Hélène Grimaud

Ranskalainen Hélène Grimaud (s. 1969) on pianisteista parhaimpia. En sanoisi häntä häikäiseväksi mutta herkkyydellään hän tekee vaikutuksen. Ja myös soittohetken ulkoinen olemus jää mieleen hänen tehdessään vaellustaan musiikin syvissä tunnoissa. En koe häntä miksikään ylimaalliseksi tähdeksi, joka kuningas Midaan tavoin muuttaa kaiken kosketuksellaan kullaksi. Monet hänen pianostaan nousseet helmet saavat kuitenkin sydämen väräjämään. Hän paneutuu perusteellisesti esittämäänsä musiikkiin, itsensä unohtaen. Hän vie matkalle musiikin tuonpuoleiseen todellisuuteen.

Minuun osui aluksi hänen Beethoven-tulkintansa. Hän tuntui antavan Beethovenille sielun. Kyseessä oli videotaltiointi pianokonsertosta No. 5 ("Emperor"), jossa hän oli solistina. Videota en enää netistä löydä, mutta mieleeni se on jäänyt soimaan. Hän on levyttänyt saman konserton levyttänyt vuonna 2007, joka löytyy mm. Spotifyssa (http://www.deutschegrammophon.com/en/cat/4776595). En kyllä tiedä, onko kyseessä saman konsertin taltiointi (http://helenegrimaud.com/discography/beethoven). Tuolloin videota katsoessani Grimaudin sormien kosketus pianoon tuntui maagiselta. Hidas osa pysähdytti, kuuntelin tulkintaa lähes hengittämättä suuresti myötäeläen musiikin ilmaisemaa kohtaloa. Kuunnellessani nousin toiseen ulottuvaisuuteen.

Helene Grimaud keskittyneenä Ludwig van Beethovenin pianokonserton nro 5 maailmaan

Lied-säestäjänä hän on jäänyt mieleeni konsertista baritoni Thomas Quasthoffin kanssa Verbierin musiikkijuhlilla heinäkuussa vuonna 2007(http://www.verbierfestival.com/). En toki ollut paikan päällä, sillä en edes tiedä, missä tuollainen paikka sijaitsee. Netistä sen näin, ehkä Youtubessa, muttei sitä enää sieltä löydy. Kyseessä on Robert Schumannin Dichterliebe-laulusarja op. 48. Voi sieltä löytää vielä pari laulua, mm. "Hör ich das Liedchen klingen" (https://www.youtube.com/watch?v=xfL5D_MN5bE ).  Lauluista tekivät minuun vaikutuksen ”Wenn Ich in deine Augen seh”, ”Ich will meine Seele tauchen” ja erityisesti ”Am Leuchtenden Sommermorgen”. Viimeksi mainittu on mielestäni pianistin tulkinnan osalta esityksen varsinainen helmi.

Thomas Quasthoff

Konserttia katsoessani seurasin vain Quashoffin tulkintaa. Aloin kiinnittää huomiota pianistiin vasta kuuntelun edetessä. Vaikutuin Quasthoffin tulkinnasta. Hänen baritoninsa tuntui sopivan hienosti Schumannin laulujen maailmaan. Pikkuhiljaa aloin ihastella pianon osuutta: voi että pianisti osaakin upeasti tukea laulajan ääntä sekä musiikin ja lyriikan sanomaa. Osoittautui, että kyseessä olikin Grimaud. Kuuntelin uudestaan alusta, harmonia laulajan ja säestäjän välillä vain syveni.

Minusta Beethoven tuntuu sopivan Grimaudille. Hän on perehtynyt laajemminkin 1800-luvun ja romantiikan ajan musiikkiin, sillä Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki ovat keskeisellä sijalla hänen ohjelmistossaan. Myös Sergei Rahmaninov on ollut Grimaudille tärkeä säveltäjä. Vuonna 1985 hän voitti I palkinnon pianokilpailussa Rahmaninovin pianosonaatin nro 2 esityksellä. Se on myös hänen ensimmäinen levytyksensä. Rahmaninovin pianokonserton nro 2 hän on levyttänyt kaksi kertaa. Rahmaninov ja nimenomaan tuo pianokonsertto ovat minun suosikkejani. Sen sijaan Grimaudin tulkinta ei minua erityisemmin säväytä, vaikka toki hyvä onkin. Grimaudin Schumann- ja Brahms-levytyksiin (konsertot) en ole vielä tarkemmin ”päässyt sisälle”. Tähän Brahmsin pianokonserton nro 1 videotaltiointiin pitänee tutustua seuraavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=OOlc2PAiWUU.

Grimaudin tulkinta Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertista nro 23 on tullut tutuksi tutustuessani Maria Judinan pianotaiteeseen ja vertaillessani näiden eri historian ajassa ja paikassa eläneiden taitelijoiden tulkintoja. Tässä hän soittaa sen Adagio-osaa: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ. Hänen soittonsa vangitsee, saa hiljenemään. Herkkyys huokuu jokaisesta kosketuksesta. Mielestäni hänen soittonsa luo kauneutta. Hän tulee lähelle, soinnut hehkuvat rakkauden unelmia, välittävät iloa ajoittaisesta kaipuun tunteesta huolimatta. Tämä eroaa selkeästi Judinasta, joka tulkinnassaan eristäytyy, hänen soittonsa on surusta tehtyä (https://www.youtube.com/watch?v=YGZoKplBhfo). Seuraavassa vertailen konserton toisen osan tulkintoja.

Judinan soitto itkee, löydän sieltä kipua ja ahdistusta. Grimaudilla sama kohta huokaa rakkauden nostalgiaa tai kaipuuta. Judinan kipu ja tuska tuntuu Grimaudin versiosta tyystin puuttuvan. Judina kuulostaa typistetyine sointuineen joskus tukahduttavalta. Sitä myötäilee orkesteri, joka myös tuntuu itkevän. Grimaud on kuvallisempi ja vivahteikkaampi.

Molempien soitto on syväluotaavaa. Grimaudin maailma on ilosta huolimatta yksinäistä, mietiskelevää ajatusprosessia. Luovuuden lähteillä liikutaan. Judinalla syväluotaavuus on erilaista. Puupuhallinten soinnut tukahtuvat, jonkinlainen pysähtyneisyys ja melankolia nousee pintaan. Judina vie soittoa eteenpäin tempoa vaihtamalla, välissä nopeat juoksutukset kiirehtivät, vievät kerrontaa eteenpäin. Grimaud jää aprikoimaan syvällä mietiskelyn transsiin.

…

Grimaud ei saa minua aina mukaansa. Hänelläkin on maneerinsa, joihin haluaa välillä ottaa etäisyyttä. Tietyin väliajoin Grimaid maistuu, muttei liian usein. Hänen tunnevoimaisuuteensa joskus puutuu. Olisikohan niin, että hänen tulkintansa ovat liian samankaltaisia. En osaa sanoa. On pitempiäkin hetkiä, jolloin haluan Grimaudin kiertää, mikä kai koskee kaikkia musiikin tulkitsijoita. Pelkään kai hieman pettyvänikin. Yllä mainitsin Rahmaninovin pianokonserton, jossa minua häiritsevät jo ennakkoluulotkin. Olen tutustunut moniin mm. venäläisten taiteilijoiden versioihin, ja tuntuu, että Grimaud ei minusta voi siihen mitään uutta tuoda, joten jätän mieluummin kuuntelematta.  

En ole luonnollisestikaan nähnyt Grimaudia livenä. Huippupianisteista olen nähnyt mm. suomalaisen Olli Mustosen, jonka karismaan en syty. Ulkomaalaisista ehkä tunnetuin on ranskalainen Jean-Efflam Bavouzet, jota olen ollut kuuntelemassa kaksi kertaa Pekingissä oleillessani. Ensimmäinen kerta oli huikea kokemus, toinen oli jo pieni pettymys, ehkä odotusten vuoksi. Molemmissa konserteissa – eritoten jälkimmäisessä - oli yleisöä aivan liian vähän. Hänen jälkimmäisestä konsertista (ohjelmassa Beethovenin pianosonaatteja) on jäänyt mieleen tilanne, kun hän läppäsi nuorta kiinalaista nuotinkääntäjää sormille tämän alkaessa kääntää sivua liian aikaisin. No, tämä ei Grimaudiin liity mitenkään, mutta tulipahan se nyt kerrottua. Tai liittyy se siten, että ranskalaisissa muusikoissa on minuun jotakin erityistä vetovoimaa.

OLEN MIESKUOROSSA

Kirjoitukseni aiheena on yksi tämän hetken keskeisimmistä harrastuksistani – mieskuorolaulu. Sitä on kestänyt yli 10 vuotta. Tarkoitukseni on paitsi avata paitsi omaa taivaltani mieskuorossa, kertoa laajemmin siitä mitä harrastukseni olen ajatellut ja ajattelen nykyisin.  Alaotsikko voisi olla ”Näin sen koen”. Olen toki vain tavallinen rivijäsen ja sellaisena harrastuksestani kirjoitan. Kritiikkiäkin saattaa tulla, mutta ei mitään kaunaa. Tosiasiassa kuoro on merkinnyt minulle paljon. Tunnen olevani kiitollisuudenvelassa kuoroveljille ja johtajille yhteisistä lauluhetkistä ja kärsivällisestä ohjauksesta.

Mieskuorolaulu on väliin aitoa karhean hellää rakkaudenvuodatusta, väliin inhon rajamaille nousevaa isänmaallista uhoa. Laulajan täytyy pystyä ylittämään oman vakaumuksensa rajat, mutta menemään silti koko sydämellään mukaan sen sanomaan. Ateisti vaikeroi kirkossa: ”Tuolla taivaan asunnoissa autuaissa Jumalan… Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin”. Pasifisti uhoilee Porilaisten marssia: ”…viel' on Suomi voimissaan, voi vainolaisten hurmehella peittää maan. Pois, pois rauhan toimi jää, jo tulta kohta kalpa lyö ja vinkuen taas lentää luoti”. Kaikki sujuu yhtä aidosti amatöörin vilpittömyydellä. On kyse suurista asioista, suurista tunteista: hellästä rakkaudentunnustuksesta, joskus lämpöisestä joskus epätoivoisesta läheisen kaipuusta synkkiin kuoleman kuviin, isänmaalliseen uhoon tai jopa verta tihkuvaan itsepäisyyteen. Aina yritetään mennä täysillä.

"Mieskuorossa on meininkiä" - vuoden 2005 Lahden kuoropäivien t-paita on vielä tallessa ja ahkerassa käytössä.

…

Laulajantaipaleeni mieskuorossa ei ole ollut aivan yhtenäinen.  Katkoksia on ollut käytännön syistä. Aloitettuani olen ollut erinäisistä syistä kuorosta muutamaan otteeseen pois mutta palannut takaisin, kun se on ollut mahdollista. Kyllästymisen takia en ole kuorosta jättäytynyt, mutta olen kyllä välillä kokenut motivaation puutetta. Itse asiassa jättäytymiseni on vain syventänyt harrastustani. Palatessani olen ollut entistä motivoituneempi, väliin ehkä liiankin innostunut.  Löysä mukanaolo kuoron toiminnassa on haitannut integroitumista, mikä tarkoittaa, että olen ehkä jäänyt kuorossa hieman irralliseksi ja eräiden esiintymisrutiinien kehittyminen on jäänyt puolitiehen. En aio selitellä tarkemmin. Riittää, kun ymmärtää, että pitkistä poissaoloista on aina haittaa, sekä laulajalle että kuorolle. Nyt olen täysillä mukana, mutta ajoittainen puolinainen läsnäoloni on antanut mahdollisuuden tarkkailla kuoroelämää myös sopivan etäisyyden päästä.

TAUSTAA

Olin aikaisemmin laulanut parissa sekakuorossa. Lukioaikanani olin jonkin aikaa kotikaupunkini seurakunnan nuorisokuorossa. Siitä ei ole jäänyt paljoa mieleen. Ennen mieskuoroon tuloani lauloin pienessä harrastelijakuorossa. Asuin ulkomailla eräässä kaupungissa, kuoro toimi lähinnä siellä asuvien suomalaisten keskuudessa. Se oli aivan toimiva kuoro: lauloimme neljässä äänessä, harjoittelimme stemmoja ja yhteislaulua tosissaan. Joukossa oli ihan kunnon laulajia, muutama oli ottanut vuosikaudet yksityistunteja. Esiintymisemme onnistuivat ihan hyvin ja olivat tarpeeseen. Itsestäni huomasin, että opin stemmat helposti enkä tehnyt virheitä. Se antoi minulle itseluottamusta ja innostus laulun harrastukseen kasvoi.

Nyt hypähdän vielä kauemmas elämässäni. Olen harrastanut laulua koko ikäni. Isäni oli hyvä laulaja ja minä perin ääneni kai häneltä. Isällä oli tapana laittaa minut laulamaan erilaisiin tilaisuuksiin, useimmiten jouluna. Joululaulut ovat tulleet tutuksi. Suosikkilaulujani olivat Sylvian joululaulu ja Tuo armon valkokyyhky. Olin aikoinani myös innokas tiernapoika. Laulajan tai muusikon ura ei ammatinvalintaa tehdessäni ollut kuitenkaan suunnitelmissa. Valitsin ihan muun alan, mutta olen aina ollut innostunut menemään ensimmäisten joukossa mukaan erilaisiin lauluiltoihin. Karaokessa minulla oli pientä rimakauhua, mutta joskus 90-luvulla siitäkin kokeilin ja harvakseltaan mutta säännöllisesti kävin muutaman laulun lurittelemassa. Nyt en ole laulanut karaokea moneen vuoteen.

Palaan siihen, miten ajauduin mieskuoroon. Alun perin ajattelin etsiytyä sekakuoroon, koska siitä minulla oli kokemusta. Kerran eräässä kapakassa osuin samaan pöytään erään karaokeharrastajan kanssa ja jutustelun lomassa kävi ilmi, että olin suunnitellut johonkin kuoroon hakeutumista. Tuo kaveri kertoi laulavansa itse mieskuorossa ja hän suositteli mukaan. Niinpä siinä sitten kävi. Hieman myöhemmin minun oli mahdollista kuulla tuota kuoroa. Se oli melodisesti sulavaa voimallista tulkintaa. Miesenergiaa riitti ja laulajat tuntuivat nauttivan yhdessäolostaan. Tämä homma lähti liikkeelle siitä, että otin yhteyttä kuoron johtajaan.

ALKUTAIVALTA

Koelauluni taisi olla Orvon huokaus, joka alkaa sanoin ”Tääl’ yksinäni laulelen kun ilta tullut on…” Ei siinä montaa sekuntia hehkutettu, päätös oli selvä. Kuoronjohtaja laittoi minut heti ykköstenoreiden joukkoon. Ääneni on tuosta koelaulusta varmasti kehittynyt, koska nyt se sujuisi paljon paremmin.  Ääneni on täytynyt olla hyvin kireä ja ylä-äänien on täytynyt kuulostaa kauhealta puskemiselta. Kuorossa vahvuutenani oli käsittääkseni heleä falsetti.  Kouliintumaton ääneni kuitenkin oli ja sen on täytynyt kuulostaa hirmukireältä. En ollut mikään Pavarotti, mutta onneksi sitä ei lauluissa vaadittukaan, paitsi silloin, kun piti laulaa esimerkiksi Finlandia-hymniä. Opin kuitenkin siirtymään hyvin sulavasti ylä-äänissä falsettiin ja muistan saaneeni siitä jopa kiitosta. Jos vertaan tuota aikaa nykytilanteeseen, niin falsetti olisi nytkin usein parempi ratkaisu. Ei nykyinen ”röyhistelevä” tyyli aina välttämättä kovin kauniilta kuulosta, vaikka siinä voimaa saattaa ollakin.

Johtaja oli hyvin positiivinen ja ryhmä tuntui kannustavalta. Minut laitettiin kahden kokeneen laulajan keskelle. Joku kertoi, että silloin menee hyvin, kun kuulee vierustoverin äänen ja yrittää sopeutua siihen. Oma ääneni ei tule silloin läpi. Laulupaikkani oli hyvin onnistunut. Koin siinä oloni turvalliseksi. Ääneni ei ollut kypsä forteen. Siksi ei ollut pelkoa siitä, että ääneni olisi tullut läpi. Ongelmien tämän suhteen alkoi ilmetä siinä vaiheessa, kun ääneni alkoi voimistua ja kehittyä ja innostui joskus hehkuttamaan väärässä paikassa. Silloin se alkuvaiheen neuvo vierustoverin kuuntelemisesta saattoi unohtua. Olin kyllä aika tarkka omasta stemmastani. Mielestäni en stemmavirheitä tehnyt.

Alkuvaiheessa kävin itse kotona stemmoja läpi vanhoilla sähköuruilla säestäen. Pikkuhiljaa harjoittelu jäi vähemmälle. Yritin käydä säännöllisesti harjoituksissa. Se näytti riittävän. Sanojen ulkoa oppiminen oli paljon vaikeampaa kuin stemmat. Tunnustan, että sanat eivät edelleenkään jää mieleen. Esityksissä ne viimeistään unohtuvat. Tästä syystä kvartettilauluista en välitä.

Ensimmäisestä esiintymisestä en viitsi kertoa tarkemmin. Muistan, että se oli minulle kuin juhlatilanne. Jännitin sitä paljon. Työasiatkin painoivat mieltä, mutta yritin panostaa esitykseen. En pystynyt muistamaan sanoja, mutta onneksi sai käyttää nuotteja. Yhdestä aikaisemmasta esiintymisestä olin joutunut luopumaan, koska silloin ei saanut käyttää kansiota.

PIDEMMÄLLE EDETESSÄ – SÄRÖJÄKIN MATKASSA

Kuuntelen kaiholla vanhantyylistä mieskuorolaulua, jossa ei falsettia tunneta. Komealta se kuulostaa, mutta ei se ole minua varten. Ei ollut varsinkaan silloin reilut kymmenen vuotta sitten. Pikkuhiljaa minulle alkoi muotoutua omat mieltymykseni. Olin kerran mieskuoroliiton laululeirillä ja harjoittelimme hengellistä kirkkomusiikkia, jolloin me tenorit jouduimme liruttelemaan falsetissa hyvin korkealta. Se tuntui minulta vielä silloin sujuvan erinomaisesti. Esimerkkinä voisin mainita Edward Griegin sävellyksen Ave Maris Stella, jota kutsuimme ”kastraattilauluksi”. Valitettavasti vain mieskuorossamme ei sellaista musiikkia esitetty. En kuitenkaan edes harkinnut kirkkokuoroon menoa. Herkkyys ja lyyrisyys tuntuivat olevan vahvuuteni. Kuorossa sen sijaan laulettiin enimmäkseen perinteistä ohjelmistoa ja isänmaallisia lauluja perinteisellä tyylillä.  Yritin mukautua niiden vaatimaan laulutyyliin ja sopeuduin käsittääkseni nopeasti. Onneksi oli mukana myös minulle sopivampaa herkempää rakkauslauluromantiikkaa. Olisin kuitenkin kaivannut rinnalle jotain ns. taiteellisempaa. En olisi pelännyt vaikeitakaan stemmoja. Taisin kuitenkin edustaa kuorossa selkeää vähemmistöä.

Kansikuva mieskuoroliiton nuottivihkosesta, josta löytyy mm. yllä mainittu Griegin sävellys

Alku oli hienoa aikaa.  En tuonut omaa ääntäni esille, mukauduin nöyrästi muiden lauluun. Omalla kohdallani vedenjakajana oli vaihe, kun aloin laulaa rohkeammin, kokeilla äänenkäyttöni rajoja. Saatoin kai mennä liian pitkälle, kun sain osakseni jonkun mulkaisun. Alkoi häiritä, kun oikeaa palautetta ei tullut. Tulin varovaisemmaksi. Lähentymisen sijaan tulikin pintaan vieraantumisen tunnetta. Se oli kai merkkinä siitä, että odotukseni saattoivat olla ylimitoitetut enkä näyttänyt saavan kuorosta katetta.

Kuoroyhteisön ilmapiiri ei tuntunutkaan olevan minulle kovin mieleen. Ei se niin rehtiä ollut kuin ”kuoroveljeys” antoi ymmärtää. Kuoro näytti olevan kuin mikä tahansa yhteisö omine rajoitteineen ja jännitteineen sisäänlämpiävyyttä myöten. En tuntenut sitä omakseni, mutta halusin tulla sen kanssa toimeen. Laulujen harjoittelu oli raikas kokemus, jossa työelämän stressi unohtui. Lisäksi isossa ryhmässä moniäänisesti laulaminen oli uudenlaista yhteisyyttä: jo pelkkä kuoronjohtajan toiminnan seuraaminen ja hänen ratkaisunsa ison oikukkaan ryhmän edessä oli seuraamisen arvoista puuhaa. Sekavaa porukkaa yhdisti laulamisen ilo, se sai ajoittaiset ristiriidat unohtumaan.

Yritän hieman avata tuota minua risonutta ryhmädynamiikkaa. Huomasin, että ei kuoroveljeys ollut pelkkää harmoniaa. Oli selän takana puhumista, selän kääntämistä ja monenlaista kyräilyä, mikä liittyi myös laulajan äänen käyttöön ja hänen musiikilliseen persoonallisuuteensa (jos sitä sellaiseksi voi kutsua).  Olisin kaivannut avoimempaa palautetta, mutta sitä johtaja syystä tai toisesta varoi antamasta. Se minua kiusasi, vaikka sehän on vain normaalia ihmiselämän kanssakäymistä. Ja kyllä tähän on lisättävä kuorossa elävä huumori, mikä saattoi laukaista monia orastavia jännitteitä.

En välittänyt myöskään mieskuoroon liittyvästä hierarkkisuudesta ja sen toiminnan ympärille muotoutuneista perinteistä. En viitsi sitä lähemmin kertoa, totean vain, etten kokenut sitä omakseni. Toki tajuan, ettei perinteinen mieskuoro voi muuten elääkään. Uudelle laulajalle – ainakin nuoremmalle - oli vaikea tulla siihen mukaan. Kuoroyhteisö piti olemassaolollaan yllä näitä perinteitä, ja perinteiden ylläpitohan on vanhempien ihmisten harrastus. En löytänyt kuorosta itselleni henkistä kiinnekohtaa, mutta kuten yllä totesin, myönteiset seikat perivät voiton. En vakavassa mielessä pohtinut kuoron jättämistä. Tämä seuraava on ehkä voimakkaasti sanottu: tunsin, että laulaminen on kiinnekohtani elämään ja kuoro oli mukava paikka sen opiskeluun.

ÄÄNENMUODOSTUKSEN OPETTELUA

Harrastuksen edetessä äänen muodostukseen tuli kuitenkin vaatimuksia. Äänen piti saada syvempää kaikupohjaa. Kurkusta väkisin painamalla tuotettu ääni kuulosti rumalta ja kaiken lisäksi se rasitti äänihuulia. Ääneen piti saada resonanssia ja eräässä vaiheessa kuoromme johtaja alkoi kouluttaa meille tätä puolta. Tällä oli mielestäni loistavia tuloksi. Kuoron ääni parani huomattavasti, lauluun tuli eloa ja voimaa ja aloimme oppia hallitsemaan eri voimakkuuksia ja sävyjä.

Tunnustan nyt, että tämä on ollut tärkein vaihe kuorourallani. Jos johtajamme ei olisi ryhtynyt äänenmuodostusharjoitusten kautta parantamaan kuoron saundia, niin olisin jäänyt ilman kuorotaipaleeni keskeisintä ahaa-elämystä. Toki näitä asioita on sivuttu parilla laululeirillä, mutta kovin ylimalkaisesti. Nyt meidät kuorolaiset johdatettiin asiaan suhteellisen pitkällä kaavalla ja kärsivällisesti. Olin tuolloin myös kerran kuulijan paikalla ja hienolta kuulosti. Kyllä kuoron sointi on paljon parempaa, kun ääni kierrätetään päälaen kautta eikä puristeta väkisin kurkusta.

Kuoronjohtajamme kutsui sitä ”imemiseksi”. Ääntä ei saanut puristaa kurkusta tai keuhkojen yläpäästä, vaan sen tukipiste piti olla mahdollisimman alhaalla. Piti oppia hengittämään syvältä ja äänelle piti tulla tuki mahdollisimman alhaalta. Olin itse omaan kehitykseeni tyytyväinen. Ääneeni alkoi tulla voimaa ja uutta ilmettä. Samalla siihen tuli sellaisia seikkoja, joita en aluksi pystynyt hallitsemaan.

Laulaessa piti leikkiä mielikuvilla. Ääni lähti alhaalta ja eteni selkärankaa pitkin takaraivon kautta pääkoppaan ja vapautui.  Se oli jännää opettelua, hengitysharjoittelua, jatkuvaa sisäistä kuulostelua ja tuntemuksien aistimista. Kun huomasin äänessäni virheen, harjoituksien ansiosta pystyin tekemään korjausliikkeen.

Muistan erään tapauksen, kun kokenut kuoromies (ei oma johtajamme) opetti fortea. ”Oikea forte on oikeastaan pidättelyä”. Jotenkin tähän tapaan hän lausui.  Ja toden totta, se tuntui silloin toimivan. Silloin tunsin löytäneeni avaimen voimakkuuden säätelylle. Sittemmin olen sen unohtanut. Näiden asioiden parissa pitäisi olla jatkuvasti tekemisissä.

VETÄYTYMINEN

Sitten kävi niin, että jouduin jättämään laulamisen. Yhtäältä harmitti, koska olin mielestäni alkanut laulajana kehittyä ja tajusin, että kehitykseni pysähtyy siihen. Toisaalta en kokenut kuoroyhteisöä minun juttuna. Etäisyyden ottaminen oli myös vapautumista. Kun sitten säännöllinen harjoittelu jäi, moni laulamisen kannalta tärkeä asia unohtui. Palasin kuitenkin aikanaan takaisin, ja ihan mielelläni. Eron aikana motivaationi ei ollut kadonnut mihinkään. Mutta ei se palaaminen helppoa ollut. Tunsin, ettei ääneni ollut entisensä. Heleys ja virtavuus olivat poissa, koin oman ääneni katkonaiseksi ja epätasaiseksi. Tuntui yhä vaikeammalta sopeutua muiden ääniin. Tarkkailin liikaa itseäni, en pystynyt vapautumaan. Keskittymisessä oli ongelmia, mihin oli omia kuoron ulkopuolisia syitä.

Otin kiinni härkää (siis itseäni) sarvista. Yritin sopeutua ”ulkoiseen habitukseen”. Rupesin seuraamaan tiiviimmin johtajaa, jätin pois kaikki ylimääräiset eleet ja liikkeet. Yritin olla seuraamatta muiden kuorolaisten tekemisiä.

PERINNE VOI OLLA TAAKKA

Mieskuoroissa on vanhan tyylin kuorolaulajia, jotka laulavat koko ajan täysillä, vanhan perinteen mukaisesti ilman sordiinoja. Se laulutyyli on syvällä, sävyt unohtuvat helposti, vaikka niitä harjoiteltaisiin. Kuoronjohtaja voi olla kovilla tasapainoillessaan erilaisten laulajatyyppien edessä.

Yhtenäisyys siitä kärsii. Ääni ei soi yhteen, on joukko erillisiä yksilöjä, jotka päästävät omaansa toista kuuntelematta. Vierustoveria pitäisi kuunnella ja mukauttaa oma äänensä häneen, pitäisi antaa toiselle kohteliaasti tietä eikä rynniä eteenpäin kuin päätön kana. Myönnän myös itse sortuneeni tähän, mutta mielestäni suhteellisuudentajuni säilyttäen.

Yhteissointi risoo silloin tällöin, mutta olen joutunut sen hyväksymään. Tasalaatuisuuteen ei voi sellaisessa harrastelijaporukassa päästä. Kuorossa on eri-ikäistä väkeä ja erityyppisiä ääniä. Käsittääkseni nykyinen kuoronjohtajamme yrittää muuttaa mieskuoron ”säröisen saundin” rikkaudeksi, ja tulokset ovat puhuneet puolestaan.  Totta kai nuoremmat äänet soivat kauniimmin yhteen, mutta oma aneemisuutensa on myös nuorten miesten kuoroilla.

ON TÄHTIHETKIÄ MUTTA JOSKUS TÖKKII

Laulamisen tähtihetkiä on tilanne, jossa akustiikka on tukenut laulamista täydellisesti. On kuulunut laulajaveljen ääni tasapainoisesti ja on pystynyt täysin sopeuttamaan oman äänensä siihen. On ollut turvallista laulaa. Pahimmassa tapauksessa ei kuule oikeastaan lainkaan muiden ääntä, vain joitakin vierekkäisiä tai takana olevia ääniä tai muuten äänensävyltään dominoivia. Akustiikan parhaimmat kokemukset ovat sattuneet kirkkoihin ja valitettavasti myös huonoimmat (jos ei kauppakeskuksia oteta lukuun).

Lisäksi minulle tähtihetkiä ovat olleet sellaiset tapaukset, joissa on laulettu suurelle yleisölle haastavissa paikoissa, esim. suurissa konserttisaleissa, kuten laulukilpailuissa. Ennen esitystä tehdään tiukkaa työtä äänen ja soinnin puhtauden eteen. Johtaja vaatii täydellisyyttä ja - mikä tärkeintä - jokainen laulaja panee parastaan. Ryhmä yrittää yhtenäisenä parhaansa. Onnistuminen ei ole välttämättömyys vaan se tunne, että kaikkemme olemme antaneet. Jos siinä tilanteessa vielä akustiikka toimii, niin – vot, sanoi venäläinen.

Kolmas kiva tilanne on sellainen, jossa yleisön henkisen läsnäolon ja myötäelämisen aistii sydämessään, jossa laulajana tunnen, että me kuorona olemme heille tärkeitä. Löytyy sydämenyhteys. Lopputuloksella tai yhteissoinnin laadulla ja puhtaudella ei ole niin hirveästi väliä. Sillä on väliä, että me yhdessä voimme antaa kuulijoille hyvän mielen. Tällaisia tapauksia voi sattua esimerkiksi vanhainkodeissa. Myönteinen palaute voi näkyä monella lailla, sanallinen palaute on tietysti mukavin, mutta muullakin tavalla se voi näkyä. Aidon ilon kyllä huomaa.

Tähtihetkiä on harvassa. Liian usein kuoron esitys on jonkinlainen tilanteeseen liitetty pakkopulla. Mielissään ollaan, kun siitä eroon pääsee.

Joskus oma esiintymiseni on mennyt pilalle liian innostuksenkin vuoksi, esimerkiksi pitkän tauon jälkeen. Kun on harvoin päässyt laulamaan, niin ei oikein tahdo pysyä housuissaan. En kuuntele muita ääniä ja työnnän liikaa omaa ääntäni muiden ”yli”. Se kertoo kai siitä, että olen esityksessä täysin rinnoin mukana.

Joskus koko kuoro sortuu puskemiseen. Äänenmuodostus ei ole luonnollista, vaan yritämme kaikki laulavat kovempaa, ollaan kuin kilpalaulannassa. Ei luoteta tilaan ja akustiikkaan. Uudessa salissa aletaan helposti huutaa tai möläytellä. Kuoron pitäisi löytää ääneensä herkkyys ja tasapaino eri tenorien ja bassojen välille. Kuoronjohtajan tulisi meidät siihen psyykata ja parhaassa tapauksessa hän laukaiseekin jännitteen taitavasti ilmaistulla pienimuotoisella eleellä. Mielestäni tärkeissä esityksissä on tärkeää ottaa tuntumaa saliin etukäteen. Tilannetta voisi kai luonnehtia ravimaailman esimerkillä. Me mieskuorolaiset olemme esiintymään tullessamme kuin innokkaita orheja, jotka on alkulämmityksen aikana saatava rauhoittumaan.

Lisäksi haluan vielä lisätä a capella –laulun. Laulaminen ilman säestystä on sitä parasta mieskuorolaulua. Musiikin kanssa laulettaessa puhtausvaatimukset usein katoavat. Äärimmäisessä tapauksessa on aivan sama, miten me osuutemme huudamme. Ikävimpiä ovat säestystilanteet solistin ja sähköisten soittimien kanssa. Silloin laulaja saattaa kokea itsensä turhakkeeksi. Akustisen musiikin säestyksellä homma vielä toimii, parhaimpana esimerkkinä ison orkesterin kanssa laulettu Finlandia. Niitä on elämässäni sattunut muutama ja ne kuuluvat kuorolaulajan urani juhlahetkiin.

Epäonnistumiset liittyvät usein akustiikan heikkouteen tai häiritseviin ympäristötekijöihin. Jos jollakin äänialalla menee huonosti, niin se kyllä kumuloituu koko esityksessä. Omakohtaisista virheistä eniten harmittaa se, jos luottaa omaan ääneensä eikä se sitten aivan tottelekaan tahtoani. Näitä tilanteita on viime aikoina tullut. Olen miettinyt, alkaako ääneni rapistua. Jos alaspäin ollaan menossa, mutta eipä olla kynnystä korkeammalta laskeutumassa.

Muiden epäonnistumisissa minua kiusaa epäpuhtaudet aloituksissa ja äänen korkeuksissa. Perinteisille mieskuorolaulajille se lienee tyypillistä, että suhtaudutaan yliolkaisesti tarkkuuteen, ei paneuduta hienosäätöön. Tällainen huolimattomuus on vanhempien kokeneiden laulajien vika. Päästetään tulemaan kokemuksen ja tottumuksen voimalla ja siitähän seuraa epätäsmällisyyttä aloituksissa, epäpuhtauksia korkeudessa, pituudessa ja soinnuissa yleensä sekä huolimattomuutta lopetuksissa. Lisäksi ei välitetä hidastuksista ja muista tempon muutoksista eikä liioin äänen voimakkuuden säätelystä. Jokaisellehan tulee joskus virheitä, mutta suututtaa, jos joku ei viitsi edes yrittää.

JOHTAJUUDESTA

Olen ollut mieskuorourallani kolmen kuoronjohtajan ohjauksessa, lisänä on pari ns. kuoroleiriä. Toisaalta minusta on tärkeää, että johtaja on tuttu ja turvallinen ja että häneen voi luottaa. Jos johtaja vaihtuisi liian usein, voisi joutua kuin tuuliajolle. On kuitenkin ollut upeaa sopeutua eri johtajien tyyliin. Omat vahvuutensa ja heikkoutensa on itse kullakin. Yhtenä perustekijänä on kuitenkin se, että hänen täytyy voittaa kuorolaisten luottamus, ja nimenomaan keskeisten kuoropersoonien luottamus. Tai jos näiden kanssa ei luottamusta synnykään, niin on ainakin tultava heidän kanssa toimeen. He eivät kuorosta pois lähde. Aina johtajan vaihtuessa on osa kuorolaisista lopettanut, kun tyyli ei ole miellyttänyt. Yllättävän sitkeästi siihen kuoroon kuitenkin jäädään, vaikka monet piirteet uudessa johtajassa saattavatkin ärsyttää. Sopeutuminen on yksi mieskuorolaisen ominaisuus.

Alussa uudella johtajalla on kunnianhimoisia pyrkimyksiä kuoron kehittämiseksi, ajan myötä niistä suurimmat haaveet karisevat. Nämä karisevat tavoitteet saattavat liittyä kunnianhimoiseen taiteellisuuteen, jolloin tavallinen rivilaulaja jää eri aaltopituudelle. Ohjelmistossa palataan nöyrästi maanläheiselle tasolle jo mahdollista yleisöäkin ajatellen. Kuoronjohtaja ei saisi kuitenkaan taipua liiaksi kuoronsa edessä. Jonkinlaisesta tasosta olisi pidettävä kiinni, vaikka napinaa kuuluisikin.  Saattaa nimittäin olla kiusaus jonkinlaiseen suurpiirteisyyteen. Ei välitetä esimerkiksi sointien pituuksista tai tempon hidastuksista ja nopeutuksista. Myös voimakkuuden säätely unohdetaan. Laulut lauletaan tasapaksusti lähes samalla voimakkuudella. Kuoronjohtaja kyllä yrittää säädellä laulun tempoa tai voimakkuutta, mutta ei käytännössä puutu yksittäisten kuorolaisten virheisiin. Ehkä hän haluaa välttää vastarintaa ja konflikteja, mistä hänellä ehkä on jo karvaita kokemuksia.  Näin vaatimuksissa annetaan periksi ja sorrutaan miellyttämiseen. Virheistä tai toiveista ilmoitetaan epäsuorasti, kuin vihjaillen. Tämä on luonnollisesti ääriesimerkki. Huomannut olen, että johtaja pyrkii sopeutuman kuoron ilmaisuun ja kykyihin siinä määrin orjallisesti, ettei enää uskalla vaatia. Tällöin saattaa joku kokea, että haastavaa ohjelmistoa ei ole, ja motivaatio laskee. Hän alkaa etsiä toista kuoroa, josta saisi vastakaikua omille taiteellisille ambitioilleen. Ehkä jäädään vielä vanhaankin kuoroon, mutta harjoituksista aletaan laistaa. Ja kun keskittyminen heikkenee, niin ns. helpoissakin numeroissa tulee virheitä. Kuorossa aletaan tyytyä heikompaan tasoon.

Kuoronjohtajien tyylejä on toisaalta mielenkiintoista seurata. Miten johtaja puuttuu virheisiin, vai puuttuuko ollenkaan, kuunteleeko hän kuoron saundia lainkaan ja pystyykö tekemään muutoksia? Jos äänenmuodostuksessa tai jossakin muussa hommassa on ongelmia, puuttuuko hän siihen? Hienotunteisuutta tässä varmasti kaivataan, sillä vääränlainen möläyttäminen voi maksaa paljon. Liikaa ei toki saa vaatia, sillä joskus kuorolainen tulee kuoroon raskaan työpäivän päätteeksi.

Erään toisen mieskuoron laulajalta kuulin, kuinka heidän kuoronsa johtaja on yrittänyt panna aisoihin perinteisen tyylin mieskuorolaulajia, jotka rinta rottingilla päästävät kaikki laulunsa täysillä. Sävyjä mm. voimakkuudessa ei tunneta. Toisaalta nuo laulajat ovat kuitenkin kuoron perusjäsenistöä. Ilman heitä ei ehkä olisi enää kuoroakaan. Tulee johtajasta Don Quijote mieleen.

Sanojen ulkoa muistaminen on ikuinen ongelma. Tätä kuoronjohtaja vaatii jo roolinsa puolesta. Joskus siinä ei ole mieltä: ei kukaan viitsi opetella sanoja yhden esityksen takia.

LOPUKSI

Tähän loppuun laitan vielä muutamia irrallisia huomioita.

Kuoroyhteisöön kuuluvat tärkeänä osana myös kuorolaisten puolisot eli avecit. He ovat tärkeitä paitsi miehensä tukena harrastuksessa myös kuoron toiminnassa kahvinkeittäjinä ja lipunmyyjinä. Joskus he nimenomaan työntävät miehensä sohvan reunalta kuoroon.

Miehelle kuoro on terve harrastus. Tiedän niitä, joille vaihtoehtona olisi ollut alkoholismi. Toisaalta kyllä kuorossa joskus viina virtaa liikaakin. Tätä saattaa tapahtua yhteisillä matkoilla ja retkillä. Niillä on oma osansa mieskuoron toiminnassa. Mennään joko laulamaan johonkin tai sitten reissataan muuten vain. Joskus huvi ja hyöty on yhdistetty. Matkat tehdään joko avecilla tai ilman, joista viimeksi mainitut ovat niitä ”höyryisempiä”.

Rivot jutut ovat osa mieskuoroa. Ne ovat tuttuja varsinkin ennen esitystä. Niiden yhtenä tarkoituksena on laukausta jännitystä. Kuorolaisen on harjoituksissa ja muissa yhteisissä hetkissä totuttava välillä hyvinkin härskeihin juttuihin. Samaiset jutunkertojat ovat sitten avecinsa kanssa aivan toista maata.

On mainittava myös hiljaisuuden ongelma. Se voi tulla vastaan esiintymislavalla tai sen ulkopuolella. Esiintymislavalla on tilanteita, jolloin joko koko kuoro tai osa siitä joutuu seisomaan paikallaan liikkumatta.   Tämä on tuonut ongelmia ainakin minulle. On varsinainen haaste olla liikkumatta. Katse alkaa kiertää siellä täällä, nenää kutittaa. Kaikki pitäisi eliminoida. En opi sitä varmaan täysin koskaan. Nenän kaivaminen näyttäisi toki hirveältä. Toivottavasti en ole siihen sortunut.

Esiintymistilanteen ulkopuolella ongelmana on turha löpinä ja höpinä. Esiintymistä odotellessaan kuorolaiset eivät osaa olla hiljaa. Pulina saattaa häiritä muita ohjelmanumeroita. Mieskuorolaisia ei helpolla saa hiljaiseksi. Toivottavasti ne rivot jutut eivät kuulu saliin saakka.

Omakehu risoo. Ei meidän kuoro niin täydellinen ole, kuin joskus tuntuu, mutta tämä oman habituksen nosto kuuluu asiaan. Kaipaisin nöyryyttä ja huolellisuutta ylimielisyyden sijaan.

Ulkoiseen esiintymiseen ja tyyliin pitäisi kiinnittää huomiota. Nykyisin on menty hyvin suurpiirteiseksi. Yhtenäinen pukeutuminen ja tyylikäs esiintyminen on varmaan vähintään puolet esityksen kokonaisvaikutelmasta.

Yksi vaivaamaan jäänyt asia on kesken jääneet laulut tai projektit.  On siis ollut lähinnä moderneja kappaleita, joita olemme tosissamme harjoitelleet, mutta ne ovat sitten vaivihkaa unohtuneet. Kuoronjohtaja on kai huomannut, että niiden harjoittelua on turha jatkaa. Minulle ne ovat olleet mielenkiintoisimpia ja haasteellisimpia. Harmittaa, jos lopputulosta ei saa tuta. Kerran teimme erästä kolmiosaista pitkähköä teosta. Monet laulajat kyllä nyrpistivät nokkaansa, mutta minä iloitsin, että saammepa me ykköstenoritkin nyt haastetta stemmaharjoitteluun. Sitten laulua ei enää otettu esille eikä koko sävelmästä enää edes puhuttu.  On näissä perinteisempiä ja pienimuotoisempia tapauksia, mm. eräs iloinen reipas vanha joululaulu, jota bassot eivät oppineet. Olisi kerrankin ollut sopivaa täydennystä hitaille joulun nyyhkylauluille, mutta kun ei, niin ei.

…

Linkitän vielä tutustumisen arvoisia näytteitä:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/03/25/ylioppilaskunnan-laulajat-mieskuorojen-monivivahteinen-edellakavija?ref=ydd-related-content

      Tässä on tarinaa Ylioppilaskunnan laulajien taipaleelta. Siellä on esimerkkinäytteitä monilta eri vuosilta. Joukosta löytyy myös vuodelta 1938 peräisin oleva Suomen laulu. Siinä ei ykköstenoreiden tarvitse mennä falsettiin. Monia hyviä näytteitä löytyy, mm. mieskuoroklassikko Leevi Madetojan Hän kulkevi kuin yli kukkien (sanat Eino Leino). Kiitos YLE ja Elävä arkisto upeasta kokoelmasta!

https://www.youtube.com/watch?v=U5CwwgAFBLA

-          Tuonne taakse metsämaan (vuodelta 1938) YLL:n esittämänä. Meininki on perinteistä laadukasta mieskuorotyyliä.

https://www.youtube.com/watch?v=YoLrAxIzHe8

-          Oi kallis Suomenmaa  vuodelta 1954 YLL:n esittämänä. Ei ole tässä laulussa samaa hehkua kuin vuoden 1938 äänityksissä.

https://www.youtube.com/watch?v=96Io-JzI9Y8

-          Oi kallis Suomenmaa vuodelta 1998 Polyteknikkojen kuoron esittämänä. Laitan sen tähän vertailun vuoksi.  Tyyli eroaa edellisestä, mutta kauniilta kuulostavat molemmat versiot.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/01/30/isanmaallisissa-mieskuorolauluissa-soivat-luonto-ja-karsimys

-          Tästä linkistä löytyy paitsi hyvä artikkeli, myös mielenkiintoisia kuoronäytteitä eri vuosilta. Näytteet ovat enimmäkseen uudempaa tuotantoa, mutta löytyy sieltä yksi näyte vuodelta 1940: Finlandia-kuoron esittämä Nuijamiesten marssi, sävellys Toivo Kuulan. Nuijamiesten marssi on perusesimerkki sotilaallis-patrioottisesta uhosta, minun suosikkejani (vaikka olenkin pasifisti). Valitettavasti äänityksen taso ei vastaa nykykuuntelijan vaatimustasoa.

Ludwig van Beethovenin erään pianosonaatin tulkintoja

Käsittelen Beethovenin pianosonaattia nro 17 D-duuri, opus 31 (nro 2). Sen osat ovat I. Largo – Allegro, II. Adagio, III. Allegretto. Pianosonaatti on peräisin aivan 1800-luvun alkuvuosilta (1801/1802).

Teokselle on annettu lisänimi Myrskysonaatti (”Der Sturm”). Nimi on kuitenkin tullut säveltäjän kuoleman jälkeen. On nimittäin arveltu, että pianosonaatti olisi saanut innoituksensa samannimisestä Shakespearen näytelmästä.  Tiedossa ei kuitenkaan lie perää. Shakespeare ei häntä tässä innoittanut eikä hän liioin ole omistanut sonaattiaan kellekään.

Beethovenin musiikki on eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta ollut minulle aina raskasta ja vaikeaselkoista. Siksi olen vältellyt sen kuuntelua. Nyt kiinnostukseni on tavallaan heräämässä. Yhtenä syynä siihen on Yleisradion Teema-kanavalla vastikään näytetty laaja Beethovenin elämälle ja tuotannolle omistettu dokumentti. Minua on alkanut vetää puoleensa nimenomaan hänen musiikkinsa yllätyksellisyys.

Idea tarttua juuri tähän pianosonaattiin syntyi muutama vuorokausi sitten kuunnellessani vuoteessa yöradiota. Tuo sonaatti alkoi soida joskus puolen yön jälkeen Oksana Jablonskajan tulkitsemana. Tulkinta havahdutti ja nukkumaan menoni siirtyi. Halusin tutustua kappaleeseen teokseen tarkemmin. Löysin itse asiassa pöydältäni cd:n Maria Judinan Kiovan konsertista vuodelta 1954. Siihen sattui sisältymään tuo samainen sonaatti. Siinäpä oli hyvä lähtökohta vertailulle, koska Judinan tulkinnathan ovat tunnetusti hyvin poikkeavia.

Vertailen seuraavien pianistien tulkintoja: Glenn Gould (1932 - 1982), Maria Grinberg (1908 – 1978), Oksana Jablonskaja (Oxana Yablonskaya, s. 1938), Maria Judina (Yudina, 1899 - 1970), Evgeni Kissin (s. 1971), Maurizio Pollini (s. 1942) ja Grigori Sokolov (s. 1950). Tässä nimet ovat aakkosjärjestyksessä, mutta oma käsittelyni on välillä melko hyppelehtivää.Käsittelyni selkeä painopiste on sonaatin viimeisessä osassa. Esimerkiksi Grigori Sokolovilta kuuntelin vain sonaatin kolmannen osan (https://www.youtube.com/watch?v=NfciSCzKvp4).

 Lisäksi olen kuunnellut myös Ingrid Fliterin version vuodelta 2011. Fliter on syntynyt vuonna 1973 ja on kotoisin Argentiinasta. Ohessa oleva kuvakaappaus on hänen levynsä esittelytekstistä, tekijänä William Kinderman (napsauttamalla kuvaa saat sen suuremmaksi). Tämänkaltaisista esittelyistä en paljoa ymmärrä. Olkoon se siitä esimerkkinä. Mielenkiintoisinta sen pianosonaattia nro 17 koskevassa tekstissä on sen viimeinen virke.  Ingrid Fliterin tulkinnasta totean vain, että minusta se on pysähtyneen ponneton. Joku siitäkin tietysti pitää. Se on pituudeltaan selkeästi pisin, lähes 26 minuuttia. Parasta siinä mielestäni on kolmas Allegretto-osa.

William Kindermanin Ingrid Fliterin levyyn laatima esittelyteksti pianosonaatista nro 17

…

Aloitan varsinaisen käsittelyn Maria Judinan (1899 – 1970) tulkinnasta. Hänestä olen kirjoittanut aiemmin pari laajaa juttua. Hän oli aikansa kummajainen, eräänlainen ”Jumalan hullu”, ortodoksisuuteen teini-iässä kääntynyt juutalainen, joka vähät välitti aikansa ideologisista rajoituksista. Musiikin tulkitsijana hän oli oman tiensä kulkija eikä aina noudattanut uskollisesti nuotteja ja niihin liittyviä soitto-ohjeita. Varsinkin romantiikan ajan musiikin tulkinnoissa hänen todetaan olleen hyvin omaperäinen. Tähän voi liittää myös yhden hänen lempisäveltäjistään, Beethovenin. Mm. Dmitri Shostakovitšin kerrotaan todenneen, että ”Judina ymmärsi Beethovenia suurenmoisesti” (Solomon Volkovin toimittama elämäkerta Shostakovitšista, suom. Seppo Heikinheimo, Otava 1980 ).

Jo vuonna 1933 tutkija G.Kogan on todennut Judinan epäsovinnaisen tyylin ja lahjakkuuden. ”Hän aiheuttaa hämmennystä niissä, jotka ovat saaneet romanttista tyyliä jäljittelevän koulutuksen.” Judinan taidetta on luonnehdittu hyvin moninaisesti. Käsitykset ovat keskenään hyvin ristiriitaisia. Hänen musiikissaan on valtava jännite, jonka kautta hän keskittyy tulkinnoissaan pitkäjänteisesti laajoihin kokonaisuuksiin. Sille on ominaista mm. tempon ja voimakkuuden äärimmäiset vaihtelut. Hän menee välillä hyvin kauas jäljittelytraditiosta. Hän on tulkitsijana tavallaan toinen tekijä, joka jättää säveltäjän oheismerkinnät usein huomiotta. (Z.N. Jusubova, 2012: http://dshi-medvezhyi-ozera.edusite.ru/DswMedia/yudina.pdf.)

Viktor Derevjankon mielestä Judinan piano puhuu, hänen soittonsa  ei ole ”laulua” vaan pikemminkin resitaatiota, lausuntaa. Soitto on notkeaa ja ilmaisurikasta. (CD-levyn The Legacy of Maria Yudina, volume 6, esittelyteksti.) Nyt käsiteltävään pianosonaattiin liittyen voisin itse luonnehtia Judinaa tarinan kertojaksi. Hän kertoo Beethovenin tarinaa tuoden siihen mukaan oman kokemus- ja elämysmaailmansa (ks. tekstini loppuosa).

Nimilistassani lähinnä samantyyppiseksi taiteilijaksi (”Jumalan hulluksi”) voisin nostaa Glenn Gouldin. Gould eroaa kuitenkin Judinasta siinä, että hän eläytyy Beethovenin musiikin maailmaan kokonaisena persoonana. Hän on täysillä sen maailman sisässä, kun taas Judina jää eläytyvän kertojan osaan.

Ensimmäinen osa alkaa largossa arpeggiona. Judinan alku on todella hiljainen, mutta pian tempo kasvaa ja tempo on poikkeuksellisen nopea, sanoisin vikkelä.  Vasemman käden bassokuvio alkaa soida vahvana. Vähitellen tempon vaihdokset sekä voimakkaan ja hiljaisen vaihtelu murtavat pinnan: ollaan keskellä ”myrskyä”. Vasemman käden sormet lyövät välillä ahdistavan pauhaavaa kuviotaan. Välillä soitto pysähtyy ja hiljenee, aivan kuin vetäisi henkeä. Sitten tämän happihypyn jälkeen taas mennään. Ollaan keskellä elämän myrskyjä, jossa tahdosta riippumattomat voimat vievät ihmistä muassaan.

Toinen osa Adagio tulee kuin varkain. Rauha vallitsee, ihminen alkaa hahmottaa tilaansa. Se on selvittelyä itsensä kanssa. Vähitellen tempo ja voima alkavat kasvaa. Bassokuviot luovat pohjaa, korkeat äänet vaikeroivat väliin.

Kolmas osa Allegretto tulee myös yllättäen. Sointi on nopeaa ja sulavaa, välillä myrsky yltyy. Ollaan liikkeessä: kaikki virtaa eteenpäin. Vasemmalta tulevat voimakkaat bassokuviot rikkovat soittoa tuoden säröjä sulavaan melodiaan. Ne ovat kuin kirkonkellojen kuolinlyöntejä. Oikea käden teema jatkaa sulavana ja hyvin nopeana. Se aivan kuin pakenisi.

Judinan tyliin kuuluu, että välillä hakataan koskettimia kuin vihan vallassa. Välillä fraseeraus on nopean sulavaa, mutta sen keskeyttää Judinalle tuttu voima, jossa ei pianoa säästellä ja jossa säröäänten myötä poistuvat odotukset musiikin kauneuselämyksistä. Judinan käsitys taiteen tehtävästä lienee nykykäsitykselle vieras. Hänelle taiteella oli syvempi merkitys, kuin pelkkä mielihyvä. Ei sen pitänyt ainakaan luoda mitään unelmahöttöä.

...

Glenn Gould

Siirryn Glenn Gouldin versioon vuodelta 1960 ( https://www.youtube.com/watch?v=c7zwcTYFgBw). Tulkintaa auttaa näköyhteys. Voin kuunnellessani katsoa Gouldin täydellistä antautumista musiikilleen.

Gouldin soitto on enemmän ryöppyävää. Se on kuin vesiputous, ei ole sellaista hakkaavaa naputtamista kuin Judinan soitto välillä kuulostaa. Tähän vaikuttaa varmaan myös pianon ja äänityksen laatu. Gouldin soitossa on Judinan tavoin voimaa ja energiaa, mutta siinä ollaan vesiputouksen tai myrskyn keskellä, kuin hukkumaisillaan, kun taas Judina katselee kaikkea tavallaan sivusta. Judinakin elää ja kokee, mutta hän on tarinan kertoja.  Molemmilla on loistava tekniikka ja virtuositeetti. He hallitsevat soittimensa. Löytyy voimaa ja herkkyyttä. Mutta minulle ero avautuu yllä mainittuna näkökulmaerona.

Grigori Sokolovin musiikki on myös teknisesti hiottua. Se erottuu intensiivisyydellään. Kokonaisuus tuntuu olevan hallussa. Gouldista ja Judinasta poiketen löydän Sokolovilta sisäistä dialogia. Siinä on sen moniulotteisuus. En laittaisi näitä tulkintoja kuitenkaan paremmuusjärjestykseen. Ne ovat vain erilaisia huippusuorituksia. Gouldin tunnevoimaisuus ja eläytyminen ovat vertaansa vailla. Tuntuu todella, että kuulijana olen hänen sieluntuskansa keskellä. Jotkut voivat kokea tästä syystä itselleen vieraaksi.

Evgeni Kissin on edellisiin verrattuna eri maata (https://www.youtube.com/watch?v=ZBA_01_QZEo). Hän on sovinnaisempi. Sellaista myrskyä kuin Judinalla ja Gouldilla ei osaa odottaakaan. Soitosta huokuu kauneutta, ja väliin mahtuu tunteiden hehkutusta. Samanlaista tunnevoimaa tuntuisi pilkahtelevan Judinan soitosta, mutta sen yli jyrätään nopeasti. Sokolovin tyylistä dialogisuutta en tästä löydä.

Kissinin versio on verrattain pitkä, mikä johtunee siihen sisältyvästä romanttisvetoisesta tunteilusta. Nykyajan tulkintaan vaaditaan tällaista hehkutusta: hidastuksia, tunteen paloa, kaihoisaa mietteliäisyyttä. Sokolov ja  Judina ovat häneen verrattuna etäisen kylmiä.

Kissinin versio jää minulle kokonaisvaikutelmaltaan jotenkin vieraaksi. Toisaalta se on Gouldiin verrattuna harmittomampi. Gouldin eläymyksellisyyttä voivat nykykuulijat vierastaa. Hän tavallaan puskee omat tunteensa ja elämyksensä musiikin läpi ihmisiin. Monet nykykuulijat haluaisivat kokea musiikin itsenäisemmin. Gouldiin verrattuna Kissinin tunteilu jää vain taustalle. Mielestäni Sokolovin musiikin etäinen dialogisuus saa laajempaa kannatusta.

…

Pianosonaatin kolmannen osan (Allegretto) teema on melodiana hyvin kaunis ja myös herkkä. Se alkaa soida yllättäen aivan kuin toisesta maailmasta vastakohtana kahden alkuosan pohdiskelevalle sävylle. Tällainen vaikutelma korostui kuunnellessani sonaatin yöradiosta Oksana Jablonskajan esittämänä.

Toki kuuntelutilanne oli poikkeuksellinen. Olin lähes unten rajamailla, vastaanottoreseptorini olivat eri lailla herkistyneinä. Siinä kolmannen osan kauneus ja soinnukkuus toivat kontrastia alkuosien hieman unettavalle mietiskelevyydelle. Toki kolmannen osan sisään tuli oma jännitteensä, mutta Jablonskajan versiossa myrsky jää taustalle ja melodian kauneus vyöryy voittoon. Näin ainakin minä sen koin.

En tiedä, miltä vuodelta Jablonskajan radiossa soinut versio on peräisin. Löysin kuitenkin yhden Jablonskajan version Youtubesta (Oxana Yablonskaya): https://www.youtube.com/watch?v=hbd-B2hoIz0 (ensimmäinen osa), https://www.youtube.com/watch?v=tyQH_kPA4eo (toinen ja kolmas osa). Se ei todennäköisesti ole sama kuin yöradion äänite. Kyseessä on Moskovan konservatoriossa kuvattu vanhempi versio, joka lie kuvattu paljon ennen sitä, kun pianisti vuonna 1977 emigroitui länteen.

Vaikka versio ei ole sama, soittaja kuulostaa kyllä samalta. Se on yhtä sulavaa ja herkkää kuin musiikki yön hiljaisena hetkenä vuoteessa ollessani jäi mieleeni. Kuitenkin vertaillessani yllä käsittelemiini tulkintoihin, niin en nostaisi sitä yhtä korkealle. Keskiosa jää hieman jäykäksi ja etäiseksi. Lisäksi tuntuu, että pianistina hän on värittömämpi. Hän tuntuu jäävän virtuoosisuudessaan muiden varjoon. Ei synny myöskään uskottavaa kontrastia. Loppuosa on tulkintana kuitenkin vahvempi. Siinä tulee tulkintaan mukaan enemmän mietiskelevyyttä. Ehkä siksi juuri jotkut pitävät tästä, ainakin ne jotka eivät välitä Gouldin tai Judinan tyyppisestä oman persoonansa tai elämäntodellisuutensa ja –tuskansa liiallisesta esiintuonnista.

Seuraavaksi kuunteli Maurizio Pollinin version vuodelta 1974: https://www.youtube.com/watch?v=2gNkjoxG8Os. Hänen versionsa on pitempi (22:23) kuin Gouldilla (17:24) ja Judinalla (17:40). Maria Grinbergin versio on lähes Pollinin version pituinen (noin 22 min). Sokolovin ja Kissinin versioiden pituudesta minulla ei ole nyt tarkkaa mittaa, mutta ne lienevät samaa tasoa Pollinin ja Grinbergin kanssa. Argentiinalaisella Ingrid Fliterillä tempo on kuitenkin kolmisen minuuttia korkeampi.

Pollinin toinen osa Adagio on hyvin hidas ja rauhallinen. Koen sen itse rauhoittavana. Kolmas osa lähtee todella kauniisti ja tasapainoisesti. Allegretto soi harmonisen levollisena. Vähitellen bassokuviot saavat voimaa ja tuovat kontrastia. Tästä löydän tuota dialogisuutta. Rauhoittavan teeman rinnalla on myrskyn tuoma epävarmuus ja levottomuus. Tuntuu, että Pollini antaa muista poiketen kauniille teemamelodialle enemmän tilaa. Rytmi kyllä kiihtyy, mutta voimakkaista bassokuvioista ei tule sellaista häiriötä kuin muilla. Jablonskajan versioon verrattuna tämä on teknisesti hiotumpaa. Joku voisi pitää sitä liiankin siloisena, mutta monet kuulijat saavat siitä varmaan kaipaamiaan tunne-elämyksiä.

Pollinin kolmas osa on Grigori Sokolovin versioon verrattuna sulavampaa ja sointuvampaa. Sokolovin soitto on artikuloinniltaan erilaista. Sitä ei voi kutsua sulavaksi. Sokolov ”naputtelee” oudosti teemaa, aivan kuin soittaisi sitä yhdellä sormella. Ei sellainen hakkaava lyöntityyli kuullosta välttämättä kauniilta. Hänen vahvuutensa on kuitenkin dialogisuudessa ja kontrastissa. Se tuo soittoon draamaa. Yksinäiset oikean käden korkeat äänet ja vasemman käden basso: se on kuin taistelua tyyliin Daavid vastaan Goljat. 

Sokolovin soitossa on myös rauhoittuvat hetkensä. Lopusta löytyy herkkyys, raakuuden loputtua. Tavallaan ilta hämärtyy, rauha laskee mailleen, rauha laskeutuu ihmisen herkkään minään.

Siirryin yllä huomaamatta Pollinista Sokoloviin. Se kertoo enemmän Sokolovin version hyvyydestä kuin Pollinin huonoudesta.

Grigori Sokolov

…

Maria Grinbergin versio löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=hRSJK2N6hf0 .

Sen adagio on hyvin hidas ja rauhallinen, aika ja tunnelma melkein pysähtyy. Se on miltei syvähenkistä vaipumista mietteisiin. Tästä hiljaisuudesta nousee kolmannen osan Allegretto kauniina kuin täydellisen harmonian ihanne. Ei ole myrskystä tietoakaan. Eletään täydellisyyden harmoniassa. Tämä on Judinan täydellinen vastakohta. Se häikäisee kauneudellaan. Nähtävästi Judinan ja Grinbergin käsitykset taiteesta poikkeavat jyrkästi toisistaan.

Soiton edetessä mukaan tulee dialogia ja disharmoniaa, mutta kyllä harmonia kantaa sen ylitse. Tämä tuo kuulijan elämykseen hyvän olon tunnetta, levollisuutta.  Grinbergin ja Pollinin tulkinnat ovat sukua toisilleen. Jossakin mielentilassa panisin tämän version soimaan. Sen mietiskelevä ja sisäänpäin kääntynyt tunnelma tuo sieluun rauhan. Ei ole ihme, että Grinbergiä on julkaistu paljon Japanissa. Sinne Aasian ilmapiiriin tällaisen musiikin uskoisi kuuluvan. Todella, tämä versio kääntyy sisäänpäin. Se on henkisyydessään kuin sisimmässämme asustelevan ja pintaan kohoavan enkelin laulua. Vasemmalta tulevat bassokuvioiden uhkasoinnut väistyvät hyvän voimasta.

Yhteenvetoa:

-           Judina on tarinankertoja, mutta itse tarina voi jäädä kertojan varjoon.

-          Sokolov luo teknisessä täydellisyydessään kontrastia, jossa Daavid perii voiton päälle syöksyvästä Goljatista.

-          Gould on täynnä tunteen paloa ja kärsimystä.

-          Pollinin soitto on kaunista ja hiottua. Se on nautintoa korville mutta saattaa jättää kylmäksi.

-          Grinbergin avulla vaivumme  mietteisiin, olkoot vaikka unelmia tai itämaista meditaatiota.

-          Kissinistä voisi todeta, että ehkä se sopii parhaiten perinteisen romantiikan ystäville.

-          Jablonskaja oli minun makuuni, kun olin vuoteessa vajoamassa unten maille. Voisin suositella sitäkin yksinäisiin hetkiin.

Tässä oli yksityisiä kokemuksiani klassisen musiikin salaperäisestä maailmasta. Muille ne avautunevat eri lailla.

…

Hieman lisätietoa muutamasta pianistista

I.                    Maria Judina

Hänestä kerroin jo yllä, mutta lisään hieman. Judinan soitto on teknisesti erityisen taidokasta, mutta se voi jättää etäiseksi. Mihinkään kauneuden ahaa-elämyksiin se ei sytytä. Judina huokuu voimaa. Lainaan Shostakovitšin muistelmiin sisältyvää kuvausta Judinasta (suom. Seppo Heikinheimo, Otava 1980), s. 83. Se ei ole aivan suora lainaus, olen yhdistellyt ja tiivistänyt.

”Judinasta sanottiin, että hänellä oli aivan erityinen ja filosofinen tulkintatyyli. En tiedä, en koskaan huomannut sitä. Minusta tuntui päinvastoin siltä, että hänen kohdallaan miltei kaikki riippui tunnelmasta – kuten kaikilla naisilla. Pinnallisesti katsoen Judinan soitossa oli kuitenkin päinvastoin varsin vähän naisellisuutta. Tavallisesti hän soitti energisesti ja tarmokkaasti, siis pikemminkin miesmäisesti. Kädet olivat tavattoman vahvat, niin ikään rakenteeltaan pikemminkin miesmäiset. Sormet olivat pitkät ja voimakkaat. Hän koukisti niitä omalaatuisesti – aivan kuin kotkan kynsiä. Mutta tietenkin Judina pysyi naisena. Ja kaikki puhtaat naiselliset elämykset olivat hänen kannaltaan varsin tärkeitä.”

Maria Judina

Kuunnellessani Judinaa minusta tuntuu, että hänellä on tuntosarvet omaan aikaansa. Judinan musiikissa ilmenevä painostava ilmapiiri on nimenomaan jälki hänen omasta ajastaan. Tämä Beethovenin pianosonaatti nro 17 on esitetty Kiovassa 4. huhtikuuta 1954. Iosif Stalin oli kuollut edellisenä vuonna. Ennen hänen kuolemaansa maassa oli juutalaisvastaisuus noussut pintaan. Oli jopa välillä pelätty ja odotettu huhuihin nojautuen, että juutalaisia aletaan siirtää pois Moskovasta. Pelkoa oli ollut ilmassa. Beethovenin kanssa tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta Judinaan sen on täytynyt jollakin tasolla vaikuttaa, vaikkei hän suoranaisesti poliittinen henkilö ollutkaan. Hän oli harras ortodoksi, mutta hän oli syntynyt juutalaiseen perheeseen. Juutalaisuus oli hänelle veren perintöä. Varmasti tämäkin on täytynyt tarttua hänen herkkiin tuntosarviinsa ja siirtyä sitten hänen persoonalliseen musiikilliseen ilmaisuunsa.

Judinan estetiikassa ei pyritty miellyttämään yleisöä kauniilla soinneilla, kaihoisilla tunnelmakuvilla tai romanttisella unelmahötöllä. Ne jäävät Judinan särkyvän pianon räminän taa. Esiin ne saattavat pilkahtaa, mutta lähinnä kai vain kuin hätäisenä itkuna.

Täällä voi kuunnella Judinan soittoa: https://www.youtube.com/watch?v=zzpyb4uBoew. En tiedä, onko se sama versio kuin minun cd-levylläni.

II.                  Oksana Jablonskaja (Oxana Jablonskaya)

Jablonskaja on syntynyt vuonna 1938 Moskovassa. Hän kuitenkin emigroitui Yhdysvaltoihin vuonna 1977. Sen vuoksi olen liittänyt sulkeissa mukaan länsimaisen translitteroinnin mukaisen kirjoitusversion. Hän voitti Neuvostoliitossa asuessaan useita merkittäviä lännessä pidettyjä pianokilpailuja. Hän koki kuitenkin oman maansa rajoittavan hänen urakehitystään liiaksi, mistä syystä hän päätyi muuttamaan länteen isänsä ja poikansa kanssa länteen. Vastustuksesta huolimatta se onnistui ja Jablonskajan ura nousi kukoistukseensa. Jablonskajan opettajana nuoruudessa toimi mm. Tatjana Nikolajeva.

III.                Maria Grinberg

Hän syntyi Odessassa juutalaiseen älymystöperheeseen. Hänestä kehittyi taitava pedagogi. Hän koki kuitenkin Stalinin aikana vainoa. Hänen isänsä ja miehensä vangittiin vuonna 1937 ja hänet erotettiin Venäläisestä pianokoulusta. Vähitellen hän sai kuitenkin mahdollisuuden luoda omaa uraa myös konserttipianistina.

Iosif Stalinin kuoltua hänen sallittiin konsertoida ulkomailla. Hän sai paljon hyvin myönteistä huomiota. Mm. vuonna 1969 hän sai professuurin Gnesinin musiikkiakatemiasta, samasta paikasta josta Maria Judina oli vuonna 1961 erotettu musiikillisten länsisympatioittensa vuoksi. Vuonna 1970 ilmestyi hänen levyttämänä 13 LP-levyn sarja, joka käsitti kaikki Beethovenin 32 pianosonaattia. Hän kuoli Tallinnassa.

Grinbergin huumorintajusta kertoo seuraava tarina. Hänen isänsä nimi oli Israel, ja venäläisittäin Grinbergin nimeen lisättiin myös isännimi. Hän oli siis Maria Israilevna. Kun sitten Neuvostoliiton ja Israelin valtion suhteet kärjistyivät vuoden 1967 tapahtumien vuoksi ja Israelia alettiin Neuvostoliiton tiedotusvälineissä kutsua aggressiiviseksi valtioksi. Tähän reagoiden Grinberg alkoi kutsua itseään nimellä Maria Aggressorovna.

Maria Grinbergin Beethovenin pianosonaattikokoelman kansikuva

Los Olvidados – säälikää heitä

Luis Bunuelin elokuva on raakaa katsottavaa. Olen nähnyt sen kai kolme kertaa, tänään viimeksi. Se on elokuva Mexiko Cityn slummista, armottomasta kurjuudesta. Se on elokuva lapsista, jotka väkivalta ja rikollisuus vievät mukanaan. Selviytymistaistelussaan köyhyyden edessä he ovat täysin puolustuskyvyttömiä

Elokuvan suomalainen lisänimi ”Säälikää heitä” on kaksimielinen. Ei me muuhun pystytä kuin sääliin täydellisen kurjuuden ilkkuessa turvallisessa olohuoneessamme. Onneksi varsinaiseksi nimeksi ei ole tullut ”Unohdetut”. Los Olvidados kuulostaa suomeksi komealta. Se on sopiva vastapaino elokuvan hurjaan sisältöön.

Kun kaikki toivo alkaa jo olla mennyttä, tulee pieni uskon pilkahdus:

Elokuvan eräs eteenpäin pyrkivä poika joutuu kaverinsa huijaamaksi ja häntä syytetään aiheetta veitsen varastamisesta. Poika vangitaan ja äitikin hylkää hänet. Sitten näyttää, että hän viimeinkin saa uuden mahdollisuuden päästyään alaikäisten työleirille. Sen johtaja osoittaa kärsivällisyyttä ja ymmärrystä. Hänen mielestään poika tarvitsee luottamusta. Hän antaa pojalle setelin ja lähettää hänet ostamaan tupakkaa uskoen pojan palaavan tupakan ja vaihtorahan kanssa. Kaikki näyttäisi menevän hyvin, mutta portin takana odottaakin kaveri. Poika puolustautuu, mutta on voimaton isompansa edessä. Siitä alkavat tapahtumat, jotka vievät elokuvan lohduttomaan päätökseensä.

Ei nouse elokuvasta pintaan luottamusta tai toivoa, vaan pelkästään kostoa ja pelkoa.

Elokuva pitää katsoa säännöllisin väliajoin, jotta muistaisimme nauraa omalle säälillemme.

Luis Bunuel tunnetaan surrealistisen elokuvan mestarina. Los Olvidadosin hän ohjasi vuonna 1950 Meksikon kaudellaan, 20 vuotta läpimurtoelokuviensa Andalusialaisen koiran ja Kulta-ajan jälkeen. Siinä on vahvoja vaikutteita neorealismista. Noin 20 tämän jälkeen valmistui Porvariston hillitty charmi (1972), porvarillista moraalia järkyttävä ohjaajan myöhäiskauden surrealistinen klassikko. Tuttua tyyliään hän ei hylkää Los Olvidadosissakaan, sillä se sisältää surrealistisia unijaksoja.

Elokuvan valmistuttua meksikolaiset kokivat sen loukkauksena maataan kohtaan. Todellisuus haluttiin siis kieltää. Tästä todellisuuden kieltämisestä on viitteitä Porvariston hillityssä charmissa, kun mielikuvituksellisen eteläamerikkalaisen valtion suurlähettiläs torjuu maansa arvostelun.

Jos pitäisi mainita kolme ohjaajaa, joihin tuotannon katsomiseen en väsy koskaan, he ovat Bunuel, Akira Kurosawa ja Andrei Tarkovski.

  

BORIS NEMTSOVIN MURHA – MIKSI? KUKA?

Asuin 90-luvun lopulla Moskovassa ja seurasin silloin Venäjän poliittista elämää paljon aktiivisemmin kuin nykyisin. Noilta ajoilta on Boris Nemtsovin hahmo tullut tutuksi. Hän kuului presidentti Boris Jeltsinin lähipiiriin. Häntä pidettiin jopa varteenotettavana seuraajaehdokkaana.  Hän oli nuori nouseva tähti, kaiken lisäksi komea sanavalmis mies, naisten mieleen. Ihanteellinen poliitikkotyyppi! Hän nousi maan historian nuorimmaksi varapresidentiksi ja kuvernööriksi. Sitten kävi niin kuin silloin kävi monelle muullekin. Hän jäi taustalle eikä 2000-luvulla nousu valtakunnallisen politiikan huipulle enää onnistunut.

Palkkamurhat olivat tuolloin 90-luvulla tavallisia. Minäkin olin vähällä päästä yhden liikemiehen murhan silminnäkijäksi. Tämän johdosta en tätäkään murhaa kovasti ihmettele.

Ensimmäinen ihmettelyni aihe oli se, että noin merkittävä poliitikko kävelee Moskovan keskustassa noin vapaana, olisi käyttänyt edes taksia. Kerran olin Helsingissä erään moskovalaisen toimittajan kanssa. Vastaamme käveli eräs entinen suomalainen presidenttiehdokas. Mainitessani siitä hän totesi, että ei Moskovassa tuon tason henkilöt kulje noin vapaana. Nemtsov oli kuitenkin entinen varapresidentti ja avoimesti vallanpitäjiä kritisoiva henkilö.

Suomalaisen median uutisoinnilta en odottanutkaan mitään syvempää analyysiä. Iltapäivälehdet ja MTV tuntuvat liittävän murhan samaan riviin muun Putinin vastaisen hehkutuksensa kanssa. Yleisradiosta löysin sentään yhden jutun, jossa on hieman monipuolisempaakin pohdintaa. En laita nyt linkkejä, koska tilanne elää koko ajan. Tänään sunnuntaina on luvassa Nemtsovin muistokulkue Moskovan keskustassa. Siihen liittyen uutisia kyllä riittää.

Pohdiskelen tässä hieman murhan syitä ja taustoja Venäjän mediasta löytämäni informaation pohjalta. Aika luettelonomaiseksi se kuitenkin jää. En erittele lähteitä, koska en katso sitä tässä vaiheessa tärkeäksi. Yksi lainaus siellä on, sen yhteydessä olen maininnut kirjoittajan. Ei minulta vastauksia heru. Niitä heruu vain suomalaisilta iltapäivälehdiltä ja mtv:ltä.  Olen avuttoman tietämätön murhan tarkoitusperistä. Joillekuillehan tällaiset tapahtumien käänteet antavat tukea ja ruokkivat heitä heidän pyrkimyksissään. Mieleen tulee myös historialliset yhteydet alkaen ensimmäisen maailmansodan käynnistäneistä tapahtumista. Yhtäkaikki, sen tiedän, että monet venäläiset tuttavani ovat tällä hetkellä hyvin sekaisessa mielentilassa. Mitäköhän tästä seuraa?

…

Kaikki murhapaikkaa ja ajankohtaa myöten viittaa sitten, että murha on tehty Vladimir Putinin päänmenoksi. Myös henkilön valinta viittaa siihen. Ymmärrän niitä, joiden mielestä Boris Nemtsov on uhrilammas, vaikka se rajulta ajatukselta tuntuukin.

Näistä syistä moni Vladimir Putinia tähän asti hiljaisesti tukenut Venäjän kansalainen kääntyy nyt Putinia vastaan. Näin minusta tuntuu, sillä kyllä venäläiset omissa käänteissään ovat hyvin tunnevaltaisia ja äkkipikaisia.

Ei ole mielestäni järkisyitä siihen, että Putinin hallinto olisi murhan takana.

Putinin kriitikkoja tämä ei tietenkään estä käyttämästä murhaa räikeästi omiin tarkoituksiinsa. Kiinalaista sanontaa mukaillen muuriin on alkanut tulla yhä syvempiä säröjä, kansanjoukot ryntäävät sitä kaatamaan.

Joillekin piireille tämä sopii vallan mainiosti. Nemtsov oli nyttemmin jo symboliseksi muuttunut hahmo. Hänestä on hyvin helppo ruveta rakentamaan myyttiä.

Boris Nemtsovin murhan lähin silminnäkijä oli hänen yli 30 vuotta nuorempi naisystävänsä, ukrainalainen malli Anna Duritskaja He olivat yhdessä poistumassa punaisen torin vieressä sijaitsevan GUM-tavaratalon kahvilasta kohti Nemtsovin kotia. Se, että murhaajat eivät kajonneet naiseen, kertoo myös jotakin. Murhaajat ovat olleet hyvin ammattitaitoisia palkkamurhaajia. Joko naisystävään ei ole saanut kajota tai sitten he ovat vakuuttuneita siitä, etteivät he jää kiinni.

Boris Nemtsovin naisystävä, ukrainalainen valokuvamalli Anna Duritskaja

Tietojen mukaan naiselle oli vastikään tehty Sveitsissä abortti. Nainen on kotoisin Kievistä. Hänen vanhempansa eivät katsoneet sitä hyvällä, että hän seurusteli yli 30 häntä vanhemman miehen ja vielä poliitikon kanssa.

Nemtsov oli merkittävä poliitikko. Hän toimi viime aikoina Jaroslavlin  alueparlamentissa. Venäjän Duman jäsen hän ei ollut. Vaikka hän oli mukana Putinin vastaisessa oppositiossa, hän ei ollut liikkeen aivan keskeisimpiä hahmoja. Näin väitän, vaikka monet ovat varmasti eri mieltä. Toki hän oli keskeinen, mutta tuskin häntä aivan korkeimman tason kaavailuihin laskettiin mukaan.  

Merkittäväksi hänet tekee Ukrainan tapahtumat. Nemtsoville oli Ukrainaan erityisen läheiset suhteet. Hän tunsi henkilökohtaisesti presidentti Petro Porošenkon. Hän puolusti Venäjällä Ukrainaa. Lisäksi myös tyttöystävä oli yksi side.

Donbassiin tai Luganskiin hänellä ei ollut suhdetta eikä häntä siellä tunnettu. Ei tunnu kovin vahvoilta väitteet, että separatistien vallassa olevien alueiden kannattajat olisivat murhan takana. Toki mahdollista on, että Donbassin ja Luganskin alueiden Ukrainasta eroamista ajavat venäläiset patriootit olisivat sen takana, mutta tuskin hekään haluavan presidentti Putinin asemaa näin vahingoittaa.

Toimittaja Maksim Shvechenkon näkemyksen mukaan Boris Nemtsov oli ukrainalaisille symboli. Hän oli uudenlaisten mahdollisuuksien symboli, siinä mielessä keulakuva. Sodassa tarvitaan symboleita. Eikä siinä yhteydessä ihmisen elämälläkään ole arvoa. Tarkoitus pyhittää keinot.

Kieville Nemtsov on putinvastaisen ”demokraattisen länsimielisen” Venäjän symboli - sen Venäjän, joka ei hyväksy ”rauhanomaiseen Ukrainaan hyökänneen verisen tyrannin rikollisia toimia”. Kievissä hän on symbolina sille mahdollisuudelle, että Moskovan valta on kaadettavissa ja voitto sodassa, jonka Kiev on julistanut isänmaalliseksi ja antivenäläiseksi (lue: antiputinilaiseksi), on saavutettavissa.

Näin toteaa lauantaisessa Facebook-päivityksessään Boris Nemtsovia kovasti arvostava ja murhasta järkyttynyt Shevchenko, joka huolimatta ylistävästä asenteestaan lukeutuu Nemtsovin poliittisiin vastustajiin. Kyllä on muitakin poliittisia vastustajia, jotka muistelevat Nemtsovin persoonaa hyvin myönteisessä valossa.

Shevchenkon mielestä Nemtsov on Kieville äärimmäisen tärkeä ja olennainen symbolinen hahmo sodassa Venäjää sekä Donbassin ja Luganskin kansantasavaltoja vastaan. Todettakoon kuitenkin varmuuden vuoksi, että ei Shevchenko vapaamuotoisessa ja myös tunnevoimaisesti pohdiskelevassa kirjoitelmassaan usko Porošenkon olevan murhan takana.

Motiiveja murhalle voi toki olla monenlaisia. Boris Nemtsovin asianajaja ja juridinen neuvonantaja Vadim Prohorov toteaa, että murhaan taustalla voivat olla vain poliittinen motiivi, koska isossa bisneksessä hän ei ollut nykyisin mukana ja yksityiselämässäkin asiat olivat hänen mielestään kunnossa. Asianajaja lisää, että jokin kuukausi sitten hän oli saanut murhauhkauksen.

Kyllä minustakin tuntuisi oudolta, että murhan oli suorittanut jokin Nemtsovin naisseikkailuista käärmeentynyt mustasukkainen osapuoli.

Bisnekseen sen sijaan voisi liittyä Nemtsovin toiminta Jaroslavin alueen parlamentissa. Tämäkin vaihtoehto on otettava huomioon. Ja voisi kai murhaan löytyä motiiveja myös Nemtsovin mahdollisista yhteyksistä Ukrainan oligarkkeihin.

Yksi mahdollisuus on se, että äärimuslimipiirit ovat kostaneet Nemtsoville tämän avoimen esiintulon Pariisissa vastikään tapahtuneen muslimien murhaiskun johdosta.

On sitten vielä yksi paljon ehkä suosiota saava näkemys, että murhan takana on Washington, joka pyrkii hinnalla millä hyvänsä saamaan Putinin vallan kaadettua.

Jos kyseessä on poliittinen murha, niin kyllä tässä tuo uhrilammas-ajatus tulee väkisinkin mieleen. Ei Nemtsov nykypäivänä erityisen vaarallinen hahmo ollut, että hänet olisi pitänyt poliittisten motiivien johdosta murhata. Toisaalta kyllähän presidentti Putinin hallinto on tehnyt muitakin ylilyöntejä. Ei ole mitään mieltä tuomita oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyita joulukuussa heppoisin perustein tai pitää Nadija Savtšenkoa Venäjällä edelleen vangittuna (http://fi.wikipedia.org/wiki/Nadija_Savt%C5%A1enko). Tulee sekin taas mieleen, että presidentin hallinnossa voi olla sitä itseään murentavia voimia.

LISÄYS

Julkaistuani kirjoituksen menin tutustumaan viimeisiin kirjoituksiin. Silmiini hyppäsi ensiksi Yleisradion uutisotsikot. Sitten näin Vladimir Poznerin tekstin (http://pozneronline.ru/2015/03/10581/).

Pozner oli murhan sattuessa USA:ssa. Hän toteaa, että uutisoinnissa pitäydyttiin vain yhdessä näkökulmassa, joko suoraan tai kiertotietä. Se oli Vladimir Putinin työtä. Hän ja hänen apurinsa tappoivat oppositiojohtaja Boris Nemtsovin ja teki sen tietoisesti protestimarssin aattona. Tätä näkemystä ei asettanut kukaan kyseenalaiseksi. Ei ollut edes epäilijöitä.

Demokraattisesti ajatteleva ja joskus liberaaleja vahvastikin myötäilevä Pozner näkee asian niin kuin minäkin yllä taivun. Murhan takana on oltava Putinin vastustajat. hänenkin mielestä Siihen viittaa myös murhapaikka.

Pozner on jyrkästi niitä vastaan, jotka tässä vaiheessa asettavat murhan syylliseksi Vladimir Putinin (hänen mukaansa iskulauseita tyyliin ”Tänään Nemtsov – huomenna sinä” on jo leviämässä). 

Nemtsov ei hänen mukaansa ollut mikään poliittinen uhka Vladimir Putinille ja hänen lähipiirilleen. Pozner itse sanoo tunteneensa Nemtsovin ja on hänestä vain positiivista kerrottavaa. Poznerin mukaan Putin on toimiaan tarkasti punnitseva henkilö ja hän kyllä olisi tajunnut tällaisesta teosta aiheutuvan suurta vahinkoa.

Ylen jutuista paistaa tuo samainen amerikkalainen näkemys, johon Pozner viittasi. Kaiken pohdinnan suorana tai epäsuorana taustaolettamuksena näyttää olevan, että Putin on syyllinen.