DOSTOJEVSKIN RIKOS JA RANGAISTUS: RASKOLNIKOVIN JA SONJAN RAKKAUS.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus on suosikkikirjojani.  Itse asiassa se ei ole kirja, vaan itse elämä. Luin sen ensi kerran nuorena miehenä joskus 70-luvulla enkä sitä sen jälkeen mielestä ole saanut.

Ensimmäisestä lukukokemuksestani tulee heti mieleen kirjassa ollut kuvitus. Kuvat vaikuttivat varmasti mielikuviini romaanin henkilöistä. Nuo kuvat jäivät niin kirkkaina mieleeni, etten romaanista tehtyihin elokuviinkaan ole tutustunut ennen tätä syksyä. On toki muitakin syitä. En ole halunnut nähdä suurta romaania vesitettynä.

Romaanin kuvitusta

Muistelen lisää. Aloittaminen oli vastenmielistä. Romaani oli pitkä ja kieli tuntui vanhahtavalta. Kirjan päähenkilö Rodion Raskolnikov alkoi kuitenkin heti kiinnostaa enkä enää vierastanut vanhahtavia kielikuviakaan. Kun Raskolnikov sitten surmasi kirveellä panttilainaamoa pitävän koronkiskurieukon, lukeminen vain kiihtyi. Harpoin joidenkin pitkien vuorosanojen yli, halusin päästä pikimmiten eteenpäin. Eläydyin tapahtumiin. Aina uudessa luvussa odotti jokin yllätys.

Romaani oli minulle yhtäältä rikostarina: halusin tietää, pystyykö Porfiri Petrovitsh selvittämään surman. Mutta se oli myös paljon muuta. Moraalin ja oikeudenmukaisuuden kysymykset askarruttivat alusta lähtien. Loppuratkaisu pani ajattelemaan myös uskon kysymyksiä. Kaikkinensa lukukokemuksen myötä heräsi laajempikin kiinnostus 1800-luvun Venäjään, sen kirjallisuuteen ja venäläisyyteen yleensä. Kirjan pariin on täytynyt palata myöhemminkin.

Kuluneena syksynä syvennyin uudelleen romaanin maailmaan. Löysin kirjastosta pari romaaniin perustuvaa elokuvaakin, joista saatan kirjoittaa joskus tarkemmin. Varsinaisesti halusin kuitenkin tutustua vuonna 2008 ilmestyneeseen uuteen Olli Kuukasjärven käännökseen (F. M. Dostojevski: Rikos ja Rangaistus. Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 2008). Olen venäjän kielen taitoinen ja tunnen luonnollisesti alkukielisenkin version. Suomennoksia on kiva vertailla. Hienoa, jos kirja on uuden suomennoksen ansiosta saanut uusia lukijoita.

Mielikuvissani Raskolnikov on aliravitsemuksen rajamailla hoippelehtiva rutiköyhä resupekka, joka fyysisen heikkouden heikentämänä, välillä kuumehoureisena ja vainoharhaisena, painajaistenkin uuvuttamana menettää vähitellen otteen elämästään.

Romaanin alkuluvuilla hän suorittaa veritekonsa. Koronkiskurin tappaessaan ja hänen omaisuutta ryöstäessään hän kokee toimivansa oikeudenmukaisuuden nimissä eikä usko siitä sen vuoksi syntyvän omantunnon tuskia. Ongelmia kuitenkin ilmenee jo surmahetkellä, kun paikalle yllättäen ilmestyy surmatun viaton sisar Lizaveta, ja Raskolnikov joutuu surmaamaan myös tämän. Tästä alkaa symbolinen kujanjuoksu, joka lopulta päättyy romaanin lopussa pakkotyöleirille. Raskolnikov ei pääse irti murhaa seuranneesta syyllisyyden ja säälin tunteista, vaikka hän romaanin loppuun asti – välillä hyvinkin perustellen - vakuuttelee tappaneensa vain ”täin”, jollaisista yhteiskunnassa on päästävä eroon.  

Romaanin henkilöiden suhteet muodostavat tapahtumien edetessä kudoksen, joiden avaamisessa on haasteensa. Raskolnikovin äiti ja sisar Dunja tuovat romaaniin mukanaan laajan henkilö- ja tapahtumagallerian. Romaanin salaperäisin henkilö on Arkadi Svidrigailov. Hän on elämässään saanut vain pahaa aikaan. Hän on perinyt vastikään (epäselvissä olosuhteissa) kuolleen vaimonsa rahat ja ilmestyy yllättäen kaupunkiin (Pietariin). Myös Raskolnikovin sisar Dunja oli saanut hänestä kärsiä ollessaan vaimon kartanossa kotiopettajattarena ja saatuaan työstänsä potkut Svidrigailovin takia. Potkujen myötä koko perhe oli joutunut hankalaan taloudelliseen tilanteeseen, jonka sisar aikoo ratkaista menemällä naimisiin itseään paljon vanhemman virkamiehen Pjotr Luzhinin kanssa. Hän tuleekin Pietariin juuri tapaamaan Luzhinia.

Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat myös Marmeladovin perhe. Isä Semjon Marmeladov on työstään potkut saanut juoppo virkamies, joka jo melko varhaisessa vaiheessa romaania jää vossikan alle ja kuolee. Hyväsydämisyydessään hän on mennyt vanhempana uusiin naimisiin keuhkotautia sairastavan Katerina Ivanovnan kanssa, jolla on kolme lasta edellisestä avioliitosta. Semjon Marmeladovilla on edellisestä avioliitostaan aikuinen tytär Sonja Marmeladova, joka joutuu isänsä juoppouden takia ansaitsemaan perheelle toimeentulon prostituutiolla. Ammattinsa vuoksi hän joutuu asumaan muusta perheestä erillään.

Sekä Svidrigailov ja Raskolnikov ovat pahantekijöitä, joista Svidrigailov päätyy kuitenkin elämässään erilaiseen ratkaisuun. Svidrigailov osoittautuu hyväntekijäksi. Hän auttaa taloudellisesti Marmeladovin perheen lapsia vanhempien kuoltua, myös Sonjaa. Sitten hän yrittää epätoivoisena polvistuen kosia Dunjaa, jota hän aikaisemmassa elämässään oli törkeästi lähennellyt. Dunja torjuu hänet sen jälkeen kun on yrittänyt häntä ampua. Svidrigailov ampuu sen jälkeen itsensä.  Miksi Svidrigailov ja Raskolnikov päätyvät erilaisiin ratkaisuihin? Yksi tulkinta on se, että Svidrigailov ei tuntenut tekemisistään minkäänlaista katumusta (http://lit.1september.ru/article.php?ID=200600411).

Tatjana Bedova Sonjan roolissa Lev Kulidzhanovin elokuvassa Rikos ja rangaistus vuodelta 1969

Pysyäkseni jotenkin kohtuuden rajoissa keskityn tässä kirjoituksessani lähinnä Raskolnikovin ja Sonja Marmeladovan suhteeseen.  Haluan kuitenkin vielä vähän kertoa romaanin miljööstä. Kyseessähän on myös romaani Pietarista.  Sen tietyt paikat saavat erityisen merkityksen. Romaaniin perehtynyt voi kai vielä nykyäänkin aistia Pietarin kaduilla Raskolnikovin haamun liikkumassa. Kaupunkikuvauksissa paljastuu henkilöiden sieluntila. Mielen sokkeloita kuvataan ympäristön kautta. Tunnelma on välillä lähes klaustrofobinen. (Ks. Hannu Waaralan arvio vuodelta 2008 http://www.demari.fi/arkisto?id=349 .)

Pieni mutta paljon puhuva yksityiskohta on Raskolnikovin asunto. Romaanissa se on kuvattu surkeaksi kopiksi, joka muistuttaa ruumisarkkua. Siellä hän hautoi omia aatteitaan. Toisaalta Raskolnikov on kuvattu vallankumouksellisena toimijana, joka on sosiaalista omaatuntoaan seuraten tehnyt paljon hyvää jopa henkensä uhalla. Hänen mm. kerrotaan pelastaneen pienen lapsen palavasta talosta ja saaneen siitä vakavia palohaavoja. Osin olosuhteiden pakosta Raskolnikov kuitenkin käpertyy omaan ”ruumisarkkuunsa” ja hautoo yksinäisyydessään omia yli-ihmisteorioitaan.

Raskolnikov tuntee sääliä ja myötätuntoa köyhiä ja osattomia kohtaan. Hän haluaisi auttaa ihmisiä, mutta on itse varaton. Tästä syystä hänestä on tullutkin koronkiskurieukon asiakas. Oman äitinsä ja sisarensa edessä hän kokee syyllisyyttä. Häneen on asetettu suuria toiveita, joita hän ei kykene täyttämään. Äiti on halunnut kouluttaa hänet, että hän saisi joskus hyvän viran ja sitä myöten voisi turvata myös hänen toimeentulonsa vanhuuden päiviksi.  

Suhteet entisiin opiskelutovereihin ovat lähes katkenneet. Hengenpitimiksi pitäisi antaa edes yksityistunteja, mutta siitäkään ei tule mitään. Kun rahaa jostakin tulee, se hupenee välittömästi. Esimerkiksi äidin vähistä rahoistaan lähettämä apu hupenee nopeasti, kun hän avustaa epätoivoon ajautunutta Marmeladovin perhettä hautajaisten järjestämisessä.

Sonja ja Raskolnikov (roolissa G.Taratorkin) Kulidzhanovin elokuvassa.

Sonja Marmeladovan  ja Raskolnikovin kohtalot osuvat romaanissa lopulta yhteen.  Raskolnikov tutustuu ensin eräässä kapakassa Sonjan isään, joka kertoo hänelle perheestään ja tyttärestään ja surkeasta kohtalostaan. Sonja on jo fyysisestikin kuin murenemassa: hento, heikko, yltä päältä vapiseva hauras nuori nainen.  Ihokin kuvataan läpikuultavaksi. Hän on kouluja käymätön, hyväntahtoinen ja syvästi uskonnollinen ihminen. Hän on kärsinyt paljon paitsi prostituoituna myös perheensä takia, Raskolnikovin mielestä turhan tähden. Kaikesta huolimatta hän uskonnollista vakaumustaan seuraten palvoo isäänsä ja puolustaa vilpittömästi äitipuoltaan tämän häijyydestä piittaamatta. Kun isä ja myöhemmin myös äitipuoli kuolevat, tilanne näyttää toivottomalta, Raskolnikov ja Sonja löytävät toisensa.

Romaanin vaikuttavimpia kohtauksia on se, kun Sonja lukee Raskolnikoville Uudesta testamentista tarinaa Lasaruksen kuolleista heräämisestä (Johanneksen evankeliumin 11.luku). Sonjan luona vieraillessaan Raskolnikov löytää pöydältä Uuden testamentin. Osoittautuu, että sen on tuonut hänelle sama Lizaveta , jonka Raskolnikov on tappanut koronkiskurin kanssa kirveellä (mitä Sonja ei vielä silloin tiedä).  Raskolnikov murhatessaan ”täin” on samalla tappanut myös Sonjan sydänystävän, jolle tämä oli voinut sisimmästään avautua.

Lasaruksen kuolleista herääminen

Raskolnikov pyytää tai lähes vaatii Sonjaa lukemaan. Tämä epäröi, koska Raskolnikov ei usko, mutta suostuu lopulta. Sonja Marmeladova alkaa lukea ääni väristen ja ruumis vapisten, henki salpautuu, hän häpeilee vapinaansa. Lukiessaan Sonja on kuin kuumeessa, vesissä silmin hän sitten haltioituu ja ääni alkaa soida. Saatuaan lukemisensa loppuun, hän on täysin uupunut. Hän häpeää katsoa Raskolnikovia joka seuraa lukemista liikuttuneena. Hän vaikuttuu kuitenkin Sonjan eläytymisestä, siitä kuinka tämä avaa lukiessaan sisimpänsä. Raamatun sisältö jättää hänet kylmäksi. Sonjan ruumis vapisee vielä pitkään lukemisen loputtua. Romaanin mukaan kestää viisi minuuttia hiljaisuutta, kynttilä vain lepattaa lopullaan.

Tällainen herkkä murhaajan ja porton yhteinen hetki jatkuu kuitenkin yllättävällä tavalla. Raskolnikov alkaa puhua aivan toisella, karummalla äänenpainolla. Kylmäkiskoisuus hämmentää Sonjan. Hän kertoo hylänneenä vanhempansa, tunnustaa, että Sonja on hänen ainoansa ja pyytää tätä lähtemään mukaansa. Sonja ei tajua mitä Raskolnikov tarkoittaa. Hän näkee Raskolnikovissa mielipuolen, mutta toisaalta myös hyvin onnettoman ihmisen. Raskolnikovin mielestä Sonja on tuhon oma, yksin hän ei selviä. Raskolnikov julistaa vakaumustaan: köyhyys on poistettava, valta on otettava käsiin. Tämä saa Sonjassa aikaan vain hysteerisiä puuskia. Sitten Raskolnikov ilmoittaa kertovansa seuraavana päivänä Lizavetan surmaajan nimen. Sonja pelästyy ja joutuu lähes järjiltään.

Raskolnikovin käytös selittyy kuitenkin Sonjan lukemasta Lasarus-tekstistä (ks. Juri Lukinin artikkeli http://lit.1september.ru/article.php?ID=200600411). Raskolnikov yhdistää Sonjan ja Lasaruksen. Sonja on prostituoituna  toimiessaan kuollut kuin Lasarus. Raskolnikov sen sijaan omassa teoriassaan pitäytyen ottaa Kristuksen aseman. Hän puhuu kuin Jeesus. Raamatullista kielikuvaa mukaillen hän pyytää Sonjaa seuraamaan itseään. Sonjan elämä on tuhon oma. Raskolnikov tuo Sonjalle uuden elämän.   

Raskolnikov on Sonjalle välillä hyvin ilkeä tietoisesti kiusaten häntä. Hän järkyttää Sonjaa toteamalla, että myös hänen äitipuolensa pienellä tytöllä  Polenkalla on edessään sama tie kuin Sonjalla. Sonja järkyttyy. Tämän tapaamisen seurauksena Sonja nukkuu seuraavan yön kuumeessa levottomana houraillen.

Seuraavana päivänä Raskolnikov kertoo Sonjalle totuuden. Sonja ohjaa määrätietoisesti Raskolnikovia tunnustamaan rikoksen. Sonjan mielestä kärsimys on otettava kannettavaksi ja sovitettava rikos. Raskolnikov protestoi, mutta aikoo olla Sonjalle mieliksi..

Raskolnikovia vie eteenpäin hänen aatteensa. Viimeiseen asti hän uskoo olevansa oikeassa. Kun hän kertoo olevansa murhaaja, hän ei luovu periaatteistaan. Hän ei usko Jumalaan, mutta hän ei halua vastustaa Sonjaa. Hän suostuu tämän pyyntöihin ja vaatimuksiin, koska hän haluaa olla Sonjalle mieliksi eikä halua häntä menettää. Hän suostuu tunnustamaan rikoksensa, mutta perusteena ei ole se, että hän olisi tehnyt jotain väärin, vaan pelkästään se, että hän on niin heikko ihminen. Hän häpeää sitä, että ei ole pystynyt toimimaan suunnittelemallaan tavalla. Sonjan uskonnollisuutta hän sisimmässään halveksii aivan romaanin viimeiselle sivulle asti.

Raskolnikovin lähtiessä Sonjan luota poliisilaitokselle tunnustamaan tekonsa Sonja antaa läksiäislahjaksi oman ristinsä ja pyytää tätä tekemään ristinmerkin. Hymähtäen hän tekee sen, kaiken varalta useamman kerran. Kun Sonja sitten vielä näyttää lähtevän mukaan, Raskolnikov vihan puuskassaan tiuskaisee niin, että tämä jää pelästyneenä seisomaan ja hän lähtee jäähyväisiä jättämättä. Ulkona hän yhä miettii tunnustamisen mielekkyyttä. Sonjan ajatukset tuntuvat hölynpölyltä. Kun hän sitten torilla huomaa Sonjan salaa seuraavan häntä, hän rauhoittuu. Sonja ei ole häntä hylkäämässä. Suuresti häveten hän täyttää torilla myös Sonjan toisen toivomuksen: polvistuu maahan ja suutelee maata, jota hän on Sonjan mielestä häpäissyt. Lausuessaan ”Olen tappanut” sanat takertuvat kuitenkin kurkkuun. Kansa nauraa, Raskolnikov kärsii. Varsinainen romaani päättyy siihen kun Raskolnikov tunnustaa poliisilaitoksella rikoksensa.

Romaani päättyy epilogiin, jossa kerrotaan pidätyksen jälkeisistä tapahtumista. Raskolnikov tuomitaan lopulta vain kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön, Sonja seuraa hänen mukanaan, pitää yllä kirjeenvaihtoa Dunjaan. Raskolnikovin asenne Sonjaa kohtaan on kuitenkin edelleen töykeän kylmä. Sonja käy säännöllisesti tapaamassa Raskolnikovia. Häneen luotetaan ja päästetään suhteellisen vapaasti liikkumaan vankien luona. Muut vangit alkavat pitää hänestä, mutta Raskolnikov torjuu.

Entä tuo otsikossa mainittu rakkaus? No, sekin lopulta syttyy, ja iskee kuin humahdus. Sonja sairastuu eikä häntä ole näkynyt muutamaan päivään. Raskolnikov huomaa kaipaavansa tätä. Hän ilahtuu, kun saa Sonjalta viestin. Siinä tämä kertoo olevansa vain vilustunut. Eräänä aamuna Sonja yllättäen ilmestyy. Sinä hetkenä he lopulta löytävät toisensa, kun vartijankaan silmät eivät onneksi osu kohdalle. Se on kuin koko ruumiin lävistävä voima, joka heittää Raskolnikovin Sonjan jalkoihin. Sonja ensin pelästyy, mutta sitten kun tilanne selvenee, hänen silmänsä alkavat säteillä pelkkää onnea.

Sonja ei edelleenkään yritä tyrkyttää uskoaan. Kun Raskolnikov sairastuu, hän itse pyytää Sonjalta Uutta testamenttia. Lukemaan hän ei ole vielä ryhtynyt, mutta käsissään hän on sitä jo pidellyt. Enää ei ole mahdoton ajatus, etteikö hän voisi Sonjalta jotain omaksua. Kun tunteet ovat lähestyneet, voisi myös rakkaan vakaumukselle olla sijaa. 

Romaanin lopussa rangaistusta on jäljellä vielä seitsemän vuotta, mutta rakastumisen hetkellä se tuntuu seitsemältä päivältä. Sitäkään Raskolnikov ei vielä tajua, kuinka kovalle työllä edessä oleva uusi elämä on lunastettava. Tulevaisuus on avoin, rakkaus antaa sille ainakin onnistumisen mahdollisuuden.

YLEN ANTAVA MEDIA

Reagoin joskus hyvin voimakkaasti median toimintaan. Ehkä syynä on se, että olen joskus jopa vähän opiskellut media-alaa.  Suoritin nimittäin 1970-luvulla Oulun kesäyliopistossa Tiedotusopin approbaturopinnot. Tuolloin kävin kuuntelemassa mm. professori Pertti Hemanuksen luentoja. Mieleen opinnoistani ovat jääneet ainakin hyvän uutisoinnin periaatteet. Ne käsittelivät radio- ja tv-uutisointia, mutta ne voidaan liittää myös kirjoitettuun mediaan.

Näiden periaatteiden mukaan toimittajan pitäisi käsitellä asiaa monipuolisesti, tuoda esille eri näkökulmia ja olla tasapuolinen. Itse toimittajan ei näissä yhteyksissä pitäisi tuoda esille omaa kantaansa.  Sen hän voi esittää sitten erikseen, mutta on selvästi ilmaistava kyseessä olevan hänen kantansa. Ihanteena olisi, että kuulija tai katsoja voisi näin muodostaa vapaasti oman käsityksensä asiasta joutumatta tiedotusvälineen manipuloimaksi.

Tämän mieleeni jääneen käsityksen valossa yritän nyt seurata nykymedian toimia.  Vaikka otsikossa viittaa Yleisradioon, en rajoitu siihen. YLEllä on kuitenkin mediana suurempi vastuu, koska se toimii veronmaksajien varoilla ja kertoo olevansa ”kaupallisesti ja poliittisesti riippumaton”.

Toki suomalaisessa mediassa on paljon hyvää. Nyt kuitenkin haluan kärjistää. Kun käsittelen, miten media vääristää ja millaiseen yksipuolisuuteen sortuu, niin samasta voi tietysti syyttää myös tätä kirjoitusta. Mutta tämä onkin vain blogi.

Pahimmillaan YLE lyö leimakirveellä, mustamaalaa, muokkaa mielipiteitä jättämällä olennaisia asioita kertomatta tai jos kertookin, niin leimaa sen heti alkuunsa, vääristelee ja hymistelee, valitsee heti puolensa. Olen useaan kertaan oleskellut niin Neuvostoliitossa kuin Venäjälläkin ja seurannut uutisointia siellä. Joskus YLEä seuratessa mieleen tulee Neuvostoliitto. Nyky-Venäjällä media pystyy parempaan kuin Suomessa. Pienessä Suomessa toitotetaan yhtä totuutta, ja puoli on kyllä tarkoin valittu, kuin yksissä tuumin.

TAMPERETTA JA VÄHÄN UKRAINAAKIN

Aloitetaan uusimmasta eli mellakoinnista itsenäisyyspäivän iltana Tampereella. Kuuntelin radiouutiset tiistaina 10. joulukuuta. Toimittaja haastatteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä. Oli selkeä tieto siitä, että Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas oli kehottanut muita väkivaltaan ja muutama muukin puolueen henkilö oli tätä tukemassa (  http://uutiset.perussuomalaiset.fi/vasemmistoliiton-kunnallisvaaliehdokas-kehotti-heittamaan-polttopullon-itsenaisyysjuhlissa/ ). Toimittaja ei tätä kuitenkaan tuonut haastattelussa edes ilmi, vaan antoi Arhinmäen syyllistää perussuomalaisia mustamaalaamisesta.  Haastattelussa otettiin hampaisiin perussuomalaisten toiminta ja yritettiin vähätellä ja kaunistella Vasemmistoliiton osuutta. Äärivasemmisto-käsitettä ei luonnollisestikaan tuotu esiin.

Jälkeenpäin moni kansalainen on ottanut asiaan kantaa, myös Jari Tervo Yleisradiossa (http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_pieni_sikaileva_porhokerho/6974688 ).

Janne Suurosen kirjoitus rinnastaa Tampereen tapahtumat vajaan vuoden takaisiin Jyväskylän kaupunginkirjaston tapahtumiin, joiden jälkeen äärioikeiston  esiinmarssista toitotti myös YLE. Suurosen mukaan näytöt Vasemmistoliiton kytköksistä mellakointiin on paljon vahvemmat kuin tuolloin perussuomalaisten (http://jannesuuronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/156046-loistava-kannanotto-paavo-arhinm%C3%A4elt%C3%A4-v%C3%A4kivallan-edess%C3%A4-emme-taivu ).

Arhi Kuittinen puolestaan ottaa vertailukohdakseen tuoreet Ukrainan mielenosoitukset (http://arhikuittinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/156058-suomalainen-media-ukrainan-%C3%A4%C3%A4rioikeistoa-lobbaamassa ) Euroopan Unioniin läheisempiä suhteita ajavat mielenosoittajat esitetään mediassa emotionaalisesti hyvin positiivisessa valossa. Tosin tässä on huomattava myös median lähtökohtainen Venäjän vastaisuus, mutta siitä hieman edempänä. Yhtä kaikki Ukrainan tapahtumien taustat on jäänyt mediassa turhan vähälle huomiolle.

LARISA LISITSYNIN TAPAUS

Nyt siirrytään noin kymmenen vuoden takaisiin asioihin. Larisa Lisitsynin tapaus on häpeäpilkku Yleisradiolle( http://fi.wikipedia.org/wiki/Larisa_Lisitsyn ). Yleisradion toimittajat saivat aiheettomilla uutisoinneillaan paljon pahaa aikaan. Äheltämisen aloitti Yleisradion TV-uutiset.  ”Suuri kala” oli saatu verkkoon. Poliisi alkoi tutkia ”rikosvyyhteä”, joka sittemmin osoittautui aiheettomaksi. Tässä oikeusmurhassa venäläissyntyinen yrittäjä menetti elämäntyönsä. Kunnianloukkauksesta YLE sentään pantiin maksamaan, mutta se oli laiha lohtu (http://yle.fi/uutiset/karajaoikeus_ei_tuominnut_valtiota_lisitsyn-jutussa/5414290).

Toki Yleisradio itse ei ole tätä tapausta keksinyt. Jäljet johtanevat Venäjälle. Siellä oli voimia, jotka halusivat tuhota Lisitsynin uran ja tässä apuna käytettiin YLE:n toimittajaparkoja.

Onneksi ainakin yksi toimittaja on paheksunut asiaa ja tuntee huonoa omaatuntoa, vaikkei ole mitenkään osallisena (http://www.kouvolansanomat.fi/Mielipide---Kolumnit/2008/12/03/Media+on+aina+oikeassa/200826274600/68 ).  Yleisradio itse sen sijaan ei ole toimiaan julkisesti katunut ja saa sen vuoksi häpeäviitan ylleen (http://mediaviikko.fi/kaikki/uutinen/tv-uutisten-toimittajat-paivi-happonen-salmi-ja-ari-jarvinen-saivat-kovat-sakot-kunnianloukkauksesta.html ).

Suomalainen kateus ja venäläisvastaisuus ruokki tämänkin jutun uutisointia.

MATTI AHDE

Lukaisin jokin aika sitten Matti Ahteen muistelmat  Matti Ahde – sähkömies (http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510394199 ). Siinä Ahde käsittelee myös Veikkaus OY:stä saamiaan potkuja.  Sitä Ahde ei käsittele, kuinka paljon häirintäsyytöksissä on perää. Ja vaikka jotain perää olisikin, ei voi kuitenkaan kieltää, että Ahde oli ajojahdin kohteena ja tavoitteena oli savustaa hänet ulos korkeasta toimestaan. Ahdettahan ei koskaan tuomittu seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska siihen ei ollut näyttöä.  Hänet erotettiin lähinnä, koska mediajulkisuus oli tuonut haittaa yrityksen imagolle. Pääsyyllinen on Ahteen mukaan tietty Helsingin Sanomien toimittaja, jolla oli vanhoja kaunoja Ahdetta kohtaan.

Tässä asetelmassa ei tietenkään ole mitään uutta. Ahteen tapauksen jälkeen toimittajat ovat vallankäytössään vain innostuneet.  On väitteitä seksuaalisesta häirinnästä Eduskunnassa.  On Ilkka Kanervan tapaus, jossa tämä joutui eroamaan ulkoministerin toimestaan jonkun mitättömän tekstiviestin johdosta. Syytöksiksi etsittiin perättömiä väitteitä monien vuosien takaa.  Eron tultua niistä ei enää puhuttu. Puskista on helppo heittää syytöksiä.

PAAVO VÄYRYSEN PRESIDENTINVAALIKAMPANJA

Vuonna 1994 Paavo Väyrynen oli yhtenä ennakkosuosikkina menemässä presidentin vaalien toiselle kierrokselle. Toisin kuitenkin kävi. Väyrynen putosi, tilalle nousi Elisabeth Rehn.  Entinen meppi Esko Seppänen toi tänä syksynä Facebook-sivuillaan esille kiinnostavaa faktaa.  Seppäsen kirjoitus liittyi kommenttina  eduskunnan ns. natsitervehdystapaukseen. Perussuomalaisten kansanedustaja James Hirvisaari oli kutsunut ystävänsä Seppo Lehdon eduskuntaan vierailulle ja levittänyt sen jälkeen Facebook-sivuillaan valokuvaa, jossa Lehto tekee natsitervehdystä pääistuntosalin lehterillä.

Seppänen alkoi muistella juuri presidentin vaalin edellä sattunutta tapahtumaa:

”Vuonna 1994 Paavo oli pääsemässä presidentinvaalien toiselle kierrokselle ennakkoäänien perusteella. Vaalipäivän aattona muistaakseni MTV3:n uutiset haastattelivat Suopon (sille tehtyjen ilmiantojen perusteella) hyvin tuntemaa Lehtoa Venäjän suurlähetystön portilla…”

Seppäsen mukaan Seppo Lehto esitti Väyrysestä täysin perättömiä syytöksiä, jotka leimasivat Väyrysen, ja sen myötä Väyrynen putosi toiselta kierrokselta. Sittemmin Paavo Väyrynen itse kommentoi tapahtumaa TV 1:n Pressiklubi-ohjelmassa ja tähän pohjautuen Seppänen tarkentaa:

”… Kyseessä oli todella ollut MTV:n Kympin uutiset ja Lehto syytti Väyrystä nootin tilaamisesta Venäjältä oman ehdokkuutensa tueksi siihen tapaan kuin Kekkosen sanottiin tilanneen vastaavan nootin vuoden 1962 vaaleihin. Nootissa oli muka uhattu Suomea väkivaltatoimin siinä tapauksessa että Väyrystä ei valita…”

Tätä ei ole mediassa eikä muuallakaan enempää käsitelty. Näin sitä ikään kuin pidetään normaalina sallittuna toimintaperiaatteena.

JULIAN ASSANGE

Wikileaksin tiedottajasta ja päätoimittajasta Julian Assangesta  ei viime aikoina ole kuulunut paljoa . Tiettävästi hän on edelleen Ecuadorin Lontoon-suurlähetystössä, jonne hän pakeni  Ruotsissa odottavan seksuaalirikosoikeudenkäynnin vuoksi  kesäkuussa 2012 (http://fi.wikipedia.org/wiki/Julian_Assange ).

Syyllistyikö Assange raiskaukseen? Asiassa on monta puolta. Olisin odottanut esimerkiksi Yleisradiolta asian käsittelyyn monipuolisempaa otetta.  Linkkejä minulla ei selkeistä ylilyönneistä ole osoittaa, mutta muistissa on Assangen leimaavia, asiaa yksipuolisesti käsitteleviä radio-ohjelmia.  Tässä yhteydessä täytyy todeta, että onneksi on olemassa sosiaalinen media. Sitä kautta asiaan tuli paljon monipuolisempaa tietoa ja keskustelua, esimerkkinä tämä kirjoitus: http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/41084-mita-assangen-raiskausskandaalissa-todella-tapahtui .

PÄIVI RÄSÄNEN JA MUITA POLIITIKKOJA YLEN HAMPAISSA

Eräiden puolueiden edustajat ja eräät poliitikot ovat mediassa kuin hyvän lähettiläitä, joita käsitellään silkkihansikkain, heitä myötäillen ja sympatiaa osoittaen. Toisia kohtaan asenteellisuus näkyy jo toimittajan ilmeissä, eleissä ja äänensävyssä. Poliitikko kutsutaan puhumaan jostakin tietystä asiasta ja ruvetaankin puhumaan aivan muusta. Esimerkiksi 13.11.2013 oli Ylen aamu-tv:n haastattelussa perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo . Sitä voi katsoa kohdasta 14:45 alkaen: http://areena.yle.fi/tv/2086494 .

Yksi kestopahis on jo vuosikaudet ollut Päivi Räsänen. Häntä on mustamaalattu viittaamalla välillä toissijaisiin lähteisiin tai huhuihin, välillä on muuten vain nimitelty. Ainakin yleisradion kaltaiselta medialta toivoisi enemmän asiallisuutta. Esimerkiksi tämän vuoden heinäkuun tapausta asiallisesti ovat pystyneet käsittelemään ainoastaan sosiaalisen median kirjoittajat, esimerkkinä tämä: http://jannesuuronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/144522-mita-paivi-rasanen-oikeastaan-sanoi .

Muistelen erästä radio-ohjelmaa vuosien takaa. Teema ja toimittajan nimi ovat valitettavasti unohtuneet. Tuolloin Päivi Räsänen oli tuskin vielä edes puolueensa puheenjohtaja. Kyseessä oli jonkinlainen keskusteluohjelma, jossa kaksi eri näkemyksen omaavaa henkilöä  olivat vastakkain ja toimittajan tarkoitus oli olla ulkopuolisena keskustelun herättäjänä. Tuolloin vielä halusin uskoa toimittajan puolueettomuuteen, ja odotinkin antoisaa keskustelua. Hyvin pian kuitenkin toimittaja valitsi puolensa eikä todellisesta väittelystä tullut mitään. Keskustelu meni tiuskimiseksi ja Päivi Räsänen taipui altavastaajana selittelemään näkemyksiään.

VENÄJÄ, VENÄJÄ, VENÄJÄ

Lupasin yllä palata Venäjä-aiheeseen.  Palaan vain lyhyesti.  Venäjä-uutisointi on Suomessa mielestäni yksipuolista ja leimaavaa. Taustalla pahiksena on aina presidentti Vladimir Putin. Ryssävihalla on Suomessa syvä perusta. Tunteet tulevat helposti pinnalle ja ne myös saadaan helposti pinnalle. Ja kun tunteet ovat pinnalla, niin ihmisten oma arviointikyky ja kriittinen tarkastelutapa heikkenee.  Heitä on myös helppo käyttää hyväksi. Kirjoitin yllä, että Ukraina-uutisoinnissa Venäjä tuodaan pelkästään kielteisessä valossa. Unohtuu, että maassa on kuitenkin demokraattisin vaalein kansan valitsema johto.  Olisiko niin, että suomalaisten venäläisvastaisuutta käytetään politiikassa keppihevosena? En toivoisi, että sillä tavalla suomalaiset saadaan hyväksymään älyttömyyksiä.

NELSON MANDELA - ERILAINEN MUISTOKIRJOITUS

Venäläinen kirjailija ja poliitikko Eduard Limonov on kirjoittanut perjantain 6.12. Izvestija-lehteen muistokirjoituksen Nelson Mandelasta. Sen voi lukea täältä:

http://izvestia.ru/news/562026

Olen suomentanut kirjoituksen tähän blogiiini. Korostan, että kyseessä on käännös, ei oma mielipiteeni. Kuitenkin en julkaisisi sitä, jos kokisin sen hyvin vastenmieliseksi. Mielestäni nykyisin on tärkeää tuoda julki erilaisia näkökulmia myös Venäjältä.

Eduard Limonov on hyvin räväkkä persoonallisuus. Aion myöhemmin käsitellä häntä tarkemmin.  Hän vetää kirjoituksissaan mutkat suoriksi sarkasmiakaan unohtamatta.

...

Nelson Mandela kuoli.

"Sivistynyt maailma" muljauttelee ekstaasissa silmiään, ottaa mielistellen osaa suruun ja on niin ylen murheellisella mielellä.

Ruikuttakoon rauhassa. Minä selvitän taustoja.
Kuka oli vainaja?

Hän syntyi vuonna 1918. Liittyi vuonna 1944 Afrikan kansalliskongressi  -puolueeseen (ANC). Tuli vuonna 1961 ANC:n aseellisen siiven MK:n johtoon. Vangittiin vuonna 1964, koska johti ANC:n aseellista siipeä. Vangitsemisen syynä ei siis ollut toiminta ihmisoikeuksien puolesta. 
Istui vankilassa lähes 27 vuotta.

Vuonna 1985 hän torjui Etelä-Afrikan presidentin Pieter Bothan ehdotuksen  vankilasta vapauttamisesta sillä ehdolla, että kieltäytyy poliittisesta toiminnasta (ryhdikästä toimintaa, rohkea mies!).

Vapautettiin vankilasta viiden vuoden kuluttua.

Vuonna 1994 Etelä-Afrikassa järjestettiin ensimmäiset yleiset vaalit. ANC voitti. Nelson Mandela tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti. Hän oli presidenttinä vuoteen 1999 saakka.

Vuoden 1999 jälkeen hän toimi kansallissankarina ja kansallisena muistomerkkinä.

Seuraavaksi vähän siitä, missä tilassa Etelä-Afrikan tasavalta on kansallisen muistomerkin kuollessa.

Maan väkiluku on lähes 50 miljoonaa. Mustia heistä on 79,4 %, valkoisia 9,2 %, muut ovat intialaisia ja erityyppisiä sekarotuisia.

Voi kuvitella, kuinka orvoiksi valkoihoiset kaduilla olonsa tuntevat.

ANC:n tultua valtaan maasta on vuoteen 2005 mennessä paennut noin miljoona valkoihoista. Tämä pako jatkuu edelleen. Tarkkoja lukuja ei ole.

Etelä-Afrikan tasavalta on ensimmäisellä sijalla maailmassa HIV-tartunnoissa: 5,7 miljoonaa on saanut tartunnan, toisten tietojen mukaan kokonaista 25 % aikuisväestöstä. Näin ollen pelko ja kauhu elää palmujen alla. Väestön seksielämä on uhan alla päivittäin.

Kuolleisuus maassa on suurempi kuin syntyvyys.

Kuitenkin musta väestö kasvaa, koska maahanmuutto muista Afrikan maista on lisääntynyt. Tulijoita on etupäässä naapurimaista Zimbabwesta, Angolasta ja Mosambikista. Laittomasti tulleiden maahanmuuttajien määräksi arvioidaan 3 – 5 miljoonaa.

Mustaihoinen kantaväestö syyttää maahanmuuttajia samasta, mistä planeettamme muiden maiden kantaväestöt syyttävät maahanmuuttajia. Maahanmuuttajat vievät kantaväestöltä työpaikat.

Toukokuussa 2008 oli Johannesburgissa ja Durbanissa maahanmuuttajavastaisia mellakoita. Kaksikymmentä maahanmuuttajaa kuoli, tuhannet pakenivat. Eli mustat tappoivat mustia. Niinpä niin, Mandela! Toukokuun 22. päivänä vuonna 2008 presidentti Thabo Mbeki hyväksyi armeijan käytön levottomuuksien tukahduttamisessa.

Mitä vielä Etelä-Afrikasta on tiedettävä?

40 % väestöstä on lukutaidottomia.

50 % väestöstä elää köyhyydessä. Läheskään kaikilla ei ole kodeissaan sähköä eikä vedensaantimahdollisuutta. Valkoihoisten rasismin jäljiltä jäi kyllä jonkinlainen talouselämä, koska köyhyys Etelä-Afrikassa on hieman paremmalla tolalla, kuin köyhyys esimerkiksi päiväntasaajan Afrikassa.

Rikollisuus on hyvin korkealla tasolla.

Mustien kaupunkeihin poliisi ei työnnä nokkaansa.

Mitä ne sellaiset mustien kaupungit ovat?

Ne ovat surkeita, ruosteisista peltilevyistä, laudoista ja pahvista kokoon kyhättyjä hökkelikyliä. Ymmärrätte varmaan.

Tyypillistä eteläafrikkalaisille rikollisille on se, että he tappavat helposti. Esimerkiksi he pysäyttävät henkilöauton ja ryöstävät. Ihmiset yleensä tapetaan. Ei niinkään luonnollisen julmuuden takia, vaan välttämättömyydestä päästä eroon todistajista ja siirtää saalis nopeasti mustien kaupunkeihin, jonne poliisi ei tule.

Johannesburgissa todennäköisyys kuolla roistojen luodista tai veitsestä on suurempi, kuin todennäköisyys kuolla auto-onnettomuudessa.

Siitä huolimatta Afrikan kansalliskongressi, joka on pitänyt yhtäjaksoisesti valtaa käsissään, vastustaa kuolemanrangaistusta.

Talot kaupungeissa ovat kuin linnoituksia. Piikkilanka-aidat ympäröivät. Ne ovat kuin piikkeihin käärittyjä rangaistussiirtoloita.

Pohjois-Amerikassa valkoiset Euroopasta tulleet siirtolaiset ehtivät tappaa suurimman osan väestöstä, ennen kuin ihmisoikeusaktivistit tulivat paikalle. Afrikan eteläosan valloittaneet valkoiset eivät ehtineet tehdä samaa. Afrikkalaiset ovat selvästi kestävämpiä. He kestävät paremmin viinaakin, tuliliemi ei tuota tuskaa. Siksi afrikkalaiset jäivät henkiin, saivat valkoisista voiton ja katsovat uhmaten heihin päin. Tosin heille on nyt annettu HIV – afrikkalaisia tarkoitan, tarkemmin sanoen Etelä-Afrikan tasavaltaa. Se on paha juttu. Kuin painajainen.

Jää hyvästi Nelson Mandela!

PALUU ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVIIN I. EI PALUUTA - Иваново детство (Ivanin lapsuus).

Kirjaston videohyllyjä kiertäessäni käteeni osui Andrei Tarkovskin elokuva Ei paluuta (Иваново детство, Ivan’s childhood 1962). Se on Tarkovskin ensimmäinen elokuva, jos opinnäytetöitä ei oteta huomioon. Vaikka Tarkovski on ollut minulle tuttu ohjaaja jo 70-luvulta lähtien, on siitä aikaa, kun viimeksi olen hänen elokuvillaan päätäni vaivannut. Ja tästä elokuvasta en muistanut muuta kuin aiheen.  Kovin ylimalkaisesti se on siis tullut joskus katsottua. Tällä kertaa jäin kuitenkin heti koukkuun, ja upposin syvälle suohon. Ei siitä yhdellä katsomisella selvinnyt.

Elokuvaa ovat monet kriitikot vähätelleet. Nyt katsoessani tajusin, että kyseessä on täysin ohjaajan muun tuotannon vertainen mestariteos. Nostan sen omiin suosikkeihini katsomieni elokuvien kärkikymmenikköön, johon Tarkovskilta pääsee lisäksi ehkä vain Andrei Rublev.

Aluksi minua kiinnostivat runsaat symbolit ja vertauskuvat, jotka Tarkovskin  pelkistetyssä kerronnassa tulevat voimakkaina esiin. Sitten oli vuorossa päähenkilöt. He kantavat sisällään jonkinlaista salaisuutta, jonka ohjaaja on jättänyt katsojan avattavaksi. Venäläisen perinteen mukaisesti elokuvassa mennään sielun syvyyksiin.

En pidä elokuvan nimen suomennoksesta. Siksi käytän tässä kirjoituksessa elokuvasta alkuperäisen version mukaista nimeä Ivanin lapsuus.

Elokuva alkukuvasta huomaa yhteyden ohjaajan seuraavaan elokuvaan Andrei Rubleviin. Molemmat elokuvat alkavat lentokuvauksella ja molemmissa se on jonkinlainen prologi, elokuvan tarinasta irrallinen osa.  Andrei Rublevissa mies nousee kuumailmapallolla pilviin paeten näin vihollisiaan. Ivanin lapsuudessa kyseessä on Ivanin uni vihollisen selustassa. Hän nousee perhosta seuratessaan itsekin lentoon, huomaa äitinsä, laskeutuu ja menee juomaan tämän kantamasta ämpäristä vettä. Kuva on hellyttävä, mutta karu todellisuus paljastuu hyvin pian, kun Ivan herää. Ollaan sodan keskellä.

Elokuva kertoo kyllä sodasta, mutta en sanoisi sitä sotaelokuvaksi. Sota jää tavallaan kulissiksi ja painopiste on muutaman tärkeän henkilöhahmon ja heidän suhteittensa kuvaamisessa. Täytyy muistaa, että toinen maailmansota vaikutti vahvasti Neuvostoliiton ihmisten kohtaloihin ja sen mukana myös kulttuuriin. Maassa luotiin neuvostoperinteen mukaisesti sodasta myyttisiä sankaritarinoita. Tarkovski puolestaan edusti nuorta taiteentekijöiden sukupolvea, jotka halusivat patrioottisessa ilmapiirissä tuoda uutta näkökulmaa jo kovin kaluttuun aiheeseen.

Peter von Bagh Elokuvan historiassaan (vuoden 2004 painos)  toteaa, että Ivanin lapsuus on Tarkovskin elokuvista juonellisin. Se varmaan pitää paikkansa, mutta ei tässäkään elokuvassa juonen merkitys ole keskeinen.  Mm. Juha Malanin on kirjoittanut elokuvasta ja myös sen sisällöstä onnistuneen katsauksen          (http://www.elitisti.net/artikkeli/2005/02/004302/ivans_childhood_1962_ei_paluuta.html ). Aiheesta kiinnostuneen kannattaa siihen tutustua.  Kerron kuitenkin myös tässä tiivistäen omasta näkökulmastani vähän elokuvan sisällöstä.  Ehkä se auttaa ymmärtämään asioita, joista kirjoitan.

Ivanin lisäksi elokuvan tärkeimmät henkilöt ovat yliluutnantti Galtsev, kapteeni Holin ja venäläistä sielukkuutta hehkuva sairaanhoitaja Masha (Maria), jonka sukunimeä en huomaa elokuvan aikana mainittavan, mutta jota ainakin Galtsev kutsuu  ”toveri luutnantiksi”.

Masha ja Galtsev

Pataljoonan komentaja yliluutnantti Galtsev pitää komentopaikkaansa raunioituneen kirkon kellaritiloissa joen rannalla, kun vartijasotilas tuo hänen luokseen tuntemattoman pojan. Kyseessä on joen toiselta rannalta tiedusteluretkeltään palannut Ivan. Retki oli mennyt osin pieleen ja Ivan oli palannut väärään paikkaan. Pienten vaikeuksien jälkeen yhteys Ivanin lähettäneeseen everstiluutnantti  Grjaznoviin saadaan ja hän saapuu yhdessä kapteeni Holinin kanssa noutamaan poikaa. Samoihin aikoihin yliluutnantti Galtsev antaa moitteita sairaanhoitaja Mashalle tämän työstään ja kertoo aikovansa lähettävänsä tämän rintamalta pois. Sittemmin Ivan palaa ja kapteeni Holinin ja vääpeli Katasonovin kanssa uudelleen Galtsevin paikkaan. Suunnitelmissa on lähettää Ivan uudelle tiedusteluretkelle. Sitä aletaan suunnitella. Holin tutustuu samalla Mashaan, ihastuu ja samalla elokuvaan saadaan myös ”romantiikkaa”. Suhde ei kuitenkaan kehity alkua pitemmälle.  Galtsev ja Holin lähtevät viemään Ivania tiedusteluretkelle joen toiselle rannalle ja palaavat takaisin. Sieltä palattuaan Holin ja Galtsev istuvat komentopaikalla mieli apeana. Masha käy jättämässä jäähyväiset. Sitten kuva siirtyy Berliinin voitonjuhliin. Näytetään karmeita kuvia Joseph Goebbelsin ja hänen vaimonsa ja lastensa poltetuista ruumiista. Paikalla on myös Galtsev. Hänen vanhentuneista kasvoista näkyy, että hän on toipunut haavoittumisesta. Galtsevin selatessa asiakirjoja käy ilmi, että Ivan on jäänyt tiedusteluretkellään kiinni ja teloitettu. Elokuvassa on lisäksi Ivanin unijaksoja, joissa Ivan palaa lapsuuteensa. Elokuva myös päättyy yhteen tällaiseen unijaksoon.

Andrei Tarkovski pääsi tekemään elokuvaa vähän kuin varkain. Toinen ohjaaja oli epäonnistunut yrityksessään ja Tarkovskille tarjottiin mahdollisuutta. Määrärahasta oli vielä puolet jäljellä.  Sillä oli selvittävä. Käsikirjoituskin meni Tarkovskin käsissä monella tapaa uusiksi.  Kirjansa Sculpting in Time mukaan (toinen painos, 1987, http://ge.tt/6bOUz8K/v/0  )  elokuva oli Tarkovskille kuin kokeilu, jonka kautta hän pystyi kehittelemään omaa ilmaisutyyliään. Ohjaajalla oli paljon liossa: hän halusi onnistua voidakseen edetä valitsemallaan uralla. Tarkovski itse pohdiskeli tämän työnsä pohjalta paljon elokuvan estetiikkaa ja perusteli kantojaan siitä, miksi hän on elokuva tehdessään poikennut alkuperäisteoksesta.

Minulle elokuva kertoo myös siitä ajasta, jolloin se on syntynyt. Neuvostoliiton kulttuurielämä eli uusiutumisen ja uudistusten aikaa. Kulttuurielämään oli noussut nuoria tekijöitä tuoreine ideoineen. Kiinnostava oli myös se, että valmistuttuaan elokuva herätti laajaa keskustelua, johon osallistui jopa ranskalainen filosofi Jean Paul Sartre.

Tarkovski muokkasi paljon hänelle tarjottua käsikirjoitusta. Hän teki elokuvasta rohkeasti omanlaisensa  - tiiviin ja pelkistetyn. Siinä kuva puhuu.

Elokuva pohjautuu Vladimir Bogomolovin 50-luvulla ilmestyneeseen romaaniin Ivan. Poikkeamia romaanista on paljon. Elokuvaa tehtäessä myös tulee riitoja tekijöiden välille. Romaanissa nuori ja kokematon yliluutnantti Galtsev on kertojana, joka selvittää Ivanin kohtaloa.  Joihinkin alkuperäisteoksen tapahtumiin elokuvassa viitataan vain heikosti. Esimerkiksi elokuvassa Ivan toteaa yhdessä repliikissä olleensa Trostenetsin kuolemanleirissä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Maly_Trastsjanets). Myös sairaanhoitaja Mashan hahmo on elokuvassa erilainen.

Romaani niin kuin elokuvakin kertoo noin 12-vuotiaasta Ivanista, joka toimii sodan aikana tiedustelijana saksalaisten valtaamilla alueilla. Kyseessä on siis periaatteessa sotaelokuva, kuitenkin hyvin epäsovinnainen. Ympäristöstä on elokuvassa rakennettu tietoisesti epärealistista ja kulissimaista. Jäi vaikutelma, että elokuvan henkilöt käyvät jonkinlaista ”leikkisotaa”. Heidät on kuin heitetty raskaisiin rooleihinsa.

Ivan on menettänyt sodan alkuvaiheessa vanhempansa ja siskonsa. Hän on hyvin kaksijakoinen persoona. Toisaalta hän on läheisriippuvaiseksi jäänyt pieni hellyyttä ja huomiota kaipaava ja vaativa lapsi. Toisaalta hän on sotilaana paatunut, karski ja kylmäpäinen, lyhyessä elämässään paljon kokenut kostaja. Hänen maailmaansa sodan keskellä sekoittuu kauniita lapsuuden unia. Vaikuttava kohtaus on Ivanin yksinäinen sotaleikki Galtsevin komentopaikassa, kun samaan aikaan ulkosalla käydään rankkoja pommituksia.  Tässä leikissä hän kokee todellisempaa pelkoa, kuin itse tiedustelutehtävissään. Itse asiassa tiedustelijana hän on oma itsensä. Sieltä palatessaan hän alkaa nähdä unia, jotka väliin kehittyvät painajaisiksi ja todellisuus palaa mieleen. 

Ivan ja Galtsev

Galtsev on elokuvan keskiössä. Hän hallitsee elokuvan ”päänäyttämöä”, raunioiksi pommitetun kirkon kellaritiloissa sijaitsevaa komentopaikkaa. Hän on hyvin kokematon nuorukainen, joka on sodan kuluessa hyvin nopeasti noussut johtavaan asemaan, mikä näkyy turhana tärkeilynä varsinkin sairaanhoitaja Mashaa kohtaan. Kapteeni Holin on Galtsevia vanhempi, luonteeltaan tätä kevytmielisempi ja vähemmän tärkeilevä. Hän on Ivanista huolehtiva ”korvike-isä”. Galtsevin ja Holinin suhteet kärjistyvät välillä riitelyyn. Syynä lienee suhde Mashaan. Masha on herkkä tunneihminen, joka jollain lailla muistuttaa tyypillistä naishahmoa vanhassa venäläisessä kirjallisuudessa ja elokuvissa. Hän tulee kuin Tshehovin maailmasta, paitsi että hänet on pantu sotilaan asuun. Neuvostoliittolaisissa sotaelokuvissa tällaiset naistyypit ovat lähinnä kotirintamalla kaipaavia puolisoja, sotilaan rooliin he eivät ole sopineet. Myös tällä hahmollaan ohjaaja ottaa etäisyyttä perinteiseen sotaelokuvaan.

Kapteeni Holin ja Masha suutelevat

Kapteeni Holin naisten miehenä kiinnostuu välittömästi Mashasta. Kohtaaminen tapahtuu koivumetsässä, joka on elokuvassa Mashan sielunmaisema. Suhde jää suutelukohtaukseen, mutta mustasukkaisuuden tunteita on elokuvan tilanteissa tästä lähtien huomattavissa.

Jarkko Silen epäilee, että Holinin lähentely Mashaa kohtaan kertoo Tarkovskin kyvyttömyydestä kuvata positiivisia ja kestäviä rakkaussuhteita (http://www.mahorkka.org/111028_eipaluuta.htm). Mielestäni näin ei voi tässä yhteydessä päätellä. Tarkovski on halunnut välttää yksinkertaistavaa melodraamaa. Ihmissuhteet tällaisessa tilanteessa ovat paljon monimuotoisemmat.

Mainitsin jo symbolien käytön. Se on tuttua myös Tarkovskin muista elokuvista. Tämä oli juuri kiinnostavinta seuratessani elokuvan tarinaa. Symbolit pelkistävät ja luovat katsojaan intensiivisen suhteen.   Tavallisimpia ovat vesi, tuli, aurinko ja valo ( ja vastakohtana pimeys), koivu ja koivumetsä, kirkko, kello, veitsi, omenat, omenoita syövät hevoset…  Samat kuvat tulevat vastaan myös ohjaajan  muussa tuotannossa erilaisissa yhteyksissä. Lentämisestä jo kerroin.  Otan myös toisen Andrei Rubleviin liittyvän esimerkin. Siinä valataan kirkonkello. Ivanin lapsuudessa  esiintyy myös kello, tosin pienempi. Kun Ivan on yksin Galtsevin komentopaikassa, hän pystyttää pöydän ylle kellon riippumaan ja soittaa sitä sitten pelon hetkellä ikään kuin hätistäen pahoja voimia pois.

Minua erityisesti havahduttanut symboli elokuvassa oli koivumetsä. Tiedän, että koivu on venäläisessä perinteessä hyvin tärkeä puu ja venäläiseen katsojaan sillä on erityinen tunnemerkitys (http://znaki.chebnet.com/s10.php?id=681)  . Koivu symboloi itse Venäjää. Toisaalta siihen assosioituu myös kaunis neito ja rakkauden tunteita. Slaavilaisessa perinteessä koivuun liittyy myös suojelua. Etymologisesti venäjän sanan береза (berjoza) oletetaan olevan peräisin verbistä беречь ’varjella, suojella’. Koivu ja koivumetsä olisi siten jonkinlainen henkinen suoja tai turvapaikka. Koivulla on myös maagisia yliluonnollisia kykyjä/ominaisuuksia. Se yhdistetään mm. hedelmällisyyteen. Voisi ajatella, että koivuun liittyy toivo paremmasta tulevaisuudesta

Koivu sopii luontevasti myös lääkintätilana olevan korsun seinämateriaaliksi. Paikassa henkii Mashan parantava voima.  Koivuhalkoja käytetään myös lämmityksessä tulen raaka-aineena. Jos ajatellaan freudilaisittain, että tuli olisi miehisyyden ja maskuliinisuuden symboli, niin koivu feminiinisenä materiaalina luo lämpöä.  Tähän liittyen on mieleeni jäänyt kuva, jossa Ivan kantaa koivuhalkoa uuniin.

Masha ja koivu

Vastakohtaisuudet on yksi tehokeino. Otan esimerkiksi taivaan ja helvetin. Ivanin unikuvat lapsuuden kesäpäivästä äidin kanssa on taivasta. Toisaalta vihollisen hallussa oleva alue joen toisella rannalla on ”helvetti”, jossa käydään sotaa ja jonne Ivan lähetetään tiedustelutehtäviin.  Ristiriitaista tässä on se, että siellä ”tuonen virran” toisella puolella Ivan tuntee olonsa tasapainoiseksi.  Vain siellä hän voi toteuttaa omaa syvintä tahtoaan: kostaa kokemansa vääryys. Takaisin palattua tulevat painajaiset ja harhakuvat.

Tarkovskille annetussa käsikirjoituksessa Ivan jää henkiin. Tarkovski kuitenkin muuttaa käsikirjoitusta alkuperäiseen muotoon ja teloituttaa hänet. Mm. tästä elokuvaa moitittiin neuvostoliittolaisessa kritiikissä. Itse Jean Paul Sartre nousi puolustamaan Tarkovskin ratkaisua.

Sartren mukaan elokuvan Ivan on hyvin ristiriitainen hahmo. Herkän lapsen ohessa hänessä on myös sotaan välinpitämättömästi suhtautuva, kostoa janoava pimeä puoli. Näin hän vastasi, kysymykseen, mitä Ivanista olisi tullut sodan jälkeen:

”Jos hän eläisikin, ei valkohehkuinen laava hänestä koskaan jäähtyisi. Eikö juuri tässä elokuvassa … ole tärkeää kritiikkiä positiivista sankaria kohtaan? Hänet näytetään sellaisena kuin hän on, kiusattuna ja suurenmoisena, näytetään hänen voimansa traaginen tai makaaberi lähde, paljastetaan, että tämä sodan tuote, joka täydellisesti sopeutuu sodan yhteiskuntaan, on juuri tuomittu jäämään ulkopuoliseksi rauhan maailmassa. Juuri siten historia kohtelee ihmisiä: se poimii heidät esiin, tekee heistä pilkkaa ja murskaa heidät. Keskellä niitä rauhan ihmisiä, jotka suostuvat kuolemaan rauhan puolesta ja jotka käyvät sotaa rauhan vuoksi, tämä sotaisa ja mielipuolinen lapsi käy sotaa sodan itsensä vuoksi. Ja juuri siksi Ivan elää hänet torjuvien sotilaiden keskellä sietämättömän yksinäisenä.” (Lähde: Christian Braad Thomsen, Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen, s. 294.)

Kostakaa!

Ivanin kaltainen sodan uhri voisi sodan ulkopuolisessa maailmassa jäädä  vain ulkopuoliseksi. Hän kokee elävänsä vain rintamalla. Romaanissa Ivan lähetetään välillä kouluun, josta hän kuitenkin hyvin pian karkaa. Tehtäviään suorittaessaan  tai niihin valmistautuessaan Ivanilla on hyvin rauhallinen mieli. Toimettomana hän puolestaan näkee painajaisia ja näkyjä. Viimeiselle retkelle lähtiessään hän katsoo seinään raaputettuun kostoa vaativaan tekstiin levollisena ja itsevarmana. Toisaalta jo aikuisiässä oleva pataljoonan komentaja  Galtsev selkeästi yrittää peitellä pelkoaan.

Haluan tarkastella hieman myös elokuvan musiikkia. Julia Anohina  käsittelee artikkelissaan (http://tarkovskiy.su/texty/analitika/muz.html)  elokuvassa soitettua kansanlaulua. Kyseessä on Fedor Shaljapinin esittämä ”Не велят Маше за реченьку ходить”. Laulu kertoo Masha-nimisen tytön onnettomasta rakkaudesta  ( http://www.youtube.com/watch?v=4wmsxRaJwQA ).  Tämä laulu on Galtsevin komentopaikasta löytyvässä äänilevyssä. Vääpeli Kasatonov korjaa rikkinäisen levysoittimen, jolla sitten voidaan soittaa tätä ainoaa käytettävissä olevaa levyä. Levy pannaan elokuvan aikana soimaan kolme kertaa ja joka kerta soitto jää kesken. Se on aina eri lailla häkellyttävä tilanne. Kerran suuttuu Holin ja lyö vihaisena soittimen kiinni. Siinä tilanteessa laulu lienee hänestä huono enne. Kolmannella kerralla soitin jää jumiin eikä kuuntelemisesta tule mitään. Herkkä tilanne kuivuu kokoon.

 Itse laulu herättää ajatuksia. Ensiksikin se kertoo Mashasta. Nimi on Venäjän suosituin naisen nimi, Maria-nimen puhuttelumuoto.  Holinin ja Galtsevin keskinäinen  jännite pyörii nimenomaan sairaanhoitaja-Mashan ympärillä. Galtsev joutuu asemassaan peittämään syvimmät tunteensa alaistansa kohtaan. Sen sijaan Holin lähentelee koivikossa Mashaa ja heidän suutelukohtauksensa on elokuvan mieleenpainuvimpia tilanteita. Minä pidän Holinin lähestymistä lähes seksuaalisena häirintänä.  Silloin se lie ollut vain normaalia flirttiä. Herkkään ja tunnevaltaiseen Mashaan kohtaaminen vaikuttaa joka tapauksessa hyvin syvästi. Mielestäni kuitenkin Masha on sisimmässään  kiintynyt enemmän Galtseviin.

Nimen käytössä kannattaa huomata sekin, että Maria on hyvin usein Tarkovskin elokuvien naishahmon nimi.  Myös hänen oman äitinsä nimi on Masha. Se taas tuo eteen villejäkin assosiaatioita.  Tähän aiheeseen tullaan lähemmin Peilissä, josta villeimmät tulkitsijat löytävät jopa viitteitä insestiin.

Elokuvan loppupuolella on elokuvan yksi käännekohta. Kun Galtsev ja Holin ovat käyneet viemässä Ivanin joen toiselle puolelle tehtäväänsä hoitamaan. He ovat palanneet ja istuvat nyt vaiti Galtsevin komentopaikassa. Tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut. Tyhjyys, hiljaisuus ja uupumus täyttää huoneen. Ilo on pois.  Kuuluu tippuvien vesipisaroiden ääntä. Kumpikin katsoo eri suuntiin, kuin tyhjyyteen. Galtsev on ilman paitaa. Hän polttaa vetäen savua syvälle henkeen kuin olisi vasta oppinut polttamaan. Galtsev kaataa motteihin jotain juomaa. ”Juodaan malja…”, hän aloittaa, mutta lause jää kesken.  Hiljaisuus jatkuu. Holin syö jotakin, sitten hän nousee ja menee levysoittimen luo, laittaa levyn soimaan särkien näin hiljaisuuden. Yllättäen Masha tulee paikalle. Kasvoja ei aluksi näytetä, vain vähän sivuprofiilia. Holin alkaa puhua hieman hajamielisen oloisena. Hän ikään kuin mustasukkaisena alkaa kysellä eräästä sotilaasta, jonka hän oli nähnyt Mashan kanssa juttelevan. Sillä välin Galtsev on laittanut paidan ylle ja aloittaa: ”No  mitä, toveri luutnantti?”  ”Tulin jättämään hyvästit”, Masha vastaa lyhyesti.  Galtsev ei vastaa, vaan kertoo Holinille lähettävänsä Mashan pois. ”Oikein”, Holin vastaa ja katsoo sitten Mashaa silmiin kuin etsien mielen syvyyksistä jotain sanottavaa. Sitten levy juuttuu paikalleen.  Lause jää kesken, Holin menee korjaamaan soitinta. Masha poistuu huomaamatta. Hänen kasvoja näytetään juuri sen verran, että niistä näkee pienen järkytyksen. Holin ei saa levyä soimaan. Hän katsoo ylös kuin kuulostellen: ”Galtsev, kuuletko? Masha, mikä outo hiljaisuus! – Sota.”  Holin huomaa Mashan lähteneen.  Hän menee hiljaa paikalleen, soittaa Ivanin pöydän ylle asettamaa kelloa. Kuva siirtyy Berliiniin voiton juhliin. Katjusha soi…

Holin lausuu sanan война (’sota’) sellaisella äänenpainolla, joka yleensä liitetään Neuvostoliitossa patrioottisiin tunteisiin.  Tästä tilanteesta kuva hyppää Berliinistä kertovaan oikeaan sotadokumenttiin.

Ollaan Berliinissä juhlimassa voittoa. Katsoja tunnistaa Galtsevin, jolle muiden keralla esitellään Göbbelsin ja hänen perheensä ruumiit.

Berliinissä käydään hyvin erikoinen keskustelu. Siinä näyttelijät – Galtsev ja Holin - aivan kuin tulevat jonkinlaiselle metatasolle tarkastellen omia roolihahmojaan.

-          
       Неужели это не самая последняя война на земле? (Eiköhän tämä ole viimeinen sota maan päällä?)

-          Ну и неврастеник ты, Гальцев. Лечиться тебе, брат, надо, вот что. (– Taidat Galtsev olla hermoheikko. Mene veli hyvä lääkäriin.)

-          Да нет, Холин, погоди... Ты ведь убит. А я остался в живых. И я должен думать об этом. (- Ei suinkaan, Holin… Sinähän olet kaatunut. Minä jäin henkiin. Minun kuuluu näitä pohtia.)

Ja aivan elokuvan lopussa Ivan ikään kuin herää henkiin. Näytetään kohtaus rannalla. Lapset leikkivät piilosta. Ivan on kahden samanikäisen tytön kanssa. Ivan juoksee rantavedessä tytön perässä ja hänet saavuttaessaan jatkaa juoksuaan tytön ohi.  Ivan ei ollut vielä kypsä tarttumaan tyttöön eikä toista mahdollisuutta hänelle enää tullut. Kohtauksessa on hyvin hienovireisesti kuvattu lapsen vielä avautumatonta seksuaalisuutta.

Andrei Tarkovskin poika on kertonut isänsä  näkökulman siihen, miten hänen elokuviaan pitäisi tulkita.  Sen mukaan ei pitäisi ajatella sitä, mitä ohjaaja haluaa niillä sanoa eikä tarrautua yksityiskohtiin, vaan ”niitä pitää katsoa kuin katsoisi junan ikkunasta ulos” ("Отец мне говорил, что при просмотре фильма не надо думать о том, что именно хотел сказать режиссёр в этом моменте... Представьте, что Вы едете в поезде и смотрите в окно...",  http://rutracker.org/forum/viewtopic.php?t=2050886  ).

Matkustin jokin aika sitten junalla syksyisen Suomen halki. Ikkunasta katsoessani eteeni loisti auringon valkaisemia koivuja. Mieleen tuli Mashan tanssi koivikossa. Tarkovskin pojan välittämää ”menetelmää” mukaillen minulle tästä elokuvasta jää  mieleen Mashan rakastuminen, Ivanin unikuvat, aurinko, vesisateessa omenoita hotkivat hevoset.

Näiden valoisien kuvien lisäksi ajatuksissa on myös Galtsev ja hänen kokemuksensa. Hänkin on aikuistunut vasta sodan aikana ja jäänyt henkiin. Elokuvan lopussa Galtsev löytää tiedon Ivanin kohtalosta. Hänelle Ivan ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa lapsiuhri, sillä hän joutuu kohtaamaan myös Joseph Goebbelsin lasten poltetut ruumiit.

Kuin alitajunnan opastamana osui kirjastossa käteeni Guido Knoppin kirja Hitlerin lapset (suomentanut Ilona Nykyri, Ajatus kirjat 2006). Se kertoo nuorisosta Hitlerin ajan Saksassa. Sen voisin lukea seuraavaksi.

Kansallisen yhtenäisyyden päivä - День народного единства

Venäjällä vietetään tänään 4.11. Kansallisen yhtenäisyyden päivää ( День народного единства). Päivää on vietetty nykynimellä vuodesta 2005, mutta tausta on pitkällä Venäjän historiassa.  Vuonna 1613 juhlaa alettiin viettää Venäjän puolalaisten miehityksestä vapautumisen päivänä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallisen_yhten%C3%A4isyyden_p%C3%A4iv%C3%A4). Neuvostovallan aikana juhlapäivästä luovuttiin ja sen tilalla 7. marraskuuta vietettiin Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivää.

Uutena perinteenä tänä päivänä on järjestetty kansallismielisten poliittisten ääriryhmien marsseja ja mielenosoituksia. Yhteenotoilta ei ole vältytty.  

Tänä vuonna päivä aiheuttaa jännitteitä  lokakuun 10. päivänä  Moskovassa Birjuljevon lähiössä käynnistyneet tapahtumat.  Alueella sijaitsee huomattavan suuri hedelmä- ja vihannesvarasto ja suuri Birjuzka-tori, joissa työskentelee paljon Kaukasukselta tulleita ja osin laittomastikin maassa oleilevia työntekijöitä.   Vihaa ja muukalaisvastaisuutta on pesiytynyt lähiöön.

Tuolloin 10.10 azerbaidzanilainen siirtotyöläinen murhasi venäläisen nuoren miehen. Tuosta kolmen päivän kuluttua – 13. lokakuuta – lähiössä syntyi (muka) spontaani protesti ja mielenosoitus,  joka puhkesi mellakaksi aiheuttaen ikävää jälkeä. Poliisi joutui käyttämään voimaa väkivallan taltuttamiseksi. Useita venäläisiä pidätettiin. Muukalaisviha nousi jälleen pintaan. Järjestettiin näyttävät toimet murhaajan kiinni saamiseksi. Ja kun hänet viimein Moskovan ulkopuolelta löydettiin, hänet kuljetettiin helikopterilla Moskovaan. Haluttiin tavallaan näyttää, että kyse ei ollut mistään tavanomaisesta murhasta tai taposta. Ainakin toimittaja Maksim Shevtshenkon mielestä tällainen suurenteleva toimenpide vain kärjisti vastakkainasettelua kantaväestön ja Kaukasukselta tulleiden siirtotyöläisten välillä (http://www.youtube.com/watch?v=o-DMwIwZBLg, http://www.youtube.com/watch?v=WygaKjhDQCY  ) .

Maksim Shevtshenko on ainakin Youtubessa ollut hyvin näkyvästi tapahtumia kommentoimassa. Hänen mielestään vastakkainasettelua kantaväestön ja siirtotyöläisten välillä on kärjistetty. Lokakuun 13. päivän mellakat puhkesivat muutamien provokaattorien toimesta. Alun alkuaan kansa nousi kaduille protestoimaan kaupunginosan korruptoitunutta hallintoa vastaan. Shevtshenkon mielestä hallinto sallii laittomuudet ja kantaväestön tarpeet on unohdettu. Shevtshenko käsittääkseni edustaa näkemystä, jonka mukaan muukalaisviha ei kuulu venäläisyyteen eikä sen kristilliseen perintöön.  Sen on synnyttänyt 1990-luvulla maassa syntynyt liberaalikapitalismi, joka on synnyttänyt maassa korruptoituneen rahan vallan jättäen kansan omat tarpeet huomiotta. Shevtshenkon näkemys ansaitsisi perusteellisemman käsittelyn. Nyt tyydyn vain heikkoon raapaisuun.

Birjuljevon tapahtumista voi lukea ja katsoa esim. täältä http://ria.ru/incidents/20131013/969693444.html tai täältä http://www.bbc.co.uk/russian/russia/2013/10/131015_biryulevo_murder_suspect.shtml .

Tänään 4.11. mm. zhirinovskilaiset järjestävät oman marssinsa ja kokouksensa keskustassa Pushkinin aukiolla, jonne odotetaan 3 000 kannattajaa. Samoin  Eduard Limonov (Kansallisbolshevistinen puolue: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallisbol%C5%A1evistinen_puolue )  kehottaa kannattajiaan Birjuljevoon  Toinen Venäjä  –puolueen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Toinen_Ven%C3%A4j%C3%A4 ) järjestämään mielenosoitukseen.

Jään odottamaan uutisia.

Jouko Harjanne ja Pétur Sakari

Trumpetisti Jouko Harjanne ja urkuri Pétur Sakari (synt. 1992) konsertoivat perjantaina 1.11. Kouvolan keskuskirkossa. Kyseessä olin Kymi Brass –tapahtuman avajaiskonsertti.

Menin konserttiin hieman epäröivin mielin, koska paikka ei ole paras mahdollinen konserteille. Siitä minulla itsellänikin on huonoja kokemuksia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Trumpetti soi salissa hyvin kauniisti. Suurin ansio tietysti kuuluu solistille, mutta kyllä salikin tuntui sopivan tämän tyyppiseen soitantaan.

Konsertin ohjelmassa oli etupäässä lyhyitä tunnelmapaloja, joissa Harjanteen sulava ja kauniisti sointuva soitanta pääsi oikeuksiinsa.  Välissä Pétur Sakarin urkusoolot olivat lähinnä vain hengähdystaukoja yleisön valmistautuessa kuulemaan seuraavaa klassisen musiikin ikivihreää, mutta kyllä Sakarinkin virtuositeetista saatiin nauttia.

Konsertin aluksi Sakari soitti Eugéne Gigoutin (1844-1925)Toccatan. Sen jälkeen Harjanne aloitti tunnelmoimalla herkän upeasti Oskar Lindbergin Vanhan virren Taalainmaalta. Urut ja trumpetti sointuivat hienosti yhteen. Tämän jälkeen oli vuorossa  Sakarin sävellys  Fantasia trumpetille ja uruille, jonka jälkeen Sakari soitti yksin pyhiinvaeltajien kuoron Wagnerin oopperasta Tannhäuser. Kumpikaan tulkinta ei minua sytyttänyt. Sakarin Fantasia saattoi olla teknisesti vaativa. Wagnerin sovitus olisi voinut olla vähän lennokkaampi, koska meinasi uni tulla silmään.

Onneksi uneliaisuus katosi, kun Harjanne tuli taas Sakarin seuraksi ja vuoroon tuli Tomaso Albinonin Konsertto B-duuri, joka sisälsi osat Allegro, Andante ja Allegro. Harjanteen sulava ja ilmaisullinen soitanta tuntui tässä osuvan suoraan sydämeen.  Minulle tämä oli koko konsertin huipennus.

Sitten oli jälleen vuorossa Sakarin soolo. Tällä kertaa hän improvisoi erään nuoren trumpetistin soittamasta teemasta. Tämä oli Sakarin sooloesityksistä ehdottomasti paras. Hän näytti todellisen virtuositeettinsa ja sai Kouvolan uruista irti enemmän kuin minä koskaan olen kuullut.  Muistan, että olin vuonna 2010 syksyllä samassa kirkossa Pétur Sakarin konsertissa ja myös tuolloin ohjelmassa oli improvisaatio annetusta teemasta. Tuolloin teemana oli jäätelöauton soittokello.

Lopuksi virallisessa ohjelmassa oli vielä kaksi numeroa, molemmat trumpetille ja uruille. Aluksi soitettiin osa J.S. Bachin Helluntaikantaatista ja sitten Alessandro Marcellon (1673-1747) Adagio. Molemmat olivat somia ja herkkiä pikku kappaleita ja katsovat varmasti nauttivat trumpetin upeasta soinnista. Eikä yhteissoitannastakaan ollut valittamista. Konsertin suurin ongelma oli kuitenkin juuri siinä, että se koostui kovin lyhyistä ja toisistaan irrallisista tunnelmapaloista.

Virallisten ohjelmanumeroiden jälkeen eräs pikkutyttö kävi tuomassa soittajille ei ruusuja, vaan paketit Kouvolan lakritsia. Se oli hauska idea, mikä lienee yllättänyt soittajat.  Sen jälkeen yleisö kinusi aikansa ylimääräistä ja tulihan se. En valitettavasti osaa kertoa, mistä kappaleesta oli kyse, mutta tutulta se kuulosti. Kyseessä oli kuitenkin jokin  uruille ja trumpetille sovitettu viihdemusiikin helmi. Se oli upea loppu konsertille ja sai varmaan illan komeimmat aplodit. Minullekin jäi hyvä mieli.

Teemu Keskisarja Kouvolan kirjastossa

TEEMU KESKISARJA: VIIPURI 1918    

Olin torstaina 31.10.2013 Kouvolan kirjastossa kuuntelemassa, kun paikallinen nimihenkilö ja Kouvolan historian tuntija Sakari Viinikainen keskusteli Helsingin yliopiston historian dosentin Teemu Keskisarjan kanssa tämän uusimmasta kirjastaan Viipuri 1918. En ole itse koskaan lukenut yhtäkään Teemu Keskisarjan kirjaa, joten kaikki päätelmät perustuvat yllä mainittuun tilaisuuteen.  Kerron tilaisuudesta omien muistikuvieni pohjalta. Sananvalintani eivät ehkä joka kohdassa osu yhteen vierailijan kanssa, mutta ainahan voi hankkia kirjan käsiin ja saada sitä kautta tarkempia tietoja. Kouvolan Sanomien esittelyn voi lukea täältä: http://www.kouvolansanomat.fi/Online/2013/10/29/Teemu+Keskisarja+avaa+Kouvolassa+sis%C3%A4llissodan+terroria+/2013216457444/4

Tilaisuus alkoi hyvin hauskasti, kun Keskisarja kertoi itsestään ja omasta urastaan. Hän sanoo päätyökseen kirjoittavansa pankkien ja muiden yritysten historiikkeja.  Hän kirjoittaa siis pääasiassa sodasta, rikollisuudesta ja liike-elämästä. Väitöskirjansa hän kertoi kirjoittaneensa eläimiin sekaantujista 1700-luvun Suomessa.  Kaikista hänen teemoistaan hän löytää kuitenkin yhdistäviä tekijöitä. Hänen kirjoituksensa liittyvät kaikki ihmisen elämään ja niissä ollaan aina lopulta tekemisissä ihmisen perustarpeiden eli viettien ja seksuaalisten halujen kanssa. Tällainen kevennys loi tilaisuuteen oikein rennon ja muutenkin mukavan tunnelman.

Haastattelija kehui tutkijan tyyliä. Hän osaa kertoa asioista kansan kielellä, selvästi ja havainnollisesti. Hän osaa löytää kerronnan keskiöön henkilöhahmoja, joiden elämää seuraamalla historian tapahtumista kerrotaan.  Viipuri 1918 –teoksessa tällainen henkilö on pankinjohtaja Rantakari. Keskisarja totesi, että mm. kansalaissodasta kirjoittaessaan hän voi käyttää apunaan sodan kokeneiden henkilöiden päiväkirjamerkintöjä, mutta  kun mennään vanhempaan historiaan, niin se ei enää ole mahdollista.

Keskisarja ei mielellään kirjoita historian merkkihenkilöistä. Pääpaino on tavallisessa kansassa.  Keskustelussa vilahtaa kuitenkin C.G.E. Mannerheimin nimi. Tässä nyt käsiteltävässä kirjassa häneen tuodaan uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa. Valkoisten komentajana toiminut kenraalimajuri Ernst Löfström haukkui aikoinaan Mannerheimin.  Löfströmin mielestä hänen taitonsa olivat kyseenalaisia ja häntä arvostettiin Venäjälläkin vain hänen merkittävän sukutaustansa johdosta. Todettava kuitenkin on, että Teemu Keskisarja itse löysi Mannerheimista myös ansioita.  Netissä tähän puoleen Keskisarjan tutkimuksessa on jo reagoitu: http://www.uutisvuoksi.fi/Online/2013/09/30/K%C3%A4sitys+Mannerheimista+tarkentuu+Keskisarjan+kirjassa/2013516335357/16  .

 Sitten keskustelu etenee kirjan teemoissa. Välillä haastattelija lukee tekstin pätkiä ja kirjoittaja kommentoi. Käsittelen muutamia asioita, jotka jäivät mieleen.

Vaikka kansalaissodan pääpaikkana pidetään yleensä Tamperetta, niin Viipuri oli kuitenkin tärkein tapahtumapaikka. Sivumennen hän toteaa Kouvolan olleen merkittävä terroripaikka, mutta kyllä Viipurissakin tapahtui terroritekoja. Esimerkiksi Suomen historian suurin joukkoteloitus tapahtui nimenomaan Viipurissa.

Minulle mielenkiintoista oli se, kun Keskisarja kertoi venäläisistä palkkasotureista, joita oli Pietarista hyvin helppo saada. Ne olivat ensiksikin hyvin palkattuja.  Toiseksi suurimmat ennakkoluulot venäläisiä kohtaan oli nimenomaan suomalaisilla punakaartilaisilla. He ottivat samalla puolella taistelevien venäläisten kanssa aika usein yhteen.

Viipurin taisteluissa punaisten puolella esiintyi Suomen historian ensimmäiset naissoturit.  Taistelujen aikana he osoittautuivat kelposotureiksi, ja Keskisarja korosti, että naiset osoittivat sodassa vähintään samanlaista julmuutta ja pahuutta kuin miehetkin.

Kirjoittaja kertoi etsineensä joihinkin veritekoihin syvempiä motiiveja tai salaliittoja. Näitä ei kuitenkaan ollut. Suurin syy moniin veritekoihin oli alkoholi. Sitä käytettiin paljon ja se lietsoi terroriin. Kirjoittajan mukaan punaisilla viina ”nousi isännäksi”.

Tovi puhuttiin myös ns. upseerien uimakoulusta. Se oli venäläisten upseerien joukkoteloitus, joka  tapahtui syyskuussa  1917. Venäläisiä upseereja heitettiin sillalta jokeen. Tällä oli omat seurauksensa. Tapahtui murhia, joista kukaan ei joutunut vastuuseen. Ne loivat lisää terroria ja väkivaltaa kaupunkiin. Koko kaupunki meni ikään kuin tolaltaan.

Joukkoteloituksia tekivät myös suomalaiset ja mm. riikinruotsalaiset valkoiset upseerit. Saatettiin  teloittaa viattomiakin  paikallisia venäläisiä. Syynä tähän oli se, että muualta tulleet sotilaat eivät tunteneet monikansallisen Viipurin olosuhteita.

Loppuun keskusteltiin myös taiteilijoista, erityisestä säveltäjä Toivo Kuulasta.  Hänhän sai surmansa sodan jälkivaiheissa. Keskisarja totesi, että hänen käsityksensä Kuulasta muuttui tutkimuksensa aikana.  Kuula ei suinkaan ollut mikään ”marttyyri”, vaan hän osoittautui lähinnä jonkinlaiseksi ”ressukaksi”. Hän piiloutui sodan aikana kaupungin huvila-alueelle selkeästi vältellen osallistumasta sotatoimintaan. Eräässä vaiheessa hän oli jo joutua valkokaartilaisten ampumaksi, kun hän ei halunnut päästää heitä hänen huvilaansa yöpymään. ”He olisivat sotkeneet hienot paikat”. Loppujen lopuksihan Toivo Kuula kuoli sodan loputtua juomingeissa Viipurin seurahuoneella, kun hän aloitti humalassa tappelun.

Myös oopperalaulaja Väinö Solasta oli juttua - ja tämä olisi minua kiinnostanut - mutta valitettavasti se minulta meni ohi pienen häiriön vuoksi.

Olen itse siviilipalvelusmies enkä todellakaan mikään sota-asiantuntija. Sen verran miellyttävä vaikutelma kirjasta kuitenkin jäi, että haluaisin sen joskus myöhemmin lukea. Ja tutustua täytyy myös muihin Keskisarjan kirjoihin.

Oli siellä vielä mielenkiintoinen asia Keskisarjan tavasta työskennellä. Hänhän julkaisee vuosittain kaksi yleistajuista historiateosta, sellaisia niin kuin Viipuri 1918 on.  Se vaatii hyvin ripeätä työtahtia. Haastattelija Sakari Viinikainen totesikin, että Keskisarjalla on loistava keskittymiskyky.  Perheessä on kuulemma kaksi lasta ja koira eivätkä he kotona temmeltäessään hänen työtään häiritse. Keskisarja lisäsi vielä pökköä pesään kertomalla junamatkastaan Kouvolaan. Hän oli mennyt väärään vaunuun ja joutunut kai ainakin osan matkastaan seisomaan. Tästä huolimatta junassakin oli syntynyt 12 sivua valmista tekstiä.