Elämänohjeita järjestyksen jälkeen - Jordan B. Petersonin uusin.

Jordan B Peterson, 12 uutta elämänohjetta järjestyksen jälkeen. 2021 Suomennos Tero Valkonen, 377 s.

 

Marraskuussa 2018 julkaisin blogissani kirjoituksen, johon laitoin otsikoksi ”Taakkana hyvä elämä”. Siinä käsittelen Petersonin edellistä kirjaa, joka on saanut alaotsikokseen Käsikirja kaaosta vastaan. Sen 12 elämänohjetta eivät olleet mitään pelkkiä psykologin evästyksiä vaan niistä avautui filosofisia ulottuvuuksia. Hämmennyksen tilasta autetaan löytämään Tie - syvempi ote ainutkertaiseen elämäntaipaleeseemme. Sen ohjeet olivat melkeinpä lumetta, ne avasivat portin pohdintoihin. Teoksen esipuheen laatinut tohtori Norman Doidge (jonka kerrotaan luoneen The Brain That Changes itself -nimisen teoksen) tekee heti selväksi, että kyseessä ei ole mistään abstrakteista psykologin neuvoista ihmissuhdekursseja samoaville vakioporukalle. Doidge sai minut vakuuttuneeksi, ja tutustuinkin Petersonin ajatteluun erityisellä vakavuudella. Peterson menee syvälle maailman perustuksiin lähtien ensimmäisessä ohjeessaan liikkeelle meren pohjalla elelevien hummereiden aivokemiasta. Romantiikka on kaukana, kun ohjeistetaan yksilöä ottamaan vahva ote oman elämän biologisesta perustuksesta. Hummereista meillä on opittavaa, onhan niillä takanaan 350 miljoonan vuoden kehityshistorian suoma käytännön viisaus. Kirja oli myyntimenestys ympäri maailman mutta lukiessa tuli selväksi, että kaiken taustalla raaka kova työ ja sen myötä muotoutunut näkemys.

Todettakoon, että jo tuossa vaiheessa minua alkoi hieman kiusata hänen yliaktiivinen esiintyminen sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi hän matkusteli paljon kirjaa markkinoidessaan, kävi myös Suomessa. Hän selvisi väittelyistä kunnialla mutta sai kyllä myös massiivisen vastustajien armeijan, leimakirveitä heilahteli. Se selveni myös Suomen valtamedian asenteessa. Lieköhän tuo myllerrys osaltaan aiheuttanut, että on käynyt, mitä tuolloin jollain tapaa pelkäsin. Mies paloi loppuun. Tämä uusi kirja on syntynyt miehen toipuessa omasta sairastumisestaan keskellä maailmanlaajuista Covid-19 -pandemiaa.

Haluan todeta, että myötätunto häntä kohtaan ei ollut hälvennyt. Hänen perhettään, lähinnä tytärtään vaivanneet terveysongelmat olivat tulleet minulle vuoden 2018 kirjankin myötä tutuiksi. Näin hänet oman elämänsä taistelijana, vaikka toisaalta koin, että pienempikin sosiaalisen median näkyvyyden pyrkimys olisi riittänyt. Se tuntui välillä turhalta julkisuuden haulta. Itse arvostan maailman historiassa eniten niitä moninaisia tuntemattomia nimettömäksi jääneitä sankareita. Ymmärrän toki, että jotta nykymaailmassa saisi tärkeäksi kokemansa sanomansa perille, ei siinä vaikeneminen auta.

Kävi niin, että jo viime vuodesta lähtien kiinnostukseni seurata Petersonin esiintymisiä huomattavasti laantui, lähes loppui tyystin. Kunnes sitten kesällä huomasin, että tämä uusin teos on ilmestymässä suomeksi. Päätin hankkia kirjan tuoreeltaan, paljolti vain uteliaisuuttani.

…

Teos alkaa alkusoitoksi nimetyllä esipuheella. Siinä tekijä kertoo äkillisestä sairastumisen vyörystä, johon hän ja hänen läheisensä ovat joutuneet. Kyse ei ole koronasta. Tuo pandemia iski vasta myöhemmin. Ja tekijä tuo heti selväksi, että kirjan ajatuksia ei pidä yhdistää pandemiaan.

Vaimo sairastui, ja tytär. Ja lopulta itse Jordan joutui romahduksen myötä lääkkeiden liikakäytön ja masennuksen kierteeseen. Hän menetti oman mielensä hallinnan. Siinä pelastuksen toi ystävien tuki. He saivat miehen järkiinsä.

Peterson vie ”alkusoittonsa” ensisävelissä lukijansa helmikuun viidenteen päivään vuonna 2020. Hän herää Moskovassa, sairaalan teho-osastolla, ahdistuksen tilassa. Hänet oli sidottu sänkyyn, sillä hän oli yrittänyt irrottaa letkuja kädestään ja lähteä tuosta vieraasta ympäristöstä. Tuo paikkakunta ei minua yllättänyt, sillä sosiaalista mediaa seuranneena tiesin, että hän oli joutunut etsimään itselleen hoitoa Venäjältä. Yllätys oli kuitenkin lähinnä se, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.

Mies piti itsensä kasassa – omien sanojensa mukaan ”hädin tuskin” - pyrkien työskentelemään ja jatkamaan tutkimuksiaan. Ilman perhettään ja ystäviään hän ei olisi selvinnyt. Häntä auttoi myös vahva motivaatio. Sen voimalla hän pakotti itsensä tietokoneen ääreen ja keskittymiseen. Katkeruus ei saanut valtaa. Peterson toteaa (s. 18) uskovansa, että jos ”hän olisi äitynyt esimerkiksi kaunaiseksi, hän olisi menehtynyt”. Mainita täytyy, että hän käsittelee molemmissa kirjoissaan kaunaa. Ohje 11 jopa varoittaa siitä avoimesti: Älä salli itsesi muuttua kaunaiseksi, petolliseksi tai ylimieliseksi. Kaunaan on syynsä mutta sen vallassa ollessaan joutuu pimeiden voimien vietäväksi. Kaaoksen lohikäärme saa kirjassa keskeisen painon.

Friedrich Nietzschen filosofiaan liittyvä käsite ressentiment (’vihamielinen kauna’, s. 178) saa myös kirjassa oman osansa. Siinä yhteydessä ilmiöllä on yhteiskunnallinen merkitys, yhteisön tuhovimma. Ihmiset ovat ideologian vietävissä. Omahyväinen viha saa vallan ja ”oikeamieliset” päätyvät syvässä katkeruudessaan ja joukkohysteriassa jopa vainoon ja joukkomurhiin. Petersonilla on ilmiöön näkökulmansa. Nämä tunteet eivät saa valtaa, jos ihminen on rehellinen kääntyen ensi sijaisesti itseensä eikä etsi omaan tilaansa syyllistä muualta. Hän lisää pohdintaansa raamatullisen viittauksen malkasta omassa silmässä.  

Minulle edellisen kirjan vaikuttavinta antia oli nimenomaan tekijän venäläiseen kulttuuriin ja sen kirjallisuuden klassikoihin kohdistunut harrastus. Sen tunsin välittömästi yhdistävän minua häneen. Paljolti senkin ansiosta paneuduin kirjan maailmaan. Nyt olin kyllä hämmentynyt siitä, miten kanadalainen psykologian professori hakeutuu hoitoon Moskovaan, saa sieltä avun. Venäjä ei siis olekaan mikään pelkkä vanhan kulttuurinsa varassa pystyssä pysyvä takapajula. Tällaista välähteli mielessä.

Kirjassa kuitenkin jää tällä kertaa Venäjän käsittely periferiaan. Dostojevskin Riivaajiin viitataan eräässä kohdin. Siitä luodaan yhteys Friedrich Nietzschen filosofiaan, jolla tällä kertaa on minuun erityisen vahva vaikutus. Sen ohella oma päähuomioni keskittyi ikiaikaisesta mytologiasta ammentaviin tarinoihin. Niistä löytyy punainen lanka moniin nykyaikanakin tuoreilta tuntuviin lastenkirjallisuuden klassikoihin ja muun muassa sellaisen julkkiskirjailijan kuin J. K. Rowlingin luomaan maagiseen Harry Potterin hahmoon. Itse tiedän vain Potterin nimen, en ole Rowlingin teoksista ollut lainkaan kiinnostunut. Peterson löytää Rowlingin maailmasta kuitenkin jälkiä esimerkiksi vanhasta Mesopotamian mytologisesta maailmasta. Se vanha alkuaan suusanallisesti välittynyt kansanviisaus on tällä kertaa kai minun huomiotani tiukimmin sitova ydin.

Tuo vanha perintö elää edelleen kansanperinteessä ja myös lastenkirjallisuudessa. Lohikäärme on tullut monessa yhteydessä tutuksi. Tähän pakkaan sekoittuvat myös vanhat Pyhän Yrjön ja Pyhän Patrikin tarinat. Tuolla kaikella lohikäärmeineen on sidos myös Tolkienin maailmaan. Ja onhan esimerkiksi Pinokkion sadussakin mukana merenalainen hirviö. Pimeät voimat ovat tulleet tutuiksi myös muuta kautta. Peterson viittaa useihin hahmoihin: Prinsessa Ruususen, Leijonakuningas, Punainen kuningatar teoksessa Liisa ihmemaassa, Disneyn elokuvasta tuttu Pieni merenneito jne.

 Peterson on toki noita mytologioita käsitellyt myös edellisessä kirjassaan. Toistoa on, mutta hän avaa aina uusia näkökulmia. Perusteellisimmin hän paneutuu niihin varhaisimmassa teoksessaan Maps of Meaning: The Architecture on Belief (New York: Routledge, 1999). Sitä en ole lukenut eikä sitä ole myöskään suomennettu. Se on nähtävästi hänen vahvinta antiaan. Norman Doidge kiteyttää Kahdentoista elämänohjeen esipuheessa teoksen sisältöä melko kattavasti. Tuskin kuitenkaan jaksaisin tällä haavaa paneutua alkuperäisteokseen, jos sen käsiini saisin. Tyydyn mielelläni tämänkertaiseen yhteenvetoon. Uusissa elämänohjeissa Peterson liittää nuo mytologiat ihmisen itsetiedostamisprosessin alkutaipaleeksi.

Peterson tutkii omaa tietään ja oman ajattelunsa kehitystietä lähtien ihmiskunnan minätietoisuuden kehityksestä. Itse olen ymmärtänyt lukemani pohjalta sen liittyvän irtautumiseen pimeästä keskiajasta, kun taide alkoi saada perspektiiviä ja kun myöhemmin 1600-luvulla ranskalaisfilosofi Descartes purkaessaan osiin älyllistä epäilyään löysi lausuman ”Cogito ergo sum” myötä olemassaolonsa varmuuden. Hän käsitteellisti ”minän”. Peterson kuitenkin toteaa sen käsitteellistetyn jo noissa mytologioissa. 

Tarkastellaan alempana asiaa lähemmin. Ensin kuitenkin teen hieman kokoavaa yhteenvetoa lukukokemuksestani ja uusista elämänohjeista. Totean heti erään nyt käsiteltävän teoksen vahvuuden, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä tulikin tarve etsiä käsiini kirjahyllyni nurkasta kolmen vuoden takainen 12 elämänohjetta ja aloinkin sitä lukea kuin uusin silmin. Se sai tuoreemman maun. Kirjat alkoivat täydentää toisiaan. Se syventää vaikutelmaa myös tästä uudesta kirjasta. Nimittäin aluksi elämänohjeista ”järjestyksen jälkeen” jäi kaksijakoinen olo. Edellisessä teoksessa ne tuntuivat osuvan kohdalleen. Yhtälö toimi, ohjeen arkisen maailman takaa löytyy oma erityinen syvyysulottuvuutensa. Nyt ainakin ajoittain pintaan jää väkisin puristetun tuntuma. Se ei sinällään kuitenkaan pilaa kirjaa, koska ymmärtääkseni lukija ei kiinnitä huomiota pelkästään käytännön ohjeisiin vaan paneutuu filosofisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.

Ensimmäinen kirja oli minulle vahva lukukokemus. Ymmärsin, miksi se on saanut monen nuoren elämän suuntaansa etsivän löytämään suuntaa elämälleen. Tämän jatkoteoksen ohjeet ja niiden näkökulmat eivät aina välttämättä innosta eivätkä uteliaisuuttani paljoa ruoki. Syy on ehkä parisuhdeasioissa. Peterson tuntuisi käsittelevän niitä nyt enemmän. Minua ne vain eivät vain saa syttymään, olkoonkin että ne ruokkivat laajempaa agendaa. Silmät alkavat lukiessa harhailla, vilkuilen sivuja eteenpäin toivoen vapautuvani noista suhteiden kiemuroista. Esimerkkinä mainitsen yhdeksännen ohjeen: ”Työskentele hartaasti ja suunnitelmallisesti sen eteen, että romantiikka säilyy parisuhteessa.” Sen luvun loppuosa minulta on ainakin toistaiseksi jäänyt lukematta. Alkuosan luin jälkeen päin ja täytyy tunnustaa, että löysin sieltä kiinnostavaa pohdintaa.

Peterson intoutuu kestävän parisuhteen käsittelyssä ja perusteluissa tunnevoimaiseen paatokseen. Hän haluaa vakuuttaa, että parisuhde (avioliitto) tarvitsee luottamuksen, keskinäisen sopimuksen, asioiden perusteellisen selvittelyn. Siten syntyvät kestävät saavutukset liitossa. Hän antaa ohjeita, joiden ehdottomuus vaikuttaa minusta ylilyönniltä (esim. se, että yhdessä asuminen kokeiluluonteisesti ei olisi kestävä pohja, s. 280). Mutta tavoite on luoda kestävä liitto. Se poikii kestäviä tuloksia, luo jälkikasvullekin turvaa. Hyvästä, luovasta parisuhteesta ja perheestä säteilee energiaa, voimaa ja valoa myös työelämään ja vapaa-aikaan. Vielä isovanhempinakin puolisot saavat nauttia sen tuloksista.

                                  

Onhan kirjassa muutakin. Esimerkiksi anonyymeihin  kliiniseen työhön perustuviin terapiakuvauksiin on sinällään kiinnostavaa tutustua, vaikken niiden ongelmiin aina saakaan syvempää tuntumaa. Mietin, että häiritseeköhän siinä myös se, että asiakkaiden yksityisyyden suojelemiseksi Peterson on muokannut kuvauksia tunnistamattomiksi. Olisikohan siinä yhteydessä jotain olennaista menetetty, koska välillä kuvausta on vaikeahkoa seurata? Ne välittävät kuitenkin omalla painollaan erään näkökulman todellisuuteemme. Viime kädessä Petersonin historiallinen ote tuo tässäkin yhteydessä pelastuksen. Hänen avara katsantonsa auttaa tarkastelemaan arjen ongelmia laajemmin.

Yhtä kaikki, toistan vielä kritiikkini. Ainakin siinä vaiheessa, kun lukujen päätteeksi pitää tehdä yhteenvetoa ja johtaa loppukaneetiksi punainen lanka siihen varsinaiseen käsiteltävään elämänohjeeseen, kirjoittajan kokoava lausahdus ei välttämättä tuo sitä tehoa ja ahaa-elämystä, mistä edellisen kirjan yhteydessä nautin.  Jää vähän latistunut olo. Ei aivan täysin tuntunut Petersonin idea toimivan mutta se ei liene esteenä sille, etteikö tämäkin teos nouse kansainväliseksi bestselleriksi nousee.

…

Nyt voin vapain mielin jatkaa käsittelyäni ja keskittyä vahvuuksiin. Niitä Petersonin ajattelussa on aivan riittävästi. Todettakoon, että nyt saatan viitata myös kolmen vuoden takaiseen teokseen (12 elämänohjetta). Käsittelen niitä rinnan.

Peterson selvittelee kirjansa alkusivuilla, mitä otsikkoon sisältyvä ”järjestyksen jälkeen” tarkoittaa. Hänen molemmat teoksensa käsittelevät elämää kaaoksen ja järjestyksen ristitulessa. Hän selvittää ikivanhoja mytologioita myöten, sitä, kuinka luomme todellisuudellemme merkitystä, pyrimme saamaan sen hallintaamme. Maailmassa on aina odottamatonta ja meidän on sen läsnä ollessa tarve luoda elämäämme järjestystä. Voidaan kuitenkin mennä liian pitkälle, jolloin emme rohkene kohtaamaan turvallisuuttamme rikkovaa tuntematonta kaaoksen voimaa. Tavalla tai toisella välttelemme sitä. Itse luomamme järjestys ei kykene joustavuuteen. Tuolloin uhkana voi olla jopa totalitarismi, joka haluaa hallita kaikkea. Edellinen kirja Käsikirja kaaosta vastaan keskittyi ylenmääräisen kaaoksen seurausten korjaamiseen. Tämä uusi kirja käsittelee sitä, kuinka liiallisen turvan ja hallinnan vaarat voidaan välttää. ”Meidän tulee pitää toinen jalka järjestyksen maailmassa ja tavoitella toisella varovaisesti maailmaa järjestyksen ulkopuolella” (s 20). Olemme rajalla, mutta uuden pelko on pidettävä hallinnassa. Opimme uutta kaiken aikaa, luomme merkitystä vaistommekin avulla, pyrimme sopuun, emme kangistu vanhaan.  

…

                                

Mennään ihmiskunnan tietoisuuden kehitykseen ja mytologioiden merkitykseen. Egyptiläisessä mytologiassa järjestyksen jumala Osiris hajoaa veljensä Setin kanssa käymässään valtataistelussa osiin. Hänen puolisonsa - alisen maailman kuningatar Isis - etsii miestään, kokoaa löytämiään palasia vieden ne mukanaan maanpäällisestä valtakunnasta. Hän onnistuu tulemaan Osiriksen falloksesta raskaaksi ja synnyttää kotonaan alisessa maailmassa Horuksen, joka vartuttuaan alkaa kaivata isänsä valtakuntaan. Horuksen vahvin ominaisuus on hänen silmänsä. Hänen symbolinsa on teräväkatseinen haukka. Hän on tarkkaavaisuuden jumala, koska hänellä oli paitsi kyky myös halu nähdä tarkasti. Nimenomaan se antaa hänelle rohkeuden, jonka voimalla Horus syöksee valtaan nousseen setänsä Setin erinäisten vaiheiden jälkeen vallasta. Set oli repinyt veljenpojaltaan toisen silmän, mutta se ei Horuksen tahtoa hidastanut. Tärkeää on todeta se, että Horus kävi taistoon vapaaehtoisesti. Hän halusi kukistaa Pahan.

Horus ottaa kukistetulta Setiltä toisen silmänsä takaisin ja karkottaa tämän pois valtakunnasta. Urotyöt eivät kuitenkaan jää tähän. Hän palaa aliseen ”kuolleiden valtakuntaan” etsien Osiriksen palaset. Hän antaa isälleen Setin itseltään irti repimän silmän. Kiitos poikansa tuo entisaikojen suuri hahmo näkee taas. He palaavat yhdessä valtakuntaa. Tuo yksittäinen silmä on egyptiläisessä perinteessä edelleen vahva symboli. Peterson kiteyttää egyptiläisten näkemyksen: ”…juuri oivalluskyvyn, urheuden ja henkiin herätetyn perinteen yhdistelmä oli oikea voima johtamaan valtakuntaa” (12 uutta elämänohjetta, s. 134). Faaraon vallan ydin perustui viisauden ja nuoruuden vastakkainasetteluun. Horus kohtaa haasteen, nousee kamppailuun, se tuo samalla viisautta.

Vielä vanhempi tarina nousee yllä jo mainitusta mesopotamialaisesta maailman luomisen myytistä. Siitä kertova Enuma Eliš on Petersonin mukaan vanhin tuntemamme sankarimyytti. Kirjoitetussa muodossa sen iäksi on arvioitu 4 000 vuotta, suullisena perintönä se on paljon vanhempi. Tuo on häkellyttävä seikka. Mesopotamian monijumalaisen mytologian kaaoksen jumalattaren Tiamatin ja hänen haastajakseen nousevan lapsenlapsensa Mardukin valtataistelu on rankka kuvaus, mikä avaa lopulta tien kohti monoteismia ja niin maailman luomiskertomus saa alkunsa. Tämän Peterson käy läpi perusteellisesti.

Peterson käsittelee Logoksen (”sanan”) käsitettä. Meille se on tullut vastaan Johanneksen evankeliumin alkulauseesta: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala”. Logos on Jumalan sanaa, joka Petersonin mukaan tuottaa kaaoksesta järjestystä.  Laajemmin käsitettynä, kyse on kielen kehityksestä, kirjoitus- ja lukutaidosta. Hän kirjoittaa oppimisen merkityksestä, sen välillä vaivalloisestakin etenemisestä. Oppimisesta nouseva uusi tieto haastaa aiemman käsityksen. Liu’umme kaaokseen, josta synnymme ajatuksia kootessamme uudelleen, luomme järjestystä. Tai sekin on mahdollista, että vajoamme syvemmälle.

Logos elää noissa ikivanhoissa tarinoissa. Descartes toi siihen uuden ulottuvuuden. Hän maallisti Logoksen tehden siitä ajattelevan ja itsestään tietoisen. Se on Petersonin mukaan moderni minuus (12 elämänohjetta, s. 247).

Todetaan, että Raamatun maailma on edelleen Petersonin keskiössä. Nyt hän käsittelee tarkemmin Vanhan testamentin sankareita - Abrahamia ja Moosesta, heidän elämänratkaisujaan ja valintojaan. Itse asiassa Raamattu saa tuon mesopotamialaisen perinteen valossa jollain tapaa uuden ulottuvuuden. Siitäkin näkee tarinoiden voiman. Kun Mooses johti kansansa Egyptin orjuudesta vapauteen, niin sen voimasta Yhdysvaltain mustat ovat tavoitelleet omaa vapauttaan: ”Go down, Moses, way down in Egypt land/ Tell old Pharaoh/ To let my people go” (12 uutta elämänohjetta, s. 72).

Peterson kertoo omasta kehityksestään 12 elämänohjeessa (ohje 7: tavoittele sitä mikä on merkityksellistä, s 249). Hän tutustuu Dostojevskiin, kristinuskon perusteisiin, keskitysleirien todellisuuteen, Solženitsynin maailmaan… Hän toteaa lähteneensä vuonna 1984 kulkemaan samaa tietä kuin Descartes. Sen hän tajusi toki vasta myöhemmin. Pinnallinen kristinusko jäi taakse.  Avustajakseen hän tarvitsi myös George Orwellin. Auschwitz, kidutukset, Nürnbergin oikeudenkäynti, ihmisyyden riistäminen… Hän esittää kysymyksen (s. 250): ”Mitä ihmettä 1900-luvulla itse asiassa tapahtui?”

Taistelussa kyynisyyttä ja nihilismiä vastaan hän päätyi kärsimyksen todellisuuteen. Sen todellisuutta ei voi paeta. Hän ymmärsi oman mahdollisuuden toimia natsien vanginvartijana, lasten kiduttajana. Hän alkoi ymmärtää, mitä on, kun ”ottaa maailman synnit harteilleen”. Hän havaitsi, että jokaisella ihmisellä on mittaamaton kyky pahuuteen. Hän löysi hyvyyden pahuuden kautta. Hyvyyttä on se, mikä estää kidutusta tapahtumasta.

Peterson teki päätelmänsä, meni itseensä. Hän pyrki välttämään ylimielisyyden. Hän alkoi rakentaa moraalihierarkiaa. Hän ei ulkoistanut syytöksiä vaan meni aina itseensä. ”Ota huomioon sisimpäsi murhanhimoisuus ennen kuin uskaltaudut syyttämään muita…”

Hän hylkäsi henkilökohtaisen hyötyperiaatteen. Sen vastapainoksi hän löysi elämäänsä merkityksen. ”Pelkkä hyötyperiaate tarkoittaa luurankojen kätkemistä kaappiin” (s 254, 12 elämänohjetta). Se on vastuun välttelemistä. Sen pohjalta toimimiseen ei liity uskoa, urheutta tai uhrautumista. Siitä on huolellinen tarkkailu pois. Se että elämässä on merkitystä, on tärkeämpi asia kuin se, että saa mitä haluaa, ”sillä on tyystin mahdollista, ettei ihminen tiedä sen paremmin halujaan kuin todellisia tarpeitaan”.

Merkitys tarkoittaa, että ihminen on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, asiallisesti tasapainossa kaaoksen ja järjestyksen välissä. Hyötyperiaate toimii vain hetken tasolla. Se on välitöntä, impulsiivista ja rajoittunutta. Merkityksellinen sen sijaan on Olemisen sinfoniaa. Hän käyttää valontäyteistä kuvakieltä:

”Merkitys on lootus, joka pyrkii järven pohjasta ylös läpi alati kirkkaammaksi käyvän veden, puhkeaa pinnalla kukkaan ja paljastaa sisältään kultaisen Buddhan, joka on itse täydellisessä sopusoinnussa niin, että sen jokaisesta sanasta ja eleestä ilmenee jumalallinen tahto. ” (12 elämänohjetta, s. 255)

Merkitys tarkoittaa Petersonille Tietä. Se viittaa sen myötä samaan, mihin Kiinan historian klassinen teos, Laotsen Tao te ching. Se on ”runsaamman elämän polku”. Tao te Ching on teos, joka on minut pysäyttänyt arvoituksellisuudellaan. Peterson ei ainakaan tässä yhteydessä tuota teosta mainitse mutta minä löydän häneltä Laotsen hengen.

                                    

Friedrich Nietzsche tekee minuun tällä kertaa henkilönimistä ehkä suurimman vaikutuksen. Hän on kai keskeisin filosofi, jonka ajattelu on alkanut minulle avautua uuden Petersonin teoksen lukemisen myötä. Palatessani vuoden 2018 teokseen aloin lukea myös Nietzschestä kuin uusin silmin. Hänestä pitäisi ehkä kirjoittaa oma tekstinsä, niin paljon kiinnostavaa hänen kauttaan on avautunut. Nyt pyrin vain kiteytykseen.

”Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, kuka pyyhkii meistä tämän veren?” (Lainaus teoksesta Iloinen tiede)

Nietzsche oli kiihdyksissä ja pettynyt kehitykseen. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Hän antaa ymmärtää, että varsinainen pelastusvastuun oli jo vapahtaja täyttänyt eikä langenneille ihmisyksilöille enää jäänyt tehtävää.

”Jumala on kuollut” on jäänyt soimaan iskulauseena. Kontekstista irrallaan se saa varsin kieroutuneen sävyn. Petersonin mukaan Nietzsche toteaa tuon kuitenkin surullisena. Kristinuskon sanoma on ajallamme menettänyt painonsa, vesittynyt.  Syynä on uuden testamentin perusajatus, jossa Kristuksen lunastavan ristiinnaulitsemisen myötä ihmisen velvollisuudet vesittyvät.  

Vuoden 2018 teoksessa Peterson toteaa Nietzschen ehkä olevan kaiken aikojen paras kristillisyyden kriitikko ja tulkitsee tämän mieltäneen Uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi rikokseksi (s. 152). Samassa yhteydessä on lainaus filosofin tekstistä, jossa tämä leimaa uuden testamentin olevan eräänlaista ”maun rokokoota”, siis huijausta. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Kun Nietzsche ilmaantui 1800-luvun lopulla, kristinuskon ratkaisemattomiksi jättämät ongelmat olivat jo muuttuneet suuriksi.

Peterson kuitenkin puolustaa kristinuskoa (12 elämänohjetta, s 238-246). Kristinusko on ratkaissut ongelmia, mutta yhteiskuntaan on ilmaantunut uusia ongelmia, joihin se ei ole kyennyt reagoimaan. Kun kristinusko syntyi ja laajeni, se pyrki uudistamaan ja ratkaisemaan ongelmia, mihin sillä olikin vastaus: orjien kohtelu, naisten asema, lapsenmurha prostituutio, vahvemman oikeus ja mielivalta, naisten ihmisarvo, yhteiskunnan vihollisillakin on ihmisarvo. Petersonin mukaan kristinusko ei siis epäonnistunut. Päinvastoin:

”Kristillinen oppi ylevöitti yksittäisen sielun, pani orjan ja herran sekä talonpojan ja ylhäisen samalle metafyysiselle tasolle Jumalan ja lain edessä. Kristinusko sanoi painokkaasti, että jopa kuningas oli vain yksi monien joukossa.”

Väite, että pelastusta ei saavuteta vaivannäöllä tai ”työllä”. Sillä oli puutteensa mutta se esti aristokraatteja ja kuninkaita nousemasta tavallisten ihmisten yläpuolelle.

Petersonin eräänlainen hovipsykologi Carl Jung toteaa Nietzschen ideoihin viitaten, että Eurooppa ikään kuin havahtui valistuksen aikaan kristillisestä unesta ja huomasi, että sen tulisi kyseenalaistaa kaikki, mitä se oli siihen asti pitänyt itsestään selvänä.

Peterson päätyy sitten käsittelyssään Dostojevskiin, tarkemmin Suurinkvisiittori-kuvaukseen romaanissa Karamazovin veljekset.  Siinä kulminoituu sama idea kuin Nietzschellä. Dostojevskin mukaan järki oli kukistanut kristinuskon. Mutta toisin kuin Nietzsche, Dostojevski jättää mahdollisuuden. Suurinkvisiittori ei sulje sellin ovea.

Laitan vielä Nietzschen ”yli-ihmisen” käsitteestä muutaman sanan. Sillä ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa. Nietzsche oli kaukana antisemitismistä. Se on eräänlainen filosofin luoma ”työväline”. Kun Jumala kirkko on menettänyt merkityksensä, ympärillämme olisi suuri joukko yli-ihmisiä, oman moraalinsa rakentajia. Tuo tie vie Nietzschen mukaan umpikujaan. Jokainen on aivan kuin oma jumalansa. Kärjistetysti monoteismistä palataan takaisin mesopotamialaiseen Tiamatin ja Mardukin maailmaan.  

No, mutta tästähän nousee yhteyksiä nykypäivään – uusmarksilaisuuteen ja nyt vallalla olevaan woke-kulttuuriin ja intersektionalismiin.

Jacques Derridan kaltaiset uusmarksilaiset ajattelijat ovat vaarallisia, koska he pyrkivät perustamaan ajattelunsa järkeen. Luovat reduktiotaan (Marxilla kaikki palautui talousjärjestelmään, Derridalla valtarakennelmaan) pyrkien sillä tavalla muuttamaan yhteiskunnan perustavanlaatuisia rakenteita. He antavat mielikuvan, että he hallitsevat kaikkea, heillä on syvä ymmärrys yhteiskunnan perustuksesta. Peterson puhuu näennäisintellektuelleista. Vastakohtana on fundamentalistit, joiden hyvä piirre on se, että heillä sentään on suhde transsendenttiin todellisuuteen. He myöntävät, että heidän ymmärryksensä yläpuolella on jokin.  Tuon myötä tulee myös jonkinlainen raja sille, missä määrin he ovat oikeutettuja valtaan, missä määrin he ovat oikeassa. He hyväksyvät rajallisuutensa. (12 uutta elämänohjetta, s. 177.)

Ideologin ymmärrykselle ei kuitenkaan ole rajaa. Hän selittää teorioillaan kaiken, myös tulevaisuuden. Siinähän on totalitarismin siemen. Tuolla Peterson haluaa varoittaa ideologioiden ylettömästä vallasta. Siitä kammottava ilmenemismuoto on yllä mainittu vihamielinen kauna. Kokonainen ihmisryhmä voidaan tuomita esimerkiksi vanhempien aseman tähden. On ideologioiden tukemia syyttömiä ja syyllisiä. Tuo vaikuttaa tutulta, kun seuraa päivittäisiä uutisia. Ihminen tuntuu taantuvan lapsen asteelle. Kaunan tie voi johtaa suunnattomaan katkeruuteen. Se ajaa ihmiset loukkuun. Se on Petersonin mukaan seurausta siitä, että vihollisen katsotaan olevan ulkopuolella eikä sisäpuolella, omassa itsessä (s. 179). Hänen mukaansa ihmisten pitäisi etsiä ”syyllistä” ensin omasta itsestä. Se avaa mahdollisuuden kasvulle. Tämä pohdiskelu nousee kirjan kuudennesta ohjeesta: Hylkää ideologia!

…

Petersonin teos kaikista poliittisistakin ulottuvuuksista huolimatta on ennen kaikkea avain itsetutkiskeluun. Se on tarkoitettu luettavaksi hiljaisina hetkinä, kun on yksin itsensä kanssa - tai kaksin, seuranaan vain oma mahdollisuuksien minä. Itse luen aktiivisimmen varhaisaamun hetkinä. Olemme oman elämämme rakentajia, nousemme aamuun uudistuneina. Opetellaan heittäytymistä uuteen, paneudutaan, tehdään elämästämme tosi. Ihmiskunnan historia on hyvä koulu. Sieltä löytyy esikuvia, joille henkilökohtainen hyöty ei ole merkinnyt mitään. Elämän tarkoitus on syvemmällä. 

Klassista musiikkia: live-konsertteja YouTube-kanavalta

 

Kuuntelen paljon musiikkia, päivittäin. Ilman sitä en kai elämästä selviäisi. Klassinen musiikki on minulle se ykkösvaihtoehto mutta kuunteluintoni ei missään tapauksessa rajoitu siihen.

Vuosia sitten innostuin menemään mukaan maksulliseen palveluun Medici-sivustolle. Siitä olen kuitenkin luopunut. Tärkein syy oli se, että suoria lähetyksiä tuli lopulta seurattua yhä harvemmin. Ja muistakin arkistoiduista ohjelmista kiinnostavimmat tuli jo käytyä läpi. Kun sitten tarjontakin väheni ja yhteydetkään eivät toimineet moitteettomasti päätin olla jatkamatta tilausta.

 Viime aikoina on koronarajoitusten myötä nettiin tullut paljon näkyville suoria konsertteja. Käytän nykyisin lähes yksinomaan YouTuben palveluja. Venäjä on vanhaan tapaani ollut minulle se ykkösvaihtoehto. Marinskyn konserttitalon suorat lähetykset ovat nyt supistuneet olemattomiin. Mutta Moskovan konservatorio ja filharmonia lähettävät suoria konsertteja säännöllisesti. Sitä kautta voin seurata välillä todellisia helmiä. Händelin konserttiversiot muutamasta oopperasta olivat eräitä todellisia helmiä. En ole ollut barokkioopperoiden ystävä mutta noissa konserttiesityksissä mielestäni musiikillinen vetovoima nousi jopa paremmin esille. Olen saanut kokea siellä aivan huippuluokan oopperatähtiä. Eräs heistä on iranilaistaustainen USA:ssa käsittääkseni asuva kontratenori. Siis Moskovassa ovat esiintyneet maailmanluokan tähdet. Matkustelua ei korona ole estänyt. Tällä tavalla musiikkimakuni on laajentunut. Moskovan uudesta Zaryadye-konserttisalista on niin ikään silloin tällöin lähetetty konsertteja.

 Lontoon Wigmore Hall oli minulle eräs todellinen löytö. Siellä esitettävät iltapäivä ja iltakonsertit kuuluvat vakituiseen seurantaani. Sieltä saa kuunnellakseen aivan mainiota kamarimusiikkia! Jousikvartettoja sekä piano- ja viulumusiikkia tarjotaan paljon, ja minä myös pidän niistä. Ja barokkia, totta kai. Ykkössijalla on kuitenkin laulumusiikki. Tosin aivan ultramoderniin nykymusiikkiin ei tahdo enää löytyä edes uteliaisuutta.

Yksittäisiä konsertteja on tullut silloin tällöin katsottua ympäri maailman. Yhteen aikaan katselin esimerkiksi Japanista tulevia lähetyksiä, myös Israel on tullut tutuksi. Mainitsen kuitenkin vielä kaksi mainitsemisen arvoista sivustoa. Ensimmäinen on Varsovassa sijaitseva Chopin instituutti. Sen kautta on välitetty viime päivinä pianokilpailun alkueriä. Niitä en ole kuitenkaan nyt intoutunut seuraamaan, ehkä lähinnä ajan puutteen vuoksi. Muutama pienimuotoinen pianokonserttituokio on kuitenkin instituutin sivustolta aina silloin tällöin osunut kohdalle ja sen myötä minun kiintymykseni Chopinin nokturnoihin, valsseihin, sonaatteihin, bagatelleihin ym. on lisääntynyt ja tuonut maailmaani valoa romanttisine tunnelmapurkauksineen.

Tämän hetken ykkössuosikki on kuitenkin Lizst Akademia Budapestissa (https://www.youtube.com/c/LisztAcademyBudapest). Sen enempiä vertailematta totean subjektiivisen käsitykseni, että siellä on kaunein konserttisali, mikä näiden suorien lähetysten kautta on vastaani osunut. Siellä on ollut upeita solisteja. Musiikkinautinnot eivät kuitenkaan ole olleet aivan solistien varassa. Myös orkesteri on erinomainen! Tuorein musiikkinautintoni tulee nimenomaan sieltä, eilisillalta. Tosin nyt paikalla oli vieraileva orkesteri, kapellimestarina Andrés Orozco-Estrada.  Hän sytytti orkesterinsa aivan upeaan vireeseen. Illan alkuvaiheessa esitettiin Prokofjevin viulukonsertto (opus 19), jossa solistina oli saksalainen minulle ennestään tuntematon Arabella Steinbacher. Se oli luonnollisesti hieno kuuntelukokemus. Kuitenkin konsertin sykähdyttävimmät hetket koin viimeisen ylimääräisen kappaleen hehkuissa. Siinä kapellimestari orkesterin nostattamana tuskin malttoi pysyä paikallaan. Sellaista sykettä harvoin saa kokea. Orozco-Estrada on syntyjään kolumbialainen, mutta hänellä on myös Itävallan kaksoiskansalaisuus. Hän on myös tunnettu viulisti. Orkesterista totean vain, että sillä on pitkä nimi:  Orquesta Sinfónica Freixenet de la Escuela Superior de Música Reina Sofía. Laitan tähän myös suoran linkin konserttiin. En sitten tiedä, kuinka kauan se on kuunneltavissa ja nähtävissä.

Suosittelen seuraamaan muiden ohessa myös Budapestissa sijaitsevan Lizstin Akademian konsertteja.

Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta

 

Päivi Ketolainen, Piikki. Pro Bono kustannus 2021, 228 s.

…

Päivi Ketolaisen kirja ei liity koronarokotuksiin eikä ylipäänsä Covid-19 -pandemiaan, mutta kyllä se sitä koskettavasti pohjustaa. Se raportoi niitä prosesseja ja tuntemuksia, jotka lähtivät alkuun reilun kymmenen vuoden takaisesta sikainfluenssapandemiasta ja sitä varten kehitetystä Pandemrix-rokotteesta. Kirja on kertomus lasten ja nuorten kokemista vakavista rokotehaitoista, kun harmittoman rokotuksen jälkeen elämään arkeen aivan yllättäen putkahtaa ikuinen seuralainen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun joko oma tai oman rakkaan lapsen terveys alkaa yllättävästi reagoimaan. Koskettavaksi asian tekee myös se, että kirjan tekijällä on asiaan omakohtaisia kokemuksia. Hän käsittelee kuitenkin asiaa laajemmin tuoden esille rokotteesta kärsimään joutuneiden elämäntarinoita. Narkolepsia tulee tutuksi kaikkine oheisine häiriöineen.

Sikainfluenssan tarina itsessään on suhteellisen lyhyt. Sen sijaan siitä aiheutuvia jälkiseuraamuksia joutuvat monet kantamaan loppuelämänsä. Rokotehaitoista kärsivien elämäntarina jatkuu edelleen. On tärkeää pitää asiaa esillä. Virheitä ei pitäisi toistaa.

Päivi Ketolainen esittelee kirjaansa ja kertoo omista näkemyksistään muutamilla YouTube-videoilla: täällä, täällä ja täällä. Toisessa noista hän muun muassa kritisoi päätöstä antaa koronarokotteita lapsille. Kolmas juttu on Finnradion haastattelu.  Käytännöt koronarokotteessa ja sikainfluenssarokotteessa poikkeavat mm. siinä, että toisessa rokotukset aloitettiin lapsista, toisessa vanhuksista. Covid-käytännön Ketolainen näkee hyvänä: ikään kuin jostakin olisi otettu opiksi. Lapsille koronarokotteesta voi olla arvaamattomia seurauksia, mikä on monissa maissa otettu huomioon.

Sikainfluenssan ohessa Ketolainen nostaa esille myös toisen rokotuskampanjan, joka alkoi vuonna 2013. Kyseessä oli niin sanottu ”tyttöjen juttu” – HPV-rokotukset, sukupuoliteitse tarttuvaa papilloomavirusta vastaan. Tuolloin uhkana oli kohdunkaulansyöpä, joka on Suomessa seulontojen ansiosta kai suhteellisen harvinainen. Sekin on aiheuttanut vakavia terveyshaittoja. Ketolainen tuo siitä kaksi esimerkkitapausta. Kuinka paljon HPV on aiheuttanut haittoja, on Ketolaisen mukaan mahdotonta sanoa. Nuo kaksi kirjan tapausta kyllä itsessään järkyttävät. Kampanja kuitenkin jatkuu edelleen eivätkä viranomaiset katso rokotusten aiheuttavan haittoja. Viime vuodesta lähtien HPV-rokotetta on alettu jakaa myös pojille. Maallikko-tumpelona tulee mieleen, liekö siihen syynä yleinen sukupuolineutraali ilmapiiri.

Ennen kirjan tarkempaa käsittelyä nostaisin esille muutamia seikkoja, jotka eivät välttämättä liity kirjan sisältöön. Kun rokotteen haitoista puhutaan tai esitetään kritiikkiä (esim. suunnitteilla olevasta ”rokotepassista”), niin heti eräillä tahoilla leimakirves heilahtaa. Rakkaassa Suomessamme ollaan absurdissa tilanteessa, kun ihmiset katsovat parhaaksi vaieta, etteivät joudu ongelmiin esimerkiksi työpaikoillaan. Kirjan tekijä haluaa itse kaiken varalta korostaa, että hän ei ole rokotevastainen. En ole minäkään. Se ei kuitenkaan estä käsittelemättä näitä asioita kriittisesti.  Minua asia kiinnostaa ensiksikin, koska itselläni on elämänurallani ollut uniongelmia, ei toki narkolepsiaa. Sekin tekee uteliaaksi, koska rokotehaitoista halutaan ilmiselvästi valtamediassa ja -politiikassa vaieta. Kyllä haitoista on puhuttava avoimesti ja julkisesti. Virallisten tahojen salailumentaliteetti on inhottavaa.

Olen vahvasti samaa mieltä kuin kirjan tekijä sen suhteen, että jos valtio on järjestänyt rokotuskampanjan ja sen virastot hehkuttavat rokotusten puolesta, niin kyllä valtion on myös tutkittava mahdollisimman tarkkaan kaikki ilmenevät haitat ja sairastumiset ja korvattava ne täysimääräisesti, vaikkei rahalla voi terveyttä ja omia elämänunelmia korvatakaan. Nyt viranomaiset ovat ikään kuin ajautuneet puolustamaan omaa kunniaansa, vähätellen sen myötä itse ongelmia – ehkä huomaamattakin. Narkolepsiaan sairastuneiden korvauksia pantiin hoitamaan eri vakuutusyhtiöiden pooli. Ja niinhän siinä on käynyt, että se pyrkii korvaamaan elinikäisistä haitoista mahdollisimman vähän. Tämähän on ylipäänsä vakuutusyhtiöiden tapa.

Finnradion haastattelussa toimittaja Marcos Kuusjärvi kysyy kirjan vastaanotosta. Ketolainen ilmaisee pettymyksensä. Media on jäänyt poteroonsa, hänen toivomaansa julkisuutta ei asialle ole tullut. Ketolainen on kirjassaan varsin avomielinen ja vilpitön. Hän olisi senkin kautta halunnut vapauttaa keskustelua, poistaa kyräilyn. Siinä ei tunnuta onnistuneen. Ihmisiä joko leimataan tai ongelmia vähätellään. Median edustajat eivät uskalla nousta valtavirtaa vastaan.

Osaltaan tilanteeseen on tietysti vaikuttanut sosiaalinen media. Pelätään yhtyä erilaisiin ”laulukuoroihin”. Vapaa sana kirvoittaa kärjistämään, ja asettumaan vastakkain, syvää vastuuta hetkittäisistä heitoista ei kommentoijilla tunnu kehittyvän. On siis valittaen todettava, että syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Mutta olen joka tapauksessa vahvasti sitä mieltä, että valtamedian ja päätöksentekijöiden pitäisi kyetä tarkastelemaan ongelmia vastakkainasettelun sijaan ulkopuolelta ja analyyttisesti.

Yhtä kaikki, kauhistelen vielä sitä, mihin yhteiskuntamme on nimittelykiimassaan mennyt. Ketolainen toteaa haastattelussa, että sanomastaan on käsittämättömästi kaivettu jopa natsiaatetta. Millä perusteella häntä ollaan rinnastamassa joukkomurhaajiin?  Se on toki ääriesimerkki. Itse en pidä myöskään kaikenlaisista salaliittoteorioista enkä ”foliohattusyytöksistä”. Tuohon viimeksi mainittuun taisi eduskunnassa sortua jopa ministeritason henkilö keskusteltaessa rokotepassin ongelmista.

…

Kirjan varsinainen sisältö saa lähtölaukauksensa siitä, kun meksikolaisesta kylästä löydettiin sikainfluenssaa ja sitä varten luotiin pikaisesti rokote. Huhtikuussa 2009 tauti alkoi levitä maailmalle pikavauhtia. Maailman terveysjärjestö WHO oli valppaana ja julisti pandemiauhan. Suomalaiset tutkijat ja kansanedustajat kokoontuivat kesäkuussa. Tuolloin tautitapauksia oli löytynyt 26000. Suomessa oli löydetty neljä tapausta, kirjan tekijän sanoin ”matkatuliaisina”.

Kesäkuussa 2009 WHO julisti sikainfluenssan virallisesti pandemiaksi. Tautitapauksia oli yllä mainittu määrä, mutta ne olivat pääosin lieviä. Pandemian uskottiin olevan parissa vuodessa ohitse. Suomeen hankittiin rokotetta ilman kilpailutusta kalliilla hinnalla. Valmistajilleen se oli riskitön bisnes, tosiasiassa siis kultakaivos. Lokakuussa päästiin jo rokottamaan ja pian ihmiset jonottivat piikkiä. Tavoitteena oli saada koko kansakunta rokotettua. Rokotukset aloitettiin lapsista, mikä siis on osoittautunut virheeksi. Kirjan tekijä toteaa, että ”THL lietsoi tautipelkoa” ja samalla kehui rokotetta turvalliseksi. Rokotehaittoja alkoi kuitenkin tulla jo pian, virallisesti vuoden 2010 alkupuolella.

Mediakin rummutti pandemiaa ja rokotusten tärkeyttä. Vuoden 2010 lopulla alkoi kuitenkin jo näkyä, että pandemia hiipuu. Suomessa Pandemrix-rokotteita jäi 1,7 miljoonaa annosta THL:n varastoihin, samoin terveysasemilla ja sairaaloissa oli puolisen miljoonaa käyttämätöntä annosta. Niiden hävittäminen toi lisäkustannuksia. Kuten Ketolainen luonnehtii, oli ammuttu tykillä kärpästä.

Kevättalvella 2011 kesken perheen perinteisen retken Ketolaisen pojalle ilmestyi yllättäen vakavia oireita. Oli yli vuosi rokotteen ottamisesta.  Perheessä oli pohdittu, kannattaako se ottaa. Pojalle piikki annettiin. Uniongelmien ilmestyttyä päätöstä oli myöhäistä katua. Se oli sitten menoa. Haluttiin tehdä kaikki terveyden eteen.

Tekijän perheen omakohtaiset kokemukset ovat toki vain osanen kirjaa, mutta äidin ja isän taistelu oman poikansa puolesta tuo kirjaan koskettavuuden. Pyyteetön pyrkimys pojan terveyden puolesta käy kyllä ilmi joka hetkestä, jokaisesta kirjan rivistä. Ei jäädä toivomaan viranomaisten heräämistä vaan etsitään itse kysellen ja hapuillenkin uusia keinoja, uusinta tutkimustietoa, ongelmiin avoimesti suhtautuvia asiantuntijoita. Henkiset ja valitettavasti fyysisetkin iskut eivät ole hänelle edes hidaste vaan lapsen eteen on kaikki mahdollinen tehtävä.

Neurologi Markku Partinen Helsingin uniklinikalta oli se tutkija, joka antoi Ketolaisen perheelle toivoa.  Hän on tehnyt alallaan uraa uurtavaa työtä. Ketolaisen perheessä saatiin hänen tutkimuksistaan tietoa satunnaisesti, kun joku antoi vinkin erään aikakauslehden asiaa käsittelevästä artikkelista.

Kirjassa kuvataan myös muita tapauksia, joissa elämän haasteet tuovat draamaa ja hämmentävää kosketuspintaa. Nuo rokotushaitoja osakseen saaneet nuoret ja heidän läheisensä toimivat määrätietoisesti. He ovat joutuneet kamppailemaan elämässään tilanteessa, jossa julkisuus ei ole antanut heidän ongelmilleen tilaa.  Viranomaiset ovat saattaneet niitä jopa vähätellä. Kirjaa tulee lukeneeksi lähes kuin dekkaria, jännityksellä odottaen tulevia tapahtumia.

Kun rokotehaittoja alkoi nousta enemmän ilmi, onnistuttiin perustamaan vertaistukiryhmiä. Se oli eräänlainen käänne. Niin voitiin kannustaa avuttomuuden rajoilla ponnistelevia perheitä ja nuoria pääsemään elämän arjessa eteenpäin. Toisten kokemuksista ja ongelmista saatiin itse voimaa jatkaa. Tunnelin päähän toivottiin löytyvän valoa.

Kun sitten valtio tavallaan pesi kätensä ja vakuutusyhtiöiden pooli alkoi järjestää kärsineille korvauksia, oltiin valveilla ja kyettiin edes jotenkin puolustamaan omia täysin oikeutettuja vaatimuksia. Käsittämätöntä millaisella hehkutuksella selkeistä faktoista piittaamatta viranomaiset ovat runnoneet asioita eteenpäin.

…

Otan esille muutamia minua hämmentäviä seikkoja. Aluksi puutun tuohon valtion viranomaisten ja päättäjien rooliin. Valtion osana oli olla jonkinlainen perälauta. Se ei ollut riippumaton toimija, ja tuohon perälauta-sanaan pitäisi liittää sana ”olevinaan”. Toimittiin suurten rokotteita valmistavien yritysten ehdoilla. Puolueetonta tutkimusta rokotteiden haitoista oli mahdotonta tehdä, kun samat henkilöt istuivat milloin yhtiöiden johdossa tai palveluksessa, milloin valtion tutkimuslaitoksissa. Piiri pieni pyöri. Valtio lupasi kyllä korvata vahingot, mikäli niitä korvauksia ei muuten saada. Kirjan mukaan ne olivat tyhjiä lupauksia.  Poliitikoista siinä yhteydessä mainitaan peruspalveluministeri Paula Risikko. Hän lupaili kyllä, mutta loppujen lopuksi pesi asiasta kätensä. Kattavaa lakia korvauksista ei ole saatu aikaiseksi.

Eduskuntakin saa sapiskaa. Vuonna 2009 se päätti vapauttaa rokoteyritykset vastuusta. Sama tapahtui koronarokotteen tullessa markkinoille. Kun sitten reilun kymmenen vuoden kuluttua maailmalle iski Covid-19 -pandemia, mitään ei ollut menneestä opittu. Suunnattomia rahavirtoja on tuhlattu yritysten kassaan. Niiden liiketoiminta on täysin riskitöntä. Piikki on ollut auki. Ketolainen toteaakin, että mitään eivät päättäjät ole oppineet kymmenen vuoden takaisesta. Ja kansalaisten terveyttä valtio ei ole kyennyt takaamaan.

Nuo ”tyttöjen jutun” eli kohdunkaulan estoon tarkoitetun HPV-rokotteen haitat herättävät myös ihmetykseni. Se prosessi jatkuu aivan kuin ongelmia ei olisikaan. Siitä olen yllä jo maininnut enkä käsittele sitä enempää.

Kirjassa on monta surullista lohdutonta ja myös kannustavaa tarinaa. Viimeksi mainitulla tarkoitan, kuinka monet nuoret ovat jaksaneet taistella sairautensa kanssa epävarmoista näkymistä huolimatta. Esimerkiksi ne kaksi nuorta naista, jotka ovat joutuneet HPV-rokotteen uhreiksi.

Lasten koulunkäynnin ja opiskelun ongelmat kertovat kärsivällisyydestä, sitkeydestä. On jouduttu etenemään hitaasti, pienin askelin. Vanhemmat ja muut ulkopuoliset tukijat ansaitsevat myös kunnioituksen. On niitä, joilla tauti on puhjennut täysi-iän kynnyksellä. Sinisilmäisesti on menty rokotusjonoon ja sieltä on sitten viiveellä saatu tuliaisena vakava sairaus, minkä myötä ovat kaikki tulevaisuuden suunnitelmat parisuhde mukaan lukien romahtaneet. Elämää on täytynyt alkaa rakentaa täysin nollasta, vastassa ajoittain kylmän kalseasti suhtautuva virkavalta ja julkinen terveydenhuolto.

Kerron tässä yhteydessä erikseen erään nuoren miehen tarinan. Hän ei ole menettänyt uskoaan, vaan on löytänyt oman tiensä, vaikka umpikujaan välillä joutuikin. Tammikuussa 2010 hän oli 16-vuotias ammattikoululainen, joka otti rokotuksen julkisen painostuksen myötä. Alkuaan hän oli päätöstä kovasti empinyt.  Mutta hän taipui, kun ”media rummutti sikainfluenssan vaaroja” ja ihmiset ympäri Suomea jonottivat rokotetta. Piikin jälkeen alkoi tulla uupumuksen oireita, outoja väsymyskohtauksia, oppitunnilla nukahtelua. Ja väsymyskohtaukset vain lisääntyivät. Hänen tähtäimessään oli tulla isän perheyrityksen jatkaja. Kesällä ja syksyllä hänen tilanteensa paheni. Hän alkoi tutkia itsenäisesti asioita. Kun lisäksi jalatkin menivät välillä yhtäkkisesti alta, hän alkoi vahvasti aavistella narkolepsiaa, sillä sen oli todettu liittyvän sairauteen. Kun samanaikaisesti myös uutisissa kerrottiin narkolepsian olevan lisääntymässä, hän päätti mennä terveyskeskukseen selvittämään oloaan. 

”Lääkäri kuitenkin vastasi, että kuules poika. Narkolepsia on niin harvinainen tauti, ettei se voi sinulla olla. Hän lisäsi vielä, ettei pitäisi uskoa kaikkea, mitä netistä löytää.” s. 116

Lääkärin asenne jäi vaivaamaan ja nuorukainen hakeutui erikoislääkärin vastaanotolle, joka otti epäilyn tosissaan. Tuolloin nuorukainen oli 18-vuotias.

Elämä oli taistelua. Autokoulun teoriatunneilla hän nukkui, ratissa hän pysyi hereillä, koska ajaminen oli aktiivista toimintaa. Armeijaan hän meni, mutta se oli rankka kokemus. Oireet pahenivat. Hän keksi keinoja, miten pysyä hereillä. Yksi niistä oli kivun tuottaminen. Hän nipisteli itsensä mustelmille. Armeijan jälkeen hän hakeutui unitutkimuksiin. Diagnoosi vahvistettiin testeillä. Kyseessä oli narkolepsia-katapleksia. Onneksi hänen virallisista terveystiedoista löytyi merkintä oireista alle kaksi vuotta sikainfluenssarokotuksen jälkeen. Sen ansiosta hän oli oikeutettu vakuutuspoolin maksamiin korvauksiin. Hän sai kertakorvauksena hieman yli 20 000 euroa koko elämää rajoittavasta vammasta. Myöhemmin hänelle alettiin maksaa myös ansionmenetyskorvausta, mutta sen haun yhteydessä piti jo käydä kovaa taistelua byrokratian kiemuroissa. Korvaus oli niukempi, mitä odotettiin. Siinä vaiheessa 8-tuntista työpäivää oli jo jouduttu supistamaan neljään tuntiin.

Onneksi korvausten hakemiselle oli edes tuo kahden vuoden määräaika. Alkuaan pooli rajasi ilmoituksen kahdeksan kuukauteen rokotuksesta, mutta päätöstä muutettiin.

Nuorukainen alkoi jatkaa opintoja erityisjärjestelyin. Siihen kuuluu taukoja ja kävelyä kesken oppituntien, jotta vireystila säilyisi. Hänellä on koulussa tila, jossa hän voi välillä käydä nukkumassa. Kirjassa todetaan, että tuon kaltaisten erityisjärjestelyjen pitäisi olla malliesimerkkinä kaikille sikainfluenssarokotteiden uhreille. Tuki on räätälöity tilanne huomioon ottaen opiskelijan tarpeiden mukaisesti. Joku voi tarvita esimerkiksi fysio- tai muuta terapiaa.

Lääkitys on järjestetty niin, että syvä uni saadaan jatkumaan aamuun saakka. Nuorukainen pystyy itse tarkkailemaan unensa laatua.

Nyt tämän nuoren miehen tilanne on se, että hän on voittanut pelkonsa ja hän voi katsoa elämässään eteenpäin. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat kuitenkin menneet uusiksi. Hän ei enää aio pyrkiä jatkamaan isänsä perheyritystä. Hän on löytänyt oman tiensä. Hän opiskelee perinteistä hirsirakentamista, noudattaa omaa erityistä terveellistä ruokavaliota. Hän pyrkii elämässään kuuntelemaan entistä enemmän omaa kehoaan. Hänen unelmansa on rakentaa joskus oma hirsitalo.

Narkolepsia aiheuttaa psyykkisiä oireita, väsymys nostaa pintaan aggressioita ja ympäristön syyllistämistä. Murrosiässä ne voivat purkautua voimallisesti. Jatkuva vihan tunne on seuralaisena. Myös muisti häiriintyy. Jatkuvassa uupumuksen tilassa aivot eivät jaksa toimia. Myös aktiivinen puheaika on hyvin lyhyttä. Keskittymiskyvyn hiipuessa myös puhe hidastuu.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Palaan nyt Piikki-kirjan aiheeseen. Tärkeä virkamies asian hoitoon liittyvä virkamies olisi ollut lapsiasiain valtuutettu, johon myös kirjan tekijä on yhteydessä. Hän käy jopa keskusteluja tuolloin lapsiasianivaltuutettuna toimineen Tuomas Kurttilan kanssa. Ketolaisen mukaan juttu kyllä luisti. Hän pitää hyvänä, että virkamies ylipäänsä suostui ottamaan vastaan. Asiat eivät kuitenkaan hänen kauttaan edenneet. Kaiken lisäksi henkilö vaihtui. Seuraajan myötä onkin saatu hyvin kuvaava reaktio: ”Näihin yksittäisiin asioihin he eivät voi ottaa kansaa”. Noin siis sanoo virkamies, jonka tehtävänä on valvoa, että alaikäisten lasten oikeusturva toteutuu Suomessa. Tekijä kuitenkin toteaa ristiriitaiseksi sen, että paljon pienempien lapsiryhmien asemaan tuo samainen henkilö on ottanut kantaa.

…

Lopuksi lainaan kirjan tekijän näkemyksiä. Liikkeelle pitäisi lähteä lainsäädännöstä. Siihen hallitus ja eduskunta suhtautuvat kuitenkin haluttomasti. Mediakin voisi sysätä poliitikkoja liikkeelle, mutta - kuten yllä jo todettiin – valtamedia ei ole osoittanut asiaan kiinnostusta.

Ihmisten on kuitenkin otettava vastuu itsestään. Ketolaisen eräs painava viesti kohdistuu meihin jokaiseen. Kun joku kohtaa ongelmia, esimerkiksi rokotuksen jälkeen, ei kannata jäädä yksin ongelmiensa ja aivojensa kanssa. On etsittävä mahdollisimman nopeasti apua terveydenhuollosta ja vertaistuen piiristä. Apua löytyy, kun lähtee liikkeelle.  

Ketolaisen mukaan jokainen voi päättää itse, kuinka tarpeelliseksi hän rokotteet kokee. Suurimmalle osalle jälkioireita ei tule. Jos niitä tulee, niin pitää hakea apua. Koronaan liittyen hänen itsensä mielestä lapsia ei olisi pitänyt rokottaa, mutta se on vain hänen kantansa.

Jokaisen tulisi painaa mieleensä Ketolaisen muistutus, jonka hän toteaa yhdessä yllä linkitetyssä videopuheenvuorossaan: ”Jos sattuu tulemaan rokotehaittoja, niin kirjauttakaa ne heti omakantaan jonkun terveysviranomaisen kautta.” Sen kautta voidaan viedä asioita eteenpäin virallisesti eteenpäin. Hän kehottaa ihmisiä taistelemaan oikeuksistaan.

Percy Bysshe Shelley (1792-1822): runoja ja elämää

 

Shelleyn runoja. Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Helsinki 1929, 95 s.

Maurois, Andre: Ariel eli Shelleyn elämä. Suomentanut E. Hagfors. Helsinki 1925, 263 s.

 

Aluksi

Tämä juttuni sai alkunsa muutama viikko sitten, kun aloin tutkia erään laulun sanoitusta ja sen tekijäksi oli merkitty Percy Bysshe Shelley. Siinä yhteydessä nimi ei kertonut minulle mitään ja yllätyin, kun kävi ilmi, että tuo Englannissa syntynyt mies oli elänyt lyhyen elämänsä kaksi sataa vuotta sitten.

Laulu oli nimeltään Good Night, ja varsinainen yllätys tässä oli se, että se sisältyy aikoinaan Neuvostoliitossa julkaistuun kokoelmaan. Olen nimittäin eräänlainen ”neuvosto-rockin” harrastaja ja aloin kuunnella vuonna 1976 julkaistua säveltäjä David Tuhmanovin levyä ”Muistini aallossa” (По волне моей памяти), joka osittain kesystä sisällöstä huolimatta luokitellaan ns. neuvostorockin pioneerilevytyksiin.  Se oli aikoinaan sensaatio, ja edelleen se nostattaa entisten 70-luvun nuorten mieliä. Siitä otettiin kahden ja puolen miljoonan ensipainos, joka ei alkuunkaan vastannut kysyntää. Sitä oli käytännössä mahdotonta löytää musiikkikaupoista, ja levyn musiikki kiersikin kädestä käteen. Se oli valtavirrasta poikkeavaa tuotantoa, ja sellaisellehan oli uhkana julkaisukielto. Mutta se kuitenkin julkaistiin.

Levyllä oli useita esittäjiä. Good Night -kappaleen esittää nuori mies nimeltä Mehrdad Badie, joka on kokoelman muista laulajista ylitse muiden. Lisään senkin, että myös tuo piisi on mielestäni levyn valopilkku, minkä vuoksi siihen huomioni kiinnittyikin. Mehrdad Badie ansaitsisi itsessään oman blogitekstinsä. Nyt totean lyhyesti, että hän on kyllä syntynyt Neuvostoliitossa (v. 1954), mutta hänen vanhempansa olivat paenneet Iranista Shaahin hallintoa. Badie ei ollut Neuvostoliiton kansalainen, ja hän muuttikin vuonna 1977 maasta Lontooseen, jossa hän on luonut muusikon uraansa. Myöhemmin hän on palannut Venäjälle ja nähdäkseni esiintyy edelleen eri klubeissa. Häntä voi äänivarojensa perusteella luonnehtia heavy-laulajaksi mutta myös lyyristen balladien tulkiksi, kuten täältä voi kuulla ja samalla seurata kuvakavalkadia. 

Levyä Muistini aallossa on luonnehdittu konseptialbumiksi ja sen katsotaan edustavan ns. ”taiderockia” (engl. art-rock). ”Konseptialbumissa” kappaleet muodostavat yhdessä teemallinen kokonaisuus. Esikuvana on pidetty Beatlesien Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Konseptialbumit ovat kuuluneet rockmusiikkiin ja varsinkin ns. progressiiviseen rockiin. Tuhmanovin levy esiintyi Neuvostoliitossa, jossa ”rock-musiikki” oli hyvin omanlaistaan. Tuhmanov liitti kokonaisuuteen myös klassisen musiikin elementtejä. Se lähestymistapa auttoi saamaan levylle julkaisuluvan. Oli vältettävä jäljittelemästä liikaa länsimaista viihdettä. ”Taiderock” on taas musiikkia, jolle on Wikipediassa esitetyn määritelmän mukaan ominaista kunnianhimoiset ja avandgardistiset sanoitusaiheet. Tuhmanovin levyllä teemana on klassinen runous. Levyjen sanoitukset tulevat klassisesta runoudesta. Good Night poikkeaa muista siinä mielessä, että se on kokoelman ainoa kappale, jota ei lauleta venäjäksi. Muiden sanoitukset ovat käännöksiä, paitsi kahdessa kappaleessa, jotka on sävelletty alkuaan venäjänkieliseen runoon.

Good Night-kappale on kuunneltavissa täällä. Esityksestä on löydetty yhteyksiä muutama vuosi aiemmin julkaistuun Elton Johnin kappaleeseen Saturday Night's Alright For Fighting. Se on kuultavissa täällä. Ei se kyllä mikään kopio ole mutta kyllä taustarytmissä on havaittavissa vaikutusta.

Mennään Shelleyn runoon. En tiedä sen julkaisuvuotta. Se ei kuitenkaan sisälly Jaakko Tuomikosken suomennoskokoelmaan. Yritin suomentaa sen itse, mutta kriittisyyteni estää sitä julkaisemasta. Apuna oli myös vuosisata sitten eläneen symbolistirunoilijan Konstantin Balmontin venäjännös. Ei sykkinyt minulla kuitenkaan runosuoni. Laulullisuutta siihen olisin kaivannut. Shelleyn tekstin takaa paljastuu rakkauteen intohimoisesti omistautuva herkkä sielu. Se riitti minulle. Riensin kirjastoon ja lainasin yllä otsikon alla mainitut 20-luvulla suomennetut Percy Bysshe Shelleyn elämää ja lyriikkaa enemmän avaavat teokset.

 

Good-Night

Good-night? ah! no; the hour is ill

Which severs those it should unite;

Let us remain together still,

Then it will be good night.

 

How can I call the lone night good,

Though thy sweet wishes wing its flight?

Be it not said, thought, understood --

Then it will be -- good night.

 

To hearts which near each other move

From evening close to morning light,

The night is good; because, my love,

They never say good-night.

…

Percy Bysshe Shelleystä ja hänen lähipiiristään saa kattavaa faktatietoa parhaiten Wikipediasta ja muualta netistä. Se saattaa monelle riittää. Laitan tähän yhden linkin, joka voi jäädä etsivältä huomiotta. Se on Shelleyn ja hänen toisen vaimonsa Mary Godwinin sukupuu, joka löytyy täältä. Se kertoo karua kieltä siitä, kuinka kuolema korjasi satoa. Elämän ehdot olivat tuolloin toiset.

Nettitiedosta huolimatta halusin ehdottomasti tutustua myös noihin 1920-luvun suomennoksiin. Tuolloin Shelleyn elämä ja runoilijan ura olivat näyttävästi esillä ja kiinnostuksen on täytynyt olla laajaa. Maurois’n elämäkerta ilmestyi ranskaksi vuonna 1923 (Ariel, ou La vie de Shelley, Paris: Grasset), englanninkielinen versio näki päivänvalon seuraavana vuonna amerikkalaisen kustantamon julkaisemana (Ariel: The Life of Shelley, New York: D. Appleton and Company).

Maurois’n elämäkertateos on paljon enemmän ”romaani” kuin tarkkaa historiankirjoitusta. Kuvailevaa tyyliään toteuttaessaan hän lienee ottanut melkoisia vapauksia. Hän on kuitenkin luotettava tekijä, joka on perehtynyt eri lähteisiin. Minulle tärkeintä on, että lukukokemuksena tyyli on vapauttavaa.

Nyt voin todeta, että kirjan suosio ei ollut mikään ihme. Shelleyn elämäntarinan ohessa on loistavaa silmäilyä 1800-luvun Britanniaan ja ylipäänsä Eurooppaan. Varmaankin elämäkerran suosion imussa päätyi myös Jaakko Tuomikoski luomaan Shelleyn runosuomennosten kokoelmaa. Siihen on koottuna Shelleyn lyhyen elämän loppuaikojen runoja vuodesta 1815 eteenpäin. Kokoelma ansaitsee tunnustuksen. Tuomikoski itse tuntuu esipuheensa perusteella suhtautuvansa kovin vaatimattomasti luomuksiinsa pitäen niitä alkuperäisiin verrattuna ”kalvenneina”. Itse totean, että hän onnistuu saamaan Shelleyn lyriikan eloon. Tuomikoski on työskennellyt kunnianhimoisesti, pyrkinyt luomaan ehyen kokonaisuuden löytäen aitouden. Se oli minulle positiivinen elämys. Runoista avautuu aivan erityinen runomaailma. Alkuperäiset ovat hyvin laulullisia, ja on tärkeää, että suomennoksissakin elää sama sointuvuus.

Näyttäisi, että Shelley oli 20-luvulla Suomessakin suhteellisen kovassa huudossa. Kysyntää oli runokokoelmaan ja elämäkertaan. Jaakko Tuomikoski (1885-1971) oli toimittaja, joka teki varsinaisen ammattinsa ohessa suomennostöitä. Hän toimi Aamulehden päätoimittajana 25 vuotta. Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan on yksi merkittävä käännöstyö. Siitä on tehty neljä painosta, joista viimeisin vuonna 2000. Runosuomennoksista on mainittava John Keatsin runojen kokoelma. Keats ja Shelley ovat eläneet lähes identtisesti samoihin aikoihin, syntyneet ja kuolleetkin samassa maassa. Shelley hukkui, Keats menehtyi tuberkuloosiin. (Todettakoon lisäksi miehiä yhdistävänä seikkana, että kun Shelleyn ruumis nostettiin merestä, taskusta kaivettiin avonainen Keatsin runojen nidos.)

Shelleyn elämänvaiheita tarkastellessa olen hämmentynyt niihin sisältyvästä levottomasta liikehdinnästä. Aina oltiin johonkin lähdössä. Oltiin menossa ja tulossa kaiken aikaa. Rahavaroja riitti niin kauan kuin sitä oli, mutta niiden loppuminenkaan ei tuntunut olevan menoa estämässä. Kirjoitin jokin aika sitten tekstin 1800-luvun Euroopan kulttuurielämästä, jossa käy ilmi, miten rautateiden myötä matkustaminen helpottui huomattavasti, mikä vilkastutti kulttuurielämää ja -vaihtoa sekä tietysti turismia. Shelleyn aikana ei rautateitä vielä ollut, mutta se ei ollut esteenä. Italiasta tulee Shelleylle keskeinen paikka. Siellä hän kohtasi myös kuolemansa. Sveitsiinkin pysähdytään jossakin vaiheessa, ja eräässä vaiheessa ”pakopaikaksi” osuu Pariisi. Rahaa oli niukasti mutta matkustamista se ei haitannut. Kulkutaudit olivat tavallisia. Kuitenkin jää vaikutelma, että matkoilla suorastaan uhmattiin kuolemaa. Naiset saattoivat matkata raskaana, mukana oli pikkulapsia, jotka altistuivat sairauksille ja vilustumiselle. Kuolema näytti tuolloin olevan elämässä läsnä, vakituisena seuralaisena itsemurhista lähtien. Ylhäisön elämän rinnalla kohdataan lisäksi äärimmäistä köyhyyttä.

Shelleytä pidetään aikansa anarkistina ja vapaan rakkauden edustajana. Häntä syytettiin aikanaan myös ateismista. Andre Mauroisin kirjoittama elämäkerta tuo lukijoiden eteen arjen dramatiikkaa, kuvan ailahtelevasta nuoresta miehestä, joka tuntui välillä joutuvan tunteittensa viemäksi. Siitä avautuu paitsi herkkä taiteilija myös ajassaan aatteitaan vilpittömästi toteuttamaan pyrkinyt ja todellisuuden sovinnaisuuksista irtautunut nuori idealisti.  Hänen elämäänsä liittyy monia aikansa kulttuuripersoonia. Hänen toinen vaimonsakin oli tunnettu kirjailija. Kuulu runoilija Lordi Byron tuo teokseen myös oman värinsä. Tietyistä Shelleyn elämään tiiviisti liittyneistä henkilöistä on luotu historiallisia TV-sarjoja ja kai myös dokumentteja. Niitä en ole nähnyt eikä minulla niin muodoin ollut mitään ennakkokäsitystä.

Shelleyn elämään ja maailmankatsomukseen ehkä eniten vaikuttanut henkilö oli filosofi William Godwin. Eikä se välttämättä ollut pelkästään positiivisessa mielessä.  Siinäkin mielessä hän vaikutti, että hänen toinen vaimonsa Mary oli Godwinin tytär. Ilman kiinnostusta Godwinin filosofiaan he eivät olisi koskaan tavanneet.

Tuon tässä yhteydessä myös Shelleytä parhaiten kuvaavan luonteenpiirteen. Hän oli erityisen empaattisesti kokeva nuori mies. Siinä ehkä syy myös siihen, että varsin rikkaassa kodissa kasvaneena hän syyti rahojaan pohjattomaan kaivoon, esimerkiksi yllä mainitulle William Godwinille. Minulle olennaisempi asia oli kuitenkin hänen naissuhteensa, josta esimerkkinä on hänen rakkautensa 16-vuotiaaseen Harriet Westbrookiin. Hän tavallaan pelasti tämän perheensä kynsistä. Suhde oli lapsenomaista ilontäytteistä yhdessäoloa. Esimerkiksi ravinnokseen he halusivat vain kasviksia, koska kokivat vastenmieliseksi lisätä eläinten kärsimyksiä. Uskottiin vilpittömästi parempaan maailmaan. Ajan myötä suhde ei kuitenkaan kestänyt. Shelleylle se ei ollut älyllisesti eikä emotionaalisestikaan rakentava. Niitä tarpeita vastasi William Godwinin Mary-tytär. Kun he tapasivat, alkoi lähtölaskenta, vaikka Shelleyn tuoreeseen liittoon oli jo syntynyt esikoinen ja jonkin ajan kuluttua oli toinenkin jo tuloillaan. Marysta Percy löysi älyllisesti antoisamman suhteen. Maryn äiti oli ollut aktiivinen naisasianainen ja Marylla itsellään oli kirjallisia taipumuksia. Hän pakeni hankalaa tilannetta Maryn kanssa yhdessä Pariisiin, jossa tämä kirjoitti tunnetuimman romaaninsa Frankensteinin. Harriet jäi heitteille mutta – vilpitön kun oli – uskoi pitkään miehensä vielä palaavan. Eroa hän ei lopulta kestänyt. Jonkin irrallisen miessuhteen jälkeen hän päätyi itsemurhaan vuonna 1816.

Laitan oheen kaksi aukeamaa elämäkerrasta. Siinä Percyn ja Harrietin rakkaus vielä hehkuu. He ovat matkustaneet Irlantiin välittämään elämäntäytteistä ilosanomaansa. Nuoret kokivat sielussaan maailman tuskan. Sivuilta avautuu heidän suhteensa valoisa puoli.

…

Annetaan runojen puhua. Tuomikosken luomassa kokoelmassa on runoja vuodesta 1815 alkaen. Runoilijan todella värikkäisiin elämänvaiheisiin ne tuskin raapaisevat, mutta niistä paljastuu Shelleyn sisäinen maailma. Tuolloin alkaa oikeastaan hänen lyriikkansa ja lyhyeksi käyneen elämänsäkin viimeinen vaihe. Kokoelman alussa on runo Alastorin alkusäkeet ( Alastor, or The Spirit of Solitude). Alkuperäinen on luettavissa täällä. Kommentoin runoa sen verran, että siitä ehkä paljastuu se Wikipediassakin todettu puoli, että hän ei ollut varsinaisesti ateisti, vaikka sellaiseksi häntä on luonnehdittu. Kyllä sieltä avautuu panteisti.

Runon synty osuu juuri niihin vaiheisiin, jolloin suhde Harrietin kanssa oli katkeamassa ja Shelleyn elämässä tapahtui dramaattisia muutoksia. Hän löysi yhteiselosta Maryn kanssa sisäisen vapautumisen. Uuden rakkauden myötä Shelley alkoi avartua maailmalle. Laitan runosta katkelman.

 

”Maailman äiti, äärettömän alku,

puhalla henkes lauluun, jonka luon!

Sua vain on rakkauteni seurannut,

sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes

ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas

mun sielunsilmän’ aina luotaavat.”

[…]

”Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan

sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat

jo unet, joita sanoiksi en saa,

hämärän näyt ja päiväin arvoitukset

mua seuranneet.

”[…] suuri äiti – suo

mun olla tulkki tuulen huminan

ja metsien ja meren rytmin, soida

elävän luonnon äänet, hymnit yön

ja päivän, sykkeet ihmissydämen.”

 

Lainaan myös hiukan Wikipedian luonnehdintaa:

”Syksyllä 1815 kirjoitettu ensimmäinen suuri runoelma Alastor or The Spirit of Solitude (’Alastor eli Yksinäisyyden henki’) kuvaa luonnon kanssa tasapainossa elävä nuorta runoilijaa, joka nauttii filosofiasta ja runoudesta. Runon sankarihahmo vaeltaa vierailla mailla ihannettaan tavoitellen, mutta kuolee lopulta yksinäisenä vuoristossa. Alastor-runoelman sanotaan ennakoineen Shelleyn kohtaloa. Hän kuoli veneonnettomuudessa 8. heinäkuuta 1822, kuukautta ennen 30-vuotissyntymäpäiväänsä.”

Lainauksessa mainittuun veneonnettomuuteen palaan alempana.

….

Intialaisessa serenadissa (The Indian Serenade) vuodelta 1819 soi Shelleyn rakkauden intohimo, saman tyyppinen kuin Good Night -runossa.

 Sinusta ma unta näin –

uni silmistä jo karkaa.

tuolla tähdet loistavat,

tuulen hengitys on arkaa.

Sinusta ma unta näin –

joku askeleeni ajaa

kuin taian tenhoomat

kohti kaivattua majaa.

 

Yötuuli raukee jo

ja tumma on virta tuo,

joka yrttein tuoksuja

kuin unelmia juo,

satakielen soittelo

sen sammuu rantoihin, -

näin sua janoten,

oi armain, ma kuolisin!

 

Mä janoon akkunaas,

ma sammun, raukenen!

Anna lempesi, oi suo

suudelmies satehen

vuotaa huulilleni taas!

Sydäntän’ ahdistaa,

se laske sydämesi luo,

jossa särkyä se saa.

 

Maurois’n elämäkerrassa ei ole paljon mainintoja Shelleyn runotuotannosta. Intialainen serenadi on kuitenkin mainittu. Palataan tapahtumiin muutama kuukausi ennen Shelleyn kuolemaa.

Ariel-pursi oli Shelleyn ylpeys. Hän vietti aikaa siellä ystäviensä kanssa. Hän purjehti mielellään Arielilla kuutamossa. Vaimo Mary oli toki mukana istuen hänen polvillaan. Elämäkerrassa on kuvaus, kun peräkeulassa istuu Williamsien ystäväpariskunnan Jane-vaimo laulaen Intialaista serenadia ja säestäen itseään kitaralla. Hänen puolisonsa Edward menehtyi samassa veneonnettomuudessa onnettomuudessa Shelleyn kanssa. Mary oli hieman vaivautuneen mustasukkainen Shelleyn lumoutuessa Janen laulusta.

”Shelley katseli kuun lempeässä kirkkaudessa välkkyviä pilvien reunoja kesäkuun rauhallisella taivaalla. Hän ei ajatellut. Hän tunsi sielunsa sulavan puhtaan ja kylmän valon säteisiin, yön lauhkeisiin tuoksuihin. Hänen ruumiillinen olentonsa hälveni suloiseen hurmiotilaan. Hän ei ollut enää muuta kuin hehkuva sumupilvi, joka hilpeästi liiteli avaruudessa. Illan tuoksut, kuun säteet, Janen ääni yhtyivät salaperäiseksi harmoniaksi, tukemaan soinnuillaan taivaallista sisäistä musiikkia. Poistuen maan päältä sulavampien ja puhtaampien muotojen maailmaan hän oli kohonnut niitten kauniitten haavekuvien luo, niihin kristallikirkkaisiin palatseihin, niitten läpikuultavien usvien piiriin, jotka jo kauan olivat hänelle olleet ainoa todellisuus. Hän tiesi nyt, että oli olemassa toinen maailma, tyly ja taipumaton, mutta näissä yläilmaisissa seuduissa, joissa eli vain laulun aaltoileva ja sulava viehkeys sekä valoisien avaruuksien näkymätön liike, näyttivät hänestä naisten mustasukkaisuus, rahahuolet, poliittiset riidat niin vähäpätöisiltä asioilta, etteivät ne voineet vähentää hänen uskomatonta onneaan. Hän olisi tahtonut mennä tainnoksiin nautinnosta ja sanoa kuin Faust ohikiitävälle hetkelle: ”Oi, jää; olet niin kaunis!” (s. 247)

Näin kauniisiin mietteisiin vajosi Shelley istuessaan veneessä ja kuunnellessaan Janen laulua ja kitaran soittoa. Tuota ilon hetkeä oli edeltänyt suru, kun Mary-vaimon sisarpuolen Clairen viisivuotias Allegra-tytär oli kuollut lavantautiin (20.4.1822). Hän oli itse asiassa Lordi Byronin avioton lapsi, eikä sitä edes saanut haudata tuon vuoksi kirkkomaahan. Claire syytti kuolemasta Byronin välinpitämättömyyttä. Shelley oli tutustunut Byroniin alkuaan Sveitsissä. Välit eivät kuitenkaan olleet kehittyneet suotuisasti. Tässä vaiheessa heidän välillään oli jo täysi välirikko. Samoin Clairen ja Byronin välit olivat katkenneet jo aikaisemmin. Allegra-tyttären Byron oli järjestänyt hoitopaikkaan, jossa lapsesta ei huolehdittu. Sen katsotaan aiheuttaneen enkelimäisen suloisen tytön kuoleman.

Ei liity tähän asiaan, mutta todetaan, että myös Clairella ja Shelleylläkin oli ollut suhde. Siitäkin Claire sai lapsen, joka ei elänyt pitkään. Clairen ja Percyn ystävyys oli Mary-vaimolle vaikea asia. Hänen vapaamielisyytensä rajoja koeteltiin. Clairesta on tietoa Wikipedian lisäksi myös täällä.

Maryn ja Percyn elämä oli todella kuin vuoristorataa. Muutama kuukausi tuon Shelleyn unelmoinnin jälkeen heinäkuussa samasta purresta tuli Shelleylle ja Williamsille purjehdusmatkallaan lopullinen surman loukku.

…

Katkaisen draamojen käsittelyn ja jatkan lyriikan tarkastelua. Lyhykäinen Vihalaulu (A Hate-song, 1817) paljastaa erilaisen Shelleyn:

 

Ojan partaalla istui mies vihassaan,

                             ja vanha luuttu, jo halki-lauta,

siin’ yhtyi lauluun raatelevaan

                             naisesta, joka oli nauta.

 

Alun perin miellyin kovasti runoon Stanzas written in dejection (1818), joka on suomennoksessa saanut nimen Merenrannalla. Runoa pidetään yhtenä Shelleyn parhaimmista. Tuomikosken suomennoskin miellyttää.

Runosta heijastuu tuon ajan elämä, joka on hyvin ohuen langan varassa. Kuolema oli joka hetkessä läsnä. Meidän nykyinen ”pandemiamme” on siihen verrattaessa aivan mitätöntä. Valitsen pitkästä runosta kaksi säkeistöä:

 

Vaan toivoa ma löydä en,

en mielen rauhaa, rattoa,

en tyytymystä viisasten,

jok’ antaa hengen kirkkaana

maan varjoist’ ylös kohota.

On onnen aika, lemmen kevät,

on voiman päivät toisilla

jotk’ elävät ja hymyilevät, -

mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.

 

Mut tääll’ on epätoivokin

kuin suvituuli leppeä.

Nyt lapsen lailla tahtoisin

täss’ itkeneenä levätä

ja tuta, kuinka elämä

ja murheet hiipis hiljaa pois

ja kuolon käsi viileenä

mua hyväilis, ja meri sois –

se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.

 

Alkuperäinen on luettavissa täällä.

Runo Vapaus (Liberty) vuodelta 1820 avaa Shelleyn ajan poliittista vastakkainasettelua ja sodan maailmaa. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Mielestäni suomentaja saa pidettyä koossa runon eheyden.

 

Vapaus

Tulivuoret vastaavat toisillensa

ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa,

meri heittää merelle myrskysoittimensa,

ja talven jäinen valtikka vavahtaa

taifunin kohinaa.

 

Yksinäinen pilvi iskee tulta,

sadat saaret laajalta valkenee,

maan järistessä hautaa multa

kylät allensa, kaupungit kaatuilee,

manan portit vapisee.

 

Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa

ja askeles maan yli voittamaton,

meren raivon sun mahtisi mykäksi saa,

tulivuorten lieska ja auringon

sun valossas virvaa on.

 

Kuin kiito tuhannen auringonsäteen

läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie,

niin kansasta kansaan ja kädestä käteen

ja kylästä toiseen on kirkkautes tie,

ja orjat ja tyrannit hiipivät pois

saatosta aamunkois.

 

Kokoelman viimeisestä runosta tuon hieman kriittistä näkökulmaa. Suomennoksessa runo on saanut nimen Surulaulu (A Dirge). Runo on myöhemmin innoittanut muutamia tunnettuja säveltäjiä ja on tullut tunnetuksi lauluna. Runon luonnetta kuvaa ehkä se, että se toimii kuin karjalainen itkuvirsi. Siinä runoilija purkautuu surustaan ja saa sen myötä kai lohtua elämäänsä. Shelley loi runonsa kokiessaan raskasta surua läheisten kuoleman johdosta. Laitan oheen alkuperäisen.

A Dirge

Rough wind, that moanest loud
Grief too sad for song;
Wild wind, when sullen cloud
Knells all the night long;
Sad storm whose tears are vain,
Bare woods, whose branches strain,
Deep caves and dreary main,—
Wail, for the world's wrong!

Surulaulu

Tuuli, sa tuskan voihkija

   laulajatta jääneen,

sade, jok’ yhtä vuolaana

   yön kaiken itket ääneen,

 

myrsky kyynelin murheisin,

puu paljas oksin alastomin,

suon silmä, meri vaahtopää –

maan vääryytt’ itkekää! (1822, julkaistu v 1824)

Runon rakennetta tarkasteltaessa voi havaita, että suomennoksessa ei ylletä samaan tunnelmaan. Kyse on riimistä ja sananvalinnoista. Suomennoksen runomitta poikkeaa hieman alkuperäisestä. Tarkoitan loppusäkeen nousua. Alkuosan lohduton tunnelma kyllä välittyy. ”Maan vääryytt’ itkekää” on jää ainakin minulle soimaan kuin korkealentoinen julistus. Sen loppunousu ei tässä yhteydessä toimi. Alkuperäinen rauhoittaa, tuo hiljaisuuden ja sen mukana lohdun. Se painaa pään alas suuren voiman edessä. Suomennoksen hehku on tavallaan kehotus. Se sortuu jambihehkutukseen, jota vanhassa suomenkielisessä lyriikassa kyllä tapaa, mutta ei se itse asiassa ole kielellemme kovin luontevaa.

Runon toisen puoliskon kolme alkusäettä ja niiden rytmi loppusointuineen lisäävät jännitettä, jota loppusäe osaltaan purkaa. Tämä ei siis suomennoksessa mielestäni toimi. Runon ilmapiiri on synkkä. Sen nimi A Dirge viittaa suruun, hautajaisiin. Shelley kirjoitti runonsa hänen kahden läheisen henkilön kuoleman jälkeen. Siinä viitataan myös Shelleyn oman pienen pojan kuolemaan. Shelley on surussaan sanaton. On hiljenemisen hetki.

…

Tutustuminen Shelleyn elämään ja lyriikkaan on ollut minulle koskettava romantiikan täyteinen matka. On kiinnostavaa päästä tutustumaan aivan eri aikakauden ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmaan. Poimin vielä muutaman mieleeni jääneen kohdan elämäkerrasta.

Shelleyn vapaan rakkauden idea tuo kuitenkin mukanaan kärsimystä. Shelley keräsi ympärilleen naisia. Mary-vaimo oli itsekin hyvin vapaamielinen mutta rajansa kaikella. Hän pyrki piilottamaan todelliset tunteensa, yritti lähinnä peittää oman mustasukkaisuutensa, mutta tuli vaihe, jolloin itsellisyytensä ja voimakkaan tahtonsa ansiosta kykeni saamaan mieheensäkin ryhtiä.

Lainaan Shelleyn ja hänen perheensä tunnelmia Italian matkalta. Se kuvastaa välillä hyvin levottomaksi käynyttä ilmapiiriä, jonka vallassa pariskunta eli. Kulkutaudit ja epidemiat jylläsivät. Varsinkin pienet lapset olivat kuoleman vaarassa. Siitä ei tunnuttu välittävän. Perheen pienokainen William-poika oli tuolloin vielä hengissä.

”Tyytymättöminä, kyllästyneinä Napoliin, he päättivät palata takaisin Roomaan. Alituinen vaihtelun tarve vaivasi heitä, niin kuin sairasta, joka turhaan etsii vuoteessaan viileätä paikkaa ja siirtää siihen kuumeensa ruumiin mukana. Rooman kevään lämpö näytti rasittavan pikku Williamia. Lääkäri neuvoi heitä viemään hänet nopeasti pohjoisempaan. He olivat lähtemäisillään, kun lapsi yhtäkkiä sai ankaran punatautikohtauksen.” (s. 194)

Tuo kuvaus Italian matkalta Mary-vaimon ja heidän yhteisen lapsensa kanssa kertoo osaltaan varsin neuroottisesta liikkumisen vimmasta. Elämänkerran kirjoittaja Andre Maurois osaa välittää nuoren parin levottoman tunnemaailman. Pyöritään tuntemusten ja elämysten keskellä. Paetaan uhkia, ei osata asettua paikalleen. Tuo Williamin sairastuminen johti hänen kuolemaansa. Se oli järkytys äidille. Se kyllä tuntuu vaikuttaneen myös isään. Siitä on merkkinä yllä mainittu suomennoskokoelmaan sisältyvä Surulaulu. Hän kuitenkin elämäkerran perusteella vaikuttaisi suhtautuneen asiaan kylmäkiskoisemmin. Prioriteetti oli hänellä ehkä kuitenkin muissa taiteessa ja kulttuurissa. Kuolema oli tuolloin elämän arjessa hyvin konkreettisesti läsnä.

Maryn sisarpuolen Clairen elämää voi kutsua villiksi seikkailuksi. Kaiken se nainen kesti. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ollen muutaman vuoden jopa Venäjällä kotiopettajattarena. Sielläkin hänen kerrotaan saaneen muutaman venäläisen miehen päät sekaisin.

Monet yksittäiset tapaukset ovat jääneet päähäni pyörimään. Liitän loppuun erään koskettavan kohtauksen, jonka myötä avautuu myös Shelleyn naissuhteisiin sisältyvä harha. Se on tietysti Italiasta, josta jostain syystä muotoutui tuolloin muutaman muunkin englantilaisen runoilijan koti.

Asia ei alun perin liity Shelleyn perheeseen. Se on kertomus perheestä, jossa on kaksi kuvankaunista ja älykästä nuorta neitoa. Perheen äiti kuoli ja isä – vanha kreivi -  otti itseään paljon nuoremman vaimon. Hänestä tuli tytärten äitiuoli. Liekö sitten nuori äitipuoli tuntenut kalpenevansa tytärten rinnalla, kun hän sai painostettua miehensä sijoittamaan tyttäret luostariin. Tavoitteena oli se, että tytöt viettävät aikansa kolkossa luostarissa siihen asti, että joku suostuu ottamaan heidät puolisokseen ilman myötäjäisiä.

Luostari oli viheliäinen paikka. Lainaan Maurois’ta tilanteessa, jossa Shelleylle kerrotaan paikasta: ”Tuo Pyhän Annan luostari on kamala paikka; tällä hetkellä kasvatit siellä värisevät vilusta, eikä heillä ole lämmitelläkseen muuta kuin vähän tuhkaa saviastioissa.” Shelleyn kuultua asiasta hän järkyttyi ja halusi ehdottomasti käydä tapaamassa luostarissa asuvia neitoja. Sehän järjestyi. Paikka osoittautui todella kolkoksi ja tavattuaan siellä neidot hän järkyttyi entisestään.

Älykkäillä tyttärillä ei ollut siellä mitään järkevää tekemistä, korkeintaan kastella jotain yksittäistä kukkaa. Sitten hän kävi siellä useammin ja vei mukanaan myös vaimonsa Maryn ja tämän sisarpuolen Clairen. Molemmat auttoivat neitoja, miten voivat. Esimerkiksi Claire opetti heille englannin kieltä

Maurois laittaa tuossa yhteydessä Shelleyn pohtimaan omia naissuhteitaan. Hän oli ihastunut aikoinaan Maryyn ja pitänyt häntä jumalattareen verrattavana kumppanina. Hän oli kuin haavekuva. Vuosien myötä tuo kuva oli haihtunut, ja hän alkoi havaita vaimostaan kylmiäkin piirteitä sen myötä, kun Mary ja Percy olivat oppineet tuntemaan toisensa lähemmin. Percy havaitsi Maryssa suoranaista tunnekylmyyttä, pikkumaisuutta ja mustasukkaisuutta, mikä Shelleytä häiritsi erityisen paljon. Nyt kohdatessaan luostarissaan nuoremman tyttären Emilian hän havaitsi tässä samankaltaisia jumalattaren piirteitä kuin aikoinaan omassa vaimossaan. Ensi kertaa nähdessään hän tunsi tapaavansa ”hurmaavan ja katoavaisen ihannekuvan, jota hän oli etsinyt nuorukaisvuosistaan asti.” Siihen mennessä aina kun hän oli luullut sen tavoittaneensa, tuo kuva ”häipyi tyhjiin”. Jäljelle jäi ”nainen, joka oli lihaa ja verta ja loukkasi hänen tunteellisuuttaan”.

Shelley kertoi myös Marylle tuntemuksistaan. Hän havaitsi, että neidon italiankielinen puhetyyli kuitenkin alkoi hälventää tuota kuvaa. Mary totesi kyynisesti, että kuvan ei pitäisi puhua.

Shelley oli alkanut luoda runoelmaa omasta jumalattaren mielikuvastaan, jonka hän näki siis Emiliassa.   Lopulta kävi niin, että Emilialle löytyi kosija. Hän meni naimisiin. Avioliitossa Emilia osoittautui kuitenkin hyvin hankalaksi persoonaksi. Tuo ”jumalattaren kuva” osasi myös puhua ja sen myötä hänestä löytyi inhottavia piirteitä. Shelleyn runoelmahanke romahti. Hän ei saattanut sitä julkaisukuntoon.