BEETHOVENIN KAHDEKSAS (juttua eräästä konsertista)

Sibeliustalo, Lahti to 11.4.2019

Sinfoniakonsertti. Sinfonia Lahti, kapellimestarina Dima Slobodeniouk.

Lahden Sibeliustalo on upea rakennus. Sen konserttisalissa on erityisen hieno akustiikka ja lisäksi siellä soittaa laadukas kaupunginorkesteri viralliselta nimeltään Sinfonia Lahti.  Minulla on harvoin mahdollista päästä käymään siellä konsertissa, mutta torstaina sattui sellainen ilta. Konsertti oli pituudeltaan tavallista suppeampi, sillä virallisia ohjelmanumeroita oli kaksi, joista kumpikin kesti alle puolituntia. Mutta konsertin suunnittelijat olivat ottaneet musiikin janoiset huomioon. Virallisen konserttiohjelman jälkeen oli halukkaille ns. encore-esitys, jossa saimme kuulla Ralph Vaughan Williamsin Pianokvinteton. Sen esittämiseen ei tarvittu orkesteria vaan soittajina oli viiden loistavan muusikon ryhmä.

Illan pääsolisti tuli Latviasta. Hän oli urkuri  Iveta Apkalna. Hän soitti yhdessä orkesterin kanssa minulle täysin tuntemattoman ranskalaissäveltäjän Alexandre Guilmantin Sinfonian nro 1 uruille ja orkesterille. Istuin sivuparvella ja pystyin seuraamaan esityksen aikana Apkalnan soittoa. Kiinnitin erityistä huomiota hänen jalkiotyöskentelyyn. En siksi, että se olisi ollut jotenkin erityistä vaan hänen kenkiensä vuoksi. Niihin yksinkertaisesti silmä tarttui. Se johtui myös osin siksi, että olin vastikään Pietarissa, ja siellä Petrikirchessä kirkon urkuri esitteli meille opastuskierroksella urkujensoittoon sopivien kenkien ominaisuuksia. Tuosta käynnistä olen kertonut edellisessä kirjoituksessani. Iveta Apkalnan upeat kengät ovat ainakin toistaiseksi näytillä urkurin verkkosivuilla täällä.

Täytyy heti mainita, että tietysti kuuntelin myös hänen soittoaan. Mutta en ihan turhan päiten tuota kenkäepisodia tähän kirjoitukseeni laittanut. Pieni vihje siihen nimittäin sisältyi. Vaikka olenkin mielelläni vieraskorea, niin Guilmantin sinfonia ja Apkalnan sinänsä hieno solistisuoritus ei ollut minulle kuitenkaan konsertin tärkein elämys. Kyllä se oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 8 (F-duuri, op. 93).  Toiselle sijalle nostan tuon yllä jo mainitsemani Vaughan Williamsin kvinteton.

Miksi ihmeessä vähättelen konsertin päänumeroa? Se johtuu pelkästään siitä, että en oikeastaan arvosta noita Ranskassa 1800-luvun loppupuolella luotuja orkesterin ja urkujen yhteisiä sinfonioita. En toki ole niitä paljon kuunnellutkaan. Ne taisivat olla tuolloin Ranskassa vallinnut muoti-ilmiö. Nimekkäin ja minullekin tuttu on Camille Saint-Saënsin (1835-1921) Sinfonia nro 3 c-molli, joka tunnetaan nimellä ”urkusinfonia”. Urut ovat jo sinällään kuin orkesteri eivätkä ne mielestäni istu luontevasti varsinaisen orkesterin solistisoittimeksi. Tämä ei kyllä koske edellisellä vuosisadalla kamariorkesterille luotua barokkimusiikkia, esimerkiksi tällaista.

Menen nyt itse konserttiin. Käsittelen sitä esitysjärjestyksessä. Ensimmäisenä ohjelmassa oli illan solisti ja Guilmantin vuonna 1874 valmistunut Sinfonia nro 1 d-molli, op. 42 uruille ja orkesterille.  Alexandre Guilmant (1937-1911) tuntuu olleen lähes Camille Saint-Saënsin ikätoveri. Sinfoniassa on kolme osaa ja se kestää vain 23 minuuttia. Ensimmäisestä osasta Introduction et Allegro en saanut suoraan sanoen mitään otetta. Se kuulosti lähes hälyltä. Siksi keskityinkin seuraamaan urkurin liikkeitä.

Toisessa osassa (Pastorale. Andante quasi allegretto) muuttui ääni kellossa. Sointi oli kaunista, herkkää, väliin luotiin lähes utuista tunnelmaa. Erityisesti painoin mieleen vuoropuhelun orkesterin ja urkujen välillä. Se oli välillä kuin herkkää ja mietiskelevää ajatusten vaihtoa. Löysin sieltä haaveilua. Viulut soittivat kauniisti teemaa. Se oli pelkistettyä musiikkia, jossa aika tuntui pysähtyvän.

Konserttiohjelman esitteessä todetaan, että sinfoniassa on ”selkeää rakennetta, hienostuneen romanttista soinnutusta sekä eräiden arvioiden mukaan myös haaveellista mystiikkaa”.  Myötäilen kirjoittajaa ja totean, että ehkä juuri tuota viimeksi mainittua eli mystiikkaan viittaavaa syväluotaavaa tunnelmointia löytyi toisesta osasta.

Kolmas osa (Final. Allegro assai – Andante maestoso – Tempo primo) alkoi voimallisella urkuosuudella. Konsertin ohjelmaesitteessä mainitaan, että Guilmantin musiikista voi ”aistia Bachin hengen”. Minä aistin sen nimenomaan tässä. Orkesteri lipui soittoon mukaan yhä vahvemmin. Tunsin siinä olevan hyvin jäsenneltyä yhteistyötä. Musiikki huokui ranskalaisittain romanttista tunnelmaa. Sinfonian päätti todella uljas lopetus, minkä jälkeen yleisön oli helppo purkaa tiivistunnelmaista musiikkielämystään raikuvin aplodein. Solisti oli tuohon valmistautunut ja hän palkitsi yleisön ylimääräisellä numerolla.

Illan solisti Iveta Apkalna ottaa vastaan suosionosoituksia

Tuli väliaika. Huomasin, että osa yleisöstä päätti jättää Beethovenin väliin ja poistui jo tässä vaiheessa paikalta. Minä kävin juomassa kupin kahvia ja söin sen kanssa erittäin maukkaan savulohta sisältävän leivonnaisen. Olin nimen jo unohtanut mutta sitkeän etsinnän jälkeen se löytyi netistä - ja löytyi kuvakin. Kyseessä on kylmäsavulohileivos. Se on leivonnaisista kallein, mutta joka tapauksessa suosittelen sitä, jos satutte menemään Sibeliustaloon. Kyllä konserttimatka ansaitsee parasta. Tuo välipala piristi ja pääsin kuuntelemaan Beethovenin kahdeksatta sinfoniaa, mitä olinkin odotellut koko päivän. Se muuten taisi olla torstai-iltaan asti ainoa Beethovenin sinfonia, jota en ollut koskaan kuullut live-esityksenä. Toki valmistautuessani edellisenä päivänä konserttiin ja olin kuunnellut sen netistä.

Kerron aluksi kahdeksannen sinfonian taustoista.  Beethoven valmisteli sitä osin yhtä aikaa seitsemännen kanssa. Se valmistui lokakuussa vuonna 1812. Seitsemännen sinfonian ensi-ilta oli joulukuussa 1813. Kahdeksannen vuoro oli seuraavana vuonna helmikuussa. Kuuroutunut Beethoven johti sen itse. Olen tosin lukenut, että konserttimestarilla oli esityksessä tärkeä rooli.

Seitsemäs sinfonia sai hyvän vastaanoton. Kahdeksannen sinfonian kohtalona oli jäädä sen varjoon. Säveltäjän omat odotukset olivat päinvastaiset. Hän uskoi kahdeksannen laajaan suosioon ja taisi jopa toivoa, että se löisi suosiossa seitsemännen. Mutta hän sai pettyä. Eikä suosiota ole tähän päivään mennessä tullut.

On kerrottu, että Beethovenilla oli ollut sävellysprosessin aikoihin rakkaussuhde erääseen naiseen, neljän lapsen äitiin. Sen ja suhdetta seuranneiden sydänsurujen ei kuitenkaan katsota vaikuttaneen sinfonian sisältöön.

Olen käynyt joskus läpi Beethovenin elämänvaiheita ja muistelen, että vuosina 1815-17 puolivälin paikkeilla hänen elämässään olisi alkanut fyysinen ja henkinen kriisi.  Saattoi olla, että siitä alkoi näkyä merkkejä jo sinfonian ensiesityksen jälkeen. Tietysti kuuroutuminen masensi mutta myös erilaiset sairaudet vaivasivat. Elämässä meni huonosti. Mies rupesi viihtymään kapakassa ja siistiytyminenkin unohtui. Hänen tuohon aikaan sijoittuvat sävellystyöt ovat lukemani mukaan sisällöltään vaikeaselkoisia ja poikkeavia. En muista lähdettä enkä viitsi alkaa sitä nyt kaivella. En myöskään ole tarkemmin tutustunut hänen noiden vuosien sävellystuotantoonsa. Vähäistä se taisi joka tapauksessa olla. Pilkahti vain mielessä, olisikohan tuossa kahdeksannessa ja sen nuivassa vastaanotossa voinut olla masennuksen alkusiemen. En kuitenkaan väitä niin.

Beethovenin kahdeksannen sinfonian pituus on ohjelmalehtisen mukaan 26 minuuttia. Tarkkaan se oli laskettu, ei tämänkertainen esitys ainakaan pitempi ollut. Kyseessä on hyvin tiivis ja samalla vauhdikas sinfonia.  Esityksessä ei turhia hidastella tai venytellä, vaikka toki välillä rauhoitutaan eikä soitosta jää lainkaan hengästyttävää tunnelmaa. Sinfonia on reipashenkinen, se sisältää erilaisia veikeitä kohtia. Soittajien on keskityttävä työhönsä, pysyttävä hereillä, ettei vain mikään yksittäinen koukkaus tai kiemura jää soittamatta. Johtajan on pidettävä orkesterinsa tiukassa otteessa. Ja kyllähän kapellimestari Dima Slobodeniouk niin tekikin.

Kapellimestari Dima Slobodeniouk orkesterinsa kanssa

Sinfonian osat ovat seuraavat:

I. Allegro vivace e con brio

II. Allegretto scherzando

III. Tempo di Menuetto

IV. Allegro vivace

Kiinnitin esityksen aikana huomioni patarumpuihin, koska eräässä lukemassani englanninkielisessä kirjoituksessa ne oli erikseen mainittu.  Ne tulivat soittoon mukaan jo ensimmäisessä osassa. Ja siellä taustalla ne välillä kertoivatkin olemassaolostaan soiden hyvin vienoina ja värähdellen herkkinä.  Mistään jyrinästä en nyt todellakaan voinut puhua. Se oli paremminkin kaunoista hyrinää. Musiikki soi alusta alkaen lähinnä keveän veikeänä. Siinä oli yllättäviä painotuksia, satunnaiset iskut yllättivät kuulijan ja antoivat menoon vauhtia ja liikuttivat tarinaa. Siinä oli reipasta elämän makua. Musiikki liikehti eteenpäin kiihtyvässä rytmissä. Olin lukenut, että tähän sinfoniaan liittyy parodisia piirteitä. Sen kyllä tunnistin yleisilmeestä, muttei sitä ainakaan tässä esityksessä tuotu liikoja esille. Enkä osannut kohdistaa sitä mihinkään erityiseen asiaan tai kohtaan. Oli tosiaankin yllättäviä iskuja ja sitä seurasi pitkää linjaa, joka näkyi kapellimestarin käsien laajassa kaaressa. Hän teki aktiivisena töitä päästämättä muusikkoja hetken lepoon. Heille varmaankin tuo 25-minuuttinen tuntui pitemmältä kuin itse asiassa oli.

Toinen osa alkoi vaskien tiukan rytmin hallinnassa. Tuolloin oli metronomi vastikään keksitty ja osaa onkin luultu metronomin parodiaksi. Siihen en osaa ottaa kantaa. Joka tapauksessa alku on rytmillä leikittelyä, mikä vie myös kuulijat mukanaan. Tuo leikittely kyllä loppuu, tilanne tasaantuu. Yhtä kaikki orkesteri on jatkuvassa liikkeessä eikä lepoa suoda. Noissa kohdin kapellimestari ojentelee hetkittäin käsivarsiaan sivulle, eteen ja ylöskin siihen tyyliin, että esitys taisi käydä hänelle lähes venyttelyharjoituksesta.

Kuulijalle musiikkiin sisältyvät pikkuyksityiskohdat tekevät esityksen seuraamisesta kiintoisaa ja tuovat väriä musiikin luomaan mielikuvamaailmaan.

Kolmas osa oli menuetti. Sinfoniasta puuttui varsinaisesti hidas osa. Sen vuoksi siinä oli sijaa sekä toisen osan scherzolle että kolmannen osan menuetille. Tämä osa toi musiikkiin tanssillista kepeyttä. Itse elin sen verran intensiivisesti musiikissa, että taisin kertoa tästä osasta jo yllä mainitsemassani tunnelmakuvauksessa. Siksi siirrynkin neljänteen.

Neljättä osaa on pidetty yllätyksellisesti sinfonian painokkaimpana osiona. Beethoven on yllättänyt tässäkin suhteessa. Lopussa ei olekaan kepeää ilon purkausta vaan tihentyvän crescendon sisältävä voimannäyte. Siinä tunnistin tutun beethovenilaisen soundin. Aivan loppuun asti voimakkuus ei kasva mutta lepoa ei taaskaan kuulijalle suoda. Elämä jatkuu katkeraan ja myös veikeään loppuunsa. Hempeät patarummut muistuttavat olostaan myös sinfonian loppuhetkillä, mikä kertoo minulle – ja ehkä vain minulle - elämän jatkuvuudesta.

Tässä englanninkielisessä kuvauksessa todetaan finaaliosasta hienosti. Se on luonteenomaisinta ja persoonallisinta Beethovenia. Siinä on yllätyksiä ja odottamattomia tehokeinoja. Siinä on tragedia ja komedia yhdistettyinä toisiinsa sisältäen myös farssimaisia aineksia. Siksi Beethovenin musiikki on ihmiselämän todenmukainen peili. Jutun kirjoittaja vertaa Beethovenin musiikin maailmaa Shakespearen näytelmiin. Aivan niin, uskokaa minua! Tajusin olleeni shakespearelaisessa todellisuudessa, jossa elämä on yllätyksiä täynnä ja pieni ihminen on ajettuna suureen peliin.

Lopussa oli encoren vuoro. Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) pianokvintetossa oli seuraavat osat: Allegro con fuoco, Andante ja kolmantena ”Fantasia, quasi variazioni: Moderato”. Sen kesto oli noin puoli tuntia. Kyseessä oli varsin mielenkiintoista musiikkia. Soittajat johdattivat kuulijansa aivan erityiseen musiikilliseen elämykseen. Minut se valloitti, ja varmasti monet muutkin. Se oli kuunteluelämyksenä kiinnostava myös kokoonpanonsa vuoksi. Se ei ollut perinteinen pianokvintetto, koska siinä oli kontrabasso mukana, ja II viulu puuttui.

Ohjelmaesitteessä kerrotaan muutamia sangen mielenkiintoisia seikkoja Vaughan Williamsin elämästä ja sävellystyöstä. En ala niitä nyt selostaa. Totean vain, että hänellä tuntui olevan itseluottamuksen puutetta. Esimerkiksi tämänkin kvinteton hän sävelsi kyllä nuorena. Säveltäjä muokkasi sitä useaan otteeseen ennen kuin sitä alettiin esittää. Sillä oli suosiota ja sitä sovitettiin jopa jousiorkesterille. Kuitenkin vuonna 1918 säveltäjä laittoi sen pöytälaatikkoon ”mappi ö:hön”. Se julkaistiin vasta kauan säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 2002. Kyllä ainakin minun mielestäni kyseessä on mestariteos. Ja myös muusikot saavat suuren kiitoksen. Säveltäjän teoksiin voisin tutustua enemmänkin.

Iltanäkymä järvelle päin Sibeliustalon sydämestä - Metsähallista

Loppusanoja:

Minua alkoi kiehtoa tuo ajatus, jossa Beethoven rinnastaan Shakespeareen. Siinä tuntuisi olevan ideaa. Lisäksi jäin aprikoimaan, jääkö tuo kahdeksas sinfonia minullekin kuuntelukokemuksena ainutkertaiseksi. Uskaltaisinkohan esimerkiksi kuunnella siitä Herbert von Karajanin version? Saattanee konsertista jäänyt lumo haihtua.

Lähteitä on täällä ja täällä. 

Sibeliustalo iltavalaistuksessa

Petrikirche, Pietari: konsertista, uruista ja kirkon historiasta

Viikko sitten käväisin jälleen Pietarissa. Hotellini sijaitsi kaupungin vanhassa suomalaiskorttelissa inkeriläisten Pyhän Marian kirkon lähellä ja aivan Nevski prospektin eli Nevan valtakadun kupeessa. Hotelliini oli käynti sisäpihalta. Oli noustava vanhan talon portaita neljänteen kerrokseen, sillä hissiä ei ollut.  Aivan tuon tuon rakennuksen liepeiltä löytyy tämän kirjoitukseni pääkohde – Petrikirche, Pietarin saksalainen luterilainen kirkko. Pääsin pihalta puikkelehtimaan kirkon vieritse suoraan Nevskille.

Kirkon julkisivu on Nevskille päin, alkupäästä katsottuna vasemmalla puolella numerossa 22-24. Sitä lähes vastapäätä sijaitsee maineikas Kazanin tuomiokirkko. Petrikirchen puolella on ns. Zingerin talo, jossa sijaitsee tunnettu kirjakauppa Dom knigi.

Oheinen kartta kertoo kirkon sijainnin. Napsauttamalla kartta suurenee.

Kirkko sijaitsee kahden kadun - Bolšaja konjušennajan ja Malaja konjušennajan - välissä. Suomessa niistä käytetään myös nimien käännöksiä: ”iso tallikatu” ja ”pieni tallikatu”. Kaduista pienempi toimii kävelykatuna ja sinne kääntyessään kulkija saa vastaansa kirjailija Nikolai Gogolin patsaan. Isommalla kadulla sijaitsee hyvin suosittu satiiriteatteri ja tuo yllä mainittu inkeriläiskirkko.

Tuosta korttelista ja sen kirkoista kirjoittaa myös toimittaja Arvo Tuominen kirjassaan Sankarikaupunki Pietari (ilmestynyt vuonna 2018). Hän kertoo mm. hotellini vieressä sijaitsevasta koulusta nimeltään Petrischule.  Se on peräisin 1760-luvulta ja sen menneisyys liittyy olennaisesti Petrikirchen historiaan.

Koulua ovat aikoinaan käyneet monet merkkihenkilöt Ensimmäiseksi on mainittava suomalainen runoilija Edith Södergran. Muita koulun oppilaita ovat Tuomisen mukaan olleet säveltäjä Modest Musorgski, arkkitehti Karl Rossi, neuvostoajan kirjailijat Daniil Harms ja Joseph Brodski sekä myöhemmin Tarton yliopistossa vaikuttanut semiootikko ja Puškin-tutkija Juri Lotman. Ne ovat kulttuurisesti merkittäviä nimiä, ja minun on todettava, että kulkiessani tuon koulun pääoven ohitse ja samalla katsoessani sinne astelevia lapsia ja nuoria tunsin historian lehtien havinaa. Toki rakennus on vuosisatojen aikana läpikäynyt useita muodonmuutoksia, mutta yhtä kaikki kyseessä on historiallisesti tärkeä paikka.

 

Petrischule

Samassa korttelissa ”pienen tallikadun” päässä sijaitsee pohjoismaalaisittain ajatellen vielä yksi mainitsemisen arvoinen kirkko. Se on ruotsalainen Pyhän Katariinan kirkko, joka kieltämättä on komeampi rakennus kuin inkeriläisten pyhättö. Noita kolmea kirkkoa yhdistää eräs seikka. Ne kaikki toimivat neuvostoaikana muissakin tehtävissä kuin kirkkoina. Aluksi niistä tehtiin varastotiloja. Ne tuntuivat sopivan hyvin vihannesvarastoiksi. Marian kirkko toimi ainakin neuvostoajan viimeisinä vuosina näyttelytilana ja minulla on hatara muistikuva, että olen siellä joskus käynyt jossakin näyttelyssä.

Petrikirchen kirkkosali toimi vuodesta 1962 alkaen 30 vuoden ajan uimahallina. Kerron siitä tarkemmin alempana. Mainittakoon, että kadun toisella puolella oleva Kazanin tuomiokirkko sai hieman arvokkaamman tehtävän: siitä tehtiin ateismin museo.  

Kun kävin joskus 70-luvun lopussa Leningradissa, niin muistan nykyisen Petrikirchen nimenomaan uimahallina. En käynyt koskaan siellä sisällä mutta muistan katselleeni, kun rakennuksesta astui ulos suihkunraikasta väkeä. Kuulin kyllä paikallisilta, että rakennus on entinen kirkko. Otin sen vain pikkutietona, joka meni toisesta korvasta ulos. Ei tullut mieleenikään pohtia niitä inhimillisiä kärsimyksiä, joita tuon kirkon työhön omistautuneet henkilöt olivat joskus joutuneet kokemaan. Nuoruudessa elettiin historiatonta aikaa. Varsin utopistiselta tuntui ajatus, että joskus minulla olisi mahdollisuus käydä tuossa rakennuksessa ja silloin paikka toimisi todellakin kirkkona ja urkukonserttisalina.

Petrikirchen virallinen nimi on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Eräissä yhteyksissä puhutaan Pyhän Pietarin ja Paavalin luterilaisesta kirkosta, kuten esimerkiksi täällä.  Saksaksi se on vain Pyhän Pietarin kirkko eli kansanomaisemmin ”Petrikirche”. Virallisesti kirkkoa hallinnoi seurakunta viralliselta nimeltään Pyhän Annan ja Pyhän Pietarin luterilainen seurakunta. Kirkon edustalla portaiden molemmin puolin on Pietarin ja Paavalin patsaat. Hieman sivummassa on runoilija Johann Wolfgang von Goethen pysti.

Päätin ohi kulkiessani vilkaista kirkkoon. Aulassa vastaani osui kirkon historiaa käsitteleviä kuvia ja selostuksia. Ne herättivät mielenkiintoni. Näin myös, että seuraavana iltana kirkossa oli urkukonsertti. Olin itse asiassa tuolloin menossa hankkimaan konserttilippua filharmoniaan. Minulle tuli pieni tenkkapoo: jospa viettäisinkin urkuillan.  Lyhyen harkinnan jälkeen päätin valita urkukonsertin. Se osoittautui hyvin onnistuneeksi valinnaksi.

Konsertti oli mielestäni loistava. Solisti Konstantin Volostnov tuli Moskovasta.  Hän on suhteellisen nuori kaveri, joka toimii konserttiurkurina. Hän on opiskellut Saksassa, pitää mestarikurssia Italiassa ja on menestynyt urkukilpaluissa. Levytyksiä on useita. Suomea ei ansioissa mainittu, joten saattaa olla, ettei hän ole täälläpäin koskaan konsertoinut. Hän on sen sijaan levyttänyt lähistöllä sijaitsevassa ja yllä jo mainitsemassani inkeriläisten Pyhän Marian kirkossa. Sinne on rakennettu paljon kehutut suomalaiset myöhäisbarokkia edustavat Porthan-urut.  

Olin todella onnekas, sillä konsertin jälkeen oli mahdollisuus päästä urkuparvelle esittelykierrokselle. Ennen konserttia kerrottiin, että sinne pääsisi korkeintaan kuusitoista henkeä. Enempää paikalle ei mahtuisi, sillä tarkoitus oli tutustua myös urkujen sisätiloihin. Konsertin jälkeen riensin jonoon, pääsin aivan viimeisten joukossa mukaan. Muutama halukas joutui jäämään ulkopuolelle.

Tuo esittely järjestettiin, koska kirkossa on uudet urut. Ne ostettiin toki käytettyinä mutta ne on saatu vastikään asennettua paikalleen. Urut saatiin Tukholmasta, sen vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Pyhän Gertrudin kirkosta (Sankta Gertruds kyrka). Tukholmassa käynyt kyllä tunnistaa kirkon siitä, että sen torni yltää 96-metrisenä korkeammalle kuin mikään muu vanhan kaupungin torneista.

Urut ovat valmistuneet 1970-luvulla. Ne on valmistettu Saksassa ja ovat merkkiä Willi Peter. Jostain syystä tukholmalaiset halusivat päästä niistä eroon. Ainakin esittelyn vetänyt Petrikirchen urkuri on niistä tosi iloinen ja innostunut ja toivoo urkujen kestävän ainakin seuraavat sata vuotta. Kooltaan ne ovat selkeästi pienemmät kuin kirkon kukoistuksen kautena siellä olleet urut, mutta kuitenkin kirkkosalin nykykoon kannalta ne ovat sopivan kokoiset.

Esittely oli antoisa. Kuten jo totesin, sen veti kirkon virallinen urkuri, joka kertoi olevansa ensisijaisesti musiikkitieteilijä. Pienen tutkinnan jälkeen löytyi nimikin: Sergei Silajevski. Urkuparven seinälle oli asetettu kirkossa toimineiden urkureiden valokuvia, ja Silajevski oli siinä kavalkadissa viimeisenä. Hän on vielä nuori mies, syntynyt 80-luvun alkupuolella. Vaikka elinvuosia oli reilusti yli kolmekymmentä, niin henkisesti hän vaikutti nuorekkaalta ja hän oli todella innostunut asiaansa. Ryhmästä suurin osa oli nuorta tiedonjanoista väkeä. Hän osasi ottaa yleisönsä huomioon ja kertoi ihailtavan selkeästi ensin kirkon ja urkujen historiasta sekä sen jälkeen urkujen toimintaperiaatteista ja erikoispiirteistä.

Esittelyn piti kestää vajaan tunnin, mutta kyllä siinä meni ehkä puolitoista tuntia. Ja pois lähtiessäni paikalle jäi vielä muutama nuori eikä opas tuntunut väsyneeltä. Ihailin niitä nuoria. He osasivat tehdä asiallisia kysymyksiä ja urkuri osasi vastata selkeästi.  Ja koska vastaukset osoittautuivat hyviksi, niin kysymyksiäkin riitti.

Yksi kysymys koski digitaali- ja mekaanisten urkujen eroja. Hän puolusti mekaanisia, sillä niiden kanssa urkuri tuntee hallitsevansa täysin soittimensa. Tosin hän lisäsi, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana urkujen rakenteissa on tapahtunut paljon teknisiä uudistuksia. Myös Petrikirchen urkuihin on myöhemmin rakennettu digitaalinen osa. Se tarkoittaa, että konserttia ennen urkuihin on mahdollista ohjelmoida ennakkosäätöjä. Alun perin uruissa on ollut vain neljä säätömahdollisuutta, nyt niitä on 15 000 eli käytännössä lähes rajattomasti. Urkuri voi konserttia ennen ohjelmoida eri kappaleisiin liittyvät säädöt. Ohjelmanumerosta toiseen voi selvitä napin painalluksella. Apureita ei tarvita. Ja jos on hyvät silmät, selviää myös ilman nuottien kääntäjää, kun levittää nuotit eteen tarpeeksi pienessä koossa. Illan solisti selvisi konsertistaan yksin.

Opas korosti olevansa musiikkitieteilijä ja totesi ettei uskaltaisi konsertoimaan. Hän kuitenkin esitti meille erään Bachin kappaleen. Hän tuntui hienosti hallitsevan työkalunsa.

…

Tässä vaiheessa esittelen konsertin sisältöä ja omia vaikutelmiani musiikista. Sen jälkeen syvennyn tarkemmin kirkon historiaan.

Aluksi on todettava, että kirkkosali herättää hieman mietteitä. Takana on kyllä loistava menneisyys, mutta neuvostovuosina kirkkosali toimi uimahallina, mikä ei ole voinut olla jättämättä omia jälkiään kirkkosaliin. Sivustassa olevat penkkirivit toivat mieleen uimastadionin katsomon. Akustisestikin salin luonne on muuttunut, mutten osaa sanoa, miten se vaikuttaa urkujen sointiin. Puhuttaessa on kuitenkin käytettävä mikrofonia. Akustiikkaongelman perussyyt ovat siinä, että betonista valettua uima-allasta ei ole voitu poistaa ja neljä metriä sen yläpuolelle laitettiin uusi lattia. Kirkkovieraat siis kävelevät uima-altaan päällä, toki tyhjennetyn.

Kirkossa oli väkeä suomalaisittain katsoen runsaasti, mutta se ei ollut ihan täynnä. Toki sivustalle sopisi suurikin joukko, mutta varsinaisessa katsomossakin oli hieman väljää. Se on kuitenkin selkeästi parempi vaihtoehto seurata konserttia, sillä urkurin työskentely striimattiin alttarin ylle ja pystyimme seuraamaan soittoa selkä suorana. Striimaus oli hieno ratkaisu.

Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että vaikka tila ei esteettisesti häikäissyt, niin urut soivat joka tapauksessa upeasti. Ehkä tuo kirkkotilan karuus tekee sen verran luotaantyöntävän vaikutelman, että se saattaa vaikuttaa katsojamäärään. Konserttiin tulevat lähinnä todelliset urkumusiikin harrastajat.

Konsertissa kohtasi kaksi urkutraditiota: saksalainen ja ranskalainen. Konsertin alkunumerona oli François Couperinin (1668-1733) Offertoire sur les Grands Jeux (messusta Messe pur les Paroisses). Se oli solistin valitsema alkutervehdys kirkkoon saapuneille: taipuisan herkkää ja hetkittäin jopa tanssiin vievää iloista soitantaa.

Ranskalaisesta maailmasta siirryttiin Johann Sebastian Bachiin (1685-1750). Kappaleena oli Fantasia ja fuuga c-molli (BWB 537). Alussa tempo on rauhallinen, sointi todella kevyttä ja kerronta sujuvaa. Se on oiva jatke Couperanille. Kuulija jää samanlaisen levollisen mielennautinnon valtaan.

Fuuga alkaa jykevänä. Tempo pysyy samana mutta voima päästetään irti, siirrytään kuiskauksesta pois. Lopussa tempo alkaa kasvaa, lähes hengästyttäväksi. Se oli tietysti vain oma tuntemukseni.

Seuraavaksi soi kaksi osaa Georges Bizet’n (1838-1875) orkesteriteoksesta Arlesitar (L'Arlesienne). Osat olivat Menuetto (Minuet) ja Farandola (Farandole). Osat oli uruille muokannut saksalainen urkuri ja musiikkitieteilijä Jörg Abbing. Bizet (1838-1875) tunnetaan ennen muuta oopperoistaan Carmen ja Helmenkalastajat. Myös Farandole on suurelle yleisölle tuttu melodia. Youtubesta löytyy useita eri versioita.

Volostnovin tulkinta oli konsertille hieno jatke. Menuetto oli kevyt, läpikuultavan huokoinen. Volostnovin tulkinnassa menuetto oli todellakin tanssimainen, sisältäen kevyitä juoksutuksia. Siinä eli tanssin hengitys ja tyyli. Hän kykeni luomaan musiikkiin oikean rytmin.

Farandola soi jykevänä. Siitä jäi erityisesti mieleen loppuosa, jossa tahti tihentyi ja crescendo nousi voimaansa. Minulla siitä nousi mieleen myös joskus nuoruudessani kuulemani rock-versio. Samanlaista meininkiä siinä tuntui olevan.

Seuraavana soi selkeästi urkusäveltäjäksi profiloituneen César Franckin (1822-1890) musiikki. Sitä olen urkukonserteissa kuullut Bachin jälkeen ehkä eniten. Asiantuntijat arvostavat hänet korkealle, mutta minun sisässäni hänen urkusävellyksensä kuulostavat ainakin joskus jostain syystä lähinnä puuromaiselta jyrinältä. Ehkä liioittelen, ja täytyy lisäyksenä mainita, että ei kuitenkaan läheskään aina. Pidän hänen jousikvartetostaan tosi paljon ja nytkin huomasin, että hänen sävellyksissään tuntuvat samat teemat toistuvan.

Mielestäni nyt kuultu Koraali nro 2 h-molli oli parasta tai ainakin hengeltään levollisinta Franckia, mitä olen kirkossa kuullut.  Siinä oli oivasta tasapainottavaa tunnelmaa jykevän Farandolan jälkeen. Istun hiljaa, suljen silmäni, olo on rauhallinen, hengitän syvään. Sävel vie jonnekin kauas. Uinun niityllä, mikä armollinen paikka! Ollaan luonnon maisemassa mutta kuitenkin sään armoilla. Aivan kuin nousisi ukkonen. Jyrisee ja salamoi. On sadetta ja tuulenpuuskia. Mieli kuohuu, aprikoi. Musiikissa on selkeästi eloa. Mietin, mistä se voisi johtua. Löydän siitä painotuksia. Se on itse asiassa kuin tarinaa kertoisi. Soittoa voisi luonnehtia hyvin jäsennellyksi.

Alkaa hiljetä, ilta kai lähenee. Ei kuitenkaan. Taas alkaa voima soida. Urut jylläävät voimallisesti improvisoiden. Seuraan, kun sormet jatkavat koskettimilla elämäänsä, vievät mukanaan mielen syvyyksiin. Tuntuu jo rauhoittuvan mutta vielä noustaan. Viimein vaivutaan kuohuista levolliseen tilaan. Musiikki vei mukanaan, palasin matkalta levänneenä.

Franckin jälkeen säveltäjänimenä oli Charles-Marie Widor (1844-1937). Kuulimme hänen urkusinfoniastaan nro 5 kaksi ensimmäistä osaa: I. Allegro vivace ja II. Allegro cantabile. Se oli minulle ennestään tuttu sävellys mutta soittotyyli tuntui uudelta. Tässäkin soiton rytmi tekee vaikutuksen. Ja sointivärien puolesta välillä tuntuu kuin oltaisiin tivolissa. Soitto vaikuttaa akrobatialta. Ajoittaan noustaan jännittäviin sfääreihin. Uskallan arvioida, että tässä oli illan paras numero.

Toinen osa alkaa sujuvasti heti edellisen loputtua. Se on kuin utuinen outo tarina. Tuohon mystiseen tunnelmaan vaikuttaa myös illan hämärtyminen. Alttaripöydällä palaa vain pieni kynttilä, urut loistavat taustalla, mutta ne eivät valoa juurikaan eteen heijasta. Ilta pimenee, mikä vaikuttaa osaltaan tunnelmaan. Hämärässä näemme vain urkurin soittamassa striimissä alttarin yllä. Katsojana koen olevani yhä yksinäisempi.

Illan viimeinen ohjelmanumero on Johann Sebastian Bachin Passacalia c-molli BWV 582. Kuulin myöhemmin kirkon omalta urkurilta, että sitä varten urkuihin jouduttiin tekemään erityisiä virityksiä. Se onnistuu hyvin nykytekniikalla.

Alussa se kuulostaa utuisen mietiskelevältä, itse asiassa jopa ponnettomalta. Lopussa soittoon tulee voimaa, ilmaisu tiivistyy. Soitossa on tasaisesti nouseva crescendo. Se oli suvereenia soitantaa. Sävellys on tuttuakin tutumpi, mutta tämä tulkinta oli ainutkertainen.

Urkuesittelyssä kirkon oma urkuri Silajevski näytti esimerkkinä, miten eri lailla tuota kappaletta voidaan soittaa. Hän totesi, että Volostnov soitti romanttisella tyylillä. Hän antoi siitä pienen esimerkin. Sitten hän painoi jotakin nappia ja näytti, miten samoilla uruilla voi soittaa kappaleen kuin Bach itse soitti eli barokkityylillä. Sen jälkeen hän esitteli Bachin musiikkia paljon käyttäneen Max Regerin (1873-1916) tyylin mukaisen tulkinnan. Lopuksi hän esitteli vielä hypoteettisena vaihtoehtona, miten Bachia soitettaisiin ranskalaisittain.  Tuo oli mielenkiintoista vertailua. Minun täytyy todeta, etten pysty välttämättä erottamaan eri tyylejä. Barokki olisi helpointa.

Yhteenvetona konsertista totean, että minulle Konstantin Volostnov osoitti olevansa loistava urkuri.

…

Kirkon historiasta

Kirkon historia kertoo paljon myös Pietarin menneisyydestä, siitä kuinka kansainvälinen ja kosmopoliittinen kaupunki se ennen vallankumousta oli. Moni neuvostoajan kokenut on todennut, että kaupunki aivan kuin vaipui vallankumouksen jälkeen uneen.

Ensimmäinen luterilainen kirkko avattiin Pietarissa jo vuonna 1704, mutta Petrikirchen nykyiselle paikalle kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1728, kun tsaari Pietari II oli lahjoittanut kaupungin saksalaisyhteisölle paikan kirkkoa varten. Kahden vuoden kuluttua kirkko otettiin käyttöön Augsburgin tunnustuksen 200-vuotisjuhlapäivänä.  Sinne mahtui 1500 henkeä, mikä kertoo ainakin siitä, että tuolloin suhtauduttiin hyvin luottavaisesti Pietarin saksalaisväestön kasvavaan määrään.  

Vuonna 1762 kirkon taakse rakennettiin kaksikerroksinen koulu, josta olen jo yllä maininnut. Se on Pietarin vanhin edelleen pystyssä ja käytössä oleva koulu, toki se on kokenut vuosisatojen myötä monia peruskorjauksia.

Kirkko kesti noin sata vuotta, vuonna 1833 se jouduttiin huonon kuntonsa vuoksi purkamaan. Uusi kirkko vihittiin käyttöön uskonpuhdistuksen juhlapäivänä lokakuussa 1838. Tuo sama kirkko on edelleen pystyssä, tosin monenmoisia kunnostuksia ja muodonmuutoksia se on historian saatossa läpikäynyt. Esimerkiksi 1880-luvulla sen perustuksia jouduttiin vahvistamaan.

Kirkon on suunnitellut Aleksandr Brjullov (1798-1877) – tunnetun taidemaalarin Karl Brjullovin (1799-1852) veli. Rakennus ei edusta puhtaasti mitään tyyliä. Sen arkkitehtuurissa on jäljitelty romaanista basilikaa ja venäläistä klassisismia.

Mark Netšajev kirjoittaa kirjassaan Minun Pietarini (Otava 1994):

”Yrittäessään luopua klassisismista arkkitehti päätyi epäselvään, osittain romaaniseen tyyliin, joka samalla henki myös lontoolaista gotiikkaa.” (s. 169)

Hän toteaa, että myös muutamassa muussa Aleksander Brjullovin työssä on havaittavissa samaa epämääräisyyttä ja ”arkkitehtonisten muotojen voimattomuutta”.

Kirkon sisustuksen tyylillistä eheyttä harmonisoitiin 1800-luvun lopulla, koska kirkon katsottiin olevan eri tyylien sekamelska. Samoihin aikoihin kirkon eteen portaiden sivustalle pystytettiin apostolien Pietari ja Paavali patsaat. Ne olivat toki kopioita.

Kirkkoon tarvittiin isot urut ja ne saatiin vuonna 1840 Ludwigsburgista Würthenbergistä.  Ne olivat merkkiä Walcker. Samasta tehtaasta on urut mm. Riikan tuomiokirkossa Latviassa, tosin isommat.  Uudet urut oli mitoitettu kirkkosalin koon mukaisesti. Siinä oli yli 40 rekisteriä.

Tällä seurakunnan omilla verkkosivuilla on nähtävissä kuvia kirkosta eri historian vaiheissa. Tekstit sivulla on venäjän lisäksi myös saksaksi. Kyllä vanhat Walcker-urut ovat näyttäneet komeilta! Ne remontoitiin perusteellisesti vuonna 1910. Kirkon sisätilat oli restauroitu 1890-luvulla. Nykyisiin Willi Peter -urkuihin verrattuna Walcker-urut olivat huomattavasti isommat, sekä volyymiltaan että kooltaan.  Muistaakseni opas kertoi, että ne olivat kolme metriä korkeammat nykyisiin verrattuna. Tuolloin kirkkosalissa oli tyyliä. Kirkkosaliin mahtui eräiden tietojen mukaan jopa 3000 henkeä. Urut toimivat vuoden 1937 loppuun asti, jolloin kirkko suljettiin.

Petrikirchestä tuli uuden kirkon myötä Pietarin suurin luterilainen kirkko. 1860-luvulla kirkko sai omat kellonsa. Niiden kutsua sain itse kuulla viime sunnuntaina hotellihuoneessani.  

Seurakuntalaisten määrä kasvoi ja kirkon toiminta laajeni. Saksalainen koulu toimi aktiivisesti. Kirkon yhteyteen perustettiin myös lasten orpokoti, aluksi pojille ja myöhemmin tytöille. Vuonna 1862 seurakunnassa oli 17600 jäsentä. Sen jälkeen lukumäärä ei enää kasvanut. Vuonna 1910 määrä oli 15 000. Bolševikkivallankumouksen jälkeen määrä alkoi huomattavasti laskea. Vallankumouksen myötä seurakunnan tilat ja omaisuus konfiskoitiin.

Kaikesta huolimatta kirkko jatkoi toimintaansa, kunnes koitti surullisen kuuluisa vuosi 1937. Seurakuntaväki oli tulossa jouluaattona jumalanpalvelukseen mutta kirkko oli suljettu. Seuraavana vuonna kirkon kaksi pappia – isä ja poika – vangittiin ja seuraavana vuonna heidät teloitettiin. 

Alkuun kirkkorakennus toimi lavastevarastona, myöhemmin vihannesvarastona. Kirkon koristuksista ja maalauksista ei jäänyt mitään jäljelle. Tila vaurioitui. Kirkon urkuri kertoi, että eräässä vaiheessa moni eri taho yritti saada kirkkotilan käyttöönsä. Yksi yrittäjä oli Satiiriteatteri, joka sijaitsee aivan kirkon lähellä. Lopulta sen sai hallintaansa Baltian merilaivasto, joka rakennutti kirkkotilaan uimahallin. Opastuskierroksella oli mukana eräs vanhempi herra, joka on aikoinaan käynyt tuossa hallissa uimassa. Hän oli kuin kummajainen, sillä ryhmä koostui lähinnä nuorisosta, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Pari asiaa tarvitsevat vielä selvennystä. Ensiksi kerron alttaritauluista.  Jo 1700-luvulla ensimmäisen kirkon aikana seurakunta oli saanut lahjoituksena renessanssitaiteilija Hans Holbein nuoremman (n. 1497-1543) maalauksen, joka kuvaa Jeesusta ja Tuomasta.  Se toimi alttaritauluna ja oli esillä kirkossa sen sulkemiseen asti.  Olen lukenut, että tuo Holbeinin maalaus sijaitsee nykyisin Eremitaašissa. Se ei ole kuitenkaan siellä osunut silmiini enkä löydä netistäkään siitä mitään kuvaa. Sen sijaan vuonna 1838 vihityn kirkon alttaritaulu on tutumpi. Se on Karl Brjullovin luoma kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta. Maalaus siirrettiin Venäläiseen museoon ja siellä se on edelleen. Olen siitä sattumoisin ottanut pari vuotta sitten kuvan. Se on nähtävissä ohessa. Nykyisin Petrikirchen alttarilta löytyy tuon maalauksen jäljennös.

Toinen kiinnostava asia koskee urkuja. Mitä tapahtui vanhoilla Walcker-uruille? Niiden tarinan sain kuulla kirkon urkurilta. Kun kirkko suljettiin, urut jäivät hoitamattomina lojumaan paikalleen. Ne menivät hyvin huonoon kuntoon. Jossakin vaiheessa ne päätettiin siirtää Moskovan filharmoniaan. Siellä niitä käytettiin jonkin aikaa, mutta urut olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä voitu niin vaativassa paikassa käyttää. Filharmonia hankki toiset urut Tšekkoslovakiasta. Walcker-urkuja ei kuitenkaan vielä tuhottu. Ne on edelleen olemassa ja nykyinen olinpaikka on Donetsk. Siitä, miten ne toimivat vai toimivatko ne ylipäänsä, ei oppaamme osannut kertoa mitään.

Kun Neuvostoliitto romahti, myös Pietarin saksalainen seurakunta sai kirkkorakennuksen takaisin hallintaansa. Saksasta saatiin restaurointitöissä paljon apua.  Rakennus saatiin uudistettua kirkoksi, vaikkei vanhaa uima-allasta voitukaan hajoamisvaaran vuoksi poistaa. Paljon pieniä asioita oli korjattava. Kun katsoo julkisivua, osuu silmiin katon rajassa oleva enkelihahmo. Se oli ensimmäisiä restauroinnin kohteita.

Ruotsista tuoduista Willi Peter -uruista olen jo kertonut.  Ne on kuitenkin saatu vasta 2017. Kun kirkko aloitti 90-luvun lopulla toimintansa, sinne saatiin vuonna 1998 Saksasta lahjoituksena pienet kuoriurut. Ne toimivat edelleen ja ovat ahkerassa käytössä, kun on kyse pienimuotoisista tilaisuuksista ja kamarimusiikkikonserteissa, joissa tarvitaan orkesteriurkuja. Ne eivät kuitenkaan vastanneet isossa kirkkosalissa tarkoitustaan. Tarvittiin salin kokoon soveltuvat isommat urut. Onneksi Tukholmassa Pyhän Gertrudin kirkossa oltiin sopivasti uusimassa urkuja. Petrikirche osti ne, ja hinnankin oppaamme paljasti. Se oli 35 000 euroa, mutta siinä ei ollut koko summa. Kuljetuksineen ja asennuksineen lopulliseksi hinnaksi tuli 200 000 euroa. Urkujen pitäminen ei siis ole halpaa leikkiä. Mutta kuten taisin yllä jo mainita: oppaamme uskoi, että seurakunta voi nauttia niistä uruista seuraavat sata vuotta, saman ajanhan palveli myös vanhat Walcker-urut.

Kirjallisuutta

Netšajev Mark: Minun Pietarini. Inkerinmaan suo, eurooppalainen järki ja venäläisten ennakkoluulot. Suom. Kari Klemelä. Otava 1994.

Tuominen Arvo: Sankarikaupunki Pietari. Reuna 2018

Друзь Александр: Петербург. Пешком по городу. АСТ 2018.

Karjalan sissin karu tarina (Torikka Urho: "Me sankarit")

Torikka, Urho: ME SANKARIT. Kuvaus Karjalan retkeltä.

Kansanvalta, 1929.

Romaanin Me sankarit tekijä on Juhani Konkka, joka tunnetaan parhaiten venäläisen kaunokirjallisuuden klassikoiden suomentajana. Hän julkaisi 20- ja 30-lukujen vaihteessa muutaman teoksensa salanimellä.  Konkka (1904-1970) on inkeriläistaustainen kirjailija, joka osallistui talvella 1921-1922 Karjalaan suuntautuneelle heimosotaretkelle. Tuolloin hän oli vasta 17-vuotias keltanokka, aivan kuin romaanin päähenkilö, suoraan koulun penkiltä heimosoturiksi paennut Reino Kivekäs. Romaani pohjautuu Konkan omiin retkistä kirjoittamiin muistiinpanoihin.

Juhani Konkka

Juhani Konkan kaunokirjallinen tuotanto on jäänyt turhan vähälle huomiolle. Me sankarit on Konkan esikoisromaani. Se ei toki ole mikään mestariteos mutta mielestäni sillä on oma dokumentoiva arvonsa. Hän tuo oman kiinnostavan näkökulmansa erääseen Suomen itsenäisyyden ajan sotahistorian tapahtumaan.  Konkan merkittävin kaunokirjallinen teos on omaelämäkerrallinen Pietarin valot (WSOY 1958). Siinä kirjailija kertoo omasta lapsuudestaan Pietarin lähistöllä. Hän tuo koskettavalla tavalla esille oman näkökulmansa Venäjän vallankumousta edeltäviin vuosiin, vuoden 1917 tapahtumain sekasortoon ja inkeriläisten hankalaan asemaan.  Kyseessä on itse asiassa uudistettu ja täydennetty versio vuonna 1939 ilmestyneestä romaanista Kahden maailman rajalla.

Konkka syntyi Pietarin lähistöllä Konkkalan kylässä Toksovassa. Inkeriläisyhteisössä elettiin Venäjän vallankumouksen aikaan epävarmoissa oloissa. Vuonna 1919 Juhani pakeni 15-vuotiaana perheensä mukana Suomeen ja osallistui inkeriläisten vapaustaisteluun. Vuonna 1921 perhe palasi ilman Juhania Venäjälle. Konkan vanhemmat karkotettiin vuonna 1931 Siperiaan. Siellä isä kuoli vuonna 1933, äiti saattoi palata kahden lapsensa kanssa Karjalaan.  

Konkka toimi 20-luvulla opintojensa jälkeen toimittajana. Vuonna 1932 hän oli perustamassa Suomen kansallissosialistista liittoa. Hän kannatti kuitenkin puolueen vasemmistosiipeä vastustaen jyrkästi Adolf Hitleriä. Tämän valtaantulon myötä hän erkaantuikin politiikasta. Konkka kirjoitti sitten 30-luvun lopulta alkaen sarjan omaelämäkerrallisia romaaneja, joista keskeisimmän -  yllä mainitun Pietarin valot – olen lukenut. Muusta tuotannosta tuttuja ovat vuonna 1942 ilmestynyt romaani Neuvostovakoilijatar (jolla käsittääkseni on myös omaelämäkerrallista pohjaa) ja kokoelma itämaisia satuja (Kukon kultajyvä 1954).

Tuo kansallissosialistinen menneisyys tulee näkyviin myös Me sankarit -teoksessa. Sen alkuvaiheessa junamatkalla Karjalan rajalle päähenkilö Reino piirtää muistivihkoonsa hakaristikuvion täyteen rakastamansa Elli-tytön nimeä. Siinä hän samalla ihailee kansalaissodassa kaatunutta jääkäriserkkuaan, jolle oli myönnetty Saksassa kunniamerkki. Tuolloin serkku oli Reinolle jonkinlaisena esikuvana. Ajallisesti hakaristi sopii tuohon hetkeen, sillä siitä oli tuolloin jo tehty puolueen symboli. Konkan valmistellessa 20-luvun lopulla romaania liiton perustamista oltiin varmaan jo suunnittelemassa, mikä selittänee kuvion käytön.

Aluksi luin jostain, että romaani käsittelisi ns. Aunuksen retkeä. Se ei kuitenkaan sopinut Konkan henkilöhistoriaan, joten jouduin tutustumaan tarkemmin heimosotien historiaan. Kyse on vuonna 1921 voimaan astuneen Tarton rauhansopimuksen jälkeen käydystä Itä-Karjalan sodasta, joka on heimosodista viimeisin. Sitä on kutsuttu eri nimillä. Se on joko Karjalan retki, kapina, kansannousu tai metsäsissisota.  Neuvostohistoriassa se oli saanut bandiittikapinan leiman. Romaani on venäjännetty muutama vuosi sitten ja siinä yhteydessä puhutaan ”Karjalan sotaseikkailusta” (Карельская авантюра). Wikipediassa sotaa käsitellään artikkelissa Itä-Karjalan kansannousu.

Romaanin venäjänkielisen laitoksen kansilehden kuvaa

Lähteenä olen käyttänyt myös Jussi Niinistön historiateosta (Heimosotien historia 1918-1922, SKS 2016), josta olen kaivanut nuo yllä mainitut nimitykset. Niinistön kuvaukset heimosotien todellisuudesta yhtyvät aika lailla Torikan romaanin maailmaan. Monenlaisia raakuuksia sissit joutuvat kokemaan ja myös tekemään.

Jouko Vahtolan laaja teos Nuorukaisten sota (Otava, 1997) käsittelee laajasti vuoden 1919 Aunuksen sotaretkeä. Se perustuu siihen osallistuneiden omiin muistelmiin. Sieltä löytyy todella rankkaa aineistoa. Torikan romaanin tapahtumat avaavat vajaat kolme vuotta myöhemmin käytyä ehkä kesympää mutta silti aivan riittävän järkyttävää konfliktia.  

 

Nuori sissi Vahtolan teoksen kannesta

Aunuksen retki oli heimosodista suurin. Se toki toteutettiin vapaaehtoisvoimin mutta valtiovalta oli siinä aktiivisesti mukana. Sen tappiotkin olivat massiiviset. Siihen rinnastettuna Karjalan kansannousu oli pelkkä jälkihenkonen, johon sotaretkien kierteeseen jääneet suomalaiset vielä tarttuivat joko purkaakseen innostustaan tai bolševismin vihaansa tai menivät mukaan pelkästä kuolemaa halveksivasta seikkailunhalusta.  Romaanin päähenkilön Reinon kaltainen nuorukainen sai puolestaan mahdollisuuden kokea häivähdyksen ajan sotaisaa henkeä ja purkaa häneen sankaritarinoissa puhallettua isänmaallista intoa.  

Virallisesti kansannousua on kuvattu karjalaisväestön spontaanina liikkeenä, joita suomalaiset olivat avustamassa. Mutta kyllähän myös taistelujen johto oli suomalaisilla, vaikkei Suomen virallinen johto Tarton rauhansopimuksen voimassaolon vuoksi voinutkaan toimia tukea. Romaanissa painopiste on kuitenkin suomalaisten sissien toiminnassa. Karjalaismiehiä on joukkueessa mukana, Torikan mukaan jopa puolet. Johtotehtävissä uhoavat suomalaiset. Varsin näkyvästi Torikka (ts. Konkka) näkee Karjalan kansan kaikkinensa kärsivänä osapuolena. Suomalaiset ovat lähinnä kolonialisteihin verrattavia hyökkääjiä ja hyväksikäyttäjiä. Karjalan väestö haluaisi elää rauhassa omassa maailmassa erillään sotilaallisista konflikteista.

Tuo asetelma tulee ilmi jo romaanin alkusivuilla. Ennen rajan ylitystä romaanin päähenkilö Reino viettää kaverinsa kanssa yhden päivän ja yön rajan tuntumassa. Hän tapaa karjalaisen miehen ja käy tutustumassa tämän kurjaan asumukseensa. Surkealta hökkeliltä talo näyttää. Reino elää vielä suurten isänmaallisten tuntojensa hekumassa kykenemättä katsomaan todellisuuteen realistisesti.  Taistelujen ja sissielämän karusta arjesta hänellä ei vielä siinä vaiheessa ole tajuakaan. Hän yrittää herättää ahtaassa pahnoilla loikoilevien karjalaisten kanssa keskustelua kuin herätyksen kokenut lähetyssaarnaaja:

”Kysyn, eikö ole ihanaa, kun ne pääsevät kohta taistelemaan kotiensa, isänmaansa ja Suur-Suomen puolesta, tapaavat vanhempansa, veljensä ja sisarensa, vapauttavat heidät ikivanhan sortajansa rautaisista kahelista, näkevät vapauden auringon vihdoinkin paistavan kirkkaana Karjalan kansalle.”

Kuunnellessaan karjalaismiehet vilkuilevat toisiinsa ja hymyilevät iva huulillaan. Hymy muuttuu naureskeluksi, kun Reino alkaa lausua ulkomuistista Runebergin ja Koskenniemen isänmaallisia runoja. Reino poistuu paikalta suuttuneena ja panee miesten käytöksen syyksi heidän karjalaisuutensa. Hän on suomalaisen ylemmyydentunteen vallassa.

…

Kerron hieman, miten yllä mainitussa Jussi Niinistön teoksessa kuvataan tuota Itä-Karjalan kansannousuksi kutsuttua sissisotaa. Karjalaistalonpojat nousivat suomalaisten heimosoturien tuella Vienassa ja Pohjois-Aunuksessa kapinaan. Kyse oli Niinistön kirjan mukaan Karjalan kansan spontaanista liikkeestä. ”Suomen valtiovallalla ei ollut osaa eikä arpaa kansannousun synnyssä” (Niinistö, s. 260). Suomen valtio ei tällä kertaa voinut retkeä tukea, koska se syttyi rauhansopimuksen jälkeen. Sodassa bolševikkijoukkojen ylivoima tuli selvästi esille. Strategisesti tärkeä Muurmannin rata jäi sisseiltä katkaisematta. Heimosoturit joutuivat perääntymään. Kansannousun kukistamisen jälkeen Suomeen saapui tuhansia karjalaisia pakolaisia.

Sota alkoi marraskuussa ja päättyi helmikuun puolivälissä. Torikan romaanissa käy ilmi, kuinka loppua kohden sissien taistelumoraali laskee. Sodan johto puolestaan käyttää yhä kovempia otteita karkailevia ja taistelutehtävissä uupuneita ja motivaation puutteesta kärsiviä sotilaita kohtaan. Myös Reino saa kokea nahoissaan kyykytykset.

Niinistön kirjassa kerrotaan sodan loppuvaiheista ja viimeisestä taisteluun vielä jotenkin osallistuneesta Vienan rykmentistä seuraavaan tapaan:

Voimat ehtyivät, kun Karjalaan ei tullut apua Suomesta eikä muista maista apua. Virallinen Suomi piti kiinni Tarton rauhansopimuksesta.  Vuonna 1922 mentiin sissien kannalta huonompaan suuntaan. Rajavalvonta oli alkuvaiheessa vielä vuotanut mutta sisäministeri Ritavuoren käskystä rajavalvontaa alettiin tehostaa. Helmikuun alussa ampumatarvikkeiden, elintarpeiden ja vapaaehtoisten kulku rajan yli estyi lähes täysin. Ritavuori murhattiin helmikuun puolivälissä. Sekään ei luonnollisesti tuonut tilanteeseen muutosta.  (Niinistö, s. 258.)

Sodan edetessä taisteluhaluttomuus kasvoi entisestään. Miehiä karkaili ja purnaus laajeni. Mentiin äärimmäisiin toimiin. Esimerkiksi Vienan rykmentin johto käski upseereitaan käyttämään aseitaan tottelemattomia kohtaan. Vienan rykmentti oli viimeinen vastarintaa bolševikkeja vastaan yrittänyt joukkue. Sekin päätti lopulta 16. helmikuuta vetäytyä Suomen puolelle. (Niinistö, s. 260.)

Sisäministeri Ritavuori mainitaan myös Torikan romaanissa. Sen keskeisen hahmon Pekkalan suusta todetaan, että Ritavuori oli määrännyt rajaviranomaisia katsomaan rajan ylityksiä läpi sormien, vaikka hänen toisaalta piti virallisen Suomen edustajana toimia Tarton rauhansopimuksen mukaisesti. Loppuvaiheessa hän ei kai voinut enää teeskennellä ja sai maksaa siitä hengellään.

Niinistö kirjoittaa:

”Karjalaiset odottivat saavansa kansannousuunsa Suomesta tehokasta apua. Olihan Neuvosto-Venäjä heidän mielestään jo monin tavoin ehtinyt rikkoa Tarton rauhansopimuksessa tekemänsä lupaukset. Heimoaktivistit aloittivat, vaikka kansannousu yllätti heidätkin, laajan avustuskampanjan. Virallinen Suomi pysyi sen sijaan puolueettomana mutta teki Itä-Karjalan asiasta kansainvälisen kysymyksen, mikä jäi hyödyttömäksi eleeksi.  Kiinnostus Itä-Karjalan asiaan sekä Suomessa että ulkomailla hiipui sitä mukaa, kun metsäsissit peräytyivät ylivoiman edessä. Karjalaisten ja suomalaisten yhteinen usko oikeuden voittoon osoittautui sinisilmäiseksi toiveajatteluksi. Heimosodat oli sodittu, ja seuraavan kerran Itä-Karjalasta kamppailtiin jatkosodassa.”  (Niinistö, s. 260-261.)

….

Romaani siis perustuu Konkan omiin päiväkirjamerkintöihin. Sen kertojana oleva Reino on tavallinen isänmaallinen suomalaisnuorukainen, joka päättää keskeyttää koulunkäynnin ja lähteä intoa täynnä vanhemmiltaan ja ystäviltään salaa sissiksi Karjalaan. Hänen kauttaan välittyy Konkan omia tuntoja sotaretkeltä. Inkeriläisyys tulee näkyviin Jaakon hahmossa. Reino ystävystyy lopulta häneen, vaikka tämä aivan alkuvaiheessa nöyryyttääkin Reinoa pahan päiten. Romaanin lopussa Reino tuo Jaakon mukanaan kotikaupunkiinsa ja aikoo pyytää setäänsä ottamaan tämän töihin. Tuokin teko välittää lukijalle ne ongelmat, joita monilla karjalaisilla ja inkeriläisillä oli sodan jälkeen heidän asettuessaan Suomeen asumaan. Esimerkiksi karjalaiset saivat ryssän leiman ja he tunsivat olevansa vieraita suomalaisten keskuudessa. Sitäkin käsitellään romaanin loppuvaiheen keskusteluissa.

Mennään vielä tarkemmin siihen, mikä sai 17-vuotiaan Reino Kivekkään ja hänen pari vuotta vanhemman kaverinsa ylioppilas Eero Kekosen lähtemään vapaaehtoisina tuolle sotaretkelle. Nuoria miehiä värvättiin matkaan heimoaatteen nimissä. Isänmaallisuuden hekumassa puhuttiin Karjalan ja Inkerin vapauttamisesta, kalevalaisen kansan yhdistämisestä, Väinämöisen perinnöstä, heimoveljien auttamisesta, verisiteistä. Näitä sanoja toistettiin kaikkialla ja ne juurtuivat juuri itsenäistyneen Suomen nuorten miesten sydämiin. Reino ja Eero näkivät sotasankarit esikuvinaan ja olivat lopulta itsekin valmiit uhrautumaan suuren aatteen puolesta. Viena ja Aunus kajahtivat kaikkialla. Ne piti vapauttaa heimoveljien yhteyteen. ”Karjalan puolesta” oli ennen retkeä kaikunut juhlapuheissa ja retken alkuvaiheessa se kaikui vielä romaanin päähenkilön Reino Kivekkään korvissa.

Reino oli laittanut lähtiessään reppuunsa Vänrikki Stoolin tarinat. Sieltä hän oli Kekosen kanssa päättänyt lausua karjalaisille sisseille taisteluun rohkaisevia runoja.

”Ah, kuinka karjalaiset innostuisivat! Minkä sankarillisen rohkeuden he saisivatkaan! Ja mitä uljaita tekoja itse suorittaisimme. Taistelisimme kahden kymmeniä ryssiä vastaan, vapauttaisimme heidän kynsistään karjalaiset vangit, hyökkäisimme kyliin kuin myrskytuuli, kansa siunaisi ja ylistäisi meitä – vapauden ja onnen tuojia. Tai kaatuisimme taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan, ja kotikaupungin lehdet kirjoittaisivat meistä, joku tovereista sepittäisi muistoksemme runon ja lyseomme juhlasalin seinälle ripustettaisiin marmoritaulu…”

Tällaista parodiaa romaanissa syötetään nuorukaisten isänmaallisesta intomielisyydestä. Tuollaiset ajatukset haihtuvat Reinon päästä jo alkuvaiheessa, vaikka ylempänä kertomani esimerkki köyhien karjalaisten virnuilusta kertookin vielä nuorukaisen puolustusmekanismeista. Hän yrittää pitää aatteellisuuttaan korkealla, mutta hyvin pian taistelujen raa’assa todellisuudessa defenssi murtuu.  Vänrikki Stoolinsakin Reino joutuu heittämään pois. Taitaa siitä taistelukaveri saada sätkäpaperia.

Ensimmäinen epäilyksen häivähdys nousee mieleen jo rajan taakse lähtöä edeltävänä iltana matkustajakodissa, jossa pojat tapaavat kolme Karjalasta palaavaa aliupseeria. Reino on kuitenkin vielä innoissaan ja kirjoittaa jäähyväiskirjeen ihailemalleen Elli-tytölle.

Reinon ajatusmaailmasta heijastuu saman ikäisen Konkan oma maailma, joka kuitenkin avautuu näkemään sodan raa’an todellisuuden. Koko retki oli rankkaakin rankempi kokemus. Isänmaallinen uho jäi Karjalan metsiin, rankkoihin pakkasiin, uuvuttaviin epätoivon täyttämiin vaelluksiin Karjalan uppohangissa vihollisten väijyessä ja uhatessa milloin missäkin.  Pelko tulee uhon sijalle, nuoret vaeltajat joutuvat puolustamaan omaa henkeään ja samalla heidän on itse selvitäkseen pakko taipua häikäilemättömään väkivaltaan.

Romaanissa on vahvasti mukana myös satiirista painotusta. Se kuvastuu tietysti kaikessa teennäisen tuntuisessa isänmaallisessa paatoksessa mutta erityisesti se näkyy maantieteen ja luonnonhistorian opettajan lehtori Hällströmin hahmossa. Hän on väitöskirjaansa valmisteleva täitutkija. Yks valtava Karjalassa esiintyvä täilaji puuttuu vielä hänen kokoelmistaan. Hän antaa Reinolle tuntomerkit ja pyytää tätä katsomaan ympärilleen. Nimittäin ”rintamalla viihtyvät erikoisimmat täilajit”. Hällström vaikuttaa omalta osaltaan Reinon lähtöpäätökseen. Odotan tuon jälkeen romaanista hauskaa satiiria mutta kyllä se pian tragediaksi muuttuu.

…

Ensimmäisenä iltana nuorukaiset tapaavat kaksi miestä. Toinen on heimosotaveteraani, Saksassa jääkärikoulutuksen saanut  Pekkala, toinen on pääkaupungin valtalehden toimittaja sotakirjeenvaihtaja Santala. Pekkalasta tulee romaanin yksi keskeinen hahmo, toki puheittensa perusteella hyvin ristiriitainen. Hänet tavataan romaanin alussa ja lopussa. Taisteluissa häntä ei nähdä, mutta lopussa käy ilmi, että on hän onnistunut karjalaiskylistä kahmimaan itselleen kulta- ja hopeakolikoita ja kai muutakin arvotavaraa. Hän puhuu paljon ja tuntuu, että kirjailija on antanut Pekkalan suuhun myös omia ajatuksiaan. Siksi käsittelen häntä tarkemmin.

Santala on siis valtamedian toimittaja, mutta hän eroaa kyllä täysin nykymaailman punavihreästä toimittajakunnasta. Eräässä kohdassa romaania sotilaat sieppaavat hänen juttuhahmotelmansa, josta käy ilmi, miten kieroillen tämä vääristelee sodan karua todellisuutta.

Pekkala näkee koko hyökkäyksessä vain keinon saada itselleen henkilökohtaista hyötyä. Kyynisyydessään hän on osin realisti. Hän tajuaa, että sotaan osallistuvien suomalaisten todellinen motiivi on lopulta kovin hauras. Pekkala näkee Karjalan hyödyn Suomen teollisuudelle. Liike-elämä suunnittelee metsien hakkauttamista, sahojen ja sähkövoiman rakentamista.  Pääoman haltijat rikastuvat ja kahmivat omaisuutta mutta pukevat todelliset tarkoitusperänsä kauniiden sanojen kaapuun. Pekkalan mukaan myös bolševikit laskevat Karjalan rikkauksien määrää ja niiden tuottamaa hyötyä. Hän kehuu ironisoiden heidän retoriikkaansa: ”He ovat hienompia diplomaatteja kuin kapitalistit, he puhuvat työläisten ja talonpoikien etujen puolesta.”

Pekkala toteaa heimosodista asian, joka ainakin jälkipolvelle on käynyt selväksi: voittipa sodan kumpi hyvänsä, niin Karjalan kansa kuitenkin häviää. Pekkala itse opportunistina ei tunne karjalaisia kohtaan myötätuntoa.

Tuossa ensitapaamisessa nuorukaiset joutuvat lopulta hyytävän inhon valtaan, kun Pekkala alkaa puhua kaikella tyyneydellään teurastetuista ihmisistä. Hänen puheensa sissisodan luonteesta järkyttävät. Sissisota on hänen mielestään ”sodista jalointa”, se vaatii hermoja eikä siinä vihollista säästetä. 

Reino käy vielä lävitse omaa tilannettaan. Haaveet sankariteoista alkavat haihtua, mutta hän tajuaa, ettei voi enää perääntyä. Toki olisi vielä mahdollista palata ja pyytää vanhemmilta hölmöyttään anteeksi, mutta silloin hän saisi niskaansa muiden pilkan. Jänishousuksi ei Reino halua ruveta, kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.

Seuraavana päivänä Reino ja Eero ilmoittautuvat pataljoonan esikunnassa. Heidän joukkueessaan on 46 miestä, joista puolet karjalaisia. Ylpeänä Reino toteaa tulleensa Karjalan sissiksi.

…

Romaanin lopussa, kun ollaan jo junassa kotimatkalla, Pekkala pääsee jälleen ääneen. Nyt puheissa on toinen ääni: Karjalaan ei olisi pitänyt lähteä. Se on kyynistä mutta rehellistä ihanteita vailla elävän vanhenevan miehen puhetta.  Pekkala on avoin omista motiiveistaan. Hän kertoo, kuinka paljon kultaa hän on saanut Karjalasta haalittua mutta lisää samalla, että ne antavat hänelle elantoa korkeintaan neljäksi kuukaudeksi. Sen jälkeen hän on rutiköyhä. Hän siis toimii niin kuin toimii selvitäkseen itse elämän arjessa.

Pekkalalla on karvas käsitys omasta elämästään ja yhteiskunnasta sotaretken jälkeen. Hänen maailmansa on sissiretken loppumisen myötä romahtanut. Hän on osallistunut kaikkiin sotiin: oli jääkärinä Saksassa, kansalaissodassa, Vienan retkellä, Viron itsenäisyystaistelussa, Aunuksessa ja jopa Pohjois-Inkerissä. Itä-Karjalan retki näyttää olevan viimeinen. Hänen elämässään tapahtui käänne, kun hän jätti opinnot kesken ja päätti lähteä Saksaan jääkärikoulutukseen. Nyt hän on sotavuosien koitoksissa loppuun palanut. Hän on antanut elämänsä jääkäriaatteelle ja heimosodille. Oma henkilökohtainen hyöty on siitä mitätön korvaus. Mihinkään kunnolliseen työhön hän ei noiden retkien jälkeen enää koe kykenevänsä. Sodat ovat vieneet kunniantunnon, työn, velvollisuudentunteen, kyvyn rakastaa, tuntea iloa ja vihaa. Elämääkään hän ei arvosta. Itsetuhoisia ajatuksia nousee mieleen.

Pekkala on aikansa tuote: kansalaissodan ja kansannousujen synnyttämä ja murtama ihmistyyppi, joka kuitenkin on pystynyt välttämään alkoholismin ja sadistisuuden eikä ole vajonnut rikollisuuteen. Hän tuntee olevansa myrkytetty sielu, joka ei pysty kokemaan todellista onnea. Itse tulkitsen, että Pekkalan ajatuksissa itää myöhemmin kehittyvän fasismin ja natsismin siemen.

Pekkala pohdiskelee myös kansallisuusaatetta ja menee pohdinnoissaan kyllä ytimeen. Snellmanista lähtenyt isänmaallinen paatos on johtanut suomalaisia rajoittuneeseen näkemykseen. Se ei enää vie eteenpäin. Hänen mukaansa kansallisesta herätyksestä olisi siirryttävä yhteiskunnalliseen herätykseen. Kansallinen herätys ja Snellman olivat kyllä olleet itsenäistymistaistelussa perustavia voimia mutta nyt oli siis tavallaan jäänyt vanha soitto soimaan. Siitä ei suomalaisten ole helppo irrota. Jos joku rupeaisi vähättelemään Snellmania, saisi hän välittömästi vastaansa viharyöpyn. Puhujaa pidettäisiin röyhkeänä, leima tulisi heti otsaan. Häntä nimiteltäisiin bolševikiksi, anarkistiksi, epäisänmaalliseksi ja ties miksi.

Suomalaisten kiintymys Snellmaniin ja suomalaisuusaatteen perustajiin estää Pekkalan mielestä näkemästä Karjala-kysymystä laaja-alaisesti. Vanhasta aatteesta on tullut Pekkalan mielestä kahle. Kun kahleista päästään eroon, niin asiat saisivat uuden luonteen, jota Pekkala itse kutsuu sosiaaliseksi.

Nykynäkökulmasta nuo Pekkalan ajatukset vaikuttavat tutuilta ja järkeenkäyviltä. Niitä ryydittävät Pekkalan pohdinnat Suomeen muuttavien karjalaisten ja inkeriläisten tulevaisuudesta. Heillä ei tule uudessa kotimaassa olemaan helppoa. Esimerkiksi karjalaiset saavat ”ryssän” leiman ja selvitäkseen he joutuvat kokemaan kovia.

 …

Palaan vielä Reinon sotaretken kokemuksiin. Ensimmäisen vainajan näkeminen saa hänet jo järkyttymään, mutta paljon rankempaa on edessä. Karmein hetki on, kun hänet pannaan ampumaan haavoittunut venäläinen sotavanki, jonka pakenevat bolševikit olivat jättäneet heitteille kylään. Joukkueen johtajana on Reinon inhoama, kovia otteita kaihtamaton kersantti Soppi, jonka silmätikuksi aralta vaikuttava Reino on jäänyt. Soppi tuntee erityistä mielihyvää kyykyttää Reinoa.

Soppi määrää Reinon saattamaan heikossa kunnossa oleva nuorukainen saunan taa ja ampua. Reino kalpenee, sillä kyseessä on samanmoinen kokematon nuorukainen kuin hän itse. Reino yrittää vastustella. Mieleen nousevat isän antamat opetukset: taistella ihanteiden puolesta, olla jalomielinen vihollista kohtaan eikä tehdä sellaista minkä omatunto kieltää. Sissisotaan nuo periaatteet eivät istu. Muut ryhmäläiset virnuilevat tai seuraavat korkeintaan ilmeettöminä tilanteen kehitystä. Paras kaveri Eero Kekonen on painanut päänsä alas. Tukea ei tule häneltäkään. Reinon maailma tuntuu hajoavan.  Keinot ovat vähissä. Niskuroinnista Reino voi menettää itse henkensä. Se on sissisodan henki. Siksi hän voi vain toteuttaa käskyn. Laukaus murtaa Reinon arvomaailman. Myöhemmät kokemukset eivät häntä enää samassa määrin järkytä, mutta ei hän tunteitaan menetä. Sissiretkestä tulee kuitenkin pelkkä selviämistaistelu. 

Kersantti Soppi jatkaa kiusaamistaan. Melko pian tuon jälkeen hän lähettää Reinon tiedustelumatkalle, jossa hiihdettävää on paljon. Reino yrittää kieltäytyä vedoten voimattomuuteen mutta taaskaan vetoomukset eivät auta. Onneksi hän saa edes paikallisen oppaan seurakseen.

Erään kerran hän joutuu ampumaan haavoittuneen kaverinsa, ettei tämä joutuisi punasotilaiden kidutettavaksi. Hän tietää, että punasotilaat voivat kiduttaa vankejaan todella raa’asti.

Eräässä kylässä on koskettavaa nähdä erään karjalaisen naisen suru. Suomalaiset ovat ryöstäneet hänet vieden hevosenkin. Nainen on liikkeellä pienen sylilapsen kanssa. Hän joutuu tarpomaan pakkasessa hankien keskellä kilometrikaupalla lapsensa kanssa. Kotikyläänsä päästyään hän huomaa lapsensa paleltuneen kuoliaaksi.  

Reino elää taistelusta ja retkestä toisen, kykenemättä nukkumaan. Välillä hän hortoilee unen rajamailla, lopen väsyneenä. Sissit ryöstävät kuolleita vihollisia avoimesti ja innoissaan. Omat vainajat tosin viedään Suomen puolelle haudattavaksi. Ruoan puute vie voimia. Ja kun ravinnostakin on pula, niin miesten kunto heikkenee.

…

Torikan romaanin luku VII alkaa hyvin dramaattisesti:

”Kaksi sissiä, karjalainen Semjonov ja suomalainen Tähtinen lähetetään tiedustelumatkalle Kuulahteen. Tähtinen palaa, Semjonov ei.

Punaiset yllättävät heidät. syntyy laukaustenvaihto kymmenen metrin välimatkalla metsätiellä. Semjonov haavoittuu vaikeasti ja joutuu vangiksi….”

Edelleen kerrotaan, että Tähtinen pääsee kasvot verisenä karkuun. Kun sitten mennään tarkemmin ottamaan selvää Semjonovin kohtalosta, saadaan järkyttävää tietoa. Semjonovin ruumis löydetään raadeltuna. Pää on isketty kaulasta poikki, kasvot ovat vääntyneet tuskasta, poskilla näkyy jäätyneitä kyyneliä. Rinta ja vatsa on viilletty auki. Jalat on leikattu irti, reisilihat on irrotettu luuta myöten. Puun runkoon on kiinnitetty viesti, jossa kaiken muun ohessa kerrotaan, että vastustajat ovat keittäneet reisilihat ja syöneet ne. Lisäksi viestissä on poliittinen viesti sisseille. karjalainen sissi nimeltään Makko Sivakka suomentaa viestin. Hän joutuu sen luettuaan raivon valtaan. Hän vannoo raatelevansa jokaisen kohtaamansa bolševikin. Reino ja muut suomalaississit vapisevat vihasta. Sotainen vimma täyttää mielen. He ovat silmittömän raivon vallassa valmiita hyökkäämään suurtakin vihollisjoukkoa vastaan. Komppanian johdolta tulee pian määräys, että asiasta on vaiettava, koska se aiheuttaisi tarpeetonta hämminkiä ja pelkoa. Reino ei sitä unohda. Ja sana kyllä kiertää.

Ja sitten taas mennään. Lepoon ei ole mahdollisuuksia. Reino on romahtamisen rajamailla. Hän toivoisi haavoittuvansa tai sairastuvansa.

Reino oppii tunnistamaan ihmisistä ”kuoleman värin”. Se on nähtävissä ennen kuolemaa eikä se johdu unen puutteesta tai rasituksista.  ”Olen nähnyt sen monen kasvoilla ennen taistelua enkä ole ihmetellyt, kun olen kuullut heidän kaatuneen.” Saman piirteen hän toteaa huomaavansa myös rauhallisissa oloissa.

Reino seuraa, kun Makko vieressä pilkkaa kahta sotavankia aivan kuin kyseessä olisi joku kissa-hiiri -leikki. Makko sylkee raivoaan.  Semjonovin kohtalo on tuoreessa muistissa ja nyt hän saa kostaa pilkaten samalla bolševismin aatetta. Mutta Jaakko – se yllä mainitsemani inkeriläinen – lopettaa tylysti kidutusleikin: hän ampuu vangin. Makko ottaa kohteekseen viereisen vangin, joka on gruusialainen.  Hän on jo työntämässä pistintä tämän vatsaan, kun taas kuuluu laukaus. Taas on Jaakko lopettanut vangin kärsimykset.

Tieto Semjonovin tapauksesta leviää kuitenkin koko komppaniaan. Ihmissyöntijuttu saa aikaan levottomuutta ja alakuloa. Heille yritetään vakuutella, ettei se ole totta, mutta turhaan. Kun tulee tieto, että vihollinen on lähtenyt suurella joukolla Muurmannin radalta rintamalle päin, pelko valtaa yhä enemmän alaa. Eräät ovat jo lähteneet karkuun ihmissyöntijutun vuoksi.

Käsittelen vielä tuota ihmissyöntijuttua. Torikan kirja on kuitenkin romaani ja voi aiheellisesti kysyä, voiko tapaus olla totta, vaikka taustalla ovatkin kirjailijan omat muistiinpanot.  Kuitenkin Vahtola kertoo Nuorukaisten sota -teoksessaan samanlaisesta tapauksesta (s. 393), joka siis tapahtui vuonna 1919 Aunuksen sotaretken aikana. Tuolloinkin uhri oli karjalainen mies, nimeltään Pekka Davidoff. Ruumis kaivettiin maasta ja suomalainen sotilas kirjoitti silminnäkijänä olleen punavangin kertomuksen muistiin. Tapausta todistamassa oli tanskalaisia lehtimiehiä, jotka ovat kuvanneet ruumiin. Kirjassa on kuva julmasti raadellusta ruumiista. En tohdi sitä tähän kopioida.

Tapaus on yksityiskohdiltaan erilainen kuin Torikan romaanissa mutta siinäkin punaiset syövät vastustajan lihaa tehtyään siitä ensin sopan. Siinä nimenomaisesti karjalaiset syövät toisen karjalaisen lihaa. Se kertoo tietysti ennen muuta silmittömästä vihasta, joka tuolloin itsenäisyyssodissa oli nähtävissä. Äärimmäisissä oloissa on sorruttu äärimmäisiin tekoihin. Elämän julmuus ja raakuus olivat paaduttaneet ihmiset. Davidoffin tapaus julmuudessaan hirvittävä senkin vuoksi, että hänet on nyljetty ensin elävänä. Sitten on maksa ja lihat irrotettu ja tehty niistä keittoa.

Minulla tulee tässä yhteydessä mieleen eräs vuoden 1921 Venäjän nälänhätään liittyvä ja kannibalismia käsittelevä kohta Orlando Figesin Venäjän vallankumousta käsittelevästä kirjasta (A People’s Tragedy; The Russian Revolution 1981-1924). Juuri tuon sissisodan aikoihin Venäjällä siis kärsittiin nälänhätää. Tuolloin äärimmäisessä tilanteessa sorruttiin myös ihmissyöntiin. Äärimmäisessä hädässä tai silmittömässä vihassa ihminen ei kykene ylläpitämään moraalisia periaatteitaan. Siitä on monenlaisia todisteita. Tuossa mielessä Karjalassa tapahtuneen ihmissyönnin voi ymmärtää.

Noista tilanteista ajatukseni johtavat kauemmaksi itään. Mieleen tulevat Kiinan historiassa vallinnut perinne. Siellähän hän vihollisen lihaa syötiin, jotta saataisiin niistä voimaa. Ja maksan syönnillä oli erityinen merkitys. No lisättäköön, että onhan suomalais-ugrilaisessakin perinteessä kannibalismia.

,,,

Romaanin lopussa Reinon astuessa kotipaikkakuntansa asemalle, Pekkalan kanssa junassa käydyt keskustelun ovat tuoreessa muistissa. Ne saavat mielen surulliseksi mutta pian suru häipyy ainakin hetkeksi. Hän yllättyy, kun nuorukaisia vastassa on runsas joukko tuttavia ja koulukavereita. Tieto paluusta on kiirinyt ja nuo kaksi urheaa Karjalan sissiä saavat oikein juhlavan vastaanoton. Reino itse ei enää kykene isänmaalliseen paatokseen. Isä ja äidin tapaaminen saa herkälle mielelle, mutta syleilyyn ei nuorukainen kuitenkaan taivu, vaikka haluaisi. Suojeluskuntapäällikkö on hämmentynyt, kun siviilivaatteet itselleen hankkinut Reino ei olekaan sotilaspuvussa. Luonnonhistorian opettaja – se täitutkija – on myös paikalla ja alkaa heti tivata, tuliko Karjalan metsissä jättitäitä vastaan. Kyynisyys on vallannut Reinon mielen ja sen saa lehtorikin tuta:

”Olen itse se täi. Elän vain ihmisten verestä. Liittäkää minut kokoelmaanne – harvinaisimpana lajina.”

Sen kuulevat hänen toverinsa ja tuon lausahduksen ansiosta Reino saa osakseen heidän vilpittömät sympatiat ja Eläköön-huudon.

Romaanissa siirrytään vuosia eteenpäin. Sissiretken raakuuksia muistellessa suru täyttää mielen. Yksi kohtaus on siitä jäänyt syvimmin mieleen - nuori punasotilas, jonka hän joutui esimiehensä käskystä ampumaan. Hän löysi rajan takaa henkisen veljensä, jolle ei sallittu elintilaa.