Elämäni runoutta II: Kiinan klassinen runous

Nyt jatkan kymmenkohtaista runous-sarjaani. Venäjän lyriikasta kertyi juttua niin paljon, että esittelin sen erikseen. Toiseen osaani ajattelin tuoda loput yhdeksän, mutta ei se onnistunutkaan. Päätin esitellä suhteeni Kiinan klassiseen runouteen pitemmän kaavan mukaan. Ja tulihan tästä aika pitkä tarina.  Kuvat ovat pääosin peräisin omilta Kiinan matkoiltani.

….

Kiinnostukseni Kiinan klassiseen lyriikkaan on saanut alkusysäyksensä Pertti Niemisen suomennoksista. Vähitellen kiinnostus on laajentunut, kun kiinalainen filosofia ja maan uskonnollinen perintö on tullut tutummaksi. Runous on kannustanut tutustumaan laajemmin Kiinan kirjallisuuteen. Ajan myötä myös perinteinen musiikki on alkanut kiinnostaa, aina Peking-oopperaa myöten. Ja myös maalaustaide nousee samasta perustasta. Kaiken tuon jälkeen paluu vanhojen runojen pariin on entistä innostavampaa. Sidos on ilmeinen.

Alun alkaen tärkeintä kiinnostuksessani on ollut kiinalainen maisema ja luonto. On kotipiha ja puutarha, on virtaava joki, jonka rannalla usein jätetään ystävän kanssa jäähyväisiä. On vuoristo, jonne haetaan hiljentymään. Katse suuntautuu usein ylös taivaalle, jossa voi havaita villihanhien suuntaavan joko pohjoiseen tai sieltä pois. On erilaisia värejä, tai vain harmaata sumua. Aistimailmaa täydentää linnunlaulu, tuulen humina tai kukkien tuoksu.  Sitten runoista nousee teemoina yksinäisyys, pohjaton suru, maailman ajattomuus. On pieniä yksityiskohtia mutta katse kääntyy laajempaan horisonttiin. Mutta on sieltä löytynyt myös ihmiselämän ilon hetkiä. Silloin yleensä nautitaan viiniä ja humallutaan. Mutta tuntuu kuin siinäkin on aina mukana hieman melankolinen sävy. Vaikka ajan myötä olen kohdannut paljon myös toisenlaisia tuntoja, nuo ensivaikutelmat tuntuvat aina maisemakuvasta pilkistävän.

…

Kun noin 15 vuotta sitten menin ensi kerran kiinaan, kiinnostukseni kiinan kieleen ja kiinalaiseen kulttuuriin sai potkua eteenpäin. Tässä vaiheessa totean, että en varsinaisesti ole koskaan oppinut lukemaan kiinaa, kirjoitusmerkkejä olen oppinut mutta nyttemmin ne lähes unohtanut. Pinyin on ollut minun tukenani. Hankin käsiini kiinalaisia runoantologioita, joissa runojen lukemista helpotti pinyin-teksti ja joissa oli mukana englanninkieliset käännökset ja selitykset. Muutamassa kirjassa oli lisäksi cd, joka mahdollisti runojen kuuntelun. Näin avautuivat alkuperäisten runojen loppusoinnut. Etualalla oli Tang- ja Song-dynastioiden ajan runous. Vanhempaankin runouteen tutustuin mutta uudempaan vain satunnaisesti. Yksi kirja edusti Song-dynastian jälkeisiä runoilijoita, siitä en saanut mitään otetta.  Tykkäsin lukea runoja ääneen, yritin niitä myös vähän kiinan kielisestä asusta suomentaa mutta se tyrehtyi alkuunsa.

Sen muistan, että vertailin muutamaa Pertti Niemisen suomennosta alkuperäisiin ja kiinalaisten luomiin englanninnoksiin.  Silloin viimeistään. opin arvostamaan Niemisen taidokkuutta. Hän tuntuu perehtyneen runojen taustoihin. 

Kaivoin noita kirjoja aivan tämän juttuni vuoksi esille. Löysin niistä merkintöjäni. Tuolloin en välittänyt runoilijoiden nimistä. Nyt huomasin, että tutut runoilijat sieltä löytyivät - oikeastaan ne, joista kerron alempana. Hieman ristiriitaisin tuntein noita kirjoja selailin. Jälleen kerran pitkäjänteisyyteni lopahti. Runoharrastus tosin jatkoi suomennosten parissa. Noiden kiinankielisten runojen parissa kiintymykseni kiinalaiseen luontolyriikkaan syveni, osa sydäntäni sai otteen perinteisen kiinalaisen lyriikan sielunmaisemasta.

Aloin myös yhä keskittyneemmin kuunnella perinteistä kiinalaista musiikkia. Vanhat soittimet tulivat tutuiksi, kuten qin, guqin, pipa ja erityyppiset huilut (dizi, xiao, xun). Musiikin melankolia vei mukanaan samaan maailmaan kuin lyriikkakin. Kerran kävin kuuntelemassa, kun eräs guqin-mestari kertoi soittimestaan ja sen perinteestä. Sain mahdollisuuden kokeilla soitantaa, se oli yllättävän rankkaa. Myös jousisoittimiin tutustuin, olenhan teini-iässä soittanut viulua. Kerran lähes ostin kaksikielisen erhun.

Tässä yhteydessä totean, että olen toki lukenut myös uutta lyriikkaa. Se ei samalla tavalla puhuttele ja keskitynkin nyt perinteiseen runouteen. Klassisen runon perinne on jatkunut aivan viime vuosiin asti. Olihan esimerkiksi Mao Zedong erään perinteisen runotyylin arvostettu taitaja. Mainittava on sekin, että mm. mantšuhallinnon vallan alla Xing-dynastian aikana on tehty arvokasta työtä vanhan perinteen talteen saamiseksi. Toki kaunokirjallisuuden suosion kasvu varsinkin Ming-dynastian aikaan (1368-1662) toi kirjalliseen kulttuuriin muutoksen tuulia, kirjallisuudessa ns. puhekielinen tyyli pääsi vallalle.

…

Guilin

Vaikka alkuun en runoilijanimiin ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, niin myöhemmin kyllä heidänkin elämänvaiheistaan aloin enemmän kiinnostua. Ketään yksittäistä runoilijaa en kuitenkaan edelleenkään halua nostaa suosikikseni. Kiinan historia ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat saaneet runoilijoiden ja heidän tuotantonsa kautta osaltaan konkreettisempaa alustaa. Näkökulma on siis laajentunut, kiitos Niemisen ja muidenkin suomentajien runojen taustaselvityksistä.   Monenmoiset Kiinan historiaan liittyvät tarinat ja kiinalainen mytologia ovat niin ikään tulleet tätä kautta tutuiksi.

Runojen kirjoittaminen sisältyi vanhaan virkamiestutkintoon. Näin ollen vanhan Kiinan virkamiehet olivat kaikki myös runoilijoita. Monet nimekkäimmistä runoilijoista eivät kuitenkaan ole korkeissa viroissa viihtyneet. He ovat joutuneet epäsuosioon tai muuten vain viinin juonti ja vapaa elämä tai kenties erakkoelämä on kiehtonut enemmän kuin tuulinen virkamiehen ura. Ja on muutama, joka ei ole onnistunut virkatutkintoa suorittamaan. Lopulta kai verrattain harva runoilija ei ole edes pyrkinyt virkamiesuralle. Yleensä tässä yhteydessä mainitaan Li Bai (hänestä enemmän alempana). Ja luonnollisesti on myös jokunen naisrunoilija.

Yleistän hieman yksittäisen runon maailmaa. Sieltä voi erottaa näkökulman tai perspektiivin muutoksen. Kuvataan jotain lähietäisyyden ilmiötä luonnosta ja ihmiselämästä. Samaan kuvaan tuodaan laajempi perspektiivi. Katse siirtyy esimerkiksi joelle, taivaalle tai vuorelle. Yksilö aivan kuin sulautuu maisemaan ja toisaalta esimerkiksi taivaalla lentävät villihanhet tulevat osaksi ihmisen omaa lähikokemusta. Elämässä saattaa olla ristiriitaisia tunteita ja usein syvää surua mutta samalla ihminen sulautuu laajempaan kokonaisuuteen, äärimmilleen ajateltuna maailmankaikkeuteen. Suru tai muu tunne voi saada laajemmat mittasuhteet tai sitten runon luoma kuva saattaa osoittaa yksilön pienuuden. Taustalta voi löytää myös buddhalaisen ajatuksen.

Xuangshan

Kiinan uskonnollinen perinne tuo oman värinsä runoihin. Sitä on valaissut nuoremman polven kääntäjä ja buddhalaisuuden asiantuntija Tero Tähtinen. Runossa - aivan kuin kiinalaisessa maalauksessa -  on usein tyhjää tilaa. Se lienee tulee ilmi tuossa laajemmassa perspektiivissä, jossa ihmisen pienuus tavallaan korostuu.  Toinen seikka on perinteeseen erottamattomana kuuluvat viisaat ja tietäjät. Yksilö esimerkiksi nousee vuoristoon tapaamaan erakkomunkkia kysyäkseen neuvoa, mutta löytääkin vain tyhjän mökin.

Tuon esimerkin. Se on Pertti Niemisen suomentama Chia Taon runo Viesti erakolle, jota en ole tavannut.

Kysyin opetuslapselta männyn alla,/ hän vastasi: mennyt yrttejä keräämään/johonkin vuorten keskelle,/ mutta pilvien läpi en näe, minne. (Veden hohde, vuorten värit, s. 236)

Tässä on toinen esimerkki samasta teoksesta (s. 142). Kyseessä on runoilija Meng Haoranin muistolle kirjoitettu Wang Wein runo:

Vanha ystävä, en näe sinua enää./Päivästä päivään Han-joen vedet virtaavat itään/ mutta kun kyselen Hsiang-yangin vanhusta: / autiot ovat ovat Ts’ai-choun virrat ja vuoret.

Tämä tosin on luotu kuolleesta ystävästä mutta samaa perinnettä se noudattaa. Nieminen käyttää nimissä vanhaa kirjoitusasua, mikä hieman hämää. Tero Tähtiseltä löytyy sama runo ja hän puhuu ”Xiangyangin vanhuksesta” ja ”Caidzhoun vuorista ja joista”. Lisäksi Tähtisellä on kyse Jangtse-joesta.

…

Ennen kuin siirryn lähemmin runoesimerkkeihin ja yksittäisiin runoilijoihin, kerron hieman käyttämästäni kirjallisuudesta. Luettelo on kirjoitukseni lopussa. Kaksi keskeisintä teosta on syytä todeta tässä vaiheessa. Pertti Niemisen antologiaan Veden hohde, vuorten värit vuodelta 1988 on koottu Niemisen aikaisempia runosuomennoksia. Se sisältää myös laajan johdannon ja runojen kommenttiosion. Teos on ollut minun porttini Kiinan runouteen. Tero Tähtinen on nuoren polven suomentaja, jonka luontorunouden antologiaan Hiljaiset vuoret, kirkas kuu vuodelta 2016 olen perehtynyt vasta hiljattain.

Kuten yllä jo totesin, nimiin en ole paljoa tuijottanut, paremminkin tietyt ajanjaksot ovat kiinnostaneet. Aivan vanhimmat eli Laulujen kirjan runot eivät ole niitä, joihin ensimmäiseksi tartun. Sieltä kuitenkin löytyy vankkaa pohjavirettä. Vanhimpien runojen luontokuvaus ja yksinäisyyden tunnot saavat mielen herkistymään. Ajanlaskumme alkuvuosiin siirryttäessä kiinnostus nousee. Jo 200-400-luvuilla on vastaan tullut helmiä. Taitaa mennä toistoksi, kun totean Tang-dynastian kausi 618-907 on runouden kulta-aikaa, ja oikeastaan se on jatkunut siitä muutaman vuosisadan eteenpäin.

Vanhin runoteos on konfutselaiseen kaanoniin kuuluva Shih ching (shijing) eli Laulujen kirja . Laulut ovat syntyneet vuosina 1100-700 eKr. Toivo Koskikallion luoma Kalevala-mittaa jäljittelevä suomennoskokoelma on minulle varsin outo ja jopa kiinalaisuudesta vieraannuttava lukukokemus. Onneksi myös Pertti Nieminen on luonut teoksesta oman kokoelmansa. Sieltä löytyy ihastuttavaa rakkauslyriikkaa sekä mm. legendoja ja riittilauluja. Tuon ajan runoilijat olivat vielä anonyymejä. Ensimmäinen varsinainen suuri runoilijanimi liittyy Zhou-dynastian Taistelevien läänivaltioiden aikaan 475-221 eKr. Hän on Qu Yuan. Hän syntyi erään arvion mukaan 343 ja kuoli wikipedia mukaan 278 eKr. Hänen lyriikkaansa en ole ainakaan tietääkseni tutustunut. Kiinnostavinta tässä yhteydessä hänen elämäänsä ja kuolemaansa liittyvät myytit. Hän kuului Chun hallitsijasukuun ja joutui lopulta poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkotukseen Jangtse-joen pohjoispuolelle. Hänen kerrotaan hukuttautuneen tuohon jokeen. Hänen ruumiinsa etsimisestä on saanut alkunsa ns. lohikäärmeveneiden juhla, joka nykyisin on Kiinan kansallinen juhlapäivä. Päivää vietetään kuukalenterin viidennen kuun viidentenä päivänä. Meidän kalenterimme mukaan se on yleensä kesäkuussa. Tuolloin järjestetään lohikäärmevenekilpa-ajot ja syödään erityistä pyramidinmotoista zongzi-riisikakkua. Lohikäärmeveneet kuvastavat yritystä pelastaa runoilija ja noiden kakkujen avulla yritetään saada kaloja jättämään runoilijan ruumis rauhaan. Minulle tuo tarina kertoo ainakin sen, kuinka tärkeä asema runoilijoilla on ollut Kiinassa jo vanhastaan.

Qu Yuan on yksi Chu ci -kokoelman eli Chun laulujen kirjoittaja. Ne on kirjoitettu noin 500 vuoden aikana ajanlaskumme taittuessa alkuun. Ne on luotu etelässä ja Pertti Seppälän mukaan (Kiinan kulttuuri -teoksessa) ne edustavat Laulujen kirjaan verrattuna romanttisempaa perinnettä. Siellä on šamanistisia sävyjä ja myös jatkuva sodankäynti on jättänyt niihin leimansa. Laulujen kirjaan on heijastunut optimismi ja kukoistava valtakunta, Chun lauluissa on jo epätoivoa, yhteys hallitsijaan on poikki. Seppälää lainaten siellä on kuultavissa ”virasta erotetun ihmisen uhmakas ääni”. Noita virasta erotettujen elämäntuntoja saamme lukea enemmän myöhempien vuosisatojen runoista.

 Meidän ajanlaskumme aikana ensimmäinen keskeinen ja minunkin tuntema runoilijanimi on Tao Yüan-Ming (Yuanming, myös Tao Qian; v.365-427). Hänen lyriikkansa on tullut tutuksi paitsi Pertti Niemisen kokoelmista, myös Tero Tähtiseltä. Niemisen suomentamat Palaan asumaan maaseudulle ja yksi osa runosarjasta Viiniä juodessa löytyvät myös Tähtisen luontoruno-kokoelmasta Hiljaiset vuoret, kirkas kuu (s. 48-51). Edellisen otsikkona Tähtisellä on iskevämpi Palaan peltojen keskelle. Hän on selvittänyt kiinnostavasti käännöstensä taustoja ja sanavalintoja. En ala Niemisen ja Tähtisen tuotoksia nyt tarkemmin arvioida, siihen eivät taitonikaan taida riittää. Kiva niitä on kuitenkin verrata. Se paljastaa taas kerran hieman myös sen, millaista salapoliisintyötä klassisen kiinalaisen runouden lukeminen on. Totean sen verran, että Tähtisen etuna on vahvempi kielellinen perusta ja nykyajassa mitaten tuoreempi tulkinta, Niemisen suomennoksista puolestaan aistin runoilijan äänen. Tao Yüan-Mingin lyriikasta aistii runoilijan herkän luontosuhteen. Myös yksinäisyyden ja vaatimattoman elämäntavan tunnot nousevat sieltä pintaan.

Meng Haoranin nimi (689 -740) tulee vastaan muutamassa runossa. Hän on ollut monelle esikuvana. Toistaiseksi hänen lyriikkansa on jäänyt minulla vähälle huomiolle. Hän on luonut ns. vuoristorunoutta. Nyt vanhoja kirjasia selatessani huomasin, että olen aikoinani siihen tutustunut englanniksi.  Samaa voin sanoa Wang Weistä (701-761). Oikeastaan häntä olen yrittänyt ymmärtää myös kiinaksi. Eräitten vanhojen merkintöjeni perusteella olen joskus ponnistellut ahkerasti parin Wang Wein runon parissa mutta ei siitä kuitenkaan ole paljoa mieleen jäänyt. Toistaiseksi tuntemukseni hänen lyriikasta on vähäistä mutta uskon sen korjaantuvan.

Pertti Seppälä on suomentanut laajalti Wang Wein runoutta ja kertonut hänen elämänvaiheistaan. Wang Wei oli myös maisemamaalari ja pipan soittaja. Hän oli sekä virkamies että erakkomunkki. Hän pyrki työuransa lomassa viettämään mahdollisimman paljon aikaansa vuorilla yksinkertaista elämäntapaa noudattaen. Seppälän mukaan hän oli tavallaan osa-aikainen erakko. Vaimonsa kuoltua hän ei mennyt uusiin naimisiin ja keskittyi buddhalaisuuteen. Seppälä on käsitellyt mm. radiossa laajemminkin erakkomunkkien elämää. Ja olenpa käynyt häntä kuuntelemassa myös yleisöluennolla.

Vuosina 701-762 elänyt Li Bai (Li Po, Li Bo) on kai kansainvälisesti tunnetuin vanhan Kiinan runoilija.   Häntä on käännetty monille eri kielille ja Pertti Niemisen esittelytekstin mukaan hänestä on julkaistu Euroopassa elämäkertoja.  Tuon voin vahvistaa, sillä olen hankkinut hänestä tehdyn venäjänkielisen elämäkerran. Kiinnostava se toki oli, mutta en kyllä saanut sitä luettua loppuun saakka. Hänen elämänvaiheittensa yksityiskohtainen selvittely alkoi vähitellen uuvuttaa eikä runojen venäjännösten analyysikaan minulle mitään antanut. Kiinalaiset mainitsevat hänet muiden aikansa merkittävien runoilijoiden rinnalla mutta eivät aseta häntä länsimaiden tapaan muiden yläpuolelle.

Li Bai on lukemani perusteella jonkinlainen runon luonnonlapsi. On niitä, jotka hioivat tarkkaan tyyliään, mutta Li Bailta kaikki kävi luonnostaan, kun vain mielikuvitus pääsi lentoon.  Hän tuntuu olleen aikansa romanttinen boheemihahmo, niin ainakin länsimaiset lukijat ovat Niemisen mukaan hänet kokeneet. Kiinalaisia tuntuu kai häiritsevän hänen moraalinsa. Nieminenkin vahvistaa, että hän oli juoppo ja irstailija (”kenties murhamieskin”, hän toteaa). Hän kuitenkin heti lisää, että hän oli ennen kaikkea runoilija. Noita puolia kiinalaisten on ollut vaikea pitää erillään.

Hän lähti parikymppisenä kotoaan eikä palannut sinne takaisin. Hän oli aikansa seikkailija ja jopa renttu mutta hän eli myös jonkin aikaa erakkona. Hän on tunnetuista runoilijanimistä ainoa, joka ei ole yrittänytkään suorittaa virkatutkintoa. Hän tosin tuli valituksi virkaan kulttuurialan Hanlin akatemiassa mutta akateemikon ura loppui lyhyeen, koska hänen vapaa käytöksensä ja juopottelunsa herätti siinä määrin pahennusta. Li Bain runoutta sisältyy myös Tero Tähtisen kokoelmaan. Hän toteaa Li Bai olleen räiskyvä persoonallisuus, jonka värikäs ja suggestiivinen runous puhuttelee edelleen. Hänen kuolemaansa liittyy romanttisväritteinen legenda. Hän hukkui yrittäessään humalassa syleillä Kuun kuvajaista Jangtse-joen pinnalta.

Li Bai

Itse olen Li Bain luontolyriikkaan ihastunut mutta en sen enemmän kuin monen muunkaan. Hänen elämäntarinansa alkoi kiinnostaa ja siitä se lähti.  Kun jokin aika sitten sain käsiini Tähtisen antologian, niin kiinnostus alkoi taas elpyä. Se johtuu lähinnä siitä, että Tähtisen ja Niemisen suomennoksista löytyy muutama sama runo. Lisäksi Tähtinen on valinnut kokoelmaansa muutaman hienon pienimuotoisen tunnelmakuvan. Varsinkin Suru jadeportailla (s. 93) saa hiljentymään:

Jadeportaille on tiivistynyt hohtavaa kastetta,/ joka päättymättömän yön aikana kastelee sukkani./ Lasken ohuen kristalliverhon alas/ ja tuijotan sen lävitse syksyn kuuta.

Kommentissaan Tähtinen selventää, miltä kristalliverho on saattanut näyttää. Viimeisen säkeen pitäisi viitata sekä kuunvaloon että runossa näkymättömään palatsin naiseen. Runoilija ajattelee noita molempia ja suomentaja on ollut ratkaisemattoman ongelman edessä.

Tarkastelen Niemisen ja Tähtisen kokoelmien neljää yhteistä runoa. Keskustelua vuoristossa (s. 175) on Niemisen mukaan itse asiassa Tuomas Anhavan alkuperäinen käännös. Tähtisellä otsikkona on Keskustelu vuorella (s. 79). Runossa on neljä säettä, jossa kertoja-minä seuraa hiljaa kuinka persikankukka ui virran mukana kadoten näkyvistä. Viimeinen säe vie ajatukset äärettömyyteen: ”On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla. Tähtisen suomennoksessa runollinen ilmaus on kielikuvaltaan hieman arkisempi. Kun Niemisellä (Anhavalla) noustaan korkealentoisiin sfääreihin, niin Tähtinen puhuu ”taivaan ja maan” sijaan lakonisesti vain ”toisesta todellisuudesta”. Samanlaista painotusta on verrattaessa ilmauksia ”sydämeni rauhassa” ja ”mieleni on tyyni”. Itse ajattelen myös sitä, olisiko tuossa korkealentoisuudessa kuitenkin enemmän Anhavan vaikutusta.

Seuraava runo on Istun yksikseni Jingting-vuorella (Niemisellä Ching-tingin vuorella). Siinä runoilija-minä ja vuori katselevat toisiaan. Tähtisen suomennoksessa on mielestäni aika keskeinen loppusäe, joka Niemiseltä puuttuu: ”kunnes vain vuori on jäljellä”.  Tähtisen suomennoksessa siis runoilija tavallaan lakkaa olemasta, tai ehkä vain sulautuu maisemaan. Tuo kohta tekisi mieleni selventää suomentajalta, jos se olisi mahdollista. Jingting-vuorta kutsutaan runouden vuoreksi. Tuosta linkistä avautui tällainen kuva. Nyt vasta tajusin, että olohuoneeni seinällä on sitä paljon muistuttava vuoristomaisema. Ilmankos sitä joskus unohdun tuijottamaan.

Jäähyväiset Meng Haoranille keltaisen kurjen tornin luona on seuraava runo, nelisäkeinen. Tuo otsikko on Tähtiseltä (s. 85), Niemisen versiossa (s. 166) se hieman poikkeaa. Meng Haoranin olen jo yllä maininnut. Hänen lyriikkaansa löytyy niin Niemisen kuin myös Tähtisen kääntäminä. Hän on ollut Li Bain ja Wang Wein arvostettu ystävä ja esikuva.

Keltaisen kurjen torni on Jangtse-joen varrelle rakennettu rakennus, johon liittyy paljon legendoja. Sen sijaintipaikalla on yhteys näiden päivien hyvin surulliseen tapahtumaan. Sen nykyversio sijaitsee Wuhanissa, jossa parhaillaan taistellaan urheasti tai kenties myös epätoivoisesti korona-viruksen leviämistä vastaan. Näin olen onnistunut saamaan liitetyksi meidän päiviemme järkyttävän tragedian tällaiseen ajattomaan aiheeseen.  Torni on monta kertaa hajonnut mutta se on aina rakennettu uudelleen. Nykyisin se on suurkaupungin yksi tärkeä nähtävyys.

Niemisen suomennos on hieman tiiviimpi ja sulavampi. Hän toteaa kolmannessa säkeessä, kuinka ”Yksinäinen purje häipyy: varjo tyhjään, jadenvihreään.” Tähtinen on koruttomampi: ”Yksinäisen pursi katoaa hitaasti sinen sekaan.” Tuohon ”jadenvihreään” kiinnitin ensiksi huomioni.  Käännöseroja en havaitse, vaikka Nieminen jättääkin  Yangdzoun mainitsematta. Loppusäkeessä voi taas havaita Niemisen runoilijan taidot: ”Vain Jangtsen näen, taivaanrantaa kohti virtaavan.”

Sitten on vielä runo Ystävää saattamassa (Nieminen s. 160, Tähtinen s. 97). Verrattaessa on kiva huomata, kuinka samasta runosta saa niin erilaiset versiot, löytämättä ristiriitaisuuksia. Tästä runosta pidän erityisesti, tällä kertaa ehkä enemmän Tähtisen versiosta.

Seuraava Tang-kauden runoilijanimi on Po Chü-i (772-846). Pyrin nyt käyttämään hänen nimestään nykyisin vallitsevaa kirjoitusasua Bai Juyi. Hänen runojaan olen lukenut Pertti Niemisen kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan. Minulla on vuonna 2015 julkaistu painos, jonka olen jostakin alennusmyynnistä ostanut viidellä eurolla. Runoilijan esikuvana on ollut yllä mainittu Tao Yanming. Hänellä on kyllä myös protestirunoja mutta minut herkistää hänen kosketuksensa luontoon. Kokoelma saa alkunsa näin:

”Kukka. Ei kukkaa./ Usvaa – eikä usvaa./ Yösydännä tulee,/ aamun sarastaessa lähtee,/ tulee niin kuin keväinen uni,/ viipyy vain hetken, hetken,/ menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.”

Tuossa tunnelmassa on juuri sitä, mikä saa minut palaamaan kiinalaisen lyriikan pariin. Runon on suomentanut myös Tähtinen (s. 135), mutta se ei minua sytytä. Bai Juyi kirjoitti suomentajien mukaan helppotajuisesti ja runot ovat myös sujuvasti kääntyviä. Tähtisen mukaan niissä on ”koreilematon olemus”. Hän mainitsee myös hänen buddhalaisuutensa. Bai Juyi vietti elämänsä viimeiset vuodet Xiangshan-temppelissä Unescon maailmanperintökohteena olevien Longmenin luolien lähistöllä.

Bai Juyilla on kaksi Niemisen suomentamaa pitempää runoa, joiden vuoksi olen oikeastaan hänet tähän kirjoitukseeni valinnut. Ne ovat Laulu luutusta ja Laulu loputtomasta murheesta. Luuttu viittaa kiinalaiseen luuttua muistuttavaan pipa-soittimeen. Kuuntelen paljon perinteistä kiinalaista musiikkia ja siksikin tuo runo vetää minua puoleensa. Se kertoo tapauksesta, kun runoilija saattaessaan eron hetkellä haikeana vierastaan kuulee kaukaa pipan säveliä. He yrittävät yrittämistään saada soittajaa heidän luokseen soittamaan.  Se lopulta onnistuu mutta  - kiinalaisen lyriikan numeromystisiä ilmaisukeinoja käyttäen - vasta ”tuhannen pyynnön, kymmenentuhannen kutsun jälkeen”. Soittajana on nainen, joka peittää soittimellaan puolet kasvoistaan. Runossa kuullaan sykähdyttävä kuvaus soitosta ja soittimen kieliä hivelevien sormien herkkyydestä:

                             ”Paksut kielet humisivat kuin kärsimätön sade, ohuet kuiskailivat salaa.”

                             ”…sävelet kietoutuivat toisiinsa, isot ja pienet helmet putoilivat jademaljaan.”

Sitten soittoa verrataan kuhankeittäjän laulun solinaksi. Kuvataan kuinka  ”lähteen vesi syöksyy kosken tummaan nieluun” Välillä ”tumma suru verhoaa sävelet”. Ja lopussa ollaan taistelun melskeessä ratsumiehineen ja tikarien kalskahteluineen. Viimeinen sointu on kuvattu voimallisesti vertauksella ”kuin silkki olisi revennyt”.

Tuon jälkeen soittaja kertoo runossa elämäntarinansa. Se on loistoa, mainetta, riemua, sotaa, katkeruutta, itkua, vanhenemista. Kertomus saa myös runoilijan purkautumaan omasta elämästään. Nainen soittaa vielä, nyt ”entistä kiihkeämmin, tuskaisesti”. Se saa kuulijat purkautumaan itkuun. Loppusäkeissä Bai Juyi viitannee itseensä: ”Ja kiihkeimmin itki Chiu-chiangin virkamies, itki sinisen viittansa märäksi.” Runoon liittyvä kuva löytyy täältä.

Runon Laulu loputtomasta murheesta taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta. Tuon laajan runon Nieminen suomensi vuonna 1990, kun Helsingissä vieraili kiinalainen kun-oopperaseurue. Se esitti tuohon tarinaan pohjautuvan näytelmän.

Kirjoitukseni viimeinen merkittävä runoilija on Su Shi, joka on käyttänyt myös nimeä Su Dongpo (1037-1101). Hän on Tähtisen suosikkeja mutta häneltä myös Pertti Nieminen on julkaissut kaksi kokoelmaa (Sateen jälkeen ja Tuhkapensas ja krysanteemi). Mielestäni Sateen jälkeen on todella hieno eheä kokoelma. Se on laulurunoutta ja runot todellakin tuntuvat soivan kirkkaana. Kokoelman yhteydessä Nieminen käyttää runoilijasta vanhaa kirjoitustapaa.  Su Dongpo oli aikansa yleisnero. Hän oli paitsi tuottelias runoilija,  myös kalligrafi ja taidemaalari. Hän oli yllä mainitun Tao Yüan-Mingin suuri ihailija.

Yksi laaja runosarja ansaitsee erityismaininnan. Se liittyy kuuluisaan Punaiseen kallioon (engl. Red Cliff), jonka luona käytiin Kolmen kuningaskunnan perustamiseen johtanut taistelu vuonna 209 (Punaisen kukkulan taistelu).  Su Dongpo teki matkan noille taistelupaikoille. Hän kirjoitti matkastaan kaksi kirjoitusta (s. 344-348). Nieminen tosin lisää, että tosi asiassa oikea taistelupaikka oli kymmeniä kilometrejä idempänä. Se ei kuitenkaan himmennä Su Dongpon suoritusta. Hänellä on myös laulullinen runo Mietteitä Punaisella kalliolla (s. 343). Itse olen lukenut tuosta taistelusta ja nähnyt mm. siitä tehdyn varsin kuvauksellisen ja näyttävän mutta lopulta hengettömän nykyelokuvan (Red Cliff). Wikipedian mukaan se on Aasian elokuvahistorian kallein tuotanto. Olen tainnut nähdä tuosta taistelusta myös perinteisen Peking-oopperan.

Su Dongpon runojen aiheina on traagisia tarinoita. Yksi niistä on tarina naisesta nimeltä Panpan. Se liittyy mystiseen pääskytorniin. Panpanista tuli pääministeri Changin vaimo. Tämän kuoltua hän vietti loppuelämänsä – lähes kaksikymmentä vuotta – puolisoaan surren yksin pääskytornissa. Runoilija harhailee ympäristössä, kiertelee puutarhan polkuja ja löytää vain hiljaisuuden:

Me tuijotamme menneisyyteen,/  suremme tulevaa aikaa/ ja vertaamme niitä keskenään./ Keltainen torni hohtaa yössä…   (s. 336-337)

Su Dongpon runoista löytyy koskettavia havaintoja. Laulu pajunkukasta (s. 338-339) Päättyy seuraaviin pysähdyttäviin säkeisiin:

”Katso tarkkaan jälkiä maassa:

eivät ne ole pajunkukkia,

eron kyynelten jäljet.”

Kokoelma Sateen jälkeen tuo monta upeaa lukuhetkeä. Aina kyse ei ole pelkästä romanttisesta kaipuusta.   Runo Avuttomasti humalassa (s. 61) päättyy seuraaviin säkeisiin:

”…Kun heräsin, en löytänyt sanoja.

Tämä elämä on kuin levoton pyörretuuli;

milloin sekin pysähtyy?

Koti lounaassa;

kauan sitten minut sieltä tempaistiin

ja tyrkättiin kaakkoon.”

Sävelmään Bodhisattva-muukalaiset (s. 57) runoilija on luonut seuraavat säkeet:

Tuuli pyörii, henget ratsastavat,/ pilvet avaavat ovensa./ Myöhäinen yö: kuunsirppi laskee,/ linnunrata kiertyy./ Säpsähdän unessa./ Aamulla kuuluu räystäältä/ sateen ropina./

Tapaamme huolia vailla;/ jo kauan olemme jakaneet/ vanhojen päiviemme arkihuolet./ Kaiken jälkeen/ en kaipaa ihmisten maailmaan,/ihmisten maailmassa/ päivä on kuin vuosi.

…

Liitän kirjoitukseeni vielä muutaman lainauksen Niemisen antologiasta. Ne kertovat runouden kielikuvien monipuolisuudesta. Kaikki liittyvät Tang-kauteen.

”…yhden kenraalin maine perustuu/ kymmenentuhannen miehen kuivuneisiin luihin.” Tsao Sung (s. 267).

Eteläisen Tang-kauden viimeinen kuningas Li Yü purkaa tuskaansa vaimonsa kuoleman jälkeen (s. 275):

”Krysanteemi avautuu,/krysanteemi painuu umpeen,/ pohjolan villihanhet lentävät korkealla./ armaani vain ei palaa./ Oviverholla liikkuvat yksin tuuli ja kuu.”

Runon tyypillisyyttä edustaa nuo villihanhet, jotka kertovat vuodenajan vaihdosta.

Seuraavat kaksi runoa tuovat naisnäkökulmaa. Ensimmäisen otsikkona on ”Kaipaan rakasta miestäni” (s. 269). Siinä taitaa kuitenkin olla sarkasmia. Kirjoittaja on Ko Ya-er, josta ei paljoa tiedetä.

Takkuisten hiusten solkina takiaisia. Harvinaistako?/ Puuvillahame on sama, joka ylläni menin naimisiin./ Seesaminsiemenet pitäisi kylvää; ei ole kylväjää./Hänen pitäisi olla kotona jo, mutta ei häntä vain näy.

”Syksyn neito” Tu Ch’iu-niang joutui puolestaan 15-vuotiaana erään keisarin hovissa toimineen jalkavaimoksi. Nelisäkeisen runon otsikkona on Kullalla kirjailtu puku (s. 237).

Rohkaise mielesi: älä sääli kultalankaista pukuasi,/ tartu kiinni nuoruutesi vuosiin!/ Auetessaan kukka on kaunein – poimi se silloin!/ älä odota kunnes oksat on poimittu tyhjiin.

Yao Danin kirjoittamasta Kiinan kirjallisuuden historiateoksesta

…

Loppuhypähdys

Loikataan lopuksi nykyaikaan ja hylätään perinteisen runouden kaavamaisuus. Tämän esimerkin myötä haluan ensiksikin kertoa, kuinka runous elää edelleen kiinalaisten mielissä. Toiseksi esimerkki kertoo kuinka eräs kiinan kielen erityisseikka voi tuoda runoonkin uuden yllättävän merkitystason. Kunhan sen vain pystyy oivaltamaan.

Kiina on ns. toonikieli. Se mitä toonia puhuttaessa käytetään, vaikuttaa olennaisesti sanan merkitykseen.  Esimerkiksi ”ma” voi tarkoittaa äitiä, hamppua tai hevosta. Kirjoitusmerkki on jokaisessa tapauksessa eri. Sanan merkitykseen siis vaikuttaa se, äännetäänkö vokaali tasaisena korkeana, nousevana, laskevana tai sitten äänne ”koukaistaan” alas ja heti sitten ylös. Noista tooneista riippuen sanan merkitys voi muuttua. Tooni on erotettava intonaatiosta, joka koskee lausetasoa. Runossa toonin ilmaiseminen voi olla joskus vaikeaa. Vielä vaikeampaa se on laulussa. Tuolloin on luotettava kontekstiin.

Rauno Sainio on suomentanut nuoren kirjailijan Han Hanin romaanin Kolme porttia. Alkuteos on ilmestynyt vuonna 2000, suomennos vuonna 2014 (Basam Books). Kyse on kulttimaineen saaneesta nuorisoromaanista, jonka Han Han taisi tuoda nettiin pienissä osissa ennen kuin teos julkaistiin kokonaisena. Romaanissa on oiva esimerkki siitä, miten tooneilla voi kiinan kielessä taitavasti jippoilla.   Suomentaja Rauno Sainio on selvinnyt haasteellisesta tilanteesta hienosti. 

Kolme nuorta menee halpaan ruokalaan syömään ja havaitsevat pöytään kirjoitetun runon. Yksi nuori lukee sen kirjoitusasun mukaan.  Pöytään on kirjoitettu seuraava teksti:

Lepäävä kevät

Lepäävä luumu ja tuoksuva kukka

lepään keskipäivää maalaten

kalat suutelevat lepäävän kiven vettä

lepäävä kivi vastaa kevään vehreydellä.

Koska nuoret harrastavat runoja ja varsinkin kun yksi heistä haluaa tehdä ryhmän tyttöön vaikutuksen, hän alkaa välittömästi tehdä hieman näsäviisaasti sen sävelrytmistä ja sanavalinnoista analyysia. Sitten he lukevat runoa ääneen etsien oikeaa lausuntatapaa. Kas kummaa, kolmikon tyttö oivaltaa pian runoon liittyvän jujun ja purskahtaa punastuen nauruun. Pian sen huomaavat toisetkin. Runon voi lausua toisinkin, vastoin kirjoitusasun määräämää ääntämystä, jolloin se saa aivan eri merkityksen. Kyse on siis tooneista. Säkeet muuttuvatkin yhtäkkiä tuntemattomaksi jääneen pöytäkirjoittajan itseruoskinnaksi:

Olen typerys

En ole alkuunkaan sivistynyt

osaan ainoastaan viljellä maata

haluat tietää kuka minä olen

minä olen iso, typerä aasi.

…

KIRJALLISUUTTA

Nieminen Pertti: Veden hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Otava 1988.

Hiljaiset vuoret, kirkas kuu. Klassista kiinalaista luontorunoutta. Toimittanut ja suomentanut Tero Tähtinen Savukeidas 2016.

Nieminen Pertti: Sateen jälkeen. Su Tung-p’on laulurunoutta. Otava 1998.

Nieminen Pertti: Kuin lennossa, kuin siivillä. Runoja Shih chingin vanhimmista luvuista. Otava 1996.

Nieminen Pertti: Sydämeni ei ole peili. Kuo feng – runoja Kiinan klassisesta laulujen kirjasta. Otava 1995.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suomentanut Pertti Nieminen. Basam Books 2015.

Huotari, Tauno-Olavi – Pertti Seppälä: Kiinan kulttuuri. Neljäs painos. Otava 2002.

Wang Wei: Vuorten sini. Suomentanut Pertti Seppälä. Basam Books 2015.

Yao Dan: Chinese literature. China Intercontinental Press 2010.

Lisäksi olen tutustunut mm. Toivo Koskikallion suomennokseen Laulujen kirjasta.  Kiinassa julkaistuja antologioita en ole tähän listannut.

Elämäni runoutta I: venäläinen lyriikka

Tämä juttuni sai alkunsa siitä, kun halusin kirjoittaa runoudesta, jonka olen joskus kokenut itselleni läheiseksi. Päätin luoda kymmenen kohtaa ja perustella kutakin. Listaan tuli sekä yksittäisiä runoilijoita että laajempia kokonaisuuksia. Venäläistä lyriikkaa päätin käsitellä omana kokonaisuutenaan. Syy on lähinnä se, että runoilijatkin olen aina nähnyt osana venäläistä kulttuuria. Ei ole yksittäisiä kiintymyksen kohteita. Tekstiä tuli lopulta niin paljon, että päätin julkaista tämän osan erikseen. Myöhemmin toisessa osassa esittelen loput yhdeksän kohtaa.

Tämä on melko lailla subjektiivista vuodatusta. Liikun vain 1800- ja 1900-luvuilla. Vanhempaakin toki tunnen mutta ei se minussa mitään väristyksiä herätä. Sen sijaan kiinnostukseni uusimpaan lyriikkaan on sammunut käytännössä kokonaan.

…

Minulle venäläinen runous alkaa Aleksandr Puškinista ja Mihail Lermontovista. Se kestää pari vuosisataa. Loppupäässä ovat Jevgeni Jevtušenko (1932-2017) ja Vladimir Vysotski (1938-1980). Puškin on Venäjän lyriikan ja myös sen nykykielen kivijalka, eräänlainen alkusielu.   Hänen tuotantonsa tulee venäläisille koululaisille varmasti tutuksi, hänen runonsa elävät lähes jokaisen huulilla. Hänen elämänvaihteensa tunnetaan. Näin uskon, vaikka ihmettelisi sellaisiakaan viestejä, että somen maailmaan kasvanut venäläisnuori ei häntä välttämättä tuntisi.

Nuoruudessani venäjän kielen opiskelijat joutuivat jossain vaiheessa lausumaan runoja.  Minun elämäni ensimmäinen ulkoa oppimani venäjänkielinen runo on Puškinia. ”Я вас любил/ любовь ещё быть может/ в сердце моём угасла не совсем...” Noin se alkaa. Sitä kuunnellessani tai lausuessani muistelen kunnioituksella omia venäjän kielen opettajiani. Tuo runo kuului osana ääntämisharjoituksiin. Runot kuuluivat osana venäläiseen puheeseen, ihmisten kanssakäymiseen. Jos halusi tehdä tyttöön vaikutuksen, oli annettava oikeana hetkenä runosuonen sykkiä.

Runot ovat kuuluneet venäläisten koululaisten maailmaan. Puškin on luonnollisesti runoilijoista tärkein. Nuorempana tunsin venäläisiä opiskelijoita, jotka osasivat ulkoa pitkiä pätkiä Jevgeni Oneginista. Minullekin tuo runoromaani on tullut tutuksi, myös oopperan kautta. Sen hienosti soljuva kieli lumoaa. Puškinin tuotannosta olen löytänyt venäjän kielen kauneuden. En moiti suomennoksiakaan. Esimerkiksi Aarno Saleva on yltänyt loistosuoritukseen suomentaessaan kokoelman Kertovia runoelmia (vuonna 1999). Ja kyllä minulle kelpaa myös Oneginin vuodelta 1936 peräisin oleva Lauri Kemiläisen suomennos.

Puškinin voiman ovat havainneet myös vallanpitäjät. 30-luvun Neuvostoliitossa haluttiin vahvistaa Puškinin myyttiä. Suurellisessa juhlinnassa mentiin tuolloin ja on menty myöhemminkin usein liiallisuuksiin. Hänen traaginen kuolemansa on ruokkinut myytin rakentamista.  Todellinen henkilö on saattanut hukkua tuon prameilun taakse.  Onneksi kiintymys runoilijan tuotantoon on kuitenkin säilynyt aitona.

Mihail Lermontovin lyriikka on mennyt tunteisiini ehkä voimakkaammin kuin Puškinin. Hänen runonsa soivat myös laulujen kautta. ”Kuljen yksin autiota tietä” – se on kuin itsestäni luotu, itseni laulama. ”Беляет парус одинокий…” Runo luo mieleeni kirkkaan kuvan ja hetkessä olen toisessa maailmassa. Lauri Kemiläisen suomennos (”Purje”) ei ole huono, muttei kuitenkaan sytytä. Eräät Lermontovin runoelmat vievät lumoavaan maailmaan heijastaen aikansa romanttista tyyliä. Niiden sankarit tulevat kuin maan ja taivaan rajamailta pohtien ihmiselon tuskaa ja loputonta rakkaudenjanoa.

Romanssit säestävät 1800-luvun lyriikkaa. Puškinin ja Lermontovin ohella monien muidenkin runoilijoiden lyriikka herää eloon laulettuna romanssien tunteen palossa. Musiikki sitoo menneisyyden nykyhetkeen.

Kulta-ajasta siirryttiin hopea-aikaan. 1900-luvun alku tuntuu antaneen lyriikalle uutta potkua. Se oli eurooppalaisittain katsoen subjektivismin nousua. Freud ja muu kehitys käänsi ihmisten katseen omaan itseensä. Runoilijatkin alkoivat luomistyössään tarkkailla yhä tiiviimmin omia sisäisiä mielenliikkeitä. Runoilijana oleminen alkoi olla kokopäivätyötä. Raadollista siinä on tuo itsekeskeisyys, narsistinen suunta, joka äärimmillään johti jonkinlaiseen dekadenssiin. Puškin oli myös henkeen ja vereen runoilija mutta hän katsoi maailmaan vielä ulkopuolisena. Nyt se maailma löytyikin ihmisen sisimmästä.

Symbolismi ja akmeismi ovat keskeisiä tyylisuuntia. Ne toivat eloa runolliseen ilmaisuun. Itselleni läheisimpiä ovat symbolisti Aleksandr Blok ja akmeisti Osip Mandelštam. Blokin eräät runot ovat kiehtovan arvoituksellisia. Hänen runoelmansa ”Kaksitoista” (Двенадцать) on ilmiömäinen heijastuma tuosta epämääräisestä ajasta. Huipennuksena on loppu, johon runoilija tuo salaperäisen Kristus-hahmon. Skyytit-runoon olen joskus vajonnut pitkäksikin toviksi.  

Mandelštamin elämän ja tuotantoon olen tutustunut melko laajasti. Hän on taustaltaan Puolan juutalaisia. Isä lähetti pojan Saksaan ja Pariisiin opiskelemaan.  Sen myötä hänen lyriikastaan paljastuu perehtyneisyys eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Ihailen hänen sisäistynyttä kosketustaan musiikin maailmaan. 

1900-luvun alun Pietari oli runouden näkökulmasta loistavaa luomisen hehkua. Mandelštam löysi Pietarista oman lähipiirinsä. Hän halusi jäädä sinne opiskelemaan mutta juutalaistausta esti sen. Sen vuoksi hän käväisi Viipurissa ottamassa ortodoksisen kasteen. Runous meni näin myös sukuperinnön ylitse. Hän oli aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, mm. Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva tulivat tutuiksi. Nikolai Gumiljoviin hän oli tutustunut jo Pariisissa. Elettiin epävakaata aikaa. Sosialistinen vallankumous lopulta murskasi tuon vapaamielisen kulttuurin hengen. Monet runoilijat kannattivat innostuneena vallankumousta mutta saivat pettyä. Sivistyksen ilmapiiri jatkoi eloaan mutta jäi piiloon seinien sisälle. Vapaa ilmaisu kyllä jatkoi sittemmin vuosikymmenten saatossa eloaan, mutta joutuu etsimään turvaa ahtaista keittiöistä. Sinne eivät vieraat korvat ulottuneet.

Neuvostoajan runoilijoista Boris Pasternak on hopeakauden hedelmiä. Aloin aluksi kiinnostua hänen elämänvaiheistaan. Siihen tutustumalla pääsi kiinni hänen aikaansa: sivistyneistön elämään ennen vallankumousta, stalinistisen neuvostoajan ahdinkoon ja lopulta jälkistalinistisen suojasään ajan harhaan. Toki hänen lyriikkansa oli tullut jo varhemmin tutuksi mutta todellisuudessa vasta hänen elämänsä kautta aloin kiintyä hänen tuotantoonsa. Se käsittää niin monia eri vaiheita. Hänen varhaisiän kokeilunsa, myöhemmät omaperäiset luontorunonsa ja myöhäiskauden kristinuskon mytologiasta kimpoavat aiheet – niissä oli jotain ainutlaatuista. Tohtori Živagon runoihin sisältyvä ”Joulun tähti” on yksi hienoimmista lukemistani runoista.

Arseni Tarkovskia pidetään viimeisenä hopeakauden runoilijana. Hän syntyi vuonna 1907 ja nukkui pois 1989. Minulle hän on tullut läheiseksi ennen muuta poikansa Andrei Tarkovskin elokuvista. Pidän kyllä hänen lyriikastaan mutta varsinaisesti kiinnostavinta ovat olleet hänen elämänsä vaiheet, se on todellinen selviämistarina. Arseni Tarkovskin siteet hopeakauden lyriikkaan ovat kyllä suhteellisia. Mutta kyllä sidos löytyy. Hänen isänsä vei pojan jo pienenä runoiltoihin, jossa eräät merkittävät runoilijat esiintyivät. Yksi heistä oli Fjodor Sologub, joka sittemmin ehti vielä hieman ennen kuolemaansa antaa evästystä nuorukaisen runoilijan uralle (v. 1926 Leningradissa). Tarkovski siis sai jo varhain symbolisteilta vaikutteita, joita hän myöhemmin aikuiseksi kypsyttyään varmasti hyödynsi. Hän oli kyllä sisäistänyt itseensä sen runoilijan elämän ehkä raadollisemman puolen. Oma ura oli ylitse kaiken, se meni perheonnenkin edelle. Mutta ei kai hän olisi muuten elämässä selvinnyt.  

Vielä on jäljellä yllä jo mainitsemani kaksi runoilijaa. Vladimir Vysotskista tulee vähemmän tekstiä, joten käsittelen häntä ensin. Hän oli näyttelijä ja lauluntekijä. Esittäessään kitarallaan säestäen tekstejään Puškinin perintö löysi uudenlaisen polun.  Dmitri Bykov on todennut, että hän oli puhdas neuvostoajan hahmo. Siinä hänen tyylinsä pääsi oikeuksiinsa. Bykov tulkitsee vielä pitemmälle. Hänen mielestään Vysotski tuntui sisäistäneensä oman kutsumuksensa. Itsetuhoinen elämätyyli herkisti luovuuden mutta johti lopulta varhaiseen kuolemaan. Hänen tuotannossaan on pelkkiä helmiä. ”Susijahti” sekä ”Totuus ja valhe” nousevat ensimmäisinä mieleen.

Jevtušenko kuului ns. kuuskytlukulaisiin. Hän toi nuorena lahjakkuutena runouteen ajalleen uusia rohkeita aiheita. Varhaiskauden tuotannosta nousee ensimmäisenä mieleen runo Babyn Jarista (Бабий Яр) vuodelta 1961.  Hän uskalsi nostaa julkisuuteen kipeän aiheen, ei pelännyt virallista tyrmäystä. Hän luotti itseensä, toi itseänsä rohkeasti esille.

Monet kulttuurihenkilöt inhoavat Jevtušenkoa. Se ei liity niinkään runoihin, vaan hänen elämäntyyliinsä. Hän tuntui huumaantuneensa kansainvälisestä suosiosta. Aivan kuin kosiskellen hän jäljitteli länsimaista elämäntapaa. Vanhetessaan hän alkoi näyttää keikarimaiselta. Se tuntui hieman vastenmieliseltä. Myös hänen runoilijan paatoksessaan tuntui joskus olevan tyhjää pintakuorrutusta.

Nuoruudessa hänellä tuntui olevan pakonomainen tarve päästä esille. Hän oli kanssakäymisissä Pasternakin kanssa mutta myöhemmin hän on saattanut korostaa liikaakin tuota suhdetta. Hänet on haudattu Pasternakin viereen. Se on kai ollut hänen oma toiveensa.

Olkoon, miten on. Hän oli runoilijaksi syntynyt ja eli sen mukaisesti. Minua monet hänen runonsa kuitenkin puhuttelevat ja paatoksesta huolimatta häneltä löytyy esityksiinsä karismaa.

Tärkeintä minulle Jevtušenkossa on pari elävää kokemusta. Olen kaksi kertaa saanut osallistua hänen runoiltoihinsa. Ensimmäinen kerta oli 80-luvulla Lahdessa, Paikkana oli jokin lopulta ahtaaksi käynyt pieni tunnelmallinen sali. Olisikohan se ollut jokin vanha teatterirakennus. Jevtušenkon seurana hänen runojaan tulkitsi suomeksi näyttelijä Tarmo Manni. Se oli mieleen jäänyt kokemus. Jevtušenko ja hänen suomalainen tulkitsijansa avasivat runojen maailmaa hartaasti keskittyneen yleisön edessä. Tarmo Manni onnistui kyllä ylittämään tulkinnoissaan hetkittäin itsensä pyrkiessään täyttämään runoilijan perimmäiset toiveet. Jevtušenko seurasi vierestä ja nyökkäili tyytyväisenä. Runot tuntuivat saavan siinä hieman tunkkaiseksi käyneessä salissa aivan uuden sisällön. Esityksistä huokui taiteen teko. Elämän suuret ja ikuiset tunnot siinä nousivat pintaan. Elettiin kuin yhteistä kokemusta. Toinen kerta oli Moskovassa  vuonna 2002. Sali oli Kremlin valtava konserttisali. Vapaita paikkoja toki vielä takaosaan jäi mutta tuhansittain oli väkeä. Taaimmaiset saattoivat seurata runoilijan kasvojen liikkeitä isolta valkokankaalta. Jevtušenko esitti runojaan ilman papereita, kaiken ulkoa muistaen. Kerran tai ehkä pari kertaa hän unohti. Tuli hetken hiljaisuus, kun runoilija hakemalla hakien yritti päästä mukaan sanojen virtaan. Apu löytyi välittömästi yleisön joukosta. Kuorona se alkoi viedä kerrontaa eteenpäin. Ja jälleen runoilija sai otteen runostaan. Tuo runoilijan eläytyminen oli sanoin kuvaamaton kokemus. Sanat soljuivat toinen toisensa perässä. Tunsin salin perältäkin tiivistä yhteyttä yleisöön. Muisti ja esityksen varmuus kertovat siitä, kuinka syvästi runoilija on sisäistänyt omat luomuksensa.

Jevtušenko on etsinyt väyliä oman runoutensa esiintuomiseen myös elokuvan ja rock-musiikin kautta. Elokuva ”Lastentarha” oli kiinnostava kokeilu vuodelta 1983. Elokuva on katsottavissa täällä. Kiinnostava on myös hieman aiemmin tehty kokeilu rock-yhtyeen kanssa. Kyseessä taisi olla eräänlainen rock-ooppera. Hankin siitä aikoinani LP-levyn. Kyseessä on Jevtušenkon runoihin tehtyä musiikkia. Levyllä kuuluu laulusolistin lisäksi runoilijan oma ääni. Limittäin hän lukee runojaan ja yhtye esittää laulujaan. Silloin tällöin olen kaivanut tuon levyn esille ja pannut soimaan.

Pasternak on runoilijana minulle ehkä merkittävin ja läheisin, tosin paljon myös omien elämänvaiheittensa kautta. Kokemukseni Jevtušenkosta puolestaan ovat lisänneet kiinnostusta runolliseen ilmaisuun ja tuoneet ylipäänsä jännitettä runoharrastukseen. Tätä tukevat muutamat omat runoilijatuttavuuteni. Olen saanut olla kanssakäymisissä sekä suomalaisten että ulkomaalaisten runoilijoiden kanssa. Niistä on tullut evästystä ja motivaatiota matkalla runojen maailmaan.

Tutkija Dmitri Bykovia lukiessani tuli vastaan ehkä joillekin itsestään selvä ajatus, että runo pitää sisässään jonkin salaisuuden. Sitä kohti olen pyrkinyt ja merkitysten virrasta olen arjen hetkinä etsinyt runoon kätkeytyvää syvempää oivallusta. Runo on myös uskonasia. Runoilijan persoonallisuus on läsnä runossa, osana kokonaisuutta. On tunnettava luottamusta. Siinä virrassa lähden runon matkaan. Se on tavallaan heittäytymistä. Väkisin ei voi runoa ymmärtää. Toki toisinaan riittää vain runon tuoma tunnelma. Muutamassa sanassa voi olla kaikki mitä tarvitaan.

….

Palaan vielä yllä jo kirjoittamiini asioihin hieman uudesta näkökulmasta.

Sidoin yllä Puškinia ja Vysotskia kuoleman kautta yhteen. Se kertoo yhtäältä Puškinin sukupolvet ylittävästä voimasta. Venäjällä runoilijaksi synnytään. Runoilija on runoilija koko persoonassaan. Siihen liittyvät elämäntavat kaikkinensa. Tätä alkoi kai 1900-luvun vaihde runoudessa korostaa. Mandelštam ei varmasti muuta osannut tehdä kuin olla runoilija. Sama koskee monia muita. Aleksandr Blokin kotimuseosta Pietarista löytää tosin porvarillista henkeä, se voisi käydä virkamiehen kodista. Runoilijan sielua hän ei kuitenkaan sisimmästään pois saanut. Vaikka koti olikin porvarillinen, sielu oli ikuisessa vaelluksessa. Parisuhdekin oli ikuisessa käymistilassa. Myös Arseni Tarkovski muuttaessaan 20-luvulla alle kaksikymppisenä nuorukaisena Moskovaan oli päättänyt ryhtyä pääkaupungissa runoilijaksi. Kaikenlainen dekadenssin henki muut läpikäydyt tyylikokeilut olivat tuolloin kuitenkin jo menneet ohitse ja edessä oli uusia haasteita.

Maalaus Pushkinin kotimuseon seinällä Pietarissa

A.Blokin työpöytä hänen kotimuseossaan, huom. valkoinen mäyräkoira-tuhkakuppi

Puškinin ja Lermontovin elämät päättyivät kaksintaisteluihin. Kuolema loi varsinkin Puškinin hahmoon myyttistä sädekehää. Taistelukumppani lähes demonisoitiin, runoilija oli salajuonen uhri. Siitä lähti vyyhti liikkeelle. Saman ketjun toisessa päässä ollut Vysotski seurasi kuin alitajunnassaan esikuvaansa. Kaksintaistelu ei ollut enää vaihtoehto, löytyi toinen tapa lähteä.  Jevtušenko eli lähes 40 vuotta pitempään, kuoli harvinaista kyllä luonnollisen kuoleman.  Hänen runoilijan hahmostaan muotoutui hiljalleen jonkinlainen keikari.  Saattanee olla ylitulkintaa mutta jokainen valitsee tiensä.

Blok kuoli sairauteen mutta olisi vielä voinut elää, jos olisi saanut hoitoa. Vielä sisällissodasta toipuva kommunistihallinto ei pyyntöihin reagoinut. Mandelštam kiusasi, uhmasi ja ilkkui valtaa. Aivan kuin olisi kerjännyt runoilijan kohtaloa. Ei hän toki sellaista loppua itselleen tosissaan halunnut mutta julmuus on uskomatonta. Siinä kävi sitten kuin kävi. Vankileiri oli armoton. Pasternak sairastui kesken kiusaamisprosessin. 50-luvun lopulla ei enää kehdattu heti vangita. Toimittiin sivistyneemmin. Viralliset tahot valjastettiin kiusaamaan ja painostamaan. Tahtoon se ei pystynyt vaikuttamaan mutta murensi kovia jo kokeneen ruumiin.

Olin vielä opiskelija, kun innostuin Vladimir Majakovskin runoista. Luin häneltä kaiken mahdollisen, ostin Venäjältä divarista myös pioneereille tarkoitetun kirjan, jossa Majakovski esitellään aitona kommunistisena esikuvana. Hänen suuhunsa oli laitettu iskulauseita nuorten elämän oppaaksi.

Hänen runojensa poljento osui ja upposi. Amerikka-runoissa elin mukana. Arvo Turtiaisen suomennos Neuvostopassi-runosta sai minutkin paatokseen mukaan. Byrokraattipilkka osui, nauroin mukana. Ja hassuttelu Krimin uimarannalla tuntui herskyvältä. Parasta ikinä, ajattelin. Kunnes sain kosketuksen hänen todelliseen persoonaansa. Kiinnostus lopahti.

Sergei Jesenin herkkänä maalaispoikana tuntui viattomalta uhrilta.  Neuvostoyhteiskunta avasi hänelle mahdollisuuden toteuttaa runoilijan kutsumustaan, taisi Neuvostoliitosta tullut opettajani julistaa. Tunsin samaistumisen riemua. Suhteessa Isadora Duncanin kanssa koin häivähdyksen tosirakkaudesta. Itsemurha, omalla verellä kirjoitettu jäähyväisruno… Oi, niin romanttisen herkkää ja samalla kauhean surullista. Kyyneleet silmissä elin tuota hetkeä. Tilanteeseeni sain avun. Majakovskin tähti silmissäni nousi, kun hän kuolemaan liittyen osuvasti reagoi Jeseninin läksiäisviestiin: ”Ei elämässä kuolla vaikeaa, vaikeampaa on luoda elämää.” Sittemmin Jesenin-myyttini särkyi, kun tajusin runoilijan pelkäksi juopoksi elostelijaksi.

Kävin syksyllä Pietarissa ja minulla oli mahdollisuus käydä kahdessa teatteriesityksessä, jotka molemmat pohjautuivat Marina Tsvetajevan teoksiin. Tuota ennen en ollut saanut Tsvetajevan runoudesta mitään otetta. Nuo esitykset innoittivat minua siinä määrin, että aloin tutustua uudelleen. Myös elämänvaiheet kävin uudelleen lävitse. Löysin neron, vahvan runoilijan sielun. Tsvetajeva oli omistautunut pienestä pitäen taiteelle. Äärimmäisellä herkkyydellä hän tekee havaintoja ympäristöstään, osoittaen kielen tyylikeinojen monipuolista hallintaa. Sain kuitenkin huomata, että ei minusta enää taida olla tutustumaan syvemmin hänen tuotantoonsa. Se vaatisi paneutumista eikä enää löydy potkua mennä mukaan tuon kaltaiseen maailman havainnointiin. Ehkä päätän, että rupean kuitenkin lukemaan. Soljukoot riimit silmieni edestä ohitseni. Tarttuu mukaani, mitä tarttuu.

Minua on huvittanut, kun usein Suomessa nostetaan tikunnokkaan hänen lesbosuhteensa. Esimerkiksi wikipedian artikkelissakin se pitää mainita, aivan kuin se olisi ansio. Sekö hänestä teki erilaisen runoilijan? Toisaalta aloin miettiä, miksi olen tutustunut Tsvetajevaan niin niukasti. Olisikohan siihen syynä olleet juuri nuo levitetyt mielikuvat. Toisekseen naisrunoilijoihin minun on ollut vaikea samaistua. Se on raadollista huomata. Olen kai kiertänyt kuin kuumaa puuroa.

Anna Ahmatova oli hänen aikalaisensa. Häntä olen lukenut enemmän, mutta olen vieroksunut hänen eräänlaista paatoksellisuutta. Hän liikkui jonkinlaisessa toisessa ulottuvuudessa, joka on varattu runoilijoille. Dmitri Bykov on huomauttanut mielipiteenään vapaasti assosioiden, että pappisseminaarissa opiskellut Iosif Stalin kammoksui Ahmatovan ja Pasternakin kaltaisia ylimaallisia runoilijapersoonallisuuksia kutsuen heitä ”taivaan asukeiksi”. Siksi hän salaa kunnioittaen jätti heidät rauhaan. He saivat elää, vaikka kiusatuiksi joutuivatkin. Toisaalta Mandelštam oli tyyppinä lähinnä karkea röyhkimys. Hän oli kaukana taivaan porteista. Hän jouti mennä.    

Tsvetajeva teki itsemurhan vuonna 1941. Mitä paremmin tunnen hänen runoilijan sieluaan ja tuotannon voimaa, niin ymmärrän, että sotavuosina elämän voima ehtyi.  Hän kai vain romahti. Yksityiskohtia en tunne. Hän vain jätti viestin, ettei jaksa enää. En voi kuitenkaan hyväksyä hänen itsemurhaansa. Hän jätti teini-ikäisen silmätikkunsa - oman rakkaan poikansa - aivan yksin keskelle sotaa. Poika oli lahjakkuus, ehtinyt jo osoittaa taitonsa. Hän joutui kuitenkin sotaan ja menetti taisteluissa henkensä. Vaikeaa oli jo aikuisella tyttärelläkin. Hän joutui vankileirille, josta vapauduttuaan Boris Pasternak oli hänen yksi tukijansa.

Pasternakin hahmo on tullut minulle monella tapaa tutuksi. Hänen määrätietoisuuttaan ihailen. Sen ansiosta hän sai Tohtori Živagon julkaistua. Hän teki ohessa käännöstyötä, venäjänsi kai lähes liukuhihnalta muun muassa Shakespearea ja erilaista lyriikkaa. Hän ansaitsi sen myötä suhteellisen hyvin. Ansaitsemiaan tuloja hän käytti sitten hyväntekoon, auttoi vaikeuksiin joutuneita runoilijoita ja muitakin ihmisiä. Mutta kyllä hänenkin luonteessaan oli raadollinen puolensa. Runoilijan sielussa eli jonkinlainen narsismi, tai ainakin itsekeskeisyys. Se kai oli tuolloin totuttu jo hyväksymään osana runoilijan sielunelämää. Omatunto hänelläkin oli kuitenkin paikallaan, kun kerran muita auttoi.

Tällaista matkaa olen Venäjän runottaren seurassa kulkenut.

Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä

Huomasin hiljattain, että Neuvostoliiton tunnetuimpiin toisinajattelijoihin kuulunut Vladimir Bukovski on kuollut viime vuoden lokakuussa 76-vuotiaana. Hän oli monella tapaa merkittävä henkilö. Hän kertoi ensimmäisten joukossa läntisen maailman tietoon Neuvostoliiton toisinajattelijoihin kohdistuvasta psykiatrisesta pakkohoidosta. Vuonna 1976 hän pääsi kotimaastaan länteen, kun hänet vaihdettiin chileläiseen kommunistiin Luis Corvalániin. Kansan parissa siitä levisi loru tyyliin: ”Vaihtui huligaani Korvalaaniin.” Huligaanin tilalle tuli valtiomies.

Tuota ennen Bukovski oli ollut vangittuna 12 vuotta. Ja aikaan sisältyy myös psykiatrinen pakkohoito. Ensimmäisen kerran hänet vangittiin parikymppisenä nuorukaisena vuonna 1963 kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja kopiointiyrityksestä. Kyseessä oli jugoslavialaisen kommunistipoliitikon Milovan Djilasin teos. Jo koulupoikana hän oli ottanut ensi askeleita toimintaansa. Hän onnistui pääsemään Moskovan yliopistoon biologian osastolle mutta joutui pian erotetuksi.

Päästyään länteen hän asettui asumaan Iso-Britanniaan. Hän jatkoi opintojaan ja suoritti Cambridgen yliopistossa loppututkinnon neurofysiologiassa. Eräs unelma oli toteutunut. Oman alansa ohessa hän toimi poliittisena aktivistina, ihmisoikeustaistelijana ja kirjoittajana. Muistelmia vankilaelämästä pidetään hänen parhaana teoksenaan.  Käsittääkseni sitä ei ole suomennettu.

Kun näytelmäkirjailija Tom Stoppard oli valmistamassa erästä totalitarismia käsittelevää näytelmäänsä, hän kutsui juuri Britanniaan saapuneen Bukovskin sitä kommentoimaan. Stoppard sai häneltä arvokasta tietoa mutta itse Bukovskin läsnäolon harjoituksissa hän koki painostavaksi ja ahdistavaksi. Hänestä eräänlaisen muistokirjoituksen luonut Mihail Kalužski kuvaa tekstissään tuota Bukovskin luonteen ominaisuutta. Tämä asetti toiminnassaan vastakkain kaksi maailmaa: reaalitotalitarismin maailman sekä toisaalta vapauden ja oikeudenmukaisen ihannemaailman. Mitään muuta maailmaa tai mitään uutta poliittista elämää hänellä ei ollut. Hän oli ikuinen toisinajattelija. Hän olisi ollut poliitikko myös kotimaassaan, jos se olisi ollut mahdollista.

Tuosta yllä mainitusta luonteen ehdottomuudesta Kalužski mainitsee vielä yhden esimerkin. Maaliskuussa vuonna 2011 Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov oli Albert Hallissa Lontoossa juhlimassa 80-vuotispäiviään. Hänen kunniaksi oli järjestetty hyväntekeväisyyskonsertti. Paikalla esiintymässä oli Scorpions, Valeri Gergijev  ja muita huippuja. Gorbatšovin ohella läsnä oli nimekästä väkeä. Kun valmistauduttiin juhlaan, niin Bukovski teki paikalliseen oikeuslaitokseen ilmoituksen, jossa hän vaati Gorbatšovin vangitsemista ja asettamista syytteeseen.  Taustana vaatimukselle oli se, että tämä oli aikoinaan käyttänyt sotavoimia rauhantahtoista väestöä vastaan. Bukovski perusteli päätöstään sillä, että entisen Neuvostoliiton johtajan tuli kantaa vastuu joukkomurhista Bakussa, Tbilisissä, Vilnassa ja Riikassa. Lisäksi hän katsoi tarpeelliseksi osoittaa länsimaisessa järjestelmässä vallitsevan kaksoisstandardien olemassaolon.

Lisään vielä yhden kuvaavan esimerkin. Ivan Tolstoin tekemässä haastattelussa vuodelta 1999 Bukovski viittaa tapaamiseensa tai ainakin yhteydenpitoonsa Boris Jeltsinin kanssa Neuvostoliiton hajottua. Hän olisi halunnut, että neuvostokommunismin päätoimijat asetetaan syytteeseen ja tuomitaan oikeudessa. Jeltsin ei siihen kuitenkaan suostunut.

Lännessä Bukovski jatkoi monipuolisesti Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän arvostelua. Hän oli kosketuksessa myös politiikan huipputasolle päästen mm. konsultoimaan presidentti Ronald Reagania ja pääministeri Margaret Thatcheria. Hän julkaisi valtavan määrän kirjoituksia ja käsiinsä saamiaan asiakirjoja. Tuorein julkaistu teos on viime vuonna ilmestynyt englanninnos Judgment in Moscow, joka tosin ilmestyi alkuaan venäjäksi jo 90-luvun lopulla.

Keskityn nyt kuitenkin käsittelemään hänen kitkerää kritiikkiään Euroopan Unionia kohtaan. Huomasin, että suomenkielisessä wikipedia-artikkelissa se on nostettu melko lailla keskiöön. Toisaalta luin erästä häntä käsittelevää kirjoitusta, jossa aiheeseen puututaan tuskin lainkaan.  Kirjoittaja katsoi EU-kritiikin olevan luonteeltaan ”sarkastista publistiikkaa” eikä pitänyt sitä erityisen käsittelyn arvoisena. Pitkän kirjoituksen hän sai siitä huolimatta aikaan.

Poliittisesti Bukovski kannatti markkinaliberalismia ja oli tutkijanakin sitä ajavassa Cato-instituutissa. Hänen mukaansa oli vältettävä kaikenlaista valtion kontrollia. Hän puolusti yksilön vapauksia ja talouselämän vapaus kulki sen rinnalla. Hänellä oli läheinen suhde UKIP-puolueeseen.

Eräässä keskustelussa hän kertoo suhteestaan Nigel Farageen. Hän totesi kannusteensa miestä aktiivisemmin mukaan politiikkaan . Farage oli tuolloin vielä nouseva poliitikko. Hän kertoo rohkaisseensa miestä ryhtymään vastuullisempiin tehtäviin. Niinhän sitten tapahtuikin.

Bukovskin EU-kritiikissä minuun hieman särähtää hänen ajoittainen tarrautuminen pikkuseikkoihin. Esimerkkinä voisi mainita tupakointikiellon. Lisäksi jotkut hänen väitteensä europarlamentin toiminnasta tuntuvat olevan vailla pohjaa. Tosin tunnen sitä heikohkosti. Pääargumentit ovat kuitenkin hyvin vahvoja. Hän luo pohjaa sille, miksi Euroopan unionin toiminta on alkanut muistuttaa yhä enemmän neuvostoliittolaista toimintaa. Suhteellisuudentaju on kuitenkin pidettävä mielessä. Ei nykyisenkaltaiseen Eurooppaan voida rakentaa mitään kommunistista pakkovaltakoneistoa, jossa kunnioitus ihmisarvoa kohtaan on täysin unohdettu. Tähän palaan myös alempana.

Nyt kuitenkin jätetään nippelihuomiot ja keskitytään suuriin linjoihin. Bukovski on luonut pohjaa sille, miksi EU:n hallinto on alkanut yhä enemmän muistuttaa neuvostohallintoa. Hän kertoo sen taustana olevat faktat perustaen tietonsa Neuvostoliiton keskuskomitean ja politbyroon salaisiin asiapapereihin.

Euroopan yhteismarkkinoiden kehittyminen liittovaltion suuntaan lähti liikkeelle Euroopan vasemmistosiipeä edustavien puolueiden ja Moskovan yhteisestä projektista, jonka myötä Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov käytti vuosina 1988-89 käsitettä ”Yhteinen eurooppalainen koti” (”Common European home”, ”Общеевропейский дом”). Tuolla käsitteellähän on väljää historiallista taustaa jopa Charles de Gaulleen asti, joka puheissaan totesi Euroopan yltävän Atlantilta Uraliin.

Mihail Gorbatšov kansan onniteltavana vuonna 1985 tultuaan valituksi maan johtoon

Yhteinen eurooppalainen koti oli aikansa suosittu iskulause, jota sitten pyrittiin käyttämään tiettyihin poliittisiin tavoitteisiin. Itäisessä naapurissamme se kertoi suunnan muutoksesta ja myös toiveikkuudesta. Sen tosiasialliset vaikutukset olivatkin sitten toisenlaiset kuin maan valtarakenteissa uskottiin.  Suurin piirtein samoihin aikoihin meillä Suomessa oli suosiossa Harri Holkerin hallituksen käyttämä ilmaisu ”hallittu rakennemuutos”. Se merkitsi tietysti ainakin ulkoisesti eri asiaa mutta termi kuvastaa sitä myös Euroopan suuntaan liittyvää muutospainetta, joka meilläkin oli käynnissä. 

Ilmauksessa kotia merkitsevä ”dom” ymmärretään myös ”taloksi”. Se on hyvä tietää, kun lukee seuraavan Gorbatšovin toteamuksen: ”Me tosin asumme eri portaikoissa mutta on tärkeää pitää naapureiden kanssa suhteet kunnossa.” Tuosta kommentista voi havaita pienen varauksellisen asenteen.  Ei kai kapitalistimaiden kanssa sentään aivan yhdessä asuta.

Todettakoon, että Gorbatshov elää edelleen ja häneltä on näinä päivinä ilmestymässä uusi kirja, jossa hän haikailee tuon ”yhteisen eurooppalaisen kodin” perään toivoen sen sisältämän ajatuksen palauttamista nyky-Venäjän ohjenuoraksi.

Mennään tarkemmin taustoihin. Ajatus nousi esille ensi kerran vuosina 1985-86, kun ensin Italian kommunistijohtoa ja sen jälkeen Saksan sosialidemokraatteja vieraili Gorbatševin luona. Molemmilla kerroilla vieraat valittivat, että kun Britannian pääministeri Margaret Thatcher alkoi ajaa ajatusta Euroopan yhteismarkkinoista, vasemmisto tunsi jäävänsä paitsioon.

Tässä ja tässä on uudempaa uutisointia Thatcherin ajattelusta 80-luvulla. Thatcher korosti Euroopan unionia vapaakauppa-alueena. Sosialistien puolella oli toisenlaisia suunnitelmia.

Sekä italialaiset ja että saksalaiset katsoivat, että haaveet Euroopan Unionin suunnasta olivat kumoutumassa. Tilalle oli tulossa heidän mielestä ”villi kapitalismi”. Etsittiin keinoa Euroopan suunnanmuutokseen. Yksi mahdollisuus oli pyrkiä vaikuttamaan jäsenmaiden sisälle, mutta tarvittiin myös muita keinoja. Siksi apuun kutsuttiin Mihail Gorbatšovia.   

Aluksi vasemmistopuolueet ja Neuvostoliitto olivat vastustaneet Euroopan integraatiota, koska sosialististen tavoitteiden kannalta se katsottiin vaaralliseksi. Vuodesta 1985 eteenpäin Bukovskin mukaan suunta muuttui. Neuvostoliitossa tultiin Euroopan vasemmistopuolueiden kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että yhdessä toimimalla koko eurooppalainen projekti voidaan kääntää ylösalaisin. Avointen markkinoiden sijaan Eurooppaa aletaan kehittää liittovaltion suuntaan.

Kyseessä oli siis eräänlainen salaliitto, jonka myötä yritettiin pelastaa poliittiset kasvot. Neuvostoliiton piti muuttaa oma suhtautumisensa Eurooppaan. Sen myötä vasemmisto pyrki saamaan vaikutusvaltansa takaisin. Tähän liittyen haluttiin myös USA:n vaikutusvaltaa Euroopassa heikentää.

Ajatuksena oli, että Euroopan Unionia ruvetaan kehittämään samansuuntaiseksi Neuvostoliiton hallintorakenteen kanssa. Sieltä alettiin ottaa mallia. Tuon suunnan myötä myös Neuvostoliiton johto oli hankkeelle myötämielisempi.

Tammikuussa 1989 Trilateraalisen komission delegaatio tuli Moskovaan tapaamaan Gorbatšovia. Delegaatioon kuuluivat entinen Japanin pääministeri Nakasone, entinen Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, amerikkalainen pankkiiri David Rockefeller ja entinen USA:n valtiosihteeri Henry Kissinger. Valtuuskunta esitti perustelut sille, että Neuvostoliiton on liityttävä maailman keskeisiin finanssisopimuksiin ja -organisaatioihin, kuten GATT, IMF ja Maailmanpankki.

Tapaamisen aikana Giscard d’Eestaing otti puheenvuoron. Hän totesi seuraavasti (mukailen hänen omaa tekstiään):

”Herra presidentti, en voi sanoa tarkasti, milloin se tapahtuu, mutta voin kertoa että 15 vuoden kuluessa Eurooppa on muuttumassa liittovaltioksi ja teidän on valmistauduttava siihen. Teidän on tehtävä kanssamme ja Euroopan johtajien kanssa yhteistyötä. Teidän on tehtävä selväksi, miten te siihen suhtaudutte, miten te sallitte muiden Itä-Euroopan maiden toimia sen kanssa yhteistyössä ja miten te itse voitte tulla osaksi sitä. Teidän on oltava valmiita.”

Bukovski korostaa, että tuo tapahtui tammikuussa 1989, aikana jolloin vuoden 1992 Maastrichtin sopimusta ei ollut vielä hyväksytty. Hän ihmettelee, miten Valery Giscard d’Estaing oli kyennyt ennakoimaan seuraavien vuosien tapahtumia. Ja ihmetystä herättää myös se, että hänestä tuli vuosina 2002-2003 Euroopan perustuslain luoja. Eikö se tuoksahdakin salaliitolta, Bukovski kysyy.

Näin alkaa Euroopan unionin liittovaltiokehitys.

Bukovski vertailee Neuvostoliiton ja Euroopan unionin hallintoa. Euroopan parlamentti tuo Bukovskille mieleen Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston.  Hänen mukaansa siitä alustavasti suunniteltiinkin samanlaista elintä. Euroopan komissio puolestaan on Bukovskin mukaan kuin Politbyroo. Jäsenmäärä tosin on suurempi. Samaa on se, että sen jäsenet eivät ole suoraan kansan valitsemia eivätkä niin ollen ole sille tilivelvollisia.

Tarkasteltaessa lähemmin Euroopan unionin monilukuisia säädöksiä, joita on Bukovskin mukaan 80 000 sivua, tulee mieleen Neuvostoliiton Gosplan.  ”Meillä oli organisaatio, joka suunnitteli taloudessa kaiken viimeiseen pulttiin ja mutteriin asti”, Bukovki toteaa.  Sama on tapahtumassa hänen mukaansa EU:ssa.

Mielenkiintoista on liittää tähän yhteyteen myös korruptio. Venäjä on maa, jonka talous on vahvasti riippuvainen luonnonvaroista. Se luo vallanpitäjille erityisen suhteen valtioon. Sellaisessa maassa korruptio kulkee ylhäältä alaspäin. Neuvostoliitto oli maa, jonka hallinnolla oli mielin määrin varoja käytössään. EU:n sisällä korruptio saa Bukovskin mukaan samoja piirteitä. Itse ymmärrän sen niin, että EU saa hallintaansa jäsenvaltioiden varoja ja pystyy sitten säätelemään rahojen käyttöä omien tavoitteittensa mukaisesti. Demokratia unohtuu, kun järjestelmälle sopivia toimijoita aletaan palkita. Liike-elämässä toimitaan toiseen suuntaan -  alhaalta ylös, pyritään vaikuttamaan vallanpitäjiin.

…

Sergei Grabovskin mukaan Bukovski pitää EU:ta ”liberalisoituna” tai sosiaalidemokraattisena Neuvostoliiton jäljitelmänä tai kloonina (kirjoittajan käyttämä sana kääntyy ”kaksoisolennoksi”). Molempiin muotoutui - tai on muotoutunut - lähes kontrolloimaton byrokratia, vaikka tarkoituksena oli luoda ihmiskasvoista sosialismia.

Sana Leviathan muistetaan muutaman vuoden takaisesta Andrei Zvjagintsevin elokuvasta. Se pulpahtaa Bukovskinkin puheessa esille. Hän ei viittaa kuitenkaan elokuvaan vaan siihen alkuperäiseen vanhan testamentin hirviöön. Sillä hän kuvaa totalitaristista byrokraattista rakennelmaa. Kun tutkii tuon lonkeroitaan levittelevän eurooppalaisen ”hirviön” rakenteita, voi havaita, että se on alkanut muistuttaa yhä enemmän Neuvostoliittoa.

Liitän tähän väliin omaa Suomen poliittiseen elämään liittyvää ihmettelyäni. Kun tuore hallitus on palkannut ennätysmäärän avustajia ja avustajien avustajia, voi taustalla olla pyrkimys sitoa maamme yhä tiiviimmin EU:n säädöksiin. Jossain vaiheessa Eduskunnan kansanedustajat saavat varmaan huomata, että maassamme noudatetaan lakeja, joita siellä ei ole hyväksytty, saati edes käsitelty. Tämänkaltaista Bukovskikin on pelännyt tapahtuvan nostamatta tietenkään Suomea erikseen esille.

…

Toki Bukovski kuvaa myös Euroopan Unionin pehmeämpää puolta, mutta oma sarkasminsa siihenkin liittyy:

”EU on tietysti pehmeämpi versio Neuvostoliitosta. Siellä ei ole Gulagia eli ”vankileirien saaristoa”, ei ole KGB:tä.”

Tuohon hän kuitenkin lisää, ettei ole ainakaan toistaiseksi. EU:ssa on nimittäin valtioiden rajat ylittävä Europol, jolle voi kehittyä suurempi valta kuin KGB:lle. Bukovskin mukaan sillä on myös diplomaattinen koskemattomuus. Europolista voi tulla hänen mielestään vaaratekijä, jos se ottaa käyttöön Stasin ja Securitaten menetelmiä.

Monenmoisista rikoksista Bukovski on erityisen huolissaan kahdesta. Toinen on rasismi ja toinen ksenofonia eli muukalaisviha. Hän toteaa, että jos Britanniassa joku rohkenee vastustaa kontrolloimatonta kolmannesta maailmasta suuntautuvaa maahanmuuttoa, häntä pidetään rasistina. Puolestaan Euroopan integraatiokehitystä vastustavia on alettu pitää muukalaisvihamielisinä. Bukovski kertoo kuulleensa asiasta brittien Labour-poliitikolta Patricia Hewittiltä.  Nykyisin nämä asiat ovat laajemminkin tiedossa.

Bukovskin mukaan oli yleisesti tiedettyä, että Neuvostoliitto oli ideologian voimalla elävä valtio. Sitä osattiin sen vuoksi myös varoa. Euroopan Unionin ideologia on Bukovskin mukaan sosialidemokratiaa ja valtiojohtoisuutta, johon liittyy myös paljolti poliittista korrektiutta. Hän toki toteaa sen oikeistolaisena vapaan markkinatalouden kannattajana.  Bukovski on seurannut, kuinka poliittinen korrektius on levinnyt ja kuinka siitä on tullut painostava ideologia. Tässä yhteydessä Bukovski mainitsee tupakointikiellon leviämisen, mikä ei todellakaan ole kovin kuvaava esimerkki. Jos katselee hänen haastatteluja youtubesta, voi havaita, että hän oli todellinen ketjupolttaja.

Mutta hänellä on antaa muitakin esimerkkejä. Kun meillä on mielessä Päivi Räsäsen tapaus, niin hän kertoo ruotsalaisesta pastorista, joka joutui vaikeuksiin todettuaan, että Raamattu ei hyväksy homoseksualismia. Hän mainitsee Ranskan vihapuhelain kuin myös Britannian, jossa ollaan hyväksymässä rotuihin ja uskonnolliseen puheeseen liittyvä vihapuhelaki.

Bukovski näkee tuon ideologisen kehityksen olevan johtamassa vainon mittoihin. Sen toteuttamisessa ja lakien valvonnassa Bukovski näkee nimenomaan Europolin vaarat. Hän on ilmaissut pelkonsa, että entiset Stasin ja Securitaten henkilöt pääsevät siellä valtaan ja sitten jälki on sen mukaista.  Ne henkilöt eivät varmastikaan enää pääse aktiivisesti toimimaan mutta kyllä heidän perinteittensä seuraajia löytyy.  Ja taitaahan itse asiassa myös Angela Merkel olla Itä-Saksan kommunistisen nuorisoliiton kasvatti.

Bukovskin mukaan Eurooppa on läpikäymässä nopeaa, järjestelmällistä ja yhdenmukaista demokratian purkamisen vaihetta. Ministereistä on hänen mukaansa tulossa lainsäätäjiä, jotka voivat luoda uusia lakeja ilman että vaivautuisivat kertomaan niistä parlamentille. Miksi tuollaista nykyaikana tarvitaan, hän ihmettelee. Sen allekirjoitan, vaikka suurempi valta alkaa olla ministeriöiden virkamieskunnalla.

Bukovski ottaa vertailukohdaksi menneisyyden. Eurooppa on kokenut kaksi sotaa, ydinsodan uhan ja kaikkea mahdollista ilman, että kansalaisvapaudet ovat olleet uhattuna ja ilman että on tarvinnut julistaa hätätilaa.  Miksi nyt eletään niin vaarallista aikaa, että tuollaista tarvitaan, hän kysyy. Tämä voi johtaa hetkessä valtiot ulkopuolisen diktaattorin alle.

Tilanne on Bukovskin mukaan surullinen. Pääosa poliittisista puolueista on tullut mukaan uuteen EU-projektiin. Niistä on tullut korruptoituneita. Politiikan vastustajia on harvassa. Onko ketään puolustamassa kansalaisten vapauksia, hän kysyy.  Bukovski katsoo, että menojen ja verojen nousun myötä Euroopasta ei hyvää seuraa. Talouden liika säännöstely, byrokratisoituminen ja kyvyttömyys luoda kilpailukykyistä ympäristöä johtaa taloudelliseen romahdukseen. Erityisesti euron käyttöönotto oli Bukovskin mukaan hullu idea. Valuutan ei ole koskaan oletettu olevan poliittista.

Itse asiassa Bukovski on varma, että Euroopan Unionille käy samalla tavoin kuin Neuvostoliitolle. Romahduksesta selviämiseen kestää ainakin sukupolvi. Siksi hän toivoi varmaan lähes elämänsä viimeiset parikymmentä vuotta, että EU:sta ja varsinkin sen liittovaltiosuunnitelmista päästään eroon. Mitä nopeammin se tapahtuu, sitä vähemmän vahinkoa se aiheuttaa. 

Hän näki siis edessään kauhukuvan Euroopan unionin romahduksesta. Valtava byrokratiarakennelma on kaatuva kansalaisten päälle. Kansakuntien keskinäinen syyttely tulee olemaan valtavaa. Se tietää kahakoita ja etnisiä riitoja eri ryhmien välillä. Bukovskin vertailukohteina on oman synnyinmaansa lisäksi Jugoslavia.

Bukovski varoitteli, että eurokraatit toimivat nopeasti. Heitä on vaikea voittaa. Hän uskoi, että hänen aikanaan se olisi vielä käynyt päinsä. Hän oli kuitenkin huolissaan, koska EU-kriittisiä voimia oli liian vähän. Aikaa ei saisi tuhlata.

Bukovski oli pessimisti ja se sopii kirjoituksen alussa esitettyyn luonnehdintaan hänen persoonallisuudestaan.  EU:n kehityksestä ja mahdollisesta romahduksesta hän maalaa rajuja kauhukuvia, jossa hän lopulta näkee myös salaisen poliisin hirmuvallan. Ymmärrän myös niitä, jotka pitävät sitä ”sarkastisena publistiikkana”. Vaarat on toki pidettävä mielessä eikä välinpitämättömyyteen ole varaa mutta vaikkei savua olekaan ilman tulta, niin totean tähän loppuun diplomaattisen pehmeästi, että Bukovskin dystopiakuvissa on outoa painolastia.

…

Lähteet

Lähteitä on runsaasti. Youtubesta löytyy paljon Bukovskin haastatteluja ja puheenvuoroja. Netissä on myös huomattavan paljon tekstilähteitä. Olen niihin tutustunut vain satunnaisesti. Myönnän, että tarvetta olisi järjestelmällisempään tutkailuun, varsinkin koskien Bukovskin kirjoituksia. Alla on hyperlinkit aineistoihin, joita olen tässä kirjoituksessani enemmän tai vähemmän käyttänyt.

Täältä löytyy vuonna 2013 tehty videohaastattelu. Yhtä kattavaa ei ainakaan tuon tilin ylläpitäjän mielestä ei ole sen jälkeen tehty.

Täällä on nyt yhtenä keskeisenä lähteenäni oleva englanninkielinen teksti helmikuulta 2006.

Täällä puolestaan on Bukovskin englanninkielinen kirjoitus The Soviet Roots of European Integration.:

Mihail Kalužski on julkaissut marraskuun 8. päivänä ”muistokirjoituksen”, joka avautuu täältä. 

Toimittaja Ivan Tolstoi on puolestaan julkaissut Bukovskin muistoksi toukokuussa 1999 käymänsä venäjänkielisen radiokeskustelun. Siinä Bukovski on varsin vapautunut kertoen varsin lennokkaasti taustastaan ja käsityksistään. Se avautuu täältä.

Täällä keskustellaan Bukovskin näkemyksistä syyskuussa 2016.

Sergei Grabovskin analyysia kesäkuulta 2016 löytyy täältä.

Tämä teksti on puolestaan maaliskuulta 2006.

Meduzan sivuilla on Bukovskin poismenon johdosta 28.10.2019 julkaistu kirjoitus, tekijöinä Lohov ja Kartsev. 

28.10.2019 julkaistu BBC:n venäjänkielinen kirjoitus on täällä. MK-lehden julkaisu samalta päivältä on täällä.

Täällä on puolestaan Novaja gazetan päivää myöhemmin julkaistu teksti.

Parikymmentä vuotta vanhempi Juri Glazovin kirja-arvio Novyj mir -lehdestä  avautuu täältä.

Loppuun vielä pari  Mihail Gorbatšoviin liittyvää lähdettä. Barsenjevin artikkeli käsittelee 1980-lukua. Tämä jälkimmäinen on paljon tuoreempi RIA Novostin uutinen.

Usko kesti vainot ja vuosisatojen hiljaisuuden – nyt hiipumassa (Japanin kristillinen perintö)

Tapanani on ollut kirjoitella tähän blogiini kuukausittain pari juttua säännöllisesti.  Joskus tekstiä ei ole tahtonut millään syntyä mutta puoliväkisinkin olen jotakin rustannut. Muutaman kerran on jäänyt harmittamaan, kun olen uhrannut läheiseksi kokemani aiheen tutkimiseen paljon aikaa, mutta viimeistelyvaiheessa ei tarvittavaa potkua ole löytynytkään. Aika ajoin palaan tuttuihin teemoihin. Esimerkiksi kuluneena syksynä kirjoitin kaksi pitkää kirjoitusta liittyen Andrei Tarkovskiin ja hänen elokuviinsa. Nytkin palaan aiheeseen, jota olen käsitellyt kaksi vuotta sitten vuoden vaihtuessa.

Joulun pyhinä vuonna 2017 syvennyin katsomaan Martin Scorsesen elokuvaa Silence - Hiljaisuus. Vuoden viimeisenä päivänä julkaisin täällä blogissani siitä kirjoituksen. Elokuva vei katsojat uskonvainoihin 1600-luvun Japanissa. Aihe oli minulle tuolloin täysin vieras. Elokuvankin katsoin lähinnä Martin Scorsesen takia. Hän on yksi minun elämäni tärkeä kulttiohjaaja. Toki myös uskon kysymyksiin ja uskontoaiheet kiinnostavat.

Muutama päivä sitten silmiini osui eräs venäläinen lehtijuttu, jossa käsitellään noiden uskonsa takia vainottujen kristittyjen jälkipolvia. Se on julkaistu Lenta-verkkolehden sivuilla. Tuo juttu palautti mieleeni Martin Scorsesen elokuvan tapahtumat. Jutun sisältö on lohduton. Kristinusko pysyi Japanissa maan alla hengissä yli 200 vuotta 1870-luvulle asti. Sen jälkeen uskonnon harjoittaminen on ollut julkisesti sallittua. Nyt ollaan totisen paikan edessä, kun jälkipolvi ei halua sitoutua esi-isiensä perinteiden vaalimiseen.

Näkemäni lehtijutun myötä palasin elokuvan kuvaamiin tapahtumiin. Juttu käsittää laajan valokuvien kavalkadin ja kirjoitus etenee kuvien mukana. Laitan oheen linkin tuohon Lenta-verkkolehden kirjoitukseen, jonka kautta kuviin voi kukin halutessaan tutustua. Oma tekstini on melko vapaa käännös lehden tekstistä. Muutaman selkeän vuosilukuvirheen olen oikaissut.

Oikeastaan tämä surullinen tarina sopii nyt uuden vuoden alun hetkeen. Suuntaamme taas suurin toivein edessämme avautuvaan vuoteen. Odotuksia on, mutta pelko kalvaa mieltä. Löytyykö jälkipolvessamme tahtoa omien kansallisten perinteittemme vaalimiseen?

Toisaalta, varsin luonnollista kehitystä tämä on. Uusi aika synnyttää uusia haasteita. Huomio menee niihin. Ei voi jäädä täysin menneisyyden varaan. Kunnioituksemme se ansaitsee muttei välttämättä enempää. Siksipä – toivotaan, että uudet sukupolvet jalostuvat tekemään kypsiä ja pitkäjänteisesti perusteltuja päätöksiä ja elämään täyttä elämää, joka kantaa myös heidän oman elämän ylitse. Menneiltä sukupolvilta voi ottaa mallia ainakin uhrautuvaisesta asenteesta. Mukavuudenhalun ei aina pidä olla ensin. Siinäpä evästystä uudelle vuosikymmenelle.

Liitän tähän alkuun muutaman keskeisen linkin. Oma kaksi vuotta sitten luomani kirjoitus avautuu täältä. Siinä siis käsittelen Scorsesen elokuvaa ja sen taustalla olevaa historiaa. Tämä linkki vie Wikipedian artikkeliin vuonna 1637-38 tapahtuneesta Shimabaran kapinasta.  Kapinaa seurasi mieletön kaulan katkomisoperaatio, kun mestatuksi joutui arviolta 37 000 kapinallista ja heidän tukijaa. Tästä linkistä avautuu englanninkielinen artikkeli ”maanalaisista kristityistä”, joista Japanissa käytetään nimitystä Kakure Kirishitan .

Linkki Lenta-sivuston julkaisuun on tässä. Jos kieltä ei osaakaan, niin kuvat sieltä kuitenkin löytyvät. Rohkenen lainata sieltä tähän yhteyteen pari kuvaa. Huomasin myöhemmin, että lähes sama kirjoitus löytyy myös Izvestijasta. Itse asiassa se on tietojensa puolesta perusteellisempi ja kuvastossakin on eroja.  Kolmaskin lähde kirjoitukselle löytyy (täällä). Venäläiset verkkojulkaisut näyttävät laittavan kirjoituksensa kiertoon.

…

Alla on suomentamani teksti. Sieltä paljastuu paljolti samaa, mitä myös Scorsesen elokuvassa nostetaan esille.

 

Ikitsukin saaren museossa säilytettävä ”maanalaisten” risti ja vaatekappale, kuva Issei Kato/Reuters

”Katoaa se, minkä vuoksi esi-isämme kuolivat”

Kahden vuosisadan ajan kristityt loivat oman uskonsa. Miksei sitä kukaan enää tarvitse?

Kristinusko oli Japanissa kiellettyä yli 250 vuotta. Vallan kahvassa olleet pitivät sitä tuhoisana vieraana virtauksena. Kuitenkin monet japanilaiset uskoivat edelleen Kristukseen, huolimatta vainosta ja julmista tuomioista. Kun kristinusko myöhemmin laillistettiin, uskovat tulivat maan alta. Kaikki eivät kuitenkaan omaksuneet länsimaisia riittejä, vaan säilyttivät tuon kristinuskon, buddhalaisten ja šintolaisuuden perinteistä historian mukana muotoutuneen uskonsa. He vaalivat isiensä ja esi-isiensä uskoa, mutta heidän lapsiaan ja lastenlapsiaan se ei enää kiinnostakaan. Lenta-sivusto perehtyi japanilaisten ”maanalaisten kristittyjen” menneisyyteen ja otti samalla selvää, miten vähälukuinen, esi-isiensä opeille uskolliseksi jäänyt ihmisryhmä nykyisin elää.

Näistä entisistä maanalaisista kristityistä käytetään japaninkielistä ilmausta Kakure Kirishitan. Se on oma erityinen seurakuntansa. 1600-luvun alussa Japanin hallitsija kielsi kristinuskon, minkä vuoksi kristittyjen täytyi luopua uskostaan tai harjoittaa uskoaan salassa, asettuen samalla vaaralle alttiiksi. Vuonna 1873 - yli 250 vuotta myöhemmin – rajoitukset purettiin ja suurin osa uskovista liittyi katolisen kirkon piiriin. Osa heistä säilytti kiellon aikana omaksumansa, kristityille oudoilta tuntuvat tapansa. Siksi tuota ryhmää kutsutaan ”maanalaiseksi”.

Katolinen kirkko ei tunnusta ”maanalaisia kristittyjä”. Liian monet niistä riiteistä ja uskomuksista ovat salaisen uskon vuosisatoina muuttuneet. Kuitenkin Rooman paavi Franciscus suhtautuu heihin ja heidän menneisyyteensä kunnioituksella.

”Katolisten uskonnollisten johtajien eli pontifikaatin mukaan se, että japanilaiset kristityt pystyivät harjoittamaan uskoaan yli 250 vuotta vainoista huolimatta, on suuri oppitunti tulevaisuudelle,” kertoo Kagefumi Ueno, entinen Japanin edustaja Vatikaanissa. Kannattaa panna merkille, että kristinuskon toivat Japaniin jesuiitat. Se on munkkikunta, johon kuuluu myös nykyinen katolisen kirkon pää paavi Franciscus.

Espanjalainen lähetyssaarnaaja ja yksi jesuiittaveljeskunnan perustajista Francisco Xavier (1506-1552) oli Japanin ensimmäinen katolinen lähetyssaarnaaja. Hän teki 1500-luvulla pitkän lähetysmatkan Aasiaan, jääden Japanin saarille kahdeksi vuodeksi.  Hän poistui sieltä, kun sinne oli saatu syntymään ensimmäiset kolme katolista seurakuntaa. Saarnoissaan hän yritti välittää kristinuskon oppia japanilaisille sopivassa muodossa. Hän käytti opettaessaan buddhalaista ja šintolaista kielikuvastoa.

Kristittyjen vainot alkoivat aktivoitua 1500-luvulla. Lopullisesti päätös kristinuskon kieltämisestä tehtiin vuonna 1614. Senkin jälkeen jesuiittaveljiä jäi salaa Japaniin. On laskettu, että tuolloin maassa oli 70 00 – 300 000 kristittyä.

Lehtijutussa haastateltu yksi ”maanalaisten kristittyjen” johtaja Sinegori Murakami on 69-vuotias. Hänestä on tullut sukunsa seitsemäs seurakunnan johtaja. Se tapahtui 14 vuotta sitten hänen isänsä kuoltua.

”En ole vielä valinnut seuraajaa, mutta olen varma, että me onnistumme pitämään seurakunnan toiminnassa ja välittämään uskoamme jälkeläisillemme. En halua, että minun sukupolveni pettää esi-isämme, jotka puolustivat hengellään omaa uskoaan.”

Monilukuisten Kakure Kirishitan -ryhmien oli tapana rukoilla vaieten, jotta he eivät olisi tulleet ilmi. Eräillä ryhmillä oli tapana välittää jälkipolville virsilauluja ja rukouksia salaa ns. orasho-kääröjen kautta. Tekstien kieli koostui latinan, portugalin ja japanin sekoituksesta ja niillä oli perusluonteisesti symbolinen merkitys. Ne kuulostivat lähinnä buddhalaisilta rukouksilta. Kun nuo kääröt luotiin, niiden sisältämät rukoukset olivat kiellettyjä. Nykyisin niitä julkaistaan painetussa muodossa, mutta japanilaiset ovat alkaneet osoittaa uskon asioihin yhä vähemmän kiinnostusta.

Orasho-käärö 1700-luvulta (Murakamin kotoa), kuva Issei Kato/Reuters 

Yhtenä esimerkkinä kristillisten ja paikallisten tapojen sekoituksesta Kakure Kirishitan -seurakunnilla ovat riisipiirakat, jotka asetetaan kotialttarin eteen Jumalanäidin syntymän kunniaksi järjestetyn kristillisen juhlaseremonian aikana. Ne symboloivat Aurinkoa ja Kuuta.

Samanaikaisesti tiedetään, että yli kaksi vuosisataa kestäneen suullisen perimätiedon aikana ”maanalaiset kristityt” ovat myös menettäneet paljon. Esimerkiksi Pyhää Kolminaisuutta ei enää muisteta.

Myös pyhäinkuvat sopeutuivat aikojen kuluessa japanilaiseen buddhalais-šintolaiseen ympäristöön. Ne saivat selkeästi japanilaisen ulkoasun. Jumalanäidin patsaat alkoivat vahvasti muistuttaa Kannon-jumalatarta, joka on kiinalaisen Kuan Yin -jumalattaren (myötätunnon jumalatar, bodhisattva) japanilainen vastine. Ja kaksitoista apostolia saivat valaistuneiden bodhisattvojen ulkonäön, osin myös salaamisen tarkoituksessa.

Yksi esimerkki paikallisesta synkretismistä on myös uskonnollisten perinteiden ja tapojen muuttuminen samankaltaiseksi – esimerkiksi se, miten polvistutaan kunnioittamaan kuolleiden esi-isien muistoa. Tällöin ”maanalaisten kristittyjen” riitissä jäljitellään šintolaisuuden perinteisiä tapoja.

Aivan kuin ortodoksisessa perinteessä vanhauskoiset ovat eläneet ilman pappeja, ”maanalaisilla kristityilläkään” ei ole omaa papistoa. Julistuksen, ehtoollisen jaon ja kastamisen ovat ottaneet vastuulleen oppineet maallikot.

69-vuotias Masaiti Kawasaki rukoilee Jumalanäidille pyhitetyn kotialttarin edessä edelleen samalla tavalla kuin hänen vanhempansakin rukoilivat.

”Koen katkerana sen, että perinne, jota esi-isämme ovat pyrkineet vuosisatoja kovin ponnistuksin säilyttämään, on nyt katoamassa. Minulla on poika, mutta en edes elättele toiveita siitä, että hän ryhtyisi perinteitämme jatkamaan. On surullista ajatella, että se kaikki jää unholaan.” Näin Kawasaki toteaa.

Jumalanäidin kuva (Kawasakin kotoa), Issei Kato/Reuters

Karematsun kappeli on yksi Japanin kristittyjen kolmesta pyhästä paikasta. Se on rakennettu paikalle, jossa portugalilainen lähetyssaarnaaja-pappi menetti aikoinaan henkensä. Siellä vietetään katolisten, buddhalaisten ja ”maanalaisten kristittyjen” yhteinen muistojuhla.

Ikitsukin saarella Nagasakin prefektuurissa on myös muistomerkki. Paikkaan on pystytetty risti. Sillä paikalla kidutettiin vuonna 1609 kuoliaaksi katolinen japanilaisvirkamies Gaspar Nisi sekä hänen perheensä ja läheisensä. Perheen lisäksi 23 henkeä kidutettiin kuoliaaksi, koska he olivat kieltäytyneet luopumasta uskostaan.

Japanilaiset kristityt eivät tunne kovin hyvin ”perinteisiä” pyhimyksiä. Heillä oli omat marttyyrinsa – heidän esi-isänsä, jotka olivat joutuneet uskonsa tähden kärsimään.

Myös Nakanosiman saari on ”maanalaisille kristityille” erityisessä muistissa. Valtion organisoimien vainojen aikaan siellä kidutettiin ja rangaistiin heidän uskonveljiään ja -sisariaan.

Vuonna 1637 Simabaran ruhtinaskunnassa alkoi suuri kapina, johon kristityt osallistuivat. Seuraavana vuonna se kukistettiin raa’alla tavalla. Kapinan 37 000 osallistujalta ja heitä myötäilleiltä katkottiin päät. Pian tämän jälkeen keisarin johdolla valtakunnassa tehtiin suunnan muutos, joka johti lopulta maan täyteen eristäytymiseen. Suhteet Eurooppaan katkesivat.

Vainojen aikaan Japanin vallanpitäjät pakottivat kristityiksi epäillyt osallistumaan seremoniaan, joissa he joutuivat sylkemään kristillisiin symboleihin sekä astumaan jaloillaan ristien ja pyhäinkuvien päälle.

Siinä tapauksessa, että salainen kristittyjen ryhmä paljastui, sen kaikkia jäseniä odotti kuolemanrangaistus. Siitä huolimatta japanilaiset kristityt eivät luopuneet uskostaan. Nyt heidän määränsä on hupenemassa itsestään. 30 vuotta sitten Ikitsukin saarella oli jäljellä 20 ”maanalaisten kristittyjen” ryhmää, joiden yhteenlaskettu lukumäärä oli noin 2 000 henkeä. Nyt jäljelle on jäänyt vain neljä ryhmää, joiden jäsenmäärä on noin 300 henkeä.

”Nuoriso ei osoita enää kiinnostusta uskon perinteen jatkamiseen. Ylipäänsä nuoret ovat torjumassa kaikki muutkin uskonnot.”