Matkalla Suomessa: pieniä havaintoja katsellen, kuunnellen, jutellen

Matkustelin kesäkuun alkupuoliskolla hieman Suomessa. Se oli kiertomatka idän ja Keski-Suomen kautta pohjoiseen ja sitten takaisin etelään: Tampereelle ja sieltä Turkuun. Sitten taas kohti itää. Lapissa asti en sentään käynyt.  Oli jo aikakin, sillä viime vuosina oma Suomen matkusteluni on jäänyt aika vähälle.

Sää oli matkaan lähtiessä helteinen. Välillä pohjoisessa ollessani ilma kylmeni rajusti, tuuli yltyi. Jouduin jopa käymään kaupassa vaateostoksilla ja käyttämään villakäsineitä. Sitten Tampereella ja Turussa sää taas lämpeni lähes samalle tasolle kuin lähtiessäni matkaan toukokuun viimeisinä päivinä.

Matkustellessa jäi aikaa ja löytyi mahdollisuuksiakin jutusteluun, välillä kaikessa rauhassa ja välillä muutamaan pikaiseen kommenttiin, joista saattoi avautua hiukkasen kunkin alueen ihmisten mentaliteettia, puhetyyliä ja murretta.

Päällimmäisenä kommenttina toteaisin, että yllättävän paljon murre ja paikallisuus näkyy ja kuuluu keskusteluissa ja puheessa. En ala tehdä mitään nyt mitään analyysia. Kerron vain muutamista mieleen jääneistä ja jopa koskettavistakin hetkistä. Nämä ovat elämän pikkuasioita. On hauska kokea ja nähdä arkea ja elämää eri puolella Suomea. Keskityin kyllä aivan liikaa kaupunkeihin. Maaseudulla vaikka pyöräilemällä olisi avautunut aivan toisenlainen kuva.

Ensimmäinen varsinainen matkakumppani löytyi jo asemalta. Nuori mies oli matkustanut toiselta puolen Suomea tapaamaan lapsiaan. Ero oli tullut, kun vaimo oli löytänyt rikkaamman miehen, ja mies siitä pettyneenä oli muuttanut muualle, mahdollisimman kauas. Elämän sisältö löytyi luonnosta ja kalastuksesta. Hän näytti jopa kuvia parhaimmista kalasaaliistaan ja kertoi kesän työnäkymistä. Tekevä löysi kyllä töitä, mutta tienesti oli tiukassa. Kovasti piti olla aloitteellinen, ei saanut jäädä paikalleen lekottelemaan. Harrastus antoi sisältöä elämään. Omien lasten näkeminen oli miehellä mielessä. Se oli varmaan yksi alkukesän kohokohtia, mutta myös uudet työtehtävät siintivät jo mielessä. Mies oli matkustanut koko yön mutta ei se näyttänyt ainakaan päällepäin väsyttäneen miestä.

Joensuussa odotin kuulevani murretta, mutta eipä sitä paljon kuulunut. Eräällä hotellin työntekijällä oli selvä pohjoiskarjalainen korostus, mutta en minä kyllä hänen lisäkseen aitoja pohjoiskarjalaisia tainnut tavata. Yksi kyllä oli siellä syntynyt mutta hän oli asunut jo vuosikausia muualle.

Joensuu

Pyöräilemässä

Järvellä

Tapanani oli mennä karaokeen ja tehdä siellä tuttavuutta. Laulun kautta kontaktikin syntyy helpommin. Niin kävi Joensuussakin. Siellä pohjoiskarjalaisuus näkyi esimerkiksi siinä, että kontakti ja keskustelu sujui muiden asiakkaiden kanssa luontevasti. Etäiseksi jäimme kuitenkin toisillemme. Pari juttukaveria löytyi ja mentyäni heidän pöytään juttu luisti oikein sujuvasti. Kun lauloin erään laulun englanniksi, niin syntyi erään toisen asiakkaan kanssa kielitaidosta. Heiltä oli vieraat kielet jääneet opiskelematta ja he hiukan kai kadehtien seurasivat englanninkielistä esitystäni. Toinen heistä kertoi pojastaan, joka sairasti Aspergerin oireyhtymää. Tällä oli isän mukaan ilmiömäinen kyky jäljitellä englanninkielistä puhetta. Kuuleman mukaan ääntämys oli lähes äidinkielisen tasoa.

Hieman dramatiikkaakin oli mukana, kun erään nuoren naisen puoliso oli vastikään kuollut vakavaan sairauteen. Eräs hänen kuulemansa laulu herätti niin voimakkaita tunteita, että hän ehkä sen vuoksi poistui paikalta.

Joensuu ympäristössä luonto oli todella hehkeän kaunis. Kiertelin kauan kasvitieteellisessä puistossa tutustuen erilaisiin puulajeihin. Vietin hiljentyen aikaani myös lähistöllä sijainneen järven rannalla. Alue oli kuntoilijoiden ahkerassa käytössä.

Matkustin bussilla Kuopioon. Samaa bussia odottaessani tutustuin noin 85-vuotiaaseen mieheen. Hänellä oli puku päällä ja päässä ikivanha kellastunut teekkarilakki. Myöhemmin kävi ilmi, että mies oli menossa lapsenlapsenlapsensa ylioppilasjuhliin. Mies oli rakennusalan insinööri ja häneltä sainkin kuulla monenmoista kommenttia nykyajan rakentamisesta ja elämän menosta. Mies liikkui huonosti mutta hän oli henkisesti hyvin pirteä. Hän kertoi, että hänellä on edelleen tiiviit yhteydet entisiin luokkatovereihinsa. He järjestävät säännöllisesti luokkajuhlia. Väki vähenee mutta jäljelle jääneiden kesken suhteet ovat pysyneet tiiviinä. Mies kertoi paljon kaivosteollisuudesta ja työskentelystä kaivoksessa. Itse hän ei ollut kaivosalan miehiä, mutta eräs hänen jälkeläisensä oli. Matkan aikana sain ihailla aivan upeaa pohjoissavolaista luontoa ja maisemia. Esimerkiksi Kuopiota lähestyttäessä tuli vastaan huikean iso Jännevirran siltatyömaa. En nyt muista sillasta yksityiskohtaisia tietoja, mutta se seuranani matkustanut vanhus pystyi kyllä kertomaan siitä tietoja.

Bussin tultua Kuopioon sain olla sivusta todistamassa herkkää tapaamista, jossa suvun tuore ylioppilasneito oli valkolakki päässä vastaanottamassa isoisoisäänsä. Halaus oli ujo mutta varmasti merkityksellinen. Se oli molemmille sydämeenkäypä hetki.   

Kuopiossa kävin ensi alkuun myöhäisellä lounaalla ravintola Sampossa. Se on erikoistunut muikkuruokiin. Otin sen kaikkein tuhdeimman annoksen eli smetanamuikut. Kyytipoikana oli talon valkoviiniä. Sen jälkeen katselin hiukan keskustaa ja päätin mennä taidemuseoon ja historialliseen museoon, jotka sijaitsivat aivan lähellä ja olivat vielä jonkin aikaa auki. Niistä olisi paljon kerrottavaa, mutta jätän sen nyt tekemättä. Totean, että sain jo esimakua kuopiolaisesta mentaliteetista. Jutustelu käynnistyi luontevasti ja kun kysyin jotakin, niin sain varmasti perusteellisen vastauksen. Kun yhteen kysymykseen ei löytynyt heti vastausta, niin hetken päästä minulle tultiin kertomaan.

 Myöhemmin illalla eräässä keskustan karaokepaikassa sain tutustua lisää kuopiolaisiin. Kiva oli, että sain eräästä laulustani kuulla jopa myötäsukaisia kommentteja. Oli lauantai-ilta ja meno alkoi mennä jo sen verran levottomaksi, että päätin lähteä ajoissa yöpuulle.

Kuopiolaisten kanssa keskustelin vain pinnallisesti. Sen panin merkille, että jos kysyin jotain, niin yleensä minulle ei vastattu yhdellä tai kahdella sanalla. Vastaus oli hieman pitempi ja yleensä jäätiin ikään kuin odottamaan, että jatkan jollakin tapaa juttelua. Kysyttiin kuin epäsuorasti, että ”et taida olla paikallisia”. Lisäksi Kuopiossa sain jo kuulla aitoa rehevää paikallista murretta.

Sunnuntaipäivän omistin lähes kokonaan ulkoilulle. Laivaristeilylle en lähtenyt, koska olen ollut siellä aikaisemmin. Nyt tutustuin keskustan lähellä olevaan ulkoilualueeseen Väinölänniemeen.  Sää oli kirkas ja aurinkoinen ja kaupunkilaisia oli runsaasti ulkoilemassa joko kävellen tai pyöräillen. Myös uimarannalla oli auringonottajia ja veneitäkin oli liikkeellä.

Illalla käväisin vielä edelliseltä illalta tutuksi käyneessä karaokessa. Siellä oli jo verkkaisempi tunnelma. Oli kiva jutella parista laulusta, kun kumppanit haastelivat niin mojovaa savoa.

Väinölänniemellä

Kuopion torilla konserttia kuuntelemassa

Oulun toripolliisi

Jyväskylä, näkymä kirkkopuiston edustalta

Jyväskylän Harjulla

…

Hyppään nyt matkassani lähes viikon eteenpäin ja siirryn suoraan Länsi-Suomeen. Tampere on minusta tuntunut suomalaisessa mitassa jo jonkinlaiselta metropolilta, jossa paikallisuutta on vaikea tunnistaa. En sitä kyllä tunnistanutkaan. Tampere on kuitenkin kaupunki, josta satun kovasti pitämään. Esimerkiksi Amurin työläismuseokorttelista löytyy todella upea kahvila. Sen pihapiirissä sain aurinkoisena kesäpäivänä juoda todella makoisat pullakahvit. Tiskin takaa löytyy kyllä monenlaisia leivonnaisia ja paikan omia herkkuja. Se on paikka, johon haluan poiketa myös joskus toiste.

Kävin muutamassa museossa, osallistuin jumalanpalvelukseen Tampereen tuomiokirkossa, jonka seiniä koristavat Hugo Simbergin upeat maalaukset. Kirkko on arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema ja edustaa kansallisromanttista tyylisuuntaa. Kerron saman tien, että Turussa kävin tutustumassa Mikaelin kirkkoon, joka myös on Lars Sonckin suunnittelun tulosta. Molemmat kirkot ovat upeita, mutta Mikaelin kirkko teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Se on kaiken lisäksi Sonckin opiskeluajan töitä. Myös kirkossa tapaamani oppaat olivat erityisen mukavia ja innostuneita työhönsä.

Tampereen tuomiokirkko

Kappale kauneinta Suomea

Pääsin käymään myös maaseudulla ihailemassa pirkanmaalaista luontoa. Uusia tuttavuuksia en Tampereen seudulla tehnyt, sillä siellä minulla oli tuttuja jo ennestään. Turussakin minulla oli tuttuja ennestään, mutta siellä karaokepaikassa juttelin pitkään erään kokeneen musiikki-ihmisen kanssa.

…

Menen tässä vaiheessa junamatkaan Tampereelta Turkuun. Siinä koin oikeastaan koko matkani yllättävimmän murre-elämyksen, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua.

Olin lähdössä noin kello 15 junalla Turkuun. Tampereen asemalla oli laituritöitä, joten junien lähtöraiteissa oli hieman muutoksia. Siksi laiturilla oli muutamia työntekijöitä opastamassa matkustajia oikeaan junaan. Esimerkiksi minun laituriltani lähti muutamaa minuuttia aiemmin juna Helsinkiin.

Yllätykseni oli suuri, kun konduktöörin asuinen nuorehko nainen tuli minua neuvomaan. Hänen puhetyylinsä oli kovin verkkainen ja puheesta huokui hyvin selvä murretausta. En olisi odottanut sellaista puhetta VR:n virka-asuiselta henkilöltä, vielä vähemmän nuorehkolta henkilöltä. Hän puhui niin luontevasti omana itsenään eikä yrittänyt leikkiä mitään virkaroolia.

Yritin myöhemmin kirjoittaa tuon keskustelun muistiin. Sitä verkkaisuutta en pysty kyllä välittämään enkä kai voinut jälkikäteen muistaa kaikkia murteellisuuksia.

Tämä kokemus ei jäänyt vielä tähän. nimittäin junassa meitä matkustajia palveli toinen konduktööri. Hänen puheensa oli vielä verkkaisempaa, ja niin aitoa, että olisin kuvitellut, että hänen kaltaisensa voisi tulla vastaan jossakin vanhassa kotimaisessa elokuvassa hiljaisella kylätiellä. Kaiken lisäksi myös hänen toimintansa oli erityisen leppoista ja miellyttävää. Hän ei tuntunut kiirehtivän mihinkään. Saattoi kaikessa rauhassa vaihtaa jonkun yksittäisen matkustajan kanssa muutaman sanan. Ja koko ajan puheessa säilyi hänen oma murteellinen tyylinsä.

Oli siis todella hienoa, että VR pystyi noiden työntekijöittensä välityksellä luomaan niin aidosti miellyttävän matkustusympäristön. En pystynyt määrittelemään heidän murretaustansa. En tunne Tampereen murretta enkä liioin vanhoja hämäläismurteita. Minun korvaani puhetyyli muistutti lähinnä eteläpohjalaisia murteita. Lopullinen määrittely jää arvoitukseksi.

Laitan tähän ensimmäisen keskustelun asemalaiturilla:

-          Oletteko te Turkuhum menossa?

-          Joo…

-          Se juna lähtee tuolta D-sektorilta. (osoitti sinnepäin, josta olin juuri junaa etsinyt)

-          Onko se  jo paikalla?

-          Se jusstihin tuli sinne. (tiiraili D-sektoriin päin ollakseen asiasta varma)

-          Joo, kiitos…

Tuo sana ”justihin” oli puheessa olennainen. Se oli hyvin paksu paksunpuoleinen ”suhuässä”, hieman pitempi kuin normaalisti. Huulet tuntuivat pyöristyvän selvemmin kuin yleensä.

Junassa olleen konduktöörin puheesta muistan vain yhden lausahduksen. Se sanottiin tilanteessa, kun hän kiersi tarkistamassa verkkaisella vauhdilla matkalippuja. Yksi mummoista yritti etsiä lippua puhelimestaan. Hänellä oli kuitenkin nähtävästi se myös paperikopiona. Nainen totesi: ”Voimm minä kattua tuoltaki.” Hän lausui sen niin nautittavan luontevasti ja aidosti, kuin olisi tehnyt uuden oivalluksen.

Ja vielä kolmaskin seikka on jäänyt junamatkasta mieleen. Samassa vaunussa oli muutama vanha rouva. He olivat johonkin matkalla, sillä kullakin oli mukanaan isohko matkalaukku. Minun taakse sattui istumaan kaksi mummoa, jotka olivat varsinaisia suupaltteja. Heitä minä sitten kuuntelin koko parituntisen matkan ajan. Aluksi tuntui, että jouduin kuuntelemaan, sillä minulla oli jäänyt Tampereen päivistä univelkaa ja olin ajatellut ottaa junassa pienet nokoset. Siitä ei sitten tullutkaan mitään, mutta ei sen väliä. Sainhan kuunnella makoisaa jutustelua, mikä kuulosti kuin musiikilta. Siinä mielessä vertaan sitä musiikkiin, että en todellakaan pysynyt naisten ajatuksissa mukana. Sanoja tuli verkkaista juoksua yksi toisen perään. Kun toinen lopetti, niin toinen jatkoi, kuin käsikirjoituksesta. Taukoja oli tuskin lainkaan. Ihmettelinkin, miten sen reagoinnin oppii ajoittamaan niin tarkasti. Ehkä he tunsivat toisensa tosi hyvin.

Puhevirta tuntui välillä monotoniselta, mutta se ei ollut niin. Kyllä se oli minimalistista musiikkia, kyllä puheesta sävyjä erottui. Sitä voisi kutsua kielelliseksi sinfoniaksi.

He olivat varmasti yli 80-vuotiaita. Mutta puheen perusteella niin ei voinut päätellä. Se oli reipasta ja väsymätöntä jutustelua. He vaikuttivat kokeneilta matkaajilta, joita ikä ei painanut. He nauttivat junan kyydistä. Eivät he nyt ensi kertaa tavanneet mutta puhumista tuntui koko ajan riittävän.

Verkkaisuus oli tässäkin avaintekijänä, samoin hauskat murresanat. Käytiin lävitse elämän arkea.  Naiset tuntuivat olevan jostakin Etelä-Pohjanmaalta, mutta tiedä häntä vaikka olivat Tampereelta.

Tässä on muutamia irrallisia lausahduksia. En löytänyt sieltä mitään järkevää kokonaisuutta, mutta muutaman irrallisen lausahduksen laitoin muistiin. Minulla on aina muistivihko käden ulottuvilla. Yrittäkääpä kaksi tuntia olla sellaisen puheripulin ääressä. Olisi nukuttanut, mutta eihän siitä mitään tullut eikä sitten haluttanutkaan nukkua.

”Pitääs olla kotona ja teherä huushollia!”

”Mää vaan aattelin ku teil on niin palijo tavaraa.”

”Ei tartte ku läpsäyttää älypuhelimii”

”Kyllähää semmosiinki oppii.”

”Kyllä se niitä juštiin tekkee.”

”Eihän sitä täällä vissiin sais nukkuukkaan.”

”Ei olis toisteppäin ollu”

”Siellähän se Maarian kirkko jo näkkyy.”

”Ei viittih Helsinkii mennä enää.”

Kun puhe siirtyy Marian kirkkoon, niin siellä pellon takana kunnaalla kohosi ylväänä ja kauniina keskiaikainen Marian kirkko. Se on matkaajille merkkinä siitä, että juna on saapumassa Turkuun. Noille naisille reitti tuntui olevan ennestään hyvin tuttu.

Aamuinen kuva Turun tuomiokirkon edustalta

Luostarinmäki

…

Sitten matka Turusta Helsinkiin sisälsi sekin oman jännitteensä. Jouduin nimittäin aivan oikean Kiljusen herrasväen ympäröimäksi. Lapsia oli neljä. Paikkani oli sijoittunut niin, että olin isän ja lasten välissä.

Pienin lapsista tuskin osasi kävellä. Hän olikin varsinainen herhiläinen. Hän oli saanut käsiinsä ison jäätelöeskimon (varmaan Magnum). Naama oli jäätelössä eikä eskimo tahtonut millään pysyä kädessä. Sitten kun minä laitoin matkalaukkuani ylähyllylle, poika tahtoi yhtäkkiä isänsä luokse. Isä värkkäsi kännykkäänsä ja poika yritti väkisin isänsä syliin sotkien samalla jäätelöllä paikkoja. Istuuduin paikalleni ja poika jäi isänsä kiusaksi hänen syliinsä. Taisi siinä minunkin housuihini muutama jäätelötahra tulla. Siinä vaiheessa en kuitenkaan enää jatkanut hermostua. Kotiinpaluu oli jo mielessä ja tämä ”Kiljusen herrasväki” tuntui vain piristävältä loppuhuipennukselta.  

Täyttä elämää oli sekin junamatka. Onneksi perhe poistui puolivälissä lasten leikkihuoneeseen. Tosin yksi lapsi ei olisi halunnut lähteä ja siinäkin käytiin pikkuinen näytelmä, että saatiin kapinoitsija kuriin. Itse asiassa he siirtyivät sinne konduktöörin kehotuksesta.

Ihan kiva, että Suomesta löytyy niin eläväisiä perheitä. Jotenkin tuntui, että vanhemmat nauttivat perheen eläväisestä menosta ja lastensa jatkuvasta paimentamisesta. Itse asiassa eivät he paimentaneet. He vain ummistivat silmänsä lastensa elävältä pikkuriehalta ja heidän katseesta näkyi levollinen onni. He olivat kai Tallinnaan menossa. Mikäs sen kivempaa…  

Nautitaan kesästä, kun sitä vielä on jäljellä!

Marilyn Monroe -näyttely Tampereen Vapriikissa

Ihmettelyä ajastamme

Motto:

”Asiaan kuuluu, ettei vallitsevan ideologian olemassaoloa edes havaita.”

Professori Timo Vihavaisen 26.5.2018 julkaisemasta blogikirjoituksesta Aatteellinen boikotti.

1.       Aluksi

Yritin turhaan miettiä sopivaa laatusanaa aikaamme kuvaamaan. Vaihtoehtoja oli kyllä runsaasti. Itse olen pessimisti ja aikaamme voisi sen pohjalta kutsua vaikkapa toivottomaksi, mutta rehellisesti sanoen se kertoo asenteestani vain hiukan. Nousen edelleenkin ylös vuoteestani, enkä tee niin vain itseni enkä minkään hulluuden vuoksi. Ehkä uteliaisuuttakin on mukana, mutta rehellisesti sanoen tunnen olevani pienen pieni hiukkanen jostakin suuremmasta. Suomen tilanne ja Suomen kohtalo on tietysti suurin huolenaiheeni.  Otan kuitenkin tähän alkuun laajemman näkökulman.

Jos aikakauttamme tarkastelee historiallisessa perspektiivissä, niin käänteentekevä on valistuksen aika ja Ranskan vallankumous: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Siinä vaiheessa maailmassamme lähdettiin uusille urille. Euroopan historialliset mullistukset, tieteen ja kulttuurin kehitys saivat sieltä uutta pontta. Lähdetään siitä, että nykyisen Europan unionin esivaiheita alkoi muotoutua 1800-luvulla, vaikka toki aiemminkin oli jo jotain hahmottelua. Liberalismin imussa alkoi ajatus itää. Saksassa kehitys vei kuitenkin yhteen äärimmäisyyteen. Venäjällä yhteiskunnallinen kehitys johti anarkismin kautta vallankumoukseen.

Toivottavasti kuitenkaan meidän aikamme liberaalit eivät ala muistuttaa jakobiineja, niin kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa on ennustettu. Moni asia kyllä viittaa siihen, ettei historiasta ole opittu eikä haluta oppia. En sentään kuitenkaan usko teloituksiin.

Venäjän ja Neuvostoliiton historia on minulle tuttu. Liberalismin hegemoniassa 1800-luvun Venäjällä kehitys johti kommunismiin, Ranskan vallankumouksen lapseen. Ja sen kehitys meille pitäisi olla tuttu. Lopputuloksena oli julma terrori, jota ei suinkaan toteuttanut yksi poliittinen johtaja vaan mukana olivat toteuttamassa tavalliset pienet ihmiset, joita saattoivat kalvaa tavanomaiset arkipäivän huolet.

Ihmismieliä ruvettiin 20-luvun kehityksen saatossa tarkemmin ohjaamaan. Nuori neuvostoyhteiskunta kävi selviytymiskamppailuaan ja pyrki saamaan kansalta sille kaiken tuen. Kansa piti saada uuden eliitin taakse. Tähän mielikuvataisteluun otettiin avuksi oikeuslaitos. Maassa käytiin kolme laajaa oikeusjuttua. Tavallinen työkansa pääsi seuraamaan aikansa merkittäviä mediatapahtumia. Ne purivat ja upposivat. Kansanvihollisia tuomittiin kuolemaan ja vuosien vankeusrangaistuksiin. Syyllisiksi tuomitut oppivat nöyrästi katumaan tekojaan tietämättä tosiasiassa, mihin he olivat syypäitä. Šahtinskin  jutussa vuonna 1928 syytettyinä oli noin 50  kaivosinsinööriä ja muita alan työntekijöitä. Heitä pidettiin ”tihutyön tekijöinä”, joiden tavoitteena oli ollut kaataa nuori sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna 1930 se sai jatkoa. Tuolloin käytiin ns. Teollisuuspuolueen juttu. Nyt paljastettiin vastavallankumouksellisia, jotka olivat olleet Neuvostoliiton oikeuslaitoksen mukaan kontakteissa ulkomaisiin toimijoihin. Kolmas näytösoikeudenkäynti, Metro-Vickersin juttu, pidettiin vuonna 1933. Siinä täytyi yhteiskunnasta jo löytää ulkomaalaisia agentteja.  Nuo ulkomaalaiset olivat englantilaisia, jotka olivat olleet rakentamassa mm. Moskovan metroa. Tämä oikeudenkäynti sai luonnollisesti eniten kansainvälistä huomiota, mutta siitä myös vaiettiin nopeasti ja tuomitut karkotettiin pikaisesti kotimaahansa. Näistä jutuista olen kirjoittanut aiemmin näillä sivuilla.

Haluan palata tuohon keskimmäiseen oikeusjuttuun. Siinä pääsyytettynä oli aikansa merkittävä tiedemies, Neuvostoliiton teollisen kehityksen kannalta korvaamaton henkilö Nikolai Ramzin.   Nikolai Ramzin oli henkilö, joka sai oikeusistuimelta poliittisin perustein kuolemantuomion, mutta osoittaessaan vahvaa katumusta hän koki vallanpitäjien ylitsevuotavan armon ja sai kilvoituksensa ansiosta mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kansakunnan eteen, sen Hyvän Paimenen turvallisten kämmenten suojeluksessa. Oikeus lähetti hänet sisäministeriön erityisvirastoon, jossa mies saattoi jatkaa tutkimus- ja kehitystyötään uuden höyrykattilan parissa. Ramzin kärsi suhteellisen vapaissa oloissa elinkautistaan, mutta hänet vapautettiin vankeudesta vuonna 1936, mikä todellisuudessa ei kai tuonut kovin suurta muutosta hänen elämäänsä.

Mutta vaikka Jumala voi armahtaa, kansa ei milloinkaan. Syksyllä 1943 Ramzin oli ehdolla Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Hänen ansionsa tieteen saralla olivat ylivoimaiset ja kiistattomat. Odotettiin, että hänet valitaan. Hänen työtoverinsa on kertonut, että Ramzin itse oli hyvin iloinen ehdokkuudestaan ja oli todennut olevansa kiitollinen ”isännälle” (tarkoittaen Stalinia), kun tämä oli arvostanut hänen tutkimustyötään.  Akatemia itse kuitenkin valitsi jäsenensä ja kyseessä oli salainen äänestys. Niinhän siinä kävi, että Ramzinia ei valittu. Hän sai vain yhden puoltoäänen. Teollisuuspuolueen haamu oli jäänyt vahvana ihmisten mieliin. Akatemian koostui aikansa sivistyneistöstä mutta heidänkin mieliin oli perusteellisesti syötetty propaganda pureutunut.

Neuvostoliitossa oli syntyessään hyvin jaloja, itse Leninin ajamia periaatteita kansallisesta itsemääräämisoikeudesta lähtien aina vapaaseen eroamiseen saakka. Kansoille myönnettiin laaja alueellinen autonomia ja vähemmistöjen oikeuksista huolehdittiin. Kuitenkin puolueen yhtenäisyyden nimissä kehitys alkoi mennä omaan suuntaansa. Vielä vuonna 1931 saattoi Staliniakin vapaasti arvostella. Pian tilanne muuttui täydellisesti.

No, mehän olemme EU-kansalaisia ja meillä on oma unelmamme…

Euroopan yhdentymisessä on kommunisteillakin ollut oma roolinsa. Yksi Euroopan unionin keskeisistä hahmoista 1900-luvulla on ollut italialainen kommunisti Altiero Spinelli. Kun EU:ta alettiin kehittää nykyiseen suuntaan, hänen merkityksensä oli keskeinen.

Aluksi EEC:ssä Eurooppaa alettiin yhdistää talousyhteistyön kautta, eli alhaalta ylöspäin. Kun huomattiin, että asia ei etene, päädyttiin pyrkiä EEC:n yhdistämiseen ylhäältä käsin. Tätä ajoi juuri yllä mainittu Spinelli. Tätä lähdettiin toteuttamaan luomalla Euroopalle yhteinen perustuslaki. Sitä kautta päädyttiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, joka muutti EU:n rakenteita perustuslakiluonnoksen suuntaan.

Tästä on kirjoittanut mm. liettualainen EU-kriitikko Vytautas  Radžvilas. Minulla kyllä löytyy hänen tekstinsä pohjalta kirjoitettu blogiteksti.  Hänen mukaansa EU on uusi vaihe poliittisten insinöörien kehitystyössä, jossa yritetään yhdistää kommunismi, markkinatalous ja USA:n toteuttama demokraattinen globalisaatio. ”Kommunismi” on tosin nyt muuttunut uusmarxilaiseksi kulttuuriohjelmaksi. Siihen kuuluu keskeisesti, että valtioiden on annettava EU:lle osa omasta päätösvallastaan.

Radžvilas on palauttanut ainakin minun mieliin Neuvostoliitossa vallinneen käytännön: ”Kulttuurin pitää olla muodoltaan kansallista, mutta sisällöltään sosialistista”.  Tuo tuntuu nykyisin niin todelliselta, jos vain viimeinen sana muutetaan toiseksi.

2.       Mielensä pahoittajien, puolesta loukkaantujien ja uhriutujien Suomi

Me elämme nyt kuitenkin Euroopan unionissa. Neuvostotodellisuuteen verrattuna täällä käydään oikeudenkäyntejä pienemmässä mitassa. Tuomioita kuitenkin tulee, ja myös toverituomioistuimet (mm. metoo ja muut ylhäältä masinoidut kampanjat) ovat jo tulleet tutuiksi. Muotisanoja ovat sellaiset kuin puolesta loukkaantuminen, uhriutuminen, uhripääoma ja vihapuhe.

Käsittelen nyt tässä erästä Alfa-TV:n keskusteluohjelmaa, jonka otsikossa kysytään, elämmekö mielensä pahoittamisen kulta-aikaa.  Se on nähtävissä täällä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10174888. Vieraina ovat Eero Paloheimo, Marko Hamilo ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja kansanedustaja Sari Essayah. Ohjelma on esitetty ensimmäisen kerran 21.6.2018. Käyn läpi valikoiden ohjelman sisältöä.  Keskustelu on hieman poukkoilevaa, mikä saattaa näkyä omassa selostuksessani.

Paloheimo lähtee liikkeelle yleisestä huomiosta. Hänen mukaansa nykyisin on selvästi ollut havaittavissa, että sananvapautta tarkkaillaan enemmän kuin aikaisemmin. Se on diplomaattinen aloitus. Essayah haluaa myös olla rakentava ja hän korostaa ihmisten vastuuta sanomisistaan käyttäen ilmausta sananvastuu.

Marko Hamilo reagoi muiden keskustelijoiden aloitukseen hieman konkreettisemmin yrittäen tulkita, mitä keskustelun aihe pitää sisällään. Se on hänen mukaansa jotakin muuta kuin tuntemamme Tuomas Kyrön kirjallisen hahmon toiminta. Hän arvelee aiheen tarkoittavan sitä, kenellä katsotaan olevan oikeus loukkaantua niin, että joku muu tuomitaan siitä.

Hän viittaa historiaan ja nostaa sieltä kolme käsitystä.

”Ennen modernia kulttuuria oli kunniakulttuurin aika. Jos loukkaat minua tai minun kaveria, niin tiedät, mitä siitä seuraa. Joku tulee kostamaan sen. Toinen vaihe oli sivistyneempi vaihe, kun moderni valtio hoiti tuon koston muiden puolesta.”

Nyt eletään Hamilon mukaan kolmatta vaihetta. Kehitys on johtanut monikulttuurisissa yhteisöissä siihen, että muodostuu tiettyjä ryhmiä, joilla on enemmän oikeuksia kuin muilla.  Niillä on ”uhripääomaa”. Siksi Hamilo puhuisi nykyajastamme ”uhriutumisen kulttuurina”. Se on hänen mielestään täsmällisempi ilmaus kuin mielensä pahoittamisen kulttuuri.

Paloheimo vie edelleen keskustelua eteenpäin, kun hän tekee eron median sananvapauden ja yksittäisten ihmisten sananvapauden välillä. Hänen mukaansa media on yksi valtataistelun osapuoli ja siinä kamppailussa se puolustaa ”raivokkaasti” omaa sananvapauttaan.  Kun medialla on sananvapaus, niin poliitikot, elinkeinoelämä, virkamiehet ynnä muut vastaavat toimijat joutuvat pelkäämään mediaa. Paloheimon sanoin ”tämä on se sananvapaus, mistä puhutaan poliittisessa hengessä”. Hän nostaa rinnalle yksityisen ihmisen oikeudet ja eettisen lähestymistavan.  Media ei hänen mielestään ollut niitä puolustamassa, vaan ”enemmänkin vahtimassa ja ottamassa ihmisiä kiinni”.

Keskusteluun tulee käsite ”poliittisesti korrekti sanankäyttö”. Jos joku poikkeaa siitä, niin ihmisen puheisiin kyllä ”tartutaan vikkelästi”. Paloheimon mukaan silloin ei sananvapaudesta ole tietoakaan.

Essayah myötäilee Paloheimoa todeten, kuinka sosiaalinen media on tuonut yksityisen puheen julkisen puheen areenalle. Hän ei kuitenkaan tohdi suoraan hyökätä valtamediaa vastaan. Hän toteaa, että politiikassa on meneillään ”tahallisen väärin ymmärtämisen kulttuuri” ja siihen liittyen hän lainaa uuden arkkipiispan Tapio Luoman Naantalissa  tänä kesänä pitämää puheenvuoroa:

”Aidon vuoropuhelun lähtökohtana on eräänlainen luottamuksen minimi: Minun on voitava luottaa, että se, mitä sanon, otetaan vastaan tulkinnalla, joka edes suurin piirtein vastaa omaa käsitystäni siitä, mitä olen halunnut sanoa. Tietoisesti pahantahtoiset tulkinnat eivät kannusta luottamukseen.”

Luoman ajatuksiin voi tutustua tässä kirjoituksessa, joka on julkaistu 12. kesäkuuta.

Minusta Essayahin lainaus on oikein oivallinen. Minäkin toivoisin, että myös valtamedia ottaisi ne toiminnassaan huomioon.

Tähän liittyen Essayah tuo esille Aki Ruotsalan tapauksen, kun Pori Jazz erotti hänet toiminnanjohtajan toimestaan median julkisen painostuksen jälkeen. Hyvä niin, sillä Ruotsalan tapauksessa on kyllä kyse pahantahtoisuudesta. Asiasta keskustellaan ohjelman aikana suhteellisen paljon. Keskustelijat tuovat asiaan liittyen mielenkiintoisia näkökulmia.

Hamilokin kaipaa aitoa keskustelukulttuuria:

”Sananvapauden ydinhän on se, että ei ole ennakkosensuuria, mutta ei pidä ajatella niin, että sananvapaus toteutuu, kun tämä välttämättömin ydin toteutuu. Kyllä meillä pitää olla myös sananvapauden kulttuuri, jossa erilaiset näkemykset ihan aidosti saavat kilvoitella keskenään...”

En nyt viitsi käsitellä tarkemmin tuota Ruotsalan tapausta. Totean vain, että siinä versonneessa keskustelussa Hamilo toteaa paradoksisuuden: ”Syrjintää vastustetaan tavalla, joka aiheuttaa syrjintää.” Hän ei kuitenkaan pidä erottamista juridisessa mielessä välttämättä syrjintänä.

Ruotsalan tapaukseen liittyen jäädään keskustelemaan homoudesta. Hamilo tuo mukaan laajemman näkökulman. Hän puhuu perusvapauksista ja ihmisoikeuksista ja erottaa kaksi koulukuntaa. On ensiksikin tulkintoja, joiden mukaan jokaisella yksilöllä on yhdenvertaiset oikeudet. Niitä hän kutsuu porvarillisiksi tai liberaaleiksi. Sen lisäksi on hänen marksilaiseksi tai vasemmistolaiseksi kutsumansa suuntaus, jossa katsotaan ensin, mitä ryhmää ihminen edustaa. Ryhmällä viitataan siihen, onko hänellä jokin tietty ihonväri, kuuluuko hän johonkin seksivähemmistöön jne. Sen pohjalta aletaan päätellä, kuka on sorrettu ja kuka on sortaja. Sen mukaan määritellään ihmisoikeudet. Tämä on Hamilon mukaan myös nykyisin vallalla oleva tapa ajatella ihmisoikeuksista. Itse hän korostaa yksilökeskeistä ajattelua ja kannattaa sen pohjalta kaikille yhdenvertaisia oikeuksia.

Hamilo tarkentaa vielä myöhemmin, mitä tuo nyt vallalla oleva ”vasemmistolaisempi” ajattelutapa pitää sisällään.  Siinä kaikki ajatellaan ryhmien ja ryhmäjäsenyyksien kautta. Esimerkiksi homoseksuaalilla on homojen oikeudet. Hänen mielestään heitä tulisi kuitenkin käsitellä yksilöinä, joilla on samat oikeudet kuin kaikilla muillakin.

Paloheimo tuo esille hegemonian vallan esimerkkinä Suomen eduskunta.

”Siellä suuri joukko tiettyjä yksilöitä on aina samaa mieltä, ja jos ei ole, niin enemmistö tuosta porukasta tuomitsee tämän erimielisyyden.”

Hän osoittaa, kuinka eduskunnassa voidaan vähemmistön kannasta tehdä enemmistön kanta. Erilaisten vaiheiden jälkeen asiasta päättää vähemmistö vastoin enemmistön kantaa. Ryhmäpäätösten kautta neljäsosan kanta saadaan koko eduskunnan kannaksi.

Essayah ryydittää Paloheimoa käsityksellä suvaitsevaisuudesta. Tunteisiin vetoamalla voidaan enemmistö saada taipumaan tietyn suvaitsevaisuuskäsityksen ympärille. Esimerkkinä hänen mukaansa voisi olla päätös sukupuolineutraalista avioliitosta, jota vietiin eteenpäin ”tasa-arvoisena avioliittolakina”. Lisäksi Essayah toteaa, kuinka iltapäivälehtien kolumnistit osaavat taitavasti aistia, mikä on kussakin asiassa hyväksytty tulkinta.

Hamilo tuo esille enemmistödemokratian ja siihen kuuluvan perustuslaillisen mekanismin. Kaikkia lakeja ei voi säätää normaalilla enemmistöllä. Perustuslaillisen mekanismin tarkoituksena on taata vähemmistön ja yksilöiden oikeudet.  Hamilon mukaan ryhmäoikeuksia korostettaessa on kuitenkin unohdettu se pienin ryhmä eli yksilö.

Essayah tuo tähän esimerkkinä Pohjois-Afrikan tilanteen, kun siellä nousivat demokraattisesti valtaan uudet voimat.  Niillä ei ollut kuitenkaan mitään halua puolustaa vähemmistön oikeuksia, missä näkyi demokratian kypsymättömyys. Tästä ovat joutuneet esimerkiksi Egyptin kristityt kärsimään. Muslimiveljeskunnalla ei ole ollut halua ottaa heitä huomioon. Essayah kiteyttää: ”Demokratian keinoin voitiin luoda lainsäädäntö, joka ohittaa täydellisesti demokratian ja vahvistaa itse asiassa itsevaltaisuutta ja diktatuuria.”

…

Paloheimo toteaa keskustelun eräässä vaiheessa hyvin kyynisesti ja ymmärtäenkin erään puolen ihmisluonnosta. Jos yhteiskunnassa on vallalla jokin aate ja siitä tulee muoti-ilmiö, niin hyvin helposti Paloheimon sanoin ”homma menee överiksi”.  Tuolloin aatteen puolustajat taipuvat helposti siihen, että tuon aatteen puolesta ”pikkusen saa kyllä valehdellakin”. Sitten aletaan valehdella enemmänkin, ikään kuin kilpaillaan aatteen puolesta.

Tämän kyllä allekirjoitan. Siitä on esimerkkinä vastikään esiin tullut kuva lehtopöllöstä avohakkuualueella. Kuvahan osoittautui lopulta muokatuksi. Haluttiin vastustaa valtion avohakkuita ja siinä poliittisessa vaikutuskentässä sai totuus jäädä taka-alalle. Iltalehden kolumnistin pohdintaa asiasta voi lukea täältä.

Omasta nuoruudestani voi kertoa olleeni joskus eräiden asioiden suhteen lähes fanaattinen ja jälkeenpäin huomasin, että totuus ei läheskään aina pysynyt ajatuksissani mukana. Tämänkaltaisesta elämässä valitettavan usein vastaan tulevasta innoituksen huumasta eivät uudetkaan sukupolvet ole kyenneet pysymään erossa. Sitä voikin miettiä, onko reaktioissa menty hullumpaan suuntaan.

Ohjelmassa keskustellaan myös poliittisesta korrektiudesta.  Itseänikin on vaivannut se, että sen myötä vääristely ja taktinen vaikeneminen – siis valehtelu - ovat sallittua. Kaikkea ei haluta kertoa. Laskelmoidaan tarkasti, mitä tavalliselle kansalle voidaan kertoa. Tämä on valtamedian agendaa. Tosin sekin on sosiaalisen median valveutuneisuuden vuoksi joutunut yhä useammin antamaan omassa ohjailussaan periksi.

Paloheimon mukaan poliittisessa korrektiudessa on innostuttu liikaa ja hän katsoo, että on otettava takapakkia. On kestämätöntä, jos oman vakaumuksen ilmaiseminen voi johtaa irtisanomisiin.  Pikkuvalehtelun ja vääristelyn voi kyllä aatteen nimissä ymmärtää, mutta kun vallitsevaa mielipidettä poikkeavan näkemyksen esittäminen voi jopa johtaa irtisanomisiin, niin ollaan vaarallisilla vesillä. 

Keskustelun taustalla on tietysti Pori Jazzin toiminnanjohtajan erottaminen. Essayahin mukaan moni on kyllä Ruotsalankin tapauksesta hätkähtänyt. ”Tässäkö ollaan Suomessa, että mielipiteiden vuoksi voidaan erottaa,” hän kysyy.

Hamilo vie keskustelua laajemmalle poliittiselle tasolle:

”Mielestäni tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri jatkuu niin kauan, kun siitä on jotakin hyötyä, siitä on hyötyä niille, joilla on tietty poliittinen agenda.”

Hamilo viittaa vasemmistoon ja vihreisiin. Ne pystyvät toiminnallaan saamaan oikeiston ja konservatiivien pakan hajalle, kun ”kaikki alkavat irtisanoutua toinen toisistaan”.

Hamilo nostaa esille tärkeän aikaamme liittyvän havainnon. Nykyisin on kyetty luomaan aivan omanlainen ilmapiiri, jossa moralisointi ja pöyristyminen nousevat etusijalle. Sen vanavedessä päättäjät ja virkakunta sitten sortuvat harkitsemattomiin ratkaisuihin.

Paloheimo jatkaa Aki Ruotsalan tapauksesta. Hän syyttää eropäätöksen tehneitä arkuudesta. He pelkäsivät Pori Jazzin menettävän katsojia. Heidän laskelmansa olivat puhtaasti taloudellisia. Paloheimo ei usko  asiaan sisältyneen mitään moraalia. Tässä on suora lainaus Paloheimolta:

”Minusta on erittäin vastenmielistä se, että silloin kun valta tai raha on ensimmäinen motiivi, niin vedetään sellainen moralistin naamari päälle ja esitetään asiat ikään kuin moraalisena. Tästä luultavasti oli tässä tapauksessa kysymys. Naamioiduttiin eettisesti korkeatasoisiksi ihmisiksi. ”

Hamilo toteaa, että Suomessa on puolesta loukkaantumisen suhteen meneillään vaihe, jota Yhdysvalloissa on eletty jo jonkin aikaa.  Hän on huolestunut siitä, että tuo moraalisen loukkaantumisen käytäntö on levinnyt jo talouselämään. Yrityksetkään eivät voi olla neutraalisti tarjoamassa tavaroita ja palveluita, vaan niitäkin on vaadittu ottamaan kantaa aivan uudenlaisiin asioihin. Esimerkiksi ei Stockmannin johtoportaassa ole tullut mieleenkään, että pitäisi miettiä kantaa tiernapoikiin. Samanlainen hämminki on varmasti ollut myös Pori Jazzin johtoportaassa tämän kesän tapaukseen liittyen.

Vielä siirrytään keskustelemaan uskonnon vapaudesta. Hamilo puhuu yksilön oikeuksista perusoikeuksina. Niihin ei pitäisi liittää uskontoa. Yhdysvalloissa korkein oikeus taipui lopulta tukemaan leipurin oikeutta kieltäytyä uskontoon vedoten tekemästä homoparin häihin heidän toivomaansa kakkua. Totta kai tuo oli tuolle leipurille rakennettu loukku, jossa hän oli joutumassa huippusuuriin korvauksiin syrjinnästä.  Tuo on merkkinä siitä, että Yhdysvaltain perustuslaissa on vielä olemassa yksilön vapautta korostavia seikkoja.

Kun Hamilo puolustaa yksilön oikeuksia riippumatta siitä, liittyvätkö ne uskontoon, niin Paloheimon loppukommentti sai kyllä minutkin miettimään, onko tuota kantaa ajateltu ihan loppuun saakka:

”Pelkään sitä päivää, kun hammaslääkäri sanoo, että mikä on sinun puoluekantasi ennen kuin alkaa hoitaa hampaitani.”

Lopussa toimittaja kysyy, mihin tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri voi pitemmällä aikavälillä johtaa. Lainaan tähän yhteyteen Hamilon puheenvuoroa:

”Kun tämä on vasemmistosta lähtenyt liikkeelle, niin voihan käydä niin, että pidemmän päälle menee siihen, oikeisto alkaa toimia samalla tavoin. Eli aletaan boikotoida väärän puolen firmoja, ei mainosteta siellä, tehdään leimauskampanjoita. Sehän on sitä, mitä vasemmisto tekee. Toisin sanoen ei leimata yksinomaan yksittäisiä poliitikkoja, puolueita ja liikkeitä, vaan myös yrityksiä, jotka mainostavat, tukevat ja ovat osana samassa verkostossa näiden yritysten kanssa. Kyllähän se voi vähitellen johtaa siihen, että meillä on kaksi rinnakkaista yhteiskuntaa.”

Essayah on hieman rakentavampi ja ehkä myös asemansa vuoksi optimistisempi. Hänen mukaansa olemme nyt vedenjakajalla. Hän toivoo paluuta siihen luottamuksen yhteiskuntaan, johon hän alussa viittasi lainatessaan arkkipiispan sanoja.

3.       Havaintojani viime aikojen tapahtumista

Tässä osassa kirjoitusta tuon esille itselleni mielen jääneitä ja hämmentäneitä viime aikojen tapahtumia. Ne kertovat omaa viestiään. Päätin ennakolta, että esittelen kymmenen tapausta. Joukossa on vähäisempiäkin, mutta nekin tuovat näkökulmaa. Eivätkä kaikki asiat ole aivan tuoreitakaan. Yhdysvaltain presidentti on niin tärkeä hahmo, että hänestä olen kirjoittanut loppuun aivan oman luvun.

Donald Trump (1)

Hän tuntuu olevan mediassa ja ihmisten puheissa vapaata riistaa. Nyt on uutisoitu, että hän tapaa Helsingissä Vladimir Putinin. Senkin johdosta ilkeily ei Suomessa ainakaan laannu. Näköjään Hesarin NYT-liite on julkaissut aivan tuoreeltaan törkeyksiä otsikon ”Hehän ovat kuin kaksi marjaa” alla. Saavat kai nyt Suomen kansan nauruhermot revetä.  Alla on vielä lisää Trumpista.  Palaan hänen presidenttiytensä alkuvaiheisiin.

Tässäkin yhteydessä on nostettava esiin oikeuslaitoksen merkitys. Yksi merkittävä presidentin valtaoikeus on se, että hän voi nimittää Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäseniä. Näin tämä toimii. Oikeusjärjestelmä on merkittävä vallankäytön väline.

Aki Ruotsala ja Pori Jazz (2)

Tätä olen käsitellyt Alfa-TV:n keskustelun yhteydessä. mielestäni tähän tapahtumaan liittyy uhkaava kehityskulku, mitä ei voi hyväksyä. Vasemmiston suosima ilmianto- ja väärinymmärtämiskulttuuri alkaa tämän myötä laajeta myös liike-elämään. Media on aktiivisena toimijana politikoimassa. Se saa näin kerättyä itsellensä lisää valtaa.

Aku Louhimies ja metoo-kampanja (3)

Aku Louhimies loi ehkä vuosisadan elokuvan, mistä nousseet kiitokset eivät kuitenkaan kaikkia ole miellyttäneet. Yle aloitti lokakampanjan, jonka myötä mm. ministeri Sampo Terho munasi itsensä. Ohjaajan yksi luottonäyttelijä M. Kuusniemi oli yksi Ylen toverituomioistuimeen osallistunut ”uhri”. Hän syytöksensä kohdistuivat ohjaajan toimintaan ja käytökseen mm. vuonna 2000 valmistuneen Levottomat-elokuvan yhteydessä. Ihmettelen mm. sitä, että tuon kritisoimansa projektin jälkeen Kuusniemi oli mukana vielä neljässä muussakin Louhimiehen projektissa. Luulisi, että aikuisen ihmisen tulee kantaa itse vastuunsa omista valinnoistaan. Onko hän kuin raakojen miesten maailmaan joutunut avuton lapsi? Ehkä tämä on esimerkki naisen uhripääomasta, jonka myötä katsoo voivansa vapautua kaikesta vastuusta. No, toki moni muukin teki typeryyksiä mm. osoittamalla solidaarista ”puolesta loukkaantumista”. En katso olevani Louhimiehen elokuvien ihailija, mutta kieltämättä hän on viime aikojen merkittävimpiä ohjaajia, jonka uusin työ on uran tähänastinen huipennus. Nyt hänen elämäntyötä ollaan Ylen johdolla asettamassa kyseenalaiseksi.  Miehen jatkoura on vaakalaudalla.

Metoo-kampanja (4)

Metoo-kampanjassa on ollut syytettyinä useita tunnettuja henkilöitä, mm. ohjaaja ja kirjailija Lauri Törhönen sekä laulaja Tomi Metsäketo.  Heidän uransa on hyvin epäilyttävin keinoin haluttu tuhota. Sivistysvaltiossa on alennuttu tällaisen hysterian tielle. Syyttömiä uhrejakin on, mutta sen vuoksi ei metooväki osoita katumusta. Esimerkiksi ruotsalainen teatterin johtaja teki itsemurhan jouduttuaan metoo-väen aiheettomien syytösten ja mediakampanjan kohteeksi (ks. täältä).

Tähän liittyen on mainittava yksi erityinen tapaus, joka viimeistään osoittaa, että eivät nämä ulostulot ole mitään spontaania kansanliikettä vaan tiukasti ylhäältä masinoitua toimintaa. Sosiaalisen median välitykselle nousi eräs nuori nainen julkisuuteen kertoen omasta häirintätapauksestaan. Hänellä oli ollut suhde erään merkittävän suomalaisen mediakonsernin keskeiseen johtohenkilöön, keski-ikäiseen perheelliseen mieheen. Suhde oli alkanut tytön ollessa vasta 16-vuotias. Mies oli johdatellut herkässä elämänsä vaiheessa olleen tytön intiimiin suhteeseen mm. kalliiden lahjojen avulla. Ennen pitkää suhde alkoi vaivata ja tyttö alkoi tajuta, kuinka mies oli käyttänyt häntä hyväkseen. Kun juttu nousi julkisuuteen, niin mitä teki suomalainen media? Se vaikeni totaalisesti. Tuota nuorta naistakin yritettiin painostaa. Googlesta hävisi kaikki miehen yhteystiedot.  Kaveria ei näköjään jätetä.  Minulla ei ole mitään syytä epäillä tarinan todenperäisyyttä.

Ilja Janitskinin ja dosentti Johan Bäckmanin oikeudenkäynnit (5)

En suinkaan ole Ilja Janitskinin enkä Johan Bäckmanin ihailija, mutta siitä ei ole nyt kysymys. Käynnissä on kaksi hyvin tärkeää sananvapausoikeusjuttua. Haiskahtaa teatterilta, johon on luotu ennakolta käsikirjoitus. Dramaattisuutta on lisätty laittamalla sermin taakse naisia kyynelehtimään. Kukakohan on kaiken takana?

Niiden merkitystä voi verrata johdantoluvussa kertomiini noin 90 vuotta vanhoihin oikeusjuttuihin.   Tämä on selvä merkki oikeuslaitoksen politisoitumisesta. Odotetaan nyt oikeuden päätöstä.

Lehtopöllön poikanen ja avohakkuut (6)

Tämä on yksittäinen esimerkki median vallasta. Totuudenmukaisuus ei ole enää ylimmäinen arvo. Arvopohja alkaa murtua. Yllä Alfa-TV:n ohjelmasta kertoessani olen linkittänyt Iltalehden kolumnin. Onneksi sen kirjoittanut toimittaja tuntee ammattikuntansa edustajana syyllisyyttä. Vihreä poliitikko E. Kari ei ole julkisuudessa katunut vuodatteluaan.

Turun terrori-isku ja oikeuden päätöksen kommentointi (7)

Turun puukottajaterroristi on saanut tuomionsa. Hän sai oikeuden käynnin aikana median kautta mielestäni myötäsukaista huomiota. Media on toiminut syytetyn toivomalla tavalla. Valtamedian kirjoituksia olen tulkinnut niin, että se ei ole täysin niellyt oikeuden päätöstä, jonka mukaan mies toimi terroristisessa tarkoituksessa.

Mainittava on erikseen eräs julkisuutta saanut lehtikirjoitus pian terrori-iskun jälkeen. Asiaan avautui heti uusi näkökulma, kun eräs paikallinen toimittajasuuruus teki tuon kauhuteon ympärille tarinaa auttajasta, jolla haluttiin itse asiassa etäännyttää lukijat kauhuteon ytimestä. Nähtävästi tekijä halutaan nähdä ennen kaikkea uhrina. Iskun todellisista uhreista on oltu suhteellisen hiljaa. Näitä tarinoita on kyllä mediassa ollut muissakin yhteyksissä. Ja niiden sankareissa on ainakin yksi yhteinen piirre. Tällaiset narratiivit kuuluvat aikaamme.

Malmön ammuskelun uutisointi (8)

Kesäkuussa on myös Malmössa ammuskeltu. Kyse on jengien välisestä sodasta. Yllättäen myös yleisradio julkaisi siitä uutisen. Siinä vähätellään tapausta. Loppuun on lainattu poliisin tiedotetta, jonka mukaan ”yleisöllä ei ole syytä huoleen”. Ruotsin tapahtumista saa kyllä sosiaalisen median kautta perusteellisempaa tietoa. Niistä käy ilmi, että kyseessä on maahanmuuttajajengien keskinäistä sodankäyntiä.

Transgender-ideologia (9)

Tämä on kauhistuttava kehityssuunta, jossa jo pienet, jopa alle kouluikäiset lapset sidotaan älyttömin perustein raskaisiin, kalliisiin ja henkisestikin kuluttaviin hormonihoitoihin. Voittajia ovat rikkaat ideologiaa tukevat säätiöt. Pienet lapset pitäisi pitää erillään tällaisesta ja antaa heidän seksuaalisuutensa kehittyä omaa vauhtiaan. Kun alaikäisille lapsille tehdään kemiallinen kastraatio, en voi ymmärtää yhteiskunnan myötämielisyyttä tällaiseen. Mutta taustalla on raha, valtavat säätiöt.  Arvot ovat yhteiskunnassa sekaisin, jos kaikkea normista poikkeavaa aletaan pitää hienona.

Ajankohtainen kirjainyhdistelmä (10)

Otetaan vaikka tämä: LGBTQQIAAP. Siitä nouseekin jo sellainen moninaisuus, että on parasta vaieta (katso vaikka täältä). Totean kuitenkin, että ylpeyttä vastaan minulla ei ole mitään. Se on ihmisessä hieno ominaisuus.

4.       Donald Trump

Donald Trump ansaitsee oman lukunsa.  Päivittäin sattuu ja tapahtuu jotain Trumpiin liittyen. Lähden liikkeelle hieman vanhemmista tapahtumista.

Tapasin amerikkalaisia ystäviäni keväällä 2016, He ovat kovia Trumpin vastustajia edelleen.  Tuolloin he olivat kauhuissaan, mitä maassa tulee tapahtumaan, kun Trump ehkä valitaan presidentiksi. Suomessa pidettiin Trumpin valintaa vielä epätodellisena mutta nämä olivat  seuranneet tilanteen kehitystä sisältä käsin ja olivat melko varmoja jo tuolloin, että hänet valitaan.  Heidän mielessään leijui monenlaisia kauhukuvia, myös vihan tunteita, muttei kuitenkaan läheskään siinä määrin, kun jouduin jälkeenpäin kokemaan.

Sitten kävi niin kuin ystäväni arvelivat. Trump voitti ja siitä lähtien myrsky hänen ympärillään jatkunut. USA:n valtamedia jatka agendaansa. Muualla maailmassa jäljitellään. Hänestä näyttää tulleen vapaata riistaa solvaamiselle. Ja kyllähän Trump itsekin on antanut siihen aineksia. Hän twiittaa itse viralliset viestinsä eivätkä sananvalinnat ole aina tainneet osua ihan oikeaan.

Siitä lähtien Trump tammikuussa 2017 nimettiin presidentin virkaan, minulla on jäänyt muistiin hämmentäviä tapauksia siitä, kuinka hänen kannattajansa ovat joutuneet julkisen vihan kohteeksi.  Valtamedia on osallistunut aktiivisesti mustamaalaukseen ja – kuten tiedetään - sama linja on levinnyt myös Suomeen. Median röyhkeys kyllä tarttuu ihmisen käytökseen, puolin ja toisin. Sanoja ja tunteita ei säästellä, varsinkin sillä puolella kenttää, jossa nähdään olevan vapaammat oikeudet morkkaamiseen. Nyt tänäkin kesänä Suomen suvessa ”turuilla ja toreille” liikkuessani olen sen huomannut. Huumori on kiva kyytipoika tässäkin asiassa.

Palaan tammikuuhun 2017 ja kerron parista yksittäisestä tapauksesta.

Ensimmäinen juttu kertoo tapauksesta, josta luin venäläisestä mediasta. Uutinen on päivätty ensimmäisen kerran 22.1.2017.

Tammikuussa päivittämässään twitter-viestissä amerikkalainen suositun Saturday night live -shown   käsikirjoittaja Katie Rich twiittasi suoranaisen vihaa huokuvan ja panettelevan viestin, joka koski presidenttiparin tuolloin 10-vuotiasta poikaa Barronia. Hän ennusti, että Barronista tulee kouluampuja. Se tulkittiin niin, että presidentin poikaa nimiteltiin tulevaksi joukkomurhaajaksi. Tuo twiitti aiheutti ainakin pienen kohun, mutta nähtävästi hän sai jatkaa omassa työssään. Lausuma pantiin kai vitsailun piikkiin ja elämä jatkui, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomalaisessa mediassa ei kohusta muistaakseni kirjoiteltu eikä puhuttu. Tästä lähtien aloin uskoa, että mitä tahansa voi tahansa. Ihme kyllä hän on kuitenkin edelleen presidenttinä eikä suosio tunnu ainakaan liiemmin laantuneen.

Tähän haluan liittää erään tuohon juttuun kuuluneen kommentin samoilta ajoilta:

”Sorosin rahat luovat vielä kaaoksen, niillä luodaan vainokampanja Trumpia kohtaan. Jokainen demokraatti yrittää piikitellä, sättiä... Mutta missä on se niin kaikkien rakastama suvaitsevaisuus?”

Lainasin tuon pelkästään Sorosin vuoksi. Sorosin rooli on olennainen tässä teatterissa olennainen. Venäjälläkin se tiedetään.

Saman vuoden tammikuussa sattui sosiaalisessa mediassa kohdalleni myös toinen ilkeä julkaisu. Tässä tapauksessa kirjoittajilla on suomalaistaustaa. Kirjoitan henkilöistä erinäisistä syistä nimettöminä. Viestit hämmensivät, koska kyse oli hyvin toimeen tulevista fiksuista sivistyneistä ihmisistä, jotka alentuivat julkiseen morkkaamiseen. Todettakoon, että tuo jäi ainoaksi julkiseksi tunteenpurkaukseksi. Elämä on jatkunut kuin mitään ei olisi ollutkaan.  

Kun tämä tuli vastaani, oli viimein uskottava, että röyhkeys ja silmitön viha näyttävät tarttuvan ihmisiin yllättävän herkästi. Sama koskee Suomea. Kun media jatkaa sitkeästi rummutustaan, niin kyllä jollakulla jossain vaiheessa kiehuu yli.

Kerron tapauksesta tarkemmin. Trump oli juuri virallisesti nimitetty presidentiksi. Tapaus alkoi, kun eräs hyvin etäinen tuttavani julkaisi oman tuttavansa kirjoituksen, vastavalitulle presidentille osoitetun tekstin, jossa toivotettiin hänelle lievästi sanoen ikävyyksiä. Tämä tuttavani totesi itse olevansa täysin samaa mieltä. Hän näki, että monella Yhdysvaltain ulkomaalaistaustaisella henkilöllä oli Trumpin valinnan vuoksi epävarma tulevaisuus.  Tähän reagoi eräs suomalainen, joka oli vilpittömästi ihmeissään, miten tämä yhteinen tuttavamme oli sortunut sellaiseen ilkeämielisyyteen. Hän piti viestiä tökerönä lisäten että pilkka sattuu omaan nilkkaan.  Tähän vastasivat sekä viestin alkuperäinen kirjoittaja että sen jakaja todeten ylimielisesti, että he kyllä tietävät, mistä kirjoittavat. Trump oli heidän mielestä ”hullu, tyranni, psykopaatti”, joka tuhoaa monen ihmisen elämän. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat Amerikassa hänen vuokseen peloissaan.  Tämän jälkeen Yhdysvaltoja ei voi enää pitää demokraattisena maana. Maassa tuloerot kasvavat, ilman saasteet lisääntyvät, kristillinen armo ja oikeudenmukaisuuden tunto häviävät. Kaikkien kristittyjen pitäisi rukoilla Amerikan puolesta.  Tähän noita naisia arvostellut henkilö kysyi hienotunteisesti, montako päivää Trump oli ollut presidenttinä, mitä hän oli ehtinyt saada aikaan. Tuolloin hänet oli siis juuri vihitty virkaansa.

Näin siis fiksut ihmiset evästivät uuden presidentin virkaansa. Se oli alkusoittoa.  Asiaan eivät he enää palanneet. Nähtävästi kehitys ei olekaan ollut niin kauheaa, kuin tuolloin tuntui.

Noista ajoista lähtien olemme kuitenkin viikoittain tai lähes päivittäin saaneet lukea jotain USA:n presidentistä.  En siis ihmettele, mitä sain taas jokin aika sitten taas lukea sosiaalisesta mediasta. Tällä kertaa kirjoittaja oli entinen näyttelijäsuuruus Peter Fonda. Hän lateli täysin julkaisukelvotonta tekstiä, jossa suoranaisesti kiihotettiin kansaa terroritekoihin maahanmuuttoviranomaisia ja heidän lapsiaan kohtaan. Samoin Trumpin nyt jo 12-vuotias poika sai taas osakseen aivan hirvittävää vihapostia - ennen kuulumattomia törkeyksiä.  En ala niitä nyt toistella, mutta kiitos suomalaisenkin sosiaalisen median olen päässyt niistä tietoiseksi. Sitten tuo entinen Easy Rider -tähti pyyteli kai vain viattomasti anteeksi, eikä siitä sitten sen enempää puhuta. Tähän on tultu. Joillakin on sananvapauden oikeuksia enemmän, jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Toiset Suomessakin tuomitaan ja jotkut saavat korvauksia. YLE ja muu valtamedia ovat pelissä aktiivisesti mukana tiedottamista värittämässä.

Todettakoon, että myös presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija Kristjen Nielsen sai purkauksesta osansa. Fondan mukaan ”Kristjen Nielsen on valehteleva vittu, joka pitäisi panna häkkiin”. Näin kirjoitti Fonda.  Nielsen on presidentin turvallisuuspoliittinen asiantuntija ja maan turvallisuuden ministeri.

Itkeviä lapsia on helppo käyttää tehokeinona. Kansalta heruu hetkessä myötätuntoa. Kuvat häkkilapsista sattuivat vain olemaan peräisin Obaman kaudelta. Samaan aikaan näitä viljelevä valtamedia syyttää muita valeuutisista.

Mediaan ilmestyi vastikään myös kuva itkevästä hondurasilaisesta lapsesta, joka osoittautui sittemmin valheelliseksi. Asiasta kertoi ensin Washington Post 22. kesäkuuta.  Saksassa asuva toimittaja Pertti Rönkkö kirjoitti facebook-seinällään, että saksalainen Bild-lehti kirjoitti asiasta 23.6. kello 11.00, että kuva ja siihen liittyvä juttu oli valetta.  Suomalainen media (siis YLE) oli jo ehtinyt hehkuttaa tunteenomaista kerrontaansa Trumpin politiikan vuoksi hätää kärsivästä hondurasilaistytöstä. Paineet kävivät lopulta niin  koviksi, että senkin oli korjattava uutinen, mutta siihen se tarvitsi yli vuorokauden miettimisaikaa. Korjaus tehtiin vasta 25. kesäkuuta, illalla kello 18.00, kolme päivää siitä, kun huijaus oli käynyt ilmi. myöhemmin, kun huijaus oli käynyt ilmi. Viivyttely saattoi olla laskelmoitua.  Niistä Trump-vastaisista mielikuvista, joita alkuperäinen uutinen oli kuvan kanssa viestinyt, ei puhuttu enää mitään.  Asia todettiin vain viattomasti vahingoksi. H. Porkka facebook-seinällään toteaa ironisesti, että korjauksessa puhuttiin ”väärin tulkinnasta”, vaikka kyse oli selvästä valehtelusta. Sen tunnustaminen on valtamedialle mahdotonta. Ei tullut toimittajille tunnontuskia. Asia jäi unohduksiin.

Suomalaisesta  ilmapiiristä mainitsen vielä yhden nyt kesäkuussa kokemani esimerkin.  Osallistuin reilu viikko sitten karjalaisille kesäjuhlille. Olin mukana päivien pääjuhlassa sunnuntaina 17. kesäkuuta. Olin uteliaana ja mielenkiintoa täynnä seurannut päivien ohjelmaa ja tapahtumia. Paljon mukavia asioita ja kokemuksia jäi niistä mieleen. Tuo pääjuhla – tai itse asiassa sen yksi keskeinen ohjelmanumero – latisti minun tunnelman. Olin maksanut pääsylipusta 25 euroa ja tuo summa huolimatta muutamasta kivastakin ohjelmanumerosta tuntui menneen sen myötä täysin hukkaan. Kyse oli juhlapuheesta, jonka piti Maaseudun tulevaisuus -lehden päätoimittaja Jouni Kemppainen.

Kun juhlapuhuja alkoi puhua politiikasta, odotin häneltä jonkinlaista tasapainoista analyysiä. Hän kuitenkin jatkoi aiemmin valitsemallaan tekohuumorin tiellä ja alkoi muka vitsaillen morkata Yhdysvaltain presidenttiä. Armoa tai tasapuolista kohtelua hän ei saanut vaan mies lateli sanomaansa. Tuolloin Trump oli vastikään kohdannut neuvotteluissa Pohjois-Korean päämiehen ja päätoimittaja Kemppainen intoutui painamaan Trumpin teon maanrakoon katsoen, että se pelkästään yllyttää Pohjois-Koreaa suurempiin hirmutekoihin. Mitä ihmettä! Trump tekee sen ainoan oikean ja sivistyneen eleen. Menee miehen kanssa neuvottelupöytään. Voi tietysti olla montaa mieltä, tuovatko nuo neuvottelut hedelmää, mutta rakentavaa yritystä siinä kuitenkin on. Nyt suomalaisen valtamedian päätoimittaja tuomitsee teon jo kylmiltään katsoen sen vain yllyttävän maiden vastakkain asettelua. Pitäisikö USA:n toimia edeltävien presidenttien tavoin eli heittää pommeja pommien perään, niin maapallollamme saadaan aikaan arvopohjan täyttävää kehitystä?

Eihän tuossa näkemyksessä sinällään mitään poikkeavaa ole. Minua vain suututtaa, että mies meni sillä pilaamaan noin arvokkaan tilaisuuden. Olisi voinut purkaa kiukkuaan omalla leikkikentällään. Rehellisyyden nimissä linkitän tähän Kemppaisen pitämän puheen. Ei tämä teksti erikseen kirjoitettuna vaikuta erikoiselta, mutta siinä juhlatilanteessa vaikutus oli toinen.

Satavuotias siniristilippumme

Eilen (28.5.2018) vietettiin Suomen siniristilipun satavuotisjuhlapäivää. Suomen sinivalkoisilla väreillä on omalle kansalliselle identiteetilleni merkitys, jossa tunteet vaihtelevat hartaudesta voitonriemuun. Varhaisesta lapsuudestani asti ne ovat painuneet muistini tukipilariksi. Siksi haluan kirjoittaa muutaman sanan myös tuon päivän kunniaksi.

Sakari Topelius esitti jo 1800-luvun puolivälissä sinistä ja valkoista suomen väreiksi. Muitakin vaihtoehtoja oli esillä. Hänen eräässä sadussa todetaan, että valkoinen kuvaa Suomen talvien lunta ja sininen lukuisia järviämme. Hän puolusti linjaansa ja vastusti jyrkästi punakeltaista leijonalippua.

Kun nykyisestä lipusta päätettiin, ristilipun esikuvana oli Tanskan lippu, joka on Wikipedian mukaan maailman vanhin käytössä oleva kansallislippu, peräisin 1200-luvulta.

Tähän liittyen minulla tuli mieleen yllä olevat kaksi kuvaa, jotka kertovat ajastamme sata vuotta sitten ja toki muustakin. Ne esittävät Kuusankoskella sijaitsevan Kymiyhtiön ammattikoulurakennuksen juhlasalin aulassa olevia freskoja.  Niitä on kaikkiaan kahdeksan. 

Freskoista muodostuu tarina vapaussodasta – siitä, kuinka suomalaiset nuoret miehet lähtivät taistelemaan itsenäisen Suomen puolesta ja saivat lopulta palkinnoksi vapaan isänmaan. Tässä tarinassa on kyse nimenomaan vapaussodasta. Sodassa hävinneet ovat saaneet vihollisen osan.

Minulle oli jokin aika sitten tilaisuus olla kuulemassa, kun kulttuurineuvos Eero Niinikoski kertoi freskojen jännittävän tarinan. Siinä yhteydessä nuo kuvat olen ottanut. Liitän kirjoitukseeni vain nuo kaksi freskoa ja osia kahdesta muusta. Muita julkaisukelpoisia kuvia minulla ei valitettavasti ole. Enemmän kuvia löytyy kirjoitukseni lopussa olevasta linkistä.

Kerron aluksi hieman rakennuksesta. Talon suunnittelu käynnistyi jo 1916 ja se valmistui 1933. Se edustaa 1910-luvun jugend-tyyliä, ei tosin aivan puhdasta. Asiantuntijat ovat löytäneet siitä klassistisia ja barokkivivahteita. Juhlasali sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Sitä kutsutaan juhlakerrokseksi ja se on merkittävä taiteellinen kokonaisuus.

Koulun pihalla sijaitsee Eric O.W. Ehrströmin suunnittelema Vapaudenpatsas, jonka Kymiyhtiö pystytti vuonna 1933. Patsas on 8,5 metriä korkea. Siinä on käytettypunaista graniittia. Ylhäällä on vuosiluku 1918, jonka alla on Mannerheimin päiväkäskystä lainattu lause: ”Ainoastaan se kansa, joka itse kykenee auttamaan itseänsä, voi luottamuksella katsella kohti tulevaisuutta.”

Pihalta katsottuna minulla tulee mieleen oman vanhan kouluni Oulun lyseon rakennus, vaikka eivät rakennukset itse asiassa kyllä paljoa muistutakaan toisiaan. Siinä on kaksi siipeä ja pääovi on keskiosassa.  Rakennuksen alakerros on punaista tiiliä, yläkerrokset on rapattu ja seinät ovat keltaiset. Pihan pääsisäänkäynti on tiilestä rakennetussa, kaarena ulkonevassa erkkerissä.  Tästä minulla tuli mieleen oma kotikouluni, tosin siinä keskiosa on kokonaisuudessaan puoliympyrän muotoinen.

Talvi ja jatkosodan aikaan rakennus toimi sotasairaalana. Jatkosodan aikaan sinne perustettiin 400-paikkainen kirurginen osasto, enimmillään oli 1775 vuodepaikkaa käytössä (lähde).

Juhlasali mukailee vuosisadan alun jugendia ja 30-luvun funktionalismia. Se näyttää upealta, salissa on historian havinaa. Etuosassa on kaksi Eero Järnefeltin maalaamaa muotokuvaa: toinen C.G.E. Mannerheimista, toinen P.E.Svinhufvudista. Molemmissa maalauksissa miehet on sijoitettu tilanteisiin, jotka johtavat itsenäisyytemme alkuvaiheisiin. Mannerheim on seuraamassa valkoisena kenraalina Tampereen valtausta. Svinhufvud on kuvattu itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana vuonna 1917.

Mannerheim vieraili Kuusankoskella vuonna 1934 Kymiyhtiön kutsusta. Vierailun kunniaksi rakennuksen sivuuttava Koulukatu nimettiin uudelleen Marskinkaduksi.

Juhlasali on toiminut törkeänä konserttipaikkana. Sinne hankittiin Steinway-flyygeli ja siellä on myös 10-äänikertaiset konserttiurut, jotka on viimeksi kunnostettu ja huollettu vuonna 2009.

Kymin teollisuusoppilaitoksen toiminta päättyi rakennuksessa vuonna 2006. Nyt siellä on monenmoista muuta toimintaa, mm. Steiner-koulu ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston toimipiste.

…

Kerron nyt freskojen tarinan kulttuurineuvos Niinikoskea mukaillen. Ne on suunnitellut Eric O.W. Ehrström - sama mies, joka oli myös Vapaudenpatsaan takana.  Kuvasarja perinteisen näkökulman Suomen vapaussodasta. Nuorukaiset lähtevät sotaan, hiihtävät järven jäällä, kuvataan taistelua. Kaksi laivaa saapuu helmikuussa jäänmurtaja Sampon saattamana Vaasan satamaan (ks. kuva). Sitten ollaan juoksuhaudassa Tamperetta valtaamassa. Sen jälkeen kuvataan kirkkoa ja hautausmaata. Kaksi viimeistä kuvaa on yllä näkyvissä. Lapset tervehtivät sodasta palaavia miehiä. Yhdellä on kädessään Suomen suuriruhtinaskunnan punakeltainen leijonalippu. Freskosarjan viimeisessä kuvassa koivikossa liehuvat jo sinivalkoiset värit.

Freskot kestivät sodat ja sotasairaala-ajan. Uhka niille tuli sotien jälkeen vuonna 1946. Suomessa toimi valvontakomissio. Erään henkilön kautta tuli viesti, että freskot eivät ehkä miellytä valvontakomissiota. Vinkistä otettiin vaarin ja rakennuksen talonmies sai poikkeuksellisen tehtävän: freskot on hävitettävä. Talonmies oli ammatiltaan kirvesmies, ei mikä tahansa maalari. Hän toimikin tavalla, josta ansaitsisi korkeimman kunniamerkin. Hän ei hakenut pensseliä eikä valkoista kalkkia vaan löysi jostakin pellavakangasta, jonka hän asetti taiten kuvien päälle.  Muistini mukaan talonmies löysi kankaan rakennuksen sopukoista, jonne se oli päätynyt sotavuosina.

Oli onni onnettomuudessa, että puuvillaa ei ollut tuolloin saatavissa, sillä se olisi liimautunut seinään kiinni ja tuhonnut maalaukset.

Sitten asia unohtui. Vuosikymmenet kuluivat, kunnes vuonna 1983 oli saliin tulossa merkittävä juhla maailman suurimman hienopaperikoneen kunniaksi. Paikkoja piti hieman siistiä ja ajateltiin vilkaista pellavakankaan alle. Freskot löytyivät eikä niitä nyt ujosteltu laittaa näytille. Pellava on ollut freskojen pelastus, sillä seinässä olevat peittämättömät kohdat ovat hiilipölystä mustuneet ja värinsä menettäneet. Nyt nuo historiallisesti arvokkaat freskot säilyivät vahingoittumina.

Sisällissota päättyi toukokuun puolivälissä. Suomessa ei ollut vielä virallista lippua, mistä viestii kuvan leijonalippu. Viimeinen kuva kertoo Suomen itsenäisyydestä sinivalkoisin värein. Myös koivusymboliikka on mieleeni.

Apuna olen käyttänyt myös tätä hienoa kirjoitusta. Se avautuu klikkaamalla ja sieltä löytyy lisää kuvastoa.

Dave Lindholmin konsertin jälkeen

Laulava kitaristi ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholm oli opiskeluvuosieni suosikkeja. Kiinnostus häneen heräsi kahdesta piisistä. Laulu Jazzikansa tulee jäi heti soimaan päässäni, varsinkin kohta ”Minne jäi Astor Martin GT? – Edelliseen elämään.” Sisäistin sen niin syvälle, etten edelleenkään omista autoa. Toinen  oli se hassu rallatus, jossa toistettiin fraasia ”Minun nimi on nimes sun”.

Ostin hänen vuonna 1974 ilmestyneen Orfeus-yhtyeen kanssa tehdyn levynsä Musiikkia. Se tuli kuunneltua puhki.  Minulle levyn helmi oli tunnelmallinen pikkuballadi nimeltään Linnut vei hiljaisuuden. Muutkin kappaleet osasin tuolloin melkein ulkoa, vaikken enää niitä paljoa muistakaan. Levyn päätöskappale, yli kymmenminuuttinen Kuinka yö meni pois, tarttui minuun kuin huume. Se oli rajua itsetilitystä, jonka kuuntelemisessa aika menetti merkityksensä ja ajatukset kaartelivat elämän eksistentiaalisessa tyhjyydessä.

Siitä lähtien olen yrittänyt seurata Dave Lindholmin uraa. Tällä vuosituhannella olen hänet kyllä lähes unohtanut. Viimeinen mieleen jäänyt hitti oli Pieni ja hento ote. Ostin vielä 1999 ilmestyneen CD:n Valkoinen &, mutta jo siinä vaiheessa kiinnostukseni tähän nuoruuteni innostukseen oli alkanut hiipua. Seurasin sitten kyllä vielä televisiosta hyvin myötäsukaisesti hänen yhteistyöprojektiaan Henrik Otto Donnerin kanssa.

Nyt sitten vanhat muistot taas nostivat päätään. Huomasin keskiviikkona (16.5.2018) kadun varrella ilmoituksen, jossa näkyi vanhentuneen Daven kuva. Hänellä oli samana iltana soolokonsertti, paikkana entinen elokuvateatteri. Nostalgian siivittämänä päätin mennä kuuntelemaan, miten Dave nykyisin soittelee.

Väkeä oli sali puolillaan tai hiukkasen enemmän. Enemmistö taisi olla minun ikäluokkaani. "Minun nimi on nimes sun", lauloi Dave nytkin.  Se kuului tosin konsertin ylimääräisenä numerona. Daven laulu jäi minusta häiritsevän äänekkään kitarasäestyksen varjoon.  Sanat hukkuivat ja korvani eivät kompista tykänneet. Eniten miellytti englanninkieliset bluesit. Niiden kanssa hän käytti eri kitaraa, jossa oli mukava saundi. Sen kanssa laulussakin tuntui olevan enemmän eloa ja Daven kitaristin taidot taisivat päästä eniten oikeuksiinsa. Suomenkielisissä ääni tuntui jotenkin väkinäiseltä, vaikka ei tuo sana taida kuvata sitä ihan oikein. En vain saanut sanoista selvää.

Suomenkielisistä tykkäsin eräästä vanhasta tutusta hitistä: noin sata vuotta vanhasta irlantilaisesta pelastusarmeijan laulusta Tupakka, viini ja villit naiset. Se on hauska laulu, jota olen joskus itsekin ilokseni lauleskellut. Mutta kun tausta soi liian kovalla, ei sekään tunnelmaa nostattanut pilviin. Muutamat vanhat lempparinikin siellä soivat, mutta niitä kuunnellessani yritin lähinnä vain palauttaa muistojani.  Oli Voi kun riittäis pieni taivas, oli Puhtaat laivat, oli Sitähän se kaikki on, ja taisi olla myös Linnut vei hiljaisuuden. Hieman vaivautuneena niitä kuitenkin kuuntelin. Ei ollut "pieni ja hento ote" niin hento, kuin olisin toivonut. Aloin muistella ehkä 90-luvulta erästä soolokonserttia järvenpääläisessä kapakassa Puistobluesien aikoihin. Paikka oli hieman meluisa baari, mutta tunnelma oli kuitenkin niin intiimin herkistävä, että yleisö aivan kuin leijaili musiikin mukana.

Odotukset ja todellisuus eivät ihan kohdanneet, mutta jäi konsertista nostalgisten muistojen lisäksi jotain hyvääkin. Dave on edelleen tosi taitava kitaristi ja artistina mestari. Mutta kun kotimatkallakaan en vielä palautunut siitä hakkaavasta kompista, niin ristiriitaiset ajatukset painoivat mieltäni. Kotona tuntui hiljaisuus ja rauha oikein hyvältä vaihtoehdolta.  Seuraavana aamuna heräsin aivan oikeaan linnun liritykseen.

”Soutaa pilvet kohti taivaan purppuraa” – sanasia eräästä tangosta

Kesän tango

Säveltäjä: Pedro de Punta (Toivo Kärki)

Sanoitus: Orvokki Itä (Reino Helismaa)

Laulaja: Taisto Tammi

Levytysvuosi: 1964

Kesto: 2 min 37 s

Se on vain yksi lukemattomien tangojen joukossa. Nimi on tähän vuodenaikaan sopiva ja odotuksia herättävä – Kesän tango. Se on Toivo Kärjen ja Reino Helismaan tuotantoa. Sen tulkitsee samettiääninen Taisto Tammi – Runebergin päivänä 1979 menehtynyt laulajaihme, jonka tulkinnan syvyys ei unohdu.

Tammi eli oikealta nimeltään Taisto Lundberg oli kuollessaan 33-vuotias. Laulajan uran katsotaan käynnistyneen vuonna 1962 – hänen elämäntaipaleensa puolivälissä.

Laulun sisältö voitaisiin kai tiivistää yhteen virkkeeseen: Kesän tango vie meitä kohti onnea ja unelmien toteutumista. Mutta ei sitä noin raa’asti voi pelkistää. Mukana on musiikin rytmi, liike, tanssi…  Laulajan tulkinta vie kaiken syvälle tajuntaan tuoden oman värinänsä. Siellä sen kohtaavat toiveet ja odotukset vieden unelmien virtaan.

Laulun keskellä on lyhyt osio, jonka Taisto Tammi esittää matalalta rauhallisessa tempossa. Se jää helposti varjoon.  

”Poutaa illan rusko meille ennustaa.”

Näin laulaja aloittaa kertomuksensa. Se on kuulijalle kuin lupaus. Se herkistää. Jo laulun ensi fraasissa puhutaan ”meistä”. Nyt ilmiselvästi siirrytään intiimimmälle tasolle. ”Me” alkaakin äänen sävystä päätellen tarkoittaa kahta onnellista ihmistä. Jatkoa seuraa. Runoilija tuo mukaan kielikuvan ja sen mukana tilanne saa kesäisiä värin sävyjä. Veden pinta väräjää aaltomaisessa liikkeessä kuin sydän sykkisi. Silti katse on vielä ylhäällä:

 ”Soutaa pilvet kohti taivaan purppuraa.”

Tilanne jatkuu. Nyt siirrytään sydämen syvyyksiin:

”Kiireemme jäädä jo joutaa. Ilta meidät lumoaa.”

Kesäillan loisteen keskellä runon maailmaan astuu kaksi rakastavaista. Eivät sanat sitä suoraan kerro. Laulaja sen kuiskaa unelmoivan tangoparin sydämeen. On rauhaisa kesäilta, aika pysähtyy.

Jälleen alkaa soida kertosäe, mennään tanssin pyörteeseen: ”Kesän tango soi nyt meille, kesän tango loi nyt meille unelmat ja haavekuvat…”

Runona Reino Helismaan tekstitys ei toimi. Siinä on turhaa toistoa ja väljyyttä. Mutta laulu ja tanssin hehku tarvitsevat tuota ilmaisun avaruutta.

Laulu ei ollut ilmestyessään erityinen menestys. Tämän lähteen mukaan se oli vuoden 1964 singlelistalla korkeimmillaan sijalla 17.

…

Taisto Tammen tuotanto kiinnostaa edelleen. Tuntuu, että tangomarkkinoiden ja kaiken muun riehan keskellä Tammen tulkinnan arvo vain nousee. Laulajista on nykyisin ylitarjontaa, hänen tasoisia tulkitsijoita ei kuitenkaan taida kovin monta olla.  

Minusta tuntuu, että esimerkiksi karaokebaareissa Taisto Tammen tuotannon suosio on viime aikoina noussut. Ehkä en kykene tarkkailemaan tilannetta täysin objektiivisesti. Nuorisolla on ainakin toistaiseksi kuitenkin omat suosikkinsa. Vanhemman väen sydämiin Taisto näyttäisi palaavan.

Kuulin, että Tammen perikunta olisi pitkään halunnut suojella eräitä tangoja pääsemästä karaokelevitykseen. Sitä tietoa en varmistaa, mutta sen tiedän, että viime aikoina karaokebaareihin on ilmestynyt eräitä uusia Tammen tuotannosta poimittuja lauluja. Nyt mieleen tulevat Tango Mandolino ja Anna-Liisa.

Kohtalo soi Taisto Lundbergille lyhyen elämän.  Mutta Taisto Tammi elää. Hänen laulunsa ja muistonsa ovat jääneet iloksemme.

Nämä ajatukset syntyivät äitienpäivänä 2018. Ehkä päivällä oli merkitystä.