Petrikirche, Pietari: konsertista, uruista ja kirkon historiasta

Viikko sitten käväisin jälleen Pietarissa. Hotellini sijaitsi kaupungin vanhassa suomalaiskorttelissa inkeriläisten Pyhän Marian kirkon lähellä ja aivan Nevski prospektin eli Nevan valtakadun kupeessa. Hotelliini oli käynti sisäpihalta. Oli noustava vanhan talon portaita neljänteen kerrokseen, sillä hissiä ei ollut.  Aivan tuon tuon rakennuksen liepeiltä löytyy tämän kirjoitukseni pääkohde – Petrikirche, Pietarin saksalainen luterilainen kirkko. Pääsin pihalta puikkelehtimaan kirkon vieritse suoraan Nevskille.

Kirkon julkisivu on Nevskille päin, alkupäästä katsottuna vasemmalla puolella numerossa 22-24. Sitä lähes vastapäätä sijaitsee maineikas Kazanin tuomiokirkko. Petrikirchen puolella on ns. Zingerin talo, jossa sijaitsee tunnettu kirjakauppa Dom knigi.

Oheinen kartta kertoo kirkon sijainnin. Napsauttamalla kartta suurenee.

Kirkko sijaitsee kahden kadun - Bolšaja konjušennajan ja Malaja konjušennajan - välissä. Suomessa niistä käytetään myös nimien käännöksiä: ”iso tallikatu” ja ”pieni tallikatu”. Kaduista pienempi toimii kävelykatuna ja sinne kääntyessään kulkija saa vastaansa kirjailija Nikolai Gogolin patsaan. Isommalla kadulla sijaitsee hyvin suosittu satiiriteatteri ja tuo yllä mainittu inkeriläiskirkko.

Tuosta korttelista ja sen kirkoista kirjoittaa myös toimittaja Arvo Tuominen kirjassaan Sankarikaupunki Pietari (ilmestynyt vuonna 2018). Hän kertoo mm. hotellini vieressä sijaitsevasta koulusta nimeltään Petrischule.  Se on peräisin 1760-luvulta ja sen menneisyys liittyy olennaisesti Petrikirchen historiaan.

Koulua ovat aikoinaan käyneet monet merkkihenkilöt Ensimmäiseksi on mainittava suomalainen runoilija Edith Södergran. Muita koulun oppilaita ovat Tuomisen mukaan olleet säveltäjä Modest Musorgski, arkkitehti Karl Rossi, neuvostoajan kirjailijat Daniil Harms ja Joseph Brodski sekä myöhemmin Tarton yliopistossa vaikuttanut semiootikko ja Puškin-tutkija Juri Lotman. Ne ovat kulttuurisesti merkittäviä nimiä, ja minun on todettava, että kulkiessani tuon koulun pääoven ohitse ja samalla katsoessani sinne astelevia lapsia ja nuoria tunsin historian lehtien havinaa. Toki rakennus on vuosisatojen aikana läpikäynyt useita muodonmuutoksia, mutta yhtä kaikki kyseessä on historiallisesti tärkeä paikka.

 

Petrischule

Samassa korttelissa ”pienen tallikadun” päässä sijaitsee pohjoismaalaisittain ajatellen vielä yksi mainitsemisen arvoinen kirkko. Se on ruotsalainen Pyhän Katariinan kirkko, joka kieltämättä on komeampi rakennus kuin inkeriläisten pyhättö. Noita kolmea kirkkoa yhdistää eräs seikka. Ne kaikki toimivat neuvostoaikana muissakin tehtävissä kuin kirkkoina. Aluksi niistä tehtiin varastotiloja. Ne tuntuivat sopivan hyvin vihannesvarastoiksi. Marian kirkko toimi ainakin neuvostoajan viimeisinä vuosina näyttelytilana ja minulla on hatara muistikuva, että olen siellä joskus käynyt jossakin näyttelyssä.

Petrikirchen kirkkosali toimi vuodesta 1962 alkaen 30 vuoden ajan uimahallina. Kerron siitä tarkemmin alempana. Mainittakoon, että kadun toisella puolella oleva Kazanin tuomiokirkko sai hieman arvokkaamman tehtävän: siitä tehtiin ateismin museo.  

Kun kävin joskus 70-luvun lopussa Leningradissa, niin muistan nykyisen Petrikirchen nimenomaan uimahallina. En käynyt koskaan siellä sisällä mutta muistan katselleeni, kun rakennuksesta astui ulos suihkunraikasta väkeä. Kuulin kyllä paikallisilta, että rakennus on entinen kirkko. Otin sen vain pikkutietona, joka meni toisesta korvasta ulos. Ei tullut mieleenikään pohtia niitä inhimillisiä kärsimyksiä, joita tuon kirkon työhön omistautuneet henkilöt olivat joskus joutuneet kokemaan. Nuoruudessa elettiin historiatonta aikaa. Varsin utopistiselta tuntui ajatus, että joskus minulla olisi mahdollisuus käydä tuossa rakennuksessa ja silloin paikka toimisi todellakin kirkkona ja urkukonserttisalina.

Petrikirchen virallinen nimi on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Eräissä yhteyksissä puhutaan Pyhän Pietarin ja Paavalin luterilaisesta kirkosta, kuten esimerkiksi täällä.  Saksaksi se on vain Pyhän Pietarin kirkko eli kansanomaisemmin ”Petrikirche”. Virallisesti kirkkoa hallinnoi seurakunta viralliselta nimeltään Pyhän Annan ja Pyhän Pietarin luterilainen seurakunta. Kirkon edustalla portaiden molemmin puolin on Pietarin ja Paavalin patsaat. Hieman sivummassa on runoilija Johann Wolfgang von Goethen pysti.

Päätin ohi kulkiessani vilkaista kirkkoon. Aulassa vastaani osui kirkon historiaa käsitteleviä kuvia ja selostuksia. Ne herättivät mielenkiintoni. Näin myös, että seuraavana iltana kirkossa oli urkukonsertti. Olin itse asiassa tuolloin menossa hankkimaan konserttilippua filharmoniaan. Minulle tuli pieni tenkkapoo: jospa viettäisinkin urkuillan.  Lyhyen harkinnan jälkeen päätin valita urkukonsertin. Se osoittautui hyvin onnistuneeksi valinnaksi.

Konsertti oli mielestäni loistava. Solisti Konstantin Volostnov tuli Moskovasta.  Hän on suhteellisen nuori kaveri, joka toimii konserttiurkurina. Hän on opiskellut Saksassa, pitää mestarikurssia Italiassa ja on menestynyt urkukilpaluissa. Levytyksiä on useita. Suomea ei ansioissa mainittu, joten saattaa olla, ettei hän ole täälläpäin koskaan konsertoinut. Hän on sen sijaan levyttänyt lähistöllä sijaitsevassa ja yllä jo mainitsemassani inkeriläisten Pyhän Marian kirkossa. Sinne on rakennettu paljon kehutut suomalaiset myöhäisbarokkia edustavat Porthan-urut.  

Olin todella onnekas, sillä konsertin jälkeen oli mahdollisuus päästä urkuparvelle esittelykierrokselle. Ennen konserttia kerrottiin, että sinne pääsisi korkeintaan kuusitoista henkeä. Enempää paikalle ei mahtuisi, sillä tarkoitus oli tutustua myös urkujen sisätiloihin. Konsertin jälkeen riensin jonoon, pääsin aivan viimeisten joukossa mukaan. Muutama halukas joutui jäämään ulkopuolelle.

Tuo esittely järjestettiin, koska kirkossa on uudet urut. Ne ostettiin toki käytettyinä mutta ne on saatu vastikään asennettua paikalleen. Urut saatiin Tukholmasta, sen vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Pyhän Gertrudin kirkosta (Sankta Gertruds kyrka). Tukholmassa käynyt kyllä tunnistaa kirkon siitä, että sen torni yltää 96-metrisenä korkeammalle kuin mikään muu vanhan kaupungin torneista.

Urut ovat valmistuneet 1970-luvulla. Ne on valmistettu Saksassa ja ovat merkkiä Willi Peter. Jostain syystä tukholmalaiset halusivat päästä niistä eroon. Ainakin esittelyn vetänyt Petrikirchen urkuri on niistä tosi iloinen ja innostunut ja toivoo urkujen kestävän ainakin seuraavat sata vuotta. Kooltaan ne ovat selkeästi pienemmät kuin kirkon kukoistuksen kautena siellä olleet urut, mutta kuitenkin kirkkosalin nykykoon kannalta ne ovat sopivan kokoiset.

Esittely oli antoisa. Kuten jo totesin, sen veti kirkon virallinen urkuri, joka kertoi olevansa ensisijaisesti musiikkitieteilijä. Pienen tutkinnan jälkeen löytyi nimikin: Sergei Silajevski. Urkuparven seinälle oli asetettu kirkossa toimineiden urkureiden valokuvia, ja Silajevski oli siinä kavalkadissa viimeisenä. Hän on vielä nuori mies, syntynyt 80-luvun alkupuolella. Vaikka elinvuosia oli reilusti yli kolmekymmentä, niin henkisesti hän vaikutti nuorekkaalta ja hän oli todella innostunut asiaansa. Ryhmästä suurin osa oli nuorta tiedonjanoista väkeä. Hän osasi ottaa yleisönsä huomioon ja kertoi ihailtavan selkeästi ensin kirkon ja urkujen historiasta sekä sen jälkeen urkujen toimintaperiaatteista ja erikoispiirteistä.

Esittelyn piti kestää vajaan tunnin, mutta kyllä siinä meni ehkä puolitoista tuntia. Ja pois lähtiessäni paikalle jäi vielä muutama nuori eikä opas tuntunut väsyneeltä. Ihailin niitä nuoria. He osasivat tehdä asiallisia kysymyksiä ja urkuri osasi vastata selkeästi.  Ja koska vastaukset osoittautuivat hyviksi, niin kysymyksiäkin riitti.

Yksi kysymys koski digitaali- ja mekaanisten urkujen eroja. Hän puolusti mekaanisia, sillä niiden kanssa urkuri tuntee hallitsevansa täysin soittimensa. Tosin hän lisäsi, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana urkujen rakenteissa on tapahtunut paljon teknisiä uudistuksia. Myös Petrikirchen urkuihin on myöhemmin rakennettu digitaalinen osa. Se tarkoittaa, että konserttia ennen urkuihin on mahdollista ohjelmoida ennakkosäätöjä. Alun perin uruissa on ollut vain neljä säätömahdollisuutta, nyt niitä on 15 000 eli käytännössä lähes rajattomasti. Urkuri voi konserttia ennen ohjelmoida eri kappaleisiin liittyvät säädöt. Ohjelmanumerosta toiseen voi selvitä napin painalluksella. Apureita ei tarvita. Ja jos on hyvät silmät, selviää myös ilman nuottien kääntäjää, kun levittää nuotit eteen tarpeeksi pienessä koossa. Illan solisti selvisi konsertistaan yksin.

Opas korosti olevansa musiikkitieteilijä ja totesi ettei uskaltaisi konsertoimaan. Hän kuitenkin esitti meille erään Bachin kappaleen. Hän tuntui hienosti hallitsevan työkalunsa.

…

Tässä vaiheessa esittelen konsertin sisältöä ja omia vaikutelmiani musiikista. Sen jälkeen syvennyn tarkemmin kirkon historiaan.

Aluksi on todettava, että kirkkosali herättää hieman mietteitä. Takana on kyllä loistava menneisyys, mutta neuvostovuosina kirkkosali toimi uimahallina, mikä ei ole voinut olla jättämättä omia jälkiään kirkkosaliin. Sivustassa olevat penkkirivit toivat mieleen uimastadionin katsomon. Akustisestikin salin luonne on muuttunut, mutten osaa sanoa, miten se vaikuttaa urkujen sointiin. Puhuttaessa on kuitenkin käytettävä mikrofonia. Akustiikkaongelman perussyyt ovat siinä, että betonista valettua uima-allasta ei ole voitu poistaa ja neljä metriä sen yläpuolelle laitettiin uusi lattia. Kirkkovieraat siis kävelevät uima-altaan päällä, toki tyhjennetyn.

Kirkossa oli väkeä suomalaisittain katsoen runsaasti, mutta se ei ollut ihan täynnä. Toki sivustalle sopisi suurikin joukko, mutta varsinaisessa katsomossakin oli hieman väljää. Se on kuitenkin selkeästi parempi vaihtoehto seurata konserttia, sillä urkurin työskentely striimattiin alttarin ylle ja pystyimme seuraamaan soittoa selkä suorana. Striimaus oli hieno ratkaisu.

Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että vaikka tila ei esteettisesti häikäissyt, niin urut soivat joka tapauksessa upeasti. Ehkä tuo kirkkotilan karuus tekee sen verran luotaantyöntävän vaikutelman, että se saattaa vaikuttaa katsojamäärään. Konserttiin tulevat lähinnä todelliset urkumusiikin harrastajat.

Konsertissa kohtasi kaksi urkutraditiota: saksalainen ja ranskalainen. Konsertin alkunumerona oli François Couperinin (1668-1733) Offertoire sur les Grands Jeux (messusta Messe pur les Paroisses). Se oli solistin valitsema alkutervehdys kirkkoon saapuneille: taipuisan herkkää ja hetkittäin jopa tanssiin vievää iloista soitantaa.

Ranskalaisesta maailmasta siirryttiin Johann Sebastian Bachiin (1685-1750). Kappaleena oli Fantasia ja fuuga c-molli (BWB 537). Alussa tempo on rauhallinen, sointi todella kevyttä ja kerronta sujuvaa. Se on oiva jatke Couperanille. Kuulija jää samanlaisen levollisen mielennautinnon valtaan.

Fuuga alkaa jykevänä. Tempo pysyy samana mutta voima päästetään irti, siirrytään kuiskauksesta pois. Lopussa tempo alkaa kasvaa, lähes hengästyttäväksi. Se oli tietysti vain oma tuntemukseni.

Seuraavaksi soi kaksi osaa Georges Bizet’n (1838-1875) orkesteriteoksesta Arlesitar (L'Arlesienne). Osat olivat Menuetto (Minuet) ja Farandola (Farandole). Osat oli uruille muokannut saksalainen urkuri ja musiikkitieteilijä Jörg Abbing. Bizet (1838-1875) tunnetaan ennen muuta oopperoistaan Carmen ja Helmenkalastajat. Myös Farandole on suurelle yleisölle tuttu melodia. Youtubesta löytyy useita eri versioita.

Volostnovin tulkinta oli konsertille hieno jatke. Menuetto oli kevyt, läpikuultavan huokoinen. Volostnovin tulkinnassa menuetto oli todellakin tanssimainen, sisältäen kevyitä juoksutuksia. Siinä eli tanssin hengitys ja tyyli. Hän kykeni luomaan musiikkiin oikean rytmin.

Farandola soi jykevänä. Siitä jäi erityisesti mieleen loppuosa, jossa tahti tihentyi ja crescendo nousi voimaansa. Minulla siitä nousi mieleen myös joskus nuoruudessani kuulemani rock-versio. Samanlaista meininkiä siinä tuntui olevan.

Seuraavana soi selkeästi urkusäveltäjäksi profiloituneen César Franckin (1822-1890) musiikki. Sitä olen urkukonserteissa kuullut Bachin jälkeen ehkä eniten. Asiantuntijat arvostavat hänet korkealle, mutta minun sisässäni hänen urkusävellyksensä kuulostavat ainakin joskus jostain syystä lähinnä puuromaiselta jyrinältä. Ehkä liioittelen, ja täytyy lisäyksenä mainita, että ei kuitenkaan läheskään aina. Pidän hänen jousikvartetostaan tosi paljon ja nytkin huomasin, että hänen sävellyksissään tuntuvat samat teemat toistuvan.

Mielestäni nyt kuultu Koraali nro 2 h-molli oli parasta tai ainakin hengeltään levollisinta Franckia, mitä olen kirkossa kuullut.  Siinä oli oivasta tasapainottavaa tunnelmaa jykevän Farandolan jälkeen. Istun hiljaa, suljen silmäni, olo on rauhallinen, hengitän syvään. Sävel vie jonnekin kauas. Uinun niityllä, mikä armollinen paikka! Ollaan luonnon maisemassa mutta kuitenkin sään armoilla. Aivan kuin nousisi ukkonen. Jyrisee ja salamoi. On sadetta ja tuulenpuuskia. Mieli kuohuu, aprikoi. Musiikissa on selkeästi eloa. Mietin, mistä se voisi johtua. Löydän siitä painotuksia. Se on itse asiassa kuin tarinaa kertoisi. Soittoa voisi luonnehtia hyvin jäsennellyksi.

Alkaa hiljetä, ilta kai lähenee. Ei kuitenkaan. Taas alkaa voima soida. Urut jylläävät voimallisesti improvisoiden. Seuraan, kun sormet jatkavat koskettimilla elämäänsä, vievät mukanaan mielen syvyyksiin. Tuntuu jo rauhoittuvan mutta vielä noustaan. Viimein vaivutaan kuohuista levolliseen tilaan. Musiikki vei mukanaan, palasin matkalta levänneenä.

Franckin jälkeen säveltäjänimenä oli Charles-Marie Widor (1844-1937). Kuulimme hänen urkusinfoniastaan nro 5 kaksi ensimmäistä osaa: I. Allegro vivace ja II. Allegro cantabile. Se oli minulle ennestään tuttu sävellys mutta soittotyyli tuntui uudelta. Tässäkin soiton rytmi tekee vaikutuksen. Ja sointivärien puolesta välillä tuntuu kuin oltaisiin tivolissa. Soitto vaikuttaa akrobatialta. Ajoittaan noustaan jännittäviin sfääreihin. Uskallan arvioida, että tässä oli illan paras numero.

Toinen osa alkaa sujuvasti heti edellisen loputtua. Se on kuin utuinen outo tarina. Tuohon mystiseen tunnelmaan vaikuttaa myös illan hämärtyminen. Alttaripöydällä palaa vain pieni kynttilä, urut loistavat taustalla, mutta ne eivät valoa juurikaan eteen heijasta. Ilta pimenee, mikä vaikuttaa osaltaan tunnelmaan. Hämärässä näemme vain urkurin soittamassa striimissä alttarin yllä. Katsojana koen olevani yhä yksinäisempi.

Illan viimeinen ohjelmanumero on Johann Sebastian Bachin Passacalia c-molli BWV 582. Kuulin myöhemmin kirkon omalta urkurilta, että sitä varten urkuihin jouduttiin tekemään erityisiä virityksiä. Se onnistuu hyvin nykytekniikalla.

Alussa se kuulostaa utuisen mietiskelevältä, itse asiassa jopa ponnettomalta. Lopussa soittoon tulee voimaa, ilmaisu tiivistyy. Soitossa on tasaisesti nouseva crescendo. Se oli suvereenia soitantaa. Sävellys on tuttuakin tutumpi, mutta tämä tulkinta oli ainutkertainen.

Urkuesittelyssä kirkon oma urkuri Silajevski näytti esimerkkinä, miten eri lailla tuota kappaletta voidaan soittaa. Hän totesi, että Volostnov soitti romanttisella tyylillä. Hän antoi siitä pienen esimerkin. Sitten hän painoi jotakin nappia ja näytti, miten samoilla uruilla voi soittaa kappaleen kuin Bach itse soitti eli barokkityylillä. Sen jälkeen hän esitteli Bachin musiikkia paljon käyttäneen Max Regerin (1873-1916) tyylin mukaisen tulkinnan. Lopuksi hän esitteli vielä hypoteettisena vaihtoehtona, miten Bachia soitettaisiin ranskalaisittain.  Tuo oli mielenkiintoista vertailua. Minun täytyy todeta, etten pysty välttämättä erottamaan eri tyylejä. Barokki olisi helpointa.

Yhteenvetona konsertista totean, että minulle Konstantin Volostnov osoitti olevansa loistava urkuri.

…

Kirkon historiasta

Kirkon historia kertoo paljon myös Pietarin menneisyydestä, siitä kuinka kansainvälinen ja kosmopoliittinen kaupunki se ennen vallankumousta oli. Moni neuvostoajan kokenut on todennut, että kaupunki aivan kuin vaipui vallankumouksen jälkeen uneen.

Ensimmäinen luterilainen kirkko avattiin Pietarissa jo vuonna 1704, mutta Petrikirchen nykyiselle paikalle kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1728, kun tsaari Pietari II oli lahjoittanut kaupungin saksalaisyhteisölle paikan kirkkoa varten. Kahden vuoden kuluttua kirkko otettiin käyttöön Augsburgin tunnustuksen 200-vuotisjuhlapäivänä.  Sinne mahtui 1500 henkeä, mikä kertoo ainakin siitä, että tuolloin suhtauduttiin hyvin luottavaisesti Pietarin saksalaisväestön kasvavaan määrään.  

Vuonna 1762 kirkon taakse rakennettiin kaksikerroksinen koulu, josta olen jo yllä maininnut. Se on Pietarin vanhin edelleen pystyssä ja käytössä oleva koulu, toki se on kokenut vuosisatojen myötä monia peruskorjauksia.

Kirkko kesti noin sata vuotta, vuonna 1833 se jouduttiin huonon kuntonsa vuoksi purkamaan. Uusi kirkko vihittiin käyttöön uskonpuhdistuksen juhlapäivänä lokakuussa 1838. Tuo sama kirkko on edelleen pystyssä, tosin monenmoisia kunnostuksia ja muodonmuutoksia se on historian saatossa läpikäynyt. Esimerkiksi 1880-luvulla sen perustuksia jouduttiin vahvistamaan.

Kirkon on suunnitellut Aleksandr Brjullov (1798-1877) – tunnetun taidemaalarin Karl Brjullovin (1799-1852) veli. Rakennus ei edusta puhtaasti mitään tyyliä. Sen arkkitehtuurissa on jäljitelty romaanista basilikaa ja venäläistä klassisismia.

Mark Netšajev kirjoittaa kirjassaan Minun Pietarini (Otava 1994):

”Yrittäessään luopua klassisismista arkkitehti päätyi epäselvään, osittain romaaniseen tyyliin, joka samalla henki myös lontoolaista gotiikkaa.” (s. 169)

Hän toteaa, että myös muutamassa muussa Aleksander Brjullovin työssä on havaittavissa samaa epämääräisyyttä ja ”arkkitehtonisten muotojen voimattomuutta”.

Kirkon sisustuksen tyylillistä eheyttä harmonisoitiin 1800-luvun lopulla, koska kirkon katsottiin olevan eri tyylien sekamelska. Samoihin aikoihin kirkon eteen portaiden sivustalle pystytettiin apostolien Pietari ja Paavali patsaat. Ne olivat toki kopioita.

Kirkkoon tarvittiin isot urut ja ne saatiin vuonna 1840 Ludwigsburgista Würthenbergistä.  Ne olivat merkkiä Walcker. Samasta tehtaasta on urut mm. Riikan tuomiokirkossa Latviassa, tosin isommat.  Uudet urut oli mitoitettu kirkkosalin koon mukaisesti. Siinä oli yli 40 rekisteriä.

Tällä seurakunnan omilla verkkosivuilla on nähtävissä kuvia kirkosta eri historian vaiheissa. Tekstit sivulla on venäjän lisäksi myös saksaksi. Kyllä vanhat Walcker-urut ovat näyttäneet komeilta! Ne remontoitiin perusteellisesti vuonna 1910. Kirkon sisätilat oli restauroitu 1890-luvulla. Nykyisiin Willi Peter -urkuihin verrattuna Walcker-urut olivat huomattavasti isommat, sekä volyymiltaan että kooltaan.  Muistaakseni opas kertoi, että ne olivat kolme metriä korkeammat nykyisiin verrattuna. Tuolloin kirkkosalissa oli tyyliä. Kirkkosaliin mahtui eräiden tietojen mukaan jopa 3000 henkeä. Urut toimivat vuoden 1937 loppuun asti, jolloin kirkko suljettiin.

Petrikirchestä tuli uuden kirkon myötä Pietarin suurin luterilainen kirkko. 1860-luvulla kirkko sai omat kellonsa. Niiden kutsua sain itse kuulla viime sunnuntaina hotellihuoneessani.  

Seurakuntalaisten määrä kasvoi ja kirkon toiminta laajeni. Saksalainen koulu toimi aktiivisesti. Kirkon yhteyteen perustettiin myös lasten orpokoti, aluksi pojille ja myöhemmin tytöille. Vuonna 1862 seurakunnassa oli 17600 jäsentä. Sen jälkeen lukumäärä ei enää kasvanut. Vuonna 1910 määrä oli 15 000. Bolševikkivallankumouksen jälkeen määrä alkoi huomattavasti laskea. Vallankumouksen myötä seurakunnan tilat ja omaisuus konfiskoitiin.

Kaikesta huolimatta kirkko jatkoi toimintaansa, kunnes koitti surullisen kuuluisa vuosi 1937. Seurakuntaväki oli tulossa jouluaattona jumalanpalvelukseen mutta kirkko oli suljettu. Seuraavana vuonna kirkon kaksi pappia – isä ja poika – vangittiin ja seuraavana vuonna heidät teloitettiin. 

Alkuun kirkkorakennus toimi lavastevarastona, myöhemmin vihannesvarastona. Kirkon koristuksista ja maalauksista ei jäänyt mitään jäljelle. Tila vaurioitui. Kirkon urkuri kertoi, että eräässä vaiheessa moni eri taho yritti saada kirkkotilan käyttöönsä. Yksi yrittäjä oli Satiiriteatteri, joka sijaitsee aivan kirkon lähellä. Lopulta sen sai hallintaansa Baltian merilaivasto, joka rakennutti kirkkotilaan uimahallin. Opastuskierroksella oli mukana eräs vanhempi herra, joka on aikoinaan käynyt tuossa hallissa uimassa. Hän oli kuin kummajainen, sillä ryhmä koostui lähinnä nuorisosta, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Pari asiaa tarvitsevat vielä selvennystä. Ensiksi kerron alttaritauluista.  Jo 1700-luvulla ensimmäisen kirkon aikana seurakunta oli saanut lahjoituksena renessanssitaiteilija Hans Holbein nuoremman (n. 1497-1543) maalauksen, joka kuvaa Jeesusta ja Tuomasta.  Se toimi alttaritauluna ja oli esillä kirkossa sen sulkemiseen asti.  Olen lukenut, että tuo Holbeinin maalaus sijaitsee nykyisin Eremitaašissa. Se ei ole kuitenkaan siellä osunut silmiini enkä löydä netistäkään siitä mitään kuvaa. Sen sijaan vuonna 1838 vihityn kirkon alttaritaulu on tutumpi. Se on Karl Brjullovin luoma kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta. Maalaus siirrettiin Venäläiseen museoon ja siellä se on edelleen. Olen siitä sattumoisin ottanut pari vuotta sitten kuvan. Se on nähtävissä ohessa. Nykyisin Petrikirchen alttarilta löytyy tuon maalauksen jäljennös.

Toinen kiinnostava asia koskee urkuja. Mitä tapahtui vanhoilla Walcker-uruille? Niiden tarinan sain kuulla kirkon urkurilta. Kun kirkko suljettiin, urut jäivät hoitamattomina lojumaan paikalleen. Ne menivät hyvin huonoon kuntoon. Jossakin vaiheessa ne päätettiin siirtää Moskovan filharmoniaan. Siellä niitä käytettiin jonkin aikaa, mutta urut olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä voitu niin vaativassa paikassa käyttää. Filharmonia hankki toiset urut Tšekkoslovakiasta. Walcker-urkuja ei kuitenkaan vielä tuhottu. Ne on edelleen olemassa ja nykyinen olinpaikka on Donetsk. Siitä, miten ne toimivat vai toimivatko ne ylipäänsä, ei oppaamme osannut kertoa mitään.

Kun Neuvostoliitto romahti, myös Pietarin saksalainen seurakunta sai kirkkorakennuksen takaisin hallintaansa. Saksasta saatiin restaurointitöissä paljon apua.  Rakennus saatiin uudistettua kirkoksi, vaikkei vanhaa uima-allasta voitukaan hajoamisvaaran vuoksi poistaa. Paljon pieniä asioita oli korjattava. Kun katsoo julkisivua, osuu silmiin katon rajassa oleva enkelihahmo. Se oli ensimmäisiä restauroinnin kohteita.

Ruotsista tuoduista Willi Peter -uruista olen jo kertonut.  Ne on kuitenkin saatu vasta 2017. Kun kirkko aloitti 90-luvun lopulla toimintansa, sinne saatiin vuonna 1998 Saksasta lahjoituksena pienet kuoriurut. Ne toimivat edelleen ja ovat ahkerassa käytössä, kun on kyse pienimuotoisista tilaisuuksista ja kamarimusiikkikonserteissa, joissa tarvitaan orkesteriurkuja. Ne eivät kuitenkaan vastanneet isossa kirkkosalissa tarkoitustaan. Tarvittiin salin kokoon soveltuvat isommat urut. Onneksi Tukholmassa Pyhän Gertrudin kirkossa oltiin sopivasti uusimassa urkuja. Petrikirche osti ne, ja hinnankin oppaamme paljasti. Se oli 35 000 euroa, mutta siinä ei ollut koko summa. Kuljetuksineen ja asennuksineen lopulliseksi hinnaksi tuli 200 000 euroa. Urkujen pitäminen ei siis ole halpaa leikkiä. Mutta kuten taisin yllä jo mainita: oppaamme uskoi, että seurakunta voi nauttia niistä uruista seuraavat sata vuotta, saman ajanhan palveli myös vanhat Walcker-urut.

Kirjallisuutta

Netšajev Mark: Minun Pietarini. Inkerinmaan suo, eurooppalainen järki ja venäläisten ennakkoluulot. Suom. Kari Klemelä. Otava 1994.

Tuominen Arvo: Sankarikaupunki Pietari. Reuna 2018

Друзь Александр: Петербург. Пешком по городу. АСТ 2018.

Karjalan sissin karu tarina (Torikka Urho: "Me sankarit")

Torikka, Urho: ME SANKARIT. Kuvaus Karjalan retkeltä.

Kansanvalta, 1929.

Romaanin Me sankarit tekijä on Juhani Konkka, joka tunnetaan parhaiten venäläisen kaunokirjallisuuden klassikoiden suomentajana. Hän julkaisi 20- ja 30-lukujen vaihteessa muutaman teoksensa salanimellä.  Konkka (1904-1970) on inkeriläistaustainen kirjailija, joka osallistui talvella 1921-1922 Karjalaan suuntautuneelle heimosotaretkelle. Tuolloin hän oli vasta 17-vuotias keltanokka, aivan kuin romaanin päähenkilö, suoraan koulun penkiltä heimosoturiksi paennut Reino Kivekäs. Romaani pohjautuu Konkan omiin retkistä kirjoittamiin muistiinpanoihin.

Juhani Konkka

Juhani Konkan kaunokirjallinen tuotanto on jäänyt turhan vähälle huomiolle. Me sankarit on Konkan esikoisromaani. Se ei toki ole mikään mestariteos mutta mielestäni sillä on oma dokumentoiva arvonsa. Hän tuo oman kiinnostavan näkökulmansa erääseen Suomen itsenäisyyden ajan sotahistorian tapahtumaan.  Konkan merkittävin kaunokirjallinen teos on omaelämäkerrallinen Pietarin valot (WSOY 1958). Siinä kirjailija kertoo omasta lapsuudestaan Pietarin lähistöllä. Hän tuo koskettavalla tavalla esille oman näkökulmansa Venäjän vallankumousta edeltäviin vuosiin, vuoden 1917 tapahtumain sekasortoon ja inkeriläisten hankalaan asemaan.  Kyseessä on itse asiassa uudistettu ja täydennetty versio vuonna 1939 ilmestyneestä romaanista Kahden maailman rajalla.

Konkka syntyi Pietarin lähistöllä Konkkalan kylässä Toksovassa. Inkeriläisyhteisössä elettiin Venäjän vallankumouksen aikaan epävarmoissa oloissa. Vuonna 1919 Juhani pakeni 15-vuotiaana perheensä mukana Suomeen ja osallistui inkeriläisten vapaustaisteluun. Vuonna 1921 perhe palasi ilman Juhania Venäjälle. Konkan vanhemmat karkotettiin vuonna 1931 Siperiaan. Siellä isä kuoli vuonna 1933, äiti saattoi palata kahden lapsensa kanssa Karjalaan.  

Konkka toimi 20-luvulla opintojensa jälkeen toimittajana. Vuonna 1932 hän oli perustamassa Suomen kansallissosialistista liittoa. Hän kannatti kuitenkin puolueen vasemmistosiipeä vastustaen jyrkästi Adolf Hitleriä. Tämän valtaantulon myötä hän erkaantuikin politiikasta. Konkka kirjoitti sitten 30-luvun lopulta alkaen sarjan omaelämäkerrallisia romaaneja, joista keskeisimmän -  yllä mainitun Pietarin valot – olen lukenut. Muusta tuotannosta tuttuja ovat vuonna 1942 ilmestynyt romaani Neuvostovakoilijatar (jolla käsittääkseni on myös omaelämäkerrallista pohjaa) ja kokoelma itämaisia satuja (Kukon kultajyvä 1954).

Tuo kansallissosialistinen menneisyys tulee näkyviin myös Me sankarit -teoksessa. Sen alkuvaiheessa junamatkalla Karjalan rajalle päähenkilö Reino piirtää muistivihkoonsa hakaristikuvion täyteen rakastamansa Elli-tytön nimeä. Siinä hän samalla ihailee kansalaissodassa kaatunutta jääkäriserkkuaan, jolle oli myönnetty Saksassa kunniamerkki. Tuolloin serkku oli Reinolle jonkinlaisena esikuvana. Ajallisesti hakaristi sopii tuohon hetkeen, sillä siitä oli tuolloin jo tehty puolueen symboli. Konkan valmistellessa 20-luvun lopulla romaania liiton perustamista oltiin varmaan jo suunnittelemassa, mikä selittänee kuvion käytön.

Aluksi luin jostain, että romaani käsittelisi ns. Aunuksen retkeä. Se ei kuitenkaan sopinut Konkan henkilöhistoriaan, joten jouduin tutustumaan tarkemmin heimosotien historiaan. Kyse on vuonna 1921 voimaan astuneen Tarton rauhansopimuksen jälkeen käydystä Itä-Karjalan sodasta, joka on heimosodista viimeisin. Sitä on kutsuttu eri nimillä. Se on joko Karjalan retki, kapina, kansannousu tai metsäsissisota.  Neuvostohistoriassa se oli saanut bandiittikapinan leiman. Romaani on venäjännetty muutama vuosi sitten ja siinä yhteydessä puhutaan ”Karjalan sotaseikkailusta” (Карельская авантюра). Wikipediassa sotaa käsitellään artikkelissa Itä-Karjalan kansannousu.

Romaanin venäjänkielisen laitoksen kansilehden kuvaa

Lähteenä olen käyttänyt myös Jussi Niinistön historiateosta (Heimosotien historia 1918-1922, SKS 2016), josta olen kaivanut nuo yllä mainitut nimitykset. Niinistön kuvaukset heimosotien todellisuudesta yhtyvät aika lailla Torikan romaanin maailmaan. Monenlaisia raakuuksia sissit joutuvat kokemaan ja myös tekemään.

Jouko Vahtolan laaja teos Nuorukaisten sota (Otava, 1997) käsittelee laajasti vuoden 1919 Aunuksen sotaretkeä. Se perustuu siihen osallistuneiden omiin muistelmiin. Sieltä löytyy todella rankkaa aineistoa. Torikan romaanin tapahtumat avaavat vajaat kolme vuotta myöhemmin käytyä ehkä kesympää mutta silti aivan riittävän järkyttävää konfliktia.  

 

Nuori sissi Vahtolan teoksen kannesta

Aunuksen retki oli heimosodista suurin. Se toki toteutettiin vapaaehtoisvoimin mutta valtiovalta oli siinä aktiivisesti mukana. Sen tappiotkin olivat massiiviset. Siihen rinnastettuna Karjalan kansannousu oli pelkkä jälkihenkonen, johon sotaretkien kierteeseen jääneet suomalaiset vielä tarttuivat joko purkaakseen innostustaan tai bolševismin vihaansa tai menivät mukaan pelkästä kuolemaa halveksivasta seikkailunhalusta.  Romaanin päähenkilön Reinon kaltainen nuorukainen sai puolestaan mahdollisuuden kokea häivähdyksen ajan sotaisaa henkeä ja purkaa häneen sankaritarinoissa puhallettua isänmaallista intoa.  

Virallisesti kansannousua on kuvattu karjalaisväestön spontaanina liikkeenä, joita suomalaiset olivat avustamassa. Mutta kyllähän myös taistelujen johto oli suomalaisilla, vaikkei Suomen virallinen johto Tarton rauhansopimuksen voimassaolon vuoksi voinutkaan toimia tukea. Romaanissa painopiste on kuitenkin suomalaisten sissien toiminnassa. Karjalaismiehiä on joukkueessa mukana, Torikan mukaan jopa puolet. Johtotehtävissä uhoavat suomalaiset. Varsin näkyvästi Torikka (ts. Konkka) näkee Karjalan kansan kaikkinensa kärsivänä osapuolena. Suomalaiset ovat lähinnä kolonialisteihin verrattavia hyökkääjiä ja hyväksikäyttäjiä. Karjalan väestö haluaisi elää rauhassa omassa maailmassa erillään sotilaallisista konflikteista.

Tuo asetelma tulee ilmi jo romaanin alkusivuilla. Ennen rajan ylitystä romaanin päähenkilö Reino viettää kaverinsa kanssa yhden päivän ja yön rajan tuntumassa. Hän tapaa karjalaisen miehen ja käy tutustumassa tämän kurjaan asumukseensa. Surkealta hökkeliltä talo näyttää. Reino elää vielä suurten isänmaallisten tuntojensa hekumassa kykenemättä katsomaan todellisuuteen realistisesti.  Taistelujen ja sissielämän karusta arjesta hänellä ei vielä siinä vaiheessa ole tajuakaan. Hän yrittää herättää ahtaassa pahnoilla loikoilevien karjalaisten kanssa keskustelua kuin herätyksen kokenut lähetyssaarnaaja:

”Kysyn, eikö ole ihanaa, kun ne pääsevät kohta taistelemaan kotiensa, isänmaansa ja Suur-Suomen puolesta, tapaavat vanhempansa, veljensä ja sisarensa, vapauttavat heidät ikivanhan sortajansa rautaisista kahelista, näkevät vapauden auringon vihdoinkin paistavan kirkkaana Karjalan kansalle.”

Kuunnellessaan karjalaismiehet vilkuilevat toisiinsa ja hymyilevät iva huulillaan. Hymy muuttuu naureskeluksi, kun Reino alkaa lausua ulkomuistista Runebergin ja Koskenniemen isänmaallisia runoja. Reino poistuu paikalta suuttuneena ja panee miesten käytöksen syyksi heidän karjalaisuutensa. Hän on suomalaisen ylemmyydentunteen vallassa.

…

Kerron hieman, miten yllä mainitussa Jussi Niinistön teoksessa kuvataan tuota Itä-Karjalan kansannousuksi kutsuttua sissisotaa. Karjalaistalonpojat nousivat suomalaisten heimosoturien tuella Vienassa ja Pohjois-Aunuksessa kapinaan. Kyse oli Niinistön kirjan mukaan Karjalan kansan spontaanista liikkeestä. ”Suomen valtiovallalla ei ollut osaa eikä arpaa kansannousun synnyssä” (Niinistö, s. 260). Suomen valtio ei tällä kertaa voinut retkeä tukea, koska se syttyi rauhansopimuksen jälkeen. Sodassa bolševikkijoukkojen ylivoima tuli selvästi esille. Strategisesti tärkeä Muurmannin rata jäi sisseiltä katkaisematta. Heimosoturit joutuivat perääntymään. Kansannousun kukistamisen jälkeen Suomeen saapui tuhansia karjalaisia pakolaisia.

Sota alkoi marraskuussa ja päättyi helmikuun puolivälissä. Torikan romaanissa käy ilmi, kuinka loppua kohden sissien taistelumoraali laskee. Sodan johto puolestaan käyttää yhä kovempia otteita karkailevia ja taistelutehtävissä uupuneita ja motivaation puutteesta kärsiviä sotilaita kohtaan. Myös Reino saa kokea nahoissaan kyykytykset.

Niinistön kirjassa kerrotaan sodan loppuvaiheista ja viimeisestä taisteluun vielä jotenkin osallistuneesta Vienan rykmentistä seuraavaan tapaan:

Voimat ehtyivät, kun Karjalaan ei tullut apua Suomesta eikä muista maista apua. Virallinen Suomi piti kiinni Tarton rauhansopimuksesta.  Vuonna 1922 mentiin sissien kannalta huonompaan suuntaan. Rajavalvonta oli alkuvaiheessa vielä vuotanut mutta sisäministeri Ritavuoren käskystä rajavalvontaa alettiin tehostaa. Helmikuun alussa ampumatarvikkeiden, elintarpeiden ja vapaaehtoisten kulku rajan yli estyi lähes täysin. Ritavuori murhattiin helmikuun puolivälissä. Sekään ei luonnollisesti tuonut tilanteeseen muutosta.  (Niinistö, s. 258.)

Sodan edetessä taisteluhaluttomuus kasvoi entisestään. Miehiä karkaili ja purnaus laajeni. Mentiin äärimmäisiin toimiin. Esimerkiksi Vienan rykmentin johto käski upseereitaan käyttämään aseitaan tottelemattomia kohtaan. Vienan rykmentti oli viimeinen vastarintaa bolševikkeja vastaan yrittänyt joukkue. Sekin päätti lopulta 16. helmikuuta vetäytyä Suomen puolelle. (Niinistö, s. 260.)

Sisäministeri Ritavuori mainitaan myös Torikan romaanissa. Sen keskeisen hahmon Pekkalan suusta todetaan, että Ritavuori oli määrännyt rajaviranomaisia katsomaan rajan ylityksiä läpi sormien, vaikka hänen toisaalta piti virallisen Suomen edustajana toimia Tarton rauhansopimuksen mukaisesti. Loppuvaiheessa hän ei kai voinut enää teeskennellä ja sai maksaa siitä hengellään.

Niinistö kirjoittaa:

”Karjalaiset odottivat saavansa kansannousuunsa Suomesta tehokasta apua. Olihan Neuvosto-Venäjä heidän mielestään jo monin tavoin ehtinyt rikkoa Tarton rauhansopimuksessa tekemänsä lupaukset. Heimoaktivistit aloittivat, vaikka kansannousu yllätti heidätkin, laajan avustuskampanjan. Virallinen Suomi pysyi sen sijaan puolueettomana mutta teki Itä-Karjalan asiasta kansainvälisen kysymyksen, mikä jäi hyödyttömäksi eleeksi.  Kiinnostus Itä-Karjalan asiaan sekä Suomessa että ulkomailla hiipui sitä mukaa, kun metsäsissit peräytyivät ylivoiman edessä. Karjalaisten ja suomalaisten yhteinen usko oikeuden voittoon osoittautui sinisilmäiseksi toiveajatteluksi. Heimosodat oli sodittu, ja seuraavan kerran Itä-Karjalasta kamppailtiin jatkosodassa.”  (Niinistö, s. 260-261.)

….

Romaani siis perustuu Konkan omiin päiväkirjamerkintöihin. Sen kertojana oleva Reino on tavallinen isänmaallinen suomalaisnuorukainen, joka päättää keskeyttää koulunkäynnin ja lähteä intoa täynnä vanhemmiltaan ja ystäviltään salaa sissiksi Karjalaan. Hänen kauttaan välittyy Konkan omia tuntoja sotaretkeltä. Inkeriläisyys tulee näkyviin Jaakon hahmossa. Reino ystävystyy lopulta häneen, vaikka tämä aivan alkuvaiheessa nöyryyttääkin Reinoa pahan päiten. Romaanin lopussa Reino tuo Jaakon mukanaan kotikaupunkiinsa ja aikoo pyytää setäänsä ottamaan tämän töihin. Tuokin teko välittää lukijalle ne ongelmat, joita monilla karjalaisilla ja inkeriläisillä oli sodan jälkeen heidän asettuessaan Suomeen asumaan. Esimerkiksi karjalaiset saivat ryssän leiman ja he tunsivat olevansa vieraita suomalaisten keskuudessa. Sitäkin käsitellään romaanin loppuvaiheen keskusteluissa.

Mennään vielä tarkemmin siihen, mikä sai 17-vuotiaan Reino Kivekkään ja hänen pari vuotta vanhemman kaverinsa ylioppilas Eero Kekosen lähtemään vapaaehtoisina tuolle sotaretkelle. Nuoria miehiä värvättiin matkaan heimoaatteen nimissä. Isänmaallisuuden hekumassa puhuttiin Karjalan ja Inkerin vapauttamisesta, kalevalaisen kansan yhdistämisestä, Väinämöisen perinnöstä, heimoveljien auttamisesta, verisiteistä. Näitä sanoja toistettiin kaikkialla ja ne juurtuivat juuri itsenäistyneen Suomen nuorten miesten sydämiin. Reino ja Eero näkivät sotasankarit esikuvinaan ja olivat lopulta itsekin valmiit uhrautumaan suuren aatteen puolesta. Viena ja Aunus kajahtivat kaikkialla. Ne piti vapauttaa heimoveljien yhteyteen. ”Karjalan puolesta” oli ennen retkeä kaikunut juhlapuheissa ja retken alkuvaiheessa se kaikui vielä romaanin päähenkilön Reino Kivekkään korvissa.

Reino oli laittanut lähtiessään reppuunsa Vänrikki Stoolin tarinat. Sieltä hän oli Kekosen kanssa päättänyt lausua karjalaisille sisseille taisteluun rohkaisevia runoja.

”Ah, kuinka karjalaiset innostuisivat! Minkä sankarillisen rohkeuden he saisivatkaan! Ja mitä uljaita tekoja itse suorittaisimme. Taistelisimme kahden kymmeniä ryssiä vastaan, vapauttaisimme heidän kynsistään karjalaiset vangit, hyökkäisimme kyliin kuin myrskytuuli, kansa siunaisi ja ylistäisi meitä – vapauden ja onnen tuojia. Tai kaatuisimme taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan, ja kotikaupungin lehdet kirjoittaisivat meistä, joku tovereista sepittäisi muistoksemme runon ja lyseomme juhlasalin seinälle ripustettaisiin marmoritaulu…”

Tällaista parodiaa romaanissa syötetään nuorukaisten isänmaallisesta intomielisyydestä. Tuollaiset ajatukset haihtuvat Reinon päästä jo alkuvaiheessa, vaikka ylempänä kertomani esimerkki köyhien karjalaisten virnuilusta kertookin vielä nuorukaisen puolustusmekanismeista. Hän yrittää pitää aatteellisuuttaan korkealla, mutta hyvin pian taistelujen raa’assa todellisuudessa defenssi murtuu.  Vänrikki Stoolinsakin Reino joutuu heittämään pois. Taitaa siitä taistelukaveri saada sätkäpaperia.

Ensimmäinen epäilyksen häivähdys nousee mieleen jo rajan taakse lähtöä edeltävänä iltana matkustajakodissa, jossa pojat tapaavat kolme Karjalasta palaavaa aliupseeria. Reino on kuitenkin vielä innoissaan ja kirjoittaa jäähyväiskirjeen ihailemalleen Elli-tytölle.

Reinon ajatusmaailmasta heijastuu saman ikäisen Konkan oma maailma, joka kuitenkin avautuu näkemään sodan raa’an todellisuuden. Koko retki oli rankkaakin rankempi kokemus. Isänmaallinen uho jäi Karjalan metsiin, rankkoihin pakkasiin, uuvuttaviin epätoivon täyttämiin vaelluksiin Karjalan uppohangissa vihollisten väijyessä ja uhatessa milloin missäkin.  Pelko tulee uhon sijalle, nuoret vaeltajat joutuvat puolustamaan omaa henkeään ja samalla heidän on itse selvitäkseen pakko taipua häikäilemättömään väkivaltaan.

Romaanissa on vahvasti mukana myös satiirista painotusta. Se kuvastuu tietysti kaikessa teennäisen tuntuisessa isänmaallisessa paatoksessa mutta erityisesti se näkyy maantieteen ja luonnonhistorian opettajan lehtori Hällströmin hahmossa. Hän on väitöskirjaansa valmisteleva täitutkija. Yks valtava Karjalassa esiintyvä täilaji puuttuu vielä hänen kokoelmistaan. Hän antaa Reinolle tuntomerkit ja pyytää tätä katsomaan ympärilleen. Nimittäin ”rintamalla viihtyvät erikoisimmat täilajit”. Hällström vaikuttaa omalta osaltaan Reinon lähtöpäätökseen. Odotan tuon jälkeen romaanista hauskaa satiiria mutta kyllä se pian tragediaksi muuttuu.

…

Ensimmäisenä iltana nuorukaiset tapaavat kaksi miestä. Toinen on heimosotaveteraani, Saksassa jääkärikoulutuksen saanut  Pekkala, toinen on pääkaupungin valtalehden toimittaja sotakirjeenvaihtaja Santala. Pekkalasta tulee romaanin yksi keskeinen hahmo, toki puheittensa perusteella hyvin ristiriitainen. Hänet tavataan romaanin alussa ja lopussa. Taisteluissa häntä ei nähdä, mutta lopussa käy ilmi, että on hän onnistunut karjalaiskylistä kahmimaan itselleen kulta- ja hopeakolikoita ja kai muutakin arvotavaraa. Hän puhuu paljon ja tuntuu, että kirjailija on antanut Pekkalan suuhun myös omia ajatuksiaan. Siksi käsittelen häntä tarkemmin.

Santala on siis valtamedian toimittaja, mutta hän eroaa kyllä täysin nykymaailman punavihreästä toimittajakunnasta. Eräässä kohdassa romaania sotilaat sieppaavat hänen juttuhahmotelmansa, josta käy ilmi, miten kieroillen tämä vääristelee sodan karua todellisuutta.

Pekkala näkee koko hyökkäyksessä vain keinon saada itselleen henkilökohtaista hyötyä. Kyynisyydessään hän on osin realisti. Hän tajuaa, että sotaan osallistuvien suomalaisten todellinen motiivi on lopulta kovin hauras. Pekkala näkee Karjalan hyödyn Suomen teollisuudelle. Liike-elämä suunnittelee metsien hakkauttamista, sahojen ja sähkövoiman rakentamista.  Pääoman haltijat rikastuvat ja kahmivat omaisuutta mutta pukevat todelliset tarkoitusperänsä kauniiden sanojen kaapuun. Pekkalan mukaan myös bolševikit laskevat Karjalan rikkauksien määrää ja niiden tuottamaa hyötyä. Hän kehuu ironisoiden heidän retoriikkaansa: ”He ovat hienompia diplomaatteja kuin kapitalistit, he puhuvat työläisten ja talonpoikien etujen puolesta.”

Pekkala toteaa heimosodista asian, joka ainakin jälkipolvelle on käynyt selväksi: voittipa sodan kumpi hyvänsä, niin Karjalan kansa kuitenkin häviää. Pekkala itse opportunistina ei tunne karjalaisia kohtaan myötätuntoa.

Tuossa ensitapaamisessa nuorukaiset joutuvat lopulta hyytävän inhon valtaan, kun Pekkala alkaa puhua kaikella tyyneydellään teurastetuista ihmisistä. Hänen puheensa sissisodan luonteesta järkyttävät. Sissisota on hänen mielestään ”sodista jalointa”, se vaatii hermoja eikä siinä vihollista säästetä. 

Reino käy vielä lävitse omaa tilannettaan. Haaveet sankariteoista alkavat haihtua, mutta hän tajuaa, ettei voi enää perääntyä. Toki olisi vielä mahdollista palata ja pyytää vanhemmilta hölmöyttään anteeksi, mutta silloin hän saisi niskaansa muiden pilkan. Jänishousuksi ei Reino halua ruveta, kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.

Seuraavana päivänä Reino ja Eero ilmoittautuvat pataljoonan esikunnassa. Heidän joukkueessaan on 46 miestä, joista puolet karjalaisia. Ylpeänä Reino toteaa tulleensa Karjalan sissiksi.

…

Romaanin lopussa, kun ollaan jo junassa kotimatkalla, Pekkala pääsee jälleen ääneen. Nyt puheissa on toinen ääni: Karjalaan ei olisi pitänyt lähteä. Se on kyynistä mutta rehellistä ihanteita vailla elävän vanhenevan miehen puhetta.  Pekkala on avoin omista motiiveistaan. Hän kertoo, kuinka paljon kultaa hän on saanut Karjalasta haalittua mutta lisää samalla, että ne antavat hänelle elantoa korkeintaan neljäksi kuukaudeksi. Sen jälkeen hän on rutiköyhä. Hän siis toimii niin kuin toimii selvitäkseen itse elämän arjessa.

Pekkalalla on karvas käsitys omasta elämästään ja yhteiskunnasta sotaretken jälkeen. Hänen maailmansa on sissiretken loppumisen myötä romahtanut. Hän on osallistunut kaikkiin sotiin: oli jääkärinä Saksassa, kansalaissodassa, Vienan retkellä, Viron itsenäisyystaistelussa, Aunuksessa ja jopa Pohjois-Inkerissä. Itä-Karjalan retki näyttää olevan viimeinen. Hänen elämässään tapahtui käänne, kun hän jätti opinnot kesken ja päätti lähteä Saksaan jääkärikoulutukseen. Nyt hän on sotavuosien koitoksissa loppuun palanut. Hän on antanut elämänsä jääkäriaatteelle ja heimosodille. Oma henkilökohtainen hyöty on siitä mitätön korvaus. Mihinkään kunnolliseen työhön hän ei noiden retkien jälkeen enää koe kykenevänsä. Sodat ovat vieneet kunniantunnon, työn, velvollisuudentunteen, kyvyn rakastaa, tuntea iloa ja vihaa. Elämääkään hän ei arvosta. Itsetuhoisia ajatuksia nousee mieleen.

Pekkala on aikansa tuote: kansalaissodan ja kansannousujen synnyttämä ja murtama ihmistyyppi, joka kuitenkin on pystynyt välttämään alkoholismin ja sadistisuuden eikä ole vajonnut rikollisuuteen. Hän tuntee olevansa myrkytetty sielu, joka ei pysty kokemaan todellista onnea. Itse tulkitsen, että Pekkalan ajatuksissa itää myöhemmin kehittyvän fasismin ja natsismin siemen.

Pekkala pohdiskelee myös kansallisuusaatetta ja menee pohdinnoissaan kyllä ytimeen. Snellmanista lähtenyt isänmaallinen paatos on johtanut suomalaisia rajoittuneeseen näkemykseen. Se ei enää vie eteenpäin. Hänen mukaansa kansallisesta herätyksestä olisi siirryttävä yhteiskunnalliseen herätykseen. Kansallinen herätys ja Snellman olivat kyllä olleet itsenäistymistaistelussa perustavia voimia mutta nyt oli siis tavallaan jäänyt vanha soitto soimaan. Siitä ei suomalaisten ole helppo irrota. Jos joku rupeaisi vähättelemään Snellmania, saisi hän välittömästi vastaansa viharyöpyn. Puhujaa pidettäisiin röyhkeänä, leima tulisi heti otsaan. Häntä nimiteltäisiin bolševikiksi, anarkistiksi, epäisänmaalliseksi ja ties miksi.

Suomalaisten kiintymys Snellmaniin ja suomalaisuusaatteen perustajiin estää Pekkalan mielestä näkemästä Karjala-kysymystä laaja-alaisesti. Vanhasta aatteesta on tullut Pekkalan mielestä kahle. Kun kahleista päästään eroon, niin asiat saisivat uuden luonteen, jota Pekkala itse kutsuu sosiaaliseksi.

Nykynäkökulmasta nuo Pekkalan ajatukset vaikuttavat tutuilta ja järkeenkäyviltä. Niitä ryydittävät Pekkalan pohdinnat Suomeen muuttavien karjalaisten ja inkeriläisten tulevaisuudesta. Heillä ei tule uudessa kotimaassa olemaan helppoa. Esimerkiksi karjalaiset saavat ”ryssän” leiman ja selvitäkseen he joutuvat kokemaan kovia.

 …

Palaan vielä Reinon sotaretken kokemuksiin. Ensimmäisen vainajan näkeminen saa hänet jo järkyttymään, mutta paljon rankempaa on edessä. Karmein hetki on, kun hänet pannaan ampumaan haavoittunut venäläinen sotavanki, jonka pakenevat bolševikit olivat jättäneet heitteille kylään. Joukkueen johtajana on Reinon inhoama, kovia otteita kaihtamaton kersantti Soppi, jonka silmätikuksi aralta vaikuttava Reino on jäänyt. Soppi tuntee erityistä mielihyvää kyykyttää Reinoa.

Soppi määrää Reinon saattamaan heikossa kunnossa oleva nuorukainen saunan taa ja ampua. Reino kalpenee, sillä kyseessä on samanmoinen kokematon nuorukainen kuin hän itse. Reino yrittää vastustella. Mieleen nousevat isän antamat opetukset: taistella ihanteiden puolesta, olla jalomielinen vihollista kohtaan eikä tehdä sellaista minkä omatunto kieltää. Sissisotaan nuo periaatteet eivät istu. Muut ryhmäläiset virnuilevat tai seuraavat korkeintaan ilmeettöminä tilanteen kehitystä. Paras kaveri Eero Kekonen on painanut päänsä alas. Tukea ei tule häneltäkään. Reinon maailma tuntuu hajoavan.  Keinot ovat vähissä. Niskuroinnista Reino voi menettää itse henkensä. Se on sissisodan henki. Siksi hän voi vain toteuttaa käskyn. Laukaus murtaa Reinon arvomaailman. Myöhemmät kokemukset eivät häntä enää samassa määrin järkytä, mutta ei hän tunteitaan menetä. Sissiretkestä tulee kuitenkin pelkkä selviämistaistelu. 

Kersantti Soppi jatkaa kiusaamistaan. Melko pian tuon jälkeen hän lähettää Reinon tiedustelumatkalle, jossa hiihdettävää on paljon. Reino yrittää kieltäytyä vedoten voimattomuuteen mutta taaskaan vetoomukset eivät auta. Onneksi hän saa edes paikallisen oppaan seurakseen.

Erään kerran hän joutuu ampumaan haavoittuneen kaverinsa, ettei tämä joutuisi punasotilaiden kidutettavaksi. Hän tietää, että punasotilaat voivat kiduttaa vankejaan todella raa’asti.

Eräässä kylässä on koskettavaa nähdä erään karjalaisen naisen suru. Suomalaiset ovat ryöstäneet hänet vieden hevosenkin. Nainen on liikkeellä pienen sylilapsen kanssa. Hän joutuu tarpomaan pakkasessa hankien keskellä kilometrikaupalla lapsensa kanssa. Kotikyläänsä päästyään hän huomaa lapsensa paleltuneen kuoliaaksi.  

Reino elää taistelusta ja retkestä toisen, kykenemättä nukkumaan. Välillä hän hortoilee unen rajamailla, lopen väsyneenä. Sissit ryöstävät kuolleita vihollisia avoimesti ja innoissaan. Omat vainajat tosin viedään Suomen puolelle haudattavaksi. Ruoan puute vie voimia. Ja kun ravinnostakin on pula, niin miesten kunto heikkenee.

…

Torikan romaanin luku VII alkaa hyvin dramaattisesti:

”Kaksi sissiä, karjalainen Semjonov ja suomalainen Tähtinen lähetetään tiedustelumatkalle Kuulahteen. Tähtinen palaa, Semjonov ei.

Punaiset yllättävät heidät. syntyy laukaustenvaihto kymmenen metrin välimatkalla metsätiellä. Semjonov haavoittuu vaikeasti ja joutuu vangiksi….”

Edelleen kerrotaan, että Tähtinen pääsee kasvot verisenä karkuun. Kun sitten mennään tarkemmin ottamaan selvää Semjonovin kohtalosta, saadaan järkyttävää tietoa. Semjonovin ruumis löydetään raadeltuna. Pää on isketty kaulasta poikki, kasvot ovat vääntyneet tuskasta, poskilla näkyy jäätyneitä kyyneliä. Rinta ja vatsa on viilletty auki. Jalat on leikattu irti, reisilihat on irrotettu luuta myöten. Puun runkoon on kiinnitetty viesti, jossa kaiken muun ohessa kerrotaan, että vastustajat ovat keittäneet reisilihat ja syöneet ne. Lisäksi viestissä on poliittinen viesti sisseille. karjalainen sissi nimeltään Makko Sivakka suomentaa viestin. Hän joutuu sen luettuaan raivon valtaan. Hän vannoo raatelevansa jokaisen kohtaamansa bolševikin. Reino ja muut suomalaississit vapisevat vihasta. Sotainen vimma täyttää mielen. He ovat silmittömän raivon vallassa valmiita hyökkäämään suurtakin vihollisjoukkoa vastaan. Komppanian johdolta tulee pian määräys, että asiasta on vaiettava, koska se aiheuttaisi tarpeetonta hämminkiä ja pelkoa. Reino ei sitä unohda. Ja sana kyllä kiertää.

Ja sitten taas mennään. Lepoon ei ole mahdollisuuksia. Reino on romahtamisen rajamailla. Hän toivoisi haavoittuvansa tai sairastuvansa.

Reino oppii tunnistamaan ihmisistä ”kuoleman värin”. Se on nähtävissä ennen kuolemaa eikä se johdu unen puutteesta tai rasituksista.  ”Olen nähnyt sen monen kasvoilla ennen taistelua enkä ole ihmetellyt, kun olen kuullut heidän kaatuneen.” Saman piirteen hän toteaa huomaavansa myös rauhallisissa oloissa.

Reino seuraa, kun Makko vieressä pilkkaa kahta sotavankia aivan kuin kyseessä olisi joku kissa-hiiri -leikki. Makko sylkee raivoaan.  Semjonovin kohtalo on tuoreessa muistissa ja nyt hän saa kostaa pilkaten samalla bolševismin aatetta. Mutta Jaakko – se yllä mainitsemani inkeriläinen – lopettaa tylysti kidutusleikin: hän ampuu vangin. Makko ottaa kohteekseen viereisen vangin, joka on gruusialainen.  Hän on jo työntämässä pistintä tämän vatsaan, kun taas kuuluu laukaus. Taas on Jaakko lopettanut vangin kärsimykset.

Tieto Semjonovin tapauksesta leviää kuitenkin koko komppaniaan. Ihmissyöntijuttu saa aikaan levottomuutta ja alakuloa. Heille yritetään vakuutella, ettei se ole totta, mutta turhaan. Kun tulee tieto, että vihollinen on lähtenyt suurella joukolla Muurmannin radalta rintamalle päin, pelko valtaa yhä enemmän alaa. Eräät ovat jo lähteneet karkuun ihmissyöntijutun vuoksi.

Käsittelen vielä tuota ihmissyöntijuttua. Torikan kirja on kuitenkin romaani ja voi aiheellisesti kysyä, voiko tapaus olla totta, vaikka taustalla ovatkin kirjailijan omat muistiinpanot.  Kuitenkin Vahtola kertoo Nuorukaisten sota -teoksessaan samanlaisesta tapauksesta (s. 393), joka siis tapahtui vuonna 1919 Aunuksen sotaretken aikana. Tuolloinkin uhri oli karjalainen mies, nimeltään Pekka Davidoff. Ruumis kaivettiin maasta ja suomalainen sotilas kirjoitti silminnäkijänä olleen punavangin kertomuksen muistiin. Tapausta todistamassa oli tanskalaisia lehtimiehiä, jotka ovat kuvanneet ruumiin. Kirjassa on kuva julmasti raadellusta ruumiista. En tohdi sitä tähän kopioida.

Tapaus on yksityiskohdiltaan erilainen kuin Torikan romaanissa mutta siinäkin punaiset syövät vastustajan lihaa tehtyään siitä ensin sopan. Siinä nimenomaisesti karjalaiset syövät toisen karjalaisen lihaa. Se kertoo tietysti ennen muuta silmittömästä vihasta, joka tuolloin itsenäisyyssodissa oli nähtävissä. Äärimmäisissä oloissa on sorruttu äärimmäisiin tekoihin. Elämän julmuus ja raakuus olivat paaduttaneet ihmiset. Davidoffin tapaus julmuudessaan hirvittävä senkin vuoksi, että hänet on nyljetty ensin elävänä. Sitten on maksa ja lihat irrotettu ja tehty niistä keittoa.

Minulla tulee tässä yhteydessä mieleen eräs vuoden 1921 Venäjän nälänhätään liittyvä ja kannibalismia käsittelevä kohta Orlando Figesin Venäjän vallankumousta käsittelevästä kirjasta (A People’s Tragedy; The Russian Revolution 1981-1924). Juuri tuon sissisodan aikoihin Venäjällä siis kärsittiin nälänhätää. Tuolloin äärimmäisessä tilanteessa sorruttiin myös ihmissyöntiin. Äärimmäisessä hädässä tai silmittömässä vihassa ihminen ei kykene ylläpitämään moraalisia periaatteitaan. Siitä on monenlaisia todisteita. Tuossa mielessä Karjalassa tapahtuneen ihmissyönnin voi ymmärtää.

Noista tilanteista ajatukseni johtavat kauemmaksi itään. Mieleen tulevat Kiinan historiassa vallinnut perinne. Siellähän hän vihollisen lihaa syötiin, jotta saataisiin niistä voimaa. Ja maksan syönnillä oli erityinen merkitys. No lisättäköön, että onhan suomalais-ugrilaisessakin perinteessä kannibalismia.

,,,

Romaanin lopussa Reinon astuessa kotipaikkakuntansa asemalle, Pekkalan kanssa junassa käydyt keskustelun ovat tuoreessa muistissa. Ne saavat mielen surulliseksi mutta pian suru häipyy ainakin hetkeksi. Hän yllättyy, kun nuorukaisia vastassa on runsas joukko tuttavia ja koulukavereita. Tieto paluusta on kiirinyt ja nuo kaksi urheaa Karjalan sissiä saavat oikein juhlavan vastaanoton. Reino itse ei enää kykene isänmaalliseen paatokseen. Isä ja äidin tapaaminen saa herkälle mielelle, mutta syleilyyn ei nuorukainen kuitenkaan taivu, vaikka haluaisi. Suojeluskuntapäällikkö on hämmentynyt, kun siviilivaatteet itselleen hankkinut Reino ei olekaan sotilaspuvussa. Luonnonhistorian opettaja – se täitutkija – on myös paikalla ja alkaa heti tivata, tuliko Karjalan metsissä jättitäitä vastaan. Kyynisyys on vallannut Reinon mielen ja sen saa lehtorikin tuta:

”Olen itse se täi. Elän vain ihmisten verestä. Liittäkää minut kokoelmaanne – harvinaisimpana lajina.”

Sen kuulevat hänen toverinsa ja tuon lausahduksen ansiosta Reino saa osakseen heidän vilpittömät sympatiat ja Eläköön-huudon.

Romaanissa siirrytään vuosia eteenpäin. Sissiretken raakuuksia muistellessa suru täyttää mielen. Yksi kohtaus on siitä jäänyt syvimmin mieleen - nuori punasotilas, jonka hän joutui esimiehensä käskystä ampumaan. Hän löysi rajan takaa henkisen veljensä, jolle ei sallittu elintilaa.

Kiina kirjailija Yu Huan näkökulmasta

Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla. Suomentanut Rauno Sainio. Aula & Co, 2019.

Yu Hua (lähde: Kiinan kulttuuri 2002)

Yu Hua on kiinalainen kirjailija, jolta on tänä vuonna ilmestynyt esseekokoelma. Siinä hän kertoo oman elämänsä Kiinasta, lähtökohtanaan kymmenen Kiinan lähihistoriaan ja nykytilaan liittyvää asiaa. Ne hän on kiteyttänyt kymmeneksi sanaksi. Teoksen on suomentanut Rauno Sainio. Helsingin keskustassa sijaitsevassa uudessa kirjastossa Oodissa järjestettiin kiinalaisen uudenvuoden aattona kolmen luennon sarja. Yksi esiintyjistä oli Rauno Sainio ja hänen aiheensa oli juuri tämä uunituore suomennos. Sainio on aiemmin kääntänyt Yu Hualta romaanit Elämänkaari (2016) sekä Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (2017). En ole niitä kumpaakaan lukenut. Edellisen kyllä aloitin mutten jaksanut siitä tuolloin innostua. Jälkimmäinen voisi olla aiheeltaan kiinnostavampi.  Siitä olen lukenut yhden arvion, joka löytyy täältä.   

Kirjahyllyssäni on 90-luvulla alkuaan ilmestynyt Tauno-Olavi Huotarin ja Pertti Seppälän teos Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Sen kirjallisuusosiossa saa myös Yu Hua muutaman rivin. Hänen todetaan olevan Kiinan kokeilevan kirjallisuuden kärkinimi, joka on esittänyt teoksissaan vahvaa kulttuurikritiikkiä. ”Kertojana saattaa olla esimerkiksi mielisairas henkilö, tai pääteemoina voi olla sadismi ja väkivalta, jotka nähdään kiinalaisen kulttuurin peruspiirteinä” (s. 361).  Tuon luonnehdinnan pohjalta olen kirjailijasta luonut oman käsitykseni. Tuon luonnehdinnan taustalla ovat nähtävästi myös yllä mainitut romaanisuomennokset. Ne on alkuaan kirjoitettu 90-luvulla ja vievät lukijansa lähihistoriaan puhemies Maon aikaan.

Kirjan esseet on kirjoitettu vuonna 2009. Kirjan epilogi on tuore. Sen hän lienee kirjoittanut suomenkielistä laitosta varten. Antoisinta kirjassa ovat lukuisat kutakin aihetta ryydittävät tarinat. Ne saavat lukijan kokemaan aidosti kiinalaisen arjen kaikessa monitahoisuudessaan. Ihmiset haluavat kuitenkin vain selviytyä. Valtavassa maassa joku ajautuu epätoivoon, joku toinen suuruudenhulluuteen.  Joskus kaikessa surkuhupaisuudessaan pintaan nousee myös säälin tunteita. Yu Hua itse on kasvanut lääkäriperheessä. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi hammaslääkärinä. Sen toimen hän aloitti 18-vuotiaana 70-luvun lopulla pian kulttuurivallankumouksen jälkeen. Työnohjaajana hänellä toimi vanha kylissä ja kaupungeissa kiertelevä vanha ukko nimeltään mestari Shen, jonka tehtävänä oli vedellä asiakkaiden hampaita. Hän oli ns. paljasjalkalääkäri, joka toimi tehtävässään oman työnsä ohessa. Kuvitelkaas itsenne asiakkaaksi jossain puodin nurkassa, jossa epävarma teini-ikäinen nuorukainen yrittää repiä hammasta irti. Kerran tulikin hätä puseroon ja tuskanhiki otsalle, kun vedettäessä hammas katkesi ja juuri jäi paikalleen.  Siinä vaiheessa piti noutaa mestari avuksi. Yltä päältä hiessä oli hänkin mutta homma lopulta hoitui. Lukijalla on hauskaa mutta tuolla asiakasressukalla ei hammaslääkäripelko varmasti hälvennyt. Mutta olihan kansa tottunut sietämään kaikenlaista raakuutta ja koettelemusta.

Yu Hua on syntynyt vuonna 1960 ja joskus kulttuurivallankumouksen käynnistyessä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Aivan ensimmäisenä hän oppi kaksi merkkiä, joista muodostuu sana ”kansa”.  Sanaa toisteltiin kaikissa virallisissa yhteyksissä niin tiiviisti, että hän kertoo oppineensa sen kirjoittamaankin ennen omaa nimeään. Tuolloin perhe asui pikkukaupungissa ja oppimastaan innostuneena poika sai päähänsä toistella kansa-sanaa ja liittää se toiseen kaikkialla toistuvaan nimeen – puhemies Maoon. ”Kansa on puhemies Mao ja puhemies Mao on kansa”, hän kailotti kadulla ihmisille. Nähtävästi kulttuurivallankumous ei ollut vielä roihahtanut täyteen voimaansa, sillä ihmiset suhtautuivat pojan intoiluun vältellen, alta kulmain. Ja vanhemmatkin varoittivat poikaa pitämään suunsa kurissa. Hieman myöhemmin  kaikkialla alettiin hokea puhemies Maosta samankaltaisia lausahduksia ja poika tunsi olevansa voittaja, kun oli keksinyt asian ensimmäisenä. Ei siitä hänelle kuitenkaan mainetta kertynyt.

Sellaisessa henkisessä ympäristössä Yu Hua kuitenkin kasvoi ja kyllä kulttuurivallankumous jätti ankaran jälkensä pojan kehitykseen. Se oli henkisesti tukahduttavaa ja ahdistavaa aikaa, josta jääneitä patoumia ei myöhemmin ollut helppoa purkaa. Lukemistarjonta oli niukkaa, mutta siitä niukkuudesta heräsi pojan sammumaton jano lukemiseen. Maon kootuista teoksista ei löytynyt muuta mielenkiintoista kuin historiaan pohjautuvat alaviitteet. Kulttuurivallankumouksen aikaan yksi kirjailija oli ylitse muiden. Hän oli Maon oma suosikki Lu Xun (1881-1936). Hänet oli luonnollisesti kanonisoitu. Kouluissa hänen teksteistään oli tullut senkaltaista pakkopullaa, että kaikki oppivat inhoamaan jo hänen nimeään. Tekstejä he eivät tietenkään olleet kypsiä ymmärtämään, niiden tulkinnat oli opeteltu ulkoa. Yu Hua löysi Lu Xunin uudelleen vasta 90-luvulla 36-vuotiaana, ja silloin hänen silmänsä avautuivat näkemään tuon klassikon arvon.

Kulttuurivallankumouksen aikana kuitenkin yrittää löytämällä löytää luettavaa. Lukemisen helmiä olivat kädestä käteen leviävät länsimaiset romaanit. Tosin usein niistä sai luettavakseen vain pätkiä. Pojat itsekin saivat päähänsä kopioida jonkun käsiin saamia romaaneja ryhmätyönä. Silloin kävi vain niin, että yön hämärässä unentokkurassa kopioiduista teksteistä ei tahtonut kukaan saada selvää. Kirjainmerkkien kopioiminen vaatii kuitenkin jonkinlaista tarkkuutta. Yksi suosikkiromaani oli Kamelianainen, totta kai senkin vuoksi, että kyseessä oli tabuaihe - rakkaus.

Kun kulttuurivallankumous eli 70-luvun puolivälin tienoilla viimeisiä henkäyksiään ja oli jo luovuttu tyhmentävistä iskulausejulistuksista, teinivuosiaan elävä Yu Hua löysi yhä paljastavammiksi käyvät seinälehdet. Ajankuluksi hän niitä vain tiiraili toivoen löytävänsä jotain kiinnostavaa. Nuorukaisen testosteronit alkoivat kerran kihelmöidä, kun vastaan tuli yllättävä sänkykamariuutinen.  Perhearvoista pidettiin kulttuurivallankumouksen jälkeenkin vielä suurta huolta, kun nimittäin tikunnokkaan oli nostettu eräs avioliiton ulkopuolinen salarakkaus. Se oli jotain aivan uutta vallankumouksellisen paatoksen vielä myllertäessä. Muut pojat eivät seinälehtiä lueskelleet ja Hua saikin sitten innostuneena kertoa tapauksesta ikätovereilleen värittäen tarinaa vain mielikuvitus rajanaan. He saivat päähänsä selvittää rakastavaisten olinpaikat. Ja lopulta he onnistuivatkin löytämään nuo kaksi aivan tavallista ihmistä.  Nainen oli kaupan kassana ja pettymyksekseen he huomasivat, että hän oli aivan vaatimattoman näköien, ei mikään kaunotar.

Yllä tuli jo vastaan esseekokoelman viisi ensimmäistä sanaa, jotka ovat ”kansa”, puhemies Maoon viittaava ”johtaja”, ”lukeminen”, ”kirjoittaminen” ja ”Lu Xun”. Nuo ovat vielä yhteydessä kulttuurivallankumouksen aikaan ja kirjailijan varhaisnuoruuteen. Loput viisi sanaa liittyvät villin talouskasvun aikaan. Toki maan menneisyyteen palataan läpi teoksen. Esimerkiksi Yu Hua nostaa esille sanan ”vallankumous”. Hän löytää kyllä vallankumouksellisuutta uutenakin aikana, tosin erilaisin ehdoin.  Esimerkiksi ns. suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen ajoista on tunnuttu otetun mallia myös myöhemmässä kehityksessä. Mutta on nykyaikaa kuvaamaan löytynyt uusiakin sanoja. Niitä ovat ”erot”, ”ruohonjuuret” sekä sokerina pohjalla ”jäljitelmä” ja ”höynäytys”. Tuohon viimeksi mainittuun sanaan liittyy seikkoja, joita taitaa löytyä myös meidän Suomestamme ja toki myös muualta Euroopasta. Elämme valitettavasti rehellisyyden jälkeistä höynäytyksen aikaa. Puhekielessä voisi puhua kusettamisesta. EU:n liittovaltiokehityksen myötä ei se ainakaan vähene. Suomentaja Rauno Sainio on todella keksinyt kiinan kielen sanalle oivan vastineen.

...

En jätä asiaa vielä tähän. Johtaja-tekstissä aiheena on siis itse Mao Zedong (1893-1976). Yu Hua kertoo kaikkialla maailmassa huomiota saaneesta Maon uintitempauksesta, joka järjestettiin heinäkuun 16. päivänä vuonna 1966. Sehän oli itse aisassa Maon eräänlainen huomionkalastelutarkoituksessa tehty mainostemppu, jonka myötä puhemies sai nuoret punakaartilaiset nousemaan kulttuurivallankumouksen hulluuteen. 72-vuotiaan johtajan vahvaa terveyttä ylistettiin. Media riemuitsi ja nuorisojoukot innostuivat.  ”Vaikka tuuli oli navakka ja aallot löivät, oli se kuin jaloittelu hiljaisella pihalla”, kuvasi Mao itse uintiaan runossaan. Tuo aaltojen loiske riitti saamaan nuorison villiintymään. Kulttuurivallankumouksen julisteet huokuivat selvää vihaa. Pommittakaa päämajaa, Mao julisti itse. Sillä hän tarkoitti oman puolueensa johtohenkilöitä, joiden kanssa Mao oli joutunut vastahankaan.

Yu Hua seurasi kaikkea vielä sivusta. Kaksi vuotta vanhempi veli yritti jo olla punakaartilainen. Yu Hua kuvaa tuota aikaa tukahtuneisuuden ajaksi. Villien alkuvuosien jälkeen palautuminen normaaliin elämään oli hidasta. Koulumoraali laski, opettajat menettivät auktoriteettinsa. Yu Hua kuvaa niitä vuosia tukahdutetun olemisen ajaksi.

Kun puhemies Mao ilmestyi jossakin kansan eteen seuranaan muita puoluejohtajia, niin yleensä Mao vilkutti ja muut taputtivat. Nyt kulttuurivallankumouksen sytyttyä tapahtui muutos. Mao kyllä vilkutti, mutta muut eivät taputtaneet. Sitä he eivät voineet, sillä oikeassa kädessä oli Maon punainen kirja.  He heiluttivat sitä taustalla. Punaisesta kirjasta tuli pakollinen koriste, jota oli kannettava mukana. Yu Hua vertaa sitä filmitähtien pakolliseksi meikiksi, jota ilman ei julkisuuteen passannut tulla.

Sitten ympäri maata pikkukylissä ja kaupungeissa ilmestyi julkisuuteen henkilöitä, jotka olivat kuin ihmeen kautta onnistuneet kättelemään puhemies Maoa. Heistä tuli paikallisia sankareita eivätkä he tohtineet edes pestä kättään.

Yu Hua muistelee omia lapsuuden uniaan, kun hän kohtasi puhemies Maon. Niin tapahtui kolme kertaa. Hän oli silloin onnellisimmillaan. Mao käveli pikku-Huan rinnalla, silitti pojan päätä ja jutteli hieman. Hua riensi kertomaan unesta kavereilleen mutta ei kukaan häntä uskonut. Se oli suuri pettymys.

Tuosta minulla nousee mieleen eräs oman varhaislapsuuteni uni. En kohdannut puhemies Maoa vaan isä Jumalan. Jutella emme voineet, sillä Jumala istui korkeuksissa eikä hänellä jostain syystä ollut suuta. Minua pelotti, koska silmät katsoivat ankarasti. Hän ei toki voinut kajota minuun mutta tuli epävarma olo.

Kulttuurivallankumouksesta Yu Hua siirtyy käsittelemään vuoden 1989 tapahtumia Tiananmenin aukiolla. Niinä aikoina sana ”kansa” alkoi Yu Huan mukaan saada oman todellisen sisältönsä. Kansa ei tuolloin vaatinut demokratiaa. Se nousi tukemaan taistelua silmitöntä korruptiota ja puolue-eliitin nepotismia vastaa. Tällä tarkoitetaan puolueen johtohenkilöiden elitististä jälkipolvea, jotka saivat kasattua itselleen huomattavia etuisuuksia. Tosin Yu Hua toteaa, että nykyaikana – siis kirjoittamisvuonna 2009 – tuo korruptio on paljon räikeämpää.

Yu Hua kertoo oman kokemuksensa siitä, kun hän sai lukiossa tietää puhemies Maon kuolemasta. Siihen uutiseen hän osasi jo valmistautua, koska koululaisia valmisteltiin suru-uutiseen soittamalla surumusiikkia. Se ei ollut uutta, sillä kaksi johtajaa (Zhou Enlai ja Zhu De) oli menehtynyt samana vuonna. Heidänkin kuolemasta kerrottaessa oli ensin soitettu musiikkia.

Oppilaat olivat kokoontuneet koulun juhlasaliin, kun pitkän johdannon jälkeen ilmoitettiin ”suurenmoisen johtajan” menehtymisestä ”pitkällisen sairauden murtamana”. Sitä seurasi yhteinen julkinen itku, alkoi korviahuumaava nyyhkytys. Myös Yu Huaa alkoi alussa itkettää, sillä tilanne oli harras, mutta kun hän kuunteli oman aikansa korviin käyvää loppumatonta nyyhkytystä, jolloin joillakin jopa hengitys katkeili ja joka yltyi yltymistään kauheaksi parkumiseksi, niin Yu Huaa alkoi väkisinkin naurattaa. Purskahduksen peittääkseen hänen oli peitettävä kasvonsa ja pidätellä kaikin voimin nauruaan. Hän lopulta peitti kasvonsa ja nauroi kauhusta jäykkänä tuhansien itkijöiden keskellä, yhä hillittömämmin. Se ”höynäytys” meni kai täydestä, sillä Yu Hua itse kertoo saaneensa käytöksestään kehuja.

Lisään muutaman sanan myös Lu Xunista. Kulttuurivallankumouksen aikana kirjailijan maineelle tehtiin karhunpalvelus. Yu Hualla oli omituinen suhde kirjailijaan. Kai ahdistustaan purkaen hän loi lapsena Lu Xunin novellin ”Mielipuolen päiväkirja” sanoihin elämänsä ainoan ”sävellyksen”.  Sävellys ei ole hänellä säilynyt eikä se olisi kuitenkaan soittokelpoista. Hän vain laittoi nuotteja sikin sokin tekstin lomaan. Hän kertoo valinneensa kertomuksen sattumalta, mutta todellisuudessa syynä oli kai kertomuksen nimi.

Myöhemmin aikuisena Yu Hua tajusi kirjailijan arvon. Mielipuolen päiväkirja koskettaa kiinalaisen kulttuuriperinnön kipeää aihetta – ihmissyöntiä. Siitä on olemassa myös englannista käännetty suomenkielinen versio (ks. alla olevaa kirjallisuusluetteloa). Myös tuon novellin sisällön hän tajusi vasta aikuisena.

Käsittelen hieman myös vallankumousta. Se on edelleen mukana Kiinan kehityksessä. Aseellinen kamppailu on jäänyt pois mutta vallankumouksen ytimeen kuuluvat monenmoiset poliittiset kampanjat kuuluvat edelleen Kiinan arkeen. Kaksi näkyvintä kampanjaa ovat olleet suuri harppaus ja kulttuurivallankumous. Maon kuoltua Kiina ryhtyi rakentamaan tietoisesti talousihmettä. Sen työn taustalla ovat poliittiset kampanjat saaneet elää omalla voimallaan. Yu Hua totea, että Kiinan talousihmeessä voi tunnistaa edelleen suuren harppauksen piirteitä, kuin myös kulttuurivallankumouksesta tuttua väkivaltaa. Aika lailla hän kyllä tulkitsee asioita suoraviivaisesti mutta todetaan, että pinnan alla nuo vanhat toimintatavat jonkinlaisessa muodossa näkyvät.

Suuren harppauksen mentaliteetista on jäänyt valehtelu ja suurentelu. Ne myötäilevät usein julkisia kampanjoita. Talouskasvun vuosina päätettiin rakentaa rahtisatamia. Valtakunnassa ei riittänyt koordinointikykyä. Niinpä itärannikolle luotiin neljä ylisuurta jättisatamaa, missä oli rutkasti ylikapasiteettia.

Suuri harppaus lähti liikkeelle siitä, että teräksen tuotannossa piti kuroa umpeen Yhdysvaltojen etumatka.  Se tavoite on edelleen voimassa. 90-luvulla alkoi terästuotannon buumi. Jopa talonpojat rupesivat valmistamaan suurta harppausta myötäillen terästä yksityisissä sulattamoissa. Tällä kertaa yhteistyö valtion kanssa toimi. Enää ei ole tuotettu käyttökelvotonta sekundaa.   Sen sijaan laadukkaampi työ on auttanut ainakin luomaan huomattavaa liikatuotantoa.

Vuosituhannen vaihteessa päätettiin uudistaa koulujärjestelmää. Tämän haittapuoliin ja myös hyötyihin olen itsekin omin silmin tutustunut ja ollut suorassa kosketuksessa. Koulutuspaikkoja lisääntyi ja mahdollisuuksia avautui enemmän. Samalla lukukausimaksut nousivat, vanhempien panokselle alkoi tulla yhä suurempi riski. Ja kun yhä enemmän opiskelijoita alkoi valmistua korkeakouluista, niin työn löytäminen ja elannon hankkiminen on äitynyt yhä hankalammaksi. Kilpailu on rankkaa. Monet ovat jääneet jalkoihin, jämähtäneet opetuksen oravanpyörään.  Vanhemmat ovat panostaneet lastensa koulutukseen turvatakseen oman vanhuutensa. Nyt tuolla turvalla ei välttämättä enää olekaan katetta.

Harvat menestyvät mutta heitäkin epävarmuus painaa. Vain harvoilla ja valituilla palkkataso voi nousta pilviin. On jo niitäkin, jotka etsivät opiskelun sijaan muita ratkaisuja.

”Erot” (chā jù) on myös mielenkiitoinen luku. Sanalla ymmärretään kuilua ja erilaisuutta. Se viittaa siis elintasokuiluun, joka aiheuttaa epätoivoisia tekoja. Joskus kauempaa katsottaessa teot saattavat tuntua surkuhupaisilta.

Ne koskevat myös sukupuolten eroja ja jännitteitä seksuaalisuuteensa kasvavien tyttöjen ja poikien välillä. Kulttuurivallankumouksen aikaan nainen ei saanut olla nainen. Oli vain vallankumouksellisia. Se näkyi vaatetuksessa ja naisten hiusmuodissa. Yu Huan lapsuudessa Karl Marx saatettiin kuvitella jopa naiseksi, koska hänen hiuksensa peittivät korvat. Tosin parta toi ongelmia. Eräs pikkulapsi joutui virhearvion vuoksi katumaan julkisesti sanojaan.  Jung Chang Villijoutsenissa käsittelee tätä pukeutumisnormia hieman naisen näkökulmasta.

Seuraava tarina liittyy 70-luvun puoliväliin. Tuolloin Kiinassakin muotoutui jengejä, jotka joskus ajautuivat tappeluun. Yu Huan jengin mukana pyöri muita hintelämpi poika, joukon surkimus. Kerran eräässä tappelussa hän kuitenkin pelasti ällistyttävällä tavalla koko jengin maineen. Jengi oli saamassa selkäsaunaa, kunnes tuo muiden taakse piiloutuva surkimus yllättäen syöksyi vihollispoikajoukon eteen kädessä kotoa tuotu keittiöveitsi. Hän viilsi sillä kasvoihinsa haavan, teki itselleen sotamaalauksen levittäen verta pitkin kasvoja ja lähti etunenässä hyökkäykseen raivoisasti huutaen. Tilanne sai näin tässä jengitappelussa yllättävän käänteen.

Mitä ihmettä tuolle ressukalle oli tapahtunut?  Pojan vanhemmat olivat riitautuneet naapuriperheen kanssa, koska epäilivät heitä varkaudesta. Riita koski hyvin mitätöntä asiaa, mutta joskus Kiinassa näköjään kärpäsestä tehdään härkänen. Sopimalla ei tuota riitaa kyetty ratkaisemaan ja perheet joutuivat käsirysyyn. Tuo poika oli valinnut tappelupukarikseen naapurien tyttären ja iski nyrkkinsä suoraan tytön muhkeisiin rintoihin. Se kosketus sai tuona tukahdutettujen tunteiden ja kielletyn seksuaalisuuden aikana ihmeitä aikaan. Pelkkä käden hipaisu tytön rintoihin mullisti pojan elämän. Poika esitteli ylpeänä kavereilleen kättään. Oltiin kovia jätkiä, käyttäydyttiin hullunrohkeasti, mutta janottiin samalla pelosta vapisten kontaktia tyttöihin.  Tuo poika muuttui täysin.  Muiden takana pälyilevästä pelkurista tuli ”kuolemaa pelkäämätön” sankari.  Löydettyään oman seksuaalisuutensa hän sai leijonan voimat.  Tarina on tietysti uskomaton, mutta osaltaan se kertoo jotain siitä nöyryyttävästä ja tukahduttavasta tilasta, johon kasvava lapsi oli noissa oloissa ajautunut.

Samoihin aikoihin joku oli kirjoittanut koulussa liitutaululle sanan ”rakkaus”, joka kiinan kielessä koostuu kahdesta vaivaisesta kirjoitusmerkistä. Asia ja sanan käyttö olivat tuolloin kiinalaisessa yhteiskunnassa tabu ja nuo kirjainmerkit aiheuttivatkin koulussa myrskyn. Ilkitekijä piti saada kiinni. Koulun vallankumouskomitea alkoi etsiä kuumeisesti syyllistä. Sana sai olla taululla, koska tekijä yritettiin löytää käsialaa tutkimalla.

Erot ja kuilu näkyvät siinä, että kulttuurivallankumouksen tiukasta moraalista on siirrytty myöhemmin toiseen ääripäähän – vapaaseen seksiin. Tuo on tietysti tuttua myös länsieurooppalaisessa elämänpiirissä. Ehkä havainnollisempi, erityisesti Kiinassa näkyvä esimerkki on erot rikkaiden ja köyhien välillä, äärimmäisen niukkuuden sekä tuhlailevan ja pröystäilevän yltäkylläisuuden välillä. On epätoivoisiin ratkaisuihin johtavaa köyhyyttä ja niukkuutta. Toisaalta on äärimmäisen sairaalloista tuhlailua, sekä yksityisellä tasolla että hallinnossa. On puolue-eliitin pröystäilevää elämäntapaa, on hallinnon alas painamaa köyhää kansaa. Kun tällaista esiintyy yhteiskunnassa rinnakkain, se aiheuttaa tietysti lieveilmiöitä, joista yksi Yu Huan käsittelemä asia on keinottelu ja kaupustelu.

Lukion ensimmäisellä luokalla ollessaan Yu Hua ja hänen luokkatoverinsa luokka muiden koululaisten ohella valjastettiin kampanjaan keinottelijoita vastaan. Siinä kampanjassa käytiin lähes oikeaa sotaa ja esikuvat oli otettu Maon kehotuksia noudattavien punakaartilaisten väkivaltaisista iskuista. Nuo koululaiset olivat ns.  vapaaehtoisia. Samalla periaatteella valjastetaan ihmisiä edelleen yhteiskuunnalliseen työhön, kuten liikenteen valvojiksi. Nyt jälkeenpäin omia toimintaperiaatteitaan kuvatessaan Yu Hua tuntee suurta syyllisyyttä.  Se oli heikommassa asemassa olevien selkeää kiusaamista. Uhittelevat koululaiset löysivät heikoista ja alas painetuista kohteen omalle itsetunnon kohotukselleen. Se oli selkeää jahtia. Koirat etsivät saalista.

Kyse oli siitä, että ihmisille jaettiin kerran kuussa ruokakuponkeja. Säännöstely oli voimassa ja kupongit korvasivat osan rahasta. Yu Huan kotiseudulla ruokaöljykuponkeja oli jäänyt yli oman tarpeen ja maaseudulta kaupunkiin tuli köyhiä talonpoikia kauppaamaan kuponkeja, koska he tarvitsivat kipeästi rahaa perheen menoihin, kuten vaikkapa lääkärikuluihin.

Kerran Yu Huan vapaaehtoisryhmä sai kiinni nuoren voimakkaan oloisen maanviljelijän.  Hän oli vahvan näköinen, mutta kun pojat hyökkäsivät tämän ”väärintekijän” kimppuun, nuori mies vastusti lujasti, piti kätensä nyrkissä muttei kuitenkaan uskaltanut lyödä. Hän yritti paeta ja oli jo päästä karkuun. Lukion pojat kuitenkin piirittivät miehen ja hakkasivat tiiliskivillä hänen kasvonsa verille. Viimein maanviljelijänuorukaisen vastarintansa murtui ja hän kaatui maahan yltä päältä verisenä. Kädessään hän puristi ruokakuponkeja. Pojat riemuitsivat saaliista. Se oli tuolle vapaaehtoisjoukolle kuin lottovoitto. Maanviljelijä kertoi säästävänsä rahaa omia häitään varten. Kuponkeja hän oli lainannut sukulaisiltaan ja ystäviltään.  Koko suku oli ollut ilman ruokaöljyä, jotta kuponkeja olisi saatu säästöön.

Nuori maanviljelijä menetti kuponkinsa ja hän joutui kirjoittamaan lupauksen, ettei enää alennu keinotteluun. Hänet oli hakattu sen verran huonoon kuntoon, että hän pystyi tuskin kirjoittamaan oman nimensä. Kirjoittaessa paperi tahrautui vereen. Yu Hua ei tiedä, toteutuiko hänen häänsä koskaan.

Kyse oli tuolloin aivan mitättömästä asiasta. Toimintamalli on pysynyt samankaltaisena mutta vastarintakin on noussut raaemmaksi. Yu Hua kertoo esimerkin tapauksesta muutama vuosikymmen myöhemmin. Siinä  tarkastuksen kohteeksi joutunut mies ei enää vältellyt iskuja, vaan tappi tarkastajan.

Sana ”ruohonjuuri” kuvaa sitä, kuinka suurin osa Kiinan äkkirikastuneista on lähtenyt aivan pohjalta, ruohonjuuritasolta ja he ovat onnistuneet nousemaan aivan huipulle, rikkomaan esteen, nousemaan mahdottomilta tuntuneiden esteiden lävitse. Elämä on kuitenkin heikoissa kantimissa. Ihmiskohtalo on ”kakkujen kääntelijöiden” varassa. Sillä tarkoitetaan hallintoa, joiden hampaisiin joku äkkirikastunut voi joutua ja se on sitten menoksi. Kaikki tuntuu olevan mielivallan varassa, sillä täysin rehelliset ovat harvassa.

Mitä tuo ”kakkujen kääntely” tarkoittaa? Se on samaa kuin meillä käänneltäisiin räiskäleitä. Kiinassa kyse on seesaminsiemenkakuista.

”Kiinan kiihkeissä poliittisissa kampanjoissa ero vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä oli monesti häilyvä. Kansankielellä ilmiö tunnettiin ”kakkujen kääntelynä: ihmiset olivat kuin pannulla paistuvia seesaminsiemenkakkuja, joiden kohtalo oli kakkuja kääntelevän käden varassa. Tämän päivän vallankumouksellinen saattoi olla huomisen vastavallankumouksellinen ja päinvastoin.”  (s. 230)

Kiinassa tietysti romahdus voi olla totaalinen, mutta tuntuu, että Amerikoista meille nousseessa metoo-kampanjassa olisi otettu oppia kiinalaisesta yhteiskunnasta – tai siis mistä tahansa muustakin totalitaristisesta maasta.  Jonkun absurdin syytöksen kautta ihmisen elämäntyö saatetaan lytätä täysin ja romahduksen myötä ihminen voi vajota itsetuhoisiinkin tekoihin. 

Kulttuurivallankumouksen aikana elettiin ideologisen ”puhtauden” aikaa. ”Sosialismin rikkaruoho on parempi kuin kapitalismin verso”, oli tapana sanoa. Nyt yhteiskunnan veturina on talous. Deng Xiaoping on todennut (käsittääkseni jo suuren harppauksen loppuessa), että ei ole väliä, onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se nappaa hiiriä. On siirrytty aikaan, jolloin ei ole helppoa tehdä eroa sosialismin ja kapitalismin välillä. Sanan merkitys voi muuttua, mikä heijastaa yhteiskunnan muutosta. Yu Huan mukaan ”erot” on sellainen sana. Jos ajattelen länsimaita, niin kyllähän meillä sanojen merkityssisältöjä on alettu muuntelemaan jonkin poliittisen agendan läpiajamiseksi.

Joskus kiinalaisille esikuvana oli uskollinen kommunisti Lei Feng, Hän esikuvanaan oli autettava köyhiä. Siihen joutui myös Yu Huan perhe, kunnes huomattiin, että tuosta ilmaisesta työstä pyrkivät jotkut hyötymään. Lukion äidinkielen opettaja hermostui kerran Yu Huan luokassa ja totesi ”Te olette kanniskelleet naapurin mummon kaivovettä jo kymmenen vuotta. Ettekö keksi mitään muuta?” Kyse oli 60-luvun alkuvuosista alkanut Lei Fengin esimerkin seuraaminen. Elettiin 70-luvun alkupuolta ja muutos oli tuolloin jo ilmassa. Opettajatkin alkoivat jo vaatia oppilaistaan itsenäistä ajattelua.

Meille Lei Feng on tuntematon hahmo, mutta jotain hänestä voi lukea täältä. Jung Chan kertoo Villijoutsenissa, kuinka lapset pyrkivät Lei Fengin esimerkkiä auttamaan yksinäisiä raskasta taakkaa kantavia ihmisiä (s. 284). Lopulta auttaminen kiellettiin ja koko kampanja kääntyi Maon voimasta päinvastaiseksi: sodaksi luokkavihollista vastaan. Toisia ei saanut auttaa, koska kyseessä saattoi olla luokkavihollinen.

Tuloerojen kasvaessa Kiina on eronnut paljon räikeämmin länsimaista siinä, että tuo on todellakin merkinnyt äärimmäiset köyhyyden ja äärettömän rikkauden oloja. Tässä tapauksessa köyhät eivät nouse kapinaan niin kuin vallankumouksessa.  Köyhyyden loukkuun jääminen on herättänyt vihan omaa itseään ja omaa kyvyttömyyttä kohtaan. Maa on tukahduttanut kapinamielen siinä määrin, että köyhät ja osattomat eivät kykene puolustamaan oikeuksiaan, vaikka jopa lainsäädännöllisesti siihen olisi mahdollisuuksia. Ihminen voi syyttää vain itseään. Ja kun perhe ei voi tarjota lapsilleen eväitä yhteiskunnassa, vanhemmat kokevat epäonnistuneensa. Siitä ei kiinalaisessa perhearvoja tiiviisti kunnioittavassa yhteiskunnassa hyvää seuraa. Yu Hua kertoo jopa epätoivoon joutuneiden vanhempien itsemurhista.

Tuloerojen kasvusta kertoo myös onneton tarina kidnappaajista, jotka kaappasivat pienen lapsen mutta hoitivat hommansa niin avuttomasti, että jäivät pikaisesti polisin ansaan.  Valmistelut olivat jääneet puolitiehen. Se oli tyhmänrohkeaa yritystä, joka kuvastaa yhteiskunnassa lähes syrjäytyneiden miesten epätoivoa. Oli luettu kyllä rikosuutiset muttei ollut järkeä sen pitemmälle.

”Jäljitelmä” tarkoittaa kloonia.Kyse on kiinalaisesta sanasta shānzhài. Englanninkielinen wikipedia käsittelee aihetta tarkemmin, suomalainen käsittelee vain kloonattuja puhelimia.

Yu Hualla itsellään on oiva esimerkki omasta ammatistaan. Hän valmistui alle kaksikymppisenä feikkihammaslääkäriksi. Ei hän tiennyt alasta mitään. Työ opetti. Se on kuvaavaa. Jäljitelmät kuuluvat Kiinaan monella eri tasolla.

Yu Huan viimeisenä sanana oleva ”höynäytys” (Hu you) tuntuu olevan sukua edelliseen.  Itse epäilen Kiinassa lähes kaikkea jäljitelmäksi tai höynäytykseksi. Kun itse kävin aikoinani Xianin lähistöllä tutustumassa terrakotta-armeijaan, minulla oli vahva kuvitelma, että kyseessä on suuri huijaus. Todennäköisesti olen väärässä, mutta Kiinassa oleilleena epäilen kuitenkin lähes kaikkea.

Kiinankielisestä höynäytys-sanasta voi löytää äänneasun ja kirjoitusasun pohjalta eri merkityksiä mutta tässä se tarkoittaa kutakuinkin huijaamista. Tarkemmin se on harhaanjohtamista, liioittelua, hölynpölyä, epärehellisyyttä ja valehtelua, sievästi ilmaisten muunnellun totuuden esittämistä. Kehun vielä suomentajaa.  Höynäytys on oiva vastine.

Höynäytys on tuttua myös meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme. Ihmiset ovat valmiita höynäyttämään toisiaan ja viranomaisia, jos saavat siitä hyötyä. Kauppiaat onnistuvat kyllä meilläkin ostamaan sellaista, mitä emme todellisuudessa tarvitse.

Kiinassa ”hu you” on muoti-ilmaus ja kuuluu arkikäyttöön. Sana nousi suosioon, kun vuonna 2001 kiinalaisen uudenvuoden gaalaillassa Kiinan tunnetuin koomikko Zhao Benshan käytti sitä ja sai höynäyttämällä ihmisiä lankaan.

Sanan puhekielisestä käytöstä otan esimerkin Yu Huan omasta perheestä.  Yu Huan isä ”höynäytti” vaimoaan siten, että hän kehui Haiyania, johon hänet oli määrätty töihin. Loppujen lopuksi paikka oli surkea. Vaimo muutti kahden lapsensa kanssa upeasta Hangzhousta, kauniin Länsijärven rannalta kurjaan pikkukaupunkiin. Pikku-Hua oli tuolloin tuskin kolmevuotias. ”Höynäytit minua”, äiti totesi.

Varsinaisesti höynäytystä on käytetty liiketoiminnassa vipuvoimana. Esimerkiksi olympialaisten alla erästä uutukaista asuintaloa kehuttiin, että Bill Gateskin on vuokrannut sieltä huoneen ruhtinaallisella summalla. Bull Gatesia käytettiin vetovoimatekijänä eli höynäytyksen vipuvoimana, jotta rakennukseen saadaan korkealla hinnalla asukkaita.  Eihän todellisuudessa Bill Gates ollut mitään vuokrannut.

Toinen esimerkki liittyy huutokaupattuun pikkumainokseen TV:n parhaaseen katseluaikaan. Sen voitti melko varaton mies. höynäytti itsensä upporikkaaksi. En paljasta miten, mutta mielikuvitusta ja pitkäjänteistä ajattelua sekä ennen muuta röyhkeyttä se vaati.

Yu Hua kertoo esimerkkejä siitä, miten kansa höynäytti hallintoa ja hallinto toisaalta höynäytti kansaa.

Ensiksi mainitussa yksinhuoltajien eduista päästiin nauttimaan eroamalla väliaikaisesti. Toisessa tapauksessa hallinnon taikasanaksi tuli ”markkinoiden ehdoilla”. Sen kun sanoi syyksi, niin kansa saatiin hyväksymään mitä typerin ja käsittämättömin paikallishallinnon toimenpide. ”Ei voi tehdä mitään, on toimittava markkinoiden ehdoilla.” Näin Kiinassa on saatu toteutettua mitä älyttömämpiä juttuja, jotka ovat tuoneet kiinalaishallinnolle hyötyä ja ihmiset ovat menneet lankaan.

Jos vertaa Suomeen, niin onhan meillä huijausmielessä vedottu ”kansainvälisiin sopimuksiin”.

Lopussa Yu Hua kertoo vielä omasta höynäytysyrityksestään. Hän tekeytyi sairaaksi, valitti vatsakipuja, ettei olisi tarvinnut tehdä mitään. Isä vei sairaalaan ja löytyihän sieltä umpisuolentulehdus. Kirurgina isä operoi sen, mutta pojalle jäi epäselväksi, oliko siellä todella umpisuolentulehdus. No se kuitenkin leikattiin. Poika halusi höynäyttää isää mutta jäi sitten epäselväksi, höynäyttikö isä lopulta poikaa.

Kirjan epilogi on tuore kirjoitus. Siinä Yu Hua erottaa Kiinan kehityksessä kaksi symbolista päätietä.

Kiinalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut kolme mullistusta, joita on seurannut kolme itsemurha-aaltoa. Yksi aalto seurasi suurta harppausta. Toinen seurasi kulttuurivallankumousta. Kolmas liittyy aikaan, kun nykyinen presidentti nousi valtaan. Alettiin paljastaa korruptiota ja monet tilanteensa uhkaavaksi kokeneet päättivät tehdä oman ratkaisunsa.

Tuo aalto Yu Huan mukaan kertoo, että historialla on taipumus toistaa itseään. Yu Huan mukaan ne kertovat myös Kiinan oikeusjärjestelmästä sen, että se on kyvytön ja aseeton. Korruptiota ei Yu Huan mukaan ole kuitenkaan poistettu. Yu Hua lainaa kiinalaista sananlaskua: ”Jokaisella meistä on paskaa perseessä”. Mielestäni suomalaisten ei kuitenkaan kannata olla ylimielisiä.

Toinen päätie on perinteiset perhe-arvot. Vaikka kulttuurivallankumouksen aikana monet ihmiset ilmiantoivat kommunistihallinnolle omia perheenjäseniään, niin kuitenkin perhe piti pystyssä kiinalaista yhteiskuntaa.  Nykyisen kehityksen Yu Hua näkee huonona, koska perhe ja perhearvot ovat rappeutumassa individualismin tieltä.  

 Seuraavassa on pikkuluettelo muusta kirjallisuudesta, jota olen lueskellut rinnan Yu Huan kirjan kanssa. Paria niistä olen lainannut kirjoituksessani. Lu Xunistä on alla käytetty nykyisin vääräksi luokiteltua kirjoitusasua.

Chang, Jung. Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Suomentanut Kaarina Turtia. Otava, 1992.

Chang, Jung – Halliday, Jon. MAO. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava, 2006.

Dikötter, Frank. MAO. Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Siltala, 2011.

Syn, Lu.  Uudenvuoden uhri ja muita kertomuksia. Englannin kielestä suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki, 1960.

Yue, Gang. The Mouth That Begs: Hunger, Cannibalism, and the Politics of Eating in Modern China, in the series of Post-Contemporary Intervensions, edited by Stanley Fish and Fredric Jameson. Duke University Press, 1999.

Eugène Ysaÿe

Viulu on minulle soittimista läheisin. Kun Kymi sinfoniettan solistina oli kansainvälisen tason viulisti, niin olin varmasti paikalla. Kyseessä ei ole mikään kovin tuore tapahtuma. Se tapahtui tammikuussa, yli kaksi viikkoa sitten. Mielessä se on kuitenkin edelleen.  Orkesterin solistina oli israelilainen Itamar Zorman. Kapellimestarina oli orkesterille jo tutuksi tullut virolainen Andres Mustonen, hänkin viulisti. Konsertin varsinaisessa ohjelmistossa kuultiin viiden eri säveltäjän musiikkia. Heistä yksi – minulle tuntemattomin -  oli 1900-luvun vaihteessa elänyt belgialainen viulisti ja kapellimestari Eugène Ysaÿe. Hänen ”Talvilaulunsa” – runoelma viululle ja orkesterille – sai minut lumoonsa.  Hieman liioitellen uskallan todeta, että tuosta tammikuisesta illasta lähtien Ysaÿen musiikki on jäänyt päähäni soimaan.

Itamar Zorman on syntynyt vuonna 1985. Hän on mm. menestynyt vuoden 2011 Tšaikovski-kilpailussa ja hänen kansainvälinen uransa näyttäisi olevan nousussa. Kymi sinfoniettan solistina Zorman esitti eri vuodenaikoihin liittyvän neljän sävellyksen sarjan, jossa eri musiikilliset tyylit olivat mielenkiintoisesti edustettuna. Sarjan aloitti Ysaÿen Chant d’Hiver (opus 15), suomeksi Talvilaulu. Kevään musiikkia tuli Antonio Vivaldin Vuodenajoista. Varsinaista eksotiikkaa edustivat Astor Piazzollan Otoño Porteño  - Syksy Buenos Airesissa -  teoksesta  Estaciones Porteñas (Buenos Airesin neljä vuodenaikaa) ja espanjalaisen sokean säveltäjän Joaquin Rodrigon Concierto de estio (Kesäkonsertto). Rodrigo tunnetaan parhaiten kitaralle sävelletystä Aranjuez-konsertosta. Hänen ”Kesäkonserttonsa” oli Ysaÿen ohella myös hyvin antoisa musiikkielämys.

Nyt keskityn Ysaÿeen, mutta palaan konsertin tunnelmiin vielä kirjoitukseni lopussa. Eugène Ysaÿen tiedetään olleen virtuoosimainen viulisti. Hän toimi kapellimestarina ja sävelsi musiikkia omalle soittimelleen. En tiedä hänestä wikipedia-artikkelia enempää. Tietojeni mukaan Ysaÿe oli säveltäjänä rohkea oman tiensä kulkija. Hän ei yrittänyt ehdoin tahdoin miellyttää yleisöä. Taide oli etusijalla.

Ensituttavuus Ysaÿe ei minulle ollut, sillä olen joskus kuunnellut hänen sooloviulusonaattejaan amerikkalaisen Tai Murrayn levyltä. Tutustuminen jäi hyvin pinnalliseksi. Tuolloin musiikki ei koskettanut. Ajattelin palata levytyksen pariin myöhemmin, mutta se jäi unohduksiin.

Ysaÿen viulusonaatteihin palaan ihan pian, mutta tässä vaiheessa hehkuttelen hieman konserttielämystäni Talvilaulusta. Sävellys on valmistunut vuonna 1902. Konsertin ohjelmalehtisen mukaan säveltäjä kutsui sitä runoelmaksi, josta siis puuttuu konserttomuodon tuomat rajoitukset. ”Runoelma on maalaus, jolla ei ole mallia”, on säveltäjä todennut. Kyseessä ei ole mikään talvinen tunnelmapala siinä mielessä kuin me suomalaiset ehkä kuvittelemme. Musiikissa ei pakkanen pauku, vaikka toki hyinen talvi liittyy sävelmän syntyhistoriaan. Chant d’Hiver on suurten tunteiden hehkua. Luonto on siirtynyt ihmisen sisimpään. Kylmyys ja viima on muuttunut poltteeksi. Sydämessä palaa, herkkyys tulee kuulijan iholle. 

Konsertista on jo aikaa. Muistellessani ”Talvilaulua” vahvimmin mieleen on jäänyt aloitus. Musiikki alkaa elää solistin ensimmäisestä jousenvedosta, ensikosketuksesta viulun kieliin. Zorman on alkuhetkestä lähtien voimallisesti mukana sävellyksen maailmassa. Kyseessä on romanttista, impressionistissävyistä musiikkia, johon solisti eläytyy koko sielullaan ja ruumiillaan. Viulisti kertoo tarinaansa, jota orkesteri joko myötäilee tai luo dialogista syvyyttä. Yhteys toimii. Harmoniasta ei voi puhua, pikemminkin intiimistä draamasta. Kuulijana herkistyin kuuntelemaan, kun sointi vaihteli värikylläisestä intohimosta langanohueen herkistykseen. Olin hetkessä sydämelläni kiinni, leijailin vapaassa avaruudessa, enkä aivan ehtinyt sieltä palata, kun jo alkoi soida seuraava ohjelmanumero - Vivaldin Kevät. Siirryttiin uuteen tilaan, mikä omalta osaltaan vain vahvisti Ysaÿen musiikin voimaa. Itse asiassa minulle jäi vaikutelma, ettei orkesteri eikä solistikaan olleet täysin irtautuneet Ysaÿen runoelman maailmasta.

Seuraavana päivänä kuuntelin Tai Murrayn tulkitsemat sooloviulusonaatit. Olin lumoissani. Siirryin kuunnellessani toiseen todellisuuteen. Sitten löysin netistä Yleisradion sivuilta toimittaja Kare Eskolan lyhyen jutun, jossa hän esittelee Alina Ibragimovan noista samoista sooloviulusonaateista vuonna 2014 tekemän levytyksen. Eskola ylistää Ibragimovan taituruutta ja kehuu Ysaÿen sonaattien tulkintoja. Löysin netistä videon, jossa Ibragimova esittää Ysaÿen sonaatin nro 3, nimeltään Balladi. Sen kuunneltuani ja seurattuani videolta solistin antaumuksellista esitystä minun oli helppo yhtyä radiotoimittajan vuodatukseen.

Ibragimova vaikuttaa ilmiömäiseltä. Hän on Murrayhin verrattuna teknisesti ylivertainen, musiikin tulkitsijana koskettava.

                            

”Ibragimovalla on sekä kanttia että taitoa korostaa musiikin virtuoosiperinnettä - hän soittaa isosti, jalosti ja voimalla, ja mitä kiperämpi kohta, sitä enemmän hän kuulostaa sen soittamisesta nauttivan.”

Näin toteaa Eskola ja naulan kantaan tuntuu osuvan. Hän on kokenut musiikin tuntija ja osaa varmasti muotoilla musiikin ilmaisuvoiman sanoiksi.

”…Ibragimova muotoilee musiikin kaareutumaan sangen jylhästi ja korkealla. Välillä kuulijasta tuntuu kuin kulkisi korkeuksissa pitkin kaiteetonta holvisiltaa. Ibragimova nimittäin osaa jättää tehokkaiden sävelien väliin myös tehokasta tyhjyyttä - paras esimerkki lienee kuuluisan Ballade-sonaatin pääteema. ”

Eskolan mukaan parasta Ibragimovan tulkinnoissa on sävykkyys. Hän mainitsee esimerkkejä, joista yksi on Ballade-sonaatin loppunousu. Se kyllä kajahtaa aivan mahtavana. Se on Eskolan mukaan modernin viulunsoiton huippuja.  Verrattaessa sitä Murrayn tulkintaan huomaa eron. Ibragimova on tekniseltä osaamiseltaan virtuoosi. Pakkomielteisyyttä, auringonnousun värejä, Bach-nostalgiaa – kaiken tuo Ibragimova kykenee välittämään.

Murrayn soitosta ei löydy samaa virtuositeettia. Ibragimovaan verrattaessa soitto on arempaa. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Olen kuunnellut Murrayta ja kuuntelen edelleen suurella intensiteetillä. Virtuoosimainen hän ei ehkä ole mutta hän on paneutunut Ysaÿen musiikkiin ja päässyt sisään sen maailmaan. Hänenkin tulkintansa on upeaa, riittävän vahvaa saamaan minut valtaansa.

Murrayn tulkintoihin voi tutustua mm. täällä  ja täällä. Ja tässä videossa hän avaa myös sanallisesti omaa musiikkiaan.

Eskolan mukaan Murrayn tulkinnoissa virtuoosisuus oli aina jonkinlaista taistelua, ei iloa ja leikkiä. Kyllä siinä perää on. Ibragimovan tekninen taituruus on vahvemmalla tasolla.

Vertailun vuoksi tutustuin myös tähän Jonathan Woolfin kirjoittamaan levyarvosteluun. Hän on arvioinnissaan analyyttinen vertaillen eri tulkintoja. Puutteitakin löytyy. Woolf arvostaa Ibragimovan teknistä osaamista ja kykyä heittäytyä virtuoosimaisiin suorituksiin. 

…

Siirryn vielä tammikuisen konsertin tunnelmiin, ettei siitä jäisi liian yksipuolinen kuva. Ysaÿen Chant d’Hiver oli vain yksi ohjelmanumero. Konsertti oli kaikkinensa oikein maittava kokonaisuus.

Konsertin ensimmäisellä puoliskolla soi Joseph Haydnin sinfonia nro 92, G-duuri, lisänimeltään ”Oxford-sinfonia”.  Puolisen tuntia soinut neliosainen kokoanisuus oli vakaa ja jämäkkä alku. Väliaika tuli aika nopeasti, mutta levänneenä yleisö pääsi ottamaan vastaan illan varsinaisen vieraan, joka vei kuulijansa herkempiin tunnelmiin.

Ysaÿen Talvilaulu oli Itamar Zormanin aloitusnumero. Se oli nimensäkin pohjalta sopivalla paikalla. Ulkona paukutteli pakkanen ja lämmintunnelmainen musiikki vei ajatukset kylmästä aivan muualle. Sitä seurasi Antonio Vivaldin viulukonsertosta Vuodenajat (op. 8) osa Kevät. Se on aina raikasta kuultavaa. Totesin jo omalta kohdaltani, että Vivaldin alkaessa soida en ollut vielä palautunut Talvilaulun surumielisistä tunnelmista. Yhtä kaikki, Vivaldin keväässä linnut visersivät ja purot solisivat, ukkonenkin jyrähteli, huilu soi ja nymfit tanssivat. Noita mielikuvia vilahtelee säveltäjän itsensä Kevät-konserttoa varten kirjoittamassa sonetissa. Ja helposti luonnon äänet nousevat hänen musiikissaan eloon.

Vivaldin Vuodenajat on minulle ehkä liiankin tuttu sävellys. Minulla on ollut ilo kuulla siitä muutamia riemastuttavia tulkintoja. Ei siis ihme, en nyt jaksanut siihen syttyä. En tiedä, osunko lainkaan naulan kantaan todetessani, että viulistikin tuntui olevan edeltäneestä kappaleesta vielä raukeana. Mutta laitan loppuun kuitenkin jotain positiivista. Toteutuksesta huokui persoonallinen ote. Jouhevalta tämäkin Vivaldi kuulosti.

Sitten siirryttiin Etelä-Amerikan syksyisiin tunnelmiin. Oli vuorossa osa Syksy Astor Piazzollan sarjasta Buenos Airesin neljä vuodenaikaa. Sävellys oli sovitettu viululle ja jousiorkesterille. Siirryttiin suomalaisittain katsoen eksotiikkaan ja orkesterin jousetkin tuntuivat aivan kuin heräävän. Se musiikki piti kyllä kuulijat hereillä.  

Lopuksi soi kolmevuotiaana sokeutuneen espanjalaissäveltäjän Joaquin Rodrigon Kesäkonsertto. Nyt pääsi taas koko orkesteri soittamaan, koska edellisessä numerossa viulistin tukena olivat pelkät jouset. Minulle Rodrigo on ollut pelkkä Aranjuezin ja kitaramusiikin säveltäjä. Muuta en hänestä tätä ennen tiennyt.  Konsertin ohjelmalehtisestä sain lukea hänen olleen sokea.

Rodrigon konsertto oli todella upea loppunumero vuodenaikojen vaihtumista kuvaavassa kokonaisuudessa. Musiikki oli monella tapaa eloisaa ja sävykästä. Viulistin ohella siihen osallistui keskeisesti myös orkesterin sellisti soolollaan (nähtävästi Sirja Nironen).

Sellistin esitys oli upean voimallinen. Konsertossa soolosellolla oli merkittävä osa. Se toi musiikkiin särmää ja samalla viululle vastapainoa. Espanjalainen rytmiikka eli eloisasti. Sello toi kulmikkailla kuvioillaan draamaan oman lisäjännitteensä. Konsertista on jo aikaa mutta näkömuistini ei petä. Sellisti otti varmoin ottein tilan haltuun, kun taas viulu maalaili sielun pohjukassa omia tuntojaan. Puupuhaltimet säestivät omalla teemallaan.

Kesäkonsertto on kolmiosainen sävellys. Keskellä oleva hidas osa tuo soittoon välillä alakuloa. Viulun soolokadenssi koskettaa. Solisti tuntuu todella sisäistäneen sävellyksen tunnelman. Katalonialaiseen kansanmusiikkiin pohjautuvassa loppuosassa saadaan jo maistella kesän iloa ja aurinkoa. Konsertto loppuu lähes riehakkaaseen tunnelmaan.

Mutta ei konsertti vielä siihen loppunut. Suosionosoitukset jatkuivat ja jatkuivat. Hetken viipyivät kapellimestari ja solisti poissa näyttämöltä, kunnes he saapuivat vielä yleisön eteen. Tällä kertaa myös kapellimestarilla oli viulu mukanaan. Andres Mustonenhan on ennen muuta viulisti. Zorman ja Mustonen hyvästelivät yleisön tutulla juutalaissävelmällä ”Jerusalem”. Se on laulu, jonka ainakin vanhempi sukupolvi muistaa iskelmälaulaja Carolan upeasta tulkinnasta.  Viulistit aloittivat sen yhdessä mutta loppupuolella orkesterin jouset alkoivat taustalla vahvistaa sooloduettoa luoden samalla solisteille hienosyistä kivijalkaa. Se oli herkkä sävelmä, joka voimistui loppua kohden täyttäen paitsi tilan myös yleisön sydämet. Konsertin jälkeen jonottaessani naulakon edessä takkiani, kuulin erään rouvan toteavan seuralaiselleen, että Jerusalem jäi soimaan. Niin jäi minullekin, mutta vain hetkeksi. Minun ”musiikkihuoneeseeni” asettui Ysaÿen Chant d’Hiver. 

 

Andres Mustonen, Itamar Zorman ja Kymi sinfonietta (Kuusankoskitalo 24.1.2019)

Kirjoituksessa tukenani ovat olleet Antti Häyrysen laatimat konsertin esittelytekstit. Kymi sinfoniettan konserteissa yleisö saa ohjelmalehtisistä aina oikein laadukkaan oppaan. Niiden avulla musiikki avautuu syvemmin.