Aleksandr Puškin ja hänen varhainen rakkautensa

Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Sergejevitš Puškin kuuluu vakioaiheisiini. Olen hänessä jatkuvasti jollain lailla kiinni. Esimerkiksi vastikään luin erään artikkelin, jossa käsiteltiin Puškin-myyttiä Neuvostoliitossa, mm. sitä miten Puškin muokkautui palvelemaan eri aikoina palvelemaan aikansa poliittisia tavoitteita. Osallistuihan hän omalla tavallaan jopa Suureen isänmaalliseen sotaan natsi-Saksaa vastaan; oli jopa hänen nimeään kantava hävittäjälentokone, joka ylsikin sittemmin taisteluissa suuriin urotöihin. Nyt pysyn kuitenkin meidän ajassamme. Käväisin nimittäin viime viikolla Pietarissa ja valitsin yöpaikakseni (yllätys-yllätys!) hotellin nimeltä Happy Pushkin, eli venäjäksi Счастливый Пушкин. Hotelli on saanut nimensä siitä, että itse Aleksandr Sergejevitšin kerrotaan siellä aikoinaan asuneen. Kotisivu löytyy osoitteesta http://www.happypushkin.ru/. Sen kun avaa niin oitis alkaa soida ainakin minulle hyvin tuttu säveltäjä Georgi Sviridovin Puškinin teoksiin perustuvan orkesterisarjan osanen. Ja hotelli oli minunlaiselle varsin sopiva. Sen on pieni ja kodikas, nimestään huolimatta vaatimaton. Lisäksi se sijaitsee vanhassa rakennuksessa, johon kätkeytyy oma historiansa, jota on osattu vielä hyödyntääkin.  Tuo ei merkitse, että olisin kaikkeen täysin ihastunut. Käytävien ja portaikon runsaslukuiset Puškin-kuvat ja räikeillä väreillä maalatut seinät luovat kyllä paikkaan tunnelmaa, mutta yleisvaikutelma tuntuu puhtaalta kitschiltä, jossa jonkun mielestä saatetaan liikkua mauttomuuden rajamailla. Toisaalta ymmärrän niin, että tuossa runsaudessa ja värikkyydessä on tietoisesti oltu yliampuvia ja imeliä. Ollaanhan maassa, jossa Puškinia on rakastettu yli kaiken, mutta palvonnassa on sorruttu sen kaltaisiin liiallisuuksiin, jossa sivusta seuraaja ei välillä tiedä, itkeäkö vai nauraa. Happy Pushkin -hotellissa tuo liioittelu ja turha makeilu ei tunnu enää pelkältä tahattomuudelta. Ehkä onkin ollut tarkoitus kiusata tosikkoja. Hekin voivat nyt unohtaa tiukkapipoisuutensa ja asettautua muutamaksi hetkeksi Aleksandr Sergejevitšin fantasiamaailmaan. Sen jälkeen voi olla ihan raikastava kokemus löytää kuvien takaa se oikea runoilija ja persoonallisuus.

Uskallan käyntini jälkeen ehdottaa, että hotelli voisi vielä räikeämminkin käyttää hyväkseen runoilijamestariin liittyviä mielikuvia. Sellaisella imagolla paikka saisi lisää huomiota. Esimerkiksi muuten miellyttävän oloinen hotellin ravintola saisi huomattavasti lisää väriä, jos vaikka runoilija olisi sen menussa jotenkin huomioitu.

Hotellin jakamien tietojen mukaan Aleksandr Sergejevitš asui talossa lokakuusta 1831 toukokuuhun 1832. Tuolloin hän oli juuri avioitunut. Hän työskenteli valtion virkamiehenä ja siitä hyvästä hän asunnonkin taisi saada.  Tuo sivusto kyllä kertoo, että hotelli sijaitsee Nevan rannalla Anglijskaja-rantakadulla (Английская набережная). Tullessani hotelliin yritin mennä sitä kautta sisään, mutta löysin tyhjän ja pölyttyneen hotellin vastaanoton, josta nousi leveä portaikko ylös vasemmalle uljaasti kaartaen kuin komeassa palatsissa ikään. Portaikon takaa löysin vartijan, joka ystävällisesti neuvoi hotellin uuden sijainnin. Pääsin sinne sisäpihan kautta. Piha oli ahdas talojen ympäröimä vastenmielisesti tuoksahtava paikka, jonka vallanneet pari leikkivää kissanpoikaa keskeyttivät touhunsa minut nähdessään. Uusi ”Onnellinen Pushkin” löytyi edellisen kanssa samansuuntaiselta Galernaja-kadulta (Галерная улица). Jäin aluksi miettimään, kummassa talossa runoilija mahtoi asua. Uuden paikan seinällä oleva kyltti kertoo runoilijan asuneen siinä, joten uskotaan sitä eikä problematisoida asioita turhaan.

Hotellista ja sen henkilökunnasta minulle jäi miellyttävä kuva. Paikan nimi on ilmiselvästi luonut henkeä myös siellä työskentelevään nuorekkaaseen porukkaan. Ei vierailuni siellä varmaankaan jäänyt viimeiseksi kerraksi. Paikka oli suhteellisen huokea, siisti, vuode mukava ja aamiainenkin maistui. Sisustuksessa oli pysytty tyylille uskollisena. Ja kaiken kaikkiaan rakennuksesta huokui historian lehtien havina. Huoneeni muodostui eteisestä, pitkästä käytävästä ja muutaman neliön huoneesta, jossa oli varsin vankkatekoinen vanhantyylinen sänky, upea piironki ja kaksiosainen ovi naapurihuoneistoon, joka oli kuitenkin lukittu. Ikkunasta oli näkymä Galernaja-kadulle. Seurasin siitä aamuvarhaisella työhönsä käveleviä kaupungin asukkaita.

Kuvasarja hotellista:

Huoneeni

Suurimman vaikutuksen tehnyt maalaus hotellin  porraskäytävän seinällä

Hotellihuoneeni piironki

Paikka on ihan kaupungin ydinkeskustan kupeessa. Iisakin kirkolle pääsee jalan noin kymmenessä minuutissa. Monet matkailijat pitävät varmaan huonona puolena sitä, että etäisyys lähimpään metroon on turhan pitkä. Toisaalta komeita rakennuksia ihaillessa tajuaa, että ollaan historiallisen Pietarin ytimessä. Ympäristössä on komeita palatseja ja muitakin historiallisesti mielenkiintoisia rakennuksia. Tosin monet kaipaavat kunnostusta, mutta eihän kaikkeen ole varaa. Lähistöllä on laivatelakka ja lähes kivenheiton päässä uinuu salaperäinen Uuden Hollannin saari (https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusi_Hollanti). Se on kanavien ympäröimä varhaisen klassisismin mukainen teollisuusarkkitehtuurin muistomerkki, jonne ei toistaiseksi ole pääsyä. Sitä yhä vielä kunnostetaan ja toivoisin pääseväni siellä joskus vierailemaan. Yllä oleva linkki kertoo, että se avataan yleisölle ensi vuonna. Kun nyt yritin aamukävelylläni kurkkailla hyvin suojatulle alueelle, niin mieleen nousi epäily. Kovin keskeneräiseltä kunnostus vaikuttaa.

Nyt lähestytään jo otsikon aihetta. Hotellissa on yksi seikka, jonka vuoksi Pietarista yöpaikkaa kaipaava Puškin-fani ei voi sitä kiertää. Huoneet on nimittäin nimetty runoilijan elämään jollain lailla liittyneiden henkilöiden mukaan. Käsittääkseni kyse on pelkästään Puškinin naisista. Hotellihuoneessa olevasta kansiosta löytyy tarkempaa tietoa kyseisen huoneen nimikkohenkilöstä.

Minun huoneeni nimi oli Sofia (Софья). Juttuni alussa on valokuva oveni kyltistä. Alkuun se ei kertonut minulle yhtään mitään, ja kun sain tietää, että kyse oli naisesta nimeltä Sofia (Sonja) Suškova (Сушкова), en ollut sen viisaampi. Huoneessani pääsin sitten tutustumaan Sonjaan tarkemmin. Kyse ei ollut mistään ns. yhden illan naisesta, mutten mene takuuseen etteikö hän kuitenkin eräänlainen lihallisen himon ruumiillistuma olisi ollut. Kutsun häntä tästä eteenpäin tuttavallisesti Sonjaksi.

Sonja on runoilijan varhainen rakkaus. Häneen liittyvä muisto on kaunis, ylevä ja poeettinen. Puškinia alkukielellä lukeva voi tutustua häneen vuonna 1815 kirjoitetussa pitkässä runossa Kirje Judinille (Послание к Юдину). Runoilija oli tuolloin 16-vuotias ja P.M. Judin oli runoilijan kouluaikaisia ystäviä. On kuitenkin heti lisättävä, että Sonjan ja Aleksandr Sergejevitšin suhteessa on kyse aikaisemmasta tuttavuudesta. ”Varhainen rakkaus” tapahtui runoilijan ollessa mahdollisesti vasta 6-vuotias. Runossaan hän palaa lapsuuden muistoihin.

En malta olla tekemättä pientä sivuhuomautusta. On hassu yhteensattuma, että myös tämä viime viikon tekstini (http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/07/16-vuotias-tappaa-luokkatoverinsa.html) käsittelee 16-vuotiaan koulupojan touhuilua. Ajassa on vain 200 vuoden ero. Yhtenevyyksiä niissä kyllä yllättäen löytyy. Molempina aikoina nähtiin tärkeäksi puolustaa omaa kunniaansa. 200 vuotta sitten se toteutettiin ”sivistyneesti” kaksintaisteluna. Kiellettyhän se virallisesti oli, mutta yhtä kaikki sen toteutuksessa oli tiukat säännöt, joilla pidettiin kontrolloimattomat tunnepurkaukset kurissa. Nykyään tunteita sitten puretaan aseiden ja pommien avulla antamatta vastapuolelle mitään ihmisarvoa.

Minun kirjassani tuo runo on kuusi sivua pitkä, josta vain yhden sivun verran käsitellään Sonja Suškovaa. Olen siitä suomentanut katkelman, tarkalleen ottaen kohdan, jossa runoon ilmestyy Sonjan hahmo. Siihen voitte tutustua hieman edempänä.

Kuten jo totesin, runossa ei käsitellä suoraan teinipojan rakkausongelmia, vaan mennään varhaisempiin aikoihin. On laskettu, että Puškinin on täytynyt olla 6 – 9 –vuotias Sonjan tavatessaan. Mistään rakkaussuhteesta ei toki tuolloin ollut kyse. Runossa lapsuuden muistot nousevat ajatuksiin unikuvina ja siinä Sonja ilmestyy runoilijan mielikuviin rakastettuna. Vaikuttaisi siis ensi tuntumalta, että kyse on teinipojan unelmoinnista. Runossa nousee mieleen kyllä muitakin asioita kuin rakkaus. Joka tapauksessa toiveista ja haaveista on kyse. Ne nousevat pintaan lapsuuden muistoista. Niissä runoilija palaa Moskovan aikoihin, jolloin hän vietti kesiään kaupungin lähistöllä Zaharevon kylässä isoäitinsä Maria Hannibalin kesäpaikassa.

Selostan seuraavassa jutun, jonka löysin hotellihuoneessani olleessa kansiossa. Siinä saattaa olla käännöksen tuntua, mutta olen kuitenkin pyrkinyt vapaamuotoiseen kerrontaan. Tarinan näkökulma on omanlaisensa. En nyt jälkeenpäin asiaa tutkittuani pidä sitä täysin oikeana. Silläkin on vain tehtävänä vahvistaa runoilijasta luotua myyttiä. 

…

Sonja Suškova oli tyttö, joka ensimmäisen kerran herätti Pushkinin sielussa tietoisesti rakkauden tunteen. Kyseessä on se, mitä yleisesti kutsutaan ”ensirakkaudeksi”. Runoilijan jäämistöön kuuluvassa omaelämäkertahahmotelmassa runoilija kutsui sitä ”varhaiseksi rakkaudeksi”. Mitä tuo varhainen tarkoittaa? Puhuttaessa rakkaudesta Suškovaan, kyse on vuosista 1805 – 1809, jolloin Pushkin oli 6-10-vuotias. Elämäkertahahmotelmassa tarina Sonjasta liittyy Leo-veljen syntymän jälkeiseen aikaan (1805). Todennäköisesti kyse on ajasta heti syntymän jälkeen, jolloin Aleksandr Sergejevitš oli 6-7-vuotias. Tutkija M. Tsjavlovski liittää tähän kontekstiin Puškinin vuonna 1935 ilmestyneen artikkelin Byron, jossa puhutaan Lordi Byronin varhaisesta rakastumisesta. Siinä kerrotaan, että Byron rakastui ensi kerran kahdeksan vuoden iässä ja tuo rakkauden kohde oli 17-vuotias tyttö Mary Duff. Puškin liitti artikkeliinsa lainauksen Byronin päiväkirjasta. Sen piti selventää varhaisen rakastumisen psykologiaa. Lainaus on yllättävän pitkä, kun ottaa huomioon, että monissa muissa kohdin artikkeli on jäänyt vain hahmotelman luonteiseksi. Ei nähtävästi ole mikään sattuma, että Puškin on liittänyt kirjoitukseensa noin laajan sitaatin.

”Viime aikoina olen ajatellut paljon Mary Duffia. Niin kummalta kuin se kuulostaakin, olin rajattoman uskollinen ja syvästi sidoksissa tuohon neitoon, iässä jolloin en voinut kokea intohimoa enkä edessä ymmärtänyt, mitä se merkitsee. Mutta kuitenkin se oli intohimoa! Se jälkeen olen ollut rakastunut viitisenkymmentä kertaa; mutta kuitenkin muistan kaiken mitä puhuimme, muistan hellyyden osoituksemme, hänen piirteensä, minun omat tunteeni, unettomuuteni ja sen, miten kiusasin äitini sisäkköä pakottaessani häntä kirjoittamaan Marylle minun nimissäni…. Muistan myös meidän kävelyretkemme ja sen kokemani autuuden istuessani Maryn vieressä lastenhuoneessa… Hänen pikkusiskonsa leikki tuolloin nukeilla, kun me samanaikaisesti vakavissamme flirttailimme keskenämme.

Kuinka tuo tunne saattoi puhjeta minussa niin varhain? Mikä oli sen alku ja syy? Minulla ei ollut vuosikausiin sen jälkeenkään mitään käsitystä sukupuolten eroista. Siitä huolimatta olin sieluntuskineni rakastunut tuohon tyttöön niin vahvasti, että minut valtaa joskus epäilys, olenko sen jälkeen pystynyt lainkaan rakastumaan.  Jokin aika sitten muistot Marysta palautuivat mieleeni. Kuinka lumoavana hänen hahmonsa onkaan säilynyt mielessäni!”

Eurooppalaisessa perinteessä Jean-Jacques Rousseaun ja Venäjällä Leo Tolstoin aikoihin asti lapsuutta ei pidetty itsenäisenä tai sinällään arvokkaana vaiheena ihmisen kehityksessä. Pikemminkin se käsitettiin valmistautumiseksi aikuisuuteen, eräänlaiseksi ”oppimisvaiheeksi”. Niin muodoin lapsella ei voinut olla omaa tapaa kokea maailmaa… Toki 1900-luvulla Freudin jälkeen tällainen ”kummajaisuus” ei enää herätä ihmetystä. Luoville neroille ovat varhaiset eroottiset kokemukset olleet sangen tyypillisiä.

Sonjan Puškin kohtasi ns. lasten tanssiaisilloissa, joissa yhtenä järjestäjänä olivat Sonjan omat vanhemmat. Kun hän sitten muutti Pietarin lähelle Tsarskoje seloon ja alkoi opiskella Keisarillisessa lyseossa, niin yhteydet Suškovan perheeseen ja nimenomaisesti Sonjaan lakkasivat. Ja yhtäkkiä 16-vuotiaan runoilijanuraansa aloittelevan Aleksandr Sergejevitšin säkeissä nuo muistot heräsivät. Tuntuisi, että se nousee mieleen ilman mitään erityistä syytä.

Runo Kirje Judinille (Послание к Юдину) on itsessään eräänlaista menetetyn ajan etsintää, yritystä fantasioida valoisia muistoja lapsuudesta ja projisoida niitä tulevaisuuteen. Runossa on Zaharevon kylää ylistäviä säkeitä, jossa tuleva runoilija vietti lapsuutensa kultaisia kesiä.

16-vuotiaan luomuksessa Zaharevon puutarhassa ei kulje enää pikkupoika, vaan Moskovan uuvuttama runoilija, joka maistelee luonnon rauhaa vuosisataisen tammen juurella Horatiuksen ja Jean de La Fontainen teokset seuranaan ja antautuu filosofisiin huvituksiin illalla takan ääressä. 

Sitten kuva yhtäkkiä muuttuu. Tähän unen lakien mukaan luotuun maailmaan astuu hahmo lapsuudesta – Sonja Suškova, muttei enää tyttösenä, vaan hehkeänä rakastettuna. Kuin taikalyhdystä kuvat välkkyvät runoilija edessä haaveita paljastaen kadoten sitten pois kuin varjot aamun sarastukseen.

Isoäidin kartano Zaharevossa

Zaharevossa oleva muistomerkki Pushkinista isoäitinsä kanssa

…

Liitän tähän yhteyteen suomentamani runokatkelman.

Kerro ystävä sydämen

haavettako on ystävyys, rakkaus?

Huolista vapaana riehakkaana

olen saanut vaeltaa ruusuisen tieni.

Sydämen seesteessä viattomassa

en rakkauden piinaa oo tuntenut,

ovat lipuneet päivät päivien perään.

Missä jäljet on varhaiset lapsuuden?

On ihana ikä taakse jäänyt

ovat kuihtuneet kukat ensimmäiset.

Ei enää sydän riemusta räisky.

Hennossa hahmossa perhosen,

joka pyörii ilmassa lepattaen

rauhaisan illan henkäilyssä.

Oudon levottomana

hehkun, kyden, polttaa veri

ja äänellä sydämen tuntemalla

kertoo se tunteista hellistä…

Tytön ajalta kultaiselta

vuosilta suloisen lapsuuden

sinutko näen, katseesi syvän                         

sydämen ystävän, Suškovan rakkaan?

kaikkialla sä kanssani kuljet

on seuranain kuvasi suloinen

hämyssä keskiyön masentavassa

hetkissä kultaisen sarastuksen

odottaa varjoisan puistotien päässä

ilta-aikaan hiljaiseen.

Aatoksissani raukeissa

yksin sinut edessäin näen

et saalilla oloa kohenna

on katseesi alas painunut

poskilla kaino rakkauden hohde.

Hiljaista on; kuutamo siintää

poppeli synkkänä kahisee…

Lopetan katkelmani tähän. Syy liittyy käännösongelmiin. Tästä eteenpäin tunnelma kiihtyy. Rakkauden ja läheisyyden tunne voimistuu, tulee jonkinlainen huipennus, joka sitten päättyy masentavaan toteamukseen, että kaikki olikin vain unta. Tämä on nykymitassa 16-vuotiaalta yllättävän kypsää tekstiä matkasta kohti lapsuuden muistoja. Todettakoon, että tytön nimen kohdalla on jossakin versiossa ollut pisteitä. Voisiko olla, että runoilija on hapuillut muististaan tytön sukunimeä?

…

Palaan vielä tuohon hotellin Sonjasta kertovaan kansioon. Sen lopussa kerrotaan vähän myös itse Sonjasta. Tuon runon jälkeen Puškin ei Sonjaan enää kajoa. Hänestä ei ole  runoilijan tuotannossa enää mitään mainintaa eikä heidän kohtalonsa enää käyneet yhteen. Itse tytön elämä kulki koruttomasti eteenpäin. Itse asiassa hänestä tiedetään kovin vähän.

Aleksandr Pantšulidzev

Sofja Nikolajevna Suškova syntyi vuonna 1800. Hän meni vuonna 1818 naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman Aleksandr Aleksejevitš Pantšulidzevin kanssa (Александр Алексеевич Панчулидзев), joka sittemmin nousi merkittävään virkaan Penzan kuvernööriksi. Perheeseen syntyi neljä poikaa. Sonja kuoli vuonna 1848. Hänen miehensä eli sen jälkeen vielä 11 vuotta.

Kirjoitus jatkaa vielä myytillä hehkuttelua todeten, että Puškin ikään kuin tietoisesti olisi pyrkinyt häntä välttelemään, jotteivät poeettisena säilyneet muistot hälvenisi. Tähän liittyen viitataan Lordi Byroniin, joka omalta osaltaan tunnusti, että hän pelkää tavata Mary Duffia uudestaan juuri noiden runollisina säilyneiden muistojen vuoksi.  

…

En lopeta Sonjan käsittelyä vielä tähän. Yritin ottaa selvää, onko Juri Tynjanov romaanissaan Nuori Puškin (Юрий Тынянов, Пушкин) nostanut esille Aleksandr-pojan ja Sonja Suškovan suhdetta. Tilanteita Zaharevon kylässä ja muuallakin oli monenlaisia, mutta enpä tullut huomanneeksi viittauksia Sonjaan kuin yhdessä kohdassa. Sekin on niin epämääräinen näky, että luulen Tynjanovin laittaneen sen vain runon Kirje Judinille velvoittamana, ikään kuin vakuuttaen, että kyseessä on vain todellisuusperää vailla oleva näky. Itse asiassa tilanne on erilainen, mutta pienen Aleksandr-pojan eroottisista taipumuksista se kertoo. Laitan alle kopiot parista suomennoksen sivusta (kääntäjänä Antti Inkinen). Kohtaus alkaa sivulta 151 ja jatkuu seuraavan sivun ylälaitaan. Yllättävä irrallinen välikohtaus se joka tapauksessa on. Kuvaavaa on myös se, että siinä pikku-Aleksandr hapuilee muististaan naisen nimeä.

Sen sijaan Puškin-tutkija, semiootikko Juri Lotman ottaa runoilijan elämäkerrassaan aivan selkeästi kantaa Kirje Judinille –runoon ja välillisesti näin myös Suškovan tapaukseen.

Lotmanin mukaan Puškin pyyhki elämästään pois lapsuusvuotensa. Hän on muistellut lapsuudestaan vain kouluvuosiaan Keisarillisessa lyseossa, jonne hän siis meni Moskovasta 11-vuotiaana. Varhaisemmat ajat hän on pyyhkinyt elämästään pois. Tämä on yllättävä väite, kun ottaa huomioon, mitä olen yllä kirjoittanut.

Lotman pitää Zaharevoon sijoitettuja lapsuusmuistelmia keinotekoisina. Lotman toteaa alaviitteessä, että tuolloin Puškin on laitettu kirjallisen tradition vuoksi kirjoittamaan lapsuusvuosistaan. Näin on runo Kirje Judinille saanut alkunsa. Lotmanin mukaan siinä esitetyt kuvat runoilijan rentouttavista puutarhatöistä sekä Horatiuksen ja Jean de La Fontainen teosten lukuhetket töiden lomassa tammen varjossa olivat vain pakon sanelemaa mielikuvitusta. Olettaisin, että tähän samaan sarjaan sisältyvät myös eroottissävyiset muistelut Sonja Suškovasta, vaikkei Lotman sitä erikseen mainitsekaan. Kaiken lisäksi tyttö oli Moskovan tuttuja, liekö hän Zaharevon kartanossa koskaan käynytkään.

…

Lopuksi

Puškinin elämästä on vaikea saada todellista kuvaa. Hän elää myyttinä keskuudessamme. Sellaisena hänet pitää hyväksyäkin. Ehkä minun seuraavaksi pitäisi perehtyä II maailmansodan sankariin, Puškiniksi nimettyyn Jak 7b –hävittäjään (Як 7б), jota on kutsuttu myös runoilijan siivekkääksi muistomerkiksi: http://muzejpamyati.narod.ru/exibition/t_170.htm. Vladimir Vysotskilta löytyy muuten laulu Olen Jak, hävittäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=aV4U4x2V0HY . Kun linkin avaa, sieltä löytyy myös laulun teksti englanniksi. Käännöksestä en kyllä mene takuuseen. En tunne laulun historiaa mutta yhtä kaikki Vysotskin tuntien en voi olla aavistelematta, etteikö hänellä tuo Puškin-lentokone ole laulua luotaessa jollain lailla mielessä ollut.

 

Jak 7 b

Lähteitä:

Пушкин, А.С.                               Я вас любил. Стихотворения. «Эксмо» 2013, Москва.

Лотман, Ю.М.                            А.С. Пушкин: Биография писателя… «Азбука» 2015, Санкт-Петербург.

Дружников, Юрий                   Пушкин, Сталин и другие поэты.  http://www.druzhnikov.com/text/rass/duel/9.html

Тынянов, Юрий                         Пушкин. «Художественная литература» 1987, Москва. (1935 – 1943)

Тynjanov, Juri                              Nuori Puškin. Suomentanut  Antti Inkinen. Tammi 1945, Turku.

Muuta:

http://happypushkin.ru/hotel/pushkin_ladies/sofia/

http://booking.istairs.ru/305.html

http://94.25.70.110/lerm2014/show.php?id=554

https://en.wikipedia.org/wiki/Early_life_of_Lord_Byron

https://pastnow.wordpress.com/2013/11/25/november-26-1813-byron-and-mary-duff/

Wikipedia ja tekstiin liitetyt linkit.

Mikkelin musiikkijuhlilta: Harpulla, huilulla ja alttoviululla Bachista Piazzollaan

Sofia Kiprskaja Mikkelin musiikkijuhlien ohjelmassa. Mielestäni upea kuva loistavasta harpistista

Näinä päivinä on Mikkelissä vietetty musiikkijuhlia. Jälleen kerran Pietarin Mariinski-teatterin taiteellinen johtaja, kapellimestari Valeri Gergijev on tuonut Suomeen orkesterinsa, mukanaan huippusolisteja. Verkkosivujen mukaan se on 23. kerta. Tällä kertaa mukana on ollut myös ainakin yksi Tšaikovski-kilpailun finalisti, toiseksi sijoittunut George Li. Minä en Mikkelin musiikkijuhlilla koskaan vieraillut. Tänä vuonnakaan en päässyt kuin tiistaina Mikkelin musiikkitalon kamarimusiikkisalissa pidettyyn päiväkonserttiin. Hyvä kun vaivauduin lähtemään. Sain kokea varsin poikkeuksellisen musiikkielämyksen.

Konsertti kuului sarjaan Mariinskin huippusolistit. Mukana oli varsin kiinnostava kokonaisuus:

Sofia Kiprskaja  (Софья Кипрская) – harppu

Nikolai Mohov (Mokhov; Николай Мохов) - huilu

Juri Afonkin (Юрий Афонкин) – alttoviulu.

Harppua en ole ennen konsertissa soolosoittimena kuullutkaan. Oikeastaan se painoi eniten vaa’assa, kun harkitsin lähtöäni. Alttoviulu on suosikkisoittimiani. Itse asiassa luin etukäteen ohjelmaa liian kiireisesti ja kuvittelin soittimena olevan viulun (itse asiassa niin eräissä tiedoissa oli kerrottukin). Koin sitten oikein mukavan yllätyksen, kun kyseessä olikin alttoviulu. Soittajiin en tutustunut etukäteen. Konsertin otsikko Bachista Piazzollaan sen sijaan herätti osaltaan kiinnostukseni. Bachissa taitavien ammattisoittajien esittämänä on aina painavaa sisältöä. Ja Piazzola on luo jännittävää musiikkia, joka voi kirvoittaa muusikoiden mielikuvituksen lentoon. Odotin värikästä kavalkadia.

Solisteista löytyy tietoa musiikkijuhlien sivuilla: http://www.mikkelinmusiikkijuhlat.fi/fi/etusivu. Korkeatasoisista muusikoista on kyse. Kullakin on opintoja myös Venäjän ulkopuolelta.

Tässä on konsertin ohjelma:

Johann Sebastian Bach (1685 – 1750), Toccata d-molli (harppu);

Claude Debussy (1862 – 1918), Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle L. 137 (Sonata for flute, viola and harp);

Maurice Ravel (1875 – 1937), Pavane kuolleen prinsessan muistolle (alttoviulu ja harppu)  (Pavane pour une infante defunte);

Bedrich Smetana (1824 – 1884), Osa Moldau sarjasta Isänmaani (harppu, sov. Hans Trncek) (Vltava from ”Ma vlast”);

Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893), Fantasia Jevgeni Onegin –oopperan teemoista (huilu ja harppu) (Fantasy on themes from ”Eugen Onegin”);

Astor Piazzolla (1921 – 1918), Osat Talvi ja Kesä sarjasta Buenos Airesin neljä vuodenaikaa (huilu, alttoviulu ja harppu) (Winter and Summer from ”Four seasons of Buenos Aires”).

Konsertin ehdoton hengetär oli nuori harpisti Sofia Kiprskaja. Hän oli mukana jokaisessa ohjelmanumerossa ja kahdessa yksin. Herkeän iloisesti hymyilevä, ujon oloinen vuonna 1991 syntynyt  kaunotar osoittautui rautaiseksi ammattilaiseksi. Hän oli pukeutunut kesäiseen valkoiseen varsin paljastavaan asuun, kauniisti ruskettuneesta selästä puuttui bikiniraja.  Hän näytti harppunsa ääressä kreikkalaiselta runottarelta. Ja sukunimikin lienee johdannainen ”Kyproksesta”. Olisin halunnut kuvata solistit loppukukituksen aikana, mutta suoraan sanoen se unohtui keskittyessäni niin innostuneena aplodeeraamaan.

Kamarimusiikkisalissa ennen konsertin alkua

Olin saanut hyvän paikan keskeltä salin etuosasta. Ennen konserttia vain yksinäinen harppu odotti käsittelijäänsä. Eipä ole ennen ollut tilaisuutta tarkastella soitinta niin läheltä. Kauniilta se näytti sulavan muotoisena, upeine koristeluineen. Siinä oli käytetty erivärisiä kieliä, ja panin merkille myös kolme pedaalia. Olipahan hieno mahdollisuus seurata, miten soittaja niitä käyttää. Kun solisti sitten istuutui raskaalta näyttävän soittimensa ääreen, painoi itseään vasten ja otti sen heti hallintaansa. Antiikin runottarena hän loihti musiikillisen sanomansa. Väliin se lipui herkkänä tunteena, välillä sykähteli rajuinakin purkauksina. Soitin keinui soittajan sylissä pyrkien täyttämään tämän tahdon niin aidosti kuin voi.  Sopuisan sulavuuden ohessa olin kuulevinani myös vastahankaisuutta, jolla tarkoitan vain raskaan soittimen luontaista voimaa. Solisti paneutui soittoonsa syvällä intensiteetillä ja musiikki asettui tukevasti uomaansa.

Huh, menipä tämä romanttiseksi, mutta antaa mennä. Harvoin pääsee noin läheltä harpistin työtä seuraamaan, ja kaiken lisäksi loistavassa akustiikassa.

Bachin Toccata D-molli on tietenkin hyvin tuttu urkusävellys, kirkossa kuullessani se on minulle syväluotaava henkinen kokemus.  Nyt se soi ns. maallisessa kontekstissa, jolloin siitä puuttui musiikin jumaluuteen ja hengellisyyteen kapuava ulottuvuus. En sitä toki kaivannutkaan. Harpulla esitettynäkin urkusävellys yllätti energisyydellään. Harpisti soitti kappaleen ulkoa ja oli kyllä sisäistänyt Bachinsa perusteellisesti. Mielestäni se oli aivan häkellyttävän hieno aloitus konsertille. Solistin ujon tyttömäisen olemuksen nähtyäni en odottanut hänestä nousevan sellaista tulkinnallista voimaa.

Kun kerran olin päässyt istumaan niin loistavalle paikalle, tein luonnollisesti havaintoja soittajasta. Sofia Kiprskajalla oli eräs mielestäni suloinen maneeri, jonka pelkään häneltä kokemuksen karttuessa katoavan. Ollessaan täysin soittoonsa keskittyneenä – kuin muissa maailmoissa - häneltä pilkahtelee joskus kielen kärki huulten välistä ulos. Minusta se on söpö ele, huomaamattomuudessaan kuin iloista vilkuttelua.  

Netistä löytämäni kuva. Pian pilkahtaa.

Toccata oli nuorelle soittajalle aika lailla energiaa ja voimaa vaativa kokonaisuus. Siltä alkoi aivan kappaleen lopussa tuntua, kun hyvässä akustiikassa olin kuulevinani solistin hengityksen raskauden. Ainakin jonkinlainen huokaus hengityksestä soiton hiljentyessä kuului. Siitä päättelen, että harppu taitaa olla soittajalleen myös fyysisesti hyvin raskas soitin, ei mitään iloista kielillä näpräilyä. Se vaatinee ainakin pitkissä soolo-osuuksissa hyvää kuntoa.

Seuraavaksi yleisön eteen astui koko trio. Vuorossa oli kolmiosainen Debussyn sonaatti. Alku oli hieman hapuilevaa, miltei nihkeää, mutta loppua kohden sävellyksestä avautui varsin mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Alttoviulu vei huomioni ja hieman utuiselta sen osuus alussa kuulosti. Toisessa osassa se otti kuitenkin enemmän tilaa haltuunsa ja soittaja pääsi hehkuttelemaan hienon instrumenttinsa monipuolisilla ominaisuuksilla. Loppua kohden trion yhteissointi vain tiivistyi ja yleisö sai taas aiheen raikuviin aplodeihin.

Alttoviulisti Juri Afonkin

Alttoviulu on upea soitin. Aivan liian harvoin sitä on mahdollista kuulla soolosoittimena. Sen soinnin perusväri on tummansävyinen. Nyt pienessä intiimissä tilassa siitä löytyi minullekin uudenlaista monipuolisuutta. Tuntui kuin, että Juri Afonkin olisi Debussyn sonaatin aikana alkanut lämmetä esitykseensä. Toki se saattoi olla sävellykseen sisältyvää musiikillista kehitystä. Alkoi ainakin vähitellen paljastua, että kyseessä on taitava ”violisti”, joka osaa tarvittaessa loihtia soittimestaan ties mitä hienouksia.

Soiton lomassa tein taas ”havaintojani”. Harpisti vilkuili välillä alttoviulistia, sen mitä nuotin luvultaan ehti. Kun katseet osuivat kohdakkain, hänen suupielensä taipuivat vienoon hymyyn ja silmissäkin olin näkevinäni tyytyväisyyden loistetta. Ainakin se kertoi läheisestä suhteesta myös henkilökohtaisella tasolla. Sittemmin kyllä huomasin, että yhtä läheinen suhde hänellä oli huilistiinkin. Eli kaiken kaikkiaan sopusointuinen trio oli kyseessä.

Kolmantena oli vuorossa alttoviulun ja harpun yhdessä soittama Ravelin Pavane. Ennen sen esittämistä huilisti Nikolai Mohov kertoi heidän omistavan kappaleensa jollekulle. Nimi meni minulta kuitenkin ohitse. Kyseessä on hyvin kaunis kappale. Kauniilta se soi nytkin, mutta nyt se jäi etäiseksi.

Sitten oli vuorossa Smetanan Moldau harppusoolona. Esitys oli upea ja sen huomasi koko sali, koska Sofia Kiprskaja taputettiin peräti kolme kertaa uudelleen yleisön eteen. Hän soitti kappaleen ilman nuotteja ja kyllä hän osoittikin sisäistäneensä sovituksen täydellisesti. Ohjelman solistiesittelyssä kerrotaan, että hän on osallistunut Prahan konservatoriossa tunnetun harpputaiteilijan Jana Bouškovan mestarikurssille. Ehkä taiturimainen esitys on sitä perua. Kyseessähän on varsin kansallisromanttista tunteikkuutta huokuva sävellys. Ja kyllä Kiprskajalta tunteen paloa siihen löytyikin. Olin eräässä huipennuksessa lähes kuulevani Ah! –huudahduksen, mikä tietysti olisi sopinutkin antiikin runottarelle.

Onegin-teemaa käsittelevä Tšaikovski-sävellys oli myös makoisa tunnepala. Se soi varsin tasapainoiselta. Nikolai Mohov sai huilunsa soimaan varsin kauniisti ja vakaasti. Minä annoin vain mieleni uinua Oneginin maailmassa keskittymättä mihinkään ylimääräiseen tarkkailuun. Käsittääkseni fantasia perustui pelkkään Lenskin aariaan.

 

Nikolai Mohov, huilisti ja tilaisuuden juontaja

Luulin jo, että Moldau on päivän huipennus, mutta kyllä Piazzolla lopulta räjäytti pankin. Soittajat olivat sisäistäneet hänen musiikkinsa rytmin. Varsinkin alttoviulisti teki vaikutuksen. Musiikki taisi lumota yleisön ihan totaalisesti. Huipputason solistit saivat esittää taituruuttaan, yhteissointikin toimi loistavasti. Lopuksi kukituksen jälkeen kuultiin ylimääräisenä vielä yksi kappale Piazzollalta. Siinä trio soitti mielestäni entistä vapautuneemmin. Musiikki todellakin svengasi hienosti Piazzollan omaperäisiä tangorytmejä mukaillen. Harpistikin pääsi (alttoviulistin ohella) näyttämään rumpalin taitojaan. 

Olen yllä olevassani jättänyt ehkä huilisti Nikolai Mohovin turhan vähälle huomiolle. Yhtenä syynä siihen on se, että en ole erityinen huilumusiikin ystävä. En halua kuitenkaan millään lailla väheksyä huilistin osuutta.

Näkymä sateisesta Mikkelistä tiistaina 07.07.2015

….

Loppuun laitan vielä kolme linkkiä, joiden kautta voi tutustua harpisti Sofia Kiprskajan soitantaan. En ole niitä itse vielä käynyt läpi, joten en mene takuuseen äänityksen laadusta. Ensivaikutelma on kuitenkin hyvä.

https://www.youtube.com/watch?v=jzR2429G7cY

-          J.S.Bachin Toccata D-molli

https://www.youtube.com/watch?v=_xn3uAHZHcc

-          kokonainen Sofia Kiprskajan konsertti, jossa vierailijoina kuullaan myös mm. alttoviulisti Juri Afonkinia ja huilisti Nikolai Mohovia.

 https://www.youtube.com/watch?v=wpQdIiGHCZE.

Tutustuinpa Rondoon

Rondo Classic on klassiseen musiikkiin keskittynyt musiikkilehti. Tutustuin siihen, kun otin eilen Mikkelin musiikkitalosta mukaani oven luona tarjolla olleen esittelylehden. Jo pääkirjoitus riitti. Oli se sen laatuista sontaa nimittelyineen, että lähes laitoin lehden jo heti roskakoriin. Vilkaisin kuitenkin vielä sisällysluetteloa. Ja kas, olihan siellä kuitenkin vielä peitelty kannanotto Mikkelin perinteisiä musiikkipäiviä kohtaan. Maestro Valeri Gergijeviä oltiin vaatimassa boikottiin. Aivan kuin lehden päätoimittaja Kuusisaari olisi itse toimituttanut paikalle ilmaisia näytekappaleita pyrkien näin vaivihkaa provosoimaan tapahtumaa. Taide boikottiin, sehän sopii kulttuurilehden sanomaksi. Historiastakin löytyy siihen ihan tarpeeksi mallikkaita esimerkkejä. Minä jätän sen lehden ja sen levittämät oksennukset omaan liemeensä, ettei tahri minun silmissäni lehden järkeviäkin avustajia.

Kävin vilkaisemassa lehden verkkosivua. Siellä päätoimittaja pahoittelee pääkirjoitustaan. Mutta virhe on tehty, ei siitä tuollaisella eroon pääse.

16-vuotias tappaa luokkatoverinsa. Ekaterina Bondarenkon näytelmän taustalla tositapaus.

I.                    Johdanto

Käsittelen tässä viime viikolla Pietarissa katsomaani näytelmää, jonka suomennan hieman vapaasti Kumu. Alkukielinen nimi Шум (šum) merkitsee melua. Näytelmää esitetään maineikkaan Aleksandrinski-teatterin uudella näyttämöllä, joka sijaitsee keskustassa Fontanka-kanavan varrella vasta valmistuneessa komeassa rakennuksessa. Näytelmä on nykyteatteria aidoimmillaan: se käsittelee ajankohtaista asiaa, etsii rohkeasti uutta ilmaisua ja vieroksuu perinteistä melodraamaa. 

Näytelmä pohjautuu tositapahtumaan: koulupojan murhaan, jossa motiivina on mitättömästä pikkuseikasta tulvinut riita. Aiheen luulisi koskettavan täällä meidänkin puolella maailmaa.

Ekaterina Bondarenko - näytelmän kirjoittaja

Kumu-näytelmän on kirjoittanut Uuden näyttämön päädramaturgi  Ekaterina Bondarenko ja ohjannut Mihail Patlasov.  Taustalla draamassa on vuonna 2008 Ural-vuoriston eteläpäässä sijaitsevassa Verhnyj Ufalein pikkukaupungissa sattunut tapaus. Koulupoika murhasi katkaistulla haulikolla luokkatoverinsa, kun tämä oli tehnyt hänelle kesken oppitunnin pientä pilaa ja tahrinut kynästä vuotaneella musteella hänen nenänsä.  

Tapahtumapaikkana oleva Verhnyj Ufalei on 37 000 asukkaan kaupunki. Se kuuluu Tšeljabinskin hallintoalueeseen, joka sijaitsee Kaspianmerestä koilliseen Kazakstanin pohjoispuolella. Karttaan ja alueeseen tarkemmin voi tutustua täällä: https://en.wikipedia.org/wiki/Verkhny_Ufaley, https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eljabinskin_alue.

Näytelmän päähenkilöä ja murhan tekijää kutsun Vanjaksi, koska se on myös näytelmän roolihahmon nimi. Vanja oli muista eristäytyvä tietokonepelien maailmaan uppoutunut yksinäinen poika. Hän ei viihtynyt koulussa, mutta tutki monenlaisia asioita itsekseen. Häntä pidettiin älykkäänä. Hän oli pienempänä ollut erityislahjakkuus, joista venäjän kielessä käytetään saksalaisperäistä sanaa wunderkind (ihmelapsi). Hän oli vastikään tullut kouluun. Vanhemmat olivat eronneet ja hän asui välillä äitinsä luona muualla, mutta palasi nyt hieman ennen tätä tapahtumaa isänsä luokse vanhaan kotikaupunkiinsa.

Tämä Pietarin näytelmäversion on ohjannut Mihail Patlasov. Kyseessä on lahjakas ohjaaja, joka on ehtinyt jo hankkia itselleen mainetta. Hänelle on myönnetty korkein kansallinen teatteripalkinto Zolotaja maska vuonna 2013 näytelmästä Антитела (Antitela), jota on esitetty Baltijski dom -teatterissa.

Näytelmän ohjaaja Mihail Patlasov kädessään merkittävä teatteripalkinto "Kultainen naamio"

Näytelmän ensimmäinen versio valmistui jo vuonna 2010 ja sitä esitti Moskovassa dokumenttipohjaiseen ilmaisuun erikoistunut teatteri nimeltä TEATR.DOC. Tämä Pietarin versio on kokenut perusteellisen muodonmuutoksen, josta olennaisimpana on monimuotoinen media- ja ääniefektien käyttö (3D-tehosteet). Näyttämöstä on tehty kuutionmuotoinen tietokonepelin tapahtumakenttä. Videokuvaa projisoidaan näyttämölle viidellä eri tasolla. Katsojalle luodaan vaikutelma, että näyttelijät ovat aivan kuin tietokonepelin sisässä. Lisäksi käytetään hyvin harvinaista binauraalista äänitehostetta, joka on toistaiseksi omaksuttu vain elokuvatuotannossa. Siinä on kyse jonkinlaisesta kolmiulotteisesta äänestä, joka tekee aistivaikutelman todemmaksi. Tajuan itse kehnosti näistä teknisistä uutuuksista. Googlaamalla löytyy riittävästi lisätietoa.

Kuva näyttämöstä

Näytelmää seuratessani kokonaisvaikutelma tuntui jopa häkellyttävän voimakkaalta. Katsojalle tosiaan tuli tunne, että nuo oikeat elävät ja hengittävät, todellisia ihmisiä esittävät näyttelijät olivat osana päähenkilön pelimaailmaa. Toistaiseksi tämä on minulle aidoin ja paras yritys kuvata tietokonepelien valtaan joutuneen teinin psyykettä, persoonaa sekä toiminta- ja ajattelutapaa.

Patlasov valmistautui tehtäväänsä varsin perusteellisesti. Hän kävi itse tuossa pikkukaupungissa, jossa tuo verityö tapahtui. Hän haastatteli silminnäkijöitä ja todistajia ja tutustui perusteellisesti tapahtumapaikkoihin. Hän kertoo valmistautumisesta seuraavaa:

”Matkustin murhapaikalle, kiinnitin päähäni GoPro-kameran ja juoksin saman 200 metrin matkan, jonka tuo uhriksi joutunut koulupoika juoksi. Se oli vaikuttava kokemus. Kaveri kuoli, mutta minä juoksen kamera päässä ja valmistan näytelmää. Kun hän juoksi, hän ei enää kuullut mitään. Pelkästä laukauksen voimasta hänen kaulansa vaurioitui.  Ja lisäksi aseen kahdesta piipusta lähteneistä osumista hänen korvansa lukkiutuivat. Voimien ehdyttyä hän kaatui ja makasi kasvot maahan päin siihen asti kun hänen äitinsä käänsi hänet. Oletteko koskaan kuulleet metsästysaseen laukausta?  Siitä paukkeesta ihminen joksikin aikaa kuuroutuu, hänen päässään soi, hän ei kuule mitään, on vain tuo kaiken täyttämä kumu. Haluaisin, että katsojassa syntyisi vastaavanlainen olotila – kuin kumu laukauksen jälkeen.”

Varsinaisessa esityksessä roolihenkilöinä ovat mm. Vanjan isä, isoäiti ja sisko. Vanjan äitikin on, mutta yllättävässä yhteydessä, siitä kerron hieman edempänä. Uhrin äiti on hyvin keskeinen henkilö. Lisäksi siellä on opettaja, oikeuden jäseniä ja eräs samaa luokkaa käynyt tyttö. Oikeus ei tuomitse Vanjaa vankilaan, vaan hänet määrätään mielisairaalaan hoitoon. Siellä hän käyttäytyy mallikkaasti ja pääsee aikanaan vapauteen, ei kuitenkaan vielä näytelmässä. Tapahtumat etenevät hyvin hektisesti. Kerronta on tiivistä. Roolihenkilöt välittävät monologeissaan oman näkemyksensä asiaan.  

…

Kirjoitin illalla esityksen jälkeen hotellihuoneessani muistiin ensituntemuksiani ja ajatuksiani. Seuraava luku perustuu lähinnä niihin. Se avatkoon esityksen sisältöä. Lukijan kannalta ongelma on se, että ajatukseni eivät tulleet missään loogisessa järjestyksessä. Etenen hieman hyppelehtien. Jonkinlainen kokonaiskuva tuosta puolentoista tunnin esityksestä kuitenkin muodostunee. Olen samaa mieltä kuin eräs nuori mies blogissaan: esityksestä on vaikea kertoa, se pitää itse kokea. Täytyy lisätä, että olen myöhemmin tekstiä kommentoinut ja tehnyt lisäyksiä. Jokunen tulkinta saattaa viedä pohdintaa väärään suuntaan, mutta ymmärrän näytelmän päätehtäväksi saada ihmiset ajattelemaan asioita eri näkökulmista.

Tunnustan, että vasta nyt näytelmää kypsyteltyäni alan sitä arvostaa. Ensi reaktio oli pieni pettymys, vaikken toki harmitellut sitä, että ylipäänsä menin sitä katsomaan. Iltaohjelmaa suunnitellessani oli ilman muuta selvää, että näytelmä on nähtävä. Minua onnisti, että sain samana päivänä esitykseen vielä lipun.  Eikä vaihtoehtoja paljon ollut. Olen melodramaattisia huokailuja nähnyt elämäni aikana jo niin paljon, että oli pitkästä aikaa tarve nähdä jotain poikkeavaa. Tosin viime hetkeen mietin, menenkö katsomaan Daniil Harmsin teoksiin perustuvaa monospektaakkelia.

Näytelmän käsittelyn jälkeen vilkaisen vielä tapauksen taustoja. Alkoi nimittäin kiinnostaa, mitä todella tapahtui. Syyskuussa 2008 tuo ampumatapaus sai pikkukaupungin elämän sekaisin. Onneksi netistä löytyy vielä tapausta tuoreeltaan käsitteleviä uutisia ja kommentteja. Selvitän tapauksen kulkua niiden pohjalta.

Vuonna 2013 valmistunut Pietarin Aleksandrinski-teatterin uusi näyttämö

II.                  Näytelmää katsomassa

Näytelmä jätti minut hämilleen. Eikä vain minua, vaan muutkin katsojat, sen mitä ohikulkevien kommenteista olin kuulevinani. Pikkupettymyksestä huolimatta se kuitenkin kannatti nähdä. Todella hyvin oli yhdistetty tietokonepelien maailma, 16-vuotiaan teinipojan tajunta sekä hänen suhteensa ja asenteensa muihin ihmisiin. Pojan todellisuuteen ja ihmissuhteisiin ovat sekoittuneet tietokonepelien fiktiiviset taistelukentät.

Traagiselta tuntuu eräitä näytelmän henkilöiden suhtautuminen Vanjaan. Hän oli lahjakas kaveri, jota pidettiin eräänlaisena nerokkaana ihmelapsena. Hän oli kuitenkin suorittanut murhan. Yhtä kaikki häntä aletaan näytelmän kuluessa puolustella. Hän on joutunut mielisairaalaan ja on niin ollen kuin tuomittu luonnottomaan elämään. Jopa fiksuilta tuntuvat henkilöt alkavat nähdä hänen tekonsa oikeutetuksi, ja he osaavat sen myös perustella tosin yrittämättä kuitenkaan vaikuttaa muiden mielipiteeseen. He pelkästään toteavat oman kantansa.

Esityksessä oli monta tasoa yhtä aikaa näyttämöllä: tietokonepeli, ihmiset ja murhaaja Vanjan tajunta. Lisäksi voi todeta, että siellä vastapainona liikkui myös murhatun pojan äiti. Hänen tajuntansa tukahdutettuine tuntoineen vaelsi kuin kiusallinen haamu.

Sitten oli myös eräs mielenkiintoinen näkemys. Siellä yleisö kohtasi murhaajan äidin rooliin valitun näyttelijän. Hän kertoi, että murhaajan äiti vaikeni tapauksesta eikä halunnut puhua siitä. Sittemmin hänkin ”kieltäytyi” äidin roolista. Vanjan äiti ei siis näytelmässä esiintynyt, oli vain näyttelijä, jonka piti esittää Vanjan äitiä.  Tässä roolissaan hän kertoi tuosta äidin ja pojan suhteesta, minkä voi. Se jäi yhteen puheenvuoroon, joka oli yllättävä ulostulo, muista tapahtumista irrallinen, mutta mielestäni kuitenkin koko näytelmän keskeisimpiä kohtauksia.

Hektistä oli välillä eteneminen. Jalkaa polkaisemalla Vanja saa tilanteet pysähtymään ja ihmiset katoamaan. Valot sammuvat, ja kun ne sitten taas syttyvät, edellistä puhujaa ei ole missään, ollaan uudessa tilanteessa. Tilanteet etenevät kuin tietokonepeleissä, tulevat ja menevät, uusia syntyy ja vanhoja ei enää ole olemassa. Muisti tuntuu kadonneen. Katsojakin saa olla tarkkana.

Tuon yhden esimerkin. Näytelmässä on Vanjan luokkakaveri - tyttö, joka tunsi sympatiaa eristäytynyttä uutta luokkakaveria kohtaan. Hän lähestyy poikaa, riisuutuu, aletaan halata, mennään seksiin. Ollaan näytelmän ainoassa intiimissä kohtauksessa. Kesken syttyvän intohimon Vanja lopettaa, panee tilanteen poikki omalla tutulla tavallaan. Valot sammuvat. Niiden uudestaan syttyessä ei tyttöä enää näy missään. Ollaan aivan uudessa tilanteessa.

…

Näytelmän loppu tulee sitten yllättäen. Eivät sitä katsojatkaan tajua. Se haluttiin jättää kesken. Kumuun tulee hiljaisuus, videoefektit eivät enää vaihdu.

Ennen tuota hiljaisuutta pojan isä, jo vanha mies, kepin kanssa kävelevä jalkavammainen, toteaa, että poika oli ollut mielisairaalassa jo kuusi vuotta, kahden vuoden kuluttua hän pääsee kotiin ja on silloin 24-vuotias. Jos tuon siirtää todellisuuteen, niin ensi vuonna (2016) poika on jälleen vapaa.

Liian vanhan oloinen mies on pantu isän rooliin. Kyseessä on joka tapauksessa kokenut näyttelijä Viktor Smirnov, joka on saanut näyttelijän urastaan Venäjän kansantaiteilijan arvonimen. Hän toteuttaa roolinsa tasapainoisen rauhallisesti. Hieman edempänä kerron oikean isän toimista, ne eivät oikein tahdo istua samaan hahmoon.

Viktor Smirnov isän roolissa

Isä voivottelee, ettei poika ole vielä elämässään pystynyt luomaan kestäviä ihmissuhteita. Hän toivoo, että vapauduttuaan hän voi aloittaa uuden elämän, jolloin hänellä on aikaa luoda elämässään jotain pysyvämpää. Poika on sairaalassa ilmiselvästi piristynyt; hänen tervehtyminen ja optimismi ovat valaneet isäänkin toivoa.

Muistan yhden kohtauksen isän kanssa, jossa Vanja aivan kuin havahtuu. Isä kertoo, että jalkavaivansa vuoksi pystyy vain satunnaisiin töihin. Hän kertoo kalastuksestaan. Hän toteaa, että on ruvennut kasvattamaan Vanjan sänkynurkkauksessa matoja. Aivothan madoista mieleen tulevat. Minä aistin Vanjan sisäisen pettymyksen. Madot ovat vallanneet hänen paikkansa. Isältä pääsee tahtomattaan ikävä mutta niin välttämätön totuus: pojalla ei ole enää paluuta vanhaan, on luotava oma elämä.

…

Löysin ihan hauskan blogitekstin. 23-vuotias Aleksei (http://magiclex.livejournal.com/45443.html) kertoo illasta, kun hän meni katsomaan tyttöystävänsä kanssa tuota näytelmää. Tyttöystävä opiskelee teatterialalla, katsoo kaikki uutuudet ja kyllä hänenkin täytyy jotain katsoa, kun ei ollut käynyt kahteen vuoteen teatterissa. Kaiken lisäksi se on lähes velvollisuus, kun kerran hän ”asuu maan kulttuuripääkaupungissa”. Kyseessä on hyvin raikkaasti kirjoitettu juttu yhdestä teatteri-illasta. Hän vaikuttui esityksestä ja monet seikat tehosivat häneen. 3D-tehosteita hän odotti kovasti eikä jutun mukaan pettynyt. Hänen mielestään tapahtumista ei voi sanoin kertoa, se täytyy itse nähdä. Hän olisi odottanut, että näyttelijät olisivat tulleet lopussa vielä yleisön eteen. Nyt he vain hävisivät. Aleksei kiinnittää myös huomiota samaan, mihin minäkin. Nimittäin ennen pitkää kaikki rupeavat puolustelemaan Vanjaa. Hän muistaa näytelmästä kohdan, jossa kerrotaan amerikkalaisesta poliisista, joka tappaa mustan miehen mutta siltä oikeus päätyy vapauttavaan tuomioon.

Minulle tuo amerikkalaisen poliisin tapaus ei jäänyt mieleen, mutta sen kyllä aloin esityksen edetessä huomata, että vaikka Vanja oli murhannut koulukaverinsa, hänet nähtiin uhriksi. Voisi tietysti löytää yhteyksiä ihmisten käytökseen laajemminkin. Sinä aikana kun olin Pietarissa, Suomessa julkaistiin uutinen somalialaisista nuorukaisista, jotka Tapanilan asemalla olivat raiskanneet samanikäisen tytön ja saivat lopulta ehdollisen vankeusrangaistuksen. Todellakin ei vain ihmiset vaan myös instituutiot alkavat suojella rikollisia pitäen heitä uhreina. Ja tuttuahan on, että kaikenlaiset murhamiehet saavat vankilaan naisilta huomattavan paljon rakkauskirjeitä, jotka haluavat miehen kanssa joko naimisiin tai pyrkivät muuten vain auttamaan tätä. Tämä ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä olennaista. Jos psyykettä tarkastelee, niin ehkä verrata pitäisi kouluampujiin ja kauppakeskuksen pommin räjäyttelijään.

Kun nyt myöhemmin tutustuin netissä todelliseen Verhnyj Ufaleissa syyskuussa 2008 sattuneeseen Vanjan tapaukseen, niin kyllä siellä keskustelupalstoilla vaadittiin murhaajalle ankarinta mahdollista rangaistusta aivan niin kuin Tapanilan raiskaajillekin on vaadittu. Se on anonyymien vihan purkausta. Näytelmässä on toinen tilanne: Vanjan tuntevissa herää syyllistä kohtaan myötätunto.

Rikoksen kärsinyt osapuoli – murhatun pojan äiti – unohdetaan ja olin aistivinani, että ainakin äidin itsensä mielestä lähes syyllistetään. Äiti yrittää saada oikeusistuimen kautta korvauksia aiheutuneista menoista, joista hautajaismenot olivat suurimpana. Oikeus torjuu uhrin äidin pyynnön. Myös tosi-tv-ohjelma (Пусть говорят ”Pust govorjat” – valtakunnallisesti suosittu viihdeohjelma) pyytää äitiä ohjelmaansa. Äiti toivoo saavansa siellä ymmärrystä. Hän kokee sen lähinnä nöyryytyksenä. Äidin elämä oli tuhoutunut pojan kuoleman johdosta. Myöhemminkin se vaikuttaa ihmissuhteisiin ja hän kokee joutuneensa syrjityksi.

…

Olin siis näytelmän lopun hetkellä hämillään ja osittain pettynyt. Itse asiassa ennen näytelmää mietin, mitenhän tuollainen näytelmä lopetetaan. Ajattelin, että melodramaattinen loppuhuipennus voisi lytätä sen, viedä siltä tehon. Olin oikeilla jäljillä. Näytelmän tekijätkin olivat tuon oivaltaneet. Näytelmä vain loppui. Valot sammuivat, äänet kaikkosivat. Näyttämö tyhjeni. Näyttelijöitä ei ollut missään. He olivat kadonneet kuin heitä ei olisi ollutkaan. Suuri osa yleisöä jäi vielä istumaan paikoilleen odottaen sen jatkumista.  He siis uskoivat, että oli väliaika. Sitten kaikki pikkuhiljaa lähtivät pois. Hienoa, että heille suotiin mahdollisuus vaihtaa paikan päällä tuoreita ajatuksia näytelmästä ja sen toteutuksesta. Minä jäin tarkkailemaan tilannetta, kun en ollut ihan varma loppumisesta.

Paljon huomiota sai lopussa näytelmän päähenkilön Vanjan piirros, jonka äiti (eli näyttelijä, jonka piti esittää äitiä) jättää näyttämön eteen ja pyytää yleisöä tutustumaan siihen. Äiti (oikea äiti) oli joskus löytänyt piirustuksen ja ihmetteli poikansa mielikuvitusta ja yliluonnollisia kykyjä. Siinä oli outo hahmo, jossa oli jotain ihmisestä ja jotain eläimistä. Siinä oli tekijän nimi (jota en painanut mieleen) ja ikä: 14 v. Ei kai se oikeasti Vanjan tekemä ollut, vaikken enää sitä täysin sulje pois. Monet nuoret ottivat siitä valokuvia, tutkivat sitä tarkoin ja vaihtoivat ajatuksiaan. Heille siis siitä jotakin avautui. Minulle ei avautunut mitään. En kuullut, mitä he keskustelivat. Olikohan kyseessä jonkinlaista ”mustetahratestin” tapaista analyysia?

…

Näytelmän johdantoteksti lupasi enemmän. Ohjaaja oli juossut kamera päässä uhrin kuoleman polkua kuuroutunut tajunta kumun hakkaavista lyönneistä sekaisin. Sitä videokuvaa ei esityksessä näkynyt. Eikä johdantotekstistä aistimani kuoleman kumu tullut minulle esityksessä kovin konkreettisesti vastaan. Kuvaannollisesti se ääniefekteissä ja kohisevassa ”lumisadesumussa” kyllä eli. Binauraaliset äänitehosteet, 3D ja niiden teho jäivät minulle salaisuudeksi. En tiedostanut sellaista tajuntaan syvästi vaikuttavaa kokemusta. Se ei kuitenkaan merkitse, ettei sellaista olisi ollut.

Mitä minulle jäi esityksestä päällimmäisenä mieleen? Mieleeni jäi hirveä melu ja kumu. Näyttelijät käyttivät mikrofoneja ja huusivat niihin niin, että korviani lähes särki.  Kaiuttimet olivat liian kovalla, mutta luulen, että se on ollut tekijöille tietoinen ratkaisu. Minä siitä kuitenkin ainakin vaivauduin.

Kun ensipettymys oli mennyt ohitse ja kävelin teatterista poispäin kohti Nevski prospektia, näytelmästä alkoi valjeta myös myönteisiä puolia. Kaikesta huolimatta esitys pani ajattelemaan, mihin lapsemme on kasvatettu, miten heitä pitäisi kasvattaa.

Vanjan sisar on aika kovasanainen. Hänellä on kaksi lasta ja hän valvoo heitä paljon. Esityksestä tulee esiin kanta, että lapsia pitäisi kuunnella, heidät tarpeita ottaa huomioon. Toisaalta sisko haluaa valvoa lastensa elämyksiä. Epätietoisuus jää ilmaan, mikä on ihan hyvä asia.  Saamme näitä asioita pohtia itse omissa ympyröissämme.

Vanjan sisar näyttämöllä (O. Belinskja)

”Rakkaus ei merkitse sietämistä.” Tämä lausahdus jäi näytelmästä mieleen. Sen voisi kääntää myös ”kestämiseksi”. Se oli minusta puhutteleva näkemys. Tulee mieleen pari venäjän ilmausta: ”Я его терпеть не могу” (”En voi sietää häntä”), ”Я больше не могу” (”En kestä enää”, ”kärsivällisyyteni on lopussa”). Aikuinen ihminen pyrkii sietämään nuorta ja peittämään oman kyllästymisensä. Sitten tulee hetkiä, jolloin noustaan kipurajan yli. Näin kai vanhemmat liian usein ajattelevat. Näytelmä on huuto rakkauden puolesta, se huutaa syvempää lähestymistä nuorten maailmaa, heidän ajatuksiaan ja ongelmiaan kohtaan. Nyt näytelmän yleisö koostui suurimmaksi osaksi nuorista ihmisistä. Ehkä saliin olisi pitänyt haalia enemmän teini-ikäisten vanhempia.

Sietäminen merkitsisi englanniksi ”tolerate”, joka on käännetty ’suvaitsevaisuudeksi’. Jos joku ajattelee, että nuoria pitäisi suvaita, ollaan samassa pisteessä kuin sietämisen suhteen, raja voi tulla vastaan. Rakkaus ei merkitse suvaitsemista, vaan syvempää: osallistumista ja mukana oloa.

Näytelmässä arvostellaan venäläisen (ja myös vanhan neuvostoyhteiskunnan) arvoja. Tässä niillä tarkoitetaan militarismia ja sotahulluutta. Nuorten tajuntaan syötetään jo pienenä sodan ylistystä ja sotilaallista kasvatusta. Lapset oppivat ”vihaamaan fasisteja”. Tällaista ajatusmallia Vanjan isoäiti voivottelee. Tuo kyllä jää näytelmässä aseettomaksi ”voivotteluksi”. Yhteiskunnan pinta ilmiöihin ei mennä. Sen sijaan näytelmä kyllä pureutuu ihmisen tajunnan maailmaan. Hyvä, että siinä on onnistuttu.

…

Esityksen jälkeen oma kommenttini oli jotenkin tähän tapaan: ”Esityksellä oli vähän annettavaa, parasta siinä oli tekninen toteutus, siihen paneutuminen ja sen teho.” Tarkoitan, että näytelmässä pystyttiin menemään ihmisen tajuntaan. Kun sitten aloin näytelmää punnita tarkemmin, niin huomaan sen antaneen paljon enemmän. Ja uskon sen jääneen myös katsojien tajuntaan.

Tuosta ”tajuntaan menemisestä” voisin tuoda esimerkin. Mitä tekee nuori, kun päähän tulee tietokonepelin kysymys: ”tuhotaanko kohde? Valitse kyllä tai ei!” Vanjan maailmassa kaikki seuraa tuota mallia, myös ihmissuhteet. Hänellä ei ole syvällisiä ihmissuhteita, ei aitoja tunnesiteitä. Tai ehkä saattaa niitä jossain alitajunnassa olla.

Isoäiti (M.Roslova)

Sitten näytelmässä on Vanjaa vastassa motkottava isoäiti, joka yrittää panna pojan maailmaan rajoja. Vanjan ensireaktio on kuin tietokonepelissä: tuhottava se on! Viime hetkellä poika kuitenkin havahtuu ja pystyy palaamaan oikeaan todellisuuteen. Kuristukseen ohjautuvat kädet taipuvatkin lopulta viime hetkellä halaukseen. Tässä tapauksessa poika pystyy tekemään eron todellisuuden ja fiktion välillä. Omat jälkensä tuo tietokoneiden fantasiamaailma on kuitenkin jättänyt. Paljosta ei jää katastrofi kiinni.

Hyvä, että tällaisia kokeiluja tehdään. On jotain vaihtoehtoista teatterielämystä. Luulen, että Pietarin kokoisessa kaupungissa samaan aikaan esitettiin kymmenittäin melodraamoja, joissa loppuhuipennuksen jälkeen aplodien mukana katoavat mielestä tyhjyyttään huokuvat tosielämälle vieraat teatraaliset tunteet.

Aleksandrinski-teatterin uudelta näyttämöltä voi vastedeskin odottaa kiinnostavia esityksiä

III.                Tapauksen käsittelyä vuonna 2008

Nyt myöhemmin halusin käyttää verkkoa hyväkseni ja tutkia, mitä tuolloin vuonna 2008 paikallinen media kirjoitti tapauksesta. Googlasin hakusanoja ja löytyihän sieltä mielenkiintoisia uutisia, kirjoituksia ja kommentteja. Oli myös vähemmän kiinnostavaa. Joku lehti oli yrittänyt suojata tapauksen yksityisyyttä muuttamalla poikien nimet, mutta ei se auttanut, sillä toinen sivusto kertoi kyllä kaiken aivan pikkutarkasti hienotunteisuudesta välittämättä. Kuviakin pojista löytyy, en niitä kuitenkaan tähän halua kopioida. Tässä tulee vielä katsaus samaan tapaukseen. Verhnyj Ufalein kaupungista löytyy kyllä netistä tietoa, mm. juttuni alussa on linkki englanninkieliseen juttuun wikipediassa.

…

Muistoseppele oikealla murhapaikalla

Kun ruumis löydettiin, rinnassa oli osuma ja kaulassa kymmenen sentin haava. Todistajien kertoman mukaan pojat olivat edellisenä päivänä riidelleet, mikä johti tappouhkaukseen. Epäillyn tuttavat ja sukulaiset eivät tienneet, mihin uhri oli kadonnut.

Hieman myöhemmin samassa lehdessä oli uutinen, jonka mukaan epäilty ilmoittautui itse poliisille ja tunnusti ampuneensa luokkatoverinsa metsästysaseella, jonka hän oli varastanut aiemmin läheisestä kylästä. Erään toisen jutun mukaan hän oli löytänyt sen metsästä.

Pojat kävivät kymmenettä luokkaa. Vanja oli luokassa uusi, lukukautta oli käyty vasta vajaat pari viikkoa, häntä ei siis luokassa tunnettu.  Hänellä oli kuitenkin eräänlainen ihmelapsen maine. Se osaltaan vaikutti siihen, miten muut suhtautuivat uuteen, vetäytyvään luokkatoveriinsa.

Pojat istuivat vierekkäin. Maailmankulttuurin (kulttuurihistorian?) oppitunnilla toisella alkoi mustekynä vuotaa, hän pyyhki musteen paperiin ja halusi tehdä vierustoverilleen pientä pilaa aikoen tahria paperilla hänen nenänsä. Vanja varotti: ”Uskallappas vain, niin tapan sinut!” Poikaa tuo kielto ei pysäyttänyt, hän toteutti aikomuksensa. Tytöt taustalla leikkimielisesti hihittelivät. Vanja muuttui kasvoiltaan tuskanpunaiseksi ja häipyi luokasta kesken oppitunnin.

Seuraavan päivän aamuna Vanja koputti luokkatoverinsa kodin ovelle ja pyysi tätä ulos selvittämään välejä. Sitä ennen Vanja oli hakenut varastamansa aseen salaisesta piilostaan ja sahannut sen piipun pois. He menivät tyhjillään olevalle alueelle. Vanja ojensi kiusaajalleen majoneesipurkin, jossa oli keltaista maalia. Hän kehotti kiusaajaansa sotkemaan sillä itsensä tai hän ampuu. Samassa hän suuntasi haulikon luokkatoveriaan päin. Tämä ei ottanut kehotusta todesta vaan käski Vanjaa painumaan hiiteen. Vanja vastasi: ”Jos on sinulle samantekevää, niin minulle se on sitä enemmän.” Hän ampui heti. Haulit osuivat rintaan ja keuhkoihin, mutta pojalla oli vielä voimia sen verran, että hän lähti juoksemaan kotiin. Hän juoksi noin sata metriä, kaatui ja alkoi kuolemankorinansa. Sitä kesti muutaman minuutin.

Poika katosi. Hänet ilmoitettiin etsintäkuulutetuksi. Kun isä kuuli tapahtuneesta, kerrotaan, että tämä aikoi tappaa poikansa omin käsin. Poika piileskeli metsässä neljä päivää, saapui sen jälkeen kotiinsa. Isä vei hänet suoraan päätä miliisille. Ovensuussa Vanja kertoi, että haluaa tunnustaa tekonsa. Hänelle ojennettiin paperi. Poika kirjoitti itse tunnustuksensa, joka oli niin selväjärkisesti luotu, että se löi kaikki ällikällä. Tekstiä olisi voinut luulla ammattijuristin kirjoittamaksi. Motiiviksi Vanja ilmoitti koston.

Isä kertoo:

”Vaimoni ajatteli, että poikamme on nero ja laittoi hänet suoraan kolmannelle luokalle. Se tuhosi hänen elämänsä. Kuvitelkaa itse kuusivuotiasta tekemässä laskutehtäviä kolminumeroisilla luvuilla kahdeksanvuotiaiden katsellessa hölmöinä ympärillä! Eivät lapset pidä niistä, jotka erottuvat joukosta. Siksi häntä kiusattiin koulussa jatkuvasti. Kaiken lisäksi äiti oli alkanut tuntea vetoa uskontoihin. Aluksi hän meni Jehovan todistajiin, siirtyi sitten helluntailaisiin. Poika kasvoi ankarassa kurissa. Äidille oli tärkeää, että hän ei juonut, ei polttanut eikä käynyt tytöissä. Sen sijaan se, mitä päässä tapahtui ja miten hän kehittyy, ei häntä kiinnostanut. Yhtä kaikki, poika istuskeli tuntikausia pelihallissa tietokoneen kimpussa ampumassa vihollisia.”

Vanjan elämä jakautui kahtia viisivuotiaana, kun vanhemmat erosivat. Hän muutti äitinsä kanssa muualle, isä jäi Verhnyj Ufaleihin. Muutaman kerran poika karkasi ankaran äitinsä luota. Isä kuitenkin matkatyöläisenä asusteli väliin eri paikkakunnilla. Siksi Vanja joutui vaihtamaan usein koulua, ja aina luokkatoverit olivat uusia eikä kaverisuhteet päässeet kehittymään. Sitten poika muutti jälleen äitinsä luokse. Hän oli laiha, huomaamaton eikä mitenkään urheilullinen, kaikkialla hänet koettiin vieraaksi. Huolimatta lahjoistaan ja kyvyistään, opiskelu ja koululäksyt jäivät vähitellen kokonaan, hän jäi jopa luokalle. Edellisenä vuonna poika lähti oma-aloitteisesti Tšeljabinskiin, jossa hän hakeutui  paikallisen ”Punaisten nuorten etujoukon” soluun. Kyse on kommunistisesta liikkeestä. Sielläkään hän ei tullut muiden kansa toimeen, muut alkoivat vieroksua häntä hänen äkkipikaisuutensa vuoksi. Poika ansaitsi kaupungissa rahaa pikkuhommissa mm. liimaillen seiniin mainoksia, mutta ennen pitkää miliisi palautti hänet isänsä luo. Poika aloitti jälleen koulunkäyntinsä.

Kuulustelijat kysyivät hänen harrastuksistaan. Tämä kertoi zen-buddhismista. Siitä hän oli lukenut itsenäisesti ja pystyi käsittelemään aihetta syvällisesti, kertoi jopa zenin ongelmakohdista ja erityispiirteistä.

Kymmenettä luokkaa Vanja ehti käydä vain kymmenen päivää ennen kuin tragedia tapahtui. Luokkatoverit kertoivat, että ei häntä kukaan kiusannut eikä pitänyt pilkkanaan. Mutta poika pysyi muista erillään. Vierustoveri (siis se jonka Vanja ampui) oli luokan henkinen johtaja. Hän harrasti KVN:ää. Se tarkoittaa humoristisia leikkimielisiä sketsiesityksiä ja lauluja, joissa eri oppilaitosten kesken käydään kilpailuja, jopa valtakunnallisella tasolla. Kirjainyhdistelmä tarkoittaa ”Iloisten ja kekseliäiden kavereiden kerhoa”: https://en.wikipedia.org/wiki/KVN.

Isä kertoo oman käsityksensä tapahtumasta. Hänen mielestään Vanja ei kestänyt sitä, että häntä nöyryytettiin luokan edessä. Hän ei halunnut olla mikään hylkiö tai sylkykuppi. Poika halusi säilyttää muiden kunnioituksen. Hän ajatteli, että jos hän ei asiaan reagoi, muut lakkaavat kunnioittamasta. Nyrkkitappelulla hän ei voinut ratkaista ongelmaa. Hänhän oli luokan pienikokoisin. Siksi hän oli hankkinut aseen.

Heitän väliin yhden kommentin. Minun silmääni pistää lehtijutuissa se, että äidistä ei kirjoiteta juuri mitään. Hän on asian käsittelyssä jäänyt ulkopuoliseksi. Hänestä tiedetään vain se, mitä isä kertoo. Tätä vasten ymmärrän näytelmän ratkaisun: äitiä ei näy, näkyy vain äidin rooliin valittu näyttelijä, joka käy vain pitämässä yhden monologin.

Tšeljabinskilainen psykoterapeutti Andrei Babin käsittelee kommentissaan lapsinerojen maailmaa. Hänen mukaansa he elävät ilman tunteita. Hän nostaa esille käsitteen ”indigolapsi”, joilla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä. Suomenkielisessä netissäkin tuo käsite esiintyy, mutta se yhdistetään New age –liikkeeseen: https://fi.wikipedia.org/wiki/Indigolapsi.  Ken jaksaa surffailla, löytää muutakin.

Yhtä kaikki Babinin mukaan näillä lapsilla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä, mutta samalla kun hänet nostetaan näin jalustalle, hänen tunne-elämänsä häiriintyy. Lapsi kompensoi vaillinaista tunne-elämäänsä erilaisilla keinotekoisilla korvikerakennelmilla.  Ne ovat toisen luokan tunteita, joita voidaan ymmärtää vain älyn kautta. Ne toimivat lapsen älyn varassa. Mitään vahvaa tunne-elämään juurtunutta pohjaa niillä ei ole. Kun Vanja ei saanut lämpöä ja ymmärrystä vanhemmiltaan, hän keskittyi itsensä kehittämiseen. Kunnia muodostui hänelle tärkeäksi käsitteeksi. Hänellä oli hyvin vahva kunnian- ja omanarvotunto. Anteeksianto ei ollut hänelle mielekäs ratkaisu. Hän halusi karkaista itseään. Nuoruuden maksimalismi ja vahva hormonaalinen kehitys ovat sellainen energiasekoitus, jonka ei toivoisi räjähtävän. Koulussa oppitunnin aikana tuo oikosulku sitten tapahtui.

Vanja ajatteli, että muu maailma on vihamielinen häntä kohtaan. Siksi hän varasti aseen. Psykoterapeutin mielestä hän ei suunnitellut kenenkään ampumista. Kun sitten vierustoveri nöyryytti häntä, hän ei voinut olla reagoimatta. Se ei ollut sokeaa raivoa. Hän oli punninnut tekoaan, sillä hän toteutti sen vasta seuraavana päivänä. Hän halusi vain saada moraalisen tyydytyksen. Nyt uhri ei ottanut Vanjan uhkausta todesta ja joutui maksamaan siitä liian kovan hinnan. On huomattava, että psykoterapeutti Andrei Babin pohtii pojan tilannetta pian murhan jälkeen. Hän ei vielä tiedä, että hänet päätetään sijoittaa mielisairaalaan. Hänellä on selkeä näkemys mahdollisen vankeusrangaistuksen vaikutuksesta:

”Jos nyt poika joutuu vankilaan, hänen ympärilleen kehittyy vielä paksumpi suojakerros, hän kääntyy vielä enemmän sisäänpäin. Sen kuoren murtaminen tulee olemaan hyvin vaikeaa.”

Poika päätettiin sijoittaa mielisairaalaan. Näytelmän perusteella pojan kehitys ja tervehtyminen näyttää olevan hyvällä mallilla. Poika on alkanut avautua, kuori on alkanut murtua.

Litän loppuun linkkejä, joita olen käyttänyt kolmannessa luvussa hyväkseni: http://www.nakanune.ru/news/2008/9/17/2130569/,  http://www.nakanune.ru/news/2008/9/15/2130353/, http://www.kp.ru/daily/24169/380780/, http://glavnymetallist.livejournal.com/5725.html.