ANDREI ZVJAGINTSEVIN LEVIATAN (LEVIATHAN/ЛЕВИАФАН) – vielä kerran

I.                     

Palaan jo kolmannen kerran tähän kohuttuun Zvjagintsevin elokuvaan. Pari kirjoitusta olen Leviatanista kirjoittanut, mutta nyt vasta kävin sen katsomassa, ja peräti elokuva teatterissa. Oli aurinkoinen sunnuntaipäivä. Kävelin Nevskillä, Pietarin ytimessä, ja näin ohi kulkeissani ilmoituksen. Satuin oikeaan aikaan kohdalle.

Elokuvateatteri sijaitsi porttikongin takana sisäpihalla neuvostotyylisessä talossa. Oven luona tervehti antiikkinen patsas ja sisätilat oli retrotyyliin entisöity. Yleisöä oli niukalti, vanhempaa väkeä. Takanani oli yksi rakastunut nuoripari, jotka tekivät elokuvan aikana muutakin kuin vain katsoivat. Sitä en toki kuullut, mutta huomasin näytöksen jälkeen.

Aurora-elokuvateatterin sisäpiha

Lämpiö

Elokuvasalin komea veistos

Eteisen kattomaalaus

On kai lähdettävä liikkeelle ensi vaikutelmasta: elokuva oli hyvä ja puhutteleva. Elokuvan katsottuaan tajuaa, että osan sydänverestään ohjaaja on filmiinsä vuodattanut. Se käsittelee kovin tärkeää ihmisen henkiseen kasvuun ja moraaliin liittyvää teemaa. Suuri osa lähinnä venäläisistä katsojista näkee siinä aivan muuta, mutten itse haluaisi ainakaan heti nostaa esille elokuvasta paljastuvia puutteita.

Uusin silmin sen nyt näin, muiden katsomiset jäivät heidän näkökulmikseen. Aluksi on todettava, että nimi viittaa todellakin Raamatun Jobin kirjaan. Sitä elokuvassa myös lainataan. Elokuvan aidoin kristitty, pienen parakkikirkon vaatimaton pappi vertaa viinaan sortunutta päähenkilöä Nikolaita suuriin koettelemuksiin joutuneeseen Jobiin.

Vaikka monet ovat arvioissaan pitäneet elokuvaa raskassoutuisena, niin ei minulla sen 2 tunnin 20 minuutin aikana tullut aika lainkaan pitkäksi. Tapahtumia ja uusia käänteitä riitti. Tosin olin elokuvasta jo paljon lukenut ja lisäksi vielä kirjoittanutkin, joten motivaatio nähdä se omin silmin oli suuri. Aihe elokuvassa on kuitenkin koskettava, asetelmat avautuvat sopivasti uusien käänteiden kautta niin, ettei elokuvassa ole kuolleita kohtia. Kaikki yksityiskohdat kertovat jostakin erityisestä tai sitten myöhemmin huomaa mielenkiintoisia mielleyhtymiä.

Elokuva päättyi vaikuttaviin valokuviin, joita säesti meren omat uhkaavilta tuntuvat ääniefektit. Kun sitten elokuvan lopun merkiksi alkoi soida Philip Glassin Akhnaten-oopperan Prelude-osa, olin silmät kirkkaina valmis kehumaan hyvää kokonaisuutta. Kun aika kului ja tuli aika pohtia tarkemmin henkilöhahmoja, tapahtumien kulkua ja niiden luontevaa yhteyttä todellisuuteen, aloin empiä. Ei se sittenkään Oscar-palkinnon tasoa ole. Ainakin hieman siinä on pitänyt olla poliittista lisäarvoa palkintoehdokkaaksi valittaessa. Hyvähän se on, mutten sitä omassa rankingissani kärkikymmenikköön nostaisi. Ainakin sosiaalisena draamana se herättää ristiriitaisia ajatuksia. Sen sijaan rikoselokuvien tai toimintajännärien genressä se kärkijoukossa paikkansa ehkä ansaitsisi. Ihmettelin, että elokuva on palkittu käsikirjoituksestaan, sillä löysin siitä ensi alkuun suurimpia puutteita. Sen sijaan ohjaus ja kuvaus ovat paljolti laatutyötä.

En mene niin helppoon, että alkaisin sitä arvostella todellisuuden vääristelystä tai Venäjän mustamaalaamisesta. Tottahan toki elokuvaan kuuluu symboliikkaa ja liioitteleva hyperbolointi on normaali tehokeino. Esimerkiksi aikoinaan Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu –elokuvan pohjalta jotkut päättelivät, että lestadiolaisissa seuroissa ihmiset järjestävät seksiorgioita. Samalla lailla nyt monet paheksuvat ja luulevat, että ohjaaja Zvjagintsev haluaa kertoa maailmalle, miten surkeasti venäläiset elävät ja käyttäytyvät ja miten moraalisesti alas koko maa ja sen kansa on vajonnut. Venäläiset reagoivat usein hyvin emotionaalisesti, ja tässä elokuvan tapahtumat ja käänteet antavat varmasti aineksia ylireagointiin. Lisänä sopassa on nykyinen poliittinen tilanne, maailmalla levinnyt russofobia, kuin myös se tosiseikka, että elokuvan rahoituksesta on vastannut maan kulttuuriministeriö.

Käsikirjoitus oli kopioitu USA:sta. Sen tapahtumista ei löydy Venäjältä analogioita, niin kuin eräs asiat hyvin tunteva pappismies eräässä tv-ohjelmassa kertookin (https://www.youtube.com/watch?v=VrRzKg0BLD8). Kuitenkin elokuvassa esiintyy venäläisyyteen liittyviä symboleja ja venäläisestä elämäntavasta tuodaan esille huonoja puolia, kuten votkan yletön juonti. Papin mielestä asiat tuodaan esille negatiivisessa valossa ideologisesti värittyneinä. Tällä hän lähinnä tarkoittaa elokuvasta julki tulevaa vallan ja kirkon demonisointia. Lisäksi Venäjä kuvataan elokuvassa kuin helvetti. Papin mielestä maasta pitäisi tuoda esiin myös positiivisia kuvia, koska valtio on ollut siinä keskeisenä rahoittajana. Hän ei kuitenkaan tuomitse elokuvaa kokonaisuudessaan, vaan löytää siitä myös myönteisiä seikkoja. Hän kannattaa avointa keskustelua: on voitava keskustella sen hyvistä ja huonoista puolista.

Tuon yllä viittaamastani ohjelmasta vielä pari esimerkkiä, joissa pappi löytää puutteita elokuvan käsikirjoituksesta. Elokuvassa kaupunginjohtaja tuhoaa päähenkilön Nikolain elämän ja rakennuttaa hänen asuntonsa paikalle kirkon. Tuon ohjelman pappi toteaa, että jos näin todella tapahtuisi, niin jokainen seurakuntalainen kyllä tajuaisi sen ”verikirkoksi” ja kieltäytyisi menemästä siihen rakennukseen.

Toinen kriittinen kohta koskee Moskovasta asti Nikolaita auttamaan tulevaa asianajajaa. Hän uhkaa kaupunginjohtajaa sosiaalisella medialla ja internetillä, jonka kautta hän voi levittää julkisuuteen tietoa kaupunginjohtajan tekemisistä. Se saakin tämän pelon valtaan, missä joutuu siten jopa pohtimaan uskon asioita. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Asianajaja vaikenee, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus toimia vanhan armeijan ystävänsä Nikolain hyväksi laajemmin. Toki suhteet aviorikoksen vuoksi ovat tulehtuneet, mutta tämänkaltainen käänne elokuvan juonessa ei olisi sopinut elokuvan ideaan.

Minulla päällimmäisenä ovat positiiviset mielikuvat, mutta hyväksyn myös kritiikin. Minusta kaikki kritiikki ei ole yliampuvaa kansallismielisyyttä, olen nähnyt myös pätevää kritiikkiä. En aio sitä ruveta kuitenkaan lähemmin esittelemään. Siirryn itse elokuvaan. Juonesta en viitsi enää kertoa. Sen löytää netistä ainakin englanniksi (http://en.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(2014_film) ) ja ranskaksi (http://fr.wikipedia.org/wiki/L%C3%A9viathan_(film,_2014)) sekä luonnollisesti venäjäksi. Teen katsauksen elokuvan keskeisiin henkilöihin. Sen jälkeen tuon esille seikkoja ja tilanteita, joihin itse kiinnitin erityisesti huomiota elokuvaa katsoessani.

II.                  ELOKUVAN HENKILÖITÄ

Nikolai (Kolja) Sergejev – päähenkilö, joka joutuu hankaukseen vallanpitäjien kanssa kun ei suostu luovuttamaan maitaan ja asuinpaloaan lunastukseen kaupunginjohtajan hyväksi. Ammatiltaan hän on autonasentaja. Äkkipikainen luonne, suuttuu helposti eikä pysty kiihtyessään hillitsemään tunteitaan. Kerran hän lyö jopa lastaan. Poliisiasemalla hän kiivastuu vitkuttelusta niin rajusti, että joutuu putkaan. Toisaalta hänessä näkyy varsinkin loppua kohden myös empaattinen puoli, mikä tasoittaa hänen äkkipikaisuuttaan.Käyttää reilusti alkoholia. Elämäntavoiltaan vaatimaton, haluaa jäädä vanhalle suvun kotipaikalle.

Lilija (suomalaisittain muokattuna sopivammin olisi Lilia) - Nikolain vaimo, joka on työssä kalatehtaassa liukuhihnalla. Ulospäin hän näyttää elämäänsä kyllästyneeltä. Hän on hyvin niukkaeleinen eikä juuri näytä ulospäin tunteitaan. Hän yrittää sietää miehensä kiivautta. Hän viettelee Nikolain vanhan kaverin asianajaja Dmitrin ja pari jää kiinni itse teossa yhteisellä retkellä maaseudulla. Suhde kokee kolahduksen, mutta kun Dmitri sitten torjuu Lilijan, tämä palaa miehensä luokse ja suhde palautuu entiselleen, missä tulee ilmi Nikolain empaattinen puoli.

Lilija

Roman – on Nikolain murrosikäinen poika. Lilija on hänen äitipuolensa, josta hän ei pidä ja jonka Roman osoittaa välillä hyvin inhottavalla tavalla. Roman kulkee kaveripiirissä hieman huonossa seurassa, mutta hän on kuitenkin ainakin vielä ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kunnollinen, isäänsä kiintynyt poika.

Dmitri Seleznjov (Dima) on pääkaupungista Moskovasta Nikolaita auttamaan saapunut asianajaja ja vanha Nikolain armeijakaveri. Hän on asiallinen juristi, joka yrittää saada kaupunginjohtajan hankkeen purettua. Hän lopulta joutuu poistumaan kaupungista nopeasti.

Nikolain ystävä palaamassa Moskovaan epäonnistuneen matkan jälkeen

Kaupunginjohtaja (Vadim Sergejevitsh Shelevjat) on Nikolain ja Dmitrin vastapeluri, joka käyttää omaa asemaansa röyhkeästi hyväkseen etsien tukea alueen kirkolliselta johtajalta piispalta. Hänen kielenkäyttönsä on alatyylistä ja raakaa. Hän on Nikolain tapaan hyvin äkkipikainen persoona, joka niin ikään käyttää paljon alkoholia. Hän on huolissaan vuoden kuluttua tulevista vaaleista, minkä vuoksi hän pelkää maineensa tahrautuvan Dmitrin toimien johdosta.

Piispa on paikallinen kirkollinen johtaja, joka nähdään elokuvassa kolme kertaa. Kaksi kertaa hän keskustelee kaupunginjohtajan kanssa, toisessa tapauksessa on nähtävästi kyse sielunhoidollisesta ripistä, jonka päätteeksi piispa antaa Vadim Sergejevitshille synninpäästön. Kolmannen kerran hänet nähdään elokuvan lopussa, kun hän pitää Nikolain entisen kotitalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa puheen. Mielestäni puhe on elokuvan tärkeitä kohtia.

Elokuvassa on toinenkin pappi, isä Vasili, jonka seurakunta on vanhassa pienessä parakkikirkossa. Elokuvan loppupuolella vaimonsa jo menettänyt Nikolai tapaa hänet kaupassa ostaessaan votkaa. Heidän välille kehkeytyy tärkeä uskoon liittyvä keskustelu, jonka kuluessa pappi kertoo Nikolaille Jobin kohtalosta.

Lisäksi voisi mainita vielä ystäväperheen, Polivanovit. Vaimo on Lilijan työkaveri ja hyvä ystävä, mies toimii liikennepoliisina. Mies lopussa vasikoi vallanpitäjille päiväretken tapahtumista. Nikolain joutuessa lopussa vankilaan tämä perhe ottaa Romanin hoiviinsa.

III.                 

Tuon nyt esille seikkoja, joihin kiinnitin katsoessani huomiota.

1)      Nikolain hahmo

Tuli mieleen lähes parikymmentä vuotta vanha Venäjän tv:n esittämä rikossarja Banditski Peterburg (’Varkaiden Pietari’), jossa Nikolain roolissa nyt esiintyvä Aleksei Serebrjakov näytteli erään rikollisen roolissa. Hänet siis tunnetaan monista rikossarjoista ja –elokuvista. Leviatania katsoessani yhdistin häneen tahtomattani rosvon piirteitä. Hänen esittämänsä hahmo on käytökseltään aika raaka. Nikolai oli minulle paremminkin rikossarjojen rosvo kuin oikeuksiensa puolesta taisteleva rehti ja rehellinen perheenisä. Olin nähnyt Serebrjakovin edellisen kerran Tshehovin näytelmän Ivanov elokuvaversiossa (vuodelta 2010), mistä pidin. Mutta se hahmo Leviatania katsoessani unohtui. Tuli siis eräänlainen ”Veskuefekti”, jossa näyttelijä Vesa-Matti Loiri tuo hahmoonsa Uuno Turhapuron piirteitä.

Tuon Ivanovin perusteella odotukset Serebrjakoviin olivat korkealla, olihan lisäksi hänen Nikolain roolisuoritustaan kehuttu. Nyt tähän roolihahmoon ylipäänsä hieman petyin. Se jäi mielestäni epätasaiseksi ja herätti minussa kysymyksiä. Toki puolustukseksi on sanottava, että kyseessä on erittäin vaikea rooli. Nikolai luonteeltaan epätasainen ja sisäisesti rikkinäinen persoona, jota hänen perimänsä vanhan kotitalon pakkolunastusuhka on vielä enemmän raastanut.

Vaimo oli ilmiselvästi hänen kanssaan onneton, muttei muutakaan ratkaisua hänellä elämässään ollut. Äitipuolen ja pojan suhde oli hyvin huono. Luonteeltaan Nikolai oli HYVIN äkkipikainen ja kiihkeä. Reagoi nopeasti, kuten lyödessään poikaansa, kun tämä sanoi hänelle vastaan. Lilija-vaimo oli ikävästi siinä suhteessa puun ja kuoren välissä, mutta hän nieli kaiken sisäänsä. Toki se parempikin puoli hänestä nähdään.

2)      Lilija

Tässä tuli mielene Zvjagintsevin traaginen Jelenan hahmo ohjaajan edellisestä elokuvasta Jelena. Molemmat olivat vaiteliaita naisia, jotka kantoivat todelliset tunteensa piilossa rauhallisen ulkokuoren alla. Jos olisin opettaja, antaisin jollekin oppilaalleni tutkia näitä naishahmoja.

Lilija on aika toivottomassa tilanteessa. Parisuhde ei tyydytä, ei työkään. On luonnollista, että hän turvautuu Dmitriin ja ajautuu seksisuhteeseen. Ampumis- ja hupiretkellä sattuu ikävä välikohtaus, kun ystäväperheen pikkupoika löytää Dmitrin ja Lilijan suoraan sanoen itse teossa. Kun sitten loppuvaiheessa Dmitri torjuu hänet, saa naisen epätoivo uuden ilmentymän. Ensiksi se näkyy Lilijan hiljaisessa kysymyksessä uskosta. Tähän kysymykseen Dmitri tuskastuu ja Lilija saa vastauksekseen kyllästyneen tiuskaisun. Sitten kun Lilija palaa kotiin, hänen ensimmäinen kysymys on ”Haluatko lapsen?”.

Lilija palaa miehensä luo, vaikka hän on pettänyt tätä lähes silmien edessä ja mies on hakannut hänen naamansa mustelmille. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä tilanteesta. Samoin kuin Jelena-elokuvan päähenkilö hän on kuin vankina omassa asemassaan. Yllättävää tässä on se, kuinka hienosti Nikolai ottaa Lilijan vastaan ja aivan kuin muuttuisi henkisesti kypsemmäksi. Myös Lilija osoittaa miehelleen hellyyttä sen jälkeen, kun Nikolai kesken pakkauspuuhien oli ryhtynyt seksiin vaimonsa kanssa. Se näytti raiskaukselta, ja niin sen saattoi Lilijakin tulkita, mutta Lilijalle se merkitsi sitä, että hänen miehensä oli antanut hänen harhaliikkeensä anteeksi. Tämän voi käsittää kieroutuneeksi kommunikoinniksi, mutta tällaista elämä joskus on.

3)      Jyrkänteen reunalla

Lilija lähtee varhain aamulla töihin ja menee kävelemään rannalle katsoen alas jyrkänteeltä. Se on kohtaus, jossa Lilija esiintyy elokuvassa viimeisen kerran hengissä. Sitä katsoessa menin täysin ymmälle. Luulin, että hän oli tehnyt itsemurhan. Ja jäin miettimään, miksi. Se itse asiassa häiritsi jopa elokuvan seuraamista. Hänellä oli kuitenkin ilmennyt jonkinlainen toivon merkki, jonkinlainen pienen pieni pilkahdus siellä tunnelin päässä. Itsemurha kävi hänellä jossakin vaiheessa varmasti mielessä, mutta että hän olisi nyt siihen päätynyt, soti tilanteen kehitystä vastaan. No, sitten elokuvaan tulikin aivan toisenlainen käänne. Ilmeni että hänet olisikin murhattu.

Eräässä haastattelussaan ohjaaja kertoi halunneensa jättää tilanteen tulkinnan katsojalle. Elokuvassahan ei loppujen lopuksi selviä, onko Lilija sittenkin tehnyt itsemurhan, minkä jälkeen kaupunginjohtajan miehet ovat lavastaneet sen murhaksi ja Nikolain syylliseksi. Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus, että hänet olisi murhattu, vaikkei siinä hiljaisuudessa, kun Lilija katsoo jyrkänteeltä, ole mitään merkkiä tai muuta vihjettä läheisyydessä olevista murhaajista.

4)      Roman – Nikolain poika

Tässä kohtaa totean, että elokuva kertoo myös perheen kriisistä. Ohjaaja on ilmiselvästi jonkin verran arvokonservatiivi. Hän haluaisi pitää yllä perinteistä perheinstituutiota, mutta joutuu toteamaan sen ajautuneen kriisiin. Pojan hahmo on tärkeä lisä elokuvaan. Se liittää tarinaan tulevaisuuden, ja suuren kysymysmerkin.

Lopussa kun perhe on tyhjentämässä asuntoa ja poika havaitsee vahingossa isänsä ja äitipuolensa sukupuoliyhteydessä, pojan reaktio on yllättävän voimakas. Roman inhoaa Lilijaa. Nikolai yrittää vielä kahden kesken suostutella poikaa antamaan äitipuolelleen anteeksi tietämättä, että tämä on jo kuollut.

5)      Usko, kirkko

Elokuvassa toistuu eri muodossa sama kysymys: Uskotko Jumalaan? Kaikki päähenkilöt joutuvat siihen jollain lailla ottamaan kantaa, kaikki paitsi piispa. Hän on kai elokuvan maallisin hahmo. Hän ei kertaakaan elokuvan aikana pohdi henkilökohtaisella tasolla uskoa. Hän tosin saarnaa ja julistaa, mutta saarnassakin hän nostaa kirkon sydämen uskon edelle.

Viinan viemäksi joutuneen Nikolain ja paikallisen papin kohtaaminen kaupan ovella kuuluu elokuvan keskeisiin kohtauksiin. Sen jälkeen kirkon työntekijä näytetään ruokkimassa röhkiviä sikoja. Kohtaus herättää assosiaatioita. Ne ovat tämän elokuvan suola.

Huomattava on myös rauniona oleva kirkontorni, jossa teini-ikäiset pojat tapaavat iltaisin ja juovat kaljaa. Sinne ajautuu myös ryyppyputkeen joutunut Nikolai elokuvan loppupuolella. Hän jää tuijottamaan nuotion valossa heijastuvia ikivanhoja seinämaalauksia ja raunion kupolia. Myöhemmin kun pidetään uuden kirkon avajaisia, kaupunginjohtajan alle kouluikäinen poika alkaa tuijottaa kattoa, hän näkee vain tyhjän valkoisen seinän. Tämän kautta katsoja yhdistää nuo tilanteet. Kaljottelevat teinipojat ja ”verikirkon” avajaisten eliitti palvelevat eri jumalaa.

Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole uskonnollinen elokuva. Mielestäni uskon kysymys nostetaan siinä esille, jotta voitaisiin käsitellä kirkon maallista valtaa ja sen suhdetta poliittiseen valtaan.

6)      Putin

Minussa herätti Putinin kuva kaupunginjohtajan työhuoneessa paljon kysymyksiä. Ehkä se vaatisi vielä lisätarkastelua niistä tilanteista, missä yhteyksissä tuo kuva tulee näkyviin. Ilmiselvästi ohjaaja on pohtinut sen tarkkaan. Putinin katse on hieman ”vekkuli”. Ja se on sijoitettu tietoisesti syrjään, ei suoraan kaupunginjohtajan selän taakse.

Kun Nikolai, Dmitri, Polivanovit ja vielä se yksi mies ovat maalla retkellä. He alkavat ampua vanhojen poliitikkojen kuvia. Hieman varovaista vitsailua siinä käydään, miksei ole uudempien johtajien kuvia.

Dmitri neuvottelemassa kaupunginjohtajan työhuoneessa. Taustalla tarkkailee Putin. 

Minusta siinä ei pitäisi olla mitään traagista, jos kaupunginjohtajan työhuoneessa on Vladimir Putinin valokuva. Tosin kuvan laatu ja sijainti antaa kyllä aiheen spekulaatioihin. Mutta me suomalaiset olemme tottuneet aika villiinkin menoon. Taidettiinhan jokin vuosi sitten jossakin Kristian Smedsin näytelmässä ampua silloisen presidentin Tarja Halosen kuvaa ja lieköhän itse Tarja ollut jopa katsomossa. Toivottavasti muistan oikein.

7)      Venäläinen yhteisöllisyys

Tässä haluaisin nostaa esiin muutamia elokuvasta oikein näkyvästi esiin tulevia venäläisyyteen ja venäläiseen elämäntapaan liittyviä seikkoja. Yhtenä on yhteisöllisyys. Vanha armeijakaveri Dmitri matkustaa pääkaupungista Venäjän toiseen laitaan auttaakseen armeijan aikaista kaveriaan ja asettaen samalla oman uransa vaakalaudalle. Se kertoo jotakin venäläisestä yhteisöllisyydestä. Se yhteisöllisyys näkyy muuallakin.  Myös se hupiretki on periaatteessa merkki venäläisestä yhteisöllisyydestä. Sen sijaan yhteisöllisyys yhtäkkiä tilanteen kärjistyessä häviää. Missä on yhteisö, kun Nikolai joutuu vaikeuksiin. Vaimo katoaa, löydetään kuolleena, ei ole ketään lohduttamassa. Nikolai jää yksin ”seurustelemaan” votkapullonsa kanssa. Hän saa osakseen vain ylenkatsetta.

Nikolai ryyppää kaupan ulko-ovella pullon saatuaan. Pian ovesta astuu isä Vasili, jonka kanssa jutellaan uskosta ja Jobista.

8)      Kaupunginjohtajan hahmo

Kaikesta raakuudesta ja inhottavuudesta huolimatta hänestä tuodaan esiin myös inhimillinen puoli. Olisiko tässä se hyvän siemen?

9)      Piilossa oleva optimismi

Tästä on sellaisia viitteitä, joita eivät kaikki huomaa. Ne positiiviset merkit ovat ihmisen sisimmässä. Esimerkkinä mainitsisin Nikolain hellyyden poikaa kohtaan yllättävän vaikeassa tilanteessa. Hän alkaa osoittaa vahvuutta, vaikka onkin juoppouteen taipuvainen.

10)   Elokuvan loppukuvat

Loppu teki minuun vahvan vaikutuksen: Kuvat, ääniefektit ja Philip Glassin musiikki. Kuvia katsellessa meri alkaa uhkaavasti kuohua: aivan kuin Leviatan-hirviö olisi heräämässä. Lopussa alkoi soida Glassin oopperan Akhneton Johdanto-osa. Myös Jelena-elokuvassa Zvjagintsev käyttää Philip Glassin musiikkia. Olen itse Glassin minimalistisen sävellystyylin ihailija.

IV.                Muuta

Laitan tähän yhteyteen vielä Lilijan ja Jelena-elokuvan Jelenan hahmon vertailua.  He näyttävät olevan Zvjagintsevin elokuvien tyypillisiä naishahmoja. Muita hänen elokuviaan en tosin ole nähnytkään. Molemmat ovat niukkaeleisiä ja –ilmeisiä,  he puhuvat vähän ja hiljaa, lähes kuiskaamalla, ja myös vastaavat kysymyksiin hyvin niukasti. He näyttävät olevan tyytymättömiä kaikkeen, heistä huokuu pettymys elämään, näköalattomuus. Jelenalla on perheellinen poika, joka käyttää äitiään hyväkseen. Lilijalla ei ole omaa lasta. Dmitrin nähdessään hän asettaa toivonsa tähän, mikä on merkki siitä, että liitto Nikolain kanssa ei suju. Kun Dmitri torjuu Lilijan, tämä joutuu palaamaan takaisin. Myös Jelena on jonkinlaisessa seksittömässä pakkoavioliitossa upporikkaan leskimiehen kanssa. Hän on lähinnä vain tämän kodinhoitajana. Nainen tarvitsee jonkun miehen turvakseen, muuten hän ei selviä. Tämä on varmaan sitä Zvjagintsevin ”feminismiä”.

V.                  Uskonto

Palaan vielä uskontoteemaan. Piispa esiintyy elokuvassa kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän juttelee kahden kesken kaupunginjohtajan kanssa. Kolmannella kerralla ollaan uudessa Nikolain asuintalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa, jossa piispa pitää lähes kymmenminuuttisen puheen.

Aluksi laitan piispan repliikin toisen tapaamisen aikana tämän työhuoneessa:

”Olen sinulle puhunut ja toistan edelleen. Kaikki valta on Jumalalta ja missä on valta, siellä on voima… Päätä itse omat paikalliset ongelmasi, omalla voimallasi äläkä etsi turvaa sivullisilta, sillä silloin ajatellaan, että olet heikko.”

Näin piispa sanoi kaupunginjohtajalle, kun tämä oli ripittäytymässä ja – tavallaan näin voi tulkita – purkautui piispalle omissa moraalisissa sieluntuskissaan. Kaupunginjohtajalla, vaikka olikin häikäilemätön toimissaan, oli omantunnon vaivoja ja halusi omalta ”rippi-isältään” apua. Piispan reaktio oli yllä mainittu neuvo. Sen jälkeen piispa rupesi epäilemään, olisiko moisen epävarmuuden takana jotakin muita ongelmia. Hän kyseli miehen perheestä, lapsista ja terveydestä osoittaakseen näin empaattisuutensa ja ikään kuin vihjatakseen, että epävarmuus päätöksen teossa voi johtua psyykkisistä tai ihmissuhdeongelmista, jotka siis häiritsevät hänen työtään päätöksen teossa. Tätä kautta avautuu autoritäärisen vallankäytön filosofia: epäröinti ja moraaliset kysymykset ovat vallankäyttäjälle heikkouden merkki.

Lopuksi kaupunginjohtaja polvistuu piispan eteen, hän saa synninpäästön, nousee ylös ja poistuu. Kamera siirtyy näyttämään seinää olevalla pikkupöydällä olevaa patsasta Kristuksen kasvoista, sen alareunassa lukee latinaksi Ecce homo (’Katso ihmistä’). Patsaan takana on kuva ortodoksisesta papistosta jonkin kirkon portailla. Teksti näkyy kuvan tarkennuksen jälkeen.

Tässä on otteita piispan puheesta elokuvan lopussa uuden kirkon avajaisissa.

Me teidän kanssanne emme varmaankaan vielä tajua, mitä on tapahtumassa. On tapahtumassa se, että me kanssanne olemme palauttamassa kansalle sielun.

Pyhälle oikeauskoiselle suuriruhtinaalle Aleksanteri Nevskille kuuluvat hämmästyttävät sanat: ”ei Jumala ole voimassa, vaan totuudessa.” Todellakin. Ei voimalla, vaan rakkaudella. Ei oveluudella, vaan jumalallisella viisaudella. Ei pahuudella ja vihalla, vaan rohkeudella on suoritettu monilukuisia voittoja uskon ja isänmaan vihollisista. Mutta meidän päivillemme tärkeintä on, että emme koskaan pettäisi ortodoksista uskoamme. Ja että puhuisimme totta…

…Totuus on itse Kristus. Niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Hän puhuu siitä, että kun Kristus alkaa elää ihmisessä, hän alkaa ajatella kuin Kristus, nähdä kuin Kristus ja viimein toimia niin kuin Herra on meitä käskenyt, niin silloin ihmisestä tulee totuuden haltija. Hän voi löytää tapahtumista niiden aidon tarkoituksen. Ja nähdä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Juuri tämä on totuutta.

Kun ihmiset tuhoavat ristejä, rikkovat ikoneita, herjaavat ristiinnaulittua, rienaten kutsuvat riettautta rukoukseksi. Kun he yrittävät vakuutella, että he tekevät sen hyvin tarkoitusperin, se on valhetta…. Kuinka voidaan siveyden perusteita rikkomalla väittää, että ihmiset saarnaavat vapautta? Vapaus on totuuden tiedostamista. Tästä meille kertovat Pyhät Kirjoitukset: tiedostakaa totuus, niin totuus tekee teidät vapaiksi. Ja vain sellainen ihminen on vapaa, joka on tiedostanut totuuden ja puolustaa sitä.

Rakkaat veljet ja sisaret Herrassa! Nykymaailmallemme on tyypillistä, että se muuttaa jatkuvasti kiintopisteitä, ja totuudellisten arvojen sijalle tulee valheellisia. Tässä maailmassa me omistamme kuitenkin sen tärkeimmän. Me tunnemme tiemme – se on Kristuksessa. Me tiedämme, että kirkko puolustaa ja opastaa meitä. Mutta kirkko – se olemme me kaikki teidän kanssanne. Meidän kanssamme on Jumala, ja meidän kanssamme on totuus, meidän kanssamme on Jumalan rakkaus. Niin me voitamme rukouksella vihollisemme. Ja uskoamme puolustaessamme, emme tule heidän kaltaisekseen.

Ja niin kuin Kristus paljasti valheen, niin myös me teidän kanssanne kirkon opettamana, Jumalan sanan ja pyhien rukousten opettamana nousemme puolustamaan ortodoksista uskoa.

Olennaista mielestäni tässä on se, että piispa puolustaa kirkkoa, instituutiota, kun esimerkiksi se toinen pappi puhuu Nikolaille uskosta. Samoin ihmiset pohtivat henkilökohtaisella tasolla uskon kysymyksiä. Piispa puhuu vain instituution nimeen.

VI.                Lopuksi

Huomasin heti elokuvan nähtyäni, että onhan elokuva jo netissäkin vapaasti katsottavissa (https://www.youtube.com/watch?v=9ftfdXJ6kxw). Mutta kyllä leffa on leffa, kun sen katsoo oikeassa modernissa elokuvateatterissa pehmeään sohvatuoliin vajonneena.

Toivottavasti Leviatan nähdään pian myös Suomessa. Elokuvateattereihin se tuskin saisi katsojia. Se voisi sopia hyvin tv:n ohjelmistoon tai johonkin kirkon elokuvafestivaalin tai muuhun näytökseen. Sen verran uskonnolliset motiivit vievät elokuvaa eteenpäin, että herättäisivät varmasti keskustelua uskosta sekä uskon ja kirkon suhteista.

To His Holiness (säveltänyt Peeter Vähi) – Tallinnan Nigulisten kirkossa pidetyn konsertin huipentuma

Jälleen kirjoitan konsertista ja jälleen inspiroidun siitä hieman laajemminkin. Tämänkertainen konsertti tapahtui Tallinnassa Nigulisten kirkossa (Pyhän Nikolauksen kirkko) reilu viikko sitten. Esiintyjiä oli muutamia, mutta konsertin kohokohtana oli otsikossa mainittu sävellys. Jos pitäisi luonnehtia lyhyesti konserttia kokonaisuutena, niin käyttäisin ilmausta ”Tunnelmasta toiseen”. Yllättävän hypähtelevästi konsertin ohjelmassa edettiin, mikä toisaalta teki siitä kiinnostavamman.

Nigulisten kirkontorni kuvattuna Toompean mäellä sijaitsevan Tallinnan tuomiokirkon tornista

Tallinnaa en tunne kovin hyvin, mutta virolaista musiikkia voin sanoa jotenkin tuntevani, koska tiedän muitakin nimiä kuin Arvo Pärtin. Peeter Vähi oli minulle kuitenkin tähän asti täysin tuntematon säveltäjä. Nyt To His Holiness –esityksen kuultuani katson hänet suosikkieni joukkoon.  

Olin maaliskuun lopulla pikkumatkalla Tallinnassa ja menin Tallinnan musiikkiviikon ohjelmaan kuuluvaan konserttiin Nigulisten kirkkoon. Virolaisittain sitä kutsutaan Glasperlenspiel-festivaaliksi (http://tmw.ee/), ja konsertin nimenä oli Pühad loitsud/ Sacred Incantations. Konsertissa oli toki muutakin kiinnostavaa kuin yllä mainittu Peeter Vähin teos. Minua kiinnosti jo itse konserttipaikka. Säveltäjä Vähi ansaitsee kuitenkin erityishuomion, sillä hän kunnioitti konserttia läsnäolollaan, lisäksi käsittääkseni oboelle ja kamariorkesterille luotu To His Holiness oli tarkoitettukin konsertin huipentumaksi. Sen esitti kamariorkesteri Klaaspärimäng Sinfonietta (Glasperlenspiel Sinfonietta) kapellimestarinaan Mihail Leontjev (Mikhail Leontyev) ja oboesolistinaan Riivo Kallasmaa. Soihan siellä myös konsertin nimikkokappale, mutta se jäi kuitenkin vähemmälle huomiolle.

Olen nyt tutustunut Vähin uraan hieman tarkemmin. Huomaan, että hänellä on erityistä kiinnostusta buddhalaiseen kulttuuriin. ”Vähin 1992 valmistunut tiibetiläisten rukouslaulujen aasialaisten sävelkulkujen innoittama sävellys Relaxatio on arvioitu psykoterapeuttisen musiikin sähköiseksi mestariteokseksi” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Peeter_V%C3%A4hi). Vähin musiikkia avautuu myös tämän linkin kautta: https://www.youtube.com/watch?v=T-bWSkCzOjg. Sekin on kuvattu Nigulisten kirkossa, joten sen kautta voi tutustua myös konserttipaikkaan. Vähin ehkä tunnetuimman teoksen, oratorion Maria Magdalena, hankin jo ennen konserttia aulan levymyynnistä. En ole sitä vielä ehtinyt kuunnella. Ostohetkellä mieleen painuvana ja ehkä valintaankin ratkaisevasti vaikuttavana seikkana oli, että se esitetään koptin kielellä. Eli muinaisessa maailmassa siinäkin liikutaan. Ja näin ollen Afrikkaankin Vähin musiikilla on yhteyksiä. Itse asiassa konsertissa Vähin seurueessa taisi olla mukana afrikkalainen henkilö. Oratoriosta löytyy tietoa täältä: http://www.erpmusic.com/records/cds/mary-magdalene-gospel. Laitan linkin myös koptinkieliseen tekstiin ja sen englanninnokseen (http://www.erpmusic.com/images/materials/MaryMagdaleneGospelLyrics.pdf) sekä yhteen oratorion arvioon (http://www.planethugill.com/2014/05/coptic-epic-peeter-vahis-maria-magalene.html). Ja onhan se Youtubessakin kuultavissa. Sieltä sen etsivä löytää.

Vähin kiinnostus buddhalaiseen perinteeseen näkyy ja kuuluu myös illan huipennukseksi nimeämässäni esityksessä. Sävellys on nimensä mukaisesti omistettu säveltäjän pitkäaikaiselle ystävälle ja hengelliselle isälle hänen pyhyydelleen buddhalaisuuden Tiibetin koulun hengelliselle johtajalle, jolla on varsin pitkä nimi, mistä syystä laitan sen tähän perusmuodossaan: 37. Drikung Kyanbgon Chetsang Rinpoche. Kerron kuitenkin ensin konsertin muusta ohjelmasta, palaan sen jälkeen Peeter Vähiin, To His Holiness –sävellykseen ja itse esitykseen.

…

Konsertin aloitti barokkiyhtye Ensemble Floridante (http://tmw.ee/#!/artist/floridante). Yhtye käyttää vanhoja soittimia : klavesiini, barokkiviulu (orel), viola da gamba ja teorbi. Viimeksi mainittu oli minulle uusi tuttavuus. Kyseessä on pitkäkaulainen barokkikitara. Se näkyy alla olevassa kuvassa.

Floridante-yhtye esiintymässä, ei kuitenkaan Nigulisten kirkossa

Yhtye soitti kauniin herkkää musiikkia. Se koostui yhtenäisenä soitetusta neljän sävellyksen sarjasta. Sarjassa oli kaksi instrumentaalikappaletta, Antonio Bertallin (1605 – 1669) Ciaccona ja Diego Ortizin (1510 – c 1570) Recercada. Sitten oli kaksi Claudio Monteverdin (1567 – 1643) laulua, joissa esiintyi kontratenori Ivo Posti. Instrumentaalikappaleiden välissä soi Quel sguardo sdegnosetto  (1632) ja setin päätti  Sì dolce è’l tormento (1624).  Molemmat ovat Monteverdin laulumusiikin helmiä. Ensimmäinen numero jäi vaisuksi, mutta viimeisessä Postin äänenkäytön taidot pääsivät oikeuksiinsa ja laulaja pääsi ilmaisemaan suuria tunteita. Dramatiikkaa hän esitykseen toikin. Pidin laulun melodiasta. Enemmänkin olisin sen kaltaista kuunnellut, mutta valitettavan lyhyeen Postin osuus loppui.

Kontratenori (http://tmw.ee/#!/artist/ivo-posti) oli myönteinen tuttavuus, joka näyttää taitavan myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin esitystyylin. Vertailun vuoksi kuuntelin Ann Sofie von Otterin version viimeisestä laulusta (https://www.youtube.com/watch?v=-To489HejJc), ja kyllä Postilta siihen enemmän temperamenttia löytyi.  Kiireinen mies hän kuitenkin oli, sillä hän poistui nopeasti paikalta ehkä valmistautumaan seuraavan illan konserttiin. Olin nimittäin huomannut ilmoituksista, että hänellä oli seuraavana iltana edessään vaativampi koitos.

Seuraavassa numerossa siirryttiinkin sitten aivan toiseen maailmaan: yleisön eteen tuli pianisti Tanel Joamets (s. 1968). Hempeän barokkiyhtyeen jälkeen hänen musiikkinsa tuntui kuitenkin iskevän kuin nyrkki silmään. Joamets esitti ensin oman improvisaationsa ja sitten Sergei Rahmaninovin pianokappaleen Etude-Tableaux, op 39 nr 2. Improvisaatiosta teemaan Pühad loitsud/ Sacred incantations oli koko konsertti saanut nimensä. Se oli hyvin vaikeaselkoinen kappale, josta ei Monteverdin jälkeen saanut kyllä minkäänlaista otetta. Esitys sattui olemaan väärässä paikassa vääränä hetkenä. Kirkkoakustiikka ei sopinut hänen musiikkiinsa alkuunkaan. Soitto jäi epämääräisesti leijailemaan kaikuna ilmaan.

Akustiikasta huolimatta Joamets vaikutti varsin taitavalta pianistilta. Kyseessä onkin Viron musiikkielämän suuria nimiä. Tanel Joamets on esitteen mukaan nykyisin Viron aktiivisimmin esiintyviä konserttipianisteja. Hän on perehtynyt myös improvisaatioon, josta saimme siis konsertissa kuulla näyttöä. Joamets asuu Tartossa toimien siellä pianonsoiton ja improvisaation opettajana. Hän on saanut suosiota sekä Virossa että ulkomailla. Mm. Venäjän konserttimatkoillaan hän on esiintynyt yli 100 kaupungissa. Hän on erityisen tunnettu Skrjabin-tulkinnoistaan.

Itse kuuntelisin mielelläni Joametsin soittoa sopivammassa tilassa. Hänen musiikkinsa vaatii keskittymistä, mm. konsertissa esitetty improvisaatio vaikutti tavalliselle musiikin maistelijalle vaikeatajuiselta. Mielelläni kuulisin hänen esittämänään esimerkiksi hänen bravuuriaan Aleksandr Skrjabinia.

…

Väliajan jälkeen oli sitten vuorossa kamariorkesteri Glasperlenspiel Sinfonietta, jota nyt johti kolmikymppinen venäläisen Tambovin sinfoniaorkesterin johtaja Mihail Leontjev (Leontyev) (http://www.erpmusic.com/artists/conductors/mikhail-leontyev).  Hän on Venäjällä toiminut varsin monipuolisissa ympyröissä ja luonut mainetta myös Japanissa. Tämän orkesterin sointi sopi Nigulisten tilaan erinomaisesti.

Orkesterin ensimmäinen kappale soitettiin kuitenkin ilman kapellimestaria. Kyseessä oli Wolfgang Amadeus Mozartin (1756-1791) Divertimento D-duuri KV 136 (osat Allegro, Andante ja Presto).  Se sopi erinomaisesti orkesterin aloituskappaleeksi. Divertimento soitettiin hyvin nopealla tempolla rivakasti ja oli varsin nautinnollista kuultavaa. Akustiikka antoi vauhdikkaalle esitystavalle aivan oman sävynsä.

Orkesterissa pisti alussa silmään eräs seikka. Nimittäin orkesterin ykkösviulisti, joka toimi myös konserttimestarina eli äänenjohtajana oli viimeisillään raskaana. Vieressäni istuneet kaksi venäläistä naista siitä heti supisivatkin. Hän oli jämäkkä viulisti, joka ei antanut pömppövatsansa häiritä. Uskon, että lapsesta tulee onnellinen, kun hän saa varttua sikiöaikansa musiikin mukana.

Sitten lavalle astui orkesterin kapellimestari ja ohjelmassa siirryttiin erilaiseen tunnelmaan. Vuorossa oli Alfred Schnittken (1934-1998) pienimuotoinen sävellys Polka, joka kuuluu osana Gogol-orkesterisarjaan.  Se on lyhyt groteskin humoristinen kappale, ja oman lyhyen aikansa musiikki keinui kuin tanssi. Orkesteri tuntui taitavalta luomaan tällaista nyanssia. Ehkä osuutensa oli myös kapellimestari Mihail Leontjevilla.

Tämän jälkeen esiintymispaikassa tehtiin hieman järjestelyjä ja jälleen hypättiin aivan eri maailmaan. Edessä oli konsertin päänumero, josta yllä olen jo kertonut: Peeter Vähin (s. 1955) To His Holiness for oboe and chamber orchestra. Naisista koostuvan viulistiryhmän keskelle tuli oboisti Riivo Kallasmaa.

Kerroin jo yllä, kenelle sävellys on omistettu. Hänen pyhyytensä 37. Drikung Kyanbgon Chetsang Rinpoche oli vakavasti sairas. Buddhalaiset ympäri maailmaa pyrkivät tuomaan hänelle helpotusta sairauteensa toistamalla tiettyä mantraa. Tästä säveltäjä Vähi sai ajatuksen käyttää tuota mantraa uuden sävellyksensä perustana. Alkuun sävellystä suunniteltiin lauluäänelle, mutta lopulta tuloksena oli kuitenkin sävellys kamariorkesterille ja oboelle. Tämän voitte myös lukea englanniksi alla olevasta kuvasta, jonka olen kopioinut konsertin ohjelmasta. Todetaan tässä vaiheessa, että onneksi konsertin ohjelma oli käännetty myös englanniksi.

Musiikki sai heti kuulijansa otteeseensa. Oboe oli keskeisessä roolissa. Se soitti teemaa, joka toistui läpi sävellyksen. Väliin tuli erilaisia muunnelmia. Orkesteri soitti makoisasti ja eli mukana oboen seikkailuissa ja sointimaalailuissa. Oboisti loi soittimeensa kauniin, verevän soinnin. Lisäksi se oli rytmisesti kiehtovaa modernia musiikkia, joka voisi sopia laajemmallekin yleisölle.

Sävellys oli jossain määrin kontemplatiivinen. Musiikki imi kuulijan mukaansa, ei vienyt sentään transsiin, mutta kuitenkin omaan ulottuvuuteensa. Suuri ansio siitä oli Riivo Kallasmaan täyteläisen vakaa oboesointi.

Yleisö haltioitui esityksestä ja luonnollisesti minäkin raukesin yleisön mukana aplodeihin, kun yllätyksekseni myös itse säveltäjä ilmestyi yleisön eteen kumartamaan ja kiittämään sävellyksensä esittäjiä.

Konsertti ei vielä loppunut tähän. George Gershwinin (1898 – 1937) He Loves She Loves oli kuin sokerina pohjalla ja jätti orkesterista ja kapellimestarista ja heidän yhteistyöstään hienon kuvan. Kapellimestari soitti siinä itse pianoa, mukana oli alttoviulusoolo (solistina orkesterin soittajistoon kuuluva Maria Nesterenko). Solisti sai nautiskella hehkuttelussaan. Rytmin tämä orkesteri osaa. Orkesterin jäsenet, ainakin viulistit, käyttivät siinä jopa ääntään laulaen kappaleen melodiaa. Tämä oli aika villi sovitus, mutta epäselväksi jäi, kuka oli sovituksen takana, epäilen kapellimestaria. Esityksessä oli erikoista tunnelmaa, joka sai yleisönkin riemuitsemaan. On todettava vielä, että esitystä kuunnellessani minulla ei ollut tämän sävellyksen taustoista hajuakaan. Nyt tiedän, että kyseessä on Ira Gershwinin runoon sävelletty laulu Broadway musikaalista Fanny Face ja että sen on levyttänyt mm. Ella Fitzgerald.

Valitettavasti ylimääräistä numeroa ei orkesterilta tippunut.

…

Jotta konserttielämyksestä tulisi vielä laajempi, haluan lopuksi esitellä myös itse konserttipaikan.

Nigulisten eli Pyhän Nikolauksen kirkon tunnistaa vanhan kaupungin näköalapaikoilta 105 metriä korkean torninsa ansiosta. Tornin korkeus ei vedä kuitenkaan vertoja vanhan kaupungin toisessa päässä sijaitsevalle Olevisten kirkolle (Pyhän Olavin kirkko), jonka tornin korkeus on 123,7 m. Ja muitakin näyttäviä torneja keskustassa kohoaa.

Kyseessä on todella vanha kirkko. Se on mainittu ensi kerran vuonna 1316, mutta sen arvellaan olevan vanhempi. Toisen maailmansodan aikaan se tuhoutui, onneksi arvokkaat taideteokset oli viety turvaan. Nykyisin kirkko on restauroitu ja se toimii museona ja konserttisalina. Sen alkuperäisestä sisustuksesta on säilynyt vuodelta 1481 peräisin oleva alttarikaappi, jossa kuvataan Pyhän Nikolauksen elämänvaiheita. Alttarikaappi täysin avattuna on 6,5 metriä pitkä.

Kirkon arvokkain taideaarre on lyypekkiläisen taiteilijan Bernt Notken kuolemantanssia kuvaava taulu. Alun perin se on ollut 30 metriä pitkä ja siitä on jäljellä vain seitsemän metriä. Taulussa kuvataan kuolemaa, joka taluttaa viimeiseen tanssiin erilaista väestönosaa paavista sylilapseen. Kuolema käy kunkin kanssa vuoropuhelua, joka on kirjoitettu taulun alareunaan. Lisäksi kirkossa on näytteillä keskiajan mestareiden maalaamia alttaritauluja ja myös arvokas hopeakokoelma. Kun paavi Johannes Paavali II vieraili Tallinnassa vuonna 1993, hän mm. osallistui Nigulisten kirkossa ekumeeniseen palvelukseen.

Lähde: Kaurinkoski Kaarina. 6 kävelyä Tallinnassa. Moreeni 2013.

Klaaspärimäng Sinfonietta ja kapellimestari Mihail Leontjev

oboisti Riivo Kallasmaa

Matteus-passio

Tulin juuri Kouvolan kaupunginkirkosta, jossa esitettiin Johann Sebastian Bachin Matteus-passio. Orkesteri oli Kymi sinfonietta ja kuorona Kotkan kantaattikuoro. Se oli loppujen lopuksi kokonaisuudessaan oikein hyvä esitys, vaikken ihan kaikesta pitänytkään. Suurimman kiitoksen ansaitsee kapellimestari Andres Mustonen Virosta. Hän teki esityksestä draaman, ei pelkkää kuollutta läpilaulantaa. Solisteina oli iso liuta ammattilaulajia, kuoron omaa laulajakaartia ja orkesterin muusikoita. Minuun teki suurimman vaikutuksen Jeesuksen roolissa ollut basso Kai Huopainen, siviilissä Haminan kanttori. Myös tenori Heikki Rainio evankelistana oli hyvä, artikulointi oli selvää ja kerronta elävää. Eivät muutkaan laulajat huonoja olleet. Sopraano Anu Komsi oli vain erityisen vaisu, siihen hänellä oli varmaan syynsä. Kuoro selviytyi ihmeen hyvin urakastaan. Alussa oli haparointia, mutta kun kone lähti käyntiin, niin sitten mentiin. Tästäkin kiitoksen saa Mustonen. Hänellä näytti olevan näkemystä. Erityisen hienosti käytettiin orkesterin muusikoita solisteina. Viulisti Raymond Cox esitti pariin otteeseen solistiosuuksissaan aivan loistavia otteita. Ensimmäisen kerran hän esiintyi alton kanssa Erbarme dich –aariassa (”Armahda meitä”). Toisen kerran hän esitti soolon basso Riku Pelon aarian (Geht mir meinem Jesum wieder! ”Antakaa minulle Jeesukseni takaisin”) yhteydessä. Riku Peloa olen kuullut ennenkin, pidän hänen äänestään.

Oli hienoa, että yleisöllä oli käytettävissä koko Matteus-passion teksti sekä saksaksi että suomeksi. Tapahtumien kulkua oli helppo seurata. Esimerkiksi Matteus-passion suosikkiaariani näkyy seuraavassa kuvassa (nro 47). Napsauta kuvaa.

Passion lopun teksti saksaksi ja suomeksi on seuraavassa kuvassa. Loppukuoro on Matteus-passion juhlavimpia ja lohdullisimpia kohtauksia.

Ennen esityksen alkua oli ilo lukea ohjelmasta Marja Talsin laatimaa ytimekästä johdantoa Matteus-passioon. Hän kertoo, että passiossa voidaan erottaa neljä toisiaan leikkaavaa tasoa: 1) kertomisen (tai draaman) taso, johon kuuluvat evankelista, Jeesus, sivuhenkilöt, resitatiivit ja erilaiset kiihkeät mielenilmaisut; 2) lyyrinen taso eli aariat; 3) hengellisen hartaudenharjoittamisen taso eli koraalit ja 4) monumentaalinen taso eli massiiviset kuoro-osat. Lisäksi saan tietää, että tekstinä on käytetty Raamatun tekstin lisäksi Bachin aikalaisen, postivirkailija Picanderin runoja.

Kouvolan kaupunginkirkko on tällaisille konserteille hieman hankala tila, mutta kyllä se nyt toimi ihan kohtuullisesti. Esitys loppui kello kymmenen jälkeen. Täysi kirkollinen yleisöä – minä mukaan lukien - taputti esittäjille koko sydämestään ja lähti konsertista ilmeisen tyytyväisenä. Mielestäni juuri Andres Mustosta on kiittäminen siitä, ettei passio tuntunut väsyttävältä. Draamaa riitti, kolmetuntinen meni kuin hurahtaen.

Kuorolla, orkesterilla ja solisteilla on sama urakka edessä torstai-iltana Kotkassa. Toivotan menestystä.

Tuli mieleen, että olen ehkä nähnyt kerran aikaisemminkin Andres Mustosen johtamassa Matteus-passiota. Se tapahtui Leningradissa vuonna 1979. Olin silloin siellä syyslukukaudella opiskelemassa ja Filharmonian suuressa salissa esitettiin Matteus-passio. Pääsiäisen aikaan sitä ei varmaankaan olisi voitu tuolloin esittää uskonnollis-poliittisista syistä. Siitä kyllä olen varma, että ensimmäisen kerran näin Andres Mustosen syksyllä 1979 Leningradissa Filharmonian suuressa salissa, mutta muistini voi viedä siinä harhaan, oliko kyseessä tuo Matteus-passio. Sen jälkeen olen lisäksi nähnyt hänet esiintymässä johtamansa vanhaa musiikkia soittavan Hortus Musicus –yhtyeen kanssa, joten tuttu hahmo hän minulle on.

…

Minulle rakkain Matteus-passion aaria on unkarilaisen Julia Hamarin esittämä alttoaaria Erbarme dich. Kuulin sen ensi kerran Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin (Offret 1986) loppukohtauksessa. Se on nähtävissä täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=aPAiH9XhTHc.Hamari on vuonna 1942 syntynyt mezzosopraano ja  tuolla videolla hän 29-vuotias. Tuo kohtaus on nimittäin esityksestä, jossa orkesteria johtaa maineikas Karl Richter vuonna 1971. Koko esityskin löytyy netistä hyvin helposti. Tuossa Hamarin aariassa viulua soittaa Richterin kaveri Otto Büchner (1924-2008). Laulajan ja viulun dialogi aariassa on koskettavan herkkä ja vaikuttava.

Julia Hamari

Karl Richter

…

Mutta kaikkein rakkain Matteus-passion levytys ja kokonaisesitys on samaisen Karl Richterin johtama Münchenin Bach-orkesterin sekä Münchenin Bach-kuoron ja poikakuoron esitys vuodelta 1958. Se on se toinen suuri Richterin johtama Matteus-passio. Sekin löytyy Youtubesta, tosin kuunteluversiona, mutta minä kuuntelen sen pitkäperjantaina kotonani.  Minulla on nimittäin tuo esitys neljän vinyylilevyn sarjana. Saanpahan hyvän syyn käyttää perinteistä levysoitintani, jota en tosiaankaan taida paljoa muulloin käyttää kuin pääsiäisenä Matteus-passiota kuunnellessa. Tuon levyn kuuntelusta on tullut minulle vuosittainen perinne.

Ostin levyn vuonna 1975 Moskovasta. Olin siellä ETY-kokouksen aikoihin kielikurssilla ja Melodia-levykaupasta mukaani jäi tuo neljän levyn sarja kansiossa, jonka kannessa esiintyi kärsivän Kristuksen kuva.  Taisin ostaa samalla matkalla myös pienen levysoittimen.  En toki ole kuunnellut tuota levyä joka pitkäperjantai. Välissä on useita vuosia, jolloin en ole koskenutkaan siihen. Viime vuosina olen siihen kuitenkin palannut ja kokenut sen läheiseksi.

Tässä vuoden 1958 levyssä musiikki kuulostaa mahtavalta. Siinä laulaa kaksi suurkuoroa ja orkesteri antaa mennä täysillä. Mitään barokkiorkesterin nyansseja tai hienosäätöjä sieltä ei erotu. Richterin versiossa on upeita kuorokoraaleja, tarinan kerronta saattaa tuttuudessaan tuntua välillä hieman pitkäveteiseltä, mutta hyvä aaria tai koraali minut aina siitä herättää.

Bach sävelsi Matteus-passion kahdelle kuorolle. Tässä Richterin versiossa on noudatettu säveltäjän toivetta, lisäksi toinen kuoro on poikakuoro, mikä tuo kuunteluun erityistä tenhoa. Tämän kahden kuoron voiman huomaa jo passion aloituksessa. Se poikkeaa edukseen useista nykyversioista. Teknisistä puutteista huolimatta tämän rinnalla monet Matteus-passioesitykset tuntuvat valjuilta.

Arvostan tässä versiossa myös orkesterin osuutta. Orkesteri soi tasapainoisena, se huokuu harmoniaa, on mukana kertomassa suurta sanomaa. Lisäksi tämän version evankelista on ylitse kaiken. Hän on minulle se ainoa oikea, johon vertaan kaikkien muiden versioiden evankelistoja. Muiden roolihahmojen ja soolojen suhteen en ole niin ehdoton. Lisäksi mielestäni tässä versiossa solistit osaavat tehdä eron resitatiivin ja aarian välillä.

Ja liittyyhän tähän levysarjaan se nostalgisuus, kun pyyhin levyltä enimmät pölyt, asettelen sen lautaselle, pudotan sitten neulan levyn alkuun ja alan seurata levyn vaappuvaa liikettä ja kevyesti rahisevaa ääntä, joka vähitellen häipyy Johann Sebastian Bachin upean musiikin taustaan. Neula etenee raitaansa myöten loppuunsa, levylautanen pysähtyy, vaihdan levyä, teen samat rituaalit ja taas soitto jatkuu. Ja siinäkin on jotakin, kun asettelen levyn takaisin 70-luvulta peräisin olevaan levyn muovipussimaiseen suojaansa, jonka päällä on jo hieman kellastunut karkeahko paperiliuska.

Muutaman kerran neula kuitenkin jumiutuu uraansa ja alkaa kärsimättömänä toistaa samaa tavua, kuin pyytäisi minua apuun. Kärsivällisesti nostan neulaa, hipaisen sitä kantavaa vartta niin hellästi kuin pystyn ja lasken taas alas. Siten jatkan musiikin nautiskeluani iloisena siitä, että sain olla mukana jatkamassa passion etenemistä.

No, todetaan se, minkä lukija huomaa, eli olen tässä hehkutuksessa ainakin hieman nostalgisten tunteiden sokaisema. Mutta yhtä kaikki tämän vanhan perinteen jälkeen on kivaa vaihtelua tutustua uudempaan versioon, jossa ehkä solistit tuottavat äänensä kevyemmällä tyylillä, orkesterin on raikkaampaa ja se olennaisin: sointi on teknisesti laadukkaampaa.

Vuonna 1975 moskovalaisesta Melodia-levykaupasta hankkimani Matteus-passio

Muoviliuskan välistä löytyy aarre

Зорю бьют… - sanat Aleksandr Puškin, säveltänyt Georgi Sviridov

Johdannoksi

Varsinaisesti tässä kirjoituksessani on kyse venäläisen runoilijan Aleksandr Puškinin (1799 – 1837) eräästä runosta ja siihen perustuvasta Georgi Sviridovin (1915 – 1998) kuorosävellyksestä. Aion nyt esitellä paitsi runon myös pari siitä tehtyä suomennosta, joista toinen on omani. Puškinista olen kirjoittanut tähän blogiini jo aiemmin. Sen sijaan Sviridov ansaitsisi tulla esitellyksi laajemmin. Ehkä joskus palaankin häneen. Esittelen kirjoitukseni loppuosassa nyt käsiteltävään aiheeseen liittyviä kuoroversioita. Aivan suoraan en varsinaiseen asiaan mene vaan tuon esille myös taustoja. Jutussani tärkeällä sijalla on myös Smolnan katedraalin kamarikuoro (Chamber Choir of Smolny Cathedral), jonka Rahmaninovin Vigilian esityksestä olen aiemmin kirjoittanut. Lisäksi jutussa vilahtavat mm. pietarilainen Mariinski-teatteri ja sen laulajiin kuuluva baritoni Aleksei Markov, italialainen runoilija Dante Alighieri (1265 – 1321), maailmankuulu baritoni Dmitri Hvorostovski, semiootikko ja kirjallisuuden tutkija Juri Lotman (1922 – 1994) sekä suomalainen runoilija Ilpo Tiihonen.

Sytykettä kirjoitukseeni sain sunnuntaina 22.3. Pietarin Mariinski-teatterin konserttisalissa pidetystä kuorokonsertista, jonka otsikkona oli ”Venäläinen konsertti”.  Kuorona oli yllä mainittu Smolnan katedraalin kamarikuoro ja solistina pietarilainen baritoni Aleksei Markov, syntyjään Viipurin poikia. Istuin ylimmällä parvella. Akustiikaltaan sali oli aivan loistava. Kuoron hiljaiset osat leijailivat ylös kevyenä kuin höyhen, forteosat olivat muhevia. Konsertti eteni a cappella –tyyliin, välillä kuoro lauloi yksin, välillä solistin kera. Alkuosa koostui hengellisestä musiikista, loppuosa kansanmusiikista. Konsertin päätteeksi aplodit raikuivat ja kuoro esittikin vielä muistaakseni peräti kolme ylimääräistä kappaletta. Yksi niistä oli tämän jutun aihe ”Зорю бьют…”. Se pysäytti tunnelmallaan ja herkkyydellään. Tutulta se kuulosti, mutten sitä tunnistanut. Lauluun olennaisena osana kuuluva kahden sopraanon sointumaalailu oli mielestäni erityisen koskettavaa ja pehmeää, Aleksei Markovin ääni tuntui löytäneen erityisen hengen syvyyden. Hienossa akustiikassa esitys sai minut miltei väreisiin.  Konsertin jälkeen kysäisin jopa vieressä istuneelta rouvalta, tunnistiko hän kappaleen, mutta hän sanoi kuulleensa sen ensi kertaa.

Konsertti Mariinski-teatterin konserttisalissa, kuoro yksin lavalla odottamassa johtajaansa

Sviridovin laulun jälkeen sopraanosolistit esittelyssä, kuoron johtaja halaa kiitokseksi Aleksei Markovia

Kotiin palattuani aloitin salapoliisin työni. Kaivoin esille omistamani Smolnan katedraalin kamarikuoron levyn (vuodelta 2009) ja sieltähän laulu löytyi. Se oli toki koskettanut jo aiemmin, mutta konsertin myötä laulu oli tuonut minuun varsinaista värinää, kiitos raikkaasti sointuvien sopraanoäänien. Nyt vasta tajusin paneutua sen taustalla olevaan runoon. Löysin netistä muutaman version ja kirjastosta baritoni Dmitri Hvorostovskin levyn The Bells of Dawn, jonka nimikappale on juuri tuo sama sävellys. Oli mielenkiintoista verrata eri versioita, mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja konsertissa kuulemalleni.

Runo

Runo on merkitty kirjoitetuksi vuonna 1829, se on löydetty runoilijan jäämistöstä ja julkaistu ensi kerran vuonna 1855.

Runon syntymisen taustalla kerrotaan olevan seuraava tilanne. Puškin oli Kaukasuksella sotilasleirissä ja luki Dantea, kun hän kesken lukemisen kuuli sotilasrummun kaiun. Nuo äänet palauttivat hänelle mieleen kouluvuodet Tsarskoje selossa, jossa kasarmista tai palatsin vartiopaikasta kantautui täsmälleen samanlaista soittoa. Runossa siis lapsuuden muistot palautuvat nykyhetkeen, eikä unohtaa saa myöskään Dantea, jonka kulunutta kirjaa runoilija on paraikaa lukemassa ja lausumassa ääneen tämän runoja. Myös se tuo runoon historiallista perspektiiviä.

Runon alkukielinen versio on tässä:

Зорю бьют… из рук моих
Ветхий Данте выпадает,
На устах начатый стих
Недочитанный затих —
Дух далече улетает.
Звук привычный, звук живой,
Сколь ты часто раздавался
Там, где тихо развивался
Я давнишнею порой.

Runon englanninnoksen löysin Dmitri Hvorostovskin levyn esitteestä. Kääntäjänä on Anastasia Belina-Johnson. Hän on pyrkinyt suoraan käännökseen. Totean, että kyseessä on laulun sanojen käännös, mikä eroaa hieman alkuperäisestä. Viidennen rivin säkeessä Дух далече улетает ’Henki kauemmas lentää’ sanan далече ’kauemmas’ tilalla laulussa on käytetty sanaa далеко ’kauas’.

The Bells of dawn… from my hands

Ancient Dante tome falls out,

On my lips an unfinished poem

Falls silent –

The spirit is far away.

A familiar, alive sound

How often did you ring out

There, where so long ago

I quietly grew up.

Runosta löysin yhden julkaistun suomennoksen, jonka on luonut runoilija Ilpo Tiihonen Jukka Mallisen raakakäännöksen perusteella. Runo on julkaistu Mallisen toimittamassa Puškin-kokoelmassa Muistomerkki (WSOY 1999, s. 44). Runossa puhutaan ”Sarastuksen kelloista”.

Sarastuksen kellot… käsistäni

ikuinen Dante putoaa,

huulilla säe jonka aloitin

hiljenee kesken kulkuaan –

vie henki kauas, jonnekin.

Tuttu sointi, sointu helkähtää;

ja kuinka usein kuulla saikaan

ääntäs silloin entisaikaan

siellä missä vartuin elämään.

Olen toki pelkkä maallikko, mutta rohkaistuin tekemään myös oman versioni. Tein sen tietoisesti ennen tutustumista työparin Mallinen – Tiihonen versioon. Myöhemmin runon taustoja selvitettyäni olen sitä kuitenkin jonkin verran korjannut. Pinnalta tarkasteltaessa se näyttää olevan kauempana alkuperäisestä, mutta olen pyrkinyt avaamaan syvämerkitystä ja katson sen ainakin paikoin olevan lähempänä alkuperäisen runon henkeä. Olen halunnut ottaa huomioon runon rakenteen ja merkitystasot. Niistä kerron alempana.

Kajossa soitto kumajaa… Käsistäin

Dante hauras valuu

huulilta säe

kesken jää,

ajatukset erkanee.

Ääni tuttu eläväinen

kantautunut kerrat monet

kun hiljaa kasvoin ja kehityin

aikoina ammoisina.

Merkittävä semiootikko Juri Lotman on kirjoittanut runosta perusteellisen analyysin, joka on luettavissa täältä: http://www.ruthenia.ru/lotman/papers/apt/2.3.html. Hän arvioi sen äänne-, merkitys- ja aikatasoja. Lotman analysoi paitsi riimitystä, myös äännejonoja, eritellen vokaaleja ja konsonanttien käyttöä. Hän huomaa mm. tiettyjen konsonanttiyhtymien toistoa. Lisäksi hän tarkastelee ilmaisujen merkityksiä ja monimerkityksisyyttä.

Lotman löytää runosta kaksi tasoa. Nykyhetken tason, jossa siirrytään soiton kaikuessa muualle. Sitten on lapsuuden muistojen taso. Ne erottaa toisistaan mm. runon rytmin muutos. Kun alkuosa on jambinen, niin muisteluosassa siirrytään nelipolviseen trokeehen. Tämä runomitta on sama kuin Kalevalassa. Alla olevasta kuvasta voi nähdä Juri Lotmanin luoman rakennekaavion runosta. Pystyviiva merkitsee painollista tavua. Lotman panee merkille erityisesti ensimmäisen ja kuudennen säkeen samankaltaisuuden.

 

Juri Lotmanin laatima rakennekaavio runosta

Rytmin muutoksen myötä runon kertoja siirtyy muisteloihin, unen kaltaiseen tilaan. Siirtymävaiheena on viides säe Дух далече улетает/Vie henki kauas, jonnekin/ Ajatukset erkanee/ The spirit is far away. Tässä runon rytmi muuttuu. Siirrytään venäläisessä lyriikassa tutusta jambimitasta Suomessa kalevalamitaksi kutsuttuun nelipolviseen trokeehen. Omassa versiossani olen yrittänyt kiinnittää siihen erityistä huomiota. Myös Tiihosen suomennoksessa muutoksen huomaa selvästi.

Lotman osoittaa runon hienosti rakennetut aikasuhteet. Yhteenvetona Lotman toteaa, että runon rakentavana ideana on aika ja muisti. Aika järjestyy ketjuksi. Tarve yhdistää nykyhetki menneeseen on Lotmanin mukaan puškinilaisen historiankäsityksen perusta.

Merkitykseen liittyvistä sekoista voi mainita pari monimerkityksisyyttä, mikä estää tarkan kuvan saamista. Runon taustatiedoissa kerroin kaukaa kuuluvan äänen olevan rumpujen ääntä. Se ei kuitenkaan selviä itse runosta, mistä syystä käännöksissä sekä Belina-Johnson että Tiihonen ovat kutsuneet ääntä kirkonkelloksi. Myös omassa versiossani se oli ensin kello, mutta yritin sitten hiomisvaiheessa korjata lopputulosta.  Toisaalta kääntäjän lukijana kuuluisi runoa tulkitessaan pitäytyä pelkässä runossa, jonka perusteella äänen voi tulkita myös kirkon kelloksi tai vaikka torven fanfaariksi.

Runosta jää myös epäselväksi, kuuluuko ääni aamun sarastaessa vai iltahämärässä. Venäjän kielessä käytetään nimittäin samaa sanaa. Runoilija on voinut lukea Danteansa illalla, jolloin kyseessä on varuskunnan iltasoitto, tai hän on voinut lukea sitä läpi yön, jolloin soitto on kuulunut aamuherätyksen merkiksi.

Lisäksi rupeaa miettimään itse runon luomaa tilannetta. Luonnollisin vaihtoehto on tulkita runo omaelämäkerralliseksi ja kuvitella itse runoilija runon kokija-minäksi. Puškin kuulee itse soiton ja siirtyy ajatuksissaan muistoihinsa lapsuudesta, jolloin hän kuuli samanlaista soittoa. Tällöin kyse on runoilijan kouluvuosista Tsarskojen selossa Pietarin lähistöllä. Tätä ei ole kuitenkaan runossa suoraan kerrottu. Näin voidaan päätellä tutkijoiden keräämien tietojen pohjalta. Koulun lähistöllähän sijaitsi kasarmialue.

Tulkinta jää kääntäjän vastuulle. Ymmärrän, että herkän, henkisyyttä huokuvan laulun tarkoitukseen sopii parhaiten kuvitella äänen olevan kirkon kello. Niin on Georgi Sviridov halunnut ajatella ja niinhän minäkin hänen sävellyksensä pohjalta alussa kuvittelin.

Puutun vielä yhteen merkitysasiaan. Sanan дух merkitys ’henki’ voidaan ymmärtää tässä myös ajatukseksi tai sieluksi. Päädyin omassa versiossani sanan ajatus monikkomuotoon, koska se soi minusta suomalaiseen mieleen luontevammalta. Venäläiset puhuvat mielestään sielusta (душа), suomen kielessä se kuulostaa kovin vanhahtavan korkealentoiselta.

Palaan vielä suomennoksiin. Tiihosen käännöksessä pitäydytään konkreettisella tasolla. Omaan käännökseeni on paljolti vaikuttanut Sviridovin laulun herättämä olotila, vaikkei sitä luonnollisestikaan ole mukauttanut laulettavaksi. Toisessa säkeessä mainitun Danten johdosta olen tehnyt kai liiankin rohkean tulkinnan ja kuvitellut runoilijan matkaavan oman sivistyksensä alkukotiin. Mielestäni runon unenomaisessa matkassa ei siis ole kyse pelkästä lapsuuden maailman muistelosta vaan laajemmasta kulttuurievolutiivisesta näkökulmasta.

On todettava vielä se, että sävellyksen myötä runo on alkanut elää uutta elämää, mikä on tuonut sille uusia tulkintoja. Sviridovin musiikissa runo on aivan kuin siirtynyt hengelliseen sfääriin. Laulua on alettu yleisesti esittää venäläisen hengellisen musiikin kontekstissa. Laitoinhan minäkin vaistomaisesti ”iltakellot” soimaan. Samaan on päätynyt myös Tiihonen – Mallinen sekä vastaani tulleet englanninnokset.

 

Georgi Sviridov

Laulu

Georgi Sviridov sävelsi ”Iltakellonsa” vuonna 1979 Puškinin seppele –kuorolaulusarjaan, runoilijan syntymän 180-vuotisjuhlan kunniaksi. Se on siis syntynyt säveltäjän elämän kypsässä vaiheessa ja siinä on aistittavissa filosofista pohdiskelua elämän ja kuoleman kysymyksistä. Yllä mainittu kuorosarja Puškinin seppele (Пушкинский венок) on kuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä: http://solamusica.narod.ru/s/Sviridov_G.V.-Pushkin_Garland.html.

Kuten yllä totesin, musiikin kautta Puškinin runo on alkanut elää aivan kuin toista elämää. Sitä esitetään jollain tapa hengellisenä musiikkina. Onhan se nimikappaleena myös Dmitri Hvorostovskin levyllä, jossa laulajamestari esittää pääasiassa juuri hengellistä musiikkia. Sviridovin sävellyksestä henkii syvähenkinen kokemus, jossa sopraanojen leijailevat sointukuvio voidaan ymmärtää sielun vaellukseksi.

Belina-Johnson luonnehtii Sviridovia seuraavasti:

”Like many Russian and Soviet composers, poetry was a huge inspiration in Sivridov’s compositional practise. His music is expressive, emotive, and accessible, remaining uncomplicated in its character and style even when the composer deals with complex emotional issues.”

Tämän voin alleviivata. Sviridovin säveltämä Aleksandr Puškinin teoksiin pohjautuva orkesterisarja kuuluu suosikkeihini. Se on todellakin helposti lähestyttävää, ilmaisurikasta ja tunnevoimaista. Ja tämä nyt käsiteltävä kuorokappale on hyvänä esimerkkinä siitä helppoudesta ja yksinkertaisista musikaalisista ratkaisuista, joihin säveltäjä on päätynyt, vaikka kyseessä on rakenteeltaan moniulotteinen runo.

Nyt käsiteltävästä sävellyksestä Belina-Johnson kertoo seuraavaa:

”The Bells on Dawn is an atmospheric song, and … melancholy, wistful tale of the past memories. It begins and ends with the soprano voice singing short rhythmical phrases echoing somewhere in the vastness of Russia’s expansive lands. The three layers here – solo voice, the soprano, and the rich choral foundation – all combine to create an almost otherworldly and remote soundscape.”

Mielenkiintoista tässä luonnehdinnassa on viittaus avaraan venäläiseen maisemaan ja lisäksi kuvaus musiikin luomasta tunnelmasta. Säveltäjä on pystynyt löytämään runoilijan luomuksesta toisen, unenomaisen nykyhetkestä etääntyvän äänimaailman.

Yllä olevat kuvaukset sisältyvät Dmitri Hvorostovskin levyyn The Bells of Dawn. Russian Sacred and Folk Songs, jossa maailmankuulua baritonin taustalla laulaa The Grand Choir ”Masters of Choral Singing” johtajanaan Lev Kontorovich (Ondine 2014). Levyn päätöskappaleena on juuri tässä käsiteltävä Sviridovin sävellys. En haluaisi arvioida tulkintaa, mutta jotain kai siitä on todettava. Se on toki hyvä kokonaisuus ja laulajan ääni on teknisesti hienoa, mutta minua Hvorostovski ei tällaisen musiikin tulkitsijana täysin vakuuta. Toki se on kuulemistani versioista parhaiden joukossa.

Parhaimmaksi olen jo maininnut vajaat kaksi viikkoa sitten kuulemani live-esityksen. Toiseksi parhaimmaksi nostan ukrainalaisen Dzvinochok-poikakuoron ja basso S. Kovnirin esityksen:  https://www.youtube.com/watch?v=M2SYP4B6h20. Dzvinochok on kiovalainen vuonna 1967 perustettu poikakuoro, joka on viime vuosina saanut paljon kansainvälistä huomiota. Vladimir Mininin johtamalta Moskovan kamarikuorolta olen löytänyt kaksi esitystä. Youtubessa oleva esitys on muuten hyvä, mutta en pidä sopraanojen laulutyylistä. En osaa sitä sanallisesti luonnehtia, mutta se kuulostaa liian ”oopperamaiselta” (https://www.youtube.com/watch?v=4rV-vaNG1SY), mikä häiritsee muutamassa muussakin kuulemassani versiossa. Samaa keveyttä siinä ei ole kuin Smolnan katedraalin kamarikuoron ja Dzvinochokin versioissa. Solisti Dmitri Beloselskin osuus on toki loistava. Täällä (http://music.edu.ru/attach/5/749.mp3) oleva V. Mininin johtaman Moskovan kamarikuoron esitys on parempi, nyt solistina A.Vedernikov.

Lisätään vielä, että Vladimir Begletsovin johtaman Smolnan katedraalin kamarikuoron levyllä (vuodelta 2009) on mielestäni hyvä versio, jossa solistina on P.Migunov. Tosin olin kuunnellut sitä kotonani muutaman kerran ja pitänytkin, mutta vasta aito konserttitilanne Aleksei Markovin ollessa solistina sai minut toden teolla syttymään.

Viipurin poika, baritoni Aleksei Markov