Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

Jo alku oli epätavallinen. Kirkko on laulajille tuttu. Suuren salin kumea kaiku ei sitä pelota. Yllä on taivaisiin nouseva kupoli, mutta itseensä luottaen kuoro aloitti esityksensä hiljaisuudesta. Ei ryhdytty kilpasille tilan haasteiden kanssa. Vähitellen laulu sai voimaa alleen. Alussa naisäänet olivat hieman epätasapainossa, altto tuntui tulevan läpi. Näin, kun kuoronjohtaja (Vladimir Begletsov) teki pienen korjausliikkeen sopraanojen suuntaan. Tasapaino ja harmonia löytyi sillä pienellä sormien nostolla.

Laulajille esitys oli varmasti haastava. Se oli pyhitystä täynnä. On keskityttävä, pidettävä voima ja kaikki energia sisällä, varottava sen liiallista purkautumista. On luonnollisesti kohtia, joissa on päästettävä sisäinen energia valloilleen, mutta samassa on kyettävä palautumaan mietiskelyn tielle. Noin tunnin mittaisessa esityksessä laulajat ovat loppua kohden jo äärirajoilla. Kunnia heille. Eikä tuo alun keskittyneisyys välttämättä pysy koko aikaa yhtä vahvana. Mutten minä huomannut mitään varsinaista löystymistä, jännite kyllä vei alusta loppuun.

Nyt kuullussa versiossa oli 15 laulua. Kokonaisuudessaan siihen pitäisi kuulua 20 osaa. Kuoronjohtajalla on varmasti ollut esityksen supistamiseen omat syynsä. Siitä puuttuu mm. ensimmäinen ja viimeinen osa, mikä voisi johtua myös kirkollisista rajoituksista: ehkä ne eivät sovi konserttitilanteeseen. Saatan olla väärässä.  Joka tapauksessa konsertti kesti noin tunnin, mikä on kuoroesitykselle aivan riittävän pitkä aika. Pitemmissä esityksissä laulajien kestokyky voi joutua koetukselle.

Tässä ovat konsertissa esitetyt osat, jotka jätän nyt suomentamatta:

Bless the Lord, O My Soul / Благослови, душе моя, Господа
Glory to the Father and the Son / Слава отцу и Единородный
In Thy Kingdom Remember Us, O Lord / Во царствии Твоем
Come, Let Us Worship / Приидите, поклонимся
Lord, Save the Faithful and the Trisagion / Господи, спаси благочестивыя и Святый Боже
Cherubim Hymn / Иже Херувимы
The Creed / Верую
A Mercy of Peace / Милость мира
To Thee We Sing / Тебе поем
It Is Truly Meet / Достойно есть                                                                                         The Lord's Prayer / Отче наш
Praise the Lord from the Heavens / Хвалите Господа с небес
Blessed Is He and We Have Seen the True Light / Благословен грядый и Видехом свет истинный
May Our Mouths Be Filled with Thy Praise / Да исполнятся уста наша
Blessed Be the Name of the Lord / Буди имя Господне

Osien nimistä on eri versioita. Nämä löysin minulle ennen konserttia ojennetusta ohjelmasta.

En käsittele nyt osia erikseen, vaikka muutamaan kohtaan puutunkin. Totean, että esitys oli kokonaisuus eikä siirtymistä osasta toiseen aina edes huomannut. Välillä oli muutama hieman pitempi tauko, jossa kuoro sai vetää muutaman sekunnin henkeä. Se oli tietysti tarkkaan suunniteltu. Itse asiassa konsertin jälkeen lukemastani artikkelista selviää, että osat ovat eri lailla kytköksissä toisiinsa. Siksi siirtyminen osasta toiseen on määritelty Liturgian sisällön mukaan. Rakenteesta voin todeta sen, että se on jakautunut kahteen jaksoon, joista molemmat alkavat ja päättyvät B-duurissa.

Varsinaisia soolo-osia tässä esityksessä oli vain yksi. Se osuu osan To Thee We Sing / Тебе поем loppuun. Jos jotakin voi pitää esityksen kohokohtana, niin se on sellainen. Sopraanon nousee kuoron keskeltä raikkaana, kauneudessaan häkellyttävän puhtaana ja neitseellisenä. Oopperamaisesta hehkutuksesta se oli kaukana. Lähinnä mieleen nousi kansanlaulumainen tyyli. Soolo nosti aivan erityisen tunnelman muuten kovin syvissä vesissä virtaavaan tasaisuuteen. Minulle se oli konsertin suurin yksittäinen elämys.  Tämänkaltaisia elämyksiä voi konserteissa silloin tällöin kokea. Ja ylipäänsä tätä seuraavat osat olivat konsertin raikkainta antia.

Kansanlauluperinteen käyttö vahvistui tutustuttuani asiantuntijan kirjoitukseen. Säveltäjä on tuonut Liturgiaan elementtejä kansanmusiikista, mitä toki konsertin aikana aavistelinkin. J. Keldysh tuo esimerkin kansanlaulumaisuudesta osassa In Thy Kingdom Remember Us, O Lord / Во царствии Твоем, joka soi tässä konsertissa kolmantena lauluna. Laulussa kuuluva variointi mukailee itkuvirsiperinnettä. Sointuun ja rytmiin liittyvät muutokset luovat ilmaisuun värikkyyttä. Tämän olen lainannut Keldyshin artikkelista, minä olen sen kyennyt konsertin tunnelmassa korkeintaan aistimaan.

Samaisessa artikkelissa viitataan myös yllä mainittua To Thee We Sing / Тебе поем seuraavaan osaan It Is Truly Meet / Достойно есть. Siinä voi kuulla keväisten loitsujen intonaatiota neitosten ylistäessä Jumalanäitiä. Naisäänet soivat valoisan kevyinä miesäänten hennosti tukiessa. Melodiaalinen harmonia luo epätavallisen poeettisen ja puhtaan mielikuvan, jossa inspiraation lähteenä ovat saattaneet Keldyshin mukaan ennemminkin legendat ja kansantarinat kuin kanoniset ortodoksiset tekstit.

Sitten seuraavassa osassa pääsevät myös miesäänet osoittamaan voimansa. Naisten hennon ylistyksen jälkeen yleisö pääsee kuulemaan jykevämpää julistusta. Läpi esityksen kuoron kyky hyödyntää äänen dynamiikkaa on vaikuttava. Tarvittaessa kyetään ääntä voimistamaan ja tarvittaessa kuoron ääni vaimenee hetkessä jättäen kaiulle tilaa.

Samasta osasta (Praise the Lord from the Heavens / Хвалите Господа с небес) kertoo myös tutkija Keldysh.  Vaikka Liturgiaa on paljon arvosteltu, niin hänen mukaansa kritiikki on yksimielisesti kehunut Rahmaninovin ”koraalista instrumentointia”.  Sillä hän tarkoittaa säveltäjän kykyä varioida erilaisilla äänen väreillä ja sävyillä. Yllä mainitussa osassa laulajat jäljittelevät kirkonkellojen juhlavaa soittoa. Se kaikuu aluksi aivan kuin kaukana nousten vähitellen mahtipontisiin korkeuksiin täyttäen koko avaruuden.

Musiikki vie täysin mukanaan. Ajattelen, että jos noissa esityksen herkimmissä kohdissa olisi jonkun kännykkä ruvennut soimaan, olisi tunnelma ollut täysin pilalla. Onneksi kännykkä ei soinut. No, kerran se soi, aivan alkuvaiheessa, mutta se menee vielä alkuhälinän piikkiin. Tulihan jonkin verran vielä yleisöäkin ensimmäisen osan aikana paikalle.  Välillä tosiaan musiikin luoma tunnelma oli käsin kosketeltavaa. Kirkkotila, kuoron takana kultaisena loistava alttari ja runsaslukuiset ikonit olivat osaltaan syventämässä tunnelmaa.

Esitys loppuu yllättäen, kuin kesken. Kuten yllä kerroin, viimeinen osa oli jätetty tästä esityksestä pois. Olisikohan osa yleisöstä sitä jäänyt odottamaan? Nimittäin kun laulu loppuu jää kirkon massiiviseen tilaan hiljaisuus. Se kestää yllättävän pitkään. Kuoron johtaja jää liikkumattomaan tilaan, kuoro odottaa, kun kaiku vaimenee. Vielä senkin jälkeen yleisö aivan kuin olisi hiljentynyt rukoukseen. Viimein johtaja Begletsov nostaa päänsä ja yleisö purkaa kiitoksensa aplodein. On vuorossa kukitus.

Kovin kauaa ei aplodeja kuulla. Kuoro esittää ylimääräisenä Rahmaninovin Vigiliasta tutun Bogoroditse Devo, raduisja (Rejoice, Oh Virgin). Se on ihana kappale, joka sopi erinomaisesti loppuesitykseksi. Rauhallisen levollisena rukousta henkivä musiikki täytti Iisakin kirkon avaruuden. Nähtävästi tämä on kuoron rakkaimpia yksittäisiä kappaleita. Se esitettiin ylimääräisenä myös taannoisessa Verikirkon konsertissa.

On oikeastaan ihmeellistä, että täysin maallisesta perinteestä nouseva säveltäjä on pystynyt tekemään niin hengellisesti puhuttelevan kokonaisuuden. Ainakin säveltäjän serkku on erään lukemani artikkelin mukaan todennut, että hän ei ollut mitenkään uskonnollinen persoona.

…

Siirryn nyt konserttitilanteesta Liturgian luomiseen ja ensi-esitykseen, joka siis oli vuoden 1910 lopulla.

Mihejevan mukaan Rahmaninov oli jo nuoruudestaan lähtien kiinnostunut hengellisestä musiikista. Hänen suunnitelmissaan oli luoda täysi liturginen sykli, mutta suunnitelmat kariutuivat ensimmäisen sinfonian tylyn vastaanoton aiheuttaman henkisen romahduksen vuoksi. Tämän vuoksi Liturgiaa saatiin odottaa.

Liturgiassa säveltäjä ei vielä käytä eri muinaisvenäläisiä laulutyylejä (niin kuin Vigiliassa). Hän halusi luoda vapaan sävellyksen ilmaisten intuitiivisesti oman käsityksensä liturgiasta ja tuoden oman subjektiivisen käsityksensä teksteistä. Rahmaninoville ominainen lyyrisyys ja korkea estetismi ovat sävellyksessä näkyvissä, mutta se ei kuitenkaan riko liturgisen kokonaisuuden vaatimuksia ja yksinkertaisuutta. Näin sävellystä luonnehtii tutkija Mihejeva.

Seuraava kertomukseni Liturgian syntyajoilta perustuu Konstantin Nikitinin kirjoitukseen.

Liturgian ensiesitys oli Moskovassa marraskuun lopulla 1910. Sävellys valmistui saman vuoden heinäkuussa. Rahmaninov oli kypsytellyt sävellystä pitkään, mutta kun sitten viimein ryhtyi toimeen, se valmistui nopeasti.  Vaikka Rahmaninovilla oli kirkkomusiikista kokemusta vain opiskeluvuosilta (kuusiääninen motetti vuodelta 1893), käytännössä Liturgia kuitenkin avasi hänen urallaan uuden sivun.

Ensiesitystä odoteltiin hyvin uteliaana. Papistolta oli maallisen musiikin konsertit käytännössä kielletty, ja heitä tämä esitys kiinnosti erityisen paljon. Oli tietysti yksittäisiä pappeja, jotka kävivät salaa klassisen musiikin konserteissa, joten Rahmaninovkin oli tullut heille tutuksi. Suurimmalle osalle Rahmaninovin musiikin konsertti oli kuitenkin uusi kokemus. Rahmaninovin serkkutyttö kirjoittaa jännittäneensä esitystä paljon odottaneensa sitä kärsimättömänä. Häntä jännitti erityisesti se, miten Sergei, joka ei ollut lainkaan uskonnollinen henkilö, pystyi säveltämään sen laatuista musiikkia. Serkun mukaan sävellys otettiin kirkollisissa piireissä vastaan ristiriitaisin tuntein.

Liturgiasta oli joulukuussa toinen esitys. Sitten kuoro halusi sijoittaa joitakin yksittäisiä lauluja ohjelmistoonsa, mutta siitä jouduttiin vähitellen luopumaan. Syynä olivat sävellyksen saamat runsaat kielteiset lausunnot. Teoksen esittänyttä Sinodaalikuoroa kyllä kehuttiin, mutta sävellyksen katsottiin olevan kirkolliseen kaanoniin sopimaton.

Maaliskuussa vuonna 1911 Liturgia esitettiin viimein myös Pietarissa. Säveltäjä itse johti Mariinskin teatterin kuoroa. Esitys oli poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että se pidettiin keskellä päivää. Kirkkomusiikkia esitettiin tanssisalissa. Yleisön joukossa oli erityisen paljon kirkon väkeä. Aplodit olivat kirkon määräyksen mukaisesti kielletty. Lisäksi kuoronjohtaja ei esiintynyt tavanmukaisessa frakissa, vaan yleisesti hyväksyttyjen normien vastaisessa pitkässä mustassa takissa (ven. сюртук, engl. frock coat). Esitystä odotettiin jännittyneinä, minkä saattoi aistia salissa. ”Hiljaisuus toi tilaisuuteen juhlavuutta, kasvojen ilmeistä saattoi päätellä, että Rahmaninovin musiikki löysi tien yleisön sydämiin.” Näin on esitystä kuvannut konsertissa mukana ollut henkilö.

…

Voi siis todeta, että kirkko ja kirkolliset piirit suhtautuivat Rahmaninovin teokseen konservatiivisen torjuvasti. Heidän mielestään Liturgia ei vastannut ortodoksisen musiikin periaatteita ja normeja. Niin kuin joku kriitikko totesi, rukoileminen sitä kuunnellessa oli vaikeaa. Tietysti kritiikkiä tuli laajemminkin eri tahoilta.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Vigiliassa säveltäjä oli tehnyt jo tunnollisemmin pohjatyötä. Säveltäjä ei rakentanut sitä enää pelkän intuition varaan. Säveltäjä oli tarkemmin käyttänyt erilaisia laulutyylejä. Se saikin yksimielisen hyväksynnän.

Lainaan vielä Keldyshia. Tshaikovskin vastaava kuoroteos (Liturgy of St John Chrysostom, Op. 41) on mainittu Rahmaninovin Liturgian esikuvaksi. Keldyshin mukaan samankaltaisuuksia on kyllä löydettävissä, mutta toisaalta on kohtia, joissa Rahmaninov on tietoisesti välttämään Tshaikovskin ratkaisuja. Liturgian eeppisyydessä hän löytää Borodinin ja Musorgskin vaikutusta.

…

Toisaalta länsimainen Rahmaninovin musiikin ystävä kokee Rahmaninovin romanttisen musiikkiperinteen edustajana. Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

Keldysh nostaa esille samoja asioita pohtiessaan Rahmaninovin antia ortodoksiselle kirkkomusiikille. Hän arvostaa Liturgiassa oikeastaan samaa, mistä minä olen yllä kertonut olleeni konsertissa vaikuttunut.  Hänen mielestään erityisen onnistuneita ovat kontemplatiiviset (meditatiiviset, mietiskelevät) jaksot, joissa soi ”hiljainen arka rukous, herkkä liikutus tai sielun rauha ja levollisuus”.

Mitä romanttisuuteen tulee, niin Keldish luonnehtii Liturgiaan sisältyvää lyyrisyyttä. Se on ikään kuin jalostunutta. Henkilökohtaiset tunnekuohut ovat tasoittuneet, vaimenneet. Se on ”objektiivisempaa ja merkityksellisempää” kuin vokaali- ja pianomusiikin lyyrisessä tyylissä.

Konstantin Nikitin toteaa kirjoituksessaan, että meidän aikalaistemme on löydettävä Rahmaninovin Liturgia uudestaan, arvioitava sitä nykynäkökulmasta. Hänen mukaansa siinä on puutteita, mutta kuoroteoksena se on ollut tärkeä tienavaaja. Hän lainaa Humboldtia, joka arvioi Kolumbuksen merkitystä nykyajallemme: hänen suuruutensa ei ole siinä, että hän löysi Amerikan, vaan siinä että hän lähti matkalle.  Smolnan katedraalin kamarikuoron esitys Iisakin kirkossa on nimenomaan omalta osaltaan avaamassa Rahmaninovin teosta uudelleen. Kuoro johtajansa kera tuo siihen oman näkemyksensä ja tekee sitä tunnetuksi. Kuoro oli ilmiselvästi paneutunut esitykseen. Sen profiiliin kuuluvat tämänkaltaiset kuoroteokset ja se kokenee kutsumuksekseen esitellä nyky-yleisölle kuoroperinteen arvokkainta osaa.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröimään jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

SYRJÄYTYMISESTÄ

Kipeää tekee seurata sivusta, kun syrjäytymisprosessi etenee.

Mies, reilu kolmikymppinen, luonnollisesti perheetön, työtön, vuokra-asunnossa elää kittuuttaa, ei mikään ADHD eli hiljaisempaa sorttia, jos saman pöydän ääreen joutuisi, niin ei varmasti aloita keskustelua.

Tutustuimme viitisen vuotta sitten. En kerro tarkemmin, missä yhteyksissä, totean vain, että harrastuksiimme se liittyi, mikä ei ollut kapakka. Emme alussa paljon jutelleet. Siinäkin meni aikansa, että edes hänen nimensä sain selville. Sukunimen mukaan häntä kutsuin. Kirjastossakin hän näytti viihtyvän, niin kuin minäkin. Polkupyöristä hän tuntui tietävän paljon, tarkoitan parempia erikoispyöriä. Niistä hän minulle joskus tarinoi pitempään. Hiljainen oli mies, mutta kun puhumaan pääsi, niin sujuvasti ja kattavasti kertoi. Eräässä vaiheessa hän olikin vähillä rahoillaan hankkinut hienomman vaihdepyörän, joka sittemmin varastettiin. Oli hänellä tietoa myös varasjengien toiminnasta.

Hän tuntui viihtyvän yksikseen, muttei vetäytynyt syrjään. Porukassa hän kuului siihen näkymättömämpään siipeen: kuunteli muita, reagoi hymyllään, mutta harvemmin aukaisi itse suunsa.

Meidän kesken tuttavuutemme lähti pikkuhiljaa etenemään. Juttelimme hieman huumoria viljellen asioista, joista miehet tavallisesti keskenään juttelevat. Hän oli lähes puolet minua nuorempi, mutta ei se meidän välejämme haitannut. Olin tapaamisemme alkuvaiheessa työtön, mikä taisi meitä lähentää. Niihinkin asioihin juttu saattoi joskus lipsua. Kun sitten kerroin saaneeni työtä, hän jotenkin havahtui. Eli saattoi olla, että se jotenkin sysäsi häntäkin eteenpäin. Hänen taustoistaan en tiennyt juuri mitään, mutta arvelen hänellä olleen taustalla korkeintaan jokin ammattikoulututkinto.

Kerroin yllä, että meni aikansa, ennen kuin sain tietää hänen sukunimensä. Muut sen kertoivat, en mennyt kyselemään. Oli sitten tapaus, jolloin jonkin jutun yhteydessä hänelle kävi ilmi, että tiesin hänestä muutakin kuin pelkän pärstäkertoimen. Jonkinlaisen mielihyvän pilkahduksen se saattoi aiheuttaa. Aivan niin kuin olen ulkomailla itse ollut otettu, jos yhden tapaamisen jälkeen joku amerikkalainen saattoi tavatessamme kutsua minua nimeltä. Jotain sympatiaa välillämme oli, mutta itse asiassa olimme aivan eri maailmoista, jotta välimme olisivat kehittyneet kaveruudeksi. Kirjastossa viihdyimme molemmat, mutta hän siellä ajoittaisten lukutuokioiden ohessa ennemminkin pelasi tietokoneella joitain pelejään. On muistissa tapaus, joka sattui, kun hän oli päässyt vakituiseen työhön emmekä olleet tavanneet pitkään aikaan. Olin selailemassa klassisen musiikin hyllyjä ja hän yllätti minut takaapäin ja olisi silmä pilkekulmassa varmaan halunnut vaihdella kuulumisiani. Minulla oli joitain kvartettoja tai konserttoja kädessä. Hän alkoi niitä tuijotella kuin hiljaa udellen, millaista musiikkia kuuntelen. Muistan, että hieman häpeillen vetäisin ne häneltä piiloon. Ihmettelen itsekin tuota reaktiotani, mutta taisi olla niin, että osan persoonastani olin häneltä piilottanut. Taisi olla tuo hänelle jonkinlainen merkki, sillä eipä hän tuon jälkeen minua enää lähestynyt.

Menneisyydestään hän saattoi jossain yhteydessä vähän kertoa, mutta se on jäänyt unohduksiin. Sen muistan, kun sain tietää hänen entisestä tyttöystävästään. Se tuli puheeksi aivan muista yhteyksistä, kun asiamme sivusi tytön opiskelualaa. Hienoisin ylpeilyn elkein hän tytöstään kertoi, niin kuin miehen kuuluukin. Halusi kai hieman vihjaista, että oli hänellä ollut ainakin joskus menestystä naismarkkinoilla. Ja huomasin tuolloin hänen fiksuutensa. Hän pystyi aika tiiviisti kiteyttämään tuota vaihetta elämästään silloisessa kotipaikassaan.

Hän oli siis työtön ja asui yksin, mikä näkyi myös hänen ulkoisessa olemuksessaan. Hampaat oli jäänyt usein harjaamatta, tukka rehotti miten sattuu, pukeutuminen oli suttuista. Hän eli hyvin vaatimattomasti, se yllä mainitsemani polkupyörä oli tosiaan suurempia hankintoja. Ja kun se varastettiin, niin hän jäi jalkamieheksi, mikä vei varmasti palan hänen olemuksestaan. Kerran kesäaikaan – kun tuo pyörä hänellä oli vielä tallella - hän tuli vastaan pyörän sarvet ja tarakka täynnä tyhjiä tölkkejä. Hän oli ollut muistaakseni paikallisilla rock-festareilla niitä keräämässä. Hän tunnusti siinä vaiheessa, että rahasta oli tiukkaa ja yritti sillä lailla saada hieman tienestiä. Siinä vaiheessa tajusin, kuinka köyhä hän oli, sillä eihän niistä tölkeistä montaa kymmentä euroa tippunut.

Sitten hän sai uuden asunnon, keskustaa lähempää, mikä ilmi selvästi oli hänelle mieleen. Jonkin ajan kuluttua hän katosi. En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja kun sitten näin, niin tuskin tunsin. En itse asiassa ensi kerralla tuntenutkaan. Hän oli kuin uusi mies. Olemus oli siistimpi ja ryhdikkäämpi, oli tyylikkäät vaatteet ja hiukset leikattu muodin mukaan. Kävi sittemmin ilmi, että hän oli saanut töitä, aivan normaalia pikkuhommaa, johon ei vaativia ammattikursseja tarvita.

Kesti taas jonkin aikaa, kunnes lyhyeen jutusteluun avautui mahdollisuus. Hän kertoi uudesta työpaikastaan, jonka piti olla vakituinen. Olin innostunut ja kannustin häntä eteenpäin. Kesti vielä jonkin aikaa ja näin hänet tyttöystävän seurassa. Hän moikkasi ja heitti yllättäen jonkin huulen. Mieli oli siis korkealla. Minä olin vain tuolloin keskittynyt muihin asioihin. Olisi ollut kiva vaihtaa muutama sana. 

Hän oli siis ottanut härkää sarvista ja saanut elämälleen jonkinlaista suuntaa. Tuo suunta kyllä valitettavasti ennen pitkää kääntyi. Tytön näin jo aika pian toisen miehen seurassa. Ja hänet aloin nähdä yhä useammin lempipaikassaan kirjastossa, joko tietokonepelien kimpussa tai sitten lukemassa jotakin. Hän oli nähtävästi joutunut unelmatyöstään pihalle, palannut entisille raiteilleen. Se alkoi näkyä ulkonäössä. Kirjastossa hän jatkoi käyntejään. Tapaamisemme rajoittuivat moikkaamiseen, ensi alkuun oli jotain hymyn värettä, se sammui pian. Vähitellen jäi se nyökkäyskin. Tietokoneen ääressä hän näytti keskittyneeltä ja ajan myötä lukeminen muuttui kirjan ääressä torkkumiseksi.  

Hän alkoi vältellä ihmisiä, kulki pitkin nurkkia kuin haamu, ilmeettömänä ja tunteitta, katse suunnattuna jonnekin kaukaisuuteen. Yhden ainoan kerran näin hänen hymyilevän, mutta sellaisessa seurassa, josta päättelin, että entistä huonompaan oltiin menossa. Ja aivan viime aikoina minun oli yhä vaikeampi tunnistaa häntä siksi samaksi tyypiksi, jonka viitisen vuotta sitten kohtasin. Kirkassilmästä monotonisesti eteneväksi ihmisraunioksi.

Ja nyt viikonloppuna kuulin sitten tapauksesta, joka sai minut kirjoittamaan tämän juttuni. Se, joka asiasta kertoi, piti miestä hulluna ja kehotti pysymään miehestä erillään.  Hän oli raivoillut eräässä myymälässä. Kyse ei ollut pelkästä kiukusta tai turhaumasta, vaan tilanne oli koettu uhkaavaksi, ihmiset olivat pelänneet ja jopa poliisia oli harkittu paikalle. Hiljaiselta myötäilijältä se oli aika radikaali ele.

Tähän tässä syrjäytymisen tarinassa siis päästiin.  Hänestä on tullut kaikkien leimaama ja vieroksuma syrjäytynyt hörhö. Tarvitaan ihme, että hän siitä enää nousee. Seuraava vaihe on masennuslääkkeet ja psyykkiset hoidot, jos niihin enää valtakunnassamme liikenee varaa ja mahdollisuuksia.

…

Saatatte ihmetellä, miksi tämä asia minua vaivaa. Lienee syynä eräs oma elämän vaiheeni. Olen itse nuorena suorittanut siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa asusteli aikuisuuden kynnyksellä olevia, vaikeissa elämänympyröissä kasvaneita nuoria. Siitä lähtien tuo syrjäytymisen ongelma on minua mietityttänyt. Tuolloin niitä pohdiskeltiin ja sivusta seurattiin, miten moni joutui rikosten teille, mutta osa selvisi. Nuorelle miehelle se oli usein hankala paikka. Olisin vielä tuolloin halunnut auttaa, mutta oma voimattomuus siinä tuli esteeksi. Taitoni ja kärsivällisyyteni ei sille uralle olisi riittänyt. Myöhemmin tuo elämänkokemukseni on seurannut minua ja näkynytkin varmaan monissa erilaisissa elämäni vaiheissa, myös monissa erilaisissa työtehtävissäni. Myös tämäntapaisiin ihmiskontakteihin, kuin tässä jutussani on kyse, se on antanut minulle tiedostamattani erityisen lähestymistavan.

Jatkan vielä hänestä. Totta puhuen varsin etäällä me toisistamme olimme. Ei meissä ollut juuri muuta yhteistä, kuin nuo miehiset puheenaiheet. En toki vieroksunut häntä, vaikka saatoin joskus sellaisen eleen tehdäkin. Olen duunariperheestä lähtöisin ja tottunut olemaan luontevasti kaikkien kanssa. Ei minusta elitistiä saa tekemälläkään. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin eväitä tasavertaiselle tuttavuudelle ei ollut ja tilanteet luontevaan jutusteluun alkoivat loppua.  Väkinäiseltä se olisi tuntunut. Minun olisi pitänyt ottaa jonkinlainen terapeutin tai ainakin uteliaisuuden nälkäänsä tyydyttävän ”naapurin” rooli. Se falskius olisi kyllä paljastunut äkkiä. Ei olisi minusta ollut avun antajaksi, mutta omaa pätemisen tarvettani se olisi kyllä myötäillyt.

Kirjoitan hänestä menneessä aikamuodossa, mutta kyllä hän voi vaikka huomenna kävellä kadulla vastaani. Tuskin katseemme kuitenkaan kohtaavat.

Annan vielä ajatusteni inspiroitua. Tämän kaltaiset yksinäiset, syrjäytyvät ja syrjäytyneet miehet on jätetty yhteiskunnassamme huomiotta. Elitistien huomion ovat saaneet muualta tulleet maahanmuuttajat. Heihin riittää varjoa ja julkisesti vaaditaan kotoutumista ja työpaikkoja. Meidän omille syrjäytyneillemme ei tukea tai töitä tipu. Suomalainen yksinäinen mies on surkimus ja rasistiluuseri. Sille stereotypialle löytyy laajemminkin areenoita. Kansallisteatterissa menee parhaillaan täysille katsomoille Juha Hurmeen näytelmä Töppöhörö.  En ole sitä nähnyt enkä aio katsoakaan. Eräässä somen päivityksessä kirjoitetaan: ”Nyt kansallisteatteri on valjastettu suomalaisen syrjäytyneen miehen pilkkaamiseen…” Niinpä. Kyseessä on jonkinlainen komedia, nauretaan suomalaiselle miehelle, leimataan hänet yleisen mielipiteen edessä muukalaiskammoiseksi kommunikointikyvyttömäksi raukaksi. Elitistikatsojilla on hauskaa. Tämä saa kulttuuripiireissä kiitosta. Toisaalta on ihmisryhmiä, joiden pilkkaamisesta saa leimakirveen otsaan.

Olen itse lukenut viime aikoina erästä kirjaa, jonka myötä olen palannut omiin lukioajan vuosiini. Minulla oli suuria ongelmia kieleni ja puheeni kanssa. Tankkasin katkonaisesti, mielelläni olin muiden seurassa vaiti, koska pelkäsin naurua, pilkkaa ja torjuntaa ympärilläni. Jotain kuitenkin tapahtui. Siihen lienee vaikuttanut moni seikka, mutta suurimpana on kai ollut eräs pienimuotoinen romaani, jossa puhumaan oppinut änkyttäjä kertoo taistelustaan ulos varjojen maista. Pääsin itse vasta yliopistovuosina vaivastani eroon. Ehkä jotkut huomasivat vielä vuosia myöhemmin puheessani jotain kummaa, ja huomaavat vieläkin, sillä aika ajoin se saattaa muistuttaa itsestään. Ei se alitajunnastani ole hävinnyt. Mutta tuolloin varhaisina yliopistovuosinani tulin sen kanssa sinuiksi ja pääsin voitolle. Nyt jälkeenpäin ajatellen minulla on täytynyt olla todella vahva selviytymisen tarve. Pystyin tuolloin ammentamaan voimani ja rohkeuteni avuliaiden ihmisten, kirjallisuuden ja taiteen kautta. Oma tahto ja pyrkimys siinä oli tärkein seikka. En luovuttanut, koska tajusin, että silloin olisin jäänyt syrjään, hävinnyt pelin ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Halusin nähdä ja kokea elämää, päästä ahdistavasta kotipiiristäni pois.

Mistähän nykypäivän syrjäytynyt mies sen voimansa ammentaa?  

Palaan vielä juttuni päähenkilöön. Muistan, kun kerran juttelimme eräästä kaupunkimme ns. kylähullusta. Kyse oli tuolloin kirjastossa pyörineestä oudosta hiipparista, joka kävi kuuntelemassa siellä heavymusaa niin, että kuulokkeet raikuivat useiden metrien päähän. Hän tiesi kertoa, että kyseessä oli kuuden ällän ylioppilas, joka oli aloittanut yliopisto-opinnot jollain modernilla teknisellä alalla ja sitten romahtanut, nyt vain vaelteli parta ajamatta avojaloin juttelematta kenenkään kanssa missä lie asustellen. Ympäristö hänet ja hänenlaisensa torjui, demonisoi ja käänsi selkänsä. Tästä jutustelusta voi luoda yhteyden nykytilanteeseen, jossa näkymät hyvään elämään ovat hukassa. Sekin voi kelvata elämän malliksi.

Arviointia ja analyysia Venäjän poliittisesta ilmapiiristä ja tulevaisuuden uhista

Kirjoituksessani on tarkoitus mennä Venäjän nykynäkymistä tulevaisuuden uhkiin. Aion selvitellä kolmea tekstiä, joiden yhteen saattaminen ei kyllä suju aivan luontevasti. Teen sen kuitenkin, kun kerran olen ne sattunut lukemaan ja ovat mieleeni jääneet. Linja näyttää kyllä selvältä: alkaneesta vuodesta lähdetään eteenpäin ja katse on kirkassilmäisesti eteenpäin. Kurkistetaan myös poliittisiin klišeisiin, nehän käyvät hyvin kaupaksi. Ehkäpä tämä ajatuksia herättää pienestä epäjohdonmukaisuudesta huolimatta.

Venäjällä menee huonosti, minkä ruplan arvokin kertoo. Huonosti menee  Suomessakin mutta pysyttelen kuitenkin Venäjässä. Kurjuudessamme voimme roikkua euromme varassa näennäisen vahvoina. Venäjällä ruplan arvo tuo totuuden suoraan silmien eteen. Syksyllä 2014 sain yhdellä eurolla reilut 40 ruplaa, nyt arvo on hypähtänyt välillä jo 90:een. Tällä hetkellä ollaan tosin hieman sen alapuolella, mutta sitähän ei tiedä, mihin öljyn hinnan vaihtelu sen vie taas muutaman päivän kuluttua. Toki myös talouspakotteilla ja muilla maailman tapahtumilla on vaikutuksensa.

Hälytyskellojen soidessa presidentti Vladimir Putinin suosion kerrotaan edelleen olevan hyvin korkea, tosin analyyseissä on muustakin viitteitä havaittavissa. Kuluvana vuonna maassa järjestetään valtakunnalliset duuman eli Venäjän federaation parlamentin vaalit, joissa mitataan kansan kantaa. Tarkemmin sanoen vaalipäivä on 18. syyskuuta 2016: https://en.wikipedia.org/wiki/Russian_legislative_election,_2016. Tämän lisäksi myös alue- ja paikallistasolla on vaaleja, nähdäkseni ei kuitenkaan koko maassa. Vaaleissa joka tapauksessa mitataan valtaa yksiselitteisesti pitävän Yhtenäinen Venäjä –puolueen nykykannatus. Puolue voittanee vaalit, mutta pienetkin keikahdukset voivat kertoa paljon.

…

Primorjen aluepiiri, Vladivostok sen keskuksena

Ensimmäinen vastaani tullut kirjoitus on vain pieni Venäjän itäisintä kolkkaa koskeva sanomalehtiuutinen. Siinä mennään Vladivostokiin ja Primorjen aluepiiriin: http://www.eastrussia.ru/news/vladivostok-vpal-v-pessimizm-i-depressiyu-dkts/. Kaupungissa on tehty kyselytutkimus, jonka tarkoituksena on arvioida väestön mielialoja. Otsikko kertoo kyselyn tuloksen: ”Vladivostok on vajonnut pessimismiin ja depressioon.” Käytävän päässä ei näytä olevan valoa, mikä saattaa heijastua vaalien edellä mielenilmaisuina: kansa voi nousta kaduille osoittamaan mieltään niin kuin on käynyt aiemminkin vastaavissa tilanteissa.

Kyselyn tulos kertoo karua kieltään. Noin 60 prosenttia vastanneista katsoo, että pohjaa ei ole vielä nähty, odotukset talouden kehityksestä ovat matalalla, pahempaa pelätään olevan tulossa. Noin 20 prosenttia katsoo, että vaikeimpia aikoja eletään parhaillaan. Vain 13 prosenttia kyselyyn osallistuneista katsoo pahimman olevan jo takana, he näkevät siis jo valoa tunnelin päässä. Loput – noin 6 prosenttia – eivät osanneet vastata. Lopputulos on siis, että noin 80 prosenttia vastanneista näki tilanteen hyvin pessimistisenä ja lohduttomana. Viiteentoista vuoteen tilanne ei ole ollut noin masentava.

Lehtiuutisen mukaan nyt arvioidaan, että väestön mielialat ja matalat odotukset saattavat merkitä levottomuuksia ja katumielenosoituksia. Se voi näkyä suoraan siinä, että syksyllä edessä olevissa Primorjen aluepiirin ja Venäjän Duman vaaleissa valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kannatus voi laskea. Todettakoon, että vuoden 2011 vaaleissa sekä piiri- että valtakunnan tasolla äänimäärä jäi alle 34 prosentin. Ja silloinkin tilanne purkaantui mielenilmaisuina ja levottomuuksina. Nyt saman pelätään toistuvan.

Kansan mielialat lisäävät siis alueella sosiaalisia jännitteitä ja voivat mm. näkyä valtapuolueen kannatuksen laskuna. Tosin kyselyn tehneen Kauko-idän konsultointikeskuksen (The Far East Consulting Center) asiantuntijat toteavat, että Vladivostokissa tulokset ovat yleensä olleet muuhun maahan verrattuna keskimääräistä huonommat. 

Vladivostokin satama

…

Edellisessä Vladivostokin tilanneanalyysissa viitattiin konsultointikeskuksen ohella myös valtiollisen sosiologisen tutkimuslaitoksen VTsIOM:n (https://fi.wikipedia.org/wiki/VTsIOM) odotuksiin, vaikken sitä erikseeen maininnutkaan. Seuraavaksi esittelen tuosta tutkimuslaitoksesta aikoinaan eronneen riippumattomaksi julistautuneen ja sellaisena myös pidetyn ja varsinkin länsimaissa arvostetun Levada-keskuksen (http://www.levada.ru/eng/levada-center) johtajan Lev Kudkovin näkemyksiä. Kyseessä on haastattelu ja se on ilmestynyt alkuaan 11. tammikuuta Fontanka-sivustolla: http://www.fontanka.ru/2016/01/10/017/. Se löytyy myös Levada-keskuksen omilta sivuilta: http://www.levada.ru/2016/01/11/nas-zhdyot-ne-neostalinizm-a-koe-chto-drugoe/. Otsikko kuuluu: Meitä ei odota uusstalinismi vaan jokin muu. Se kertoo mielestäni jutusta paljon.  Pessimistisiä ovat näkymät. Haastattelu kertoo paljon maan ilmapiiristä, mutta varsinaista analyysia jäin hieman kaipaamaan.

Kudkov näkee maassa alemmuuskompleksia ja toisaalta patriotismin nousua. Presidentti Putiniin suhtaudutaan kaksijakoisesti. Hänen suosionsa oli alimmillaan ennen Sotšin olympiakisoja. Olympiakisat pysähdyttivät suosion laskun, ja Krimin liittyminen Venäjään nosti maahan patriotismin aallon ja presidentti Putinin kannatus lähti nousuun. Ennen sitä jopa 47 prosenttia väestöstä olisi halunnut nähdä presidenttinä jonkun toisen, mielellään eri poliittiseen leiriin kuuluvan henkilön. Nyt kansa näkee länsimaissa vihollisen ja on yhdistynyt presidentin ympärille. Lännen pelätään hajottavan maata, pääsevän käsiksi maan rikkauksiin, saavan vaikutusvaltaa maan talouselämässä ja kaiken kaikkiaan heikentävän maan asemaa. Kudkov näkee, että nuo asenteet on syötetty kansalaisiin ulkoa käsin.

Jutun alussa tiedustellaan Kudkovin mielipidettä vuoden 2015 tärkeimmästä tapahtumasta. Hän mainitsee kaksi: Syyrian sodan ja Boris Nemtsovin murhan. Syyrian sota merkitsee viholliskuvan muutosta ja kiristyspolitiikan jatkumista suhteessa Länteen. Yritetään rikkoa länsimaiden yhtenäisyys, jotta sitä kautta tunnustettaisiin Krimin niemimaa osaksi Venäjää. Sisäpolitiikassa se merkitsee ”panostamista traditionalismiin, sotilaallis-poliittiseen mobilisaatioon, lännenvastaista linjaa, antiliberaalia politiikkaa, kieltäytymistä välttämättömistä ja kauan kypsytellyistä institutionaalisista muutoksista autoritääris-korruptoitunutta hallintojärjestelmää vastaan”. Ja Kudkov mainitsee myös ”vainopolitiikan” suhteessa vallan kriitikkoja kohtaan. Nemtsovin murha kertoo Kudkovin mukaan siitä, että valtajärjestelmä ei kaihda minkäänlaisia toimia suhteessa oppositioon. Se eliminoi omat opponenttinsa, syyttäen heitä kansallisesta petoksesta tai leimaten heidät vastuuttomiksi.

Liberaalilta väestönosalta puuttuu Kudkovin mukaan yhtenäisyyttä. Sen mielipiteet ovat jakautuneita.

Kudkov on siis tulevaisuuden suhteen pessimisti. Mutta ei kuitenkaan aivan täysin. Lopussa toimittaja kysyy Kudkovilta, mitä mieltä tämä on siitä, että George Orwellin kirja 1984 on noussut TOP-10:een. Sen Kudkov näkee myönteisenä merkkinä. Kirja on saanut uusia lukijoita. Kun totalitarismi tuntuu palaavan, kansassa on myös heräämisen tuntemuksia. Orwellin teoksesta voi löytää Kudkovin mukaan paljon nykyaikaan liittyvää diagnoosia.

…

Kolmanneksi siirryn kaikkein pisimpään tekstiin, joka ei ole yhtä tuore kuin edelliset. Olen sen saanut eteeni tekstinä, mutta alkuaan kyseessä on erään laajemman tapahtuman yhteydessä ollut online-lähetys. Minulle tämä on ehdottomasti kiinnostavampi juttu kuin yllä mainittu Lev Kudkovin haastattelu.

Puhujana on politiikan tutkija Jekaterina Shulman (Екатерина Шульман). Keskustelua johtavat Aleksandr ja Svetlana Shmelev. Jutun otsikko on Ovatko uhat todellisia vai luuloteltuja: mistä meitä pelotellaan ja mitä oikeasti kannattaa pelätä? Se on kirjallisessa muodossa julkaistu 25.1.2015, mutta itse online-lähetys on järjestetty 7. kesäkuuta 2015, eli mistään kovin tuoreesta materiaalista ei ole kysymys (http://polit.ru/article/2015/10/25/dangers/).

Shulman aloittaa pitemmällä puheenvuorolla. Lopussa on yleisökysymyksiä. Pitäydyn jutussani Shulmanin varsinaisessa puheenvuorossa, lopun yleisökysymyksiä en nyt käsittele, koska teksti on muutenkin pitkä. Kerron sisällön tiivistäen. Suora käännös se ei ole. Osin olen kääntänyt suoraan Shulmanin ilmaukset, osin käytän selvyyden vuoksi omia sanavalintojani. Jos olen lisännyt jotain, laitan selvyyden vuoksi merkinnän PE (niitä taitaa olla vain pari). Halusin laittaa mukaan myös viittauksia Suomeen ja Suomessa käytävään keskusteluun. Jätin ne kuitenkin lopulta pois. Minulla on kyllä oma näkemykseni, mutta lukija tehköön päätelmänsä itse. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen ei Shulmanin esitystä voi kovin yksioikoisesti tulkita. Kyllä kannatusta puolesta ja vastaan tulisi poliittisen kentän eri puolilta.

 ...

Politiikan tutkija Jekaterina Shulman

Yhteenveto Shulmanin esityksestä:

Lyhytjännitteisemmälle lukijalle kerron Shulmanin ydinsanoman. Alussa Shulman käsittelee yhteiskunnan uhkia ja toteaa, että ne käyvät hyvin kaupaksi, paitsi mediassa myös valtionhallinnossa: uhan myötä valtion eri sektorit saavat läpi rahoitusvaateitaan. Shulman toivoo poliittiselta järjestelmältä, että vallan pyramidi säilyy. Päätöksenteko säilyy kansalla vallan eri tasoilla. Eli hän toivoo, että valtaa ei siirretä paikallistasolta keskusjohdolle. Hän toivoo vallan rakenteelta läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Se on paras keino ääriliikkeiden ja separatismin nousua vastaan. Lisäksi hän sulkee ehdottomasti pois sellaisen näkemyksen, että yhden valtion sisältä voitaisiin vaikuttaa toiseen valtioon muuta kuin korkeintaan yksittäisissä tapauksissa. Jos siltä joskus näyttää, että näin tehdään, se on samaa kuin aurinkoa nostettaisiin kammella, vaikka se on noussut itse. Myyräntyötä voidaan tehdä, mutta vallankumoukseen tarvitaan miehitys.

Ääriliikkeiden ja separatismin luomalle uhalle Shulmanilla on myös näkemyksensä. Tämänkaltaisilla liikkeillä on taipumus kärjistyä joutuessaan eristyksiin. Siksi ne pitäisi hänen mielestään saada mukaan poliittista päätöksentekoa. Kun niitä tukevat ihmiset pääsevät poliittiselle kentälle ja joutuvat sitä myöten yhteistyöhön muiden poliittisten voimien kanssa, ne joutuvat omia tavoitteitaan saavuttaakseen tyytymään kompromisseihin. Sen myötä liikkeet pehmenevät. Shulman ei näe niistä uhkaa yhteiskunnalle tai poliittiselle päätöksenteolle. Päinvastoin, yhteistyö yhdistää. Naapureille ei haluta käyttää väkivaltaa.

Paikallista itsehallintoa on kehitettävä. Mitä enemmän valtaa annetaan alueelle itselleen, sitä suurempi yhteys sillä on alueen taloudelliselle kehitykselle ja myönteinen kehitys ihmisten elintasolle.

Lisäksi separastisille liikkeille on mahdollisuuksien mukaan pystyttävä delegoimaan valtaoikeuksia, Läpinäkyvyyden lisääntyessä myös epäaidot uhat paljastuvat alkaen näyttää rujoilta.

Lopussa Jekaterina Shulman kääntää katseen Venäjän ja samalla koko maailmamme suurempiin ongelmiin, joiden rinnalla Ukrainan kriisi, NATOn lähentyminen tai jopa islamistisen valtion luominen näyttävät pieniltä. Kyse on sellaisista globaaleista ongelmista kuin energiapolitiikka ja kansan väestörakenne. Energian tuotannossa on jääty liikaa öljyn varaan. Väestörakenteen kehitys vaatii pikaisia toimia (kuten eläkekysymys). Ne eivät nykyisessä uhkakuvien rintamassa tunnu käyvän kaupaksi. Näin Shulman lopettaa oman esityksensä hieman pessimistisiin näkymiin, vaikka hän alkuun onkin luonut myös positiivisia ratkaisuja. Tämän jälkeen ohjelmassa on tilaa kysymyksille, joita ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta syvemmin käsitellä.

Tässä tuli Shulmanin sanoma tiivistettynä. Kerron vielä saman pitempänä versiona.

…

Jekaterina Shulman käsittelee esitelmässään poliittisella kentällä vallitsevia uhkakuvia ja pelkoja, joita on karkeasti sanoen kahdenlaisia. On niitä, jotka ovat joko julkisesti esillä, ja on niitä, jotka eivät ole esillä ja joihin ei kiinnitetä huomiota, mutta jotka kuitenkin vallitsevat keskellämme.

Shulman aloittaa aiheen tutulla toteamuksella, jonka mukaan huonot uutiset myyvät mediassa paremmin kuin hyvät. Sillä on yhteys ihmisen aivotoimintoihin, jotka reagoivat uhkaan hanakammin kuin esimerkiksi mielihyvään. Se on osa ihmisen henkiinjäämismekanismia ja liittyy ihmisen biologiseen olemukseen. Tiikeri saattaa piillä pensaikossa, minkä vuoksi on oltava varuillaan. Huonot uutiset kiinnostavat. Ja jos ne koetaan itsensä kannalta uhkaaviksi, ne on huonoista uutisista parasta lajia.

Tähän liittyy esityksen toinen keskeinen toteamus, joka liittyy valtion ja valtiokoneiston luonteeseen. Jokainen valtio yrittää aina ”kapitalisoida” uhan. Tällä Shulman tarkoittaa, että valtiokoneisto pyrkii tämän myötä laajentamaan valtaoikeuksiaan ja lisäämään alalle rahoitusta. Mikään ei myy niin hyvin kuin uhka, eikä pelkästään mediassa, vaan myös budjetissa. Rahoituskanavat aukeavat ja lisää voimavaroja käytetään taisteluun uhan poistamiseksi.

Shulman korostaa, että näin tekevät kaikki. Se kuuluu valtion perusluonteeseen. Hallintokoneisto vaatii uhkien myötä rahoituksen ja valtuuksiensa laajentamista. Yhteiskuntajärjestelmä voi toki tuoda omat rajoitteensa. On niitä, jolloin valtiolle ei ole luotu esteitä, ja toisia, joissa ”ruokahalua” hillitään.

Esimerkiksi syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen USA:n turvallisuuspalvelun valtuudet lisääntyivät ja toimintakenttä laajentui huomattavasti. Kun Beslanissa tapahtui terrori-isku (koulukaappaus:https://fi.wikipedia.org/wiki/Beslanin_koulukaappaus), niin Venäjällä peruttiin kuvernöörin vaalit ja sen myötä laajennettiin presidentin valtaoikeuksia. Hän sai mahdollisuuden nimetä alueellista johtoa, mihin aiemmin ei ollut mahdollisuuksia.

Ja uhkana on myös terrorismi, jota tarkastellaan ulkoisen ja sisäisen uhan yhdistelmänä.  Se on myös vallanpitäjien kannalta edullinen, koska sen myötä voidaan lisätä rahoitusta taisteluun jotakin sellaista vastaan, mitä ei ”aseettoman silmin” voi nähdä. Terrorismi mahdollistaa taistelun ei vain ulkoista vaan myös sisäistä vihollista vastaan, koska katsotaan, että terroristiverkostot ovat kansainvälisiä ja tunkeutuvat valtion alueelle ja synnyttävät myös sisäisiä pesäkkeitä.

Uhka on mennyt yhteiskunnassa hyvin kaupaksi, on sitä myyty sitten terrorismin, separatismin tai jonkin muun nimissä. Ne voivat toki olla oikeita uhkia tai sitten eivät ole. Pitää kuitenkin ymmärtää, että itse mekanismi on valtiolle eduksi, ja oman asemansa vahvistamiseen se sitä käyttääkin. Siksi kansalaisten huomio on suunnattava epäaitoihin uhkiin. Miten ne erottuvat aidoista? Eri kielikuvien ja poliittisen terminologian avulla voidaan vahvistaa noita epäaitoja uhkia. Niiden avulla myydään lääkkeitä olemattomiin sairauksiin.

Tämä ei tarkoita, että puheet uhista ovat satua, Shulman lisää toistamiseen. Ääriliikkeitä ja separatismia on olemassa. Hän haluaa kiinnittää huomion siihen, miten tuota uhkaa voi vastustaa ja vähentää muuten kuin pumppaamalla voimavaroja valtarakenteille ja armeijalle.

Sitten Shulman tuo esille asian, jossa valtiovallallakin on rajansa. Se ei pysty järjestämään ulkomailla vallankaappausta tai kansanliikettä. Vallankumousta ei voi ”ostaa” muualta. Jos vakavasti ottaen halutaan vaikuttaa maan päätöksentekoon, maa pitäisi miehittää (PE: myöhemmin käy ilmi, että Shulman viittaa tällä myös Ukrainan ja Venäjän suhteisiin).

Yksittäinen maa voi vaikuttaa toiseen valtioon. Kaikki valtion vaikuttavat toisiinsa taloudellisten suhteittensa kautta. Jotta olennaisesti vaikuttaisi, valtion pitää täyttää kaksi ehtoa: sen pitää olla naapuri sekä sen pitää olla taloudelliselta ja sotilaalliselta potentiaaliltaan suurempi ja tämän lisäksi huomattava kaupallinen ja taloudellinen yhteistyökumppani. Tällöin sillä on vaikutusvaltaa.

Shulman lisää, että totta kai yksittäinen valtio pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan vaikuttamaan toisen maan päätöksentekoon. Suurimmassa tapauksessa ponnistelut ovat kuitenkin ”auringon nostamista käsipelillä”. Joku tienaa sillä rahaa, mutta aurinko nousee kuitenkin itsekseen, jos on noustakseen. Kyse on objektiivisista seikoista. Hallinnossa tehdään päätökset sisältä käsin, ulkoa ei niihin voi viime kädessä vaikuttaa.

Shulman nostaa esille pari esimerkkiä historiasta. Ensimmäinen viittaa Englannin ja Espanjan suhteisiin, kun Englannissa epäiltiin Espanjan tekevän myyräntyötä katolisuuden puolesta. Toinen tapaus liittyy Ranskan vallankumoukseen 1790-luvulle. Kyse on ns. ” Pittin kullasta”. Ranskassa epäiltiin, että Englanti pyrkii vaikuttamaan Ranskan sisäisiin asioihin. Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 1789 nousi huhuja siitä, että Englanti käyttää huomattavasti varojaan luodakseen Ranskaan epäjärjestystä. Venäjänkielen taitoiset voivat lukea täältä: http://www.e-reading.club/chapter.php/63635/43/Chernyak_-_Pyat'_stoletiii_taiinoii_voiiny.html. Englannin pääministerinä toimi tuolloin William Pitt nuorempi (https://fi.wikipedia.org/wiki/William_Pitt_nuorempi).

Huhuja käytettiin tietysti propagandistisiin tarkoituksiin. Väitettiin, että Englanti sponsoroi vastavallankumouksellisia ympäri koko Vendeen departementin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vend%C3%A9en_kapinat). Ranskalaisten käsityksen mukaan sen vuoksi he siellä taistelivat, eivät siksi, että se oli jälkeen jäänyt maaseutualue, jossa vallankumouksen toteuttama maan uusjako ei miellyttänyt. Kaikki muka vain johtui siitä, että William Pitt nuorempi lähettää sinne rahaa.

Shulman lisää, että Ranskan vallankumouksesta on lähtöisin monia ”ideologisia klišeitä”. Muun muassa kansan vihollisen käsite on hänen mukaansa sieltä peräisin. Siellä myös alettiin säätää erilaisia säädöksiä, kuten asetus ”Epäilyttävistä”. Siis ne, jotka ilmaisevat liian suurta surua giljotiiniin joutuneiden vuoksi, ovat epäilyttäviä ja heidät pitää vangita. Se puolestaan, että upotettiin mereen ihmisiä täyteen ahdettu proomu, on puolestaan peräisin Lyonista ja tehtiin Joseph Fouchén määräyksestä (https://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Fouch%C3%A9).

PE(lisätty 27.1.2016): ”Kansan vihollisen” käsitettä on Venäjällä viime aikoina käyttänyt mm. Tšetšenian presidentti Ramzan Kadyrov leimaten sillä oppositiota.

Shulman toteaa jatkoksi, että englantilaisilla oli tarpeeksi omia huolia, jotta he olisivat ryhtyneet muun maan sponsoreiksi.

Tämän osion lopuksi Shulman toteaa, että ulkopuolelta ei voi synnyttää vallankumousta, mutta se ei tietenkään merkitse, etteikö olisi olemassa ihmisiä, jotka saavat muualta rahaa voidakseen tehdä myyräntyötä. Nuo ihmiset onnistuvat harvoin luomaan vakavaa uhkaa.

…

Tämän jälkeen siirrytään tutkimaan kahta Venäjälläkin ajankohtaista ilmiötä: ekstremismiä (ääriryhmiä) ja separatismia.

Ekstremismin kehittymiseen vaikuttaa Shulmanin mukaan se, että ihmiset ovat joutuneet eroon poliittisista vaikutuskanavista. Eristyksiin joutuessaan poliittisilla ryhmittymillä on taipumusta radikalisoitua. Se on yleinen sääntö, luonteenomaista kaikille ja kaikkialla. Se joka ei ole ollut ekstremisti eikä aio sellaiseksi tulla, eikä ole aikonut rikkoa lakia seuratakseen omaa agendaansa ja poliittisia tavoitteitaan, voi sellaiseksi tulla, jos hän joutuu erotetuksi laillisesta poliittisesta prosessista.

Suljetusta ryhmästä tulee väistämättä lahko, Ensin siitä eroavat ne, joita voisi kutsua hillityiksi. Jäljelle jää jonkinlainen ydin. Jos ei ole mahdollista ilmaista kantaansa tai puolustaa intressejä laillisesti ja kun maltillisempi puoli on jäänyt ryhmästä pois, ryhmään jääneistä ja uusista mukaan tulleista tulee ekstremistejä. Väistämättä päädytään ajatukseen, että ei lakia tarvitsekaan noudattaa. Laki ei heitä suojele ja vastaavasti he eivät ole velvollisia sitä noudattamaan. Näin saavat erilaiset laittomat aktit alkunsa.

Ekstremismi parannetaan keinolla, jota pedagogiikassa kutsutaan inkluusioksi. Ihmiset vedetään mukaan poliittiseen järjestelmään ja päätöksen tekoon. Hyvä lääke sitä vastaan on vaalijärjestelmä. Ja tähän kuuluvat vaalit, joita tapahtuu vallan eri tasoilla ja mahdollisimman usein.

Vaalit on valtava pölynimuri, joka imaisee mukaansa kaikki poliittisesti aktiiviset kansalaiset tarjoten heille tavalla tai toisella osallistumismahdollisuuksia. He voivat joko suoraan olla ehdolla tai tukea jonkun ehdokkuutta vaikka vaalityöhön osallistumalla.

Ihmisille on siis luotava mahdollisuus osoittaa omaa yhteiskunnallista aktiivisuuttaan laillisin keinoin. Heidän ei tällöin tarvitse mennä nurkkaan kehittämään pommia etsien siihen teko-ohjeita internetistä, Shulman lisää. Tämä on kuitenkin hänen mukaansa vasta ensimmäinen vaihe.

Toinen vaihe on se, kun ihminen valitaan osaksi poliittista järjestelmää. ja hän alkaa toimia sen sääntöjen mukaan. Meillä usein puhutaan, että vallassa ollessaan vasemmisto oikeistolaistuu ja oikeisto vasemmistolaistuu. Me olemme taipuvaisia ymmärtämään sen siten, että päästyään osaksi valtamekanismia, ihminen muuttuu kyynisemmäksi ja alkaa toimia vakaumustaan vastaan. Tosiasiassa siitä ei ole kyse. Politiikkaan mennessään ihmiset vain ovat pakotettuja kompromisseihin. ”Vähemmän romanttisesti ilmaistuna” he joutuvat käymään kauppaa samanlaisten ihmisten kanssa kuin hän. Se toimii radikalisoimista vastaan. Jos jollakulla on taipumuksia äärimmäisiin tekoihin, hän joutuu ne unohtamaan ”käydessään kauppaa” ja tinkimään muiden osakkaiden kanssa.

Nyt Shulman palaa kysymykseen uhasta. Avoimien vaalien myötä hän ei näe ääriliikkeissä enää uhkaa. Ei tarvitse enää pelätä niitä radikaaleja, jotka lähtevät vaaleihin, vaan niitä, jotka eivät voi lähteä vaaleihin. Heitä me emme tunne, he istuvat nurkissaan eivätkä osallistu mihinkään avoimeen polemiikkiin. Ääriliikkeiden vaara on nimenomaan tässä. Ja lääke siihen on inkluusio – avoin poliittinen järjestelmä.

Mitä separatismiin tulee, niin sekin voi johtaa helposti joukkoväkivaltaan. Millä tavalla esimerkiksi etnisesti moninainen ja moniuskontoinen maa säilyy yhtenäisenä ja miten siinä saadaan sopu säilymään?

Paras ennaltaehkäisevä keino on oikein rakennettu vallan pyramidi, toisin sanoen hallinnollisten ja taloudellisten valtaoikeuksien jako. Mitä paremmin maassa on kehitetty paikallisen itsehallinnon järjestelmä, sitä enemmän valtaa ja päätöksentekoa on annettu alueille, sitä suorempi yhteys sillä alueen taloudelliseen kehitykseen ja ihmisten elintasoon. Sitä vähemmän alueella on maaperää separatistisille suuntauksille.

Seuraavaksi Shulman perustelee sitä, miksi noiden alueiden kannattaa olla osana isoa valtiota. Tässä yhteydessä ainakin itse EU-kriittisenä joudun nielemään ajatukset hieman nikotellen. Kaikki hänen mukaansa ymmärtävät enemmän tai vähemmän sen, että on edullisempaa olla osana isoa valtiota, kuin erillään pienenä valtiona. Silloin saa suojelua, enemmän mahdollisuuksia ja resursseja, joihin voi tukeutua. Separatismin houkutus nousee siitä, kun syntyy ajatus, että me annamme keskusvallalle enemmän kuin saamme (PE: se mikä on syynä Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin Espanjasta), ja toiseksi meidät sidotaan vastenmielisiin sääntöihin. Tällaisella maaperällä separatistiset suuntaukset pääsevät rehottamaan.

Shulman viittaa myös viimeisiin kunnallishallinnon uudistuksiin kaupunginjohtajan vaalin perumisesta. Tämän kaltaiset muutokset ovat vaarallisia. Sellainen järjestelmä, joka kääntää vallan ja myös resurssit pyramidin huipulle, ei ole vakaa.

,,,,

Jäitä hattuun!

Nykyongelmia katsoessaan Shulman haluaisi kehotta olemaan kiihtymättä ja huudahtaa ”Jäitä hattuun!”. Hän katsoo Venäjää pitemmälle tulevaisuuteen. Yhteiskunnan on kyettävä uusiutumaan ja kohtaamaan maapallon globaalit ongelmat, jotka liittyvät energiaan ja väestön rakenteeseen.

On monia sellaisia ongelmia, jotka eivät suuressa mitassa ole todellisia ongelmia. Esimerkiksi islamilainen valtio tai Ukrainan kriisi eivät kuitenkaan ole niin suuria kysymyksiä, vaikka käyvätkin nykyisin hyvin kaupaksi. On kaksi maailmanlaajuista ongelmaa, joihin on löydyttävä ratkaisu: energiatalous ja demografinen eli väestökehitys.

Hiilivetylähteet ehtyvät, energialähteitä on monipuolistettava. Venäjällä taloutta pyöritetään vanhentuneella menetelmällä. On jähmehdytty vanhaan: maasta kaivetaan jotakin ja myydään. Vähitellen hiilivetyjen kultainen vuosisata on kulkemassa kohti loppuaan, maailman talous siirtyy muihin lähteisiin. Öljyn varaan ei voi rakentaa. Maakaasu, biopolttoaineet ja tuulivoima, mikään niistä ei itsessään ole vaihtoehto, tai uhka öljylle, mutta yhteisvaikutus voi olla merkittävä. Tarvitaan siis monipuolistumista.

Toinen ongelma liittyy väestöön. Väestörakenne on jo muuttunut ja muuttuu edelleen. Ikääntyneen väestöryhmän osuus tulee kasvamaan. Väestöntutkijat ja sosiologit ovat ennustaneet, että vuosisadan puolivälissä työtätekevän väestön ja huollettavan väestönosan kesken suhde tulee olemaan yhden suhde yhteen.

Tämä on otettava taloutta kehitettäessä huomioon. Jos ei tehdä mitään, katastrofi voi olla edessä. Eläkejärjestelmää on uudistettava. On kyettävä jollain villillä tavalla nostamaan omaa työn tuottavuutta.  Venäjän väestö ei ole kovin laadukasta. Se on vanhaa, sairastelevaa, työskentelee huonosti ja vähän. Ketään ei siitä toki saa erityisesti moittia, mutta verrattaessa muihin maihin työn tuottavuus on Venäjällä matala ja sairauspoissaolot korkeita.

Köyhtyminen ja työvoiman niukentuminen ovat kaksi odotettavissa olevaa kehityssuuntaa. Ne on osattava kohdata ja jotain on tehtävä, koska – niin kuin Shulman toteaa – ”meillä on vielä elämänaikaa jäljellä”. Hän lisää, että millään iskulauseilla ja julisteilla tyyliin ”NATO pois rajaltamme!” tai ”Obama, poista sanktiot!” ei tämän ongelman ratkaisemisessa ole apua.  Oranssit vallankumoukset, pommittajien harhalennot, sotateollisen kompleksin budjetit ja armeijan lisämäärärahat unohtuvat. Tulevat uudet haasteet, todelliset ongelmat. Nyt nämä uhat eivät ole mitään glamouria ja menevät siksi huonosti kaupaksi. Kun kuluu kymmenen tai kaksi kymmentä tai ehkä jopa kolmekymmentä vuotta, niin silloin on katsottava todellisuutta silmiin. 

TILAA TERRORISMILLE. Katse keisari Aleksanterin viimeisiin vuosiin Juri Trifonovin romaanin valossa.

Tsaari Aleksanteri II ja salamurhaaja. Tämäkin yritys jostain kummasta syystä epäonnistui.

Matkaan kirjoituksessani 1800-luvun lopun Venäjälle. Itselläni tätä valmistellessani on oikeastaan ollut koko ajan mielessäni oma yhteiskuntamme tila. Asiat tuntuvat olevan sekaisin eikä ainakaan sellaisia ratkaisuja näy edessäpäin, joiden avulla kansakuntamme voisi säilyä yhtenäisenä. Tätä kautta ei toki turvaa saa mutta vertailukohdat eivät ole pahitteeksi.

Juri Trifonovin romaani ”Malttamattomuus” (Neterpenije - Нетерпение) ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1973. Se alkaa näin:

”Seitsemänkymmentäluvun loppua kohti tultaessa alkoi näyttää ilmeiseltä, että Venäjä oli sairas. Kiisteltiin vain siitä, mistä sairaudesta on kyse ja miten sitä voisi hoitaa?”

Alku on kaksimielinen siinä mielessä, että romaani käsittelee 1870-luvun loppua, mutta hienovaraisia viitteitä on myös Trifonovin omaan aikaan. Kirja on tutkielma 1870-luvun narodnikeista (”kansan ystävät”), jotka haluavat uudistaa aikansa yhteiskuntaa ja valitsevat ratkaisukeinokseen terrorismin. Malttia ei riitä hitaaseen kehitykseen, halutaan kaikki ja uskotaan ratkaisun olevan väkivallan käytössä. Edessä siintää oikeudenmukaisen yhteiskunnan ihanne, jonka yhdessä versiossa sittemmin kirjailija Trifonov eli.

Neuvostovalta sai myöhemmin voimavarojansa myös tästä liikkeestä, vaikkei suoranainen jatke sille olekaan. Trifonovin isä oli kommunismin puolesta sisällissodassa taistellut bolševikki, hän itse syntyi vuonna 1925, jolloin noita narodnikkeja vielä oli elossa. Joten hänelle side noihin aikoihin on ilmeinen. Trifonovin tarkoituksena on vetää pitkiä linjoja maan historiaan, auttaa löytämään kansakunnalle historiallista muistia. Saman teeman liittyy myös muita teoksia.

Trifonovin tunnetuin teos on kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Talo rantakadulla, joka on suomennettu. Se kertoo erään Moskovan keskustassa sijaitsevan puolueen virkailijoiden asuttaman talon elämästä 30-luvun lopulla. Talossa asui puoluevirkailijoita ja vainojen aikaan sen asukkaita alkoi yllättäen kadota. Se liittyy myös Trifonovin omaan elämään, koska hän asui siinä talossa pikkupoikana ja hänen isänsä ja äitinsäkin sieltä joskus haettiin. Ja poika jäi mummonsa hoiviin.

Romaanin teemana on pelko. Siinä mielessä se on sopiva jatke ”Malttamattomuudelle”, koska tästä avautuu myös tuo pelon teema. Talossa rantakadulla se sitten varsinaisesti puhkeaa. Näin kirjailija luo pitkää linjaa yhteiskuntaansa, jolta muisti oli tukahtunut.

Vaikka Talo rantakadulla on kirjailijan tunnetuin teos, niin kirjailija itse piti tärkeimpänä teoksenaan tuota ”Malttamattomuutta”. Se oli yksi syy, miksi ylipäänsä siihen tartuin. Sen kautta aion nyt avata keisari Aleksanteri II:n aikaa, joka päättyy häntä vastaan suunnattuun pommi-iskuun maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1881.  Aleksanterin noustua valtaistuimelle maasta poistettiin maaorjuus. Sen kautta alettiin ottaa askelia uudistuksiin. Tukahduttavan Nikolain kauden jälkeen oltiin valmiita laajoille yhteiskunnallisille reformeille ja mielipiteen vapaudelle. Suomikin eli tuolloin tuossa hengessä mukana. Liberaali maailma odotti paljon, mutta pettyi ja riitaantui myös keskenään. Uudistuksia valmisteltiin, mutta tulosta syntyi hitaasti. Aleksanteri oli jo valmistuttanut uuden perustuslain, jonka eteenpäinmeno tyrehtyi tuohon attentaattiin.

Malttamattomuudessaan tuo liberaali väestönosa oli jopa valmis hyväksymään terrorin. Harva toki avointa väkivaltaa julisti, mutta hiljaa vaikenemalla monet sen kuitenkin hyväksyivät. Yhdistihän myös terroria käyttävä kansanliike Venäjää läntiseen Eurooppaan ja siellä tapahtuvaan valistuksen ajan muutokseen. Vapaamielisyyden hegemoniassa elettiin, mutta sairaudelle ei löytynyt ratkaisua.

Eräs tuon ajan hahmo oli Fjodor Dostojevski. Häneen viittaa myös Juri Trifonov kirjoittaessaan ”suuresta kirjailijasta” romaaninsa alussa:

” Mutta mitä sitten tapahtui? Kaikki näytti menevän tavallista latuaan: kaupungit kasvoivat, kaikkialle levisi villinä rautateitä, liikemiehet lapioivat voittojaan, talonpojat lakkoilivat, tilanomistajat joivat teetä verannoilla, kirjailijat julkaisivat romaanejaan, mutta yhtä kaikki tässä maassa oli tekeillä jotain outoa, jokin paise oli siihen iskenyt. Koko Venäjää riudutti pettymys. Oltiin pettyneitä uudistuksiin, Balkanin sotaan, valta oli pettynyt omaan voimaansa, kansanystävät olivat pettyneitä kansaan. Ilmestyi paljon elämään kyllästyneitä ihmisiä. ”Venäjän maa oli ikään kuin menettänyt voimansa pitää ihmisiä otteessaan!”, puhui katkerana kirjailija, mikä oli paha enne.”

Tuo Dostojevskin lausahdus on poimittu hänen Kirjailijan päiväkirjastaan. Pahalla enteellä Trifonov tarkoittaa hieman ironisesti Dostojevskin käyttämää pahan ja paheellisuuden symbolia, tarantula-hämähäkkiä (piccola bestia), joka oli luikerrellut Eurooppaan ja sitä myötä myös Venäjälle.

KUN VERA ZASULITš HALUSI KOSTAA

Aloitetaan matka Vera Zasulitšin tapauksesta, joka kärjistyi vuoden 1788 alussa. Lainaan ensin erästä historiakirjaa, jossa kyllä tiivistetään tapaus muutamalle riville, mutta samalla tullaan vääristäneeksi todellisuutta. Tuo Zemlja i volja  (”Maa ja tahto”) oli narodnikkien 70-luvun puolivälissä perustama uudistuksia ajava puolue, joka sittemmin vuonna 79 hajosi ja kahteen osaan. Niistä toinen Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”) ajoi suoraa terroria.

Venäjän historia (toim. Heikki Kirkinen, Otava 2000) kirjoittaa tapauksesta näin:

”Kun Pietarin sotilaskuvernööri kenraali Trepov oli määrännyt erään poliittisen vangin ruoskittavaksi ja tämä kuoli, yritti Vera Zasulitš –niminen vallankumouksellinen ampua hänet. Zemlja i volja –järjestö ei kuitenkaan ollut teon takana, sillä sen toimintalinjana oli edelleen propaganda. Kun valamiehistö vapauti Zasulitšin, siirrettiin poliittiset oikeudenkäynnit erityistuomioistuimiin.”

Katkelmassa on virhe. Tuo poliittinen vanki sai 25 ruoskaniskua eikä hän siihen toki kuollut. Tuota tapausta on historian saatossa haluttu suurennella ja tarttuu näköjään mukaan aina uusiin historiankirjoihin. Tämä kertonee omalla pienellä tavallaan historiankirjoituksen harhoista. Virheen löysin myös wikipedian artikkelista, siitä hieman tuonnempana.  

Murhayritys tapahtui tammikuussa 1878, mutta tarina alkoi jo edellisenä kesänä, 13. heinäkuuta. Kaupunginjohtaja (”gradonatšalnik”) – tai ehkä parempi nimitys on tuo yllä käytetty sotilaskuvernööri, koska henkilöllä oli kuvernöörin oikeudet – teki jostain syystä käynnin kaupungin tutkintavankilaan. Siellä hän hämmentyi, kun poliittiset vangit kulkivat pihalla vapaana ja seurustelivat keskenään, vaikka ohjesääntöjen mukaan se oli kiellettyä. Trepov kiinnitti huomiota kolmen vangin ryhmään, jossa oli mukana myös Arhip Bogoljubov (oikea sukunimi oli Emeljanov). Suuren herran saapuessa miehet kyllä ottivat lakkinsa päästä, niin kuin tapana on. Mutta kun Trepov nosti hälyn, Bogoljubov huudahti hänelle jotain vastaan. Tällöin lakki oli päässä. Kiukkuisuuteen taipuvaisella Trepovilla oli huono päivänsä, hän kiivastui miehen huudahduksen johdosta silmittömästi ja kehotti miestä ottamaan lakkinsa päästä. Mies ei totellut, jolloin Trepov – tässä todistajainnäkemykset vaihtelevat – ehkä huitaisi kädellään lakin päästä. Joissakin kertomuksissa se muuttui iskuksi.  Sitten hän määräsi Bogoljuboville ruoskaniskuja, mistä lopulta kehkeytyi koko surullisesti aikanaan päättyvä prosessi.

Trepov oli pitkän sotilasuran läpikäynyt mies, luonut maineensa keisari Nikolain uskollisena sotilaana nousten sen myötä uransa huipulle. Hän lienee antanut määräyksensä kiivastuksissaan vaistonvaraisesti, sillä tuollaiset rangaistukset olivat hänen nuoruudessaan sotilasuralla olleet normaalia arkea. Nyt hän ei tajunnut, että maassa oli fyysisistä rangaistuksista luovuttu. Niistä oli tehty laitonta ja Trepov siis rikkoi lakia.

Yhtä kaikki, vahvistus rangaistukseen tuli vasta myöhemmin. Sen sijaan tuolla vankilan pihalla Trepovin kiivastelu nosti pystyyn vankilakapinan, joka kyllä sekin laantui pian.

Kaikki olisi mennyt hienosti, jos Trepov olisi unohtanut koko asian ja luopunut rangaistuksesta. Oma kunniantunto ei sitä kuitenkaan sallinut. Hän tajusi heti oman ylilyöntinsä. Hän jopa toivoi, että ylempää juridiselta taholta olisi tullut kielto. Mutta kun sitten itse oikeusministeri intoutui tukemaan tuota rangaistusta, ei paluuta ollut. Ruoskaniskujen määräksi tuli 25. Se oli kovin vähän, jos verrataan Trepovin nuoruuden aikoihin sotilasvaruskunnissa. Trepoville tuollainen määrä oli lähinnä isällistä ojentamista. Keisari Nikolain aikaisille sotilaille saatettiin antaa 200 iskua, joskus oli joku sotilas saanut väärin ommellusta napista 500 iskua. Mutta nyt ajat olivat muuttuneet. Trepov sisäisti sen liian myöhään.

Kerrotaan vielä hieman Arhip Bogoljubovista. Hänet oli vangittu joulukuussa 1876 Kazanin tuomiokirkon edessä tapahtuneen rauhanomaisen mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kyllä tottunut virkavallan voiman käyttöön, koska tuolloin pidätettäessä hän oli joutunut kokemaan kovia. Trepovin vierailun aikaan hän oli jo saanut 15 vuoden pakkotyötuomion. Tuomiosta oli valitettu ja hän odotti tutkintavankilassa tuomion täytäntöönpanoa. Raipaniskuihin hän ei kuollut vaan muutaman vuoden kuluttua ihan muiden syiden johdosta.

Sitten tuo tapaus unohtui. Julkisuuteen se ei varsinaisesti noussut, ja jos nousikin niin korkeintaan hetkeksi. Kunnes sitten puolen vuoden kuluttua Trepovin virkapaikassa tapahtui tuo murhayritys.

Vera Zasulitš pyrki Trepovin vastaanotolle Ekaterina Kozlovan nimellä. Nimi oli valittu huolella. Sen piti herättää miellyttäviä mielikuvia. Hän ajatteli naisen pyytävän jotain avustusta. Ja tietysti Trepov otti hänet vastaan. Yleisesti tiedettiin Trepovin olevan perso nuorille kauniille ja köyhille naisille, joiden edessä hän saattoi esiintyä pelastajana.

Vera Zasulitsh ampuu Trepovia. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Hän ampui kylkeen, luultavasti myöhästyi hermostuksissaan hieman. Siksi hän ei osunut sydämeen. Mutta Trepoville se ei ollut helpotus. Luotia ei koskaan saatu ruumiista pois. Se laskeutui sieltä hiljalleen alaspäin aiheuttaen koko loppuelämäksi kauheita tuskia. Kun Zasulitš aikanaan oikeudessa vapautettiin, Trepov irtisanoutui virastaan ja muutti kaupungista pois. Hän kuoli vuonna 1889 kärsien koko loppuelämänsä kovia tuskia.

…

Mennään tutkintaan. Tuntui jo silloin oudolta, että jutussa päädyttiin normaaliin oikeudenistuntoon, jossa valamiehistöä ratkaisi asian, vaikka kyseessä oli selkeä terrori-isku. Asiassa on epäilty palaneen käryä. Fjodor Trepov ei vanhakantaisuutensa ja luonteensa vuoksi ollut suosittu henkilö. Nousee epäilyjä, että häntä haluttiin vähintäänkin näpäyttää. Ja tämän asian noustessa pinnalle, jopa hänelle uskolliset piirit kääntyivät häntä vastaan.

Kun murhayritys tapahtui, myös tsaari kävi tapaamassa haavoittunutta Trepovia. Tämän kerrotaan todenneen keisarille kyynisesti jotenkin siihen tyyliin, että luoti oli tarkoitettu hänelle. Enää hän ei Trepovia tavannut, suhde kylmeni. On epäilty, että tuo lausuma osoitti röyhkeyttä keisaria kohtaan ja että Trepovia haluttiin siksi nöyryyttää järjestämällä tavallinen oikeudenkäynti, jossa siis päätös luotetaan valamiehistölle.

On vaikea olla varma tuon tapauksen todenperäisyydestä, koska se esiintyy vain oikeuden istunnon tuomarin Anatoli Konin muistelmissa, mutta yhtä kaikki päätös normaalista oikeudenkäynnistä on täytynyt tehdä valtakunnan korkeimmalla tasolla. Toki keisarin hovissa oli omat liberaalit voimansa, joista luonnollisesti keskeisin henkilö oli keisarin veli amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Mutta hänen vaikutuksestaan on vaikea sanoa mitään.

Nyt joka tapauksessa tutkinnassa noudatettiin suoranaista leväperäisyyttä. On aiheellista kysyä, miksi niin tehtiin. Yleensä tutkitaan terrori-iskuihin osallistuneiden kaikki yhteydet. Nyt jätettiin tarkemmin tutkimatta, mm. se kuka hankki Vera Zasulitšille revolverin. Kauppiasta kyllä kuulusteltiin, mutta ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi jäljittää ostajaa. Haluttiin ehdoin tahdoin luoda mielikuva, että Zasulitš toimi yksin. että hän – niin kuin hän oikeudelle kertoi - halusi vain kostaa Bogoljubovin kokeman nöyryytyksen ja vääryyden. Vältettiin tutkimasta mahdollisuutta, että kyseessä olisi ollut salaliitto, johon olisi ollut kytköksissä useampikin henkilö.

Toisaalta Vera Zasulitšin kerrotaan olleen koko tutkinnan ajan hyvin määrätietoinen. Hän oli käyttäytynyt hyvin tyynesti, kuin itse rauhallisuus. Hän oli vain kertonut halunneensa kostaa Bogoljubovin kokeman vääryyden ja todennut toimineensa yksin. Tosiasiassa hänellä ei ollut mitään suhdetta Bogoljuboviin. He eivät olleet nähtävästi koskaan tavanneet. Kun rangaistus julistettiin, hän ei siitäkään hätkähtänyt. Aivan kuin kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan.

Ei kuitenkaan odotettu, että valamiehistö päätyisi vapauttamaan syytetyn, toivottiin vain pientä rangaistusta. Täydellinen vapauttaminen kovin epämääräiseltä syyltä tuntuvan koston nojalla tuntui epärealistiselta.

Päätöksestä kiitettiin puolustusasianajajaa. Tässä yhteydessä wikipediassa on virhe. Se väittää puolustusasianajaksi liberaalia juristia Anatoli Konia. Hän oli kuitenkin oikeuden puheenjohtaja, jolla toki oli oma tärkeä roolinsa siinä, että hän aivan oikein evästi valamiehistöä tekemään päätöksensä itsenäisesti ja selkeytti kysymyksillään sen tehtävää. Syytetyn puolustusasianajajana toimi Pjotr Aleksandrov, joka piti syytetyn puolesta loistavan puheen. Valamiehistö päätyi sitten vapauttamaan syytetyn ja kyllä siinä wikipedian tieto on oikeassa, että päätöksen vaikutti puolustusasianajajan toiminnan ohella myös syytetyn ”naiivi vilpittömyys ja viehätysvoima”.

Oikeuden päätös oli aikansa sensaatio. Oikeussalin ulkopuolella odottanut valtaisa väkijoukko otti vapautetun naisen hurraten vastaan. Sotilaskuvernööri Trepov joutui naurun ja pilkan kohteeksi. Liberaali maailma oli voittanut vanhan valtaperinteen.

Kuva Vera Zasulitshin oikeusistunnosta maaliskuulta 1878

Zasulitšin vapautuminen johti sitten julkiseen kohuun, joka myöhemmin levisi jopa ulkomaille. Terrori-iskut saivat lisää pontta ympäri maailman. Zasulitš pyrki nopeasti ulkomaille, jottei häntä vangittaisi uudelleen. Päätös vangitsemisesta ja uudesta oikeudenkäynnistä tuli, mutta liian myöhään. Zasulitš oli silloin jo Sveitsissä. Hän palasi myöhemmin Venäjälle. Vallankumouksen aikoihin hän oli menševikki, katsoi, että bolševikkien hirmuhallinto oli tsaarinvallan jatke.

Anatoli Konin muistelmien pohjalta on uskottava, että Trepov ei ollut lainkaan pidetty hahmo 70—luvun Pietarissa. Anatoli Koni kertoo muistelmissaan hänestä. Ystäviä ja ymmärtäjiä hänellä oli vähän. Monet riemuitsivat avoimesti Trepovin onnettomuutta ja oikeuden päätöstä. Oltiin uteliaita tietämään hänen terveydentilastaan, mutta mitään myötätuntoa he eivät julkisesti osoittaneet. Ymmärtäjiä oli niukanlaisesti. Jopa hänelle alamaiset poliisihenkilöt tunsivat hiljaa sisimmässään vahingoniloa ”Fedkaa” kohtaan (niin kuin häntä ammattipiireissä kutsuttiin).

Voi katsoa, että Trepov liberaalin hegemonian jalkoihin jäänyt uhri. Häntä haluttiin nöyryyttää. Hänet oli leimattu ja historian saatossa häntä on leimattu lisää. Unohtuu, että hän sai myös paljon aikaan. Kaupunki kuitenkin kasvoi ja uutta syntyi määrätietoisesti. Ja jonkunhan on tuota työtä pitänyt johtaakin.

Toki Trepov oli kovan kurin mies, tsaarin satraappi ja yhteiskuntansa pitkäaikaisen perinteen jatke. Hän oli läpikäynyt uraportaillaan pitkän polun, noussut lopulta huipulle. Ja nyt yhteiskunnan murros oli painamassa vanhaa järjestelmää maan rakoon.

Joku on kirjoittanut, että Trepovista olisi ilman tuota Bogoljubovin ja Zasulitšin tapausta tullut kaupungin merkkimies. Hän olisi saanut viettää seesteisiä eläkepäiviä.

Nykyisen oikeustajun kannalta tuntuu joka tapauksessa ihmeelliseltä, että yhteiskunnassa jätetään selkeästi murhaa yrittänyt henkilö tuomiotta, koska maassa vallitsee liberaali hegemonia ja uhri edustaa toisenlaista maailmankatsomusta ja toimintaperiaatetta.

TILANNE KÄRJISTYY, SYNTYY NARODNAJA VOLJA – ”Kansan tahto”

Uskottiin, että Zasulitš vapauttamalla väkivalta saadaan taantumaan ja ilmapiiri rauhoittuisi, mutta toisin kävi. Tilanne kiristyi maassa huomattavasti. Murhasta ja väkivallasta näytti tulevan luvallista. Merkittäviä virkamiehiä joko murhattiin tai he joutuivat väkivallantekojen kohteiksi. Pietarissa sai mm. surmansa santarmien päällikkö kenraali Mezentsov. Poliisi oli avuton, syyllisiä ei aina tavoitettu. Lisäksi työväki lakkoili. Elettiin epävakaata aikaa. Kaiken kaikkiaan vuosina 1878 – 1880 tuomittiin 22 terroristia.

Narodnikkien liike oli alkanut siitä, että mentiin maaseudulle opettamaan köyhiä maaorjuudesta vapautuneita talonpoikia. Se ei tuonut menestystä, talonpojat torjuivat kaupunkilaisten agitoinnin. 70-luvun puolivälissä perustettiin Zemlja i volja –järjestö (”Maa ja tahto”), jossa ei vielä puhuttu terrorista. Zasulitšin tapauksen jälkeen toiminta tiivistyi. Vuonna 1879  Zemlja i volja –liike hajosi jakaantuen kahteen osaan. Perustettiin Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”), joka julisti avoimen terrorin keisarin suistamiseksi valtaistuimeltaan. Alkoi sarja pommi-iskuja keisaria vastaan, joista Aleksanteri II selvisi kerta toisensa jälkeen lähes yliluonnollisten voimien avulla.

Ennen ratkaisevaa iskua murhayrityksiä voi laskea olevan kuusi, joista ensimmäinen tapahtui Pietarissa vuonna 1866. Jokainen näistä tapahtumista olisi oma, hyvin mielenkiintoinen tarinansa, mutta ohitan ne nyt lyhyesti. Keisari selvisi niistä hengissä kuin ihmeen kaupalla, niin että hän itse alkoi jo uskoa olevansa kohtalon erityisessä suojeluksessa. Jotta tarina olisi täydellinen, hänen kuolemaansa liittyy kaiken lisäksi oma mystiikkansakin. Kerrotaan Aleksanterin kohdanneen nuoruudessaan Tamara-nimisen mustalaisnaisen, joka ennusti, että hän kohtaa kuolemansa seitsemännellä kerralla ja siitä merkkinä on vaaleaverinen valkohuivinen nainen. Tuo ennustus kävi toteen ja tuon kohtalokkaan naisen roolin sai siihen viimeiseen ja onnistuneeseen attentaattiin nykyisen Pietarin verikirkon luona osallistunut Sofia Perovskaja, jolla sattui olemaan tuolloin mukanaan valkea huivi, jota huiskuttamalla hän antoi merkkejä terroristikumppaneilleen. Tämä – ja paljon muutakin – paljastuu vuodelta 2009 peräisin olevasta dokumenttielokuvasta ”Aleksanteri II:n seitsemän kuolemaa”: https://www.youtube.com/watch?v=C3Q0DcT_noM. Mennään näistä mysteerijutuista kuitenkin faktoihin.

Tsaari oli terrori-iskujen aikana vaikeassa välikädessä. Elettiin epävarmuuden aikaa, mutta hän yritti luoda pitkäjänteisesti uutta järjestystä. Uutta perustuslakia valmisteltiin, mutta Narodnaja volja vastusti sitäkin. Kompromisseja ei ollut, tsaari haluttiin hengiltä. Perustuslaki oli enää hyväksymistä vailla, kunnes sitten vuonna 1881 murhayritys onnistui. ”Vapauttaja-tsaari” koki tuskaisen kuoleman, hänen poikansa tuli tilalle – ja suunta muuttui. Epävarmuuden aika oli vienyt maan liberaalien kannalta ojasta allikkoon.

Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Aleksanteri II:n aikana alkoi Venäjän kehitys kohti kansalaisyhteiskuntaa, mikä pysähtyi hänen poikansa Aleksanteri III:n tultua valtaan. Se oli liberaalin maailman saama maksu tsaarin surman johdosta.

Semjon Ekštut kirjoittaa, että Aleksanteri II:n aika oli epäröinnin ja epävakauden aikaa:

  

”Se ei johtunut vain tsaarin luonteen heikkoudesta, jonkun pahantahtoisuudesta tai hovin sisäisestä vehkeilystä. Ei ollut yhtenäisyyttä edes liberaalibyrokraattien kesken, saati heidän vastavoimien piirissä, joka hehkutti yksinvaltiuden säilyttämisen puolesta Venäjällä. Tilanne maassa oli poikkeuksellisen vaikea.”

Pjotr Valujev oli liberaaleista uudistajista tärkein. Hänen uskonsa uudistuksiin alkoi horjua: ”Tuntuu, että pohja sortuu, rakennusta uhkaa vajoaminen.”  Hänen rinnallaan toinen merkittävä uudistusmielinen oli tsaarin veli, amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Yhteistyö miesten kesken alkoi kuitenkin tulla säröjä. Valujev alkoi lopulta herjata samalla puolen rintamaa toiminutta Konstantin Romanovia, joka oli arvokas tuki taistelulle yksinvaltiutta vastaan. Ekštut tulkitsee Trifonovin romaanin pohjalta, että se oli merkki rintaman sortumisesta. Epävarmuus levisi kaikkialle. Vanhoillisten toivo oli kruununperijä Aleksandr, mutta hänenkään lujuuteen ei täysin luotettu.

Oman aikansa satiirinen pilakuva Pjotr Valujevista

Kun Aleksanteri III nousi valtaistuimelle, maan keskeiseksi vaikuttajaksi nousi äärikonservatiivinen Konstantin Pobedonostsev, jolle Aleksanteri II:n haaveileva uusi perustuslaki oli kauhistus. On olemassa sellaisiakin salaliittoteorioita, että hän olisi todellisuudessa ollut tsaari Aleksanteri II:n murhan takana ja siis itse asiassa ohjannut Zheljabovin ja muiden toimintaa. En ole niihin perehtynyt, kun tuntuvat niin uskomattomilta.

Juri Trifonov

JURI TRIFONOV JA HÄNEN ROMAANINSA NETERPENIJE (”MALTTAMATTOMUUS”)

Trifonov syntyi vuonna 1925. Hän menetti Stalinin puhdistuksissa vuonna 1937 isänsä, hänen äitinsä joutui vankilaan. Isä oli bolševikki ja osallistunut sisällissotaan. Trifonovin lapsuuteen kuuluu myös Helsinki, sillä perhe asui siellä isän toimiessa jonkin aikaa Neuvostoliiton edustajistossa.

Trifonov oli lapsena siitä erikoinen poika, että hän kirjoitti päiväkirjaa. Jo noina vaikeina aikoina, jäätyään bolševismin nimeen vannoneen isoäitinsä hoiviin, hän kirjoitti, että hän aikoo selviytyä elämässä. Ja hän pysyi loppuun asti omalla linjallaan, ei noussut kapinaan, eri mielistellyt. Pysyi erillään, mutta hänellä oli suvussaan kasakan verta, ja se näkyi hänen luonteessaan. Pinnasta huokuvat rauhallisuuden takaa saattoi purkautua välillä villi tahdonvoima ja päättäväisyys.

Näin Trifonovista tuli jo pienenä kansanvihollisen lapsi, jonka olisi pitänyt sulkea portit hänen tulevaisuudeltaan, mutta sota pelasti pojan., Hän selviytyi ja sai kuin ihmeen kaupalla 50-luvun alussa ensiteoksena julkaistua merkittävässä Novyj mir –aikakauslehdessä. Hän sai Stalinin palkinnon ja nousi pinnalle. Sitten tie oli upottava, mutta kirjailijan määrätietoisuus vuosien kuluessa vain kasvoi.

Kirjailijan tytär luonnehtii artikkelissaan (http://magazines.russ.ru/znamia/2013/4/t9.html) Trifonovin henkilöhahmoja seuraavasti: jokaisessa ihmisessä on yhtä paljon pahaa kuin hyvääkin. Idealisoimatta sankareitaan hän myötäelää heidän kanssaan. Se on Olga Tangjanin mukaan nähtävissä jo varhaisimmissa teoksissa. Sama koskee myös hänen läheisiään, joiden henkilö paljastuu hahmojen takaa – ilman moitteita, ilman suopeutta.

Trifonov ei saarnaa, ei moralisoi suoraan, hän jättää lukijalle tilaa pohdintaan.  Historiasta kirjoittaessaan hän luo pitkiä linjoja. Hän kirjoitti ”Malttamattomuuden” 1970-luvun alussa, mutta ei se mikään oman aikansa allegoria ole. Hän kyllä tuo teoksessaan hienovaraisia viitteitä omaan aikaansa ja omille aikalaisilleen. Niitä minä en voi samalla lailla tajuta, kuin kirjailijan aikalaiset.

Semjon Ekštutin mukaan Neterpenije käsittelee historiaa Leo Tolstoin kirjallista perintöä seuraten. Suurista asioista on kyse: pois valheesta, totuutta kohti. Romaani luo katseen epävakaaseen aikaan huipentuen  tsaarin murhaan, sen tutkintaan ja rangaistusten toimenpanoon. Romaanin keskushenkilönä on Andrei Zheljabov. Hänen toimintaansa pääasiassa seurataan, mutta henkilöhahmoja on niin runsaasti, että putosin kyllä välillä kärryiltä. Ja kun lisäksi romaanissa liikutaan eri puolilla Venäjää, niin jouduin välillä  ymmälle. Mikään helppo lukukokemus se ei ollut. 

Vera Zasulitšin tapaus on vain yksi monista. Mutta muiden mukana se avaa historiallista muistia. Ja onhan se tärkeä siksikin, koska siitä tapahtumain ketju alkoi vyöryä räjähtäen eteenpäin. Minua itseäni alkoi lukiessani myös tuo Fjodor Trepovin hahmo kiinnostaa.

…

Semjon Ekštut kertoo Trifonov-teoksessaan omista vaikutelmistaan ja elämyksistään lukiessaan 70-luvulla alle parikymppisenä yliopisto-opiskelijana ”Malttamattomuutta”. Hän kertoo eräästä ”yleisestä totuudesta”, jota ei ole kyseenalaistettu, mutta jota Trifonovin romaani pani miettimään. Vertailukohdaksi hän ottaa katsojalukujen kärjessä noina aikoina olleen elokuvan ”Varo autoa” (Берегись  автомобиля, 1967), kansaa viihdyttäneen komedian, joka viljelee tuota samaista käsitystä itsestäänselvyytenä. Se koskee yksityisyrittäjää, nilviäistä ja nylkyriä, joka pyrkii hyötymään köyhän kansan työn tuloksilla. Jokainen rikastumaan pyrkivä ”hyödyn tavoittelija” on aina väärintekijä, silloinkin kun tuo rikastuminen olisi hänen omien henkilökohtaisten ponnistelujensa ja oman työnteon hedelmä. Sama ajatus on Ekštutin mukaan vakiintunut laajasti venäläiseen ja neuvostokirjallisuuteen. Trifonovin romaania lukiessaan hän kokee, kun Zheljabov yrittää värikkäin kielikuvin iskostaa noita mielikuvia köyhien talonpoikien päähän joutuen sitten hankalaan tilanteeseen erään talonpojan kanssa väitellessään, kun kirjaviisaus ei menekään perille. Tuo elävä tilanne saikin hänet ajattelemaan asiaa hieman laajemmin.

Trifonov toi toisenlaista näkökulmaa. Noista asioista oli tuolloin kerrottu ideologisten silmälasien läpi marxismi-leninismin kirjaviisauksia viljellen. Trifonov meni tavallisen ihmisen tasolle. Ekštutiin itseensä iski kuin auringonpistos kertomus hallitsijasta ja hänen rakastajattarestaan ruhtinatar Ekaterina Dolgorukovasta tilanteessa, kun kirvesmieheksi tekeytynyt Halturin kavereineen räjäytti Talvipalatsissa pommin, jolla saatiin kyllä huomattavan paljon tuhoa aikaiseksi ja palvelus- ja muuta työväkeä menetti runsain mitoin henkensä, mutta keisari sukulaisineen säilyi jälleen kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana. Lainaan Trifonovia:

”Hallitsija juoksi portaita ylös, ruhtinattaren huoneeseen olettaen, että hän oli saanut surmansa, mutta Katja juoksi häntä elävänä vastaan huudahtaen ”Sasha! Sashenka!” ja he syleilivät pimeydessä niin kuin voitaisiin syleillä paratiisissa toisena hetkenä kuoleman jälkeen”.

Keisari Aleksanteri II ja ruhtinatar Dolgorukova

Pommi Talvipalatsissa. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Minutkin tuo herkkä kohtaus kaiken karuuden ja kauheuden kohdalla yllätti. Ja tähän voi liittää romaanista esiin käyvä Narodnaja voljan sosialistien asenne: iskujen viattomia uhreja ei säälitty. Tuossakin iskussa heitä tuli valtavasti. Mutta ”yhteinen asia” vaati näköjään uhrinsa.

Vähintään yhtä vaikuttavia olivat Ekštutille tuolloin myös tulisten vallankumouksellisten Andrei Zheljabovin ja Sofia Perovskajan rakkaudesta  ja suhteen kehittymisestä kertovat sivut. Se oli Trifonovilta tuolloin aivan uusi lähestymistapa: ”sellaisesta ei meille Moskovan yliopistossa kukaan koskaan kertonut”. Itselleni tuo ”avoimuus” jäi kyllä etäiseksi, vaikka kyllähän se minuakin kouraisi, kun vähän ennen suurta tehtävää Sofia sanoi rakkaalleen haaveilevansa yhteisistä hetkistä, jolloin voitaisiin lukea vaikka George Sandia.

Oma huomioni tarttui jo romaanin alkuvaiheessa Zheljabovin asenteeseen omaa perhettä kohtaan. Hän hylkäsi heidät jättäen oman onnensa nojaan. Toki Trifonov kuvaa hänen omantunnon tuskiaan, mutta jokin kylmä kovuus miehestä paistaa. Tällä voi kyllä olla esikuvansa kirjailijan omassa elämässä, sillä joutuihan hänkin jättämään nuoren vaimonsa yksin lapsensa lähdettyään 50-luvun alussa pitkälle työmatkalle Turkmeniaan. Kyse olisi siis itsekritiikistä.

Zheljabov hylkää perheensä. Neterpenije-romaanin kuvitusta

Trifonov tuo  esille sen tilanteen, kun nuoria pyrki yhä suuremmin joukoin opiskelemaan ja sivistymään, mutta yhteiskunnassa vallitsi edelleen vanha järjestys. Sitten alkoivatkin nuo vanhat monia sukupolvia vanhat keisarilliset arvot murtua kerralla. Pietari Suuren ajoilta peräisin oleva arvohierarkia, jonka piti olla ikuinen ja jossa ihmisellä itsellään ei ollut mitään merkitystä, alkoikin menettää asemaansa. Enää ei virka-arvo ollutkaan niin määräävä kuin sen piti perinteen mukaan olla. Tästä esimerkkinä käy sotilaskuvernööri Fjodor Trepovin tapaus. Asemassaan ylennyt pitkän linjan sotilashenkilö alkoikin saada halveksuntaa osakseen. Opiskeleva ja sivistyvä nuori ei suostunut tällaisen edessä olemaan ”se pieni mitättömyys”, joka esimerkiksi Gogolin teoksista paljastuu.

Kun virkamieshierarkialla ja tottelevaisella pokkuroinnilla ylemmän edessä ei enää ollut potkua, alkoi nuoria sen sijaan kiinnostaa erilainen uraputki. Narodnikit olivat heistä oma lukunsa. He lähtivät rakentamaan uutta, itselleen mielekästä yhteiskuntaa, mihin kansan sivistystyö maaorjuudesta vapautuneiden talonpoikien parissa ei sitten tuonutkaan toivottuja tuloksia.  Tultiin yhä kärsimättömiksi. Toivottiin nopeita tuloksia ja haluttiin kaataa pikimmiten keisarin valta keinoja kaihtamatta.  Näitä innostuneita nuoria ohjasi jonkinlainen mieleen iskostunut kuva uudesta tasa-arvoisesta ja vapaasta yhteiskunnasta. Valtakunta kehittyi omaa vauhtiaan, mutta se ei riittänyt. Itse asiassa uusi tekeillä oleva perustuslaki nähtiin vain haittaavan toivottua kehitystä. Sitä vastustettiin. Päädyttiin julistamaan sota yksinvaltiutta vastaan. Keisari sai murhatuomion.

…

Vaikka kirjoitukseni venyy, niin nostan vielä esille joitakin muistoja 60-luvun Neuvostoliitosta, jotta ymmärtäisi, mihin henkisen ilmapiirin rakoon tuo Trifonovin historiallista muistia avaava teos ilmestyi.

Suojasään aika oli ohi, Hruštšev oli pantu syrjään ja maassa pelättiin Stalinin maineen palauttamista. Sen pelossa 14. helmikuuta 1966 lähetti 25 merkittävää tieteen kirjallisuuden ja taiteen Leonid Brežneville, jossa ilmaistiin huoli tällaisesta suunnitelmasta. Sitä seurasi samansisältöinen 13 henkilön kirje puolueen keskuskomitean johdolle. Se heijastaa maassa vallinnutta epävakauden ilmapiiriä, aivan niin kuin oli sata vuotta aikaisemmin. Trifonov ei näissä ollut mukana omaksumansa periaatteen mukaisesti, mutta oli varmasti huolissaan tällaisesta uhasta.

Juri Trifonovin serkku – myös kirjailija – matkusti vuonna 1968 Ranskaan ja päätyi pyytämään turvapaikkaa. Sen johdosta myös Juri Trifonovilta kiellettiin ulkomaan matkat viideksi vuodeksi. Niitä olikin ollut suhteellisen runsaasti urheilulehden toimittajan tehtävien vuoksi. Viittä vuotta ei kuitenkaan tarvinnut odottaa: hän pääsi 70-luvun alussa Mongoliaan, koska arveltiin, että ei hän sieltä turvapaikkaa hae.

Vuonna 1967 ilmestyi elokuva Perovskaja, joka käsittelee samaa aihetta kuin Neterpenije. Elokuvan nimi viittaa Sofia Perovskajaan, joka oli viimeiset vuodet Zheljabovin elämänkumppani ja osallistui viimeiseen Aleksanteri II kohdistuneeseen pommi-iskuun vastuuhenkilönä, koska Zheljabov itse oli tuolloin vangittuna.  Elokuva on lähinnä asenteellinen melodraama, jossa luodaan teon suorittajiin myönteisiä mielikuvia ja myötäillään Perovskajan kärsimyksiä. Elokuva kuvastaa maan henkistä asennetta tuollaista väkivallan kulttuuria kohtaan.

Katsoin jokin aika sitten uudelleen Mihail Rommin vuodelta 1962 peräisin olevan elokuvan Vuoden yhdeksän päivää.  Sekin käsittelee uhrautumista yhteisen hyvän edessä. Siinä kaksi atomifysiikan parissa työskennellyttä tiedemiestä uhraavat elämänsä neuvostotieteen ja maailman paremman tulevaisuuden edessä. Elokuva on klassikko ja aiheutti aikanaan maassa paljon eettistä keskustelua. Ehkä se voi johtua vain ajankohdasta, mutta löydän tuolla elokuvalla yhteyksiä Trifonovin romaanin aiheeseen. Niin elokuvan kuin myös Trifonovin romaanin päähenkilöt päättävät uhrata elämänsä yhteisen hyvän eteen. Molemmista teoksista jää pintaan samoja kysymyksiä. Eräässä Filmihullu-lehdessä julkaistussa haastattelussa Gleb Panfilov toteaa, että elokuvan päähenkilö Gusev on vanhan perinteen edustaja. Myös siksi elokuva oli hyvä lähtökohta uudelle kehitykselle. Tämä ajatus mielestäni lähentää Trifonovin romaanin näkemystä elokuvaan.

Romaani Neterpenije on osa laajempaa kokonaisuutta. Trifonov pureutui kansakunnan historialliseen muistiin myös muiden teosten kautta. Talon rantakadulla jo mainitsin.  Lisäksi hän pureutuu maan kansalaissotaan tutkien sen problematiikkaa mm. oman isänsä Valentin Trifonovin elämän kautta. Vuonna 1978 ilmestyneessä teoksessa ”Vanhus” (Cтарик), vanha mies muistelee kansalaissodan aikojaan ja tekee yhteenvetoa noista ajoista ja elämästään. ”Nuotion kajossa” (Отблеск костра, 1965) käsittelee ensimmäisen kerran vallankumouksen merkitystä ja seurauksia maalleen ja kansalleen. Siinä päämotiivina on kirjailijan isän maineen palauttaminen. Hän haluaa antaa teoksellaan tunnustuksen tämän elämänuralle. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan ”Aika ja paikka” (Время и место, 1981 ) kirjailija tutkii menneitä vuosikymmeniä oman elämänsä taustoista käsin. Romaani paneutuu eri vuosikymmeninä näkyviin toiveisiin ja ihanteisiin ja sisältää paikoin julmaakin analyysia.

 ,,,

I. Grinevitski, keisari Aleksanteri II:n murhaaja

Pommi-iskua johti Sofia Perovskaja. Nimenomaan hän antoi huivilleen merkin pommin heittäjille. Ensiksi pommin heitti Nikolai Rysakov. Siitä keisari selvisi. Tämä nousi vaunuista ylös, vaikka häntä kehotettiin pakenemaan paikalta. Siinä samassa puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski sai Perovskajalta merkin ja hän heitti pommin, jossa keisari loukkaantui vakavasti ja kuoli myöhemmin kovissa tuskissaan Talvipalatsissa. Hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Pommin heittäjä puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski loukkaantui niin ikään samassa tilanteessa ja kuoli neljän tunnin kuluttua sairaalassa. Iskuun osallistunut ryhmän nuorin jäsen Nikolai Rysakov saatiin attentaatin yhteydessä kiinni ja taitava kuulustelija sai hänet ilmiantamaan ryhmän muut jäsenet lievemmän rangaistuksen toivossa. 

Tuomiot keisari Aleksanteri II:n murhasta olivat kovia. Andrei Željabov, Sofja Perovskaja, Nikolai Kibaltšitš, Timofei Mihailov ja Nikolai Rysakov tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin kolmantena päivänä huhtikuuta 1881 Pietarissa Semjonovskin kentällä.

"Tsaarinmurhaaja".Neterpenije-romaanin kuvitusta.

LOPUKSI: RYSAKOVIN MONOLOGI

Romaanissa on normaalin dokumentoivan kerronnan ohessa henkilöiden monologeja ja sitten on Kleio-osioita. Sanahan viittaa kreikkalaisessa mytologiassa käytettävään historian muusaan. Siinä kirjailija tarkkailee tapahtumia nykyhetken näkökulmasta.

Laitan loppuun aika pitkän katkelman romaanista. Olen sen itse suomentanut. Tässä on ensimmäisen pommin heittäneen, ryhmän nuorimman N.Rysakovin monologi. Hän heitti viimeisessä ratkaisevassa pommi-iskussa ensimmäisen pommin, joka kyllä sai aikaan tuhoa, mutta keisaria se ei vahingoittanut. Rysakov otettiin heti kiinni ja keisari nousi vaunuista katsomaan pommin heittäjää. Se oli häneltä kohtalokas virhe, koska pian sen jälkeen hän sai kuoliniskun toiselta terroristilta.

Monologin loppuosa puhututtaa minua. Hän pystyy kertomaan myös kuolinhetkensä. Aivan kuin hän olisi jäänyt henkiin. Niin, mielestäni sen kirjailija haluaakin kertoa oman aikansa lukijoilleen. Lukija tulkitkoon sen omalla tavallaan.  Halusin alun pitäen suomentaa koko monologin, mutta muutaman puheen pikkuruisen puheenpätkän olen jättänyt lopullisesta versiosta pois. On huomattava, että Rysakovin kotipaikka on Vytegrassa, Äänisjärveltä kaakkoon päin, siis Karjalassa.

Rysakovin kohtalo oli yhtä karu kuin muidenkin.  Hän yritti ilmiannollaan välttää kuolemantuomion. Se hänelle luvattiin, mutta avoimuus ei nuorukaista kuitenkaan lopulta auttanut. Hänet hirtettiin muiden mukana.

Käännöksessäni esiintyvä Dobržinski on maineikas kuulustelija, jonka ansioksi Rysakovin ilmianto luetaan. Tästä käännös alkaa ja siihen kirjoitukseni päättyy.

”N.I. Rysakovin ääni:

Miksi minun oli heitettävä ensimmäisenä? Ei siitä ollut sovittu. Tapahtui traaginen väärinkäsitys. Minun kaikkein nuorimpana olisi täytynyt olla kolmas tai neljäs, pitää kaiken varalta ylimääräisenä räjähdettä mukana. Mutta Mihailov pelkäsi, tai ehkä hän huijasi. Niin järjestys meni sekaisin, ja sitten kävi niin kuin kävi. Blondi huiskutti huiviaan, ja sitten heitin. Totta puhuakseni, koska olin nuorin ja kokemattomin, ei Zheljabov olisi minua siihen paikkaan laittanut. Mutta hän oli pidätettynä. Ja ilman Zheljabovia kaikki meni päin mäntyä. Zheljabov piti kaiken otteessaan, hän osasi saada jokaisesta tarvittavan irti.

Ja minutkin hän muovasi mieleisekseen. Ehkä samalla lailla kuin herra Dobržinski kertoi – ensimmäisenä päivänä. Hän kertoi, miten se tehdään. Hän tietää, kun on nähnytkin. Herra Dobržinski on nähtävästi hyvin viisas ja kiltti ihminen, ei vihastu, ei huuda, keskustelee rauhallisella äänellä, tarjoaa väliin papirossia ja - mikä tärkeintä – suhtautuu ihmisiin myötätuntoisesti. Hän esimerkiksi näkee, että olen nuori, kokematon, ja siksi hän selittääkin minulle kaiken juurta jaksain. Minut pannaan penkille, laitetaan pääni päälle jokin valkoinen viitta tai kaapu. Ja sitten kun se on asetettu, lasketaan pääni yli silmukka, kaulan ympärille, ja kiristetään sitä sitten kevyesti, ei kuitenkaan liiaksi, ettei hengitys korise. Hän sanoo, että köysi ei ole liian paksu, hän on sen itse tarkastanut. Sillä jos silmukka paksu, se ei kiristy heti, ja siinä se juju onkin, että kaiken on tapahduttava hetkessä. Se tietysti on hamppua, joka on lihdattu ja häkilöity, ja paksuus mitataan säikeiden määrän mukaan: on olemassa kaksi-, neljä- ja kuusisäikeisiä köysiä. Ja on todettu, että venäläinen hamppuköysi on arvostettua, sitä viedään ulkomaillekin. Kaiken tämän herra Dobržinski kertoi minulle jo ensimmäisenä päivänä, ilman mitään ilkeilyä.

Kerroin hänelle kaiken, mitä tiesin, ensi päivästä alkaen, sillä kuolema on kauhea asia! Kauhea! Sietämättömän kauhea. Sillä en ole ehtinyt vielä lainkaan elää, en hitustakaan. En ole nähnyt vielä mitään hyvää: vain nälkää, köyhyyttä ja tyhjyyttä. Olen yhdeksäntoista. vanhemmat ovat porvareita, isä johtaa sahaa Vytegorskin kihlakunnassa Olonetskin kuvernementissa. Kävin kihlakunnan koulua, sitten Tsherepovetskin reaalikoulua, siellä opettajana oli Vasiljev, karkotettu nihilisti. Lapsena ja poikaiässä näin ympärilläni pelkkää köyhyyttä… Muistan, kuinka kuudennen luokan jälkeen olin lomalla isän kanssa Kobžinskaja Zapanin kylässä. Siellä oli metsätöissä kauheasti miehiä, noin 300. Työ oli äärimmäisen raskasta. Ja silloin voin sanoa tietoisesti alkaneeni tutustua heidän taloudelliseen tilaansa. Tuolloin luin jo Vasiltšikovin kirjoja, olin tutkinut Saksan perustuslakia ja Sherrin kirjaa Maailmanhistorian komedia. Vuonna 1878 pääsin vuori-instituuttiin ja varattomana sain hallinnolta rahallista tukea. Tutustuin Shirjajeviin. Minulla oli läheinen suhde erääseen naiseen, joka tunsi Shirjajevin. Nainen pidätettiin pian sen jälkeen, kun Shirjajev oli pidätetty, ja silloin myös minut raahattiin poliisiasemalle.

No, mitä minä saatoin kertoa, millaisia salaisuuksia paljastaa?  Yksi oli minulle hyvin tuttu: nälkä. Voin todeta, että nälkä raastoi minua kaikessa suhteessa. Olisin kaivannut lihanpalaa, tai ylimääräistä ruplaa, jolla olisin voinut ostaa itselleni kengät. Kaipasin ihmisiä, naista. Janosin kaikkea, olin onneton, kaikkea kylläisyyttä paitsi. Olisin kaivannut naista kuin naista. Edes vanhaa, rumaa. Tarvitsin ystäviä, jotka olisivat voineet ymmärtää minua ja luvata toisen elämän - ilman yksinäisyyttä, ilman köyhyyttä. Sitten tapasin ihmisen, jolla ei ollut mitään oikeuksia. Kohtasin hänet sosialistien parista ja näin, että oikeus on heillä taskussaan: revolverin piipussa. Zheljabov käänsi elämäni. Yhtäkkiä näin, että tuo henkilö on samanlainen kurja, yksinäinen, rikkinäinen ja koditon, kuin minäkin, kuitenkin – mahtia täynnä ja lähes kaikkivoipa!...

…Zheljabov sai minut vakuuttuneeksi siitä, että terrori on sosialistisessa liikkeessä välttämätöntä. Hän sanoi, että jos hallitus tekee omien intressiensä pohjalta muutoksen käskyyn ”Älä tapa”, niin puolueella on kansan hyvyyden tähden tappamiseen mitä suurin moraalinen oikeutus. Loman jälkeen, kun olin käynyt isäni luona ja nähnyt kansan kärsimyksiä, sairauksia, pernaruton, nälän ja muun aiheuttamaa joukkotuhoa ja olin näkemästäni syvästi suruissani, Zheljabov hyödynsi taitavasti minun tuntojani. Minä menin mukaan terroristiryhmään. Se oli minulle sangen vaikeaa. En voinut päästä eroon vaistomaisesta veren kammostani. Pyydän huomiomaan sen, että on suuri ero tappamisen keinoissa. Kuristaa voi nautiskellen uhrin kärsimyksistä, aivan sama on tikarinpistossa, niin kuin nimenomaisesti tämä kyynisyys ilmeni Perovskajan sanoissa ensimmäinen maaliskuuta. Laukaus vaatii jo vähemmän moraalista jännitettä. Pommin heittäminen näkemättä sen vaikutusta voi tapahtua jo melkein ilman sankarillista sydämen tuskaa.  Mutta jos murha ylittää tavallisten rikosten rajat, jos sen tuloksena on todellinen sosialistinen hyvä, kuten työläisten ja talonpoikien parempi elämä, niin moraalista tuskaa ei siitä sen vuoksi tarvitse kokea. Minä en pitänyt tätä pommi-iskua edes murhana, kertaakaan ei piirtynyt mielikuviini verta tai haavoittuneiden kärsimyksiä, attentaatti hahmottui minulle eräänlaisena valoisana tosiseikkana, joka tuo yhteiskunnalle uuden elämän. Siinä määrin huumaannuin tuon miehen vaikutuksesta! Ei! En minä heti alkanut kertoa kaikkea. Tietysti, puhuin paljon ensimmäisenä päivänä, paljastin huoneiston Talažnaja-kadulla, kerroin Perovskajasta ja Zheljabovista, mutta monista seikoista vaikenin, eräissä asioissa johdin tietoisesti harhaan. Esimerkiksi Perovskajasta kerroin, että hän on keskiverinen. Ja hänhän on selkeä vaaleaverikkö. Zheljabovista kerroin, että hänellä on punertava ranskalainen parta, vaikka hänellä on tumma pitkä parta, mistä syystä häntä kutsuttiinkin Partasuuksi, ”papaksi”. Harhautin yrittäen tiedostamatta olla hyödyksi. Mutta ensimmäisenä yönä… Näin oman kuolemani – nelisäikeisen köyden jatkona.., sen mistä herra Dobržinski oli puhunut – niin selvästi, että aloin huohottaa, korista, ajattelin, etten elä aamuun saakka.

Miksi minun on kuoltava vain siksi, että tapahtui vahinko, järjestys meni sekaisin ja jouduin ensimmäiseksi?  Ajattelin: enhän minä ollut syypää hallitsijan kuolemaan. Minun pommistani hän, luojan kiitos, jäi henkiin. Antakaa minun elää edes vähän, edes neljä vuotta, 23-vuotiaaksi asti. Edes kaksi vuotta! Se on niin mitättömän vähän, mutta minulle se on valtavan paljon – kaksi vuotta. Olen tuskin saanut mitään kosketusta elämään. Kaksi vuotta, ja sitten olen vapaaehtoisesti valmis hirttoköyden jatkoksi. Ja kaiken päälle ilmaisen kiitokseni. Suurkiitos kahdesta onnen vuodesta, sillä elämä on onneni. Viisaat hakkaavat päätään: ”Mitä onni on?” Se on niin yksinkertainen juttu. Ja maaliskuun toisesta alkaen rupesin puhumaan kaiken, mitä tiedän.  Herra Dobržinski ravisti minusta kaiken irti, käänsi nurinpäin; olin kuin sotasaalis, jonka vierestä kulki rykmentti. Minusta jäi kuori, sisälmykset kaikkine ajatuksineni, sanoineni, toiveineni ja muistoineni luovutin herra Dobržinskille. Mutta myös se jäljelle jäänyt kuori oli minulle loputtoman rakas, halusin sen säilyttää. Samantekevää – miten. Nyt kun on jäänyt vain kuoret jäljelle, minulle on täysin samantekevää.

Herra Unkovski, asianajajani, viittasi saamaani tippuriin lieventävänä seikkana. Ymmärrän, että se on noloa, mutta suostuin.  Se tuli syksyllä ja ilmeni lievänä, minkä vuoksi se ei minua paljoa huolestuttanut, mutta asianajaja vaati, että minulle tehtäisiin lääkärintarkastus, ja 20. maaliskuuta se tehtiinkin. Tiedän, että näytän kauhealta, kuin vainaja. Kasvoille on ilmestynyt sinertäviä paiseita. Lääkärit eivät tienneet, mistä ne läikät olivat tulleet ja tekivät erilaisia olettamuksia. Minä tiedän mistä: kuoleman pelosta. Kun olin ristikuulustelussa Arkadin kanssa, niin tämä kavahti minua, ja muutama tunti sitä ennen minä olin Perovskajan kanssa, ja tajusin, ettei hän minua tunnistanut. Mutta lääkärit, nuo sieluttomat roistot, päättivät näin: ”mitään hermostollista sairautta ei ole, eikä älyllisissä toiminnoissakaan ole mitään vikaa, mutta mitä tulee krooniseen virtsaputkentulehdukseen, niin sillä sairaudella ei ole mitään huonoa vaikutusta psyykkiseen kuntooni”. Yritin antaa kaikkeni, kun vastasin Dobržinskin kysymyksiin, ja jos kahtena ensimmäisenä päivänä pidin jalona hänen antamaansa lupausta siitä, että minun avoimia tunnustuksiani, joissa mainitsin henkilöiden nimiä ja osoitteita, ei merkittäisi pöytäkirjaan, niin ei niitä oikeastaan merkittykään. Sen sijaan merkittiin minun kummallisimmatkin pohdinnat sosialismista, työläisjärjestöstä, taloudellisesta vallankaappauksesta. Eikä Dobržinski kertaakaan keskeyttänyt, päinvastoin, kuunteli vilpittömän kiinnostuneena herkeämättä – mutta pian tuo tärkeys minun silmissäni lopahti. Ymmärsin, että noiden pöytäkirjojen lisäksi tehdään toisia ja ennemmin tai myöhemmin kaikki saadaan tietää. Ja mikä merkitys sillä nyt oli, mitä minusta puhutaan ja ajatellaan? Eihän nyt ollut kyse vaatimattomuudesta tai häpeämättömyydestä, vaan elämästä ja kuolemasta.

Ja kun minut kutsuttiin kuulusteluun 11. maaliskuuta ja osoitettiin Sofia Perovskajaa, sanoin välittömästi, että hän on juuri sama blondi, joka johti meitä sunnuntaina maaliskuun ensimmäisenä ja piirsi kuoreen suunnitelman. Hän toi räjähteet nyytissä. Perovskaja siristeli pienillä sinisillä silmillään niin vihaisena, että hämmästyin: miksi en ollut hämmentynyt, miksei ääneni vapissut? Siksi koska kaikki oli minusta jo varissut. Ja se ulkoinen, mitä oli jäänyt jäljelle, ei kyennyt vapisemaan tai häkeltymään.

Sitten tunnustin Arkadi Tyrkovin, Jelizaveta Olovennikovin, Kibaltšitšin, sitten kuvan pohjalta  Vera Fignerin… Tiedättekö muuten, mitä tarkoittaa yökuulustelu? Kun ei anneta nukkua ja kun hieman uinahdat tuolilla, kaadut kyljellesi, sinua tönäistään raa’asti: ”Älä nuku! Vastaa kysymyksiin!” He lupasivat pelastaa elämäni. Loppuun sakka uskoin lupaukseen, ja kun oikeudessa kuulin ” kuolemanrangaistus hirttämällä” silti jatkoin uskomista.. Minusta tuntui, että se julistetaan muille ja minusta mainitaan myöhemmin erikseen. Ei mainittu mitään.  Sen sijaan kaikki minusta puristettiin viimeiseen pisaraan. Jopa viisi minuuttia ennen teloitusta Dobržinski  yritti jotain minusta lypsää irti. Ja minä uskoin. Ja kun huppu puettiin ja köysi pudotettiin kaulaani, minä yhä vielä uskoin, että nyt julistetaan armahdus: pyöveli vai altani jakkaran, ja minä pidin siitä jaloillani kiinni, koska uskon viimeiseen sekuntiin…

Kun ensimmäisenä maaliskuuta sotilaat hyökkäsivät kimppuuni ja väkijoukko ahtautui ympärilleni, joku huusi: ”Antakaa hänet meille, me revimme hänet!” ja sitten yhtäkkiä kaikui uusi räjähdys, kauhea paniikki, kaikki kaatuilivat. Mutta minä sanon heille: ”Älkää pelätkö kuolemaa, joskus se tulee kuitenkin”. Eikä ollut tuona sekuntina maan päällä ihmistä, joka olisi minua vähemmän kuolemaa pelännyt. Oi te, ihmiset hyvät, kalliit, jotka elätte sadan vuoden kuluttua, ettekö te tunne, kuinka ulvoo sieluni, joka tuhosi itsensä ikiajoiksi?”

Perovskaja-elokuvan kuva hirttotuomiosta

LÄHTEITÄ:

Длуголенский, Я. Н.                Век Достоевского. 2007.

Иконников-Галицкий, Анджей. Самоубийство империи. Терроризм и бюрократия 1866 – 1916.   Лимбус пресс, 2012.

Левандовский, Андрей         Прощание с Россией. Изд. Ивана Лимбаха, 2011.

Трифонов, Юрий.                     Нетерпение. Советский писатель, 1988.

Экштут, Семен.                         Юрий Трифонов. Молодая Гвардия, 2014.