Pietarin kesässä: urkukonsertti ja hieman muutakin

Aleksanterin pylväs Palatsiaukion keskellä luo rauhaa tyyneen iltaan

Käväisin heinäkuun alussa Pietarissa.  Vietin pari yönseutua pikkuhotellissa aivan ydinkeskustassa Bolšaya Konjušennaja  -kadulla (Большая Конюшенная) lähes vastapäätä vihreäkattoista  Pietarin inkeriläisen seurakunnan  Pyhän Marian kirkkoa. Noin reilun sadan metrin päässä kulki Nevan valtakatu (eli Nevski prospekti), Palatsiaukio ja Talvipalatsi olivat noin viiden minuutin kävelymatkan päässä. 

Sään puolesta matka epäonnistui pahoin. Satoi ja myrskysi lähes koko ajan. Keskiviikkoilta oli ihanan rauhaisa ja levollisen tuntuinen. Tosin taivas oli pilvessä, mutta ilma oli raikas hengittää ja ihmiset ilmiselvästi kuin puuskatuulista vapautuneina huokuivat helpottunutta riemua. Tiistai ja torstai sekä keskiviikkopäivä kuluivat lätäköitä kierrellessä ja tuulenpuuskia vältellessä. Suunnittelemani päivämatka Pietarhoviin jäi tekemättä.

Tiistai-illan ohjelmaani olin valinnut urkukonsertin. Itse asiassa urkuja kuuntelin keskiviikkoiltanakin, mutta keskityn nyt tiistaihin. Kesän tapaan molemmat konsertit alkoivat vasta iltayhdeksältä.

Tuo urkukonsertti oli aivan lähellä hotelliani Nevski prospektilla (nro 32-34), miltei Gostinyj dvor –tavarataloa vastapäätä, hieman pitää kävellä Talvipalatsin suuntaan. Paikka oli katolinen Pyhän Katariinan katedraalissa (St. Catherine’s  Roman Catholic Church - Римско-католическая церковь Св. Екатерины; http://www.catherine.spb.ru/ ). Siinä sateessa ja tuulessa huokasin helpotuksesta, kun kirkko oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Seuravana yönä myrsky vain paheni ja aamulla kulin uutisista, että kaupungin alueella oli kaatunut noin 60 puuta ja ainakin yhden kauppakeskuksen peltikatto oli lähtenyt omille teilleen.

Yleisöä parveili kirkon edessä ennen konserttia sadeviitoissaan, mieli iloisen uteliaana. Ei tuntunut myrsky olleen jarruna.  Kirkkosali tulikin lähes viimeistä paikkaa myöten kuulijoita täyteen. Onhan se tietysti pieni ihmettelyn paikka, kun ortodoksien maaperällä katolinen kirkko vetää niin runsaan yleisömäärän, mutta kulttuuri ei tunne rajoja ja venäläiset ovat kulttuurinnälkäistä väkeä. Mielestäni suurempi ihme oli se, että nimenomaan urkukonsertti pystyi noinkin paljon vetämään väkeä. Kaiken lisäksi yleisö koostui pääosin paikallisista musiikin ystävistä, aika niukalti siellä tuntui olevan aikaa tappamaan poikenneita matkailijoita, vaikka tuon kaltainen musiikkitapahtuma voisi houkutellakin.

Yleisö koostui kaiken ikäisistä. Oli aivan pikkulapsia ja oli tietysti eläkeläisiä. Yllättävän paljon oli keski-ikäisiä, joiden en usko Suomessa urkukonsertteihin menevän.

Kirkon uruista voi paikallinen katolisen kirkon väki aiheesta ylpeillä. Ne ovat hollantilaiset ja valmistuneet vuonna 2009. Ne oli sijoitettuna ensi alkuun Smolnan katedraaliin, mutta tämän vuoden alussa ne siirrettiin nykyiseen paikkaansa. Se oli ilman muuta hieno valinta, sillä Smolnan katedraaliin ei sen hieman syrjäisen sijaintinsa vuoksi voitaisi ehkä saada samassa määrin yleisöä. Ja lisäksi Pyhän Katariinan katedraalin akustiikka tuntui sopivan uruille aivan loistavasti.

Kirkko on sisustukseltaan yksinkertainen. Monien venäläisten, runsaisiin ikoneihin tottuneiden ortodoksien mielestä varmaan hyvin karu, mutta seurakunta elää varmaan niukkuudessa ja siihen on tyytyminen. Kirkossa näytti olevan meneillään korjaustöitä.

Tapani mukaan laitan tähän pari havaintoa yleisöstä. Hieman viistosti edessäni istui kaksilapsinen perhe, vanhemmat ja kouluiän kynnyksellä olevat kaksostyttäret, jotka olivat sadesäästä huolimatta varsin koreasti pukeutuneet.  Heidän tuuheat tummankiharaiset hiuksensa tekivät vaikutuksen. He tuntuivat olevan varsin ekstrovertteja, ja heidän pyöriskellessään ennen konserttia vilkkaina ja levottominakin aloin pelätä, mitenköhän jaksavat olla loppuun asti. Mutta se oli vain jännittävän odotuksen luomaa innostusta. Konsertin aikana he olivat hiljentyneinä paikallaan, koko perhe sopusointuisena yhdessä. Sivullani oli vanhempien seurana yksi teinityttö, joka sortui minua kovasti ärsyttävään helmasyntiin. Hän värkkäili koko konsertin ajan kännykkäänsä, surffaili netin ihmeellisessä maailmassa naamaansa nostamatta. Onneksi hän istui sen verran sivussa, etten hänestä häiriintynyt. Satun valitettavasti olemaan turhan herkkä tällaisille ”rinnakkaistapahtumille”. Ehkä olikin niin, että tyttö saattoi elää musiikin mukana aivan täysillä, tuo oli vain hänen tapansa sitä kuunnella.

Oheisessa kuvassa on nähtävissä konsertin ohjelma. Urkurina oli Maria Vekilova. En tiennyt hänestä ennen konserttia yhtään mitään. Olin toki löytänyt netistä hänen esittelynsä mutta luin sen vasta konsertin jälkeen.

Konserttia kuunnellessani soitto tuntui yllättävän kypsältä.  Konsertin päätyttyä urkutaiteilijaa odotettiin kirkkosalin eteen ottamaan vastaan yleisön suosionosoitukset. Odotin millainen elämän ryvettämä ja urkuparven pölyjen kuivettama rouva sieltä eteemme putkahtaa. Tulikin nuori kaunis nainen pikkumustassaan, somasti hymyilevänä, tukka kauniisti levällään. Kaiken lisäksi hän näytti sen verran pienikokoiselta, että oikeastaan siinä hetken hämmästyksessä ihmettelin, miten hän on onnistunut loihtimaan urkurin penkiltä niin mahtavat soinnit. No tuo oli tietysti typerä ajatus mutta kaikenlaista hetket aivoihin joskus heittävät.  Ja siinä huumassa fantasiani nousivat lentoon, unelmille tuli siivet: hänet jos saisin seurakseni urkuparven pilvenharjalle! No, hyvä näin, kun musiikki vie. Mielikuvia ei pidä suitsia.

Nyt myöhemmin olen etsinyt Maria Vekilovasta enemmän tietoa. Löysin Youtubesta hänen Bach-videonsa ja ihastuin siihenkin.  Tässä on linkki: https://www.youtube.com/watch?v=SU_Hksq_uI8. Hän soittaa Belgiassa Johann Sebastian Bachin Passacaglian ja fuugan C-molli, nro 582 (Passacaglia and Fugue in C minor, BWV 582).

Tiistai-illan urkukonsertin ohjelma (klikkaamalla näet paremmin)

Kirkon ovella ennen konserttia

Muutama minuutti konsertin alkuun. Tuosta alttaritaulusta tuli väkisin mieleen eräs itävaltalainen euroviisuvoittaja.

Kaksostytöt neitsyt Marian suojeluksessa

Konsertin tähti Maria Vekilova runsaiden suosionosoitusten hyväilyssä

Palaan konsertin kulkuun yksityiskohtaisemmin.

Urkuri soitti rohkeasti. Kuunnellessani hän tuntui varsin kypsältä ja kokeneelta. Tosin lopussa olin aistivinani jonkinlaista väsymystä, mm. loppuosan Buxtehude tuntui tasapaksulta ja pari turtumuksen hetkeä mieleen nousi.  Mutta kokonaisuudessaan konsertin ohjelma oli mielestäni oivasti suunniteltu. Sävellykset ja niiden tulkinnat tukivat toisiaan, vaikka liikuttiin vapaasti eri vuosisadoilla. Edellinen kappale teki seuraavasta entistä kiinnostavamman. Minulle konsertti oli henkistä matkaa aikakausien välillä.

Jo alkunumero ollut Johannes Brahmsin Preludi ja fuuga G-molli oli minusta tulkinnaltaan loistava. Brahmsin urkumusiikkia olen alkanut vierastaa, koska olen joutunut kuulemaan siitä uuvuttavan värittömiä tulkintoja. Nyt Vekilova onnistui tuomaan Brahmsiin eloa.

Seuraava sävellys oli ehkä koko konsertin paras ohjelmanumero. Se oli herkkää ja välillä jopa leikkisää soitantaa.  Säveltäjä oli minulle täysin tuntematon Maurice Duruflé (1902 – 1986) ja kappale oli Preludi ja fuuga Alainin nimeen (Prelude et fugue sur le nom d’Alain, op. 7). Ensi alkuun sävellys tuntui aivan vieraalta, mutta kuunnellessani siinä alkoi olla jotain tuttua, todennäköisesti olen sen ehkä joskus kuullut. Säveltäjän kuolinvuoden perusteella nykymusiikista oli kyse ja varsin sujuvasti hyppäys vuosisadasta toiseen sujui.

Tuosta yleisvaikutelmasta haluan vielä todeta, että leikkisyyden lisäksi soitto kuulosti raikkaalta. Teema eteni kivasti, väliin se keräsi kuin voimia ja sitten leikki taas jatkui. Basson ja kirkkaiden ylä-äänien välillä oli jännittävää vaihtelua. Kappaleen loppunousussa oli voimallista mahtia. Tällaisia vaikutelmia kirjoitin heti konsertin jälkeen muistiin.

Seuraavaksi siirryttiin vuosisadoissa kauemmas taaksepäin - Johann Sebastian Bachiin (1685 – 1750). Häneltä kuultiin ensin Toccata ja fuuga D-molli (Toccata and fugue in D minor, BWV 565) ja sitten lyhyt urkukoraali Liebster Jesu, wir sind hier (BWV 731).

Se oli selkeästi hengittävää ja artikuloivaa musiikkia. Kirjoitin konsertin jälkeen seuraavan leikkisän havainnon: soittaja on kuin urkumusiikin Olavi Virta, ei tee puuroa vaan artikuloi selvästi. Ota tästä nyt sitten itsekään selvää, mitä olen tarkoittanut, mutta tuohon Virran Olan mainitsemiseen on syynsä. Olen viime aikoina uppoutunut hänen tulkintoihinsa ja ne sattuivat olemaan mielessäni. Tällaisissa blogiteksteissä rohkenen vapautua sen verran, että kyllä siihen yksi Olavi Virtakin mahtuu. Mutta yhtä kaikki, soiton jäsentyneisyys miellytti. Kun nyt ajattelee hieman kriittisemmin, niin ehkä siinä jotain jähmeyttä oli. Tekniikka oli toki hallussa mutta soittoon olisi ehkä kaivannut legatomaisempaa sulavuutta. Konsertin tässä vaiheessa aloin kyllä ensi kerran tuntea lievähköä turtumusta. Tai ehkä en vain kyennyt vapautumaan edellisen kappaleen innostuksesta, siksi minun oli vaikea kohota omaan Bach-transsiini.

Urkukoraali oli tulkinnaltaan minua puhutteleva. Koin sen kuin dialogiksi Bachin edellisen kappaleen kanssa. Kun Toccatassa ja fuugassa oltiin taivaassa ja ylistettiin jumalallista voimaa, niin koraali oli aivan kuin tuon jumalallisen läsnäolon vastapaino. Tultiin takaisin maan päälle, raadolliseen todellisuuteemme. Koin sen rukoukseksi. Ihminen etsii kontaktia ja kosketusta tuohon suureen jumaluuteen. Enkä tarkoita vain kristillistä Jumalaa vaan jonkinlaista panteistista kaikkivaltiutta. Näissä kuulijan luomissa tulkinnoissa kohotaan joskus kohti korkeita voimia.

Seuraavana ollut Buxtehude (Preludi fis-molli, BuxWV 146)oli minulle soitannoltaan yllättävän voimakasta, tarkoitan ihan konkreettisesti äänen voimakkuutta. Se kyllä myös sopii tuohon tulkinnalliseen jatkumoon.  Se oli kuin huuto, joka kyllä kehittyi sitten itkuksi. Tästä kappaleesta pidin ehkä vähiten. Jälkeenpäin huomasin, että Vekilova on eräässä kilpailussa saanut kiitosta barokkiurkujen soitossa, niin kyllä kai hän on perehtynyt myös Buxtehuden musiikkiin. En osaa arvioida tarkkaan, miksi en siitä niin pitänyt. Ehkä hän soitti sen vain liian kovaa ja saattaa syynä olla sopimattomat urutkin. 

Buxtehudessa laskeuduttiin Bachia edeltävälle ajalle ja konsertin lopussa palattiin nykymusiikkiin, meidän aikaamme. Kaikki edellä oleva oli kuin valmistumista upeaan finaaliin – Olivier Messiaenin (1908 – 1992) räjäyttävään sävellykseen Dieu parmi nous - Jumala on keskuudessamme . Se on osa laajempaa urkusarjaa.

Jo alku hätkähdytti: kolmensadan vuoden takaa hypähdettiin meidän levottomiin tuntoihimme. Urkuri oli ilmiselvästi panostanut tuohon alkuun.  Koko konsertti oli ollut tähän asti yllätyksellisyyttä täynnä. Ja tässä finaalissakin noustiin aivan uusiin sfääreihin. Kuulijana tunsin, että palattiin meidän omaan levottomaan aikaamme, ja ehkä sävellyksessä voi kohdata myös sukupolvemme traumat. Messiaen toi konserttiin juhlavan lopun. Bachin ja Buxtehuden jälkeen luotiin eteemme modernin musiikin henki.

Olen nyt yrittänyt kuunnella tuota Messiaenin sävellystä uudestaan, mutta ei se kuulosta läheskään niin puhuttelevalta kuin tuo kirkossa livenä kuultu Vekilovan tulkinta.

Konsertti oli kaikin puolin onnistunut. Urut kuulostivat loistavilta. Maria Vekilova ja konsertin järjestäjät ansaitsevat lämpimän kiitoksen.  

Kappaleiden välillä ei taputettu. Se oli konserttiyleisölle aivan kuin itsestään selvää. Olen huomannut, että käytäntöjä on kovin monia. Sitä yhtäältä olisin kaivannut mutta toisaalta se loi esitettyyn musiikkiin eräänlaisen yhtenäisen kokonaisuutta nitovan janan. Sävellykset eri aikakausilta olivat sidoksissa toisiinsa. Se idea toimi.

Seurasin katseillani urkuria vielä konsertin jälkeen hänen keskustellessaan ystäviensä ja konsertin juontaneen kollegan kanssa. Ilmeistä päätellen konsertti oli hänelle rankka urakka. Nuorelle soittajalle on varmaankin aikamoinen haaste soittaa noin vaativa ohjelma hänelle itselleen nähtävästi aivan uusilla uruilla.

Jos joku urkumusiikin ystävä sattuu matkustamaan Pietariin, niin suosittelen lämpimästi Pyhän Katariinan katedraalia, jos sattuu urkukonsertin aikaan paikalle.  Siellä on loistava akustiikka, ja se sopii urkukonserttien paikaksi, liiallinen kaiku ei pilaa vaikutelmaa. Urut soivat kauniisti, ne ovat digitaalista uustuotantoa. En kyllä osaa itse arvioida digitaalisten urkujen ja perinteisten urkujen eroja.

Esittelytekstistä luin, että Maria Vekilova aloitti pianon soiton 5-vuotiaana ja urkujen pariin hän tuli 14-vuotiaana. Valmistuttuaan vuonna 2012 Moskovan konservatorion musiikkikoulusta musiikin teorian luokalta hän siirtyi opiskelemaan Brüsselin kuninkaalliseen konservatorioon. Vuosina 1996 – 2006 hän konsertoi Venäjällä pianistina mm. useissa festivaaleissa. Vuonna 2008 hän sai ensimmäiset palkinnot urkukilpailuista, hän sai mm. Italiassa Vincenzo Vittin nimeä kantavassa kilpailussa kolmannen palkinnon. Se jälkeen hän voitti kaksi Venäjällä pidettyä urkukilpailua. Sitten vuonna 2014 hän voitti Ranskassa kansainvälisen Pierre de Manchicourtin urkukilpailun. Lisäksi tuolloin yleisöäänestyksessä hän voitti erityispalkinnon parhaasta barokkiurkuesityksestä.

Maria Vekilovan urkurin ura on lähdössä komeaan nousuun. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Kirkkosali tyhjenee

…

Palaan vielä Pietarin matkaani.  Olen laittanut alle muutamia kuvia, kuvatekstini kertokoot niistä tarkemmin. Haluan kertoa vielä hieman myös keskiviikkoillan konsertissa.

Talvipalatsin kupeessa sijaitsee oikein sympaattinen konserttisali Akateeminen valtiollinen Kapella. Sali on pieni ja kodikas, tunnelmaltaan upea. Siellä on myös pienimuotoiset urut. Ja niitä sain nyt kuulla. Olin ollut siellä edellisen kerran muistaakseni vuonna 1979, joten oli jo aika käydä siellä uudelleen. Nyt siellä oli eräänlainen teemailta, jossa musiikin lomassa urkuri Vladimir Shljapnikov kertoi kuulijoille urkumusiikin saloista. Alkusysäyksenä juontajan johdannossa oli ensimmäisenä kuun kamaralle astuneen astronautti Neil Armstrongin ajatukset maailmankaikkeudesta ja jumaluudesta. Siihen maailmaan myös  urut ovat olleet johdattamassa kuulijoitaan. Konsertin aikana urkujen sointi yhdistettiin erilaisiin soittimiin ja jopa kiinalaiseen filosofiaan. Samaa ajatonta maailmankaikkeuden alkusyytä etsittiin niin Bachin urkumusiikista kuin kiinalaisesta Taiji-voimistelusta. Konsertti oli paitsi hivelevän kaunis kokonaisuus, sen aikana sai nauttia myös kiinalaisen kulttuurin henkisestä ulottuvuudesta.  Taiji-esitysten tulkinnoissa Bachin musiikillinen maailma laajeni kulttuurin rajoja ylittäen.  Konsertin aikana urut soivat yhdessä sopraanon, harmonikan, kitaran ja jopa baškirialaisen kansansoittimen qurayn kanssa (https://en.wikipedia.org/wiki/Quray ). Tuo baškirialainen soitin on eräänlainen huilu, jonka eri variaatioita on Keski-Aasian kansojen keskuudessa.

Kapellassa on loppuaplodien aika. Yleisö kiittää taiteilijoita mieleenpainuvasta illasta

Konsertin vetäjän ideana oli tutkia eri soitinten musiikillista ilmaisua.  Konsertti oli minulle aivan erilainen kokemus, siksi antoisa ja ikimuistoinen. Vastauksia en ehkä saanut, mutta mietittävää se antoi, ja prosessi jatkuu.

Konsertti liittyi laajemmin Venäjän urkumusiikin perinteeseen, sillä se kuuluu osana legendaarisen urkurin Isaiah Braudon juhlavuoden konserttisarjaan. Braudo kuoli vuonna 1970 ja tänä vuonna hänen syntymästään tulee kuluneeksi 120 vuotta. 

Tuo Kapellassa pidetty konsertti päättyi minun osaltani rauhaisaan iltakävelyyn Pietarin Palatsiaukiolla. Sieltä palasin sitten verkkaisesti piskuiseen hotellihuoneeseeni. Pikkukatuja kulkiessani huomasin, että baareissa seurattiin jalkapallon EM-kisojen välieräottelua. Minulta se jäi nyt katsomatta. Ja tuon tyynen keskiviikkoillan jälkeen torstaiaamu avautui ikkunassa eteeni yhtä harmaana ja sateisena kuin edellinenkin aamu. Siksi tuo iltakävely on jäänyt niin samettisen pehmoisena ja suloisena mieleen.

Urkumusiikista puheen ollen seuraavan kerran saan siitä nauttia elokuussa Lahden urkuviikon avajaiskonsertissa Ristin kirkossa, jossa esiintyy ruotsalainen Gunnar Idenstam, sangen kiinnostava urkuripersoona.  Lipun olen sinne jo hankkinut ja sinne myös menen, ellei tule estettä. Mutta tämähän onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Leivoshetki Sever-kahvilassa 

Malevitšia Venäläisessä museossa

Jelisejevin herkkukauppa

Verikirkko sadesäässä

Katse Stroganovinpalatsista sateiselle ja tuuliselle Nevski prospektille

Mihailovskin palatsi, jossa nykyisin sijaitsee Venäläinen museo, julkisivun toiselta puolelta kuvattuna

Yleisurheilun EM-kisoista (ja varsinkin selostuksista)

Tämä lyhyt purkaus liittyy meneillään oleviin yleisurheilun maanosan mestaruuskisoihin, tarkemmin sanoen lähinnä kisalähetysten selostuksiin. Olen toki seurannut niitä vain satunnaisesti, joten paljon on jäänyt kuulematta.  Totean heti tähän alkuun, että Yleisradion urheiluselostajat ovat pääsääntöisesti ammattitaitoista ja asiallista väkeä. Nyt puutun vain muutamiin minua ärsyttäneisiin tilanteisiin.

Kuuntelin eilen YLE PUHE –kanavaa.  Mieleen jäi Jarmo Lehtisen kommentti: ”Ei täällä mitään venäläisiä tarvita.” Lausahdus osoittaa Lehtisen asenteellisuuden. Tutulla linjalla tuntuu Suomen yleisradio olevan.  

Siten tuli sellainenkin tilanne, että eräs selostaja erehtyi kahta suomalaisurheilijaa kutsumaan ”tytöiksi”. Tuskin oli saanut sanottua, niin jopas mies hätääntyi ja korjasi välittömästi: ”Kyllä 18-vuotiaat ovat jo naisia.” Kaveriselostaja vieressä rupesi myös vieressä tankkaamaan, että kyllä he naisia ovat.  Se, mikä tuossa pisti korvaan, oli tuo puheesta havaittava hätääntyminen. Tiukat ohjeet on näköjään annettu, että ei saa tytötellä.

Sen olen kyllä huomannut jo aiemmin, että urheiluselostuksissa miesselostajat oikein korostamalla korostaen puhuvat naisista. Joskus hiihtoselostuksia kuunnellessani olen havainnut, että naispuolinen kommentaattori (muistaakseni Pirjo Muranen) on puhunut välillä tytöistä. Toki hän on silloin korostanut hiihtäjien keskinäistä kaveripiiriä ja me-henkeä, sillä onhan hän itsekin ollut aktiivihiihtäjä.  

Miesselostajat pelkäävät Yleisradion feministitribunaalia kuin ruttoa. Jos sanoo väärän sanan tai osoittaa ”sovinistiset” asenteensa, niin heti laitetaan syrjään. Voi käydä niin, että joutuu tästä eteenpäin selostamaan Suomessa paikallisia kyläkilpailuja.

Sitten on vielä nuo ”maahanmuuttajat”. Tässä tarkoitan kansalaisuuden muuttajia. Siinä on erityisesti kunnostautunut Turkki. Turkin joukkueessa pitemmillä juoksumatkoilla on paljon kenialaisia. Hehän luonnollisesti ovat olleet kärkisijoilla ja sen ansiosta Turkki onkin mitalitilaston kärkisijoilla.

Tuollainen toiminta on täysin typerää. Sillä ei ole eurooppalaisen urheilun kannalta mitään iloa. Euroopan mestaruuskisat pitää olla vain eurooppalaisille juoksijoille. On moraalitonta jollakin puolen vuoden ”asumisen” jälkeen saada maan kansalaisuus ja sitten tulla taistelemaan maanosan mestaruuksista. Säännöissä pitäisi olla tiukka linja. Parasta olisi, jos EM-kisoihin voisivat osallistua vain syntyperäiset eurooppalaiset.  Voihan heidän joukossaan olla toisen polven afrikkalaisia, sillä ei ole väliä. Mutta että nuo nimellisesti kansalaisuuttaan vaihtavat tulevat pilaamaan Euroopan omia kisoja, joissa eurooppalaisilla itsellään olisi edes jollain lailla mahdollisuus pärjätä. Nuo kenialaiset ja etiopialaiset koikkelehtijat menkööt muualle jolkottamaan. Olympiakisat ja MM-kisat ovat heitä varten.

Seurasin muuten hieman myös Venäjän TV:n selostusta naisten 10 000 metrin juoksusta. Siellä selostaja täysin rehellisesti ja ilman mitään tunteilua pohdiskeli ongelmaa ja tuomitsi tuollaisen kansalaisuuspelleilyn. Tosin hänen parikkinsa ei edustanut yhtä jyrkkää kantaa.

Oli mielenkiintoista kuulla Yleisradion selostajaa, joka alkoi arvostella käytäntöä, jossa niin helposti voidaan saada kilpailuoikeus eurooppalaisessa maassa. Sitten hän ehkä huomasi menevänsä alueelle, joka hänen tehtäviinsä ei kuulu, kun korjasi heti pikapikaa puheitaan tyyliin: ”Mutta mehän emme ole tekemässä näitä päätöksiä”. Ja seuralainen vielä kuin helpotuksesta huokaillen lisäsi: ”Niin, onneksi emme ole.”

Jotenkin YLE Puheen selostajien ”hehkutus” on kuulostanut välillä suorastaan vastenmieliseltä. On korostettu rehtiä urheilua ja sopuisaa yhteishenkeä niin siirappisen imelästi, että tuntuu, kuin tuohon olisi etukäteen valmistauduttu. Kattia kanssa. Ei tuo urheilu noilla puheilla rehdiksi muutu eikä varsinkaan sillä, jos venäläiset ovat poissa. Mutta Yleisradio etenee linjallaan.

No, Venäjään liittyen lisään vielä sen, että puhuttiin siellä yhdessä vaiheessa myös Venäjän seiväshypyn mestarista Jelena Isinbajevasta.  Mitään sympatioita tai myötätuntoa ei selostajien puheesta ollut kuultavissa, päinvastoin pienoista vahingoniloa, kun oli vielä ”tullut toisiin aatoksiin” ja pyrkivänsä mukaan olympiakisoihin.

Juhannusaaton kommentti Brexit-äänestyksen lopputuloksesta

Facebookissa vastaani tuli seuraavanlainen lausahdus koskien Brexit-tulosta: ”Tuollaisista asioista ei pitäisi järjestää kansanäänestyksiä.”

Kyseessä on tiukasti vihreitä ja vasemmistoliiton ihmisiä sympatisoiva henkilö, joka kannattaa vapaata maahanmuuttoa ja aulista rahankäyttöä sillä sektorilla.

Toisaalta puhutaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista, toisaalta kannanotossa haisee pahasti totalitarismilta.

Näitä elitistejä mukaillen ei ylipäänsä pitäisi järjestää kansanäänestyksiä, ei varsinkaan silloin, kun kansa voisi äänestää väärin. Eduskunta- ja kuntavaalit on eri asia, koska niistä on jo tullut teatteria. Todelliset päättäjät ovat muualla.

Kauppalehden jutussa kommentoijana on Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz: http://www.kauppalehti.fi/uutiset/britit-uitetaan-kunnolla/FMEJdEPt?ref=facebook:fab0. Tämänkaltaiset lausunnot ovat lapsellisia. Katkeraa on tappio. EU:n johtohenkilöt uhoavat, että tulevissa yhteistyöneuvotteluissa myönnytyksiin ei haluta suostua. Vastavoima Brittien eroon on valtava, niin paljon on ihmisiä, joille nykyisenkaltainen Euroopan Unioni tuo paljon etuja ja ansiotonta valtaa.

 Helsingin Sanomat alkaa uutisoinnissaan jo luoda kauhukuvia (http://www.hs.fi/ulkomaat/a1466734030546?jako=7718560685e74dd1320c73a83602ac8d&ref=tw-share). Sen kanta on ollut koko ajan selvä.  Muun valtamedian tavoin se valmistautuu puolustustaisteluun liittovaltiokehityksen puolesta. 

Ja tottahan toki tässä on myös Venäjä-kortti koko ajan mukana.

Antti Hyry on poissa

Kirjailija Antti Hyry on kuollut 84-vuotiaana. Hänen viimeiseksi julkaistuksi teoksekseen jäi romaani Uuni, jolla hän voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2009.

Hänen teostensa mukana olen voinut matkata pohjoissuomalaisen maaseudun menneeseen kiireettömään elämäntapaan. Hyryä lukiessa saamme kosketuksen oman kansallisen historiallisen muistimme arvokkaimpaan osaan – sopusointuun, luontoyhteyteen, hyvään elämään.

Kuultuani Hyryn poismenosta otin hyllystäni hänen kootut novellinsa. Ajankohtaan liittyen silmiini osui kertomus nimeltä Kesäkuu (kokoelmasta Leveitä lautoja, 1968). Siinä kerrotaan kahden nuoren orastavasta rakkaudesta. Se on vielä kahden ujon hapuilua, jossa yritetään keksiä keinoja päästä toisen seuraan. Poika lähtee sitten opiskelupaikkakunnalta kotiseudulleen kesälomalle, epävarmoin miettein. Mutta lopulta toivo kuitenkin jää siitä, että yhteys tyttöön säilyy ja jotain syvempää heidän keskeen saattaa kehittyä. Suhteen etenemistä ei kertomuksessa jäädä seuraamaan, mutta yhtä kaikki lukijalle jää aavistus, että siitä voi kehittyä jotain suurta, vaikka rakkaus ei tosiasiassa ole vielä edes nupuillaan.

Hyryn kiireetön maailma tulee tässäkin novellissa vastaan. Pojan sisällä kyllä myllertää, mutta eletään luonnon ehdoilla, parhaaseen luottaen. Tämän levollisen ilmapiirin toivoisin säteilevän myös meidän kaoottiseen olotilaamme, jossa halutaan saada kaikki tässä ja nyt. Toivon, että joitain lastusia siitä meidän jalkoihimme lentäisi.

…

Olen kiinnostunut Hyryn tuotannosta vasta hieman vanhemmalla iällä.  Nuorena ne tuntuivat tylsiltä, kun mitään ei tapahtunut. Ja minulle nimenomaan hänen varhaistuotantonsa on sitä arvokkainta. Hänen kolme viimeisintä romaaniaan Kurssi (1993), Aitta (1999) ja Uuni lukaisin aika kiireessä, syventymättä. Ehkä niihin palaan vielä joskus uudestaan.

Sen sijaan varhaistuotanto on vienyt minut täysin mukaansa, niin romaanit kuin novellitkin. Romaanit Kevättä ja syksyä (1958), Kotona (1960) ja Alakoulu (1965) tuovat eteemme lapsen kokemusmaailman. Kirjailija kuvaa ympäristöä lapsen silmin, hänen ajatuksenkulkuaan seuraten. Lapsi tekee havaintoja ympäristöstä, lukijana minä hänen seurassaan. Siihen lumoutuu. Olen siellä kuin kyläilemässä, yhtenä jäsenenä.  

Se on lapsen turvallista maailmaa. Jokaisessa pikkuhetkessä on jotain uutta ja tuttua. Uusi kokemus vie mukaansa, vanha jää taakse. Luonto elää mukana, se on osaltaan turvaa luomassa. Ollaan tosiaan kuin Jumalan huomassa. Tämä lienee sitä Hyryn teosten panteismia, jota tutkijat ovat Hyryn maailmasta löytäneet.

Kiinnostus Hyryyn alkoi hänen novelleistaan. Ne kiehtovimmat löysin kokoelmista Maantieltä hän lähti (1958) ja Junamatkan kuvaus (1962).  Esikoiskokoelman niminovelli on oudon arvoituksellinen kukkanen. Sen pohdinnasta taisi kiinnostukseni Hyryyn lähteä liikkeelle. Minulle se on eräänlainen lähtölaukaus kaikelle Hyryn kirjalliselle tuotannolle. Se kertoo kirjailijan maailmankuvan hajoamisesta. Kaikki on rakennettava uudestaan. Kirjailijan insinööritausta työntyy siitä pintaan.  Valittu ura, teknistynyt maailma, oli osoittautunut loukuksi. Novellin kertoja joutuu kokoamaan itsensä uudelleen, itsensä kokoiseksi ja makuiseksi.

Samaisessa esikoiskokoelmassa on monta helmeä. Lasit helisevät tuo lukijan eteen pikkulapsen kauheat muistikuvat Lapin sodan ajoilta. Järkyttävyys päättyy kuitenkin optimistiseen toteamukseen. Yhteisö kokoaa itsensä ja alkaa rakentaa uutta. Tuo optimismi ja turva näkyvät kaikkialla Hyryn novellien lapsen ja nuoren kokemuksissa. Luonnosta ihminen löytää tukipisteen, oman luomisensa perustan.

Kivi auringon paisteessa on sympaattinen kuvaus. Sitä edeltävä Pato kuvaa pojan vesimyllyn rakennusta. Tuo yksityiskohtainen kuvaus on jonkinlaisena varhaisena siteenä myöhäisiin romaaneihin Aitta ja Uuni.  Kokoelmassa Junamatkan kuvaus sama sidos jatkuu. Siinä tehdään kaivoa (Kaivon teko). Toimijoita on jo useampia ja maailman menoa tarkkaillaan laajemminkin, kun mm. räjähdysaineidenkäyttöön tarvitaan nimismiehen lupa.  Tuon saman kokoelman niminovelli on suosikkejani.  Sitä junamatkaa olen käynyt useita kertoja, astunut satunnaiselta sivulta junaan, antanut kerronnan viedä eteenpäin ja olenpa saattanut poiketa päähenkilön seurassa väliaseman ravintolaan lihalientä litkimään ja juomaan päälle lasin maitoa.

…

Netistä löytyi joitakin Hyrystä tehtyjä juttuja ja haastatteluja, mm. Olavi Jaman Kaltioon tekemä kirjoitus vuodelta 2000 (http://www.kaltio.fi/vanhat/indexc8ff.html?124). Se on minusta paras, sopivan leppoisa ja kirjailijan itsensä näköinen.  Kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne Kinnunen on kirjoittanut viime vuonna kirjan Hyryn tuotannosta: Horror vacui. Antti Hyryn proosasta, lyyrisestä ja dramaattisesta  (http://www.siltalapublishing.fi/kirja/222/). En ole sitä vielä lukenut. Netistä löytyy muutama kirjasta tehty arvio.

Ruotsalainen kirjailija ja meänkielen asiantuntija Bengt Pohjanen on kirjoittanut kirjallisuuden väitöskirjan Antti Hyryn tuotannosta (Med seende ögon 1979). Hän kirjoitti Hyryn kuoleman johdosta Facebook-seinälleen seuraavan viestin:

Antti Hyry, en av de stora i finsk litteratur, har gått bort i en ålder av 84 år. Jag skrev min doktorsavhandling om honom. Han var en av modernismens banrbrytare. Om min avhandling sade han: "Kyllähän se kun rupeaa keksimään!" (Nog blir det väl bara man börjar hitta på!). En stillsam man, en humoristisk gammellaestadian. Evig i åminnelse!

Sitten keskustelussa joku kysyi, onko teoksia ruotsinnettu. Siihen Pohjanen totesi näin:  ”Något lite. Han är för litterär för vårt land. Han är Nordens Robbe-Grillet”.

Ymmärrän kyllä, että Hyryn maailma ei sovi kuin Suomeen. En usko, että käännökset ovat avautuneet, saati puhutelleet. Yritin tutustua tuohon Pohjasen mainitsemaan ranskalaiseen kirjailijan. Huomasin, että hän korosti muodon merkitystä niin kuin Hyrykin. Muuten he tuntuvat kyllä olevan aivan eri maailmoista. Mutta kyllä Pohjasella on varmasti jokin pätevä peruste tuohon rinnastukseen.

Bengt Pohjanen on minulle siinä mielessä läheinen henkilö, että olen tavannut hänet noin 12-vuotiaana poikana, kun hän oli vielä nuori palavasieluinen lestadiolaispappi. Sen jälkeen hän on käynyt monta muodonmuutosta kommunismista ortodoksisuuteen. Seuraavan kerran tapasin Pohjasen joskus 2000-luvun alkuvuosina. Hän esitelmöi tuolloin tuotannostaan sekä ennen muuta meänkielestä ja työstään sen puolesta. Hänen tuotantonsakin on minulle melko tuttua. Ihmemies hän minusta on.

…

Lainaan seuraavaksi Hyrystä kirjoitettuja kommentteja, joita olen poiminut lukemistani kirjoituksista. Tuokoot ne oman lisänsä jo yllä kirjoittamaani.

Olavi Jaman (Kaltio) haastattelun vuodelta 2000 mainitsin jo yllä. Hän kirjoittaa:

”Ovensuussa istuva kirjailija on paras todiste uskonnollisen yhteisön ja kirjailijantyön yhteismitallisuudesta. Hyryn tuotanto ja Hyryn lause kertovat, että pieni uskovien yhteisö voi aueta kaikkeen maailmaan.”

Toisessa yhteydessä hän luonnehtii Hyryn tuotantoa seuraavasti:

”Antti Hyry julkaisi ensimmäisen teoksensa Maantieltä hän lähti  1958. Läpimurtohan se oli, ja vielä tunnetumpi on novellikokoelma Junamatkan kuvaus vuodelta 1962. Kirjan niminovellissa nyt jo vanhanaikaiseksi käynyt mies matkustaa junalla Helsingistä jonnekin Pohjanmaalle mukanaan kanssamatkustajat ja koko esineiden ja olevaisen maailma. Huolimatta suomalaiskansallisesta avuttomuudestaan mies tuntee hienovaraista yhteyttä tämän liikkeessä olevan ja näennäisesti rajatun maailman kanssa. Novellin lauseissa ja sanojen välissä leijuu tuulahdus modernia panteismia, jota ei hevin odottaisi löytävän pohjoisen kylän pirtinpenkin päästä.”

Samasessa Jaman artikkelissa Hyry itse toteaa seuraavaa:

”50-luvulla oli vastarintaa. Oli niitä jotka lukivat meitä, ja niitä jotka eivät lukeneet. Sitten kun 50-lukulaisuus nousi asemaan, meni vähän höpöksi koko homma. Tämä on niin pieni maa.”

”Tuntuu kun nykyään kelpaisi kaikki, millään ei ole mitään väliä. Kirjallisuus tuntuu edellyttävän tietynlaista yhtenäiskulttuuria. Niin kuin Tšehovin ajan Venäjällä ja vielä 1920-luvun Neuvostoliitossa. Tällainen yhtenäisyys on nyt pirstoutunut. Kyllä sitä koettaa lukea, mutta ei kaikkea jaksa. ”

Seuraavaksi Helsingin Sanomiin, johon Vesa Karonen on kirjoittanut Hyrystä tuoreen muistokirjoituksen (Vesa Karonen 4.6.2016). Karosen mukaan Hyryn ja hänen novelliensa ja romaaniensa lähtökohtana on pohjoispohjalainen lestadiolainen kyläyhteisö perinteisine elämäntapoineen. Finlandia-palkinnon vuonna 2009 voittanut Uuni ”kuvaa perinteisen leivinuunin rakentamista, mutta samalla se pohtii ihmisen kohtaloa ajassa ja paikassa. Uunin rakentaja yrittää saada aikaan jotakin pysyvää katoavaisuuden keskelle.”

”Hyryn novellit ja romaanit kuvaavat maailmaa selvin ja tarkoin lausein, selittämättä ja julistamatta.”

Esimerkiksi novelli Junamatkan kuvaus ”rekisteröi makuuvaunussa matkustavan miehen pään sisäistä tilannetta pelkistetysti”.

Salon seudun sanomien kirjoituksessa lainataan Hyryn kustannustoimittajaa Martti Anhavaa. Hänen mukaansa Uuni on ”hyvä esimerkki Hyryn tuotannosta, jossa oivallukset ja metafyysiset pohdiskelut punoutuvat arkisten asioiden kuvaamiseen”.

Hyry on verrannut kirjan kirjoittamista rakentamiseen. Hän toteaa STT:n haastattelussa Finlandia-palkinnon jälkeen:

”Minun mielestäni hyvä kirja on kuin talo, jossa lukija voi olla ja asua. Hyvä kirja on tila. Pyrin myös tekemään avonaista tekstiä. Että kun lukija sitä lukkeepi, niin lähtisi ajatuksia liikkeelle.”

Martti Anhavan mukaan uskonto on läsnä Hyryn teoksissa varsin eleettömästi: ”esimerkiksi sanaa jumala ei taida löytyä montaakaan kertaa hänen tuotannostaan”.

Seuraavassa on kommentteja Aarne Kinnusen tuoretta  Hyry-kirjaa (Horror vacui.Siltala 2015) käsittelevistä kirjoituksista. Kustantajan esittelytekstissä todetaan: ”Kinnunen näyttää kuinka Hyryn monivivahteisessa proosassa vähäisistä, hienovaraisista muutoksista muotoutuu tiheä merkitysten kudos, jota monet pitkittäiset komponentit tuotannon kokonaisuudessa vahvistavat.”

Aarne Kinnusen mukaan Hyryn taika on perusteellisuudessa. (Jouko Grönholm, Turun Sanomat)

Hyryn maailma on tervehenkinen ja puhdas (lähde on täällä). Eeva-Liisa Manner on todennut Hyryn Kevättä ja syksyä -romaanista (1958), että siitä tulee olo kuin ”makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä” (lähde).

Uusi-Rintakoski toteaa Uuden Pellervon artikkelissaan, että Kinnunen ei Hyryä analysoidessaan teoretisoi vaan lukee tekstiä ”tipitarkkaan”.  Kinnunen arvostaa Hyryn luontokuvauksen perusteellisuutta.

Blogistitkin ovat ahkerasti lukeneet Hyryä. Eräät arvostelevat Hyryä pitkäveteisyydestä. Eräs ei pidä Junamatkan kuvaus –kokoelman novelleissa siitä, että tarinat jäivät kesken. Hän odottaa jonkinlaista juonellista kokonaisuutta.  Toki samainen kirjoittaja löytää paljon myönteisiä seikkoja, mm. pelkistetyn ja lyhyen ilmaisun sekä kertomusten tunnelman.

Eräs kommentoi, että aistit ovat mukana kuvauksissa, mutta tunteita ei lainkaan. Niitä voi hänen mukaansa halutessaan tulkita.

Itse olen työskennellyt myös kirjallisuuden opettajana. Omien havaintojeni mukaan Hyryn tekstejä pidetään tylsinä, kun niistä tavallaan puuttuu juoni. Olen tuonut Hyryä esille käsitellessäni 50-luvun modernismia ja myös esitellessäni suomalaista maaseudun kuvausta (ulkomaalaisille suomen kielen opiskelijoille). Pakkopullalta se on kyllä joskus alkanut tuntua, kun tapahtumat tuntuvat etenevän kovin hitaasti ja nykyihmiset tuntuvat kaipaavan toimintaa..

Lopuksi

Hyryä lukiessani yritän päästä käsiksi johonkin sellaiseen, johon olemme omassa maailmassamme menettäneet suoran kosketuksemme. Hyryn kirjojen maailmassa ollaan sopusoinnussa luonnon kanssa, turvassa maailman kaaokselta. Se on illuusiota. Hyry toteaakin, että se on oma maailmansa. Se mikä on kirjojen ulkopuolella, on toinen todellisuus.  Mutta Hyry tuo eteemme jotain sellaista, josta olemme paitsi ja johon yritämme hapuillen pitää yhteyttä. Siihen elämään ei ole paluuta, mutta säilyköön se edes muistissamme. Silloin yhteys siihen edes jollain lailla säilyy.

Antti Hyry on poissa mutta hänen kirjojensa maailma elää valoa säteillen.

Hannes Heikuran oiva kuva Antti Hyrystä (Helsingin Sanomista)

Kun elettiin islamin kulta-aikaa…

Mennään tuhannen vuoden taakse Lähi-itään, jossa oli alettu täyttää syntynyttä valtatyhjiötä ja sen myötä myös arabiankielinen kulttuuri alkoi kukoistaa. Valtakuntaan rakennettiin uusi pääkaupunki Bagdad, joka nousi nopeasti maailman keskukseksi. Mutta sodan, uuden sivistyksen ja islamin laajenemisen ohessa tuohon aikaan kuului myös herkuttelua ja hekumaa. Valtataistelujen keskellä oli yltäkylläisyydessä eläviä äkkirikastuneita virkamiehiä ja oli myös köyhiä, jotka halusivat päästä kuokkavieraiksi heidän herkkupöytiinsä. Ja oli myös sunneja ja šiioja, uskonnollista kahtiajakoa. Salamurhat loivat ympäristöön pelkoa ja kauhua.

…

Ylen Elävästä arkistosta löytyy tuohon aikaan liittyvä värikäs ja piristävä radioesitelmä vuodelta 1971: Itämailla poltettiin hasista ja mässäiltiin. Siinä Helsingin yliopiston assyrologian ja seemiläisen filologian professori Armas Salonen kertoo muinaisista nautintoaineiden väärinkäyttäjistä, herkkusuista ja salamurhaajista.  Mielestäni se on kiinnostava vertailukohta meidän aikaamme, vaikka kaukana maailman nykymenosta ollaankin.  

Kirjoitukseni pohjautuu tuohon professori Salosen esitelmään. Olen kuitenkin halunnut laajentaa näkökulmaa kuvaamalla tuota aikaa laajemmassa kontekstissa. Noiden aikojen sotahistorian valossa Salosen esitelmän asiat tuntuvat romantiikalta mutta elämässä on aina monta puolta. Yhtäältä nykyisen tiedonsaannin ansiosta ajasta on helppo löytää erilaisia valloitushistorioita. Toisaalta jos keskittyy vaan siihen, jää kulttuurin moninaisuus syrjään. Yhtä kaikki, ollaan samassa maailmassa, jossa tiede edistyi harppauksin ja syntyi mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat.

…

Armas Salonen johdattaa radiokuuntelijat noilta ajoilta peräisin olevalla runokatkelmalla: ”Mä kainalossa koraani ja kannu toisen alla/vaellan tiellä kaidalla ja tiellä lavealla/ en ole pahin pakana, en parhain musulmaani...” Sillä vihjataan, että vaikka alkoholi oli koraanissa kielletty, sijaa nautinnoille löytyi.

Salonen ei kuitenkaan kuvaa tuota aikaa islamin tai muhamettilaisuuden aikana, vaan Persian kulttuurin kulta-aikana, vaikka Persiassa valtaa pitänyt sassanidien dynastia oli kaatunut arabimuslimien hyökkäykseen jo 640-luvulla. Salonen sanoo kertovansa seldžukkisulttaanien ajasta, joka käsittää kutakuinkin vuodet 1040 – 1187. Tuolloin Keski-Aasiasta tulleet turkkilaisperäiset seldžukit pitivät valtakuntaa enemmän tai vähemmän käsissään. Islamiin he olivat kääntyneet vuonna 960 ja olivat sunneja.

Salonen on kuitenkin tavallaan oikeassa. Ei tuolloin ollut käsitettä ”islamilainen kulttuuri” edes olemassa siinä tapaa, kuin se on ehkä nyt. Islamin kulta-aika käsitetään nykyisin alkaneen 750-luvulta, kun abbasidit nousivat Lähi-idässä valtaan. Sen katsotaan päättyneen vuonna 1258, kun mongolit tuhosivat pääkaupunki Bagdadin. Mongolit tuhosivat hyökätessään kaiken sen arvokkaan, mitä siihen mennessä oli luotu. Sekä abbasidit että seldžukit olivat kuitenkin tuon kulta-ajan luoneet. Ja he olivat paljolti persialaisen sivistyksen perillisiä. Uutta valtakuntaa ja sen hallintoa rakentaessaan he toteuttivat omaksumiaan periaatteita. Kun valtakunnassa alettiin laajasti kääntää arabiaksi hellenistisen sivistyksen perusteoksia, tuolloin seurattiin Persiassa omaksuttua mallia. Nyt kohdekielenä oli vain arabia.

Euroopasta poiketen tiede ei ollut tuolloin kovin sidoksissa uskontoon. Lisäksi hallinnon rakenne oli Persiaa mukaillen suhteellisen suvaitsevainen. Abbasidi-valtakunnan hallintoon muodostui millet-järjestelmä. Sen taustana oli persialaisperäinen käytäntö kohdella eri ihmisryhmiä heidän omien sääntöjensä mukaan. Sallittiin siis laaja autonomia, eri uskontoja kunnioitettiin, tiedettä ja sivistystä ei rajoitettu. (Korpela 2015, s. 185 - 186.)

Itse asiassa seldžukkien valloittaessa abbasidi-valtakunnan ei muodollinen valta vaihtunut. Entinen kalifi jäi edelleen paikalleen, tosin todellisen valtansa menettäneenä.  Valtakunta jatkoi elämäänsä. Seldžukit aloittivat oman retkensä valloittamalla ensin Pohjois-Persian. Sitten valloitukset laajenivat ja vuonna 1055 he marssivat jo Bagdadiin, jossa kalifi antoi seldžukkien johtajalle Tughril Begille arvonimen ”Idän kuningas”. Edessä oli vielä mm. valloitusmatka Vähä-Aasiaan, nykyisen Turkin alueelle. 

Vallanvaihto oli mutkaton ja tuntuu lähes huomaamattomalta. Itse asiassa turkkilaiset olivat alkaneet saada abbasidien valtakunnassa sijaa jo 800-luvulla, kun keskusvalta alkoi hajota pieniin valta-alueisiin. Niissä valtaa pitivät mutagallibit, joiden etninen, kielellinen ja uskonnollinen tausta oli kirjava. Tuolloin turkkilaisten määrä hallinnossa lisääntyi. (Korpela 2015, 186.) Voi kärjistetysti todeta, että ”omat miehet” olivat päässeet jo soluttautumaan valtakunnan hallintoon.   

Tietoni ovat hatarat, mutta rohkenen päätellä, että persialainen kulttuuri oli vastavoima ahdasmielisemmälle muslimikulttuurille (ks. esimerkiksi täältä ja täältä). Abbasidi-valtakunnan omana kulta-aikana juuri islam myötävaikutti idässä persialaisen ja kreikkalaisen kulttuurin leviämiseen. Islamista tuli tehokas kulttuuri- ja talousverkosto, jota sitoivat yhteen arabian kieli ja pyhiinvaellukset Mekkaan. Arabian kielestä tuli abbasidien työn ansiosta kulttuurin suurkieli. Niin ollen islamin verkosto kehittyi nopeasti.

Kaiken lisäksi abbasidien hallitessa kääntyminen islamiin oli tehty varsin mutkattomaksi. Edelliset vallanpitäjät yrittivät sitä hillitä, koska he olivat asettaneet vierasuskoisille lisäveron. Abbasidit eivät jumiutuneet tällaiseen.

Tässä yhteydessä voi todeta vielä senkin, että tuolloin ei ollut olemassa nykyisen kaltaisia kansallisvaltioita.  Jostakin olen lukenut, että esimerkiksi Persiassa kesti vuosisatoja ennen kuin tavallinen kansa edes huomasi entisen vallan romahtaneen ja uuden vieraan dynastian ottaneen valtakunnan haltuunsa.

Jukka Korpela kuvaa islamilaisen maailman poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää ja hänkin löytää yhteyden Persiaan. Järjestelmä perustui muinaispersialaiseen tapaan klaanirakenteen ja paikallispäälliköiden varaan. Maailmaa tarkoittava sana umma kuvasi kylää ja kyläläisten elinpiiriä, joka muodosti yhden moskeijan toimialueen.  Yksilöt olivat ensisijassa yhteisön jäseniä. Se toi siihen myös moraalisen ulottuvuuden, yksilöllä ei ollut omaa arvoa. (Korpela 2015, s. 185.)

Hasan-i Sabbaah

Assassiinit – aikansa terroristeja

Salonen mainitsee esitelmänsä alkupuolella henkilön nimeltä Hasan-i Sabbāh (1034 – 1124), jota pidetään arabien historian erikoisimpiin kuuluvana persoonana. Hän oli kotoisin Persiasta.  Jouduttuaan nuorena poliittisiin ongelmiin hän perusti šiialaisen salamurhaajalahkon, joka on nimetty johtajansa mukaan assassiineiksi.  Vuonna 1090 hän onnistui saamaan Elbrusista haltuunsa vanhan linnoituksen (Alamut), jonne hän jäi kuolemaansa saakka. Tästä syystä Hasan-i Sabbahista on käytetty myös nimitystä ”Vanhus vuorella”. Hän sai paljon kannattajia ja lahko hallitsi suuria alueita linnoituksen ympäristössä levittäen kauhua kaikkialle arabimaailmaan. Assassiinit pitivät linnoitusta hallussaan reilusti yli sata vuotta, mongolien tuloon saakka. Vasta 1270-luvulla lahko saatiin vaarattomaksi. Tosin on tarinoita, joiden mukaan se jäi elämään vielä senkin jälkeen.

Hasan-i Sabbāh  ja hänen lahkonsa herättivät ympärillään kauhua, koska assassiineja käytettiin ihmisten murhaamiseen. Lahkon nimestä on peräisin monissa kielissä esiintyvä ’salamurhaa’ tarkoittava sana, esim. englannin assassination. Euroopassa lahko sai julman maineensa ristiretkeläisten tarinoiden kautta.(https://fi.wikipedia.org/wiki/Hasan-i_Sabb%C4%81h.)

Assassiinit tulivat erityisen tunnetuksi sen suorittamista seldžukkijohtajiin kohdistuneista murhista. Murhien tekotapa oli raaka. Ne toteutettiin julkisilla paikoilla kuten moskeijoissa ja pyrittiin tällä tavalla saamaan aikaan pelotevaikutusta. Murhat olivat käytännössä itsemurhaiskuja: murhaajat eivät yrittäneetkään paeta vaan antoivat vangitsijoittensa surmata itsensä. Yleensä uhrit olivat sunnimuslimeja, osa hyvin merkittäviä johtohenkilöitä. Toki heidän piikkiinsä laitettiin myös muiden tekemiä salamurhia. Heidät tunnetaan myös murhayrityksistä, yhtenä tunnettuna kohteena oli mm. kurdilainen muslimihallitsija Saladin (1138 - 1193).

Monet assassiineihin liitetyt tarinat periytyvät tutkimusmatkailija Marco Pololta (1254 – 1324), joka väitti vierailleensa assassiinien linnoituksessa Alamutissa vuonna 1273. Näiden todenperäisyyttä on epäilty täysin aiheellisesti, sillä mongolit olivat hävittäneet linnoituksen parikymmentä vuotta aiemmin.

Professori Armas Salonen ottaa radioluennossaan esille salamurhien lisäksi myös toisen Hasan-i-Sabbahiin ja assassiineihin keskeisesti liitetyn asian. Hänen mukaansa Hasanin nimestä periytyy sana hasis. Assasiinien nimi tulisi arabian kielen sanasta ”haššāšīn” (حشّاشين), joka tarkoittaa ’hasiksen syöjää’. Wikipediassa viitataan kuitenkin lähteeseen, joka epäilee tuota etymologiaa ja väittää sanan tarkoittaneen todellisuudessa roskaväkeä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Assassiinit).

Olkoon totta tai ei, taru kertoo, että assassiinit loivat huumeiden avulla paratiisinomaisen ilmapiirin, joka sitten kannusti salamurhaajia omissa toimissaan, kun niiden myötä heitä odotti ”todellinen paratiisi”. Tähän liittyen Salonen kertoo värikkäästi hasiksen valmistuksesta, sen luomista hallusinaatioista ja myös levinneisyydestä arabimaailmassa.

Yleisradion toimittaja tiivistää Salosen esitystä näin:

”Hasis teki olon autuaallisen keveäksi, sai näkemään värit kirkkaampina ja halun nauraa ja laulaa. Hasiksenpolttaja ei kuitenkaan voinut sietää melua, käärmeitä eikä vettä missään muodossa.”

Kiinnostavaa on sekin, kuinka hasiksen käyttäjällä pelko voi nousta huimiin mittoihin. Lasillinen teetä saattoi huumeen käyttäjästä tuntua valtamereltä, johon hän luuli hukkuvansa. Salonen valottaa hasiksen vaikutusta seuraavalla persialaisella tarinalla. Oli kolme matkailijaa, jotka olivat iltamyöhällä tulossa kaupungin portille. Portti oli kuitenkin jo suljettu.  He istahtivat sen luo odottamaan. Yksi otti viinapullon ja alkoi juoda sitä. Toinen alkoi polttaa oopiumia ja kolmas hasista. Ensimmäinen alkoi hetken kuluttua raivota ja halusi rikkoa portin. Toinen kehotti kaikessa rauhassa odottamaan aamuun, jolloin portti kuitenkin varmasti avataan.  Hasiksen polttaja sen sijaan totesi: ”Ryömikäämme avaimen reiästä sisään.”

Salonen kertoo varsin kuvaavasti luolasta, jossa tuota ”harmaan keltaista myrkkypulveria” valmistetaan. Tämä kokemus lienee peräisin esitelmöitsijän omilta tutkimusmatkoilta (käsittääkseni Libanonista):

”Tuntuu kuin astuisi kummitusluolaan. Hajua on vaikea määritellä. Siinä on samalla kertaa miellyttävää ja ällöttävää. Luolassa on niin hämärää, että on vaikeata erottaa miehiä ja naisia, jotka istuvat suuren, sihdillä päällystetyn arkun ääressä. Käsissään heillä on jonkinlainen petkel, joka on valmistettu vanhoista auton renkaista saadulla kumilla. Sillä he hankaavat hampun lehtiä seulan päällä. Luolassa on niin paljon pölyä, että on vaikeata hengittää. Mutta noilla onnettomilla hampun hankaajilla on päässään rättejä ja suu heillä on peitettynä.  Kaikki sairastavat samaa tautia. Heidän pupillinsa ovat supistuneet, silmän sidekalvot tulehtuneet, limakalvot kuivettuneet. Ajan mittaan he saavat kaihin ja jonain päivänä ei aurinko heille enää paista. Huivipäinen työnjohtaja selittää, että hasista ei voida valmistaa koko hamppusadosta, vain naispuoliset kasvit kelpaavat siihen…”

Salonen toteaa, että hasiksen käyttö on ollut itämailla hyvin laajaa Intiaa ja Egyptiä myöten. Sama koskee viiniä. Lisäksi hasis oli tuolloin täysin vapaasti käytettävissä. Hän lainaa arabialaisen historioitsijan kirjoitusta 1500-luvun alusta:

”Niilin tulva oli myöhässä ja kato uhkasi. Hallitsijan vetoomuksesta ihmiset lupasivat pidättyä tyydyttämästä hasisin ja viinin himoaan kolmeksi päiväksi, jotta taivas olisi heille armollinen. Kolmannen päivän lopulla joen vedet alkoivat nousta.”

…

Abbasidit ja Bagdadin perustaminen  

Baghdadin pyöreä kaupunki - Madinat-as-Salam

Abbasidien dynastia nousi valtaan vuonna 750 voitettuaan taistelussa valtaa pitäneet umaijadit. He olivat sunneja, mikä toi luonnollisesti oman jännitteensä heidän levittäytyessään šiiojen alueille. Seuraavana vuosisatana abbasidi-valtakunta eli kulta-aikaansa mutta ja vuosisadan lopulla heidän asemansa alkoi hiipua. Valtasuhteet olivat tuolloin epävakaat ja epäselvätkin, kun ei ollut kyse nykyisenkaltaisista kansallisvaltioista. 900-luvulla abbasidien valta oli supistunut ja rapistunut lähes olemattomiin. Entisen suurdynastian jäänteenä abbasidikalifi oli vain eräänlainen Bagdadiin unohtunut nukkehallitsija. Muodollisesti se sai pitää kalifaattiaan mongolien hyökkäykseen saakka 1200-luvulle. Oli miten oli, abbasidit kuitenkin loihtivat valtakuntansa kukoistukseen, joka säteili sivistystä niin kauan kuin sille annettiin mahdollisuus.

Abbasidien perustaja oli Abu al-Abbas, joka kertoi olevansa profeetta Muhammedin sedän jälkeläinen. Al-Abbas kuoli jo vuonna 754, jolloin valtaan nousi hänen veljensä Abu al-Mansur. Valtakunnassa nousi paljon kapinoita ja valtataistelua mutta al-Mansur kykeni voittamaan vastustajansa (v. 762) ja alkoi rakentaa dynastiaansa.

Kalifi al-Mansur päätti ensi töikseen löytää paikan uudelle pääkaupungille. Hän löysi sopivan paikan Tigris-virran varrelta Mesopotamiasta.  ”Siitä oli tuleva rauhanajan metropoli sekä sota-aikojen linnoitus ja turva.” Niin vapaasti suomennettuna kirjoitetaan Saudi Aramco world –julkaisun artikkelissa vuonna 1962. Miksi piti rakentaa uusi, kun vanhoja oli riittävästi tarjolla? Artikkelin mukaan al-Mansur vastasi näin:

”Me abbasidit olemme tuore dynastia. Olemme syrjäyttäneet umaijadit, mutta emme voi olla turvassa heidän syyrialaisessa pääkaupungissaan Damaskoksessa. Meidän on tultava lähemmäksi oman voimamme persialaista alkulähdettä.” 

Umaijadit olivat siirtäneet valtaan noustuaan pääkaupungin Medinasta Damaskokseen, koska heidän suurimpana tukenaan olivat olleet syyrialaiset.  Turvallisuustekijät olivat tärkeänä perusteena abbasidikalifilla vältellä Damaskusta.  Toisaalta hänen oma henkinen kotinsa, Persia, oli valinnan myötä lähempänä.

Uusi pääkaupunki oli ihanteellisessa paikassa Tigrisin mutkassa, muinaisesta Babylonista noin 80 km koilliseen. Se oli valtakunnassa keskeisellä paikalla, mikä loi hyvät edellytykset sen kehittymiselle suureksi kaupalliseksi ja kulttuuriseksi keskukseksi. Länsipuolella sijaitsi muinainen kreikkalainen Seleukeia.  Kuitenkin tärkein vahvistava tekijä oli Persian puolella.  Vain 35 kilometriä kaupungista etelään oli sijainnut persialaisen sassanidien dynastian pääkaupunki Ktesifon, joka oli ollut vielä 500-luvulla maailman suurin kaupunki mutta joka tuhottiin muslimien hyökkäyksessä vuonna 637.

Kaupunkia suunniteltiin huolella. Al-Mansurin ajatus oli, että kaupungin pitää olla pyöreä. Hän oli tieteen tuntija, Eukleideen suuri ihailija ja perusti ajatuksensa Eukleideen geometrian oppeihin. Kaupungista piti tulla komea ja sitä varten hankittiin rakentajiksi valtakunnan kyvykkäimmät miehet.

Guardian-lehdessä on melko tuore artikkeli kaupungin perustamisesta: http://www.theguardian.com/cities/2016/mar/16/story-cities-day-3-baghdad-iraq-world-civilisation. Sen mukaan Pyöreän kaupungin rakennustyöt aloitettiin 30. heinäkuuta vuonna 762. Se oli päivä, jonka astrologit olivat katsoneet töiden alulle suotuisaksi. Juhlallisuuksien aluksi rukoiltiin Allahia ja sitten Al-Mansur muurasi juhlallisesti ensimmäisen kiven ja määräsi rakentajat työhönsä.

Abbasidien aikana pyöreää kaupunkia kuvattiin nimellä Madinat-as-Salam (”The City of Peace”, ”Rauhan kaupunki”). Siellä sijaitsi kalifin asunto ja palatsikaupunki. Siitä tuli kalifaatin uuden pääkaupungin sydän. Valmistuttuaan pyöreä kaupunki nostatti ihastusta ja ylistystä. Yllä mainitun Guardianin artikkelin mukaan arabialainen kirjailija al-Jahiz (776 – 868) ylisti myöhemmin kaupunkia, että oli nähnyt maailmalla paljon kaupunkeja, muttei ollut nähnyt mitään saman lailla symmetristä ja korkeuksiin kohoavaa. Sen pyöreä muoto ihastutti ja ulkonäöstä todettiin, että ”se oli kuin multaan valettu”.

Kaupunki nousi muutamassa vuodessa ja kehittyi sitten kukoistukseensa, ehkä maailman mahtavimmaksi kaupungiksi (ainakin Kontantinopolin jälkeen).  Itse asiassa on arvioitu( täältä lukemani tiedon mukaan), että Bagdadista tuli maailman suurin kaupunki pian perustamisensa jälkeen ja pysyi siinä asemassa aina vuoteen 930 asti (jolloin sen olisi syrjäyttänyt espanjalainen Cordoba). Siellä arvellaan asuneen parhaimmillaan yli miljoona ihmistä. Monet Tuhannen ja yhden yön tarinoihin sisältyvät sadut sijoittuvat juuri tuohon aikaan.

Pyöreän kaupunki tuhoutui 1200-luvulla mongolien hyökkäyksessä. Viimeiset jäljet al-Mansurin Pyöreästä kaupungista tuhottiin vuonna 1870, kun ottomaanien reformistihallitsija Maidhat Pasha  hävitytti modernisointi-innostuksessaan arvokkaan kaupungin muurin.  Kaupungin sielu kalifi al-Mansur nousi uudelleen esille vuonna 2005, kun Bagdad joutui pommitusten kohteeksi. Alla olevassa kuvassa nostetaan raunioista abbasidien toisen kalifin muistomerkkiä.

Al-Mansurin muistomerkkiä nostetaan raunioista pommitusten jäljiltä vuonna 2005

…

Abbasidien merkittävimpinä kalifeina mainitaan seuraavat kolme nimeä, jotka liitetään tiiviisti abbasidi-valtakunnan kulta-aikaan.

-          Al-Mansur, joka sai surmansa vuonna 775 matkalla Mekkaan.

-          Harun al-Rashid  (al-Rašid), joka hallitsi valtakuntaa vuosina 786 – 809. Hänet tunnetaan myös laajoista diplomaattisuhteistaan ympäri maailmaa. Hän on tullut tunnetuksi myös siitä, että esiintyy Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.

-          Al-Mamun oli al-Rašidin poika, joka nousi koko dynastian johtoon valtataistelun jälkeen vuonna 813 ja pysyi vallassa vuoteen 833 asti. Ehkä eniten juuri hänen aikanaan Bagdadista kehittyi maailman sivistyksen keskus.

Ei tuo kulta-aikakaan sujunut ihan kuin unelmissa. Sotaa ja valtataistelua käytiin jatkuvasti, Veri roiskui ja eikä ihmishenkeä arvostettu. Uusia dynastioita luotiin. Vallanpitäjät pitivät asemastaan kiinni kovalla kävellä. Mutta valtakunta edistyi, sivistys ja kulttuurielämä jatkoi voittokulkuaan.

Viisauden talo - Bait al-hikmah

 

Bait al-hikmah

Bagdadiin perustettiin eräänlainen tiedekeskus ”Viisauden talo” (Bait al-hikmah), johon kerättiin kirjallisuutta ja jossa tunnetut oppineet ja kääntäjät työskentelivät kalifin ja ylimysten tuen turvin. Merkittäviä aloja olivat lääketiede, maantiede, matematiikka, astronomia ja mekaniikka. Jukka Korpelaa lainaten (s. 186) antiikissa kukoistanut luonnontieteiden harrastus jatkui islamin maailmassa, kun taas kristillisessä Euroopassa se kuihtui. 

Viisauden talon perusti jo 760-luvulla kalifi al-Mansur. Se syntyi määrätietoisen työn tuloksena. Alussa ei ollut omaa rakennusta, vaan kalifi kutsui tiedemiehiä ja kääntäjiä työskentelemään omaan kirjastoonsa.  Myöhemmin rakennus valmistui pyöreään kaupunkiin.

Kalifi al-Mansur palkkasi merkittäviä tiedemiehiä työskentelemään siellä ja osoitti runsaasti varoja kuninkaallisen kirjaston muodostamiseen sekä johtavien tieteellisten teosten kääntämiseen kreikasta, hindistä ja persiasta arabian kielelle. Kalifi itse oli erityisen kiinnostunut filosofiasta ja tähtitieteestä. Osa tutkimuksesta tehtiin hänen aloitteestaan. Hän esimerkiksi kehotti määrittämään maapallon läpimitan.

Tavoitteena oli saada käännettyä arabiaksi mahdollisimman paljon tieteen käsikirjoituksia ja luoda sen myötä kirjastosta todellinen tieteellisen tutkimuksen keskus. Siellä oli tutkijoiden ja kääntäjien työskentelytiloja, kirjansitomo ja observatorio. Tämä johti suoranaiseen hellenismin renessanssiin.

Tutkimuskeskus eli suurinta kukoistuskauttaan kalifi al-Mamunin kaudella (813 - 833). Se on suorassa yhteydessä itse abbasidien valta-asemaan, sillä tuolloin myös heidän dynastiansa oli valtansa huipulla. Al-Mamunin jälkeen dynastia alkoi jatkuvien valtataistelujen myötä taantua.

Al-Mamunia seurasivat kalifeina al-Mutasim (833 – 843) ja al-Wathiq ( 842 – 847). Heidän aikanaan ”Viisauden talo” jatkoi vielä kukoistustaan, vaikka he pysyivät toisin kuin kolme edeltäjäänsä tutkimuskeskuksen toiminnasta erillään. Sen sijaan seuraavan kalifin aikana tapahtui muutos huonompaan. Kalifiksi nousi al-Mutawakkil (847 – 861), joka piti kreikkalaisen filosofian levittämistä islamin vastaisena. Kalifi ei ollut kiinnostunut tieteestä ja hän teki pesäeroa rationalismiin. (https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Wisdom .)

Tutkimuskeskus kuitenkin jatkoi toimintaansa vuosisatojen ajan. Se tuhoutui vuonna 1258, kun mongolit hävittivät Bagdadin. Kirjasto tuhottiin perusteellisesti, eikä Bagdad enää pystynyt saamaan takaisin tiedemaailman keskeistä asemaansa.

...

Abbasidi-valtakunnan tila oli 900-luvulla epäselvä. Tuntui että siellä toimi yhtä aikaa myös muita dynastioita, kuten iranilaiset šiiamuslimeja edustavat buijidit. Heidän luomansa dynastia kuitenkin lakkasi olemasta, kun seldzukit valloittivat alueet 1000-luvulla. Ja vakavana uhkana abbasideille olivat myös Pohjois-Afrikkaan siirtyneet šiialaiset fatimidit.

Päätän abbasidien käsittelyn myönteiseen seikkaan. Abbasidien aikana Kaspianmeren ja Kaukasian kauppatiet kehittyivät ja Volgan turkiskauppa kasvoi huomattavasti, mikä laajensi islamilaisen kulttuurin aluetta pohjoiseen. Lisääntynyt kauppa aloitti myös viikinkiretket itään.  Volgan kauppatie pysyi tärkeänä uudelle ajalle saakka.

 

Seldzukkisotilas

Seldžukit

Seldžukkien saapuminen mullisti monella tapaa tilannetta Lähi-idässä ja myös nykyisen Turkin alueella Vähä-Aasiassa, jota Bysantti piti hallussaan 800- ja 900-lukujen vaihteessa saavuttamiensa sotilaallisten voittojen jälkeen.

Kerroin jo yllä, että vuonna 1055 Seldžukkien sotapäällikkö Tughril Beg valtasi Bagdadin ottaen itselleen sulttaanin arvon. Kalifaatti oli siis edelleen abbasidien hallussa ja näin ollen ainakin muodollisesti elettiin heidän valtansa alla. Vuonna 1063 sulttaaniksi tuli Tughril Begin veljenpoika Alp Arslan (1022 – 1072). Hän loi seldžukkien suurvallan yhdessä visiirinsä, valtiomiehenä ja filosofina kunnostautuneen Nizam al-Mulkin (1018 – 1092)kanssa. Lähteistäni päätellen visiirin ansio tässä tehtävässä on ollut hyvin merkittävä.  

Alp Arslan ja hänen poikansa ja samalla seuraajansa Malik Šah I (Meliksah; 1055 – 1092) loivat erinomaisen hallitun, jättimäisen valtakunnan, joka ulottui Keski-Aasiasta Iranin kautta Irakiin, ja jossa oli kauppareittejä ja komeasti koristeltuja moskeijoita. Malik Šah I:n aikana luotiin paljon koraanikouluja, joissa mm. koulutettiin tulevaa hallintoeliittiä. Tuolloin elettiin seldžukkien kulta-aikaa. Heille suurena uhkana olivat assassiinit, jotka terrorisoivat aluetta salamurhin. Malis Šah I:n kuoltua seldžukkien valtakunta romahti valtataistelujen myötä. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Iranin_historia , https://fi.wikipedia.org/wiki/Seld%C5%BEukkien_valtakunta.)

Malik Sah I (Meliksah)

Pannaan merkille myös seldžukkivallan Bysantille aiheuttama romahdus. Vuonna 1071 Alp Arslanin joukot aiheuttivat Manzikertin taistelussa Bysantille rajun tappion. Sen myötä Bysantti menetti seldžukeille suuria alueita. Seuraavana vuonna  Alp Arslan sai surmansa ja sulttaaniksi nousi hänen poikansa Malik Shah I. Visiiri Nizam al-Mulk jatkoi edelleen keskeisenä toimijana. Malik Shah I:n kuoltua 1092 epäselvissä oloissa seldžukkien valtakunta joutui kaaokseen.  Alueelliset hallitsijat nousivat sotaan toisiaan vastaan. Tuo epävakaus vain lisääntyi ensimmäisen ristiretken alkaessa. Vuonna 1095 Bysantin keisarin avunpyynnön jälkeen Rooman paavi Urbanus II julisti sodan, jotta Pyhä maa saataisiin vallattua muslimeilta takaisin. Ensimmäisessä maataistelussa (Dorylaem) ristiretkeläiset saivat voiton, samoin sitä seuranneessa Jerusalemin piirityksessä. Muslimivalta murtui laajoilla alueilla Syyriassa ja Palestiinassa. Myöhemmin 1100- ja 1200-luvuilla ristiretkeläisten perustamat linnakkeet kukistuivat yksi toisensa jälkeen.

Omar Khaijam

Palaan professori Armas Salosen radioesitelmään. Vaikuttajista kulttuurin saralta Armas Salonen mainitsee persialaisen runoilijan Omar Khaijamin (1048 – 1131). Tässä esittelen häntä wikipedian artikkelin pohjalta. Paitsi runoilija hän oli myös matemaatikko ja tähtitieteilijä. Khaijam opiskeli erään ajan tunnetuimman tiedemiehen, Muhammad Mansurin johdolla. Kaksi muuta Mansurin oppilasta, joiden kanssa Omar ystävystyi, olivat tuleva mahtava visiiri Nizam al-Mulk ja assassiinien perustaja Hassan-i Sabbah (!), jotka ovat yllä jo tulleet mainituiksi.

Omar otti lisänimen Khaijam (teltantekijä) nähtävästi isänsä ammatin kunniaksi. Hän tuli huomatuksi arabiankielisillä matemaattisilla tutkimuksillaan, jonka johdosta hallitsija määräsi hänet suorittamaan laajoja tähtitieteellisiä tutkimuksia sekä uudistamaan kalenterin. Matemaatikkona Khaijam tutki muun muassa kolmannen asteen yhtälön ratkaisemista. Omaria pidettiin yleisesti uskonnollisesti harhaoppisena, ja hänen asemansa heikkeni entisestään suosija Nizam al-Mulkin tultua murhatuksi vuonna 1092. Toivo Lyyn suomentama kokoelma Teltantekijä (1949) sisältää valikoimat Teltantekijän lauselmia (1929) ja Omarin malja (1942).

Kulinaristien ja kuokkavieraiden paratiisissa

Lopuksi siirryn Salosen esitelmän makeimpaan osioon. Huomattavan osan luennostaan Armas Salonen omistaa arabialaisten herkuttelulle. Elintason kasvaessa arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Haluttiin pois entisestä elämäntavasta. Ennen valloitussotia tavalliset muslimit elivät ja myös söivät hyvin vaatimattomasti.  Normaali ruoka-annos koostui Salosen mukaan ruokaöljyyn kastetusta leivästä. Köyhyydessä eli toki edelleen suuri osa väestöstä. Turhautuneisuutta lie kokeneet hekin ja lohtua etsittiin erilaisista stimuloivista aineista, kuten hasiksesta.

Kun islam laajensi voittokulkuaan Persian lahdelta Atlantin valtamerelle, maailmankatsomus laajeni. Alettiin jäljitellä muun maailman elämää. Köyhät pysyivät luonnollisesti edelleen köyhinä, mutta rikkaiden - kuten virkamieskunnan - määrä kasvoi. Ei leikitty vaatimatonta eikä pidetty kynttilää vakan alla. Oma asema ja arvo piti näkyä ulospäin.

Nälästä ja köyhyydestä siirryttiin valloitusten myötä toiseen ääripäähän. Arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Yltäkylläisyys alkoi laajeta ja siitä halusivat saada köyhemmätkin osansa.

Muun kulttuurin ja tieteen ohessa myös kulinarismi aloitti voittokulkunsa. Noina vuosina syntyivät ja kehittyivät useat itämaiset herkut. Opittiin myös kirjoittamaan keittokirjoja. Herkuttelijoille syntyi ruokalistoja vuoden jokaiselle päivälle. Seuraelämään kuului runsas syöminen. Rikkaat kilpailivat siitä, kuka pystyy tarjoamaan kaikkein kalleimman aterian. Elämä täyttyi runsaasta syömisestä. Päivittäin saatettiin syödä jopa kymmenen kertaa. 

Aterioidessa ei enää keskitytty pelkkään ruokaan. Ylitsevuotavat koristelut tulivat ruokailuun mukaan. Ruokalajit ja leivonnaiset valmistettiin eläinten ja ihmisten muotoisiksi tai niissä jäljiteltiin hedelmiä. Ruokasaliin tuotiin voimakkaita tuoksuja. Aistillisuuteen eivät pelkät makunautinnot enää riittäneet. Mielikuvituksen annettiin lentää valtoimenaan.  Ruokapöytä täyttyi hulppeista torneista ja linnoituksista. Runoilijat ylistivät lipevin kielin noina aikoina luotuja makeita herkkuja. Monet niistä kuuluvat myös nykypäivän juhla- ja tunnelmahetkiin.  Ja ylipäänsä noihin aikoihin palautuvat nykyisin kovassa maineessa olevat itämaiset keittiöt.

Bagdad oli Salosen mukaan noihin aikoihin täynnä sokerileipomoita, joissa todellakin keksittiin mitä mielikuvituksellisimpia herkkuja.

Myös ruokalajien nimissä annettiin mielikuvituksen virrata.  Salonen toteaa, että moni leivonnainen oli jostain syystä saanut nimensä tuomarin mukaan. Tästä esimerkkinä Salonen mainitsee ”ylettömästi sokeroidut pistaasipähkinät”.  Sotamarsalkka Muhallabia tunnetaan vielä tänäkin päivänä muhallabiasta, joka on maitoon keitetystä riisistä valmistettu jälkiruoka.

Muhallabia

Bagdad oli tuolloin myös ruokakulttuurin ehdoton makutuomari, jossa luotiin myös lukuisia keittokirjoja. Sinne alkoi virrata ihmisiä paremman elämän toivossa. Yksi tärkeä vetovoima oli juuri nuo yllä mainitut herkut.

Kukin aikakausi luo omat hyväksikäyttäjänsä, niin tuolloinkin. Provinsseista alkoi virrata Bagdadiin ”iloisia veikkoja”, joilla oli ihmeellinen kysy haistaa paikat, joissa syötiin ja juotiin hyvin. He olivat täysin varattomia miehiä, joiden ainoana ansiopuolena oli se, että he osasivat naurattaa ja huvittaa rikkaita. He muodostivat ammattikunnan joita nimitettiin osuvasti ”kuokkavieraiden veljeskunnaksi”. He osasivat käyttää taitavasti hyväkseen arabialaista ikivanhaa vieraanvaraisuuden lakia, jonka mukaan ketään, joka on tullut pyytämään apua, ei saa karkottaa pois, vaan hänelle on annettava ruokaa ja juokaa. Heistä kirjailijat sepittivät hauskoja juttuja. Professori Armas Salonen lukeekin niistä esitelmänsä lopuksi yhden, jota hän pitää hauskuuden lisäksi myös oivana satiirina. Se kertoo, miten erilaiset tyhjäntoimittajat ja kulkurit - niin kuin Salonen heitä kutsuu – pääsivät nauttimaan Bagdadin ruokapöydistä. ”Koraani, joka kehottaa antamaan kerjäläiselle almun, oli heille keppihevosena heidän ratsastaessaan sillä kuokkavieraana pitopöydästä toiseen.”

 

Mongolit hyökkäävät

LÄHTEITÄ:

Korpela, Jukka: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus 2015.

Parker Philip: Maailmanhistoria. Suom. Tapani Lahtinen. Readme.fi. (ei julkaisuvuotta näkyvissä)