Sergei Eisenstein ja Andrei Tarkovski – yhteistä ja yksityistä

Sergei Eisenstein. Kukryniksy-ryhmän pilakuva (1935-1936)

Andrei Tarkovski: omakuva

Tarkastelen kirjoituksessani kahden suuren elokuvaohjaajan elämää ja uraa. Molemmat liittyvät keskeisesti neuvostoliittolaiseen elokuvaan, vaikka Eisenstein (1898-1948) on syntynyt Riikassa ja Tarkovski (1932-1986) puolestaan siirtyi 1980-luvun alussa länteen, jossa hän loi kaksi viimeistä elokuvaansa. Semiootikko Vjatšeslav Ivanov toteaa eräässä Andrei Tarkovskia käsittelevässä dokumenttielokuvassa (täällä), että Sergei Eisenstein ja Andrei Tarkovski ovat vastakkaisia napoja. Samaan viittaa myös Tarkovskin nuoruuden työpari Andrei Mihalkov-Kontšalovski (Andron Kontšalovski, s. 1937) muistelmissaan (Низкие истины ”Alhaisia totuuksia”, 1999). Hän tosin puhuu hieman laajemmin Eisensteinin ja Tarkovskin ajasta. Tuo luonnehdinta sisältää ajatuksen, että miehiä kuitenkin yhdistää jonkinlainen akseli. Yritän jutussani selvittää, kuinka kaukana he ovat toisistaan. Kuten otsikko sen kertoo, en pysy pelkässä teoriassa.

 

Olen käsitellyt aiemmin molempia ohjaajia. Tekstini Eisensteinista ja hänen tärkeimmästä elokuvastaan Panssarilaiva Potjomkin löytyy täältä.  Tarkovskin elokuvista on viisi tekstiä: Andrei Rubljov, Uhri, Peili, Solaris ja Ivanin lapsuus (Ei paluuta). Lisäksi on laaja kirjoitus Tarkovskin perheestä ja runoilija-isästä.

 

Molemmat ohjaajat nousevat oman aikansa yläpuolelle.  Persoonallisuuksina he vaikuttavat toistensa vastakohdilta.  Eisenstein ainakin aloitti uransa avandgardistina ja lähti liikkeelle tyhjältä pöydältä, Tarkovski rakensi omaperäisen elokuvan kielensä jo muotoutuneen perinteen pohjalta.  Yhteistä oli ainakin se, että he omistautuivat työhönsä suurella poltteella. Kyse ei ollut ammatista vaan elämää suuremmasta asiasta. Eisenstein eli teorioittensa lumossa. Hän pursusi jatkuvasti ideoita, mutta hänelle ei avautunut mahdollisuutta niitä toteuttaa. Senkin vuoksi suuntasi voimavarojaan tutkimukseen. Osa suunnitelmista olisi toteutuessaan varmasti paljastanut miehestä uusia puolia. Andrei Tarkovski on todennut eräässä haastattelussa, että hänelle elokuva on eettinen prosessi, ei ammatillinen. Mutta hän lisää, että ammattilaisella pitää olla jokin eettinen näkemys, muuten hän ei voi päästä tulokseen. Siitä on elokuvantekijän lähdettävä liikkeelle.

Toinenkin seikka miehiä yhdistää. Molempien ura käsittää vain seitsemän kokopitkää elokuvaa. Eisensteinin tuotannosta neljä on 20-luvulla syntyneitä mykkäelokuvia. Äänielokuvatuotannosta jää mielikuva, että ne ovat vain kalpea häivähdys hänen luovuudestaan. Viimeiseksi jäänyt Iivana Julma II joutui lisäksi esityskieltoon ja julkaistiin vasta ohjaajan kuoleman jälkeen vuonna 1958 (tai mahdollisesti jo vuotta aikaisemmin), jolloin Tarkovski suoritti opintojaan elokuva-alan korkeakoulussa. Molemmilla on toki lisäksi muuta tuotantoa. Eisensteinillä on huomattaviakin keskeneräisiksi tai julkaisematta jääneitä hankkeita. Maija Turovskaja  Tarkovskin elokuvia käsittelevä teos on nimeltään  7½. Puolikas viittaa reilut 40 minuuttia kestävään opinnäytetyöhön. Tarkovskin tuotanto poikkeaa siinä, että se muodostaa ehyen kokonaisuuden. Kärjistäen eräät tutkijat ovat todenneet, että aivan kuin katsoisi samaa filmiä. Ensimmäisen elokuvan (Ivanin lapsuus) alku avaa päähenkilönä olevan pojan mielestä unenomaisen muiston sodan keskellä menetetystä kodista.  Puolestaan viimeisessä elokuvassa Uhri päähenkilö polttaa elämänsä rakkaimman asian – oman kotinsa – uskoen siten pelastavansa maailman ydintuholta.

Andrei Tarkovski: Uhri

Andrei Kontšalovski kertoo muistelmissaan Nikolai Gogoliin liittyvän esimerkin. Aikoinaan Gogol hämmentyi siitä, miten katsojat reagoivat hänen Reviisori-näytelmäänsä. Se sai osakseen ylistystä ja riemunpurkauksia. Gogolille se oli masentava kokemus. Hän olisi toivonut, että katsoja olisi löytänyt itsensä näytelmän hahmoista ja alkanut järkyttyneenä pohtia omaa elämäänsä. Mutta vielä mitä! Gogol kohtasikin pelkkiä hurraa-huutoja.  Sanoma ei ollut mennyt perille.

 

Eisenstein ja Tarkovski lienevät jollain tapaa samassa veneessä Gogolin kanssa. Esimerkillään Kontšalovski tuo ristiriitaa elokuvan tehtävään viihteellistyvässä maailmassa. Katsojia ei totuus tunnu kiinnostavan. He aivan kuin tietäisivät jo kaiken. Eisensteinin ja toisaalta Tarkovskin aikana tilanne oli vielä toisenlainen. Nykyisin – Kontšalovskin sanoja lainaten – pakkaus on sisältöä tärkeämpi.

 

On toki oltava rehellinen siinä, että myös sekä Eisenstein että Tarkovski janosivat mainetta. Tarkovskille varsinkin uran alkuvaiheessa tuntui elokuvafestivaalin ykköspalkinto oleva tärkein asia. Eisensteinista voi kysyä, missä määrin häneen vaikutti mahdollinen Stalinin reaktio.  Hän eli jo 30-luvun alkupuolella kovia aikoja, kun huipulle hamuavat omat oppilaat alkoivat murtaa miehen patriarkan asemaa. Uusia ykkösfilmejä olivat kansalaissodan sankarista kertova Tšapajev (ohj. Georgi ja Sergei Vasiljev, 1934) ja myös Eisensteinin apulaisohjaajan Grigori Aleksandrovin luoma amerikkalaista musikaalia jäljittelevä Iloiset pojat (1935). Kyllä se miestä söi.

 

Molemmat olivat kuitenkin ensi sijaisesti taiteilijoita ja pyrkivät pitämään mahdollisuuksiensa mukaan kiinni omista näkemyksistään. Eisenstein ei nöyristellyt kritiikin edessä. Hän vastasi argumentein. Esimerkiksi vuonna 1933 Mihail Kalatozov, joka myöhemmin Tarkovskin aikaan loi kansainvälisen menestyselokuvan Kurjet lentävät (1957), oli luomassa arvostettuun Kino-lehteen Potjomkiniin liittyvää vähättelevää kirjoitusta. Eisenstein loi perusteellisen vastauksen eikä mies myöhemmin ole halunnut ulostuloaan muistella. Olen jostakin lukenut, että on häneltä vaadittu ainakin kerran myös anteeksipyyntöä. Hän teki sen todeten: ”Anteeksi, että olen Sergei Eisenstein.” Se olisi hyvä malli nykypäivän Suomessa.

 

Tarkovski pääsi elokuvaurallaan alkuun onnekkaassa vaiheessa. Hän suoritti opintonsa 50-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen. Maassa alkoi suojasään aika. Koettiin hetki vapauden hekumaa. Opiskeltiin uutta elokuvailmaisua. Tarkovskilla ja hänen aikalaisillaan avautui mahdollisuuksia omaehtoisiin tulkintoihin. Ei tarvinnut pitäytyä jähmettyneissä Stalinin aikaisissa malleissa. Kansainvälinen uusi aalto ja uudet tekniset ratkaisut kiinnostivat. Sitten 60-luvulla ilmapiiri muuttui. Nikita Hruštšovin valtakauden jälkeen Neuvostoliitossa koitti pysähtyneisyyden aika. Monet elokuvat joutuivat kiellettyjen listalle ja julkaistiin uudelleen 80-luvun lopulla ilmapiirin vapautuessa. Tarkovski selvisi kuitenkin yllättävän helpolla. Andrei Rubljov pääsi kuin pääsikin sensuurin lävitse ilman että elokuvaan olisi pitänyt tehdä suuria muutoksia. Tarkovski itsekin on myöntänyt, että muutokset lähinnä paransivat kokonaisuutta. Tuo prosessi kuitenkin kesti vuosia, mikä hankaloitti Tarkovskin omaa urakehitystä.

 

Asiat on kuitenkin osattava laittaa raameihinsa. Kontšalovski alkoi itse luoda elokuvauraansa 60-luvulla ja hän toteaa muistelmissaan, että ei niitä vuosia voi mitenkään verrata Stalinin aikaan, jolloin Eisenstein ja muu kulttuuriväki saivat pelätä oman henkensä puolesta.

 

Eisenstein oli elämässään kiinni elokuvateoriassa.  Se oli hänen voimavaransa. Yli kaksi vuotta kestäneellä ulkomaanmatkallaan hän tapasi  tunnettua kulttuuriväkeä ja hän oli valovoimainen persoona.  Meksikossa valmistettua elokuva sisältää upeita otoksia, mutta hän ei valitettavasti onnistunut sitä saamaan koskaan valmiiksi. Hänen jouduttua palaamaan vuonna 1932 kotimaahansa, hän joutui monella tapaa ongelmiin.

 

Sergei Eisenstein Meksikossa, v. 1930-1931.

Eisensteinin elämässä eräänlaisena varjoja seurasi hänen seksuaalisuuteensa liittyvät ongelmat. Hänellä lienee ollut jokin homoseksuaalinen kokeilu ulkomaanmatkallaan, mutta varsinaisesti hän ei ollut homoseksualisti. Intiimi elämä naisten kanssa häneltä ei vain onnistunut. Hän solmi avioliiton vuonna 1934 mutta se oli täysin platoninen suhde. Pari eli paljolti erillään. Liitto vei siivet suurimmilta juoruilta ja vehkeilyiltä. Maassahan tuli 30-luvulla voimaan homosuhteet kieltänyt laki.  Eisenstein kuitenkin puhui avoimesti omista ongelmistaan. Hän joutui turvautumaan elämässään terapiaan. Freudin teoriat tulivat hänelle tutuiksi. Äiti-suhde oli miehelle jatkuvana rasitteena. Vaikeina aikoina miehen piti kuitenkin huolehtia äidistään, mutta tämä piti aikuista poikaansa edelleen omana pikku-Serjožana. Myös omassa elokuvateoriaansa Eisenstein liitti freudilaisia ajatuksia. Hän tutki alitajuntaa, ekstaattista kokemusta taiteesta. Taiteen kokemisessa hän havaitsi jopa orgasmiin verrattavissa olevia totaalisia elämyksiä. Ei hän tietenkään niitä rinnastanut. Taide oli hänelle syvempi kokemus.

 

Eisenstein: omakuva, biseksuaalisuuden pohdintaa. 1932

Eisenstein oli juutalaistaustainen ja se toi omat ristiriitansa. Edellisessä Eisenstein-kirjoituksessani kerroin Panssarilaiva Potjomkinista, jossa ohjaaja nosti esille maan juutalaisvastaisen ilmapiirin.  Aihe kiinnosti häntä siinä määrin, että 30-luvun lopulla hän suunnitteli elokuvaa Beilis-oikeudenkäynnistä ja sen päähenkilöstä Menahem Beilisistä. Tämä oli Venäjän juutalainen, jota syytettiin vuonna 1913 Kiovassa ukrainalaispojan rituaalimurhasta. Syyte oli tietysti keksitty. Tapaus nosti tuolloin Ukrainassa valtavan antisemitistisen aallon, mikä oli myös tavoitteena. Oikeus kuitenkin lopulta vapautti syytetyn aktiivisen kansalaistoiminnan ansiosta. Eisenstein halusi luoda siitä elokuvan, koska uskoi, että neuvostoyhteiskunta olisi ollut kypsä tuon kaltaisen juutalaiskysymyksen käsittelyyn. Asiaa ei kuitenkaan rohjettu nostaa päivän valoon. Aihe oli neuvostoyhteiskunnassa liian kipeä. Eisensteinin huomio haluttiin muualle. Siihen tilanteeseen osui kulttuuriyhteistyö Saksan kanssa. Hänet pyydettiin Richard Wagnerin oopperan ohjaajaksi Bolšoi-teatteriin. Näin Moskovan Eisenstein-museon johtaja Naum Kleiman näkee asian. 

Neuvostoliitto halusi yllättäen muuttaa politiikan suuntaa ja tiivistää kulttuurisuhteita natsi-Saksaan. Oltiin kyllä sodan kynnyksellä mutta uuden ulkoministerin Molotovin allekirjoitettua Saksan kanssa Ribbentropp-sopimuksen tarvittiin myös kulttuurin saralla poliittisia eleitä. Eisenstein ei aihetta vierastanut vaan otti uudenlaisen työn haasteena. Sen mukana juutalaiskysymys ja antisemitismin käsittely jäi unhoon.

Eisenstein suhtautui Wagner-aiheeseen antaumuksella. Ongelmia tuotti Bolšoi-teatterin vanhakantaisuus. Klassisessa teatterissa oli vaikea hyväksyä ohjaajan innovatiivista otetta.   Ooppera kuitenkin valmistui, vaikka siinä jouduttiinkin turvautumaan nuorempiin solisteihin. Ensi-ilta oli vuonna 1940. Sinne oli tarkoitus kutsua Saksan virallisia edustajia. Suhteet alkoivat kuitenkin viiletä,  poliittinen tilanne kärjistyi siinä määrin, että ooppera poistettiin ohjelmistosta lähes heti ensi-illan jälkeen. Pian sen jälkeen Eisenstein ryhtyi työstämään Iivana Julma-elokuvaansa. Sen jalkoihin jäi mm. pitkään haaveiltu Puškin-elokuva.

,,,,

Kontšalovski kertoo muistelmissaan ensimmäisistä Eisensteiniin liittyvistä muistikuvista. Vuonna 1941 hän sattui neljävuotiaana istumaan samassa lentokoneessa kuin Eisenstein. Se oli evakuointilento Moskovasta Alma-ataan. Ei hän siitä mitään muista. Äiti on siitä hänelle kertonut. Eisenstein oli lahjoittanut äidille signeeraamansa käsikirjoituksen Iivana Julmasta. Hän oli kuitenkin sen kadottanut, mitä hän surkutteli koko loppuikänsä. Myöhemmin äiti kertoi, että Alma-Atassa Eisenstein oli esitellyt eroottisia piirroksiaan. Ne olivat sarja peniskuvia erilaisista luonteenpiirteistä. Oli surullinen, häijy melankolinen ja flegmaattinen penis. Ne olivat äidin mielestä suurenmoisia töitä mutta toki hän oli kovasti häkeltynyt ne nähdessään, vaikka tutustuikin niihin uteliaana.

Eisenstein: Nikolai Gogolin Nenä-novelliin liittyvä piirros. 1942.

Eisenstein oli taitava piirtäjä. Ja hänen eroottisia piirroksia on kai myös jossakin julkaistu. En ole niitä nähnyt.  Hänen grafiikkaansa esillä Eremitaasissa. Ne eivät ole kuitenkaan minun silmieni eteen sattuneet. Tuskinpa siellä noita peniskuvia kuitenkaan on. Lukemani Oksana Bulgakovan elämäkerran kuvituksena on kyllä muutamia myös seksuaalisväritteisiä piirroksia. Sieltä löytyy myös Nikolai Gogolin kertomukseen Nenä liittyvä piirros, josta myös nousee esiin selkeä fallos-mielikuva.

Onhan tähän vertailun vuoksi mainittava hiukan myös Tarkovskista. Hän oli todella viriili mies, ja varmasti hetero. Hän meni naimisiin vuonna 1958 opiskelukaverinsa kanssa. Valmistumisen jälkeen liitto oli vain muodollisesti pystyssä. Hän rakastui ensimmäisen elokuvansa Ivanin lapsuuden naispääosan esittäjään Valentina Maljavinaan. Suhde työkaveri Andrei Kontšalovskin kanssa joutui koville jo sen vuoksi, että hän oli tälle Venetsian elokuvafestivaaleilla tälle mustasukkainen. Näyttelijätär torjui lopulta ohjaajan lähentelyt. Myös Solariksen naispääosan esittäjän Natalia Bondartšukin kanssa virisi jotain. Sittemmin vuodesta 1970  hän eli vakiintuneessa suhteessa mutta vielä viimeisen elokuvan Uhrin kuvausten yhteydessä hän teki norjalaisen avustajan raskaaksi. En nyt muista, ehtikö lapsi syntyä ennen miehen kuolemaa.

 

Valentina Maljavina ja Andrei Kontšalovski Tarkovskin elokuvassa Ivanin lapsuus, 1962.

Tässä vaiheessa menen hieman käsitteisiin. Jos haluaa tarkemmin asioista selvyyttä, voi etsiä kirjastosta käsiinsä suomennetun Eisensteinin teoksen Elokuvan muoto (1978) ja/tai Tarkovskin Vangitun ajan (1989).

 

Eisensteinin elokuvateoriassa keskeisin käsite on montaasi eli leikkaus. Siihen liittyvät tiiviisti attraktiot. Attraktiot ovat tehosteita, ja leikkauksen avulla niitä yhdistämällä pyritään vaikuttamaan katsojiin.  Juuri emotionaalisten reaktioiden herättäminen on Eisensteinin kerronnan perustana, ja siihen hän pyrkii attraktioiden avulla.

 

Antti Alanen toteaa: ”Montaasi on Eisenstenillä maailmankatsomuksellinen oivallus: se on modernin, särkyneen, ristiriitaisen todellisuuden haltuunottoa lennokkaalla ja leikkaavalla tavalla.” Eisensteiin montaasileikkauksen huippu on Panssarilaiva Potjomkin (1925) Se tehtiin suuren innostuksen vallassa. Elokuvan myötä hän tuli maailmalla tunnetuksi. Toinen poliittisesti henkeä kohottava klassikko on Lokakuu (1927).   Alasen mukaan se on montaasikokeilujen ääripiste, joka on ”välillä kompastua omaan teoreettisuuteensa”.

 

Tarkovski puolestaan ei antanut leikkaukselle sitä asemaa, mitä Eisenstein teorioissaan esittää. Hänelle olennaisempaa oli pitkät otokset. Eisensteinin leikkausta hän kutsui ”pilkkomiseksi”. Toki elokuvassa tarvitaan leikkauksen kaltaista rytmittelyä, mutta siitä ei saa tulla itse tarkoitus. Tarkovski tuo vastineeksi ajan virtaa. Hänelle elokuvan tärkeä erityispiirre on ”ajan rytmi” – prosessi, jossa kuvat yhdistyvät spontaanisti itsemuotoutuvaksi rakenteeksi. Pitkässä otoksessa on oma rytminsä. Se vaatii sen jo elokuvallisen tehonsa vuoksi.

 

Maija Turovskajan kirjassa on Tarkovskin uran alkuvuosien kuvaajan Vadim Jusovin haastattelu.  Näin hän vastaa kysymykseen.

Kysymys:          Voiko ajatella, että Tarkovski hahmotti elokuviaan montaasin kannalta?

Vadim Jusov:  Luulen, että montaasin kautta luotu lyhyiden rytmisten otosten yhteentörmäys ei ollut Tarkovskille koskaan mikään kokonaisuutta tukeva ratkaisu.  Kuvaamisessa leikkaus ei ollut hänelle keskeinen asia.  Olennaista Tarkovskille olivat pitkät otokset. Niihin sisältyy  ”heikkoja kohtia” – ei siksi että otosta ei olisi tehty tarpeeksi hyvin, mutta ne eivät ole rytmiä ajatellen olennaisia. Niitä tarvitaan, muuten kohtaus olisi monotoninen.

 

Jusovin kertoo otoksen sisäisestä rytmistä.  Hänen mielestä sen saavuttaminen on haasteellista. Siinä olennaista oli pitkät otokset ja niihin sisältyvä oma sisäinen luonnollinen rytminsä. (Turovskaja, s. 117.)

 

Turovskaja kertoo Eisensteinin Iivana Julma II:n ensi-illasta vuonna 1957. Elokuva oli ollut valmistumisensa jälkeen yli kymmenen vuotta esityskiellossa. Elokuva pantiin tuolloin toki merkille myös Tarkovskin opinahjossa. Ylipäänsä Eisensteinin ”sankarillista” menneisyyttä tuolloin ylistettiin. Se on havaittavissa myös tuolloin television luomassa dokumenttielokuvassa, jonka löysin Youtubesta. Se paljastaa, että Eisensteinista rakennettiin myyttiä.

 

Turovskaja toteaa, että Iivana Julma II:n kautta luotiin oppilaitoksessa biografisen elokuvan mallia. Kuitenkin nuorten elokuvantekijöiden keskuudessa pyrittiin irtautumaan tuonkaltaisesta vaikuttamisesta.   Myös Kontšalovski on todennut, että opiskelijat ainakin keskenään suoranaisesti pilkkasivat Stalinin ajan mahtipontisuutta korostavaa tyyliä. Eikä ole mitenkään yllättävää, että nuoret tekijät pyrkivät historiaa kuvatessaan luoda lähinnä ”antibiografista elokuvaa”. Ensi-ilta ei siis synnyttänyt Eisensteinin jäljittelijöitä. Hän sai jäädä menneisyyteen. Ajan hengen mukaan nuoret etsivät vaikutteita uudesta länsimaisesta elokuvasta. Eisenstein-tutkija Naum Kleiman on hieman eri mieltä. Siitä kerron edempänä.

 

Tarkovskin teksteistä ja haastatteluista käy kyllä ilmi, että hän on omaa ilmaisuaan kehittäessään perehtynyt Eisensteinin teorioihin ja elokuviin. Hän esimerkiksi vertailee Eisensteinin mykkäelokuvia ja äänielokuvia (Aleksanteri Nevski, Iivana Julma) löytäen niissä näkemystavan muutosta.

 

Filimonovin mukaan Tarkovskilla oli opiskeluaikanaan oma neuvostoelokuvien suosikkilistansa. Siihen kuului aluksi myös Panssarilaiva Potjomkin. Sen hän kuitenkin pian hylkäsi. Aleksandr Dovzhenkon Maa (1930) sai yhä vahvemman sijan. Hän sai sieltä vaikutteita omiin töihinsä. Esimerkkinä mainittakoon omenasymboliikka. Sitä hän käyttää opinnäytetyössään Jyrä ja viulu (1960) ja varsinkin Ivanin lapsuudessa (1962)

Tarkovski: Ivanin lapsuus

 

Lainaan Paola Volkovan Nostos-teosta. Sieltä löytyy Tarkovskin haastattelu, jossa tämä selventää suhdettaan Eisensteiniin. Hän nostaa esimerkiksi Aleksanteri Nevski -elokuvassa olevan Peipsjärvellä kuvatun taistelukohtauksen. Siinä on käytetty lyhyttä tiheärytmistä leikkausta, mutta Sergei Prokofjevin musiikki luo kohtaukseen aivan toisenlaisen rytmin.

 

Paola Volkovan kirjassa on Tarkovskin haastattelu, jossa hän selventää suhdettaan Eisensteiniin (s. 230).

 

”Rubljov on kuvattu pitkin otoksin, jotta ei olisi tunnetta rytmisestä teennäisyydestä. Tavoitteena on ollut  luoda itse elämää myötäilevää toiminnan rytmiä. Ylipäänsä leikkaus (montaasi) voi olla miten tahansa lyhyt, pitkä, nopea tai hidas.  Otoksen pituus ei vielä ole merkki nykyaikaisuudesta tai vanhanaikaisuudesta. Elokuvassa – kuin muussakin taiteessa – se on menetelmä, jolla pyritään saavuttamaan tietty ajatus. Periaatteessa montaasi merkitsee kuvan rytmiikkaa. Ja otoksen pituus riippuu siitä, mitä pitää näyttää – yksityiskohtaa vai panoraamaa. Aleksanteri Nevskissä kuvataan taistelua Peipsjärvellä. Se on luotu montaasiteorian keinoin. Eisenstein liittää hyvin dynaamisia lyhyitä otoksia toisiinsa, mutta sen luoma rytmi on ristiriidassa kuvatun kohtauksen sisäisen rytmin kanssa. Se tuntuu samalta kuin Niagaran putouksien vesimassasta kaadettaisiin vettä laseihin. Niagarasta tulee lammikko…”

 

Tarkovski siis arvostelee sitä, että Prokofjevin musiikki ja kuvan leikkauksen kautta saatu sisäinen rytmi poikkeavat toisistaan. Eisensteinilla oli omat tavoitteensa. Tarkovskin mielestä hän epäonnistui. Ylipäänsä Tarkovski ei hyväksynyt sen kaltaista tapaa käyttää musiikkia tehokeinona.

 

Moskovan Eisenstein-museon pitkäaikainen johtaja Naum Kleiman pohtii myös netin Arzamas-sivustolla TArkovskin suhdetta Eisensteiniin. Hän tuo esille hieman erilaista näkemystä.

 

Naumanin mukaan tutkijoilla on erilaisia näkemyksiä Aleksanteri Nevski -elokuvasta. Hän toteaa, että 50-luvulla Eisenstein tavallaan rehabilitoitiin sekä tyylin että viimeisten elokuvien historiallisen tulkinnan suhteen. Sitten 60-luvun lopulla alkoi elokuvan ammattilaisten keskuudessa nousta uusi skeptinen aalto. Ja tässä Andrei Tarkovskilla on oma vahva vaikutuksensa. Kleimanin mielestä Tarkovskilla oli Eisensteiniin ”kaksijakoinen suhde”. Haastatteluissa hän toki aina pyrki korostamaan omaa kriittisyyttään.

Serge Eisenstein: Iivana Julma, osa 2. Juliste.

Kleimanin näkemys Tarkovskin suhteesta Eisensteiniin on monimuotoisempi kuin yleinen näkemys antaa ymmärtää. Kleiman muistelee tilannetta kun opiskeluvuosina hänen kurssinsa johtaja Mihail Romm näytti oppilailleen Iivana Julman toisen osan, hieman ennen sen pannasta vapautumista. Kleiman toteaa, että Tarkovski oli tulevan sukupolven nero ja hänen kuului jo asenteensa vuoksi torjua menneen ajan patriarkka. Hän halusi vapautua eisenteinilaisesta polyfoniasta ja kuvaotoksista, jotka olivat – Kleimanin ilmaisua käyttäen -  ”koostettu kuin grafiikkateos”. Kuitenkin Tarkovskin ensimmäinen täysin itsenäinen työ oli historiallisen elokuva Andrei Rubljovista.  Kleimanin mukaan tällä elokuvallaan hän jatkoi Eisensteinin  jälkipolville luovuttamaa viestikapulaa. ”Mysteerisen paatoksen” Tarkovski on toki torjunut mutta hän on Kleimanin mielestä lainannut elokuvaansa paljon ideoita, joista hän mainitsee esimerkkeinä vaatetuksen ja muurien vaalean kivetyksen.

Tarkovski on ottanut Kleimanin mukaan oppia edeltäjästään myös suhteessa historian todellisuuteen. Rubljovissa on yhtä vähän todellista historian hahmoa kuin Eisensteinin elokuvassa on todellista ruhtinas Aleksanteri Nevskiä.  

Montaasissa ja leikkauksessa hän oli valinnut toisenlaisen lähestymistavan kuin Eisenstein. Kuitenkin Eisensteinin vaikutus näkyy monissa muissa asioissa. Kleiman toteaa, että Tarkovski suuntasi muualle ja ymmärrettävästi hänen elokuvansa maailmassa on verrattain paljon Dostojevskia. Hän käytti kuvauksessa monimuotoisesti eri tyyliseikkoja, työskenteli taitavasti ajan virrassa eikä panostanut – kuten Eisenstein -  geometrisiin rakenteisiin tai monimuotoiseen symboliikkaan.

 

Tarkovski oli tehnyt selväksi, että taiteilijan piti välittää hyvää viestiä. Se on nimenomaan se mitä Eisenstein teki Aleksanteri Nevskissä.  Naumanin mukaan korkeakulttuurisesti katsottuna Nevskissä ja Rubljovissa on yhtenäisyyksiä. Leikkauksen näkemyserot ovat toki ilmeiset.

 

Kleiman on siis havainnut Eisensteinin vaikutuksen Tarkovskin tuotannossa, mutta vahvistaa sen, että leikkauksen ja attraktiot tämä on hylännyt. Yllä todettiin myös ”mysteerinen paatos”. Se lienee aikasidonnainen ilmiö.  Tosin myös Kleiman tarkastelee vain Rubljovia antaen siten ymmärtää, että Eisensteinin vaikutus myöhemmin heikkeni.

….

Siirryn nyt nuoren tutkijan Dmitri Skvortsovin netistä löytyvään luentoon Andrei Tarkovskin visuaalisesta kielestä. Se avannut minulle paljon näkökulmia. Skvortsov aloittaa tarkastelunsa Eisensteinista. Luodessaan Tarkovskin elokuvallisen kerronnan lähtökohtia hän rinnastaa ne Eisensteinin näkemyksiin. Hän toteaa, että ne ovat täysin vastakkaisia.  Dmitri Skvortsovin luento aiheesta Andrei Tarkovskin visuaalinen kieli (joka löytyy täältä ) ja toinen osa löytyy täältä.

 

Yritän tiivistää Skvortsovin sanomaa. Siinä palataan jälleen montaasiteoriaan.  Eisensteinin elokuvissa kuvataan objektiivista maailmaa ja hän luo sille subjektin, joka on kansa. Kansa on subjekti, maailma on objekti. Kuvatessaan hän luo historian kronikkaa. Hän vaikuttaa katsojiin psykologisesti motivoitujen attraktioiden ja niiden yhdistämisen kautta. Eisenstein tuntee kyllä ”Freudinsa” ja menee leikkausta käyttäessään ihmismielen syvyyksiin. Kohteena ovat katsojat. Eisenstein pyrkii tavallaan muokkaamaan katsojien ajattelua mieleisekseen. Juuri emotionaalisten reaktioiden herättäminen on Eisensteinin kerronnan perustana, ja siihen hän pyrkii käyttämällä erilaisia attraktioita.

 

Andrei Tarkovski kääntää tuon asetelman päälaelleen.  Hän lähtee yksilöstä liikkeelle. Se on elokuvan subjekti. Mutta myös Tarkovskin elokuvissa on objektiivinen maailma läsnä. Hän ei kuitenkaan luo siitä Eisensteinin kaltaista kronikkaa. Tarkovskin luomassa maailmassa yksilö tarkastelee yksilöä. Hän on avoimesti subjektivisti. Keskiössä on katsoja. Me emme katso elokuvaa, vaan elokuva katsoo meitä. Tarkovskin elokuvissa on paljon hiljaisuutta, koska hän haluaa antaa katsojille tilaa.  Myös musiikki saa elokuvissa erilaisen roolin.

Eisensteinin elokuva luo toimintaa, se on kuin englantilaisittain ”action film”. Leikkauksen avulla toiminta tihentyy. Tarkovskillakin on elokuvissaan toimintaa, mutta se toiminta on katsojan sisimmässä. Hiljaisuus ja hitaus eivät siis merkitse sitä, että elokuvassa ei tapahtuisi mitään. Tapahtumat ovat ihmisten sisimmässä, elokuva antaa siihen ainekset.

 

Tarkovskin mukaan objektiivinen totuus voi realisoitua vain subjektiivisen kokemuksen kautta. Se on hänen näkemyksellinen perustansa. Äärimmäisenä esimerkkinä siitä on elokuva, joka perustuu täysin subjektiiviseen kokemukseen. Sellainen elokuva Peili. Elokuvan jälkeen Tarkovski sai kritiikkiä, jossa häntä moitittiin subjektivismista ja egosentrismistä. Hänhän kuvaa elokuvassa itseään ja omaa perhettään. Kriitikot kysyivät, miksi pitäisi uhrata sellaiseen yhteisiä varoja.

Tarkovski ei kuitenkaan ottanut egosentrismiä syytöksenä. Se on hänen elokuvailmaisunsa perusta.  Hän pyrkii sen kautta saavuttamaan absoluuttisen totuuden. Se voidaan saavuttaa, kun lakataan kuvaamasta objektiivista todellisuutta ja aletaankin kuvata tajuntaa. Skvortsovin mukaan kaikki Tarkovskin elokuvat käsittelevät tajunnan maailmaa. Hän luo elokuvan kautta valkokankaalle kuvan ihmistajunnasta.

Skvortsov kysyy: Mikä merkitys hänen elokuvillaan on objektiiviseen totuuteen, ja miksi ylipäänsä pitää käyttää sanaa ”totuus”?

Tarkovski ei ollut ”nykyaikainen”, hän ei ollut täysin kiinni omassa ajassaan. Hän loi keskiaikaisen maailman. Hän uskoi, että on olemassa yksi ja ainoa totuus. Hän samaistuu keskiaikaiseen tutkijaan myös siinä mielessä, että taide hänelle on tiedostamisen väline. Hän ei pitänyt sitä viihteenä. Ei siis ollut kyse itseilmaisusta tai muusta se kaltaisesta. Hänelle elokuva oli siis aivan kuin tiede, jonka kautta voidaan tiedostaa todellisuutta. ”Ankara poeettinen tiede”, Skvortsov toteaa.

 

Jotta tajuntaa voi katsoa hän esittää sen ikonina. Keskiaikainen ikoni on kaksiulotteinen kuva. Siinä ei ole perspektiiviä. Aivan kuin ikoni katsoisi ihmistä. Se on Tarkovskin ajattelun ydintä. Ihminen ei poistu kuvan sisälle, ei liiku syvyysulottuvuudessa, vaan Skvortsovin sanoin diagonaalisessa suunnassa.

 

Kuvan tausta on valoisampi kuin etuosa. Hyvin usein henkilöhahmo on poikittain ja saattaa katsoa syvyyteen. Myös kameran liike tukee tätä asetelmaa. Se etenee vaakasuorasti, tai hitaasti kohti henkilön kasvoja.

 

Tarkovskin visuaalisessa maailmassa on Skvortsovin mukaan muitakin periaatteita. Yhtenä niistä on kontrasti – selkeä vastakkainasettelu. Lisäksi henkilöitä ei ole koskaan kuvattu omana itsenään vaan heidät yhdistetään ympäristöönsä – arkkitehtoniseen kokonaisuuteen, maisemaan. Taustalla voi olla ovi tai ikkuna, mutta ei koskaan suljettua tilaa. Kaukaisuudesta voi loistaa valoa. Siinä tavoitteena on näyttää näkymätön. Se tarkoittaa, että näytetään psyykestä sellainen taso, jota aikaisemmin ei ole huomattu. Tuodaan esille uusi piirre. Tarkovskia on joskus luonnehdittukin alitajuisen esiintuojana.

Andrei Rubljov

 

Andrei Rubljov

Peili

Stalker. Kotiinpaluu.

Nostalgia

Uhri

Skvortsov tuo vertailukohdan. Hän on tanskalainen ohjaaja Lars von Trier. Hänkin kuvaa ihmisen alitajuntaa, mutta erotukseksi Tarkovskista hän kuvaa sen pimeää puolta, väkivaltaisuutta. Tarkovski tuo esille sen toisen puolen, jota Skvortsov kutsuu sakraaliksi.

 

Tarkovskille psyyke ei ole homogeeninen. Siinä on eri puolia. Hänelle maailma on monikerroksinen, monimuotoinen. Siinä on eri puolia, joiden erottaminen toisistaan vaatii ihmiseltä ponnisteluja. Skvortsovin mukaan ihmisen sisäiset ponnistelut ovat Tarkovskin elokuvien yksi pääaihe. Niiden kautta päästään valoon. Sen yhteydessä Skvortsov käyttää myös sanaa sakraali, mikä ei kuitenkaan merkitse uskonnollisuutta.

 

Keskeistä Tarkovskin elokuvissa on se, että niissä ei saada tehtyä mitään ilman tahdonvoimaa, tahdon sisäisiä ponnisteluja.  Tässä yhteydessä voisi todeta, että hän menee ihmistajunnan analyysissaan syvemmälle kuin Eisenstein, joka näkee alitajuisen (mm. ekstaasikokemuksen ja orgastisen elämyksen) osana taiteellista kokonaisvaikutelmaa. Ne kuuluvat ihmisen reaktioihin, joita montaasin ja attraktioiden avulla ruokitaan.

 

Skvortsov toteaa, että puhe ponnistuksista voi vaikuttaa paradoksaaliselta, koska Tarkovskin elokuvissa ei näytä tapahtuvan mitään. Ajoittain niissä vain istutaan tekemättä mitään. Henkilöt kuitenkin toimivat. Kun Eisenstein näyttää elokuvissaan ulkoisen tapahtuman, niin Tarkovskin elokuvat ovat kontemplaatiota, sisäistä keskittymistä. Se liittää henkilöt elämään. Se on Tarkovskin kronikkaa – hänen tapansa kuvata ihmistä osana elävää elämää.

Esimerkkinä Skvortsov näyttää katkelman elokuvan Peili alkukuvasta, jossa änkyttävää poikaa opetetaan puhumaan. Se kertoo hänen mukaansa lähtökohdan Tarkovskin elokuvalliselle näkemykselle. Poika pystyy vaivoin saamaan sanoja suustaan. Terapeutti auttaa häntä keskittymään, opettaa sanomaan totuuden. Poika lausuu: я могу говорить – ”Minä osaan puhua”. Tuo katkelma tulee TV-ruudusta. Sitä katsoo elokuvan toinen poika, elokuvan varsinainen päähenkilö, joka on Tarkovskin oma alter ego. Elokuva kuvaa sitä, kuinka hän ”oppii puhumaan” – hallitsemaan omaa elämäänsä. Monet katsojat ovat kertoneet ymmärtäneensä, että tuo elokuva kertoo heidän elämästään.

…

Skvortsovin luennon toisessa osassa keskitytään Tarkovskin elokuvien hermeneutiikkaan eli rakenteeseen. Siitä tuon esille muutamia keskeisiä seikkoja.

 

Tarkovskin elokuvien rakenteesta on löydettävissä yhteisiä piirteitä. Skvortsov käsittelee luennollaan kronotopia-jaottelua.  Käsite on muodostettu kreikan kielen sanoista kronos ja topos – aika ja paikka. Kyse on siis ajan ja paikan suhteista. Alun alkuaan käsitettä on käyttänyt kirjallisuuden tutkija Mihail Bahtin. Sen avulla avataan Tarkovskin elokuvallista ilmaisua ja kerronnallista kieltä. Skvortsov löytää Tarkovskin elokuvista neljä eri kronotopia-ulottuvuutta:

 

1)      empiirinen todellisuus, joka on konkreettinen juoni;

2)      mielikuvituksen kronotooppi;

3)      kulttuurin ja dialogin kronotooppi;

4)      sakraali kronotooppi.

 

 

Toisessa kronotoopissa tarvitaan oman tahdon ponnisteluja, siihen kuuluu myös uni. Kolmas kronotooppi tarkoittaa kulttuuriperintöä. Siinä lainataan muiden ajatuksia ja teorioita sekä yhdistetään niitä. Kulttuurin kautta luodaan laaja keskinäinen yhteys. Tarkovskin elokuvissa on viittauksia eri taiteilijoiden luomuksiin, kuten esimerkiksi Leonardo da Vinci. Myös esimerkiksi Johann Sebastian Bachin musiikki luo oman kulttuurisidoksensa.

 

Viimeinen eli sakraali kronotopian taso on mielenkiintoisin Tarkovskin elokuviin liittyvä seikka. Se ei ole silmin nähtävissä mutta koetaan kuitenkin läsnä olevaksi. Siinä suggestion voima on suuri. Se ilmenee elokuvissa luontoon liittyvien ilmiöiden kautta, kuten vesi, tuli ja valo. Niihin liittyvä mytologinen sisältö tuo sakraalia sisältöä. Sakraali on pidettävä erillään uskonnollisesta ja hengellisestä kokemuksesta. On kyse laajemmista ihmisen alitajunnan asioista. Se on tie tajunnan taakse henkiseen ulottuvuuteen.

Kronotoopit ovat toisissaan kiinni limittäin. Yhdessä otoksessa voi esiintyä kaikkia kronotooppeja. Siitä Skvortsov tuo luennollaan esimerkin elokuvasta Peili.

 

Ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus empiirinen kronotooppi dominoi hyvin vahvasti. Painopiste kehittyy yhä enemmän kohti sakraalia varsinkin trilogiassa Solaris, Peili ja Stalker.  Nuo neljä tasoa ovat sidoksissa toisiinsa limittäin. Siis näemme faktan. Se on kuva tai hahmo mutta  samalla resonoituu sakraalilla tasolla symbolina.

 

Skvortsov käsittelee Tarkovskin elokuvailmaisuun liittyviä avainseikkoja. Hän kutsuu niitä arkkityypeiksi. Kyse on konkreettisista asioista. Ne voidaan jakaa kolmeen pääryhmään.

 

Ryhmä I on avaruuden arkkityyppiin liittyvät seikat (tai symbolit): vesi, tuli, puu, tuuli, maa (kasvillisuus). Ne luovat meihin alitajuisesti sakraalin tason aineellisen perustan.

 

Ryhmä II on biologisen elämän ja persoonallisuuden arkkityyppi: hevonen, koira, lintu, omena, maito. Myös Tarkovskin elokuvissa keskeisenä esiintyvä koti kuuluu tähän ryhmään.  Tämä ryhmä on ihmisen biologian pohjana (syntymä, lisääntyminen jne.). Talo liittyy myös tähän, koska kaikki talot Tarkovskin elokuvissa sijoitettu osaksi luontoa. Peilissä se peittyy metsän siimekseen. Solariksessa se on järven rannalla. Uhrissa se on meren rannalla ja lisäksi sijoitettu hyvin avaraan aukeaan tilaan. Ja ihminen itsessään on liitettynä kosmokseen, avaruuteen, luontoon.

 

Ryhmä III on kulttuurin arkkityyppi. Peilissä niitä ovat ilmalaiva sekä maalaustaidetta edustavia tauluja ja kirjoja. Ne ovat asioita, jotka yhdistävät ihmisiä – elokuvan henkilöitä – muiden ihmisten kokemukseen ja tekoihin. Monessa elokuvassa voi kuulla runoja, eniten Peilissä ja Stalkerissa.  Arseni Tarkovskin runot ovat siteenä paitsi omaan isään myös suureen kulttuurin kontekstiin. Isä antaa Andrei Tarkovskille mahdollisuuden olla yhteydessä ikuisuuteen, isoon kulttuuriin.

 

Lopuksi

 

Sergei Eisenstein vuonna 1923

Päätteeksi hypähdän suomalaiseen menneisyyteen ja otan samalla vapauksia.  Lähden siitä, että Eisenstein loi poliittista elokuvaa. Yritettiin elokuvan ja taiteen keinoin vaikuttaa tajuntaan, murtaa porvarillisen yhteiskunnan ideologisia perusteita. Kansalla oli siihen yhteiskunnan subjektina oikeutus. Suomessa 60-luvun lopulla elettiin politisoidun Reporadion aikaa. Neuvostomieliset vasemmistolaiset olivat ottaneet kulttuurin kentän haltuunsa. Ohjelmapolitiikasta tuli poliittista. Haluttiin muutosta. Väkisinkin ajatukset siirtyvät Eisensteiniin. Hän oli vasemmistolainen avandgardisti, joka jo ennen elokuva-alalle siirtymistä loi uudessa neuvostoyhteiskunnassa poliittista teatteria, pyrki vaikuttamaan, saada kansa ajattelemaan ja reagoimaan oikein. Valtakunta oli siirtymätilassa ja oli luotava uusi yhteiskunta. Optimismi vielä rehotti. Samalla tavalla 60-luvun lopun ja 70-luvun alkupuolen Suomessa toimi vasemmistohegemonia. Sitten siihen maailmaan, ideologisesti yksioikoiseen kulttuurityhjiöön ilmestyi Andrei Tarkovski. Tuo sosialistiälymystö kääntyi uteliaana hänen elokuviensa pariin. Osa etsien jotakin, osa lienee samalla ihaillut neuvostokulttuurin uudenlaista suuntausta, odottaen kai saavansa uskoonsa vahvistusta.  Hän tuli kuin sisältäpäin ahtaaseen poliittiseen rinkiin. Osa hänet torjui, osa joutui hänen elokuvistaan hämilleen. Aika alkoikin muuttua. Liekö se myös Tarkovskin ansiota? Elokuva katsoi ihmisiä ja ihmiset alkoivat tarkastella itseään. Mentiin ainakin eteenpäin. Mikäköhän toisi nykyiseen aikaamme sisäisen liikuttajan?

 

Stalker

Lähteitä:

 

Alanen, Antti                                Elokuvan tekijät. Otava, 2012.

Булгакова, Оксана                    Судьба броненосца: Биография Сергея Эйзенштейна. СПб, 2017.

                                                          (Bulgakova Oksana: ”Panssarilaivan kohtalo: Sergei Eisensteinin elämäkerta”)

                                                          Sergei Eisenstein: A Biography / Trans. Anne Dwyer. 2001

Волкова, Паола                         Цена «Nostos« - Жизнь. Москва: Зебра Е, 2013.

                                                          (Paola Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)

Туровская, Майя                       7½ или Фильмы Андрея Тарковского. Спб, Сеанс, 2019.

                                                          (Turovskaja Maija: ”7½ eli Andrei Tarkovskin elokuvat”)

Филимонов, Виктор                Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва: Молодая гвардия, 2012.

                                                          (V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)

 

Globalismia, lokalismia, Suomen taloutta – erään keskustelun satoa

Todetaan heti, että en ymmärrä paljoakaan talousasioista, mutta politiikkaa seuraan ja siksi myös kansantaloudestamme on oltava jotenkin perillä. Kyllä pääkoppani vaatii aikaa, että pystyn talouspoliittisia prosesseja hahmottamaan. Sen kuitenkin ymmärrän, että Suomen talous on surkeassa jamassa eikä käytävän päässä valoa näy.

Eilinen presidentti Niinistön järjestämä keskustelu jäi minulta katsomatta. Siihen en nyt puutu lainkaan. Sen sijaan kohteenani on perjantaina 22.5. netissä käyty paljon pienemmän huomion saanut jutustelu. Alkuun laitan myös johdanto-osan, jossa kerron kuusi vuotta sitten käydystä euron tulevaisuutta käsitelleestä tilaisuudesta.

Kyseessä on Suomen Perusta -ajatuspajan järjestämä keskustelu Suomen rooli globalisoituvassa maailmassa ja se on katsottavissa täällä. Mukana ovat PS-eduskuntaryhmän talousasiantuntija Juhani Huopainen ja yrittäjätaustainen kansanedustaja Veikko Vallin sekä Ajatuspajasta Arto Luukkanen ja Marko Hamilo. Heistä Huopainen on selkeästi kiinnostavin keskustelija. Youtubeen on viime aikoina alkanut ilmestyä useita kiinnostavia talouteen liittyviä keskusteluja (kuten Puheenaihe-sivulla). Tämä keskustelu voi jäädä niiden varjoon mutta minusta se oli oikein hyvä myös siksi, että siinä liikutaan melko lailla ruohonjuuritasolla. Muutamat perusasiat tulevat selviksi. Asiat ovat mutkikkaampia kuin olen luullut. Ilman ylikansallista lainsäädäntöä ei selvitä. Keskustelijoilla punaisena lankana on Suomen asema vaikeassa tilanteessa. Populistiseksi leimatun puolueen edustajat kuitenkin nostavat nyt esille ongelmakohtia, joita yleensä ei populisteilta odottaisi. Valtapoliitikot saattavat jättää tällaisista asioita kertomatta.

…

Mennään yllä lupaamaani johdantoon. Se tuokoon hieman perspektiiviä omiin kokemuksiini. Toukokuussa 2014 olin mukana seuraamassa Helsingissä Metsätalossa käytyä Ajatuspaja Liberan järjestämää keskustelua aiheesta Euron tulevaisuus, Suomen vaihtoehdot. Se kokosi paikalle runsaasti kuulijoita ja sai myös merkittävää mediahuomiota. Minulle se oli jonkinlainen avaus eurotalouden ongelmiin. Viimeistään siitä lähtien olen pyrkinyt seuraamaan, kun Suomi on yhteisvaluutassamme kärvistellyt.

Tilaisuuden pääosassa keskustelijoina olivat Björn Wahlroos, Kimmo Sasi ja Erkki Tuomioja sekä Liberan tutkimusjohtaja, nykyinen kansanedustaja ja mahdollisesti Kokoomuksen seuraava puheenjohtaja Elina Lepomäki. Kyseessä oli samalla ajatuspaja Liberan julkaiseman ja Vesa Kanniaisen toimittaman kirjan julkistamistilaisuus. Teos löytyy täältä. Tutkielman taustalla olevaan EUROTHINKTANK-työryhmään kuului liuta nykyisinkin keskeisiä talouden asiantuntijoita, joista mainittakoon Tuomas Malinen.

Tilaisuudesta huokui avoin eurokriittisyys. Yksimielisyys näkyi aina Erkki Tuomiojaa myöten. Se herätti toiveen muutoksesta kestämättömältä jo tuolloin vaikuttaneeseen tilanteeseen. Mutta vielä mitä! Globalisaatio alkoi vain tiukentaa otettaan. Ja melko pian tuon jälkeen esimerkiksi Tuomioja alkoi puolueensa miehenä puhua ihan muuta. Samoin Lepomäki tuntuu nykyisin sopeutuneen vallitsevaan tilanteeseen, kun edessä näyttää killuvan loistelias poliittinen ura. Tuolloin hänkin näki liittovaltioajatuksen mahdottomana, mutta sen perusteella mitä itse olen mediaa seurannut, hän näkee sen nyt myönteisenä suuntana.

Tässä on linkki Iltalehden uutiseen Metsätalon tilaisuudesta.

Tilaisuus sai valtavan yleisön. Siihen ei ollut osattu varautua. Siksi keskustelu striimattiin myös viereiseen saliin. Onneksi sain juuri ja juuri paikan pääsalista ja sain omin silmin kokea keskustelun eläväisen tunnelman. Projektin vetäjän Vesa Kanniaisen esittelypuhe oli hyvin valaiseva. Se meni minunkin päähäni helposti. Sen sijaan itse kirjan lukeminen olikin toinen juttu. Siellä oli osia, joista en paljoakaan ymmärtänyt. Mutta se oli odotettavissa, kun en kansantaloudesta paljoakaan ymmärrä.

Keskustelijoista Nalle Wahlroos teki vaikutuksen. Se ei merkitse, että olisin kaikesta samaa mieltä, mutta hän oli hyvin jämäkkä, innostava ja ilmaisuissaan selkeä keskustelija. Hän osasi myös reagoida eläväisesti yleisön kysymyksiin. Olen sittemmin lukenut hänen kirjoituksiaan ja yhden teoksenkin. Ne ovat antaneet näkymää. Häneen kohdistetusta demonisoimisesta en tykkää.  Tuomioja osoittautui hyväksi keskustelijaksi ja löysin hienoja näkökohtia. Sittemmin kuitenkin hän on alkanut julistaa puolueensa linjaa, kirjoitusten ja puheen sävy on muuttunut ihan muuksi. Aivan kuin hänet olisi joutunut sisäpiirin ojentamaksi. Viime aikaiset ulostulot ovat mielestäni merkkinä lähinnä näköalattomasta politikoinnista. Lepomäelle aloin itse jo tuolloin ennakoida poliittista nousua. Nyt hän näyttää kehittyneen liittovaltiota ajavien eturiviin, minkä ymmärtää. Puhutaanhan, että hän on osallistunut Bilderberg-ryhmän kokouksiin. Hyvänä puolena on hänen avoimuutensa. Keskustelijana hän on edelleen kiinnostava.

Tilaisuus antoi minulle myöhemmin perspektiiviä tarkastella talouden kysymyksiä, seurata EU:n kohtalon kysymyksiä ja euro-Suomemme tulevaisuutta. Maamme on nykyisin osanen EU:n periferiaa, jota muutamat unionin keskeiset valtiot käyttävät hyväkseen. Lipponen halusi Suomen aikoinaan mukaan ytimiin ja siksi myös rahaliittoon, mutta sivulliseksi on jääty. Totta on, että paluu omaan valuuttaan tuntuisi hurjalta teolta, Siihen sisältyy valtava riski mutta euro on Suomelle kuitenkin osoittautunut vankilaksi, poliittiseksi ratkaisuksi, jossa en toivoisi Suomi-nimisen kansakunnan viettävän elinkautistaan. Toivon, että Suomeamme pyritään rakentamaan muista lähtökohdista kuin karriääripoliitikkojen virkauran alustana.

Asiasta kiinnostuneiden mielessä on varmasti Tuomas Malisen vahvoin äänenpainoin ilmaisema vetoomus Suomen eurosta eroamiseksi. Samanaikaisesti valtiovarainministerimme vakuuttelee itsevarmana euron olevan vakaa valuutta ja siksi Suomelle välttämätön. Tämänkin pohjalta näyttää ilmeiseltä, että edessä olevasta umpikujasta huolimatta Suomi on jälleen suostumassa lisäämään yhteisvastuita. Myös Euroopan unionin verotusoikeus on vahvasti puntarissa (toteaa YLE). Globalismin karavaani on näköjään sitkeästi liikkeellä. Sen takana on jo fanatismia.  Vastakkain asettelu epäilemättä vain kärjistyy.

….

Nyt menen varsinaiseen pääasiaan.

Alussa Huopainen pitää kiinnostavan puheenvuoron globalisaatiosta. Se on laaja käsite, jonka perusideana on vain positiivisia mielteitä herättävä ajatus kansainvälistymisestä. Taloudessa ja kaupan kansainväliset yhteydet johtavat kuitenkin ongelmiin, kun ollaan ristikkäin riippuvaisia muista toimijoista. Yhden ongelmat heijastuvat heti toisiin. Yhden häiriöt ovat kaikkien häiriöitä. Tämän ennakoimiseksi toimijoiden on valvottava jatkuvasti mitä muut tekevät.

Kun talouselämässä kohdataan ongelmia, on annettava apua. Huopainen puhuu ”rahahalaamisesta”. Tällaisia tilanteita varten on selvitettävä ennakolta, miten paljon voidaan olla riippuvaisia muista ja kuinka paljon ollaan valmiita kumppania auttamaan.

Siirrytään valtioiden väliseen vapaakauppaan. Siinä on myös haasteellinen puolensa. Kyse ei ole pelkästä vapaudella ”fiilistelystä”. Huopainen selventää asiaa kuvaannollisella esimerkillä, minkä kautta hän osoittaa, että vapaakauppa tarvitsee myös kansainvälistä lainsäädäntöä. Siten voidaan taata, että kauppa on molempia osapuolia hyödyntävä ja toimii niin ollen myös käytännössä. Valtio ei siis voi säätää kansallisesti lakeja, jotka käytännössä haittaavat vapaakaupan toisen osapuolen toimintaa. Tämä saattaa johtaa huomattaviin korvauksiin. Siksi sopimusta luotaessa vaaditaan tiukkaa perehtymistä.

Myöhemmin toisessa yhteydessä Vallin tuo esimerkin kaivosteollisuuden toiminnasta Suomessa. Asia on käsittääkseni tuttu jo muutaman vuoden takaa, kun Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen kesken oltiin luomassa TTIP-vapaakauppasopimusta. Kun kansainvälinen yhtiö luo Suomessa kaivostoimintaa ja tekee voittoja Suomen maaperässä olevilla mineraaleilla. Jos sitten Suomi muuttaisi lainsäädäntöään, niin pahimmassa tapauksessa laista kärsinyt yhtiö voisi vaatia Suomen valtiolta miljardikorvauksia. Huonon sopimuksen myötä maamme menettäisi kansallisomaisuuttaan ja joutuisi vielä korvauksiin. Asialla voisi siten olla kauaskantoisia seurauksia.

Vallin liputtaa lokalismin puolesta, millä hän tarkoittaa lähituotantoa eli sitä, että tavarat valmistettaisiin mahdollisimman kattavasti lähialueilla. Se kattaisi myös naapurimaat. Hänelle lokalisaatio on parempi ratkaisu kuin ”globaali rajat auki -talous”. Hän toki lisää, että kaikkea ei voi valmistaa paikallisesti tai edes lähialueilla. Kuitenkin sen olisi oltava ensisijainen vaihtoehto. Korona-pandemia ja siihen liittyvä maskiongelma ovat tuoneet ongelmat näkyviin. Esimerkiksi ruoan alkutuotanto olisi tärkeä säilyttää Suomessa tai ainakin lähimaissa. Hintataso on tietysti ongelma, mutta toisaalta myös globalisaation synnyttämä työttömyys aiheuttaa menoja.

Globalisaation mukana ongelmia tuovat myös eettiset kysymykset. Kaukana sijaitsevissa tuotantoketjuissa saadaan kyllä hinnat alas, mutta ei sen sijaan kyetä valvomaan työehtoja, miten käytetään esimerkiksi lapsi- ja halpatyövoimaa. Hintakilpailussa mennään yhä rajuimpiin siirtoihin. Esimerkiksi Kiinassa tuntipalkka on jo noussut liian kalliiksi. Afrikassa voidaan tuottaa huomattavasti halvemmalla. Globalismin kannattajat saattavat helposti vaieta ikävistä puolista, vaikka saattavat poliittisesti sopivammissa yhteyksissä omaa hyveellisyyttään hehkuttaakin.

Vallinin mukaan ratkaisuna ovat tullit. Tullittomuus kyllä laskee tuotteen hintoja mutta toisaalta myös se maksaa yhteiskunnalle, kun työttömyys Suomessa huokeampien tuotteiden vuoksi ja oman tuotannon loppuessa kasvaa. 

Kansallinen itsemäärääminen tuo nykyisin yllättäviä ongelmia. Esimerkkinä keskustelussa mainitaan ravintolatuki. Suomi ei pysty tukemaan ravintoloita kuin hyvin rajallisesti, koska EU:n lainsäädäntö kieltää jäsenmaita tukemasta yrityksiä.  Poikkeustilanne antaa siihen pieniä mahdollisuuksia. Jos yrityksiä haluttaisiin tukea, pitäisi tehdä tarkat laskelmat jo annetuista tuista. Jos raja ylittyy, voi asiaa käsittelevä virkamies joutua EU-oikeuteen. Huopainen valaisee, kuinka ristiriitaisessa tilanteessa elämme. Toisaalta lisätään vapautta, ollaan liberaaleja ja globaaleja. Samanaikaisesti tehdään kansallisella tasolla rajoituksia. Tiukennetaan lainsäädäntöä ja vähennetään itsemääräämisvaltaa.

Marko Hamilon mukaan globalismi on sitä, että päätösvaltaa keskitetään ylikansallisille organisaatioille, kuten YK:lle ja Euroopan unionille. Tuo sama valta oli ennen kansallisvaltioilla. Vapaakaupasta puheen ollen ei valtio voi ottaa pelkkiä hyötyjä. Se edellyttää, että myös osa poliittisesta vallasta siirtyy kansalliselta tasolta muualle. Huopainen myötäilee. Niiden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia asioita, esimerkiksi kun yksittäinen valtio voidaan jossakin kansainvälisessä tuomioistuimessa määrätä jättikorvauksiin. Noihin asioihin on kiinnitettävä huomiota, ongelmia on nostettava esille ja mietittävä, millaisia seurauksia niistä nimenomaan pitkällä aikavälillä aiheutuu. Se on hyvin antipopulistinen lähestymistapa. Suomen kaltaiselle valtiolle Euroopan periferiassa se tuo ihan omat haasteensa. Asiaan liittyy se, että yhteisissä sopimuksissa pieni yleensä kärsii. Se on hyvä pitää mielessä, ettei Suomi menisi ”lompsa auki” mukaan kaikkiin suurempien vaatimiin maksuvelvoitteisiin. Suomen on muistettava varjella omaa asemaansa.

Tuo on minusta tärkeä seikka. Heti tulee mieleen, että tarvitsisimme poliitikkoja, jotka kykenisivät puolustamaan Suomen etuja mahdollisimman kauaskantoisesti. Todelliset valtiomiehet ovat keskuudestamme kuitenkin kadonneet. Ja kyllä kansallismielisyyttä tarvittaisiin, mutta ei sille ole Euroopan unionin kaltaisessa globaalissa organisaatiossa tilaa. Olen käsitellyt noin pari vuotta sitten bulgarialaisen Ivan Krastevin teosta After Europe (täällä). Siinä hän kutakuinkin toteaa, että EU on virkamiehelle kuin kansainvälinen huippuluokan jalkapalloseura. Se on tiimi, jossa on hienoa olla mukana. Siinä ei ole kansallisuuksia, kaikki muu unohtuu, kun se projekti jää taakse, on uusi tiimi edessä. Taas lähdetään nollapisteestä.

Vallin on ensimmäisen kauden kansanedustaja ja istuu myös Tampereen kaupunginvaltuustossa (käsittääkseni myös hallituksessa) Hän tuo esille omat vaikutelmansa Suomen nykypolitiikasta. Integraation suhteen hän toteaa, että jos se menee kovin pitkälle, niin hänen mukaansa Suomen eduskunta voitaisiin sulkea. Tulonsiirroissa Välimeren maihin, kuten Italiaan, Espanjaan ja Portugaliin, hän ei näe mitään mieltä.  Hänen mukaansa Suomen ei tarvitsisi olla EU:ssa nettomaksaja, jos harmaa talous saataisiin siellä kuriin.

Globalisaation nykymuodossaan hän näkee karuna: lähiöt gettoutuvat, pommit paukkuvat, asuinalueet eriytyvät ja asunnot menettävät tietyillä alueilla arvonsa. Hän viittaa Euroopassa laajalti tehtyyn kyselytutkimukseen, jossa kansalaiset ovat laajalti huolissaan, kun elinympäristö on alkanut väestönsiirtojen myötä muuttua.

Vallin tekee tilitystä myös omista tuoreista kokemuksistaan politiikassa. Kuntatasolla pakoillaan hänen mukaansa vastuuta vedoten siihen, että asiasta päätetään eduskunnassa (kyseinen esimerkki on kaupungin pakolaispolitiikasta). Poliitikot yrittävät näin siirtää päätösvallan pois itseltä. Sama suuntaus on hänen mukaansa eduskunnassa. Siellä viitataan Brüsseliin. Tähän voin liittää tuoreen esimerkin liittyen valkoposkihanhien maanviljelijöille aiheuttamiin haittoihin. Siinä ympäristöministeri heittää pallon unionitasolle.

Vallin toteaa, että poliitikot haluaisivat ”patsastella”, olla siisteissä sisähommissa hyvällä palkalla. He eivät halua olla vastuussa mistään ja pyrkivät siirtämään sen muualle. Kun hän sitten alkaa pohtia, mihin Brüsselissä vedotaan, on Hamilolla vastaus valmiina. Siellä todetaan, että asia on ”väistämätöntä”.  Ilmiö on nimeltään historiallinen determinismi, jota on alettu 90-luvun alusta lähtien käyttää laajalti argumentoinnissa globalismin saadessa sijaa. Suomessa keksittiin tuolloin sille oma vastine maapalloistuminen.  Sen mukaan kehitystä ei voi vastustaa, koska se on väistämätön suunta.  Yksittäistä asiaa saatetaan kyllä kauhistella ja vastustaa, mutta sen kanssa ristiriitainen päätös kuitenkin perustellaan ”väistämättömyydellä”. Tuo Hamilon heittämä ajatustapa on minusta osuva, koska tunnen tapauksia, jolloin ihmiset voivat yksityisesti olla esimerkiksi maahanmuuttokriittisiä, mutta julkisesti toimivat toisin.

,,,

Huopainen korostaa, että globalisaatio pitää sisällään monia asioita. Kaikkeen ei pidä mennä mukaan. Hän tuo esimerkiksi kuvan Jehovan todistajien esitteestä, jossa kaikki sopusoinnussa ja hyvin pukeutuneet ihmiset kulkevat sovussa leijonien ja muiden villieläimien kanssa. Sen tapaisesti asioita aletaan helposti kaunistella. Hän realistina vaatii selväpäisyyttä. Vapaakaupan tulee Suomessa tarkoittaa, että meillä on kansallisen tason toimeenpanovaltaa ja tuomiovaltaa, että se toimisi. Vaakakupissa on kaksi puolta.

”Aina kun me lisätään vapautta, niin me luodaan kahleita. Ensimmäisenä pitäisi miettiä, mitä tästä seuraa, kun me otetaan nämä kahleet niskaan, mitä seuraa siitä, että meillä on tämä eurovaluutta.”

Tuon kaltaisia kysymyksiä on nostettava esille.  Yksi kysymys on se, mitä seuraa, jos yksittäinen valtio elää yli varojensa. Yhteisvastuun uhista ja ongelmista on kerrottu ja niistä on varoitettu. Mutta ne on valitettavasti sivuutettu, koska ”on ollut niin hienoa olla siinä mukana”.

Euron aiheuttamat seuraukset eivät ole kovin hienoja. Omistava luokka on menestynyt hyvin, mutta samaan aikaan on syntynyt matalapalkkaisia, joilla ei ole tulevaisuutta. Syrjäytyneiden määrä on hälyttävä. Kehityksemme suunnassa on ongelmia, mutta niistä ei pitäisi vaieta vetoamalla johonkin epämääräiseen globaaliin kehitykseen.

Huopainen palaa kuvaan Jehovan todistajien esitteessä. Kyllä me sen tajuamme, että se vääristää. Huopainen heittää vastuuta myös äänestäjille. Hän toteaa suurin piirtein tähän tyyliin:

”Ei yksikään eurojäsenyyden kannattaja (ei entinen eikä nykyinen) tule kertomaan, että hän on tulonsiirto- ja yhteisvastuuliittovaltion kannattaja ja siinä tulee kylkiäisenä mukana euro. Hän toteaa, että euro on hänen mielestään vakaa valuutta ja sitten on vaiti.”

Huopaisen mukaan ei siis suostuta sanomaan ääneen, mitä toisessa vaakakupissa on. Kansalaisten tehtävänä on lähettää palautetta ja saada poliittiset päättäjät puhumaan avoimemmin. Tuo lopputoteamus vakaasta valuutasta viitannee suoraan valtiovarainministeri Katri Kulmunin eduskuntapuheenvuoroon.

Lopussa Huopaisen repliikin myötä nousee esille myös suomen kielen hienous. Kielessämme tehdään ero sen suhteen, onko jokin asia itsestään tapahtuva luonnon ilmiö vai onko kyse ihmisten toimista. Tämä liittyy oikeastaan yllä jo kertomaani väistämättömään kehitykseen. Siellä vaakakupissa on aina ihmisten aiheuttamat toimet. Kun puhutaan globalisaatiosta, niin päättäjät mielellään haluavat sen olla globalisoitumista, joka tapahtuu itsestään.

Viimeinen kommenttini koskee Vallinin esille nostamaa verottamista. Verotus on se, johon liittyvillä ratkaisuilla valtio voi kilpailla tuotteillaan. Se on hänen mukaansa talouspolitiikan ydintä. Euroopan unioniin liittyen on sen yhteyteen kuitenkin tuotu viime aikoina käsite harmonisointi. Se pitää sisällään kannan, että päätösvalta verotuksen tasosta siirtyisi kansallisvaltiolta Euroopan Unionille.  Esimerkkinä hän mainitsee Suomen pyrkimyksen arvonlisäveron kynnysrajan nostoon. Siihenkin on kysyttävä EU:sta lupa. Millä sitten kilpaillaan, kun ei enää pystytä verotuksella kilpailemaan, Vallin kysyy. Suomelle syrjäisenä maana se olisi tärkeä keino. Tässäkin seurataan laajempaa nykytrendiä. Vallinin vaikuttaa asiasta puhuessaan turhautuneelta. Se ei ole ihme.  Väärä suunta, toteavat muut.  Minä kommentoisin tuohon teonsanaan liittyen, että hallituksen poliitikot varmaankin puhuvat ”harmonisoinnin” sijaan harmonisoitumisesta. Niin ollaan sopivasti asian ulkopuolisia tarkkailijoita.

Johan Vilhelm Snellman – suomalaisuuden päivänä 2020

Tänään on vietetty suomalaisuudenpäivää, joka on vakiintunut liputuspäivä.  Valitettavasti virallisella tasolla juhlapäivä on jäänyt aivan ylimalkaiselle huomiolle. Valtioneuvosto taisi julkaista Twitter-tilillään kyllä toivotuksen mutta heti perään sijoitettiin islamuskoisille kohdistettu rauhallisen ramadanin toivotus.

Ettei totuus unohtuisi, muistutan, että kyseessä on Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) syntymäpäivä. Minä muistan tämän päivän vanhaan malliin Snellmanin päivänä. Muistissani kiiluu edelleen sadan markan seteli, josta miehen kasvot ovat tulleet tutuiksi. Kun aikaa oli, niin päätin viettää osan päivästä J. V. Snellmanin parissa. Siitä syntyi tämä kirjoitus.

Muutamat viralliset liputuspäivät ovat muodostuneet minulle jo varhaisesta lapsuudesta lähtien tärkeiksi. Niiden myötä nimet Snellman, Aleksis Kivi, Elias Lönnrot, J. L. Runeberg ja Mikael Agricola ovat jääneet pääkoppaani ennen kuin tajusin heidän elämästään yhtään mitään. Arvostukseni Snellmania kohtaan viime vuosina noussut. Hänen elämänuransa on kaikkinensa ollut moniulotteinen. Sillä on ollut vaikutuksensa itsenäisen Suomen ratkaisuissa.  Tosin omat särönsäkin hänen elämässään on ollut. Ei hänestä kannata myyttiä rakentaa.

Snellman syntyi Tukholmassa mutta asui varhaislapsuutensa Kokkolassa, josta siirtyi Ouluun kouluun. Hän oli Oulun triviaalikoulun oppilas, aivan kuten monet muutkin suomalaiset suurmiehet: Anders Chydenius, M. A. Castren, Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius.  Oulussa olen minäkin koulua käynyt. Hengen yhteyttä on siis senkin puolesta.

Kirjoituksessani käsittelen vaiheita Snellmanin elämästä. Aloitan Kuopion vuosista ja päätän perhe-elämään. Vaikka miehen yhteiskunnallista merkitystä aina korostetaan, niin kyllä yksityiselämääkin kannattaa ainakin hieman raottaa. Verkkosivuista arvostan eniten Kuopion kotimuseon sivuja. Sitä kautta löytyy esimerkiksi erinomainen noin puoli tuntia kestävä dokumenttielokuva Snellmanin Kuopion vuosista (täältä).

Venäjän keisari Aleksanteri II ja J. V. Snellman tapaavat kesällä 1863

”Kansallisella herätyksellä tarkoitetaan sitä, että kansa tulee tietoiseksi itsestään, tiedostaa oman historiansa ja erityisen asemansa yhtenä kansakuntana muiden joukossa, sisäistää tilansa ja ryhtyy omatoimisesti kohentamaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia olojaan, lopullisena tavoitteena itsenäisyys.”

                      (Jouko Vahtola: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. 2017, s. 223.)

Vuoden 1842 jälkeen Snellman oli aikamoisessa pattitilanteessa. Väitöskirja Hegelin filosofiasta oli valmistunut ja hänelle saattoi olla katkeraa huomata, että yhteiskunnan haasteet näyttivät olevan muualla kuin Hegelissä. Silloin Snellman valitsi elämälleen uuden suunnan. Mahdollinen tieteellinen ura tutkijankammioineen sai jäädä ja mies valitsi toisen tien. Syrjäinen, tuolloin noin kahden tuhannen asukkaan sisämaakaupunki Kuopio tarjosi koulun rehtorin viran. Todellinen houkutin oli kuitenkin se, että kaupungissa sijaitsi kirjapaino.

Snellman anoi vuonna 1843 keisarilta lupaa kerran viikossa ilmestyvän sanomalehden julkaisemiseen. Lupa tuli. Ruotsinkielinen lehti sai nimekseen lopulta Saima. Senaatti tosin asetti Kuopioon sensoriviranomaisen, mikä mahdollisti kaupungissa muidenkin lehtien julkaisemisen. Snellman julkaisi lehteä täysin yksin, kirjoittaen kaikki artikkelit itse. Päivät hän hoiti opettajan virkaansa, iltaisin ja öisin valmisteli lehteä julkaisukuntoon. Lehti oli ruotsinkielinen. Snellman osasi suomea, mutta kielitaito ei taipunut lehtikirjoitteluun. Kuopiosta käsin hän kyllä alkoi julkaista myös suomenkielistä Maamiehen ystävää, mutta siinä hänellä oli avustajia. Siitä ilmestyi vain neljätoista numeroa.

Vuonna 1846 Saima kiellettiin, kun Snellmanin provosoiva tyyli ja yhteiskuntaa ruotivat aiheet saivat viranomaiset ja varsinkin kenraalikuvernööri Menšikovin hermostumaan. Tämä nimitteli Snellmania ”kommunistiksi”.

Snellmanin muistomerkki Kuopion keskustassa

Kuopio oli Snellmanille varsin sopiva paikka. Se oli koulukaupunki ja kasvava alueellinen keskus. Järvien ympäröimä seutu teki vaikutuksen. Snellmanin elinympäristö oli kuitenkin varsin suppea. Kun vertailukohdaksi Kuopion tuomiokirkon edustalla sijaitsevan Snellmanin muistomerkin, niin melko lailla tiiviisti sen ympärillä liikuttiin.

Snellman oli suomalaisuusmies, hän oli 1830-luvulla ollut mukana Lauantaiseurassa ja oli samassa rintamassa kuin J. L. Runeberg, Zachris Topelius, Elias Lönnrot, Matias Aleksanteri Castren muut kansallismieliset. Snellman ei kuitenkaan jäänyt romanttiskaipuisesti suomalaisen maiseman ja luonnon lumoihin. Kansallisromantiikan aika suomalaisessa taiteessa koitti poikkeuksellisesti vasta myöhemmin vuosisadan vaihteessa. Snellman halusi tuoda Suomen sydänmaille eurooppalaisen sivistyksen. Yksi keino siihen oli höyrylaivaliikenne. Ajatuksena oli, että sen myötä kuopiolainen nuoriso pääsi helpommin tutustumaan pääkaupunkiin, sieltä edelleen muualle Eurooppaan ja palata takaisin välittäen muille kokemuksiaan. Hänellä oli tietty sivistysihanne, ajatus toimivasta kansalaisyhteiskunnasta. Suomen kielen asemaa oli vahvistettava, kansa oli opetettava lukemaan ja sivistymään sekä hoitamaan omia asioitaan. Suomen syrjämaita oli kehitettävä. Näin Snellman toteutti samaa tehtävää kuin Kajaanissa lääkärinä toiminut Lönnrot. Tuo idea näkyy myös Keksi-Euroopassa rautatieyhteyksien laajetessa. Siitä olen kertonut edellisessä tekstissäni.

Kuopio, näkymä järvelle

Snellman luopui Kuopion virastaan vuonna 1849. Tosin hän toimi osin Helsingissä jo aikaisemmin. Noihin aikoihin Suomessa käytiin kiihkeää ja moninaista yhteiskunnallista keskustelua. Lehdistön määrä oli kasvussa, myös suomenkielisiä lehtiä alkoi ilmestyä. Liberalismin henki toi valoa.

Runeberg kävi omaa ”dialogiaan” Snellmanin kanssa. Hän julkaisi vuonna 1848 Vänrikki Stoolin tarinat.  Se nähtiin Meinanderin mukaan vastauksena Snellmanin vaatimuksiin ”kansallisemmasta” kirjallisuudesta niin, ettei sitä olisi koettu liian radikaaliksi. Siihen sisältyvää runoa Maamme alettiin esittää julkisesti ja opiskelijat alkoivat pitää sitä uutena kansallislauluna.

Snellman oli mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa ja pyrki samalla perehtymään aikansa keskeisiin poliittisiin kysymyksiin.  Hänen asenteensa Venäjää kohtaan tuli sopuisammaksi. Hän vaati uskollisuutta keisaria kohtaan. Siitä palkinnoksi hän sai vuonna 1856 Aleksanterin yliopistosta siveysopin ja tieteiden järjestelmän professuurin. Noihin aikoihin käytiin myös Helsingin edustalle levinnyttä Krimin sotaa. Kaiken lisäksi kesken sodan vuonna 1855 tsaari Nikolai I kuoli ja hänen tilalleen tuli uudistusmielinen Aleksanteri II.

Venäjällä alettiin mennä kohti uudistuksia, josta yhtenä merkkinä oli maaorjuuden lakkauttaminen vuonna 1861. Samalla liberalisoitumisen myötä Venäjä lähentyi Ranskaan. Tuo muuta Eurooppaa lähenevä kehityssuunta kuitenkin taantui, kun Venäjä kukisti verisesti Puolen kapinan vuonna 1863.

Suomen fennomaaninen liikehdintä kävi kiihkeänä. Snellman ajoi tiukasti suomen kielen virallistamista. Toisaalta oli liikehdintää myös Suomen palauttamiseksi takaisin Ruotsin alaisuuteen. Sen Snellman torjui ja otti neuvottelujen tien. Hän oli tavallaan suunnannäyttäjänä vuosisata myöhemmin, kun itsenäisessä Suomessa alettiin luoda Paasikivi-Kekkosen ulkopoliittista linjaa.

Snellman tunnetaan tuolloin radikaalista tunnuslauseesta ”Yksi kansakunta, yksi kieli”. Useimmat olivat kyllä samaa mieltä, että Suomen julkinen elämä tuli olla suomenkielistä. Hän sai kyllä myös kritiikkiä.  Ihmeteltiin sitä, että hän saattoi leimata samalla ruotsinkielisen kirjallisuuden – kuten Runebergin runot – epäkansalliseksi.

Vuosina 1856-63 käyty keskustelu Suomen asemasta ja tulevaisuudesta on ollut historiamme tärkeimpiä. Ensimmäisen kerran keskustelu sai poliittisen luonteen. Suuri vaikutuksiensa siihen oli lehdistön kehityksellä ja myös yliopistolla. Tuolloin alkoivat myös puoluerintamalinjat kehittyä. Tosin vielä ei ollut puolueilla valtiopäiville sijaa

Vuodesta 1855 vuoteen 1861 Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Friedrich Wilhelm Berg. Hän asettui tukemaan Snellmania uudistuksissa, jotka sitten alkoivat 60-luvulla toteutua.

Vuonna 1863 Snellman tapasi tsaari Aleksanteri II:n kaksi kertaa. Kesällä tsaari kävi Suomessa tutkimassa Suomen puolustusmahdollisuuksia. Tuolloin hän otti Snellmanin vastaan ja allekirjoitti kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli asettaa viimeistään 20 vuodessa tasavertaiseksi virkakieleksi ruotsin rinnalle. Tapaamista kuvaa juttuni alkuun sijoitettu maalaus.  Toisen kerran miehet tapasivat syksyllä Helsingissä valtiopäivien avajaisten yhteydessä. Snellman nimitettiin senaattiin. Fennomaanit korostivat lojaaliutta Venäjää ja keisaria kohtaan. Tämä oli tärkeää, jotta epäluulot väistyisivät Puolan tapahtumien vuoksi. Ylipäänsä nuo valtiopäivät olivat loistelias tapahtuma, johon liittyi myös 20 000 sotilaan ohimarssi Kauppatorilla.

Näin tie uudistuksille avautui. Suomen oma raha oli yksi erittäin kauaskantoinen uudistus. Muita olivat mm. kansakoululaki, oppikouluasetus, kirkkolaki, painovapaus ja kunnallishallinnon uudistus.  Vuonna 1866 Aleksanteri II myönsi Snellmanille aatelisarvon kunnianosoituksena hänen arvokkaasta toiminnastaan.

Yksi Snellmanin kuningasideoita oli rautatieverkoston kehittäminen ja sen myötä ratayhteys Pietariin.  Riihimäen ja Pietarin välinen rautatiehanke kyllä toteutui mutta vuosikymmenen loppuun ajoittunut nälänhätä vaikeutti toteutusta. Aluksi kiisteltiin raideleveydestä. Snellman ajoi kapeampaa raideleveyttä kuin Venäjällä oli käytössä. Hän pelkäsi, että se saattoi olla alkusoittoa Suomen sulauttamiselle Venäjään. Hän piti kiinni kannastaan ja vaaransi samalla uransa senaatissa. Venäjä piti kiinni omastaan, tosin se lupautui maksamaan siitä aiheutuvat lisäkustannukset. Sitten kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg halusi käyttää rautatien rakentamista hätäapu. Elettiin nälänhädän aikaa ja noilla työmailla kulkutaudit levisivät ja tekivät pahaa jälkeä.

Nälänhädästä koitui lopulta Snellmanin senaattorin uran päätepiste. Aihe vaatisi tarkemman käsittelyn, mutta tyydyn vain toteamaan tapauksen. Snellmanilla oli sen hoitoon oma ”kansalaiskasvatusohjelmansa”, jossa annettiin markkinoille vapaus. Se aiheutti pahaa jälkeä. Jalavan mukaan toimia voidaan arvostella mutta samalla siinä saattaa olla jälkiviisautta. Snellman poistui hallituksesta. Eikä hän varmasti tyynenä poistunut. Samalla hän poistui poliittisen vallankäytön keskiöstä.

…

Kuopio

Yksi puoli Snellmanin elämästä on vielä loppuun tuotava esille. Se on hänen perhe-elämänsä. Tätä valaisee Jalava teoksessaan. Snellman meni naimisiin Kuopiossa asuessaan ja otti puolisokseen 17-vuotiaan Johanna Lovisa (Jeanette) Wennbergin, joka oli Snellmania 22 vuotta nuorempi. Tämä oli asunut ikänsä Kuopiossa ja saanut varsin puutteellisen koulutuksen. Erikseen mainitaan hänen käsityö- ja pianonsoittotaito. Loikka korkealle kouluttautuneen ja maailmaa kokeneen keski-ikäisen miehen vaimoksi oli valtava.  Tunteikas tyttö oli menettänyt varhain äitinsä ja tunsi suurta kunnioitusta oppinutta Snellmania kohtaan. Nuoren vaimon elämä on täytynyt olla raskasta, koska luonteeltaan äkkipikainen Snellman rupesi ohjaamaan kokematonta vaimoaan kaikissa mahdollisissa kodinhoidon asioissa.

Kuopiossa perheeseen syntyi kaksi lasta, joista vanhin oli tytär Hanna, joka nousi Snellmanin oman elämän loppuvuosina tärkeään asemaan. Sen jälkeen syntyi neljä poikaa.

Snellman oli koko ajan valmistautunut siihen, että hän lähtee elämästä ennen vaimoaan. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1856 menehtyi tytär Magdalena vain kaksivuotiaana. Vuotta myöhemmin menehtyi keskosena syntynyt poika ja viikko synnytyksen jälkeen kesäkuussa 1857 kuoli äiti vain 29-vuotiaana.

Vaikka perheeseen tulikin Kuopiosta kodinhoitaja, niin suuri vastuu kasautui perheen hieman alle 11-vuotiaalle esikoiselle Hannalle.  Nuorin lapsista oli vasta 20-kuukautinen. Suru oli toki valtava mutta perheen pään työelämä jatkui kiihkeänä ja rasittavana.

Muu perhe sai kokea Snellmanin luonteen raadollisuuden.  Poikien kasvukivut näkyivät käytöshäiriöinä. Poika Karl on myöhemmin kertonut, että he joutuivat helposti osallisiksi tappeluihin. Joskus vielä ylioppilainakin oltiin ”nyrkit pystyssä”.  He olivat vapaan kasvatuksen hedelmiä. Vartuttuaan he kyllä nousivat kunniallisiin asemiin.

Eniten sai kärsiä kuitenkin Hanna-tytär. Isä asetti tyttäreen suunnattomia velvoitteita. Jo 11-vuotiaana hän sai vastuulleen huolenpidon nuoremmista sisaruksistaan. Koulun jälkeen hän sai vastuulleen koko perheen talouden- ja kodinhoidon. Isä edellytti tyttäreltään nöyryyttä ja uhrautuvaisuutta. ”Naisen korkein avu on hyvä sydän”, hän opasti vasta 15-vuotiasta tytärtään. Hän vaati nykynäkökulmasta ajatellen mahdottomia:

”Tyttären tuli totuttautua ajattelemaan vähemmän itseään, omaa iloaan ja omaa etuaan, ja päinvastoin pyrkiä alituisesti ilahduttamaan muita ja huolehtimaan heidän parhaastaan.” (Jalava, s. 190)

Jatkeeksi Jalava tuo esille Snellmanin omat moitteet tyttärelleen:

”Pappa on ollut syvästi huolissaan, kun olen nähnyt, miten vähän sinä olet pyrkinyt tähän.”

Uhrautuvuudella oli hintansa. Hanna joutui hoitamaan kuolemansairasta isäänsä yötä päivää. Hänen terveytensä ei sitä kestänyt. Hän menehtyi itse vain 36-vuotiaana vuosi isänsä poismenon jälkeen. Vaikka arvostan Snellmanin pyyteetöntä työtä Suomen kansan ja suomalaisuuden hyväksi, niin jonkinlaisen riipan tuo tyttären kohtalo mieheen jättää.

Lähteitä:

Jalava, Marja: J. V. Snellman – mies ja suurmies. Tammi 2006.

Meinander Henrik: Suomen historia. Suom. Paula Autio. WSOY, Porvoo 2006.

Vahtola, Jouko: Suomen historia kivikaudesta 2000-luvulle. Uudistettu painos 2017

Verkkosivuja

Snellmanin kotimuseo Kuopiossa:  https://snellmaninkotimuseo.fi/j-v-snellmanin-kotimuseo/

http://snellman.kootutteokset.fi/

Lauri Kallion kirjoitus Snellmanista:  https://filosofia.fi/node/6752

Matti Klingen artikkeli kansallisbiografia-sivustolla.