalle monella tapaa Kiina ja sen harjoittama perustavanlaatuinen rakennustyö. Kiina on hankkinut kiinnityksen eri puolille Aasiaa. Se kertoo juuri logistiikan luomista mahdollisuuksista kansainväliselle yhteistyölle ja teollisuuden kasvusta.

Aasia on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun minulla oli mahdollisuus tutustua paremmin Kiinaan ja kiinalaisiin. Sen myötä olen ollut kiinnostunut Aasiasta laajemminkin, vaikka en ole muualla kuin Kiinassa matkustellutkaan. Khanna haluaa kirjansa alussa vakuuttaa, että hänen Aasiansa on paljon laajempi kuin pelkkä Kiina. Ja niin todella onkin. Kiina on vain yksi tekijä, toki tärkeä. Aasia ulottuu Turkin länsiosasta Anatoliasta Tyynelle merelle, Siperiasta Australiaan. On mielenkiintoista, että Australiakin nähdään sen osana. Tekijän mukaan Australia on todellakin löytänyt viime vuosikymmeninä Aasian ja haluaa integroitua osaksi sen talousaluetta ja myös hyödyntää Aasiasta ja sen väestöstä nousevia voimavaroja. Esimerkiksi suhteet ASEAN:iin eli Kaakkois-Aasian kaupalliseen yhteistyöelimeen ovat tiivistymässä.  Ja Venäjä – kuten Khanna kuvaa - on Australian ohella toinen esimerkki ”valkoisesta Aasiasta”. On nähtävissä, että Venäjän Aasian puoleinen osa on ryhtynyt viime vuosina luomaan omaa aasialaista identiteettiä.

Khanna kuitenkin korostaa, että hänen visiossaan Eurooppa eikä Amerikka menetä merkitystään. Hän näkee maailman kuin maalauksena, johon Aasia tuo uuden kerroksen lisää. Eurooppa ja USA ovat tuoneet Aasian menneisyydelle ja kasvulle oman arvokkaan panoksensa.

Aasia ulottuu Välimereltä ja Punaiselta mereltä Tyynelle valtamerelle, Ja siihen väliin mahtuu kirjan mukaan 53 valtiota ja lähes 5 miljardia ihmistä, joista tosiaan vain 1,5 miljardia on kiinalaisia. Ja kun kirjan kannessakin annetaan viite, että olemme siirtymässä Aasian vuosisataan, niin voi kysyä, milloin tuo Aasian vuosisata alkaa. Siihen Parag Khanna antaa vastauksen. Se alkaa silloin, kun Aasialle kirkastuu, että se on kokonaisuudessaan suurempi kuin vain sen monien osien summa. Tuo prosessi on nyt meneillään.

Aasia on moninaisuudessaan hyvin kirjava alue. Sen eri osat tuntuvat vahvistavan toisiaan. Kunkin alueen erityispiirteet pääsevät oikeuksiinsa. Kiinassa on maapallon väkirikkaimpia ja pinta-alaltaan suurimpia maita. Toisaalta siellä on maapallon pienimpiä maita. Siellä on toisaalta äärimmäistä köyhyyttä, mutta siellä on myös maailman terveimmiksi katsottavia maita (Qatar, Singapore).

Tuo kirjavuus näkyy myös väestöpohjassa. Kiinalaiset ja japanilaiset ovat vain yksi osa Aasiaa. Lisäksi on olemassa ”valkoinen Aasia”, jolla viitataan Venäjään ja Australiaan. Lisäksi on edellisistä poikkeava Lähi-Idän väestö. 

Aasialaisuutta kuvatessaan Khanna käyttää ilmausta kosmopoliittisuus. Siitä esimerkki löytyy Kiinassa ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella toimineen Tang-dynastian hallitsemassa yhteiskunnassa. Kiinasta puheen ollen Khannan mukaan Kiinan päämies Xi Jinping on käyttänyt omasta maastaan ilmaisua ”harmoninen maailma”. Tuohon harmoniaan sisältyy yhtäältä Tang-dynastian kosmopoliittisuus ja vuosina 1368–1644 Kiinaa hallinneelle Ming-dynastialle ominainen ekspansionismi, laajenemishalu. Khannan mukaan Kiina haluaa liittää laajenemispyrkimyksiinsä kosmopoliittisuuden. Ja koska kyseessä on harmonia, niin myös laajenemishakuisuus on rauhanomaista.  Sitä voisi kai verrata Kiinan Ming-dynastian aikaisiin pyrkimyksiin suureksi merivallaksi, mikä oli massiivista mutta rauhanomaista merenkulkua. Noita tutkimusmatkoja johti maineikas eunukkimerenkävijä He Zheng. Hän oli taustaltaan muslimi mutta menetti jo lapsena sukukalleutensa. Hän ei kuitenkaan edustanut Kiinan valtauskontoja.  Yllä olevalla tavalla kirjan tekijä löytää Aasian historiasta juonteita nykyaikaan.

….

Kirjassa viitataan toki ajankohtaisiin ongelmiin, mutta jos mainitaankin, niin niihin ei juututa. Parag Khanna katsoo kehitysoptimismissaan eteenpäin. Kestävän kehityksen rakennustyö etenee uusien innovaatioiden tukemana. Yhteiskunta tasapainottelee ongelmiensa parissa. Suotuisa kehitys luo tasapainoa. Siihen on uskottava.

Suomenkielistä aiheen käsittelyä en ole juurikaan seurannut. Tuoreena muistissa on eräs radio-ohjelma, jonka otsikkona on ”Maailma lännen hegemonian jälkeen”. Siinäkin on juututtu aikamme poliittisiin kriiseihin ja niiden ratkaisuihin. Liikutaan siis eri sfääreissä.

Itse hankin kirjan vain tutustuakseni uusiin näkökulmiin. Khannan käsittelytapa on raikasta ja puoleensavetävää. Paria TV-keskustelua seurasin youtubessa. Miehen tyyli veti kyllä puoleensa, vaikken ihan avoimesti häntä hehkuttaisikaan. Nyt kirjan luettuani luulen, että alan seurata Aasian tapahtumia uusin silmin. Kiinnostus eri puolille Aasiaa on huomattavasti lisääntynyt. Mainitsen tässä Kaakkois-Aasian, Singaporen ja tietysti Keski-Aasiaa laajalti koskevan uuden Silkkitie-hankkeen. Enkä toki unohda myöskään Lähi-itää. Mutta Khanna käsittelee kattavasti myös Aasian historiaa lähtien liikkeelle muinaisuudesta. Ne antavat kehitykselle arvokasta pohjaa.

…

Kirja alkaa lainauksesta Napoleonin kuulusta Kiinaa koskevasta lausahduksesta: ”Antakaa sen nukkua, sillä herättyään se järisyttää maailmaa.” Alusta puuttuu kuitenkin hieman. Napoleon on kai todennut, että ”Kiina on nukkuva leijona, antakaa sen nukkua…” Napoleon näki Kiinan vaarallisuuden aikana, jolloin maa oli sukeltamassa taantumaan ja siitä oli tulossa 1800-luvulla eurooppalaisen kolonialistisen hyökkäyksen kohde.

Euroopan suhteissa Aasiaan taustalla omat rajoitteensa tuo sen kolonialistinen menneisyys. Ylimielisyydestä on ollut vaikea päästä eroon ja valitettavasti Aasian historiaakin katsotaan helposti tuon menneisyyden kautta. Khanna kuitenkin toteaa, että Eurooppa on antanut paljon Aasian kehitykselle. Euroopan kansallisvaltioiden kehitys ja sieltä noussut parlamentaarinen demokratia on antanut myös aasialaisille mallia niiden taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Valistuksen aika on ollut herätteenä myös Aasiassa.  Myös USA on tuonut Aasiaan paljon myönteistä, siis muutakin kuin raakaa ylimielistä valtapolitiikkaa, lähtien Yhdistyneiden kansakuntien toiminnasta. Ja läntisen maailman esimerkistä Aasian maissa monet hallitusten politiikasta riippumattomat kansalaisjärjestöt ovat rohjenneet ilmaista oman kantansa yksinvaltaan ja nousseet puolustamaan asukkaiden demokraattisia oikeuksia. Se on luonut kansalaisiin kehitysoptimismia. Ja kun nykyisin kovasti on pinnalla äärimuslimien toiminta ja väkivallan uhka, niin Khanna tuo esille myös toisenlaisia esimerkkejä, joissa islaminuskoiset ovat kyennyt rakentavaan yhteistyöhön muiden Aasian valtauskontojen edustajien kanssa. Erimerkiksi parlamentaarisin keinoin on kyetty tekemään yhteistyössä tärkeitä sosiaalisia uudistuksia köyhyyden poistamiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi.  

Parag Khanna korostaa, että aasialainen markkinatalous poikkeaa eurooppalaisesta liberalismista. Aasialainen toimintatapa on lähinnä neomerkantilismia, mikä merkitsee valtion ja sen alaisten organisaatioiden keskeistä roolia taloudenpidossa ja liike-elämässä. Se vaatii ulkomaisilta yrityksiltä mukautumista. Tuon järjestelmän rasitteena on byrokraattisuus, mikä myös on ulkomaisille toimijoille haaste.

Khanna itse on asunut Singaporessa ja sen kehitystä ja tilannetta hän näyttääkin tuntevan hyvin. Khanna luo Singaporesta kattavaa analyysia korostaen maan erityislaatuisuutta. Valtion meritokraattista teknokratiaa hän arvostaa, mutta varoittaa samalla sitä vajoamasta liian etäälle maan asukkaista. Elitismi on noussut pintaan ja se on haitannut demokraattista kehitystä.

Singaporelainen parlamentaarinen demokratia poikkeaa toiminnassaan sellaisesta parlamentista, johon on yleensä totuttu. Sen taustalla on brittiläinen perintö ja yhden puolueen valta-asema. Khannan mukaan siinä on mukana palanen ns. Oxfordin unionia. Sillä on siis enemmän konsultoiva rooli. Se ei siis ole pelkästään sellainen elin, jonka kautta kansa voi rangaista valtaapitäviä äänestämällä seuraavissa vaaleissa oppositiota. Tähän olisi mielenkiitoista tutustua tarkemmin.

Singaporen esimerkistä Khanna alkaa pohtia meritokraattista järjestelmää viitaten kanadalaiseen politiikan tutkijaan Daniel Belliin. Mielestäni on kiintoisaa lukea tällaisista näkemyksistä, joissa myös korruption vaaroja yritetään ehkäistä. Yritän sitä hahmottaa, vaikka asia on minulle vieras ja taidan mennä pahasti metsään.

Aikoinaan Deng Xiaoping lähti uudistamaan Kiinan taloutta ottaen Khannan mukaan esimerkkiä Singaporen taloudellisesta noususta. Sieltä saadusta mallista Kiina lähti kokeilujen tielle. Belliin viitaten Khanna esittää näkemyksen myös Kiinan kehitykselle, jota Bell kutsuu ”vertikaaliksi demokraattiseksi meritokratiaksi”. Paikallistasolla toimitaan demokratian pohjalta, ylemmällä provinssi- tai maakunnallisella tasolla on mentävä kokeiluihin. Tuolloin tehdään investointeja ja tuetaan kokeilevaa teollisuutta, joka soveltuu alueen luonnonvaroihin ja pääomaan. Huipulla on vallalla meritokratia, käsittäen pitkän linjan toimia.  Se on eräänlaista ”myötähakuista meritokratiaa”. Siinä toiminta perustuu julkiseen tarpeeseen ja lisäksi virastoja palkitaan korruptiovapaasta toiminnasta. Tämän Khanna näkee yleisesti sopivana mallina.

…

Aasian historiaa tarkastellessaan tekijä lähtee liikkeelle lounaisesta Aasiasta ja siellä 15 000 vuotta sitten vallinneesta Natufin kulttuurista. Kyse on Levantin alueesta Lähi-idässä Mesopotamian ja Vähä-Aasian välissä. Kirjoittaja viittaa arkeologisiin kaivauksiin, jotka avaavat elämää Tigris- ja  Eufrat -jokien laaksossa mainiten erityisesti sumerikulttuurin keskukset. Samassa yhteydessä tekijä toteaa, että esihistoriallinen kulttuuri kukoisti samanaikaisesti myös Itä-Aasiassa. Maanviljelys levisi Kaakkois-Aasiaan noin 6000 vuotta eaa, Japaniin ja Kiinaan hieman myöhemmin. Pronssikaudelle tultaessa kulttuuri levisi laajemmalle.

Nykyisen Pakistanin alueella sijaitsevassa Indus-virran laaksossa sijaitsivat mm. suuret keskukset  Harappa ja Mohenjo-Daro. Siellä oltiin kehityksessä pitkällä. Tiet olivat leveitä ja maanviljelykselle hyvät edellytykset. Palvonnan kohteena oli Shakti-jumalatar. Samassa yhteydessä mainitaan arjalaiset, jotka saapuivat Keski-Aasiasta noin 1800 eaa. Indo-arjalainen kulttuuri laajeni etelään Gangesin tasangolle. Sen kulttuurin sanskriitinkieliset hymnit – maailman vanhimmat uskonnolliset tekstit – ovat jääneet elämään ja muodostivat hindulaisuuden perustan. Samanaikaisesti lännempänä Mesopotamiassa hallitsi Akkadin valtakunta, seemiläinen imperiumi. Sen jälkeen päästään jo foinikialaisiin, Egyptin vaikutuspiiriin ja Kaspianmeren seudulla vaikuttaneisiin skyytteihin.

Kiinan alkujuuret katsotaan olevan Yangtse-joen laaksossa. Siellä maanviljelys alkoi kehittyä itsenäisesti, riippumatta Länsi-Aasian kehityksestä. Ensimmäinen Kiinan dynastia (Xia-dynastia) alkoi tarujen mukaan 2100 eaa.

Kušan-valtio oli puolestaan paimentolaiskansojen luoma valtakunta, joka vallitsi ajanlaskumme alkuvuosisatoine Intian niemimaalla ja osissa Keski-Aasiaa. Se kesti noin 400-luvulle asti.

Kiinan valtauskonnot ovat syntyneet paljon ennen kuin kristinusko ja islam olivat syntyneet. Vedalainen uskonto oli taustana hindulaisuudelle. Japanissa oli šintolaisuus, Persiassa zarathustralaisuus ja nykyisen Intian alueella Magadhassa buddhalaisuus. Ne levisivät kansan keskuudessa ja saivat omia painotuksia. Buddhalaisuus levisi Kiinaan ja sitten Japaniin.

Islam alkoi levitä 600-luvun puolivälissä. Kristinusko tuli samoihin aikoihin. Ne levisivät siis rinnan. Kristinusko ei saanut samaa asemaa kuin islam. Kiina oli varsin suvaitsevainen eri uskonnoille ja siellä sai Tang-dynastian aikaan (v. 618-907) islamin nousun rinnalla sijaa kristinuskon haara nimeltään nestoriolaisuus.

Kiinalaiset tottuivat islamiin lähemmin, kun mongolit valloittivat Kiinan 1200-luvulla, muslimien määrä kasvoi huomattavasti. Kapinoita eri uskontojen harjoittajien välillä oli mutta historian myötä kiinalaiset oppivat suhteellisen hyvin suvaitsemaan eriuskoisia. Toki on tunnustettava, että muslimit saivat tuta myös ajojahtia. Kun Ming-dynastia tuli valtaan, tehtiin muslimilapsista eunukkeja. Yllä mainittu merenkävijä He Zheng oli siitä esimerkki.

Buddhalaisuus on erottamaton osa Itä-Aasian uskonnollista ja kulttuurillista psyykettä. Kiinalaisessa filosofiassa vallalla olleet taolaisuus ja konfutselaisuus toimivat tavallaan sidoksena, jonka myötä opittiin ymmärtämään toista jopa silloin, kun keskinäiset suhteet olivat vihamieliset.

Suvaitsevaisesta asenteesta kertoo seuraava lainaus Khannan kirjasta. Tang-dynastian aikaisessa Kiinassa julistettiin, että buddhalaisuus on aurinko, taolaisuus on kuu ja konfutselaisuus viisi planeettaa. Tuo kertoo paljon uskontojen harmoniasta.

Kun nestoriolaiset kristityt puhuivat yhdestä Jumalasta, Tang-hallitsija julisti: ”Tiellä on enemmän kuin yksi nimi”. Lähdettiin harmonisesta maailman ymmärtämisestä: ”Opit vaihtelevat eri maissa, niiden hyödyt saavuttavat koko ihmiskunnan.”

Venäjän historiaa harrastaneena muistan, että kun keskiajalla mongolit valloittivat Venäjän ja loivat Kultaisen Ordan, niin he sallivat venäläisten säilyttää oman ortodoksisen uskonsa. Samalla lailla myös varhaiset kalifaatit, mongolit, mogulit ja ottomaanit suhtautuivat omia imperiumeja luodessaan suvaitsevaisesti uskontoihin. Se toki taitaa pitää vain pääosin paikkansa. Tuo asenne kuitenkin poisti väestössä turhia pelkoja, mikä taas antoi uutta potkua laajenemiselle.

Islamissa oli toki vallalla ns. uskontovero. Toisin sanoen, kun otti vastaan islamin, vapautui tuosta verosta. Toisaalta mitään varsinaisia uskonvainoja ei ollut.

Myöhemmin 1500-luvulla nykyisen Intian alueella luotiin islamien hallitsema Suurmogulien valtakunta. Se oli vallassa 1800-luvulle asti, jolloin Intia joutui Englannin siirtomaaksi.  Maa oli muslimien vallassa, mutta myös valtauskontoa hindulaisuutta ymmärrettiin. Kolmas mogulihallitsija Akbar jopa julisti, että islamiin kääntyneet hindut voivat palata hindulaisuuteen takaisin ilman rangaistusta. Hän oli sen verran vahvasti innostunut paikallisista uskonnoista, että hän jopa yritti muotoilla synkreettistä oppia zarathustralaisuuden, islamin ja hindulaisuuden pohjalta.

…

Vuonna 751 Keski-Aasiassa käyty Talasin taistelu käy hyväksi esimerkiksi siitä, miten historian tapahtuma saattaa olemassaolollaan vaikuttaa myös nykypäivän jännitteisiin. Vaikutus on toki epäsuora, mutta kai siitä on jotain jäänyt kansan alitajuiseen muistiin.

Mikä tuo Talasin taistelu sitten on? No, tämähän se. Taistelu käytiin Turkestanissa Talas-virran rannalla. Tästä linkistä löytyy siihen kuva. Khanna mainitsee tuon esimerkin Kiinan sopua rakentavasta toiminnasta.

Kiinaa hallitsi Tang-dynastia ja vastapuolena oli Abbasidien kalifaatti. Dynastia oli noussut valtaan vuonna 618 ja laajentunut vähitellen länteen. Abbasidit voittivat taistelun ja sen myötä sodan. Tang-dynastialle se merkitsi lopun alkua, vaikka dynastia oli vielä vallassa 900-luvun alkuun saakka. Abbasidit ottivat kiinalaisia sotavankeja, jotka auttoivat arabeja monella tapaa. Sotavankien joukossa oli myös henkilöitä, jotka osasivat valmistaa paperia. He opettivat taidon arabeille kalifaatin pääkaupungissa Bagdadissa. Sieltä paperi levisi myöhemmin länteen meidän eurooppalaisten iloksi.

Kiinalainen kulttuuri oli tuolloin ylivoimainen arabien omaan verrattuna. Abbasidit halusivat hyödyntää kiinalaisten taitoja. Islam jatkoi kyllä voittokulkuaan Keski-Aasiassa turkkilaisten kansojen keskuudessa mutta abbasideille sodasta suurin hyöty oli kiinalaisten kulttuurissa. Menetykset sodasta olivat heillekin  sen verran suuret, että he vetäytyivät jatkotaisteluista.

Palataan nykypäivään. Kiinassa samoilla seuduilla sijaitsevassa Xinjiangin maakunnassa valtakoneisto on jyrännyt raa’alla tavalla muslimienemmistöisen alueen kapinanpoikaset ja ajaa kapinoivat uiguurit uudelleenkoulutusleireille. Odottaisi, että ympärillä sijaitsevat muslimivaltiot tai ainakin siellä asustava äärisiipi nousisivat tukemaan uskonveljiään ja protestoisivat aktiivisesti kiinalaisten toimia.  Naapurimaissa, kuten Afganistanissa ja Pakistanissa, Kiina kuitenkin toimii kaikessa rauhassa yhteistyössä maiden hallitusten kanssa rakentaen infraa ja myötävaikuttaen maiden kehitykseen. Selitys tähän löytyy siitä, että Afganistan ja Pakistan ovat itse sekaisin omista kansalaissodistaan. Siellä ei ole halua eikä voimavaroja aloittaa painostustoimia Xinjiangin uiguurien puolesta. Yhteistyön säilyminen Kiinan kanssa katsotaan tulevaisuuden kannalta tärkeämmäksi. Kaiken lisäksi maissa ollaan helpottuneita Kiinan vahvenevasta hegemoniasta, sillä se saattaa estää USA:n liiallisen vaikutuksen. Kiinalla näyttäisi siis olevan tasapainottava rooli.

…

Kiinalla on projekteja monissa Aasian maissa, myös Lähi-idässä. Arabian kielen opiskelu on viime vuosina esimerkiksi Pekingin vieraiden kielten yliopistossa kasvanut eniten. Jordania on yksi merkittävä kohde

Turkki on mielenkiintoinen tapaus. Erdoganin valtaannousun myötä sen EU-jäsenyysneuvottelut ovat jäissä, mutta maa on kuitenkin Euroopan neuvoston ja Euroopan tulliunionin jäsen. Euroopan sijaan se on kääntänyt katseensa lujasti Keski-Aasiaan. Se onkin luonteva yhteistyön suunta, sillä Turkilla on kielellisiä ja kulttuurillisia yhteyksiä Turkestanin alueella pitkälle Mongoliaan asti.  Japani on yllättäen ollut Kiinan ohella maalle taloudellisena tukena

Keski-Aasiaa vahvistavassa uuden silkkitien hankkeessa on otteensa myös Turkilla ja Iranilla. Kaspianmeren rannikolla Azerbaidzanissa, Turkmenistanissa ja Kazakstanissa on muutama laaja suursatamahanke varmistamassa logistiikkaa myös lounaisen Aasian suuntaan. Turkki on kauttakulkumaana Kaspianmeren seudun energiaputkelle Välimerelle auttaen samalla Eurooppaa vapautumaan liiallisesta Venäjä-riippuvuudesta. Kiinan ohella myös Intialla ja varsinkin Japanilla on parantuneen infran ansiosta kauppa kehittynyt. Turkin kauppavaihto Kiinan kanssa on kaksinkertaistunut vuosien 2007-20116 välillä 27 miljardiin dollariin asti. Turkilla on perinteinen voimavaransa myös vuodesta 1952 peräisin oleva jäsenyys NATO:ssa, joka on sen myötä saanut jalansijansa Aasian turvallisuuspolitiikassa.

Saudi-Arabia on arvaamaton mutta varsin vahva vaikuttaja. Saudeilla on myös suhteet Kiinaan ja maa on hankkinut Kiinasta mm. ohjusjärjestelmiä. Toki USA:lla on vanhastaan maassa vankka asema.

Saudi-Arabialla on parhaillaan meneillään laaja 500 miljardin dollarin rakennustyö. Kyseessä on Neomin kaupunkihanke maan luoteisosassa Kairon lähistöllä, mikä herätti minun kiinnostukseni. Siihen on pantu suuria toiveita teknologiakehityksen ja myös matkailun suhteen. Sen ensimmäisen vaiheen on määrä valmistua vuonna 2025. Kun katsoo kaupungin omia verkkosivuja, paikka tuntuu paratiisilta. Jos tuollaista rakentaa, ei voi olla pahat mielessä.

…

Monia maita voisi vielä käsitellä. Intia jää nyt valitettavasti liian vähälle. Sen Kiina-suhteet eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Intia ei katso suopeasti Kiinan tiivistyneitä suhteita Pakistaniin, kuin myös Afganistaniin ja Iraniin.  mutta suhteiden parantamiseksi Kiina on tehnyt sille myönnytyksiä.  Intia on halunnut todistella Kiinalle omaa taloudellista ja sotilaallista voimaansa. Nyt sinnekin on ovet avattu. Ja aivan kuin lohdutuksena Kiina on toivottanut Intian tervetulleeksi Shanghaissa toimivaan SCO-yhteistyöjärjestöön.

Myös Israelista voi todeta muutaman sanan. Myös se on aktivoitunut viime vuosina. On luotu suhteet paitsi Kiinaan myös Intiaan. Esimerkiksi vuonna 2012 Intian pääministeri vieraili ensi kerran Israelissa.

Australian olen jo yllä maininnut.  Australia on oikeastaan vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan Aasian merkityksen. Matkailu Aasian maista on vilkastunut ja Australia Open -tenniskisa on saanut piristettä, kun sitä on ruvettu markkinoimaan Aasian maihin. Australia on aloittanut yhteistyön ASEANin eli Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön kanssa. Ja sen tavoitteena on luoda yhtenäinen markkina-alue ja kasvuodotukset ovat huomattavat.

…

Tarkastelen seuraavaksi lähemmin Japania ja sen suhteita naapurimaihin. Sitä ennen totean, että Japani vahvana talousmaana on tärkeä vastapaino Kiinan vahvistuneelle hegemonialle. Se tuo tasapainoa pientenkin maiden kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi kun Kaakkois-Aasiassa olevassa Laosissa Kiina on ottanut yhä vahvemman otteen, niin Japani on omilla pääomillaan vaikuttamassa, ettei Kiina ota köyhää maata täysin omaan hallintaansa.

Kiinalla ja Japanilla on raskaita muistoja 1900-luvun alkupuolen konflikteista. Nyt kuitenkin Japani on kiinalaisille erityisen kiinnostuksen kohde, mm. japanin kielen opiskelu on noussut huimasti. Toki Japani on  monille kiinalaisille edelleen kuuma peruna ja suhteiden kärjistymistä on vältettävä.

Luovasta perusluonteisesta yhteistyöstä ja kontaktihakuisuudesta Khanna mainitsee korealaiset, japanilaiset ja kiinalaiset nuoret. He pystyvät keskustelemaan toistensa kanssa jonkinlaisella englannilla löytäen myös omista kielistään heitä yhdistäviä tekijöitä. Menneisyyden haamut eivät ole heidän kanssakäymistään hidastamassa.

Japani on tällä hetkellä kehityksen eturintamassa luomassa ja kehittämässä uutta teknologiaa. Kiinnostus Japania kohtaan on muualla Aasiassa nousemassa. Se on ihmisrobottiteknologian (hybrid human robot) kehitystyössä maailman kärjessä, luomassa ihmiskuntaan uudenlaista toimintatapaa. Japani on levittämässä teknologisia innovaatioita ympäri Aasiaa. Khanna on optimisti mutta toivoo samalla, ettei maa sortuisi menneisyyden virheisiin viitaten 1900-luvun loppuvuosiin.

Väestöpoliittisesti se on ravistelemassa vakiintunutta varautunutta asennetta maahanmuuttoon. Se houkuttelee japanilaistaustaisia palaamaan kotimaahansa. Aasialaisväestä on kiinnostunut Japanista. Vuonna 2016 Japanissa asui ennätysmäärä maahan muuttanutta väestöä. Kiinalaistenkin määrä on kasvamassa. Kiinassa japaninkielen opiskelu on elpynyt. Myös seka-avioliittojen määrä on nousussa (mm. Kiinasta, Filippiineiltä, Koreasta). Työvoimasta kasvava määrä on vietnamilaisia, thaimaalaisia ja jopa nepalilaisia. Japanissa vuonna 2020 pidettävät olympialaiset ovat vetäneet huomattavan määrän ulkomaalaisia rakennustyöläisiä. Matkailu on kasvanut. Uudelle business-toiminnalle ja startup-yrityksille on alettu luoda verohelpotuksin parempia toimintaedellytyksiä. Fukuokan kaupunki on tästä hyvänä esimerkkinä. Pelkästään vuonna 2015 on perustettu 2 800 uutta yritystä, Fukuokaa halutaan kehittää Singaporen tyyppiseksi eläväksi IOT-teknologian eli esineiden internet-järjestelmän ”laboratorioksi”.

Toistaiseksi Singapore ja Etelä-Korea ovat vielä Japanin edellä startup-keskuksena, kuitenkin Japanissa on luotu biotekniikan ja farmasian alaan keskittyneitä rahastoja luomaan kehitys- ja yritystoimintaa. PeptiDream on esimerkki uudesta biotekniikkayrityksestä.

Kaikesta kehityksestä huolimatta Japanilla on oma historiansa aggressiivisena imperiumina. Japani on viime aikoina tehnyt työtä tuon imagon poistamiseksi. Se on toiminut USA:n kanssa liitossa ja maat ovat tehneet yhdessä työtä luoden konsultointiapua ja sotilaallista yhteistyötä Intian ja Australian kanssa. Samalla Japani on uudistamassa omaa lainsäädäntöä, jotta saisi enemmän liikkumavaraa. Kiinaan verrattuna se on kuitenkin paljon jäljessä.

TPP eli Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimus on yksi erimielisyyttä aiheuttanut asia. Se on toki synnyttänyt tervettä dialogia Japanin ja Etelä-Korean kesken. Japani haluaisi, että Korea liittyisi TPP-sopimukseen. kun taas Korea haluaisi, että Japani liittyisi AIIB-infrastruktuuripankin yhteyteen.

Muutaman lauseen annan myös Pohjois-Koreasta ja sen suhteista veljeskansaansa, mitä mielenkiinnolla seurataan. Eräs eteläkorealainen tuttavani ei kyllä riemastu ajatuksesta, jossa Koreat yhdistyisivät. Se voisi olla talouden kannalta kaoottinen tilanne. Jos nykyhetkeä tarkastellaan, niin Khannan mukaan Pohjois-Korea on naapurimailleen koetinkivi.  Se on arvaamattomuudessaan uhka rauhalle, onhan maalla epäilty ydinohjelmansa kautta olevan suhteita Pakistaniin ja Syyrian Bashar al-Assadiin. Myös Iranin ballistista ohjusohjelmaa ja Venäjän verkkovalvontateknologiaa sen epäillään hyödyntävän.

Pohjois- ja Etelä-Korea ovat kuitenkin etsimässä yhteistä säveltä. Vuoden 2018 olympialaisten yhteydessä otettiin jo lupaavia ensiaskeleita. Venäjän rooli tuolla seudulla on mielenkiintoinen. Tuleeko Trans-Siperian rautatie saamaan jatkoyhteyden Vladivostokista Pjongjangin kautta Etelä-Korean Souliin? Myös Pohjois-Korean kannalta on mielenkiintoista seurata, mihin kasvamassa oleva Venäjän ja Etelä-Korean yhteistyö kehittyy. 

Tehdään yhteenvetoa. Keskinäiseen luottamukseen on pitkä matka. Mikään yksittäinen valtio ei voi päästä mielin määrin hallitsemaan ja ohjaamaan toista valtiota. Mutta yksittäisiin projekteihin keskittynyt alueellinen yhteistyö ei ole poissuljettu. Sen kautta edetään kohti luottamusta. Millekään maalle ei haluta antaa saneluvaltaa. Kukin haluaa pitää kiinni omista oikeuksistaan. Historia on sen opettanut. Myös USA on menettänyt tämän vuoksi asemiaan. Tuoreessa muistissa on USA:n hääräily Lähi-idässä.  Menneisyydestä on siinäkin otettu opiksi.

USA:n suhteen Khanna toteaa kokoavasti, että sen strateginen vaikutus Aasiassa on supistumassa, vaikkakin taloudellinen riippuvuus Aasiasta on kasvamassa.

…

Kirjan eräänlaisena loppukevennyksenä nostetaan esille erinäisiä seikkoja, jotka ovat auttaneet Aasian maita ja kansoja yhdentymään. Tilastot seka-avioliittojen määrän lisääntymisestä ovat siitä yksi merkki. Ksenofobinen nurkkakuntaisuus on ollut ongelma mutta vieraskaunasta on alettu päästä eroon. Aasialaiset ovat löytämässä yhä enemmän toisensa. Myös menneisyys yhdistää. Jo historiallinen silkkitie loi aikoinaan pohjaa kansojen yhteyksille ja uudet projektit palauttavat pitkän muistin. Lisäksi kolonialismin vastustaminen on ollut kansojen yhteinen projekti. Paitsi yhteistä kaunaa se on myös yhdistänyt maita ja kansoja taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Siitä halutaan luonnollisesti pitää kiinni. Kaunasta ollaan pääsemässä eroon ja positiivisempia yhteisiä tekijöitä löytyy. Näin kirjan tekijä uskoo.

On erilaista yhteistä ”brändäystä”, jolla Aasiaa tehdään maailmalla tunnetuksi. Siinä suuren kiitoksen ansaitsevat maailmalla suosioon nousseet aasialaistaustaiset henkilöt. Musiikin alueella esimerkkiinä mainittakoon intialainen Ravi Shankar ja israelilainen kapellimestarimaestro Zubin Mehta.  Ruokakulttuurin edistäminen on yksi seikka. Aasialainen keittiö on toki maailmalla tunnettua, nyt maat ovat ruvenneet lainaamaan toisiltaan ruokaperinteitä. Elokuvateollisuudesta Khanna löytää useita esimerkkejä.

Khannan mukaan Aasia on enemmän pesusieni kuin ihmisryhmä. Toisilta imetään vaikutteita. Avautumista on tapahtumassa. Esimerkiksi Neuvostoliitosta irtautuneet Keski-Aasian tasavalloissa siirryttiin latinalaiseen kirjoitusasuun, minkä myötä kanssakäyminen turkkilaisten ja intialaisten kanssa on helpottunut. Afganistanissa televisioon tulee ohjelmia pääasiassa Intiasta ja turkista. niin vaikutteita imetään. Yllä jo mainitsin seka-avioliitot. Työvoiman siirtyvyys on suurta ja sitä myötä ne ovat lisääntymässä. Esimerkiksi vierastyövoimaa paljon vetävässä Singaporessa virallisia kieliä ovat englanti, malaiji, mandariininkiina ja tamili. Yhteydet lisääntyvät. Sekin on menneisyydestä perittyä kosmopolitismia.