Sibelius-laulukilpailun finaali

Seurasin lauantai-iltana Ylen Areenassa Jean Sibelius –laulukilpailun finaalia, jonka ohjelmisto koostui pelkästään Sibeliuksen yksinlauluista. Kyse oli liedistä, laulajat esiintyivät vain pianon kanssa. Se oli toki luonteva ratkaisu, sillä orkesterisovituksia maestron lauluista on kovin niukalti.

En ollut seurannut alku- enkä välieriä, enkä liioin lukenut niiden arvioita. En tiennyt, keitä pidettiin ennakkosuosikkeina. Tulin tavallaan konserttiin suoraan pystymetsästä. Järvenpää-talon Sibelius-sali on minulle tuttu, olen siinä kaksi kertaa itsekin kuorolaisena esiintynyt. Paikasta on jäänyt minulle lämpöinen muisto, laulaminen oli vaivatonta ja vapautunutta. Vaikka seurasin kilpailua tietokoneeni näytöstä, muistoineni koin olevani mukana paikan päällä. Siihen on oma ansionsa myös asiantuntevalla ja kaikin puolin miellyttävällä Lotta Emanuelssonilla, joka selosti radiossa kilpailua ja haastatteli väliajoilla kilpailua asiantuntijana kommentoivaa pianisti Heikki Pellistä. Mukava heidän keskusteluaan oli kuunnella, kun Pellisenkin äänenkäyttö sopii erittäin luontevasti radioon.  

Kilpailu oli kansainvälinen. Tosin eivät Sibeliuksen yksinlaulut ulkomailla kovin tunnettuja ole. Kilpailun verkkosivuja selaillessani laskeskelin, että suomalaisten lisäksi mukana oli kaksi virolaista, kaksi puolalaista, yksi ruotsalainen ja yksi norjalainen laulaja. Heistä finaaliin oli neljän suomalaisen lisäksi raivannut tiensä puolalainen baritoni ja virolainen mezzosopraano.

Seuraavassa käyn läpi finaalin kulkua yrittäen kiteyttää esiintyjien suorituksia. Yleisradion verkkosivuilla oli leikkimielinen yleisöäänestys, jossa kuuntelijat saivat äänestää suosikkiaan. Asetin itselleni tavoitteeksi kuunnella laulajien suoritukset ja äänestää sitten omaa suosikkiani. Sitten, jos inspiraatiota riittää, voisin jopa kirjoittaa tästä blogiini ja perustella ratkaisuani. En nimeä yksittäisiä lauluja, paitsi eräässä kohden finaalin suosituinta laulua (Var det en dröm).  Mutu-tuntumaahan nämä arviot ovat, mutta mennään vaikka metsään.

SANNA MATINNIEMI, sopraano

Jos oikein lyhyesti kommentoisi, niin toteaisin, että Sanna Matinniemellä on kaunis ääni ja siinä kaikki. Mutta kovin tylyltä tuo tuntuu. Olihan häntä sentään miellyttävä kuunnella. Mutta kun kilpailu merkitsee arvostelua, niin annetaan palaa.  Sävyjä on laulussa niukalti. Mielestäni hän elehtii liikaa, mikä on sen merkki, ettei laulaja luota äänensä ilmaisuvoimaan. Sitten kyllä huomasin, että kaikki laulajat elehtivät. Eikä se elehtiminen kai Matinniemellä ollut niin häiritsevää kuin jollakulla muulla. Tosin tässä se elehtiminen oli merkki muusta: esityksestä puuttui levollisuus. Sitä jäin kaipaamaan. Epävarmuus ja jännitys taisi saada voiton.

AARNE PELKONEN, baritoni

Alku on hieman väritöntä, mutta toisesta laulusta alkaen esittäjä aivan kuin herää. Siinä tuntee tulkinnan voimaa. Äänen sävyjen käyttö on monipuolista. Upealta kuulostaa. Matala ja korkea rekisteri ovat sulassa sovussa. Draamaakin löytyy.  Äänen tuotto on vaivatonta, laulusta puuttuu kaikki väkinäisyys. Voimaa on, ei kuitenkaan puskemista.

Välillä laulaja menee hyvin matalalle, laulu kuulostaa puhemaiselta resitaatiolta. Kun ollaan rekisterin alarajoilla ja noustaan siitä ylemmäs, luontevuus minun kuulemanani häiriintyy. Seuraava laulu alkaa korkeammalta. Ääni kuuluu ohuen huilumaisena. Taitaa olla teknisesti vaativa suoritus. Siirtyminen alaääniin tuo ainakin pieniä ongelmia. Ajoittaisista ongelmista huolimatta tästä baritonista jää oikein hyvä yleisvaikutelma.

HANNA RANTALA, sopraano

Vibrato on vahva, mikä heti häiritsee. Komeasti ääni kuitenkin nousee korkeuksiin. Tuo vahva vibrato ei innosta, mutta dramaattisuutta löytyy. Laulajalla on jo takana uraa oopperassa ja oppia on saatu. Välillä kyllä ylä-äänissä tulkinnasta puuttuu luontevuutta. Äänen laatu ja esitys kuitenkin vangitsee, siinä on lumoa eri lailla kuin esimerkiksi edellisessä sopraanossa.

Jostain syystä esitys alkaa kuitenkin kuulostaa minun korvaani hieman yksitoikkoiselta. Olisikohan kevyempi äänen käyttö ollut parempi ratkaisu, ettei koko ajan jyrättäisi samalla voimalla? Siten tuleekin rauhallisempi laulu. Tarinan kertoja nousee laulajasta esiin, sanojen artikulointi tuntuu ehkä liiankin korosteiselta. Aivan kuin matalat äänet eivät paikoin tuntuisi soivan.

Lopuksi Var det en dröm on poikkeava. Tulkinnasta kuvastuu kaunis äänen sävy, se huokuu levollisuutta. Jotain taikavoimaa, lumoavaa otetta siinä on. Kokonaisuudessaan laulajasta jää hieman ristiriitainen yleiskuva.

ARTUR ROZEK (Puola), baritoni

Puolalaisen Artur Rozekin esityksessä minua häiritsee maneerinen rytmiikka. En puhuisi variaatiosta. Tulkintakin on kuin toisesta maailmasta. Suomalaisena minusta tuntuu, että se ei sovi Sibeliuksen musiikkiin.

Areenan lähetysikkunassa joku tykkää ja toivoo jopa hänen voittoaan. En voi ymmärtää tälle perusteita. Temperamenttia kyllä löytyy, mutta ensiksikin nuo maneerit häiritsevät. Eikä hän ole sisäistänyt Sibeliusta. Hänen tulkintansa tulee jostakin muualta. Lisäksi tässä eleiden käyttö häiritsee: laulaja sohii välillä kuin heinämies. Enkä tykkää hänen korkeista äänistään, mutta sekin on makuasia.

Jälkeenpäin asiantuntijoiden keskustelua kuunnellessani kehuttiin hänen yllättävän aitoa ruotsin ääntämystään. Rozek on nähnyt sen eteen paljon vaivaa, sillä kieltä hän ei ole koskaan opiskellut. Näin hän on välttänyt monen suomalaisen kilpailijan virheet. Heikki Pellisen mukaan vokaalivärit ovat ruotsin kielellä laulettaessa hyvin tärkeitä. Niitä suomenkieliset eivät ota tarpeeksi huomioon. Myös konsonanttiarsenaali eroaa, mikä näkyy usein suomalaisten esityksissä.

Minut yllätti Heikki Pellisen kommentissa se, että hän kehuu myös Rozekin ruotsin kielen rytmiikkaa, mitä juuri yllä olen arvostellut. Pellinen korostaa, että Rozekilla ei ole painolastina ruotsin kielen opintoja, ja hän on opetellut tätä kilpailua varten vanhantyylisen kielen.

Yhtä kaikki, oma persoonallinen tyylinsä Rozekilla on. Lähetysikkunan kommenteista voi päätellä hänelläkin olevan omat ihailijansa. On upeata, että hän on ylipäänsä tullut mukaan kilpailuun ja vaivautunut perehtymään Sibeliuksen lauluihin. Ja lisäksi on mahtava suoritus, että hän on runsaslukuisen kilpailijakaartin joukosta ensin noussut 13 parhaan joukkoon välierään ja siitä sitten kuuden parhaan joukkoon finaaliin.

ERICA BACK, mezzosopraano

Alussa kerrotaan, että hän on opiskellut Kokkolassa. Keski-Pohjanmaa on minulle tuttua seutua ja tunnistan hänestä sen alueen riskin naistyypin piirteitä. Sitten myöhemmin toimittajahaastattelusta käy ilmi, että hän on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta Närpiöstä. Hän on finalisteista ainoa, joka laulaa omalla äidinkielellään.

Alkuvaikutelma ilmeiden ja eleiden vuoksi on hieman torjuva ja varautunut. Odotukset eivät ole lupaavat. Hyvin pian ennakkokäsitys kaikkoaa. Ääni on lyyrinen ja äänenväri tumma, kaunis mezzosopraanon puhutteleva ääni. Se alkaa miellyttää. Laulajan olemuksen torjun edelleen. Äänessä on kuitenkin jotain ”häikkää”, saattaa laulajalla olla nuhaa. Se ei minua kuitenkaan häiritse.

Joku kirjoittaa lähetysikkunaan, että ”sopraanoja ja mezzoja on vaikea verrata, kun mezzot aina vetoavat”. Ehkä voisin sen allekirjoittaa. Tumman keveä ääni tuntuu sametilta korville. Laulaja parantaa kuin sika juoksuaan. Sorry, tuo vertaus voi tuoda rumia mielteitä, mutta tuo ilmaus aivojeni perukoista nousee mieleen.

Beckin sarja päättyy Var det en dröm –liediin. Olen otettu. Ehkä hän on paras. Mietin kuitenkin vielä.

DEDE TUURI (Viro), mezzosopraano

Tuntuu alussa tähän mennessä epävarmimmalta. ”Minusta tämä kaatuu taas ylä-ääniin”, kirjoittaa joku Areenan lähetysikkunaan. Joku muukin on tuon siis huomannut.

En oikein jaksa tähän enää keskittyä. Alan miettiä omaa suosikkiani. Ehkä äänestän Erica Beckiä, vaikka puutteita löytyikin, tai ehkä kuitenkin Aarne Tenkasta?

Palaan kuitenkin virolaisen kilpailijan esitykseen. Kaunis on ääni, mutta jotakin jäyhää ja jäykkää on. Toisaalta on hyvä, ettei hän liikaa elehdi. Mutta korkeat äänet ovat lähes kauheita. Muu rytmitys on kyllä ihan ok. ”Tuuri on vielä oppilastasoa, ei olisi kuulunut finaaliin”, joku kirjoittaa. Lieköhän? Ei hän toki voittajakaliiberia ole. Rauhallinen olemus laulajalla on kuitenkin jonkinlainen vahvuus.

…

Nyt minun täytyy tuoda esiin yksi häiritsevä seikka, joka nousi pintaan muistaakseni puolalaisen Artur Rozekin esityksen aikana. Samaan aikaan käytiin jääkiekon Suomen mestaruudesta ratkaisuottelua Oulun Kärpät – Tampereen Tappara. Varsinainen peliaika oli päättynyt tasan ja käytiin jo toista lisäaikaa. Päätin, että en seuraa peliä, joskin välillä käväisin tarkistamassa tilanteen. Pystyin keskittymään konserttiin, mutta sitten joku laulukilpailun seuraaja kirjoitti Areenan lähetysikkunaan, että Kärpät on voittanut suomen mestaruuden. Se sai minun keskittymiskykyni hieman sekaisin, sillä olen kotoisin Oulun seudulta ja sen vuoksi Kärppä-fani. Mielestäni mielenkiintoisinta tässä on se, että Sibelius-laulukilpailun kuuntelija välittää tällaisen uutisen. Ei taida Sibeliuksen ja jääkiekon välinen kuilu kuitenkaan olla kovin syvä.

 …

Palaan takaisin suoraan lähetykseen. Lotta Emmanuelsson ja Heikki Pellinen keskustelevat konsertin jälkiosan esityksistä. Tässä näkyy tuon yllä mainitun häiriötekijän vaikutus. Keskustelun anti jää hieman katkonaiseksi. Mieleen jää Pellisen mielipide ruotsin kielestä: ”ruotsi on hyvä laulukieli”.  Tästä olen kyllä täysin samaa mieltä. Kuorolaulajana totean, että monet ruotsinkieliset serenadit ovat lauluista parhaimpia. Esimerkkinä mainittakoon Kristallen den fina. Se ehdottomasti pitäisi laulaa vain ruotsiksi, niin tönköltä suomennos maistuu.

…

Haastattelut ja keskustelut menivät senkin vuoksi minulta sivu suun, koska piti valita ehdokkaani kilpailun voittajaksi. Olin hankalan tilanteen edessä. Päätin, että valitsen oman suosikkini kahden kilpailijan väliltä: hän on joko Aarne Pelkonen tai Erica Beck. Hiirikäteni tempoili levottomana näiden kahden nimen välillä. Ajattelin, että olen solidaarinen sukupuolelleni ja valitsen miehen. Toisaalta, kyllä Beckissä oli lumoa ja tenhoa.

Päätin kuunnella pikaisesti Pelkosen ja Beckin alku- ja välieräsuorituksia. Ne ratkaiskoot. Hyviä olivat molemmat, suoraan sanoen paljon parempia kuin loppukilpailussa. Kun olin aikani kuunnellut, löysin Beckin esityksestä jonkin heikon kohdan. Valitsin aikailematta Pelkosen.

Aarne Pelkosen alku- ja välieräsuoritukset ovat suurta taidetta. Kyseessä on kypsä lied-laulaja. Hän osaa kertoa tarinaa, hän osaa tulkita. En haluaisi verrata hänen ja Beckin suorituksia. Beckin esitystä on myös suuri nautinto kuunnella. Nimenomaan minulle ehkä suurimpana miinuksena on hänen ajoittain liioitteleva ilmehtimisensä.

Lopulta Aarne Pelkonen voitti koko kilpailun ja hän oli myös Ylen äänestyksen paras. Heikki Pellinen luetteli kilpailun päätyttyä voittajan parhaita ominaisuuksia tähän tapaan: ”armoitettu kertoja, äänelliset kvaliteetit, yhteistyö pianistin kanssa, komeata laulua.”

Kilpailun lopullinen järjestys meni lähes täydellisesti yksiin omien mieltymysteni kanssa. Siksi uskaltauduin laittamaan myös tämän kirjoitukseni näkyviin. Erica Beck oli kilpailun toinen ja Hanna Rantala kolmas. Ainoa pienen pieni erimielisyys tuli virolaisen Dede Tuurin sijoituksesta. Kilpailun tuomaristo sijoitti hänet neljänneksi. Itse en olisi laittanut häntä niin korkealle. Toisaalta olisihan se ollut ehkä ”impivaaralaista”, jos finaalin molemmat ulkomaalaiset olisi sijoitettu viimeisiksi.

Aarne Pelkonen

Lopussa haastateltiin voittajaa. Olipas niin tyynen rauhallinen ja jäyhä kaveri. ”Aarne ei paljo tuulettele”, kirjoitti joku lähetysikkunaan. Ei todellakaan tuuletellut. On juuri voittanut kansainvälisen laulukilpailun ja seisoo mikrofonin edessä kuin viilipytty. Korostaa vain nöyryyttä ja kiitollisuutta. Tätä katsoessa ei uskoisi, mutta laulaessaan hän on aivan toinen persoona. Siitä voi jokainen itse vakuuttua. Ylen areenassa hänen kuin muidenkin esitykset ovat ainakin jonkin aikaa nähtävillä.  

Linkkejä:

http://yle.fi/aihe/tapahtuma/2015/04/25/iii-kansainvalinen-sibelius-laulukilpailu-finaali-la-254

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailijat.asp

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailun_tulokset.asp

SIVISTYS

Tänään (24.4) radiosta tuli heti puolenpäivän jälkeen ohjelma Tiedeykkönen: Katoaako sivistys ja kuinka käy tieteen, kun viihde jyllää päälle. Ohjelmassa olivat keskustelemassa professori Kalle Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta, professori Rene Gothoni Helsingin yliopistosta ja kirjankustantaja Kimmo Pietiläinen Terra Cognitasta. Toimittajana oli Sisko Loikkanen. Keskustelu alkoi ensin sivistyksestä, sitten siirryttiin viihteeseen ja se eteni sitten oma vauhtiaan.

Poimin ohjelmasta yhden puheenvuoron, jossa Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Rene Gothoni kertoo käsityksensä sivistyksestä. En voi muuta kuin kompata professoria. Alla on hänen kommenttinsa. Olen hieman muokannut sitä kirjoitusasuun ja tähän yhteyteen sopivammaksi, mitään kuitenkaan vääristämättä.

”Minusta monilla on väärä käsitys siitä, mitä sivistys on. Sivistyshän ei ole samaa kuin olla oppinut, eikä se myöskään ole sitä, että on pedantti. Sivistys näkyy avarakatseisuudessa hyvin monella tavalla. Se näkyy myös siinä, että ihminen pystyy ottamaan etäisyyttä erilaisissa keskusteluissa omien mielipiteitten ja muiden mielipiteitten välillä ja pystyy arvioimaan mielipiteitä erilaisina asioina, jotka ovat hänen omasta egostaan irrallisia. Näin hän pystyy keskustelemaan niistä rauhallisena. Sivistys edellyttää hyvää koulutusta, jonka varaan sivistys rakentuu. On riittävän hyvä perusta, jonka pohjalta voi keskustella. Sivistys on prosessi, joka ei lopu mihinkään koulutukseen, vaan se jatkuu niin kauan kuin ihminen elää. Siihen kuuluu mukaan keskustelu. Niin kuin me nyt käydään tätä keskustelua, niin se on yksi tapa ylläpitää sivistystä.

On tärkeä ymmärtää, että se prosessi, joka jatkuu niin kauan kuin ihminen elää. Siinä on myös erilainen tietotaito: me tiedetään jotakin mutta samalla mukana on uteliaisuus tietää vielä enemmän. Uteliaisuus liittyy tähän prosessiin siten, että kun mä tiedän näin paljon nyt ja mä olen kiinnostunut tästä, niin ehkäpä tämä keskustelukumppani tietää jotakin, mitä minä en tiedä. Sen vuoksi en lähde heti väittämään vastaan, että hän on väärässä, vaan mielellään kuuntelen, mitä hän sanoo, sen takia että mä voin itse oppia siitä jotakin. Tämä on yksi sivistyneisyyden keskeinen asia.”

Kaivoin tuosta kommentista keskeisiä sivistykseen liittyviä asioita: avarakatseisuus, arviointikyky, rauhallisuus, koulutus, tieto, prosessi, uteliaisuus, oppiminen.

Miksi sitten tartuin tuohon kommenttiin? Totta kai taustalla on pettymys siihen keskusteluun, mikä jatkuvasti hyppii silmille sosiaalisesta mediasta. Kovin heikot ovat nykyisin keskustelutaidot. Johtuuko se sitten sivistyksen puutteesta? Keskustelukumppania ei kunnioiteta. Ollaan koteloituneita omiin käsityksiin. Se osoitetaan ylimielisellä toisen vähättelyllä. Jos joku on eri mieltä, ryhdytään tiuskimaan vastaan yrittämättäkään syventyä toisen ajatuksiin saati oppia jotakin. Kun argumentit loppuvat, niin keskustelu menee nimittelyksi ja leimakirveiden heittelyksi. Sivistysvajeessa eletään.

Keskusteluun saadaan itse asiassa hauska loppukaneetti. Toimittaja kyselee, miten tutkijoiden kesken sujuu mielipiteiden vaihto heidän omilla palstoillaan sosiaalisessa mediassa. Kaikki joutuvat toteamaan, että huonosti. Aina siellä on joku häirikkö pilaamassa sivistynyttä keskustelua. Ohjelma on kuultavissa YLEn Areenassa: http://areena.yle.fi/radio/2684940.

MIHAIL LERMONTOV I: Kosketuspintoja

Runoilija Mihail Lermontov (1814 – 1841) on Venäjän 1800-luvun kirjallisuuden suuria nimiä, joka mainitaan yleensä heti Aleksandr Puškinin jälkeen. Paitsi että he ovat eläneet saman aikaan, heillä on paljon myös muuta yhteistä. Ensimmäisenä mieleen tulee varmaan se, että kumpikin kuoli kaksintaistelun kautta. Viisitoista vuotta nuorempi Lermontov lähti tästä maailmanajasta neljä vuotta esikuvaansa myöhemmin. Enempää en kuitenkaan aio näitä suuria runoilijoita verrata. Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessani käsittelen aluksi Lermontovia hieman yleisemmin avaamalla omia kosketuspintojani häneen ja hänen tuotantoonsa.

Oikeastaan kirjoituksia on kolme, joista ensimmäinen syntyi tuntemuksistani, kun vierailin viime syksynä Moskovan matkallani runoilijan kotimuseossa: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/10/mihail-lermontov-ja-hanen-moskovan.html. Jutussani kerron tuosta käynnistä ja avaan samalla muutamia ydinseikkoja runoilijan elämänkohtalosta. Se olkoon ensimmäinen kosketuspintani.

Toinen kosketuspintani liittyy maaliskuiseen Pietarin matkaani. Kävin Aleksandrinskin teatterissa katsomassa Lermontovin näytelmää Naamiaiset (Маскарад), jonka on ohjannut maineikas Valeri Fokin mukaillen venäläis-neuvostoliittolaisen kulttiohjaajan Vsevolod Meyerholdin ohjausta samassa teatterissa kesällä vuonna 1917. Meyerhold toi Lermontovin teokseen aivan uuden ulottuvuuden. Esitystä oli valmisteltu muutama vuosi ja se tuotiin ensi-iltaan kesällä 1917 keskelle täyttä anarkiaa. Samanaikaisesti Pietarin kaduilla aseet paukkuivat ja väkijoukot ryntäilivät: työläiset ja talonpojat olivat kaatamassa keisaria vallasta. Näytelmästä kehkeytyi vanhan ja uuden ajanjakson yhteentörmäyksen symboli. Meyerhold lisäsi näytelmään siinä mustasukkaisuuden vuoksi miehensä myrkyttämäksi tulleen Ninan panihidan eli muistojuhlan, jonka katsottiin samalla symboloivan jäähyväisiä menneelle tsaarien valtakaudelle.

Pidin Fokinin työstä. Se oli intensiivisesti etenevä näyttävä kokonaisuus perinteistä rikkaan teatterin upealla näyttämöllä. Lisäksi se avasi Meyerholdin teatteritaiteen maailmaa ja innostaa varmasti perehtymään syvemmin hänen elämäänsä ja tuotantoonsa. Se taisi myös olla ensimmäinen näkemäni Lermontovin tuotantoon liittyvä näyttämöversio. Runoilija on näin taas tullut minulle jonkin verran tutummaksi. Alun perin kirjoitukseni piti liittyä tähän näytelmään ja sen ohjauksiin. Mutta päätinkin jakaa kirjoitukseni kahteen osaan. Palaan tuohon näytelmään yksityiskohtaisemmin toisessa osassa.

Lermontov eli lyhyen ja kiihkeän elämän. Hän kuoli vain 26-vuotiaana Kaukasuksella. Kenties tämäkin on myötävaikuttanut hänen maineeseensa. Kaukasus-vuoristosta tuli hänelle henkisesti tärkeä paikka, mikä näkyy hänen tuotannossaan tuoden siihen oman romanttisen eksotiikkansa ja traagisuutensa. Runoilijan elämänvaiheisiin voi perehtyä vaikka englanninkielisen wikipedian kautta, ja suomen kielelläkin kirjoitettuna löytyy jotakin. Itse en rupea nyt niiden sivujen tietoja toistelemaan. Tyydyn lainaamaan vuonna 1946 julkaistua kokoelmaa Venäjän runotar (toimittaneet V.Kiparsky ja Lauri Viljanen, Otava), jossa luonnehditaan häntä seuraavasti (s.62-63):

Lyhyen elämänsä aikana L. näytti olevansa omintakeinen, voimakas runoilijapersoonallisuus, jonka merkitystä ei kuitenkaan ole liioiteltava, sillä hänen käytettävänään oli jo Puškinin luoma uusi venäläinen runotyyli ja –kieli.

Vaikkei häntä Puškinin tasolle nostetakaan, hänellä on kuitenkin venäläisten ja venäläistä kulttuuria tuntevien ihmisten sydämissä oma vakaa paikkansa. Oman erityisen sykkeensä hänen tekstinsä ovat lukijoiden sydämissä aikaansaaneet.

Mihail Lermontovin oma piirros Kaukasus-vuorilta

Lermontov ja Puškin eivät tainneet koskaan tavata henkilökohtaisesti. Pitäisi kai lisätä, että eivät EHTINEET tavata. Kuolema tuli niin yllättäen. Heti Puškinin kuolemasta kuultuaan Lermontov kirjoitti esikuvalleen muistorunon, joka joutui sensuurin hampaisiin ja oli ajaa tekijänsä karkotettavaksi. Tästä runosta olen jo kertonut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/09/bulgakov-ja-pushkin-pugatshovin.html). Alle olen liittänyt runon suomennoksen kokonaisuudessaan. Sen on laatinut Lauri Kemiläinen ja löytyy yllä mainitusta teoksesta Venäjän runotar.

…

Menen omakohtaisempiin kokemuksiin. Aloitan opiskeluvuosistani, kun tuore professorimme alkoi pitää Venäjän kirjallisuuden luentoja ja olin parikymppisenä keltanokkana häntä kuulemassa. On niistä joitain jäänyt mieleen. Sisällöt ovat lähes unohtuneet, mutta tuntemukset eivät: ne vaappuivat luentosarjan aikana epätoivosta huvittuneisuuteen. Kovin äkkiä mentiin niin kovin syvälle, perustiedoissa oli aukkoja, en minä eikä moni opiskelukaverikaan ollut vielä tarpeeksi kypsä kaikkea sisäistämään. Suomeksihan luennot pidettiin, mutta ei siitä paljoa apua ollut. Luennoitsija liikkui kovin eri aaltopituudella ja lisäksi hänen hento äänensä ei kantanut akustiikaltaan sopimattomassa salissa, mikä selvällä suomella sanottuna merkitsee, että emme kuulleet riittävän hyvin. Tosissani kyllä yritin päästä perille opettajan sanomisista. Nimenomaan Lermontovia käsittelevä osuus jäi mieleeni, koska se oli minulle paitsi uutta ja vierasta, myös kiehtovaa. Keskeisenä aiheena oli yllä mainittu näytelmä Naamiaiset. Siihen liittyi läheisesti runoelma uskonnollista symboliikkaa sisältävä Demoni (Демон). Mystisissä ympyröissä liikuttiin, mitä myös luennoitsijan ajoittain paatoksellinen äänenpainokin tuki. En saanut sanomasta otetta, mutta opettajan innostus jäi alitajuntaan.

Kun näin jälkeenpäin pohtii, niin tuossa vaiheessa opintoja olisi elämäkerrallinen lähestymistapa ollut ehkä sopivampi.

Demoni-runoelman kuvitusta eräästä kirjastani

Tuo kurssi oli ja meni. Ongelmia tentistä ei tullut. Ehkä siinä vaiheessa opettajakin antoi periksi. Minulle paljon haastavampi oli laaja kirjatentti, jossa yhtenä teoksena oli Lermontovin romaani Aikamme sankari (Герой нашего времени).

Romaani jäi tekijältään kesken, mutta se ei sen mainetta ole himmentänyt. Sitä pidetään Venäjän psykologisen realismin klassikkona. Siinä on mukana paljon omaelämäkerrallisia viitteitä. Kaksintaistelua kuvatessaan kirjailija tavallaan ennakoi omaa kuolemaansa. Romaani koostuu tavallaan erillisistä novelleista. Sen juonesta löytyy kattava kuvaus täältä, kun vain hieman etsii: http://jarjestot.uta.fi/lexica/konteksti/Konteksti_1_2009.pdf. Päähenkilö on armeijasta karkotettu upseeri Grigori Petšorin. Oikeastaan kyse on jonkinlaisesta elämäänsä pettyneestä antisankarista. Hän on kyllä älykäs, mutta katkeroitunut. Ainakin minulle kiinnostavin siinä on ruhtinatar Marysta kertova luku. Nainen rakastuu Petšoriniin, joka kuitenkin vain leikkii nuoren tytön tunteilla. Romaani löytyy myös suomenkielisenä käännöksenä.

Luin romaanin tenttiin alkukielellä. Paljon jäi varmasti ymmärtämättä, mutta romaanin henki ja tunnelma välittyi varmasti. Päähenkilö Petšorinin hahmo oli kyynisyydessään yllättävä. Muistan viettäneeni romaanin parissa pitkän tovin. Taitaa sama pehmeäkantinen huonolle paperille painettu kirja vieläkin löytyä vintiltä pahoin kellastuneena ja käpristyneenä, täynnä erilaisia merkintöjä. Eniten minua hämmensi romaanissa ruhtinatar Maryn ja kylmäkiskoiselta tuntuvan Petšorinin suhde. Kuvaavaa on sekin, että en vielä tuossa vaiheessa tiennyt Lermontovin omasta elämästä paljoakaan. En näin ollen osannut yhdistää kirjan maailmaa runoilijan omiin elämän vaiheisiin.

Aikamme sankarista tuli tuolloin suosikkiromaanejani Venäjän kirjallisuudessa. Kehuin sitä auliisti, jos jonkun venäläisen kanssa puhe siirtyi näihin aiheisiin. Pidin sen ansiosta oikeastaan Lermontovista enemmän kuin Puškinista, mutta tuolloin kyse oli lähinnä mielikuvista. Minua ärsytti tapa, jolla Pushkinia nostettiin jalustalle ja hänestä luotiin niin ylistävää myyttiä.

Kuvitusta romaaniin Aikamme sankari (Lermontovin Kootuista teoksista)

…

Seuraavana kosketuspintana nostan esiin yhden pienen kohtauksen Nikita Mihalkovin elokuvasta Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle (Неоконченная пьеса для механического пианино, 1977), joka perustuu löysästi Anton Tšehovin näytelmään Platonov. Kohtaus on pieni, mutta ainakin minulle järkyttävän voimallinen. Paljoa muuta en elokuvasta muista. Siinä elämäänsä kyllästynyt päähenkilö saa turhaumapuuskan: “Мне 35 лет! А я ничего в вашей проклятой жизни не сделал!… Лермонтов восемь лет как лежал в могиле! Наполеон был генералом! Я ничтожество по вашей милости!” Tässä on suomennos: ”Olen 35! Enkä teidän kirotussa elämässänne ole tehnyt yhtään mitään!... Lermontov on jo 8 vuotta maannut haudassa! Napoleon on ollut kenraali! Minä olen tyhjänpäiväisyys teidän armostanne!” Platonovin roolissa on tunnettu näyttelijä ja ohjaaja Aleksandr Kaljagin, jonka ura on tuon roolin jälkeen tullut minulle verrattain tutuksi.

Elokuva ilmestyi 70-luvun lopulla ja melko pian ilmestymisensä jälkeen sen näin. Tuota lausahdusta toistelin sitten melko usein omaan elämääni mukautettuna, kun itsellänikin oli tuolloin noin 26 ikävuotta takana eikä elämässäni todellakaan ollut mielestäni mitään kehuttavia saavutuksia. Summa summarum: näin Lermontovista tuli minulle vertailukohta ihmisestä, joka nuoren elämänsä aikana ehti saada suhteellisen paljon aikaan.

…

Mihail Lermontovin lyriikka on koskettanut monissa yhteyksissä. Ensimmäisenä on mainittava runo, joka oli minulle läheinen ennen kuin edes tiesin, kuka oli sen takana. Kyseessä on tietysti venäläinen romanssi Kuljen yksin autiolla tiellä (Выхожу один я на дорогу). Runo on valmistunut runoilijan kuolinvuonna 1941.

Oikeastaan Lermontov tunnetaan Suomessa juuri tämän laulun ansiosta. Sen on sanoittanut minulle täysin tuntematon Antero Byman. Levytyksiä on useita. Niistä klassisin lienee Kauko Käyhkön versio: https://www.youtube.com/watch?v=y_pFjFIQDjU. Laulusta on tullut Suomessa venäläisen melankolian ikoni:

Yksin kuljen autiolla tiellä
Halki seudun aavan, sumuisen.
Yö on vaiti, hiljaisina siellä
”Tähdet vilkkuvat vain toisilleen.”

Öinen taivas tumman kaaren lailla
Kietoo tienoon siniloistollaan.
Miksi mieleni on rauhaa vailla?
”Elon onneako odotan?”

Mitä toivon enää elämältä
Mua mennyt ei voi lohduttaa.
Etsin rauhaa että voisin täältä
”Unhoituksen uneen uinahtaa.”

Öin ja päivin hellän äänen soisin
Lemmenlaulun mulle laulavan.
Toivon, että nukkuessa voisin
”Aina kuulla tammen huminan.”

Yllä on siis laulun sanoitus. Lermontovin runosta on kyllä olemassa myös suomennos, jonka voi lukea alla olevasta kuvasta. Sen on laatinut V.K. Trast ja olen sen kaapannut hänen toimittamastaan teoksesta Slaavilaisten kirjallisuuksien kultainen kirja (WSOY 1936). Alkuperäinen runo on luettavissa esimerkiksi täältä: http://www.stihi-rus.ru/1/Lermontov/23.htm. Trastin suomennos on kovin pateettinen. En kuitenkaan ala yrittääkään tehdä omaa versiota. Tuo Bymanin sanoitus tuntuu toimivalta. Liitän mukaan myös alkukielisen tulkinnan, tässä romanssin esittää Valamon luostarin kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=6hSox3BUPoc. Oma elämyksensä on nähdä, kuinka hartaasti venäläinen yleisö on esityksessä mukana. Syvillä sielun maisemissa liikutaan.

V.K.Trastin suomennos runosta, voi sitäkin laulaa

,,,

En jätä vielä tuota runoa. 1980-luvulla - opiskeluaikanani jo ohitettuani - toin Neuvostoliiton matkaltani mukanani LP-levyllisen lausuttua Lermontovin lyriikkaa. Lausujana oli ennenaikaisesti kuollut legendaksi noussut näyttelijä Oleg Dal (Олег Даль). Kokoelmaan kuuluu myös Kuljen yksin autiolla tiellä, joka lausutaan koskettavasti musiikin soidessa taustalla. Kyse ei ollut erillisistä runoista, vaan levy on äänite runoesityksestä. Runot ovat nivoutuneena kokonaisuuteensa, johon taustalla soiva musiikki kuuluu olennaisena osana. Enää en ole tuota levyä vuosikausiin kuunnellut ja tarkistettuani löysin sen edelleen hyllystäni muiden vinyylilevyjeni joukosta.  Koin jonkinlaista jälleennäkemisen riemua. Huomasin tuon lempirunoni löytyvän myös Youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=325bTZed72k. Täytyy kuitenkin todeta, että ei tämä yksittäinen raita kosketa samalla tavalla, kun sen kuuntelin omasta vinyylistäni osana kokonaisuutta. Jälleen kerran kiitän itseäni siitä, etten ole hävittänyt vanhaa levykokoelmaani.

Dalin levyä kuunnellessa vahvistuu käsitykseni, että tämänkaltaiset runot on tarkoitettu lausumista varten. Lauletuissa versioissa ollaan jo ihan toisessa maailmassa. Oleg Dal oli tunnettu näyttelijä ja pidetty runojen tulkitsija, joka kuoli traagisesti hotellihuoneessaan Kiovassa vuonna 1981. Syynä lienee sydänkohtaus, joka taas johtui huomattavan runsaasta alkoholin käytöstä. Yhtä kaikki, Dalin tulkinta koskettaa edelleen. Äänitys on vuodelta 1980, kovin likellä taiteilijan kuolemaa.

 

Oleg Dalin levy Lermontovin runoja  "Yhdessä kanssasi, veli" 

Kuva levyn käntöpuolesta

Mielestäni Lermontov on löytänyt paikkansa venäläisten sydämiin nimenomaan pienimuotoisten runojensa ansiosta. Niitä lausutaan ulkoa erilaisissa tilanteissa, ilon ja murheen keskellä. Lermontovin ollessa kyseessä runot tuovat lähinnä lohtua suruun. Yksi pidetyimmistä on runo Purje (Парус), joka kuuluu runoilijan varhaistuotantoon (1832) (http://lib.ru/LITRA/LERMONTOW/l1.txt). Luin jostakin, että venäläiset lausuvat sitä paljon hautajaisissa. Se on kiintoisa myös siksi, koska siitä löytyy useampi suomennos. Yksi on luonnollisesti ylitse muiden, nuo muut ovat lähinnä harrastajien yritystä kokeilla siipiensä kantavuutta. Runon päällisin puolin yksinkertainen rakenne antaa siihen mahdollisuuden. Vielä minunkin opiskeluaikanani venäläiset opettajat laittoivat jo kielenopintojen varhaisvaiheessa oppilaat opettelemaan ulkoa jonkin venäläisen klassikkorunon. Monien osalle on osunut tämä Белеет парус одинокий (”Loistaa purje yksinäinen…”). Minun opettajani suosi Puškinia.

Ei ole Lermontovia helppo suomentaa. Lauri Kemiläinen (kokoelmassa Venäjän runotar) on saanut aikaan aivan kelpotuloksen, vaikka sekin on toki vain yksi versio, jossa on ainakin minua häiritseviä kohtia. Hyvin siinä on kuitenkin pystytty säilyttämään loppusointu ja tunnelma.

PURJE

Tuoll’ loistaa valkopurjeen kaista

sinessä meren autereen.

Mit’ etsinee se kaukomaista?

Miks jätti oman rannan, veen?

Käy tuuli, laine kulkuansa,

natisee masto kallellaan…

Ei, ei se etsi onneansa,

ei pakene myös onneaan.

Kun päivä päällä kultaa valaa

ja välkkyy meri sininen,

niin myrskyä vain purje halaa,

kuin myrskyssä ois onni sen!

Runo kertoo 17-vuotiaan, elämäntehtäväänsä etsivän nuoren miehen tunnoista. ”Purje” viittaa runoilijan omaan elämäntilanteeseen, kyse ei ole mistään pelkästä luontokuvasta. Siinä on runon traagisuus. En ala tulkintoja pohtia. Netin kautta olen löytänyt monenlaisia vaihtoehtoja. Lähinnä kysymyksiä herättää tuo viimeinen säkeistö, sen toiseksi viimeinen säe: А он, мятежный, просит бури ”Se kaipaa levottomana myrskyä”. Sana мятежный viittaa kapinaan (’kapinallinen’), ja netistä löytyy suomenkielisiä ja englanninkielisiä versioita, joissa tuo merkitys on otettu räväkämmin huomioon.

Omaa versiotakin yritin tehdä, mutta jouduin luopumaan. Tässä on pari englanninkielistä käännöstä.

The Sail

A lone white sail shows for an instant

Where gleams the sea, an azure streak.

What left it in its homeland distant?

In alien parts what does it seek?

The billows play, the mast bends, creaking,

The wind, impatient, moans and sighs...

It is not joy that it is seeking,

Nor is't from happiness it flies.

The blue waves dance, they dance and tremble,

The sun's bright rays caress the seas.

And yet for storm it begs, the rebel,

As if in storm lurked calm and peace!...

(1832, translated by Irina Zheleznova, from Mikhail Lermontov: Selected Works, Progress Publishers, Moskow, 1976; http://authorscalendar.info/mihaille.htm)

Vertailukohdaksi tässä on vielä toinen versio, jonka on kääntänyt  Denis M. Henderson:

The Sail

Gleams white a solitary sail

In the haze of the light blue sea.—

What seeks it in countries far away?

What in its native land did leave?

The mast creaks and presses,

The wind whistles, the waves are playing;

Alas! It does not seek happiness,

Nor from happiness is fleeing!

Beneath, the azure current flows,

Above, the golden sunlight streaks:—

But restless, into the storm it goes,

As if in storms there is peace!

—M.I. Lermontov, 1832

Henderson on kirjoittanut Lermontovista laajan artikkelin, joka on luettavissa täällä: http://www.schillerinstitute.org/fid_02-06/034_lermontov.html. Artikkeli on julkaistu aikakauslehdessä Fidelio (Vol. XII,No, 4 Winter 2003). Suosittelen.

…

Palaan romansseihin. Itse olen laulanut runoon Отчего (”Minkä tähden?”) perustuvaa romanssia, onneksi vain naapureiden kauhuksi. Sekin liittyy runoilijan traagisiin naissuhteisiin. Ja hyvin vahvoja tunteita tässäkin miniatyyrissä hehkuu: ”Olen surullinen, koska sinä iloitset…”. Eipä kannata sen enempää kajota tämän vuonna 1840 kirjoitetuksi merkityn lyhyen runon analyysiin. Tykkään siitä, koska se on tuntunut sopivan äänelleni. En löydä runosta suurempia samastumiskohteita, mutta myönnän, että elämäni pettymyksiin olen saanut Lermontovin tuotannosta ainakin jonkin verran vastakaikua.

Tämä lausuttuna esitetty versio on katkelma vuonna 2014 valmistuneesta Lermontov-elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=YdWVvHzj4IY. Linkistä löytyy myös runo alkukielisenä. Laulettuna olen pitänyt eniten eräästä Oleg Pogudinin versiosta, mutta sitä minä enää löydä. Laitan linkit pariin versioon, toinen on sopraanon, toinen basson (Nesterenko) esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=5tSWxFTwH9s, https://www.youtube.com/watch?v=MaQiBfQFaVs. Kuitenkin Pogudin on mielestäni herkkien romanssien aidompi tulkki.

…

Sitten lopuksi mennään Troitse-Sergijevin luostariin (Троице-Сергиева Лавра), joka sijaitsee nykyisessä Sergijev Posadissa. Niin Lermontov kuin minäkin olemme siellä vierailleet. Oma matkani tapahtui noin 30 vuotta sitten. Olin venäläisen turistiryhmän mukana kiertämässä suosittua Kultaisen renkaan (Золотое кольцо) matkailureittiä. Lermontov oli siellä vuonna 1830 ystäviensä kanssa. En tätä kosketustamme muuten tietäisi, ellei tuolloin oman käyntini yhteydessä matkaoppaamme olisi siitä kertonut.

Matkaoppaamme luostarissa kuuluu niihin innostuneisiin venäläisiin, joiden silmät loistavat ja elävät kertomuksen joka hetkessä ja jotka saavat kuulijat mukaansa. Tärkein on säilynyt edelleen muistissa. Hän kertoi tuolloin vuonna 1830 sattuneesta tapauksesta luostarin portilla. Runoilija Lermontov oli kavereineen siellä käymässä ja näki, kun luostarin portilla muutama nuori mies teki pilkkaa siellä istuvalle sokealle kerjäläiselle. Tästä tapauksesta syntyi sitten runo Нищий (”Kerjäläinen”), jonka alkuperäinen versio (http://feb-web.ru/feb/lermont/texts/fvers/l21/l21-1391.htm) ja myös englanninkielinen käännös löytyvät netistä (http://www.poetryloverspage.com/poets/lermontov/beggar.html).

Runolla on oma taustansa. Tapauksesta on kertonut sen silminnäkijänä ollut Jelena Suškova. Eikä hän ollut pelkästään silminnäkijä vaan myös osallisena itse runon syntyyn. Suškova on kirjoittanut pari vuosikymmentä myöhemmin muistelmiaan Lermontovista ja kertoo myös tuosta luostariretkestä. Hän oli samassa seurueessa kuin Lermontov. He näkivät luostarin portilla kuppi kädessään sokean kerjäläisen, joka kiitti almusta lämpimästi kuullessaan kolikon kolahtavan kuppiin. Ryhmä seurasi vierestä, kun jotkut ilkeämieliset nuoret kaatoivat kupin täyteen kiviä. Sen jälkeen Lermontovin seurue meni jonnekin viettämään yhdessä aikaa, Lermontov istui muissa syrjässä kirjoittamassa. Pian hän esitteli muille runonsa. Näin Suškova on muistelmissaan kutakuinkin kertonut.

Suškova itse oli niitä, joihin vain 16-vuotias teinipoika Mihail L. oli sokeasti ihastunut. Tämä näki vain neidon tummat silmät (”Miss Black-eyes”), kirjoitti niihin liittyen jopa tunnetun rakkausrunon. Jelena oli kuitenkin kaksi vuotta Mihailia vanhempi eikä hänellä ollut minkäänlaisia tunteita tätä kohtaan. Hän vain leikitteli Mihailin kanssa ja tämä koki tulleensa nöyryytetyksi. Mihail ei pelkästään nykykielellä ilmaisten ”ottanut herneitä nenäänsä” vaan tosissaan loukkaantui. Tähän kohtaan syntyi tuo runo. Sittemmin Mihailin ja Jelenan tiet erosivat ja he tapasivat uudestaan vuonna 1834. Tuolloin molempien elämäntilanne oli muuttunut. Jelena oli saanut huonon maineen flirttailevana miesten liehittelijänä. Hän suunnitteli avioliittoa toisen miehen, Lermontovin hyvän ystävän, kanssa. Lermontov oli kouluttautunut upseeriksi. Ja tapaamistilannekin kehkeytyi päinvastaiseen suuntaan. Se oli nyt Jelena, joka yritti lähennellä Lermontovia. Lermontov oli puolestaan se torjuva osapuoli eikä tapaaminen johtanut mihinkään. Tässä ollaan kuitenkin jo kaukana tarinan lähtökohdasta, runosta. Palaan siihen.

Lermontov rinnastaa runossaan tuon naisen – eli nähtävästi juuri Jelena Suškovan – pilkan ja ivan kerjäläisen kokemaan nöyryytykseen. Runoilijaminä on kuin tuo sokea kerjäläinen, joka saa vastaukseksi rakkaudelleen vain ”kiven”. Runo ei siis ole pelkästään kuvaus ihmisten sydämettömyydestä köyhiä kohtaan vaan runonsa kautta Lermontov myös purkaa omaa nöyryytystään naisen edessä.

Tässä on oma pikaisesti kyhätty versioni ilman loppusointuja ja muuta viimeistelyä:

Kerjäläinen

Pyhän luostarin portilla/ seisoi armoa kerjäävä/ riutunut köyhä, elossa tuskin/nälästä janosta kärsivä.// Vain leivän palaa hän pyysi/ näkyi katseesta vilpitön suru,/ joku sitten yhtäkkiä/ työns kiven käteen ojentuneeseen.// Niin minäkin anelin rakkauttasi/  kyynelin katkerin, kaipauksin;/ mut tunteeni parhaat/ ainiaaksi petit sä mun.

Nykyaikaan sijoitettuna tilanne tuntuu jopa huvittavalta. Kyseessä on kuitenkin vain 16-vuotias teinipoika, jonka aidoista tunnoista kaksi vuotta vanhempi jo aikuistunut neito tekee pilkkaa. Ei ihme, että neljän vuoden kuluttua miesten suosiota vonkuva nainen saa itsetunnossaan vahvistuneelta, urheaksi sotilaaksi kouluttautuneelta Lermontovilta hatkat.

…

Lermontovin elämästä on Neuvostoliitossa ja Venäjällä tehty vuosien saatossa ainakin muutama elokuva. Osa on juonellisia, osa dokkareita, osa niiden sekoitus. En niitä oikein innostu katsomaan. Niissä luodaan sellaista myyttiä, joka sopii koulujen ja muiden oppilaitosten opinto-ohjelmaan. Mitään todellista kuvaa aidosti tuntevasta, elämää kokevasta ja sitä haastavasta nuoresta miehestä en usko niistä löytyvän. Tosin viimeisimmässä vuonna 2014 valmistuneessa (nimeltään lyhyesti ЛЕРМОНТОВ) on jotain oikean suuntaista, vaikka se etenee mielestäni hyvin reportaasimaisesti. Se on tehty runoilijan syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Sieltä voi löytää mm. kohtaukset, joissa kerrotaan Lermontovin ja Jelena Suškovan välirikosta. 16-vuotiaan Mihailin törttöilyä näytetään noin 18. minuutin kohdalla: https://www.youtube.com/watch?v=nU7g1SOiU7E&feature=related. Seuraavasta neljä vuotta myöhemmin sattuneesta tapaamisesta kerrotaan noin 50. minuutin kohdalla.

ANDREI ZVJAGINTSEVIN LEVIATAN (LEVIATHAN/ЛЕВИАФАН) – vielä kerran

I.                     

Palaan jo kolmannen kerran tähän kohuttuun Zvjagintsevin elokuvaan. Pari kirjoitusta olen Leviatanista kirjoittanut, mutta nyt vasta kävin sen katsomassa, ja peräti elokuva teatterissa. Oli aurinkoinen sunnuntaipäivä. Kävelin Nevskillä, Pietarin ytimessä, ja näin ohi kulkeissani ilmoituksen. Satuin oikeaan aikaan kohdalle.

Elokuvateatteri sijaitsi porttikongin takana sisäpihalla neuvostotyylisessä talossa. Oven luona tervehti antiikkinen patsas ja sisätilat oli retrotyyliin entisöity. Yleisöä oli niukalti, vanhempaa väkeä. Takanani oli yksi rakastunut nuoripari, jotka tekivät elokuvan aikana muutakin kuin vain katsoivat. Sitä en toki kuullut, mutta huomasin näytöksen jälkeen.

Aurora-elokuvateatterin sisäpiha

Lämpiö

Elokuvasalin komea veistos

Eteisen kattomaalaus

On kai lähdettävä liikkeelle ensi vaikutelmasta: elokuva oli hyvä ja puhutteleva. Elokuvan katsottuaan tajuaa, että osan sydänverestään ohjaaja on filmiinsä vuodattanut. Se käsittelee kovin tärkeää ihmisen henkiseen kasvuun ja moraaliin liittyvää teemaa. Suuri osa lähinnä venäläisistä katsojista näkee siinä aivan muuta, mutten itse haluaisi ainakaan heti nostaa esille elokuvasta paljastuvia puutteita.

Uusin silmin sen nyt näin, muiden katsomiset jäivät heidän näkökulmikseen. Aluksi on todettava, että nimi viittaa todellakin Raamatun Jobin kirjaan. Sitä elokuvassa myös lainataan. Elokuvan aidoin kristitty, pienen parakkikirkon vaatimaton pappi vertaa viinaan sortunutta päähenkilöä Nikolaita suuriin koettelemuksiin joutuneeseen Jobiin.

Vaikka monet ovat arvioissaan pitäneet elokuvaa raskassoutuisena, niin ei minulla sen 2 tunnin 20 minuutin aikana tullut aika lainkaan pitkäksi. Tapahtumia ja uusia käänteitä riitti. Tosin olin elokuvasta jo paljon lukenut ja lisäksi vielä kirjoittanutkin, joten motivaatio nähdä se omin silmin oli suuri. Aihe elokuvassa on kuitenkin koskettava, asetelmat avautuvat sopivasti uusien käänteiden kautta niin, ettei elokuvassa ole kuolleita kohtia. Kaikki yksityiskohdat kertovat jostakin erityisestä tai sitten myöhemmin huomaa mielenkiintoisia mielleyhtymiä.

Elokuva päättyi vaikuttaviin valokuviin, joita säesti meren omat uhkaavilta tuntuvat ääniefektit. Kun sitten elokuvan lopun merkiksi alkoi soida Philip Glassin Akhnaten-oopperan Prelude-osa, olin silmät kirkkaina valmis kehumaan hyvää kokonaisuutta. Kun aika kului ja tuli aika pohtia tarkemmin henkilöhahmoja, tapahtumien kulkua ja niiden luontevaa yhteyttä todellisuuteen, aloin empiä. Ei se sittenkään Oscar-palkinnon tasoa ole. Ainakin hieman siinä on pitänyt olla poliittista lisäarvoa palkintoehdokkaaksi valittaessa. Hyvähän se on, mutten sitä omassa rankingissani kärkikymmenikköön nostaisi. Ainakin sosiaalisena draamana se herättää ristiriitaisia ajatuksia. Sen sijaan rikoselokuvien tai toimintajännärien genressä se kärkijoukossa paikkansa ehkä ansaitsisi. Ihmettelin, että elokuva on palkittu käsikirjoituksestaan, sillä löysin siitä ensi alkuun suurimpia puutteita. Sen sijaan ohjaus ja kuvaus ovat paljolti laatutyötä.

En mene niin helppoon, että alkaisin sitä arvostella todellisuuden vääristelystä tai Venäjän mustamaalaamisesta. Tottahan toki elokuvaan kuuluu symboliikkaa ja liioitteleva hyperbolointi on normaali tehokeino. Esimerkiksi aikoinaan Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu –elokuvan pohjalta jotkut päättelivät, että lestadiolaisissa seuroissa ihmiset järjestävät seksiorgioita. Samalla lailla nyt monet paheksuvat ja luulevat, että ohjaaja Zvjagintsev haluaa kertoa maailmalle, miten surkeasti venäläiset elävät ja käyttäytyvät ja miten moraalisesti alas koko maa ja sen kansa on vajonnut. Venäläiset reagoivat usein hyvin emotionaalisesti, ja tässä elokuvan tapahtumat ja käänteet antavat varmasti aineksia ylireagointiin. Lisänä sopassa on nykyinen poliittinen tilanne, maailmalla levinnyt russofobia, kuin myös se tosiseikka, että elokuvan rahoituksesta on vastannut maan kulttuuriministeriö.

Käsikirjoitus oli kopioitu USA:sta. Sen tapahtumista ei löydy Venäjältä analogioita, niin kuin eräs asiat hyvin tunteva pappismies eräässä tv-ohjelmassa kertookin (https://www.youtube.com/watch?v=VrRzKg0BLD8). Kuitenkin elokuvassa esiintyy venäläisyyteen liittyviä symboleja ja venäläisestä elämäntavasta tuodaan esille huonoja puolia, kuten votkan yletön juonti. Papin mielestä asiat tuodaan esille negatiivisessa valossa ideologisesti värittyneinä. Tällä hän lähinnä tarkoittaa elokuvasta julki tulevaa vallan ja kirkon demonisointia. Lisäksi Venäjä kuvataan elokuvassa kuin helvetti. Papin mielestä maasta pitäisi tuoda esiin myös positiivisia kuvia, koska valtio on ollut siinä keskeisenä rahoittajana. Hän ei kuitenkaan tuomitse elokuvaa kokonaisuudessaan, vaan löytää siitä myös myönteisiä seikkoja. Hän kannattaa avointa keskustelua: on voitava keskustella sen hyvistä ja huonoista puolista.

Tuon yllä viittaamastani ohjelmasta vielä pari esimerkkiä, joissa pappi löytää puutteita elokuvan käsikirjoituksesta. Elokuvassa kaupunginjohtaja tuhoaa päähenkilön Nikolain elämän ja rakennuttaa hänen asuntonsa paikalle kirkon. Tuon ohjelman pappi toteaa, että jos näin todella tapahtuisi, niin jokainen seurakuntalainen kyllä tajuaisi sen ”verikirkoksi” ja kieltäytyisi menemästä siihen rakennukseen.

Toinen kriittinen kohta koskee Moskovasta asti Nikolaita auttamaan tulevaa asianajajaa. Hän uhkaa kaupunginjohtajaa sosiaalisella medialla ja internetillä, jonka kautta hän voi levittää julkisuuteen tietoa kaupunginjohtajan tekemisistä. Se saakin tämän pelon valtaan, missä joutuu siten jopa pohtimaan uskon asioita. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Asianajaja vaikenee, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus toimia vanhan armeijan ystävänsä Nikolain hyväksi laajemmin. Toki suhteet aviorikoksen vuoksi ovat tulehtuneet, mutta tämänkaltainen käänne elokuvan juonessa ei olisi sopinut elokuvan ideaan.

Minulla päällimmäisenä ovat positiiviset mielikuvat, mutta hyväksyn myös kritiikin. Minusta kaikki kritiikki ei ole yliampuvaa kansallismielisyyttä, olen nähnyt myös pätevää kritiikkiä. En aio sitä ruveta kuitenkaan lähemmin esittelemään. Siirryn itse elokuvaan. Juonesta en viitsi enää kertoa. Sen löytää netistä ainakin englanniksi (http://en.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(2014_film) ) ja ranskaksi (http://fr.wikipedia.org/wiki/L%C3%A9viathan_(film,_2014)) sekä luonnollisesti venäjäksi. Teen katsauksen elokuvan keskeisiin henkilöihin. Sen jälkeen tuon esille seikkoja ja tilanteita, joihin itse kiinnitin erityisesti huomiota elokuvaa katsoessani.

II.                  ELOKUVAN HENKILÖITÄ

Nikolai (Kolja) Sergejev – päähenkilö, joka joutuu hankaukseen vallanpitäjien kanssa kun ei suostu luovuttamaan maitaan ja asuinpaloaan lunastukseen kaupunginjohtajan hyväksi. Ammatiltaan hän on autonasentaja. Äkkipikainen luonne, suuttuu helposti eikä pysty kiihtyessään hillitsemään tunteitaan. Kerran hän lyö jopa lastaan. Poliisiasemalla hän kiivastuu vitkuttelusta niin rajusti, että joutuu putkaan. Toisaalta hänessä näkyy varsinkin loppua kohden myös empaattinen puoli, mikä tasoittaa hänen äkkipikaisuuttaan.Käyttää reilusti alkoholia. Elämäntavoiltaan vaatimaton, haluaa jäädä vanhalle suvun kotipaikalle.

Lilija (suomalaisittain muokattuna sopivammin olisi Lilia) - Nikolain vaimo, joka on työssä kalatehtaassa liukuhihnalla. Ulospäin hän näyttää elämäänsä kyllästyneeltä. Hän on hyvin niukkaeleinen eikä juuri näytä ulospäin tunteitaan. Hän yrittää sietää miehensä kiivautta. Hän viettelee Nikolain vanhan kaverin asianajaja Dmitrin ja pari jää kiinni itse teossa yhteisellä retkellä maaseudulla. Suhde kokee kolahduksen, mutta kun Dmitri sitten torjuu Lilijan, tämä palaa miehensä luokse ja suhde palautuu entiselleen, missä tulee ilmi Nikolain empaattinen puoli.

Lilija

Roman – on Nikolain murrosikäinen poika. Lilija on hänen äitipuolensa, josta hän ei pidä ja jonka Roman osoittaa välillä hyvin inhottavalla tavalla. Roman kulkee kaveripiirissä hieman huonossa seurassa, mutta hän on kuitenkin ainakin vielä ajoittaisista kiukutteluistaan huolimatta kunnollinen, isäänsä kiintynyt poika.

Dmitri Seleznjov (Dima) on pääkaupungista Moskovasta Nikolaita auttamaan saapunut asianajaja ja vanha Nikolain armeijakaveri. Hän on asiallinen juristi, joka yrittää saada kaupunginjohtajan hankkeen purettua. Hän lopulta joutuu poistumaan kaupungista nopeasti.

Nikolain ystävä palaamassa Moskovaan epäonnistuneen matkan jälkeen

Kaupunginjohtaja (Vadim Sergejevitsh Shelevjat) on Nikolain ja Dmitrin vastapeluri, joka käyttää omaa asemaansa röyhkeästi hyväkseen etsien tukea alueen kirkolliselta johtajalta piispalta. Hänen kielenkäyttönsä on alatyylistä ja raakaa. Hän on Nikolain tapaan hyvin äkkipikainen persoona, joka niin ikään käyttää paljon alkoholia. Hän on huolissaan vuoden kuluttua tulevista vaaleista, minkä vuoksi hän pelkää maineensa tahrautuvan Dmitrin toimien johdosta.

Piispa on paikallinen kirkollinen johtaja, joka nähdään elokuvassa kolme kertaa. Kaksi kertaa hän keskustelee kaupunginjohtajan kanssa, toisessa tapauksessa on nähtävästi kyse sielunhoidollisesta ripistä, jonka päätteeksi piispa antaa Vadim Sergejevitshille synninpäästön. Kolmannen kerran hänet nähdään elokuvan lopussa, kun hän pitää Nikolain entisen kotitalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa puheen. Mielestäni puhe on elokuvan tärkeitä kohtia.

Elokuvassa on toinenkin pappi, isä Vasili, jonka seurakunta on vanhassa pienessä parakkikirkossa. Elokuvan loppupuolella vaimonsa jo menettänyt Nikolai tapaa hänet kaupassa ostaessaan votkaa. Heidän välille kehkeytyy tärkeä uskoon liittyvä keskustelu, jonka kuluessa pappi kertoo Nikolaille Jobin kohtalosta.

Lisäksi voisi mainita vielä ystäväperheen, Polivanovit. Vaimo on Lilijan työkaveri ja hyvä ystävä, mies toimii liikennepoliisina. Mies lopussa vasikoi vallanpitäjille päiväretken tapahtumista. Nikolain joutuessa lopussa vankilaan tämä perhe ottaa Romanin hoiviinsa.

III.                 

Tuon nyt esille seikkoja, joihin kiinnitin katsoessani huomiota.

1)      Nikolain hahmo

Tuli mieleen lähes parikymmentä vuotta vanha Venäjän tv:n esittämä rikossarja Banditski Peterburg (’Varkaiden Pietari’), jossa Nikolain roolissa nyt esiintyvä Aleksei Serebrjakov näytteli erään rikollisen roolissa. Hänet siis tunnetaan monista rikossarjoista ja –elokuvista. Leviatania katsoessani yhdistin häneen tahtomattani rosvon piirteitä. Hänen esittämänsä hahmo on käytökseltään aika raaka. Nikolai oli minulle paremminkin rikossarjojen rosvo kuin oikeuksiensa puolesta taisteleva rehti ja rehellinen perheenisä. Olin nähnyt Serebrjakovin edellisen kerran Tshehovin näytelmän Ivanov elokuvaversiossa (vuodelta 2010), mistä pidin. Mutta se hahmo Leviatania katsoessani unohtui. Tuli siis eräänlainen ”Veskuefekti”, jossa näyttelijä Vesa-Matti Loiri tuo hahmoonsa Uuno Turhapuron piirteitä.

Tuon Ivanovin perusteella odotukset Serebrjakoviin olivat korkealla, olihan lisäksi hänen Nikolain roolisuoritustaan kehuttu. Nyt tähän roolihahmoon ylipäänsä hieman petyin. Se jäi mielestäni epätasaiseksi ja herätti minussa kysymyksiä. Toki puolustukseksi on sanottava, että kyseessä on erittäin vaikea rooli. Nikolai luonteeltaan epätasainen ja sisäisesti rikkinäinen persoona, jota hänen perimänsä vanhan kotitalon pakkolunastusuhka on vielä enemmän raastanut.

Vaimo oli ilmiselvästi hänen kanssaan onneton, muttei muutakaan ratkaisua hänellä elämässään ollut. Äitipuolen ja pojan suhde oli hyvin huono. Luonteeltaan Nikolai oli HYVIN äkkipikainen ja kiihkeä. Reagoi nopeasti, kuten lyödessään poikaansa, kun tämä sanoi hänelle vastaan. Lilija-vaimo oli ikävästi siinä suhteessa puun ja kuoren välissä, mutta hän nieli kaiken sisäänsä. Toki se parempikin puoli hänestä nähdään.

2)      Lilija

Tässä tuli mielene Zvjagintsevin traaginen Jelenan hahmo ohjaajan edellisestä elokuvasta Jelena. Molemmat olivat vaiteliaita naisia, jotka kantoivat todelliset tunteensa piilossa rauhallisen ulkokuoren alla. Jos olisin opettaja, antaisin jollekin oppilaalleni tutkia näitä naishahmoja.

Lilija on aika toivottomassa tilanteessa. Parisuhde ei tyydytä, ei työkään. On luonnollista, että hän turvautuu Dmitriin ja ajautuu seksisuhteeseen. Ampumis- ja hupiretkellä sattuu ikävä välikohtaus, kun ystäväperheen pikkupoika löytää Dmitrin ja Lilijan suoraan sanoen itse teossa. Kun sitten loppuvaiheessa Dmitri torjuu hänet, saa naisen epätoivo uuden ilmentymän. Ensiksi se näkyy Lilijan hiljaisessa kysymyksessä uskosta. Tähän kysymykseen Dmitri tuskastuu ja Lilija saa vastauksekseen kyllästyneen tiuskaisun. Sitten kun Lilija palaa kotiin, hänen ensimmäinen kysymys on ”Haluatko lapsen?”.

Lilija palaa miehensä luo, vaikka hän on pettänyt tätä lähes silmien edessä ja mies on hakannut hänen naamansa mustelmille. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä tilanteesta. Samoin kuin Jelena-elokuvan päähenkilö hän on kuin vankina omassa asemassaan. Yllättävää tässä on se, kuinka hienosti Nikolai ottaa Lilijan vastaan ja aivan kuin muuttuisi henkisesti kypsemmäksi. Myös Lilija osoittaa miehelleen hellyyttä sen jälkeen, kun Nikolai kesken pakkauspuuhien oli ryhtynyt seksiin vaimonsa kanssa. Se näytti raiskaukselta, ja niin sen saattoi Lilijakin tulkita, mutta Lilijalle se merkitsi sitä, että hänen miehensä oli antanut hänen harhaliikkeensä anteeksi. Tämän voi käsittää kieroutuneeksi kommunikoinniksi, mutta tällaista elämä joskus on.

3)      Jyrkänteen reunalla

Lilija lähtee varhain aamulla töihin ja menee kävelemään rannalle katsoen alas jyrkänteeltä. Se on kohtaus, jossa Lilija esiintyy elokuvassa viimeisen kerran hengissä. Sitä katsoessa menin täysin ymmälle. Luulin, että hän oli tehnyt itsemurhan. Ja jäin miettimään, miksi. Se itse asiassa häiritsi jopa elokuvan seuraamista. Hänellä oli kuitenkin ilmennyt jonkinlainen toivon merkki, jonkinlainen pienen pieni pilkahdus siellä tunnelin päässä. Itsemurha kävi hänellä jossakin vaiheessa varmasti mielessä, mutta että hän olisi nyt siihen päätynyt, soti tilanteen kehitystä vastaan. No, sitten elokuvaan tulikin aivan toisenlainen käänne. Ilmeni että hänet olisikin murhattu.

Eräässä haastattelussaan ohjaaja kertoi halunneensa jättää tilanteen tulkinnan katsojalle. Elokuvassahan ei loppujen lopuksi selviä, onko Lilija sittenkin tehnyt itsemurhan, minkä jälkeen kaupunginjohtajan miehet ovat lavastaneet sen murhaksi ja Nikolain syylliseksi. Ensimmäisenä tulee mieleen ajatus, että hänet olisi murhattu, vaikkei siinä hiljaisuudessa, kun Lilija katsoo jyrkänteeltä, ole mitään merkkiä tai muuta vihjettä läheisyydessä olevista murhaajista.

4)      Roman – Nikolain poika

Tässä kohtaa totean, että elokuva kertoo myös perheen kriisistä. Ohjaaja on ilmiselvästi jonkin verran arvokonservatiivi. Hän haluaisi pitää yllä perinteistä perheinstituutiota, mutta joutuu toteamaan sen ajautuneen kriisiin. Pojan hahmo on tärkeä lisä elokuvaan. Se liittää tarinaan tulevaisuuden, ja suuren kysymysmerkin.

Lopussa kun perhe on tyhjentämässä asuntoa ja poika havaitsee vahingossa isänsä ja äitipuolensa sukupuoliyhteydessä, pojan reaktio on yllättävän voimakas. Roman inhoaa Lilijaa. Nikolai yrittää vielä kahden kesken suostutella poikaa antamaan äitipuolelleen anteeksi tietämättä, että tämä on jo kuollut.

5)      Usko, kirkko

Elokuvassa toistuu eri muodossa sama kysymys: Uskotko Jumalaan? Kaikki päähenkilöt joutuvat siihen jollain lailla ottamaan kantaa, kaikki paitsi piispa. Hän on kai elokuvan maallisin hahmo. Hän ei kertaakaan elokuvan aikana pohdi henkilökohtaisella tasolla uskoa. Hän tosin saarnaa ja julistaa, mutta saarnassakin hän nostaa kirkon sydämen uskon edelle.

Viinan viemäksi joutuneen Nikolain ja paikallisen papin kohtaaminen kaupan ovella kuuluu elokuvan keskeisiin kohtauksiin. Sen jälkeen kirkon työntekijä näytetään ruokkimassa röhkiviä sikoja. Kohtaus herättää assosiaatioita. Ne ovat tämän elokuvan suola.

Huomattava on myös rauniona oleva kirkontorni, jossa teini-ikäiset pojat tapaavat iltaisin ja juovat kaljaa. Sinne ajautuu myös ryyppyputkeen joutunut Nikolai elokuvan loppupuolella. Hän jää tuijottamaan nuotion valossa heijastuvia ikivanhoja seinämaalauksia ja raunion kupolia. Myöhemmin kun pidetään uuden kirkon avajaisia, kaupunginjohtajan alle kouluikäinen poika alkaa tuijottaa kattoa, hän näkee vain tyhjän valkoisen seinän. Tämän kautta katsoja yhdistää nuo tilanteet. Kaljottelevat teinipojat ja ”verikirkon” avajaisten eliitti palvelevat eri jumalaa.

Minusta kyseessä ei kuitenkaan ole uskonnollinen elokuva. Mielestäni uskon kysymys nostetaan siinä esille, jotta voitaisiin käsitellä kirkon maallista valtaa ja sen suhdetta poliittiseen valtaan.

6)      Putin

Minussa herätti Putinin kuva kaupunginjohtajan työhuoneessa paljon kysymyksiä. Ehkä se vaatisi vielä lisätarkastelua niistä tilanteista, missä yhteyksissä tuo kuva tulee näkyviin. Ilmiselvästi ohjaaja on pohtinut sen tarkkaan. Putinin katse on hieman ”vekkuli”. Ja se on sijoitettu tietoisesti syrjään, ei suoraan kaupunginjohtajan selän taakse.

Kun Nikolai, Dmitri, Polivanovit ja vielä se yksi mies ovat maalla retkellä. He alkavat ampua vanhojen poliitikkojen kuvia. Hieman varovaista vitsailua siinä käydään, miksei ole uudempien johtajien kuvia.

Dmitri neuvottelemassa kaupunginjohtajan työhuoneessa. Taustalla tarkkailee Putin. 

Minusta siinä ei pitäisi olla mitään traagista, jos kaupunginjohtajan työhuoneessa on Vladimir Putinin valokuva. Tosin kuvan laatu ja sijainti antaa kyllä aiheen spekulaatioihin. Mutta me suomalaiset olemme tottuneet aika villiinkin menoon. Taidettiinhan jokin vuosi sitten jossakin Kristian Smedsin näytelmässä ampua silloisen presidentin Tarja Halosen kuvaa ja lieköhän itse Tarja ollut jopa katsomossa. Toivottavasti muistan oikein.

7)      Venäläinen yhteisöllisyys

Tässä haluaisin nostaa esiin muutamia elokuvasta oikein näkyvästi esiin tulevia venäläisyyteen ja venäläiseen elämäntapaan liittyviä seikkoja. Yhtenä on yhteisöllisyys. Vanha armeijakaveri Dmitri matkustaa pääkaupungista Venäjän toiseen laitaan auttaakseen armeijan aikaista kaveriaan ja asettaen samalla oman uransa vaakalaudalle. Se kertoo jotakin venäläisestä yhteisöllisyydestä. Se yhteisöllisyys näkyy muuallakin.  Myös se hupiretki on periaatteessa merkki venäläisestä yhteisöllisyydestä. Sen sijaan yhteisöllisyys yhtäkkiä tilanteen kärjistyessä häviää. Missä on yhteisö, kun Nikolai joutuu vaikeuksiin. Vaimo katoaa, löydetään kuolleena, ei ole ketään lohduttamassa. Nikolai jää yksin ”seurustelemaan” votkapullonsa kanssa. Hän saa osakseen vain ylenkatsetta.

Nikolai ryyppää kaupan ulko-ovella pullon saatuaan. Pian ovesta astuu isä Vasili, jonka kanssa jutellaan uskosta ja Jobista.

8)      Kaupunginjohtajan hahmo

Kaikesta raakuudesta ja inhottavuudesta huolimatta hänestä tuodaan esiin myös inhimillinen puoli. Olisiko tässä se hyvän siemen?

9)      Piilossa oleva optimismi

Tästä on sellaisia viitteitä, joita eivät kaikki huomaa. Ne positiiviset merkit ovat ihmisen sisimmässä. Esimerkkinä mainitsisin Nikolain hellyyden poikaa kohtaan yllättävän vaikeassa tilanteessa. Hän alkaa osoittaa vahvuutta, vaikka onkin juoppouteen taipuvainen.

10)   Elokuvan loppukuvat

Loppu teki minuun vahvan vaikutuksen: Kuvat, ääniefektit ja Philip Glassin musiikki. Kuvia katsellessa meri alkaa uhkaavasti kuohua: aivan kuin Leviatan-hirviö olisi heräämässä. Lopussa alkoi soida Glassin oopperan Akhneton Johdanto-osa. Myös Jelena-elokuvassa Zvjagintsev käyttää Philip Glassin musiikkia. Olen itse Glassin minimalistisen sävellystyylin ihailija.

IV.                Muuta

Laitan tähän yhteyteen vielä Lilijan ja Jelena-elokuvan Jelenan hahmon vertailua.  He näyttävät olevan Zvjagintsevin elokuvien tyypillisiä naishahmoja. Muita hänen elokuviaan en tosin ole nähnytkään. Molemmat ovat niukkaeleisiä ja –ilmeisiä,  he puhuvat vähän ja hiljaa, lähes kuiskaamalla, ja myös vastaavat kysymyksiin hyvin niukasti. He näyttävät olevan tyytymättömiä kaikkeen, heistä huokuu pettymys elämään, näköalattomuus. Jelenalla on perheellinen poika, joka käyttää äitiään hyväkseen. Lilijalla ei ole omaa lasta. Dmitrin nähdessään hän asettaa toivonsa tähän, mikä on merkki siitä, että liitto Nikolain kanssa ei suju. Kun Dmitri torjuu Lilijan, tämä joutuu palaamaan takaisin. Myös Jelena on jonkinlaisessa seksittömässä pakkoavioliitossa upporikkaan leskimiehen kanssa. Hän on lähinnä vain tämän kodinhoitajana. Nainen tarvitsee jonkun miehen turvakseen, muuten hän ei selviä. Tämä on varmaan sitä Zvjagintsevin ”feminismiä”.

V.                  Uskonto

Palaan vielä uskontoteemaan. Piispa esiintyy elokuvassa kolme kertaa. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän juttelee kahden kesken kaupunginjohtajan kanssa. Kolmannella kerralla ollaan uudessa Nikolain asuintalon paikalle rakennetun kirkon avajaisissa, jossa piispa pitää lähes kymmenminuuttisen puheen.

Aluksi laitan piispan repliikin toisen tapaamisen aikana tämän työhuoneessa:

”Olen sinulle puhunut ja toistan edelleen. Kaikki valta on Jumalalta ja missä on valta, siellä on voima… Päätä itse omat paikalliset ongelmasi, omalla voimallasi äläkä etsi turvaa sivullisilta, sillä silloin ajatellaan, että olet heikko.”

Näin piispa sanoi kaupunginjohtajalle, kun tämä oli ripittäytymässä ja – tavallaan näin voi tulkita – purkautui piispalle omissa moraalisissa sieluntuskissaan. Kaupunginjohtajalla, vaikka olikin häikäilemätön toimissaan, oli omantunnon vaivoja ja halusi omalta ”rippi-isältään” apua. Piispan reaktio oli yllä mainittu neuvo. Sen jälkeen piispa rupesi epäilemään, olisiko moisen epävarmuuden takana jotakin muita ongelmia. Hän kyseli miehen perheestä, lapsista ja terveydestä osoittaakseen näin empaattisuutensa ja ikään kuin vihjatakseen, että epävarmuus päätöksen teossa voi johtua psyykkisistä tai ihmissuhdeongelmista, jotka siis häiritsevät hänen työtään päätöksen teossa. Tätä kautta avautuu autoritäärisen vallankäytön filosofia: epäröinti ja moraaliset kysymykset ovat vallankäyttäjälle heikkouden merkki.

Lopuksi kaupunginjohtaja polvistuu piispan eteen, hän saa synninpäästön, nousee ylös ja poistuu. Kamera siirtyy näyttämään seinää olevalla pikkupöydällä olevaa patsasta Kristuksen kasvoista, sen alareunassa lukee latinaksi Ecce homo (’Katso ihmistä’). Patsaan takana on kuva ortodoksisesta papistosta jonkin kirkon portailla. Teksti näkyy kuvan tarkennuksen jälkeen.

Tässä on otteita piispan puheesta elokuvan lopussa uuden kirkon avajaisissa.

Me teidän kanssanne emme varmaankaan vielä tajua, mitä on tapahtumassa. On tapahtumassa se, että me kanssanne olemme palauttamassa kansalle sielun.

Pyhälle oikeauskoiselle suuriruhtinaalle Aleksanteri Nevskille kuuluvat hämmästyttävät sanat: ”ei Jumala ole voimassa, vaan totuudessa.” Todellakin. Ei voimalla, vaan rakkaudella. Ei oveluudella, vaan jumalallisella viisaudella. Ei pahuudella ja vihalla, vaan rohkeudella on suoritettu monilukuisia voittoja uskon ja isänmaan vihollisista. Mutta meidän päivillemme tärkeintä on, että emme koskaan pettäisi ortodoksista uskoamme. Ja että puhuisimme totta…

…Totuus on itse Kristus. Niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Hän puhuu siitä, että kun Kristus alkaa elää ihmisessä, hän alkaa ajatella kuin Kristus, nähdä kuin Kristus ja viimein toimia niin kuin Herra on meitä käskenyt, niin silloin ihmisestä tulee totuuden haltija. Hän voi löytää tapahtumista niiden aidon tarkoituksen. Ja nähdä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Juuri tämä on totuutta.

Kun ihmiset tuhoavat ristejä, rikkovat ikoneita, herjaavat ristiinnaulittua, rienaten kutsuvat riettautta rukoukseksi. Kun he yrittävät vakuutella, että he tekevät sen hyvin tarkoitusperin, se on valhetta…. Kuinka voidaan siveyden perusteita rikkomalla väittää, että ihmiset saarnaavat vapautta? Vapaus on totuuden tiedostamista. Tästä meille kertovat Pyhät Kirjoitukset: tiedostakaa totuus, niin totuus tekee teidät vapaiksi. Ja vain sellainen ihminen on vapaa, joka on tiedostanut totuuden ja puolustaa sitä.

Rakkaat veljet ja sisaret Herrassa! Nykymaailmallemme on tyypillistä, että se muuttaa jatkuvasti kiintopisteitä, ja totuudellisten arvojen sijalle tulee valheellisia. Tässä maailmassa me omistamme kuitenkin sen tärkeimmän. Me tunnemme tiemme – se on Kristuksessa. Me tiedämme, että kirkko puolustaa ja opastaa meitä. Mutta kirkko – se olemme me kaikki teidän kanssanne. Meidän kanssamme on Jumala, ja meidän kanssamme on totuus, meidän kanssamme on Jumalan rakkaus. Niin me voitamme rukouksella vihollisemme. Ja uskoamme puolustaessamme, emme tule heidän kaltaisekseen.

Ja niin kuin Kristus paljasti valheen, niin myös me teidän kanssanne kirkon opettamana, Jumalan sanan ja pyhien rukousten opettamana nousemme puolustamaan ortodoksista uskoa.

Olennaista mielestäni tässä on se, että piispa puolustaa kirkkoa, instituutiota, kun esimerkiksi se toinen pappi puhuu Nikolaille uskosta. Samoin ihmiset pohtivat henkilökohtaisella tasolla uskon kysymyksiä. Piispa puhuu vain instituution nimeen.

VI.                Lopuksi

Huomasin heti elokuvan nähtyäni, että onhan elokuva jo netissäkin vapaasti katsottavissa (https://www.youtube.com/watch?v=9ftfdXJ6kxw). Mutta kyllä leffa on leffa, kun sen katsoo oikeassa modernissa elokuvateatterissa pehmeään sohvatuoliin vajonneena.

Toivottavasti Leviatan nähdään pian myös Suomessa. Elokuvateattereihin se tuskin saisi katsojia. Se voisi sopia hyvin tv:n ohjelmistoon tai johonkin kirkon elokuvafestivaalin tai muuhun näytökseen. Sen verran uskonnolliset motiivit vievät elokuvaa eteenpäin, että herättäisivät varmasti keskustelua uskosta sekä uskon ja kirkon suhteista.