Venäjän näkymiä, uhkia, taustaa…

Katsaukseni ytimenä on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron nettiesitelmä (Venäjä uuden maailmanjärjestyksen marginaalissa?), jonka julkaisupäivä menee reilun kahden kuukauden taakse lokakuun loppuun. Se avautuu täältä. Kangaspuro ei varsinaisesti käsittele Ukrainassa käytävää sotaa, mutta ei hän siitä irti pääse ja kyllä tässäkin jutussa aiheeseen kajotaan, varsinkin juttuni lopussa, jossa näkökulma laajenee.  

Luento alkaa yllättäen ilmastokriisillä, jossa ilmaston lämpenemisen ohella käsitellään myös metsäpaloja, joita roihuaa monissa paikoin maapalloamme. Nyt katse suuntautuu ennen muuta Siperiaan. Venäjällä ei niitä ole saatu hallintaan. Se on koko maailman huoli, sillä Kangaspuron sanoin ”metsien palaessa maapallon keuhkot tuhoutuvat”. Toinen keskeinen uhka on ikiroudan sulamisprosessi, jossa voi piillä Siperian tundralla todellinen ekologinen ja taloudellinen katastrofi. Kun perusta alkaa pettää, niin suuretkin kaupungit voivat olla tuhon omia.

Ongelmat ovat toki tuttuja. Niitä on käsitelty laajasti marraskuun alussa julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa, joka löytyy täältä. Metsäpalojen suhteen on sieltä minun mieleeni jäänyt soimaan erään tutkijan toteamus: ”Euraasian sydän on tulessa.”  Toinen linkkini vie vuoteen 2009, jolloin yleisradion sivuilla on julkaistu tämä teksti. Sen otsikko on kuvaava: ”Tundran sulava ikirouta on ilmastonmuutoksen aikapommi”.

Ollaanpa erinäisen ilmastohömpän ja -ahdistuksen suhteen kuinka skeptisiä tahansa, niin kyseessä on hälyttävä uhka, joka on otettava tosissaan. Naureskellen niistä ei selvitä. Koko prosessin tutkimiseen on luotava mahdollisuudet. Venäjän eristäminen ja eristyminen osaltaan luovat jarruja ja välinpitämättömyyttäkin tuon prosessin etenemisen seuraamisessa.  Aivan kuin Venäjällä ei ymmärrettäisi, mitä uhkia lämpenemisprosessi aiheuttaisi paitsi maapallon ekologialle, myös Venäjän omalle taloudelle ja yhteiskunnalle. Sota kääntää siis osaltaan huomion pois maailmamme yhteisistä huolista ja tieteellisestä yhteistyöstä.

Sen jälkeen Kangaspuro käsittelee Venäjän asemaa globaalissa maailmassa. Tarkkaillaan maailman karttaa hieman toisesta näkökulmasta, mihin me olemme tottuneet. Kun Tyyni valtameri on keskiössä, jää Eurooppa nurkkaan. Kangaspuro toteaa seikan, mitä ei Suomessa ehkä tunnuta tajuavan. Venäjän kiinnostus on suuntautunut enemmän Aasiaan ja Tyynen meren ympäristöön. Niinhän se on. Jos pidämme maatamme Venäjän kannalta tärkeänä, niin pitää laittaa jäitä hattuun. Toki taloudellinen yhteistyö Euroopan kanssa on Venäjälle tärkeää. Ja kuten Kangaspuro esityksensä lopussa toteaa, Eurooppakaan ei selviä ilman kaupallisia suhteita sinnepäin.

Suomen suhteen voisin nostaa esille turvallisuuspolitiikan. Suomen ja Venäjän rajan takana on pari strategisesti tärkeää aluetta. Ne ovat Kuolan niemimaa ja Pietarin alue. Pietarin merkitys on myös kulttuurisesti tärkeä. Kaiken lisäksi Pietari symboloi myös sitä, kuinka eurooppalainen Venäjä tosiasiassa on. Venäjä on luonnollisesti huolissaan, jos luoteinen rajanaapuri alkaa veljeillä Naton kanssa. Omalta kannaltani on surullista seurata, kuinka ansiokkaasti rakennettu itsenäisyytemme vuosina rakennettuja suhteita on alettu vesittää.

Maailman politiikassa painopiste on siis siirtymässä Tyynen meren ympäristöön. Siellä toimivat USA ja Kiina, maailman kaksi voimakkainta tekijää. Lähistöllä on myös Intia. Siinä keskiössä Eurooppa on syrjässä, sen osa on taantua. Venäjä on tässä puristuksessa loppujen lopuksi vähäisempi tekijä, vaikkakin tärkeä. Sen rooli pienenee entisestään, mutta ei sitä pidä nollata. Se on asemansa ymmärtänyt ja yrittää paniikin omaisesti sotaakin käymällä puolustaa omaa eksistenssistään. Tähän on helppo sitoa loistokkaan historian ryydittämät suurvaltafantasiat.

Seuraavaksi menen tiiviimmin Kangaspuron esitelmään. Hän luo loppuvaiheessa yhteenvetoa esityksen keskeisistä kohdista. Olen kirjoittanut hänen katsauksensa. Kyseessä on suhteellisen suoraa lainausta. Kieliasua olen joutunut sovittamaan kirjallisesti sujuvampaan muotoon. Kursiivi kertoo, kyse on Kangaspuron esityksestä.

Yhteenveto Venäjän valtarakenteesta:

”Valta on rakennettu siten, että se on monikerroksinen, toinen toistansa valvova ja vahtiva. Siellä on myös erilaisia intressejä. Se on siis koneisto, joka tuottaa Venäjän kansallisiksi intresseiksi ymmärrettyä politiikkaa. Sen takia yhden miehen vaihtaminen ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Siinä on aina vaarana, että seuraaja on entistä militaristisempi ja entistä nationalistisempi kuin Putin on. Hän voi nousta todella syvästä päästä, kuten armeija ja turvallisuuspalvelu.

Mukana on myös sisäinen rikollisuus, joka on kytköksissä kansainväliseen rikollisuuteen, niin kuin kaikissa markkinatalouksissa. Paljastuksia on kuultu, vaikka kuinka paljon. Rahavirtoja ei tiedetä, mutta siellä on huumekauppaa, veronkiertoa, laitonta rahojen vientiä, sijoittamista ulkomaille jne. - kaikkea mahdollista. Afganistan on ollut perinteisesti yksi Euroopan huumevirran lähdemaista. Yksi keskeinen reitti on kulkenut Venäjän kautta. Se tuottaa sitten matkan varrella omaa rikollisuutta.

Sitten on tietysti oikeuslaitos, joka on viime aikoina valjastettu vallan vastaisen opposition suitsemiseen. Jos poliisit pamputtaa, niin oikeuslaitos jakaa poliittisia tuomioita. Navalnyi ja hänen tapaisensa median megatähdet ovat totta kai kurjassa asemassa, ei vankila mikään hotelli ole.  Mutta erilaiset kansalaisliikkeiden varjoon jäävät aktivistit, joita siellä on aika paljon erilaisista ryhmistä, sekä oikeistolaisista että vasemmistolaisista. He ovat huonossa asemassa. He eivät ole julkisen huomion suojeluksessa. Eikä niistä tiedä kukaan muu kuin lähipiiri ja pienet organisaatiot itse. Tämä on itse asiassa iso ongelma, joka jää meilläkin aika tavalla varjoon.”

 Venäjän ja Euroopan suhteiden kehityksestä:

 ”Venäjä on ollut taloudellisesti riippuvainen EU:sta mutta jos ajatellaan [eteenpäin] pitemmällä perspektiivillä sodan päättymisen jälkeen, en tiedä kuinka monta kymmentä vuotta siihen menee [!], niin luontaisesti Venäjä ja Eurooppa ovat edelleenkin taloudellisesti riippuvaisia. Molemmat hyötyisivät taloudellisesta yhteistyöstä.  Tämä vaikuttaa myös paljon siihen, mikä Euroopan tai Venäjän painoarvo on tulevaisuudessa, suhteessa muuhun maailmaan: Kiinaan Yhdysvaltoihin, Intiaan ja Aasiaan. [!]

Se on päivänselvää, että Venäjä on osa Euroopan turvallisuusrakennetta. Ei ole olemassa vakautta, jos Venäjä ole siinä mukana. Se on Euroopan suurin epäonnistuminen, että täällä ei kyetty kylmän sodan jälkeen luomaan turvallisuusrakennetta, jossa Venäjä olisi mukana. Varsovan liitto hävisi mutta NATO jäi. Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty. Venäjä ei ollut mukana siinä keskustelemassa, sopimassa näistä järjestelyistä. Lännellä ja Venäjällä on edelleenkin yhteisiä turvallisuusintressejä.”

Tähän yhteyteen laitan muutamia Kangaspuron nostamia kansainvälispoliittisesti tärkeitä kipupesäkkeitä, joilla on yhteys myös Venäjään ja joiden sääntelyssäkin Venäjällä on oma merkityksensä.

On organisaatioita, joissa keskustellaan ydinaseista. On olemassa erilaisia epävakaita alueita. On Afganistanin vakauden säilyttäminen. On Kiinan kanssa kysymys uiguureista (joka on Kiinalle ongelma). On sekä lännelle että Venäjän kannalta tärkeä kysymys Keski-Aasiasta. Ja sitten on yllä mainittu huumekauppa ja muut vastaavat.

On myös Lähi-Idän ongelmat. Pitkäaikaisia kysymyksiä ovat Syyrian kriisi, Palestiinan kysymys, Iranin ydinsopimus ja kaikki muut vastaavat, joissa Venäjällä on ollut merkittävä rooli. Tämä koskee myös Iranin ydinsopimusta, jolla on estetty Irania hankkimasta ydinasetta. Sen takaaminen ja ydinaseiden leviämisen rajoittaminen ovat sekä lännen että venäjän intresseissä.

Venäjän teollisuustuotannosta

Öljy ja kaasu ovat noin 40 prosenttia Venäjän teollisuustuotannosta mutta bruttokansantuotteesta virallisesti vain kymmenen prosenttia.  (Kangaspuro täydentää: ”fiksattujen arvioiden mukaan luku on noin 20%. Se on varmaan jotain siltä väliltä.”)

Viennistä energiaa on 54 % mutta Venäjä on saanut aika lailla suunnattua uudelleen vientiä ja myös nesteytetyn maakaasun tuotanto lisääntyy. Sehän kulkee tankkilaivoilla. Venäjä on kasvattanut koko ajan tuotantokykyä.

Suurin osa Venäjän energiaviennistä on öljyä ja öljytuotteita – 49 %, ja maakaasun vienti on vain 12 %. Tämä kertoo sen, että se Nordstream-putken katkaiseminen – viennin pysäyttäminen – ei tätä asiaa ratkaise. Öljytankkerit menee maailmalla. Silloin joudutaan kysymään, kuinka tehokasta tämä meidän sanktiopolitiikka on ja mihin se osuu.

Keskimäärin öljy- ja kaasutulojen osuus oli Federaation alueiden ja kuntien ja valtion sosiaalirahastojen tuloista noin vähän yli 20 prosenttia. Ei se tietenkään merkityksetön ole. Kun sanotaan, että Venäjä on öljyriippuvainen, niin se on totta. Toisaalta maailmanmittakaavassa Venäjän riippuvaisuus näistä tuloista on maailman keskiarvoa.

Kangaspuro korostaa, että ei Venäjän taloutta taiteta katkaisemalla öljyn ja kaasun vienti.

Aseviennistä Kangaspuro toteaa, että Yhdysvallat on tietysti maailman asemarkkinoiden johtava valtio, Venäjä on kakkonen.  Toistaiseksi ei ole näkyvissä, että Venäjä olisi asemaansa menettämässä.

”Venäjän asevienti on sen kone- ja laiteviennistä noin puolet. Joka kertoo, että Venäjän Hi Tech laiteviennin osalta keskeisintä ovat aseet ja ydinvoima.  Jos otetaan vielä mukaan energian vienti, niin ne ovat tunnetusti erittäin korruptioherkkiä aloja. Se on tietysti yksi taustatekijä sille, että miksi korruptio on merkittävä kysymys Venäjällä.  Asevienti työllistää 2,5 miljoonaa ihmistä mutta väkilukuun suhteutettuna se ole iso määrä – 3% työvoimasta. Kaiken kaikkiaan tavaranviennistä se on 3-5 %. 

Aseviennin osalta tärkeimmät maat ovat Kiina, Intia, Algeria ja Egypti. Sitten on pikkumaita, jotka aseet ostavat loput. ”Ei ole hyvä, jos  aseiden painoarvo korostuu liikaa”, Kangaspuro lisää.

Venäjän uhat:

Kun kontaktit ulkomaailmaan ovat katkenneet, sillä on Kangaspuron mukaan valitettavia seuraamuksia.

”Sodalla on todennäköisesti erittäin pitkäaikaiset vaikutukset Venäjän sisäpolitiikkaan. Venäjän eristämisellä on iso vaikutus Venäjän sisäpolitiikkaan. Kuvitelkaa tilanne, jossa venäläiset eivät pääse omin silmin näkemään mitä ja Suomi ja pohjoismaat on, samalla kuin syötetään propagandaa, että länsimaat ovat itse saatanasta ja täällä on aivan perverssi hallinto. Kouluissa on käynnistetty uudet propagandaohjelmat lasten kasvattamisessa. Ja kun ei ole kontakteja ulkomaailmaan, niin totta kai yhä isompi osa altistuu ilman vastavoimaa nykyisen vallan propagandalle.”

”Siinä vaiheessa, kun joskus vähintään biologisista syistä Putinin aika alkaa alaa viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ohi, niin valta vaihtuu ja jos se ikkunan aukeaminen johtaa myös Venäjän avautumiseen ja yhteistyön rakentamisyrityksiin, niin täällä ei edes tunneta ketään päätöksen tekijöitä ja toimijoita, niin kuin me tunnettiin kylmän sodan päättymisen jälkeen, jolloin pyrittiin rakentamaan yhteistyötä. Tämä elementti puuttuu lännen politiikasta nyt kokonaan.”

Kangaspuro toteaa mahdollisesta vallan vaihdoksesta:

”Kuka tahansa valtaan tulee, niin se ei kovin nopeasti tule muuttamaan poliittista suuntausta ja sitä, miten venäjä näkee omat kansalliset intressit ja turvallisuusintressinsä. Senhän me tiedämme, ne ovat pitkäkestoisia. Se on niin monen intressiryhmän ja organisaation tuote…”

Tämän hetken mielialaa ja vastakkainasettelua mukaillen Kangaspuro kiteyttää seuraavasti:

”On aika epäuskottavaa, että mikään vasemmistolainen tai keskustaoikeistolainen tai liberaali demokraatti nousisi Putinin jälkeen valtaan. Valtaan nouseva tyyppi on todennäköisesti vielä kovempi haukka, jos mahdollista ja hän on vuorenvarmasti erittäin kansallismielinen. Se ei ole koskaan ollut kenellekään hyvä, kun suurvaltaa johtaa sentyyppiset kaverit. Tässäkin mielessä meillä tavallaan on vallalla julkisessa keskustelussa enemmän katteettomat toiveet kuin ihan tosiasiat.”

”Politiikan harmaa alue on iso, Me tiedetään, että repressio, väkivalta, poliittiset tuomiot, jopa oletetut salamurhat, ovat asearsenaalissa vallan säilyttämiseksi, vallan käyttämiseksi , vallan pitämiseksi,  vaikka sanottaisiin, että salamurhia ei ole toteutettu Kremlin tieten, niin  kaikki muut keinot ja aseet on ollut todistetusti käytössä. Ja murhia ei ole tutkittu.”

Kangaspuro lisää loppuun:

Ei venäläiset tavalliset ihmiset haikaile totalitaristista järjestelmää Ne haluaa vallan kontrollia, he eivät missään mielessä halua Stalinin tyyppistä hallintoa palaavaksi Venäjälle. He haluavat lisää demokratiaa ja vähemmän korruptiota.

Ne ovat näkemyksiä, joiden myötä voitaisiin luoda edellytykset Venäjän positiiviselle kehitykselle.

Kangaspuro on hyvin pessimistinen sodan suhteen.  Käypä siinä miten tahansa, sen vaikutus tulee olemaan pitkäkestoinen.

…..

Sodan loppumisen edellytykset?

Taustaksi Kangaspuro toteaa, että jos konflikti yritetään ratkaista sotimalla, se kestää monta vuotta. ”Ja voi olla, ettei ratkea koskaan”, hän lisää. 

Hän listaa kuitenkin sodan loppumisen edellytykset, tarkoittaen sitä, millaiset seikat siihen vaikuttavat:

1)      Maat huomaavat, että sodan jatkaminen ei ole kummankaan etu. Siis sodan jatkamisen haitta on suurempi kuin sillä saavutettava etu. Niin kauan sota jatkuu, kun toinen osapuoli ajattelee, että jatkamalla sotaa saavutetaan parempi ratkaisu, kuin neuvottelemalla.

2)      Kestääkö molempien rintama, kestääkö henkinen kantti, onko riittävästi aseita?

3)      Pysyykö molemmissa maissa valta vakaana, ettei tapahdu vallan kaappausta tai vallan vaihdosta? Vallan vaihdos jommassakummassa maassa avaisi poliittisen tilanteen sellaiseksi, että voitaisiin löytää uudenlaisia ratkaisuja, jolloin aloitetaan neuvottelut.

4)      Kiina ja Intia asettavat Venäjän vastaiset sanktiot ja lopettavat venäläisen energian ostamisen ja talousyhteistyön ja liittyvät talouspakotteisiin. Se ei ole näköpiirissä.

5)      Yhdysvallat vähentäisi merkittävästi apuaan Ukrainalle voidakseen keskittyä päävastustajansa Kiinan patoamiseen ja sen vastaisen rintaman kokoamiseen, jota se on tehnyt jo pitkään. Yhdysvallat toteaa, että se on hukkaan heitettyjä resursseja ja rahaa. Kiina on tärkeämpi asia. Tähän voivat vaikuttaa tulevat vaalit ja Bidenin asema. Kiinan ja Yhdysvaltain keskinäinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä Kiina on valmis tekemään ja kuinka se näkee tämän asian.

6)      Tuntematon tekijä voi vaikuttaa sodan päättymiseen. Se on jokin muu dramaattinen käänne: joukkotuhoaseiden käyttäminen ja siitä syntyvä uusi tilanne, ydinvoimalan tuhoaminen, biologisten aseiden käyttö, ydinaseen käyttö tai vastaava.

Kangaspuro näkee tilanteen synkkänä. ”Kyseessä on isojen valtioiden menossa oleva valtataistelu sekä alueista että vaikutusvallasta ja taloudesta, jossa tavalliset ihmiset ovat joutuneet jälleen kerran joutuneet enemmän tai vähemmän tykinruoaksi.”

Kangaspuro kiteyttää konfliktiin johtaneita taustoja: ”Koko Eurooppa on onnistunut surkeasti kylmän sodan päättymisen turvallisuuden rakentamisessa. […] Varsovan liitto hajosi, Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty.” Kangaspuro toteaa esitelmänsä loppukaneetiksi: ”Venäjä on yksiselitteisen kiistattomasti syyllinen laittomaan hyökkäykseen. Siitäkään ei pääse mihinkään. Riippumatta siitä, minkälaista politiikkaa ukrainalaiset ovat toteuttaneet.”

 Tämä oli koko esitelmän loppukaneetti.

…

Vilkaistaan vielä vanhempaa tekstiä, vuodelta 2018. Kangaspuro on julkaissut tuolloin Kaleva-lehdessä kolumnin, jossa hän käsittelee Venäjää maailmanpolitiikan ”rymistelevänä” toimijana. Siinä hän käsittelee samoja asioita enkä voi välttää toistoa. Tuolloin ei kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan kriisi ollut kärjistynyt nykyisiin mittoihin ja maailmanpoliittinen tilannekin oli toinen. Yhdysvaltain presidenttinä oli Donald Trump , Kiinan uhasta ei vielä puhuttu samalla voimalla. Tässä on hieman toistoa, mutta se tuokoon viestiin painoarvoa. Seuraavan on oma kiteytykseni tekstin pohjalta. Sitä seuraavat johtopäätökseni ovat omia päätelmiäni.

Kangaspuro palaa siinä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen geopoliittiseen murrokseen. Kun vielä 80-luvun lopulla Mihail Gorbatshov puhui ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” ja oli näkyvissä yhteistä suuntaa Neuvostoliiton ja Euroopan valtamaiden välillä. Venäjän joutuessa 90-luvulla heikkouden tilaan Euroopan turvallisuuspolitiikka sai kuitenkin uuden suunnan, mikä jätti Venäjän tavallaan paitsioon:

”Kylmän sodan voittajat rakensivat Euroopan turvallisuusjärjestelmän Naton varaan, mikä jätti Venäjän erityisesti sotilaallista turvallisuutta koskevan päätöksenteon ulkokehälle.”

 Kangaspuron mukaan tuolla suunnalla on ollut seuraamuksia. hän mainitsee Venäjän ja Georgian välisen sodan vuonna 2008 sekä vuonna 2013 alkaneen Ukrainan kriisin mainiten erikseen Krimin tilanteen. Tämä on siis jatkumoa Neuvostoliiton hajoamisprosessista ja Euroopan turvallisuusjärjestelmän luomisesta. Tuon jälkeen yhteistyön ja luottamuksen suhteen on käyty pohjilla.

Kangaspuro kääntää katseen maailmanpolitiikan painopisteisiin. Aasian ja Tyynen valtameren alueen painoarvo on vahvistumassa ja Venäjäkin on kohtaamassa sen käänteen mukanaan tuomat haasteet.

”Kiinan nousu maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi Yhdysvaltojen jälkeen ja sen taloudellisen vaikutuspiirin globaali laajeneminen ovat asettanut Venäjän uudenlaisen realiteetin eteen. Kiinasta on tullut Venäjän monella alueella kauas jälkeensä jättänyt nouseva suurvalta. Kiina on silkkitiealoitteensa ja investointiohjelmiensa myötä laajentanut vaikutusvaltaansa syvälle Venäjän perinteisen etupiirin alueelle.”

Tuolloin vuonna 2018 elettiin vielä aikaa, jolloin Yhdysvallat tuntui olevan jäämässä paitsioon Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Etsittiin uutta tietä, mikä sitten John Bidenin noustua presidentiksi on alkanut realisoitua.

Venäjän kiinnostus Kiinaan ja Aasiaan ovat noilta ajoilta edelleen kasvaneet. Sen on täytynyt alkaa puolustaa omia intressejään. Toisaalta Eurooppakin on ollut tärkeällä sijalla, mistä keskeisintä on ollut suhteet Saksaan ja yhteistyö energiasektorilla. 

Kangaspuro mainitsee vielä kaksi kehityssuuntaa: arktisen yhteistyön ja Itämeren. Pohjoisen hyödyntämättömät luonnonvarat kiinnostavat ja Itämerellä on nähty tärkeänä kulkureittinä öljyä vieville tankkereille.

Venäjän politiikan lisäelementtinä nostetaan esiin myös kehittyvä BRICS-yhteistyö ja sen keskeinen rooli Lähi-Idässä. Myös entisen Neuvostoliiton alueet mainitaan, millä Kangaspuro viitannee lähinnä Keski-Aasiaan. Venäjä on pyrkinyt tasapainoilemaan diplomatian ja taloudellisen yhteistyön avulla, jottei se jäisi jalkoihin muun muassa Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Sotilaallisen voiman käyttöäkään ei ole suljettu pois.

…

Kiteyttäisin itse niin, että Venäjän käydessä omaa eksistentiaalista kamppailuaan myös USA on joutunut puun ja kuoren väliin. Se tarvitsee Euroopan tuen kamppailussa globaalista hegemoniasta. Euroopan rooli on tässä kamppailussa pienentynyt.

Lopetan katsaukseni Ukrainan sotaan. Kangaspuro antaa ymmärtää, että sille ei näy loppua. Se on valitettavan realistinen näkemys. Etsin netistä hänen blogisivunsa, joka näyttää viettävän nyt hiljaiseloa. Sieltä löytyi kuvakaappaus Suomen Kuvalehdestä heinäkuulta 2016. Siinä Kangaspuro on vielä optimistinen Minskin sopimuksen toteutumisen suhteen. Tosin Krimin kysymys jää hänen mukaansa ”pattitilanteeksi” ja sitä koskevat pakotteet jäävät voimaan.

Nyt on käynyt ilmi, että Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan saattaa voimaan (ks. esimerkiksi täältä). Se oli vain osana viivytystaistelua. Näin on samalla kärjistetty tilanteen kehitystä, mikä puolestaan lienee osaltaan vaikuttanut meneillään olevan sodan puhkeamiseen.

Kun pidetään ääntä Venäjän hyökkäyssodasta, unohdetaan taustat. Maailmanpoliittisesti on jo vuosikaudet käyty ankaraa taistelua. Kaksinapainen maailma murtui Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvallat ja NATO saivat hegemonisen otteen. Kiinasta – ja ylipäänsä Aasiasta – sille on tullut uusi uhka. Keski-Aasian strateginen merkitys kasvanee.

…

Päätteeksi vaihdan hieman näkökulmaa. Ukrainan alueella ovat USA ja sen mukana NATO pyrkineet vahvistamaan asemiaan. Ukraina on alun pitäen ollut Venäjän kaltainen oligarkkien maa, jossa demokraattiselle kehitykselle ei ole ollut edellytyksiä. Se kantaa sisässään yhteen sovittamattomia ristiriitoja. Siitä voi varmistua tutustumalla tarkemmin parlamentin ja presidentin toimiin. Ettei näkemystäni leimattaisi liian venäjämieliseksi, niin totean oman vastenmielisyyteni myös sen toimiin. Venäjän vallanpitäjät ovat viime vuosikymmenet asennoituneet välillä räikeän väheksyvästi ukrainalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja myös ukrainan kieleen. Kunnioituksen puute ei luo sopua. Mutta kuten yllä jo hieman viittasin, ei Yhdysvallatkaan täysin puhtain purjein ole toiminut. Se on vehkeillyt alusta pitäen saadakseen Ukrainaan mieleisensä hallinnon ja luodakseen sen myötä maahan kiinteän yhteyden Natoon. Siitä kertoo muun muassa dokumenttielokuva ”Ukraina sodassa” (”Ukraine on Fire), joka on nähtävissä netissä mutta on sensuroitu valtamedian piirissä. Siinä avataan tapahtumia vuosilta 2013-2015. On toimittu tietoisesti, että liian venäjämielinen presidentti saatiin kaadettua. Elokuva on nähtävissä suomeksi tekstitettynä täällä. Tuo filmi tuo esiin Yhdysvaltain ristiriitaiset intressit.  

Venäjän toimet eivät ole kuitenkaan puolustettavissa, mutta tulee kuitenkin väkisin mieleen, että kyllä sotaan on myös tietoisesti provosoitu. Se voi olla uskalias väite mutta selvää pitäisi olla, että sodassa on tahoja (kuten Yhdysvaltain aseteollisuus), joille siitä on hyötyä. Vuonna 2018 USA:n talous oli heikommassa jamassa kuin nyt. Nyt näyttäisi, että se selviää voittajana, kun taas Eurooppa tuntuisi taantuvan. USA voi käydä sotaakin toisella mantereella. Ei siinä maan oma infra paljoa kärsi.

Varmuuden vuoksi lisään, että tällä loppukommentilla ei ole mitään tekemistä Kangaspuron esitelmän kanssa. Hänen Venäjä-kritiikkinsä osuu kohdalleen. Mitä Natoon tulee, niin hän on muissa yhteyksissä yksityishenkilönä ilmaissut siihen kriittisyytensä. Enkä minäkään toivo, että itsenäinen Suomi luovuttaa osan suvereenisuudestaan vieraalle sotilaalliselle voimalle.  

...

Lisäys 13.01.2023

Tämän Ylen uutisen mukaan Ukrainan puolustusministeri on todennut, että maa on jo ”de facto” Naton jäsen. Ja on vain ajan kysymys, milloin se on ”de jure”. No, näin edetään. Voi todeta vain, että veturi vie, ei vikinät auta, kun voima jyrää.

Tämän joulun laulu: Oi saavu, suuri rauhanjuhla

 

Minulle tämän joulunajan laulu on eittämättä Väinö Havaksen talvisodan alla kirjoittama ja Taneli Kuusiston säveltämä Oi saavu, suuri rauhanjuhla. Tuo laulusta henkivä suuren juhlan odotus sodan keskellä tuo runoon oman dramatiikkansa.

Laulusta on tullut kuunneltua eri versioita. Läheisimmäksi versioksi on muotoutunut oululaisen tenorin Esko Jurvelinin versio, jonka voi kuulla runoilija Niilo Rauhalan kanssa tehdyltä yhteiseltä CD-levyltä Tuomaanpäivää sanoin ja sävelin.

Toki laulu ja sen syntyhistoria on ennestään tuttu, mutta se tavallaan palautui mieleen viikko sitten 17.12. kuunnellessani yleisradion ykköskanavalta joulumusiikin puhelintoivekonserttia ”Sävel on vapaa”.

Sen loppupuolella, kun ohjelma oli edennyt kohtaan 2:31, tuli soitto Kajaanista ja toiveena oli juuri tämä laulu. Konsertti on vielä kuunneltavissa ja kärsivällinen etsijä kyllä löytää oikean kohdan. Keskustelu ja sitä seurannut esitys loppuu kohdassa 2:38:30. Suosittelen kuuntelemaan, sillä kajaanilainen soittaja johdattaa perusteellisesti runon taustaan. Laulun esittää sekakuoro nimeltään Cantilene, tenorisolistina on Mikko Salakari. Esitys on OK. Se avautui paremmin toisen kerran kuunneltuani. Siitä puuttuu Jurvelinin laulutyylin mahtipontisuus, mikä saattaa hieman häiritä. Eikä levyn tekninen tasokaan ole kovin korkea.

Parasta noissa versioissa on se, että niissä ovat mukana kaikki viisi säkeistöä. Laulusta on nimittäin olemassa eräänlaisia pehmoversioita, joista on joko jätetty pari säkeistöä pois tai sävelmään on luotu uudet sanat. Jos etsii versioita Yotubesta, niin lyhennetyt versiot tunnistaa siitä, että ne ovat pituudeltaan alle kolmeminuuttisia. Nuo muunnelmat johtuvat sodan läheisyydestä ja

Pehmoversiosta esimerkiksi käy Mauno Kuusiston versio. Se on saanut aivan uudet sanat eikä tekijänä ole enää Havas, vaikka esitteessä niin väitetäänkin. Jorma Hynnisen versiossa sanoittajaksi on merkitty V.I. Forsman. Sodan läheisyyden henki, runosta huokuva yhteiskunnallinen sanoma ja myös runoilijan nykyhenkeen sopimaton uskonkäsitys on haluttu häivyttää pois.

Soile Isokosken versiossa on toinen ja viides säkeistö pois. Tämä on hyvin tavallista. Toisessa säkeistössä arvostellaan vallanpitäjiä. Viimeisestä säkeistöstä tulee jonkin verran läpi vanhoillislestadiolainen retoriikka: ”Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!” Sana ”ikijoulu” tuo lukijan eteen kuoleman läsnäolon, mikä sopii huonosti jouluiseen nykytunnelmaan.

Mennään sanoihin tarkemmin. Olen voimistanut toisen säkeistön tekstiä, koska se on tässä yhteydessä olennainen:

Oi saavu, suuri rauhan juhla

1. Oi saavu, suuri rauhan juhla, sinne, minne turman ukkospilvi nous’. Missä tyyni metsäkummun rinne on kuin jännitetty surman jous’. Anna rauhan virttä huminoida malmin, valtavasti soida kiitospsalmin.
2. Oi saavu, joulu, pienokaisen lailla mahtimiesten neuvospöydän luo. Katso silmilläsi autuailla, kimmel aamuruskon mailta tuo. Katso kunnes korskat kumartavat päänsä kuullen tunnon ääntä, syyttäjäänsä.
3. Ja sinne, missä pientä sortaa suuri, väkivalta oikeutta on, missä kolkon vankiholvin muuri kätkee marttyyrien kohtalon! Sinne saata viesti seimen-ristin tieltä; siellä voitto, missä uhrimieltä!
4. Oi rauhan juhla, enkelsiivet nosta ylle tuskan valtaan lyödyn maan. Päästä mielet vallan hurmiosta, köyhät heikot auta kunniaan. Saavu rohkeutta tuoden paimenille, kalleintansa yössä kaitseville.
5. Myös luokseni käy rauhan tuoja ainoo, kun mun sielussani taisto soi; hengen työtä turman pistin vainoo. Rietas henki iskee, minkä voi! Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!

Teksti on kopioitu täältä.

 

Väinö Havas (1898-1941) ansaitsee muutaman sanan. Wikipedian artikkeli käy kiinnostuneelle kelvollisesta lähteestä, mutta muutakin aineistoa löytyy. Hän oli suomalainen itsenäisyysmies, joka oli syntyisin Lempäälästä. Sukunimi oli perheessä aluksi ruotsalaisperäinen, mutta vuoden 1906 suomalaistamisinnossa se muuttui. Uuden nimen tausta löytyy siitä, että asuinpaikan lähellä sijaitsi Havaksenlahti.

Väinö osallistui nuorukaisena Viron vapaussotaan ja Karjalan ns. Aunuksen retkeen. Hän oli hengeltään syvästi isänmaallinen, mutta Akateemiseen Karjalaseuraan hän ei liittynyt. 20-luvun alussa hän opiskeli papiksi ja perusti myös perheen, johon vuosien myötä syntyi peräti kymmenen lasta. Havas työskenteli pappina eri puolilla Suomea. Hän liittyi aluksi lestadiolaisuuden ns. uusherätykseen mutta meni sittemmin mukaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Vuonna 1939 hän tuli valituksi eduskuntaan. Puolueena oli Kansallinen Kokoomus. Sitten syttyi sota. Hän lähti mukaan Talvisotaan ja sittemmin myös reservin kapteenina Jatkosotaan. Hän toimi jalkaväkirykmentin nro 50 kuudennen komppanian päällikkönä. Hän kaatui 43-vuotiaana Suojärvellä heti sodan alkuvaiheessa elokuussa 1941.

Havaksen kansanedustajan ura jäi lyhyeksi. Hän on ainoa suomalainen sodassa kaatunut kansanedustaja. Hän olisi voinut jäädä reserviin, mutta isänmaallinen henki eli miehessä voimakkaana ja hän halusi suorittaa velvollisuutensa.

Havaksen runo sopii meidän aikaamme, kun suursodan uhka on taas todellinen.

….

Havaksen runoa käsitellään myös Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen kirjassa Sana- ja sävelrosollia : ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (ntamo 2015).  Siinä todetaan versioiden moninaisuus ja muunnelmat. Näin Karppanen kuvaa toista ja viidettä säkeistöä (sivut 59-60):

” …toinen [säkeistö] on suunnattu syyttävänä omatuntona suoraan poliittisille päättäjille, joiden syytä sota aina on. Alkuperäisen runon viides eli viimeinen säkeistö kohdistuu runon puhujaan eettisenä velvoitteena.”

Havaksesta löytyy tietoja ainakin täältä:

Laitan loppuun vielä linkit muutamaan versioon: Seura-lehden juttu, Kokoomuspuolueen oma juttu. Kansallisgalleriastakin löytynee kirjoitus. Todettakoon, että Eduskunnassa Kokoomus-puolueen ryhmähuoneessa on Väinö Havasta esittävä muotokuva, joka löytyy linkittämästäni Seuran jutusta.

Liitän loppuun vielä linkit muutamasta esitetystä versiosta.

 

Tässä orkesteriversiossa runoa ei lauleta mutta sanat ovat nähtävillä ja sävelmä soi aidoimmin, mieletkin herkistäen. Seuraavissa lauluversioissa ovat mukana kaikki alkuperäiset säkeistöt.

Haapaveden kirkossa vuonna 2015 äänitetty versio, solistina Jaakko Lehtola. Tämän vuoden marraskuulta on peräisin tämä Ville Kinnusen versio. Tuntemattomaksi jäävä naisääni (täydennys: itse asiassa kyseessä on Hannah Tokola) esittää oman versionsa kotikutoisesti peilin edessä. Vahvuutena on selkeästi fraseeratut sanat.

Siunausta jouluun ja uuteen vuoteen koko ihmiskunnalle!

Lauri Viita ja Tapani Kansa kohtaavat – Betonimylläri (1987)

 

”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

 

Betonimylläri. Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin.

Orkesterille sovittanut Pekka Pohjola. LP, 1987.

 

Julkaisen tämän kirjoitukseni Lauri Viidan syntymäpäivänä, perjantaina 16. joulukuuta 2022. Hän on syntynyt 106 vuotta sitten vuonna 1916. Ja julkaisupäivästä kuuden päivän kuluttua - joulukuun 22. päivänä - tulee kuluneeksi 57 vuotta hänen kuolemastaan. Hän nukkui pois vuonna 1965.  Olkoon tämä tieto kirjoitukseni muodollisena perusteena.

Motossa oleva teksti on peräisin runoilija Lauri Viidalta. Alempana selviää sen käytön tarkempi yhteys. Ja tarkennetaan sekin ilmeinen itsestäänselvyys, että otsikossa mainittu kohtaaminen tapahtuu virtuaalisesti musiikin kautta.

…

Erään kauppakeskuksen aulaan oli luotu levymyyntiä. Siellä viiden euron vinyylipinoa tutkaillessani silmiini osui kirjallinen äänilevy: Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin. Tulkitsijana Tapani Kansa. Musiikin on sovittanut orkesterille Pekka Pohjola, joka myös johtaa orkesteria. Neljä tunnettua nimeä yhdessä nipussa! Jazzpianisti, rock-yhtyeen basisti, huippuluokan iskelmälaulaja ja Suomen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluva runoilija! Jokaisella noilla neljällä levykannessa mainitulla henkilöllä oli vaikutuksensa ostosvalintaani. Arvokasta tavaraa poistohintaan!

Otin levyn mukaani ja kotonani sai levysoittimeni pyöritettävää. Se on ainutkertainen kokemus. Kokoelman kappaleet löytyvät Youtuben seinältä mutta vinyylilevyn saundia se ei pysty korvaamaan.

Levy julkaistiin 35 vuotta sitten. Kun vertaa nykypäivään, niin voi vain huokaista: kovin erilainen oli tuolloin 80-luvulla kulttuurin maisema. Vinyylilevyt ovat nykyisin lähinnä keräilijöiden harrastus. Kirjalliset äänilevyt kuuluvat nykyisin kuriositeettiin. Entä sitten solisti!  Se on kai ainoa sidos nykypäivään, mutta paljastan heti ensikuuntelun jälkeisen päätelmäni: musiikissa voi monen muun ansion ohessa kokea Tapani Kansan uran huipennuksen. Enkä väheksy mitenkään laulajan muuta tuotantoa. Toki siinäkin on subjektiivisesti katsoen jonkinlaista alisuorittamista, mutta tämä neljän taiteilijan yhteistyö vaikuttaa muhevalta.

Betonimylläri oli hänen esikoisrunokokoelmansa, ilmestymisvuosi 1947. Tapani Kansan tulkinta toi eteeni 40-luvun sodanjälkeiset tunnelmat Tampereen Pispalasta.

….

Lauri Viidan tekstit ovat aikoinaan minuun osuneet ja uponneet. Niiden syviin tuntoihin olen ihastunut ja teoksissa sykkivää elämää mielessäni kokenut. Ne ovat osaltaan antaneet voimaa kohdata elämä koko karheudessaan.

Kun nyt pitkähkön ajallisen välimatkan jälkeen sain eteeni Sarmannon ja Kansan tulkinnat, Viidan sanat tulvahtivat Kansan värittäminä tajuntaani kuin syke menneestä maailmasta. Siihen liittyi häivähdys jostain kaukaisista lukukokemuksistani. Rajummin ilmaisten se oli oikeastaan potku: rankkari keskeltä läpi. Näin toteaisin Qatarissa pidettäviä jalkapallon MM-kisoja jonkin verran seuranneena.

Mennyt elämä tulvahti pintaan. Puuskainen tuuli toi mukanaan jo unohdettua. Pispala oli Viidan kokemusmaailmaa Siihen minä toki olen voinut tutustua vain kirjojen sivuilta. 40-luku sodan jälkeen – alan kuvitelmissani elää siellä. Lauri Viita on osa meitä, suomalaisuutta, osa mennyttä Suomea, suomalaisuutta, identiteettiämme, joka on lähtemättömästi jäämässä taakse.

Viita tuo äänellään ja rytmin täytteisellä kielellään eteemme perustuksemme luojat, rakentaja, duunarit ja heidän kokemusmaailmansa. Hän kuuluu osana suomalaisuuteen, mikäli siitä vielä edes häivähdys on jäljellä.

Ennen kuin menen itse levyyn, kirjoitan sanasia Tapani Kansasta.  Tuon levyn kautta eteemme avautuu aivan erilainen taiteilija, kuin mitä iskelmistä olemme tottuneet kuulemaan. Hän on kypsä rankan ja raa’an, sekä myös herkän työläiskirjailijan lyriikan tulkki. Viidan sanoista välittyy Tampereen työläiskaupunginosan sielukkuus kaikessa monimuotoisuudessaan. Tapani Kansa ei ole mikään tyhjänpäiväisyyden toistaja, jokaisella sanalla ja ilmaisulla on painava sisältönsä. Kansa on elänyt Lauri Viidan tekstit sisimmässään, sulatellut ehyeksi kokonaisuudeksi.

Levyllä Kansa on parhaimmillaan, eletään Kansan laulajan uran huippuvuosia. Hän osaa hyödyntää aikaisemman kokemuksensa, hän antaa kaikkensa. Kaikki on pelissä ja mukana on vielä taiteilijan nöyryyttä täyteen antautumiseen. Kokoelman luominen on vaatinut taiteilija Kansalta itseluottamusta. Ilman sitä ei tuollaista kokoelmaa olisi syntynyt.

Nyt me tiedämme, että tuo itseluottamus johti myöhemmin ylilyönteihin, niin uskallan todeta. Mutta hänen kunniakseen on todettava, että hän on aina jaksanut nousta pystyyn ja käsittääkseni jatkaa edelleen uraansa.

Kerron vielä hiukkasen Tapani Kansan laulajanurasta, vaikka se ei olekaan juttuni keskiössä.  On eräs toinenkin projekti, johon hän on kyennyt paneutumaan yhtä ansiokkaasti. Betonimyllärin levytystä seuranneella vuosikymmenellä hän teki argentiinalaiselle tangolle omistetun levyn, joka sisältää kaksitoista kappaletta, joukossa todellisia helmiä. Levy on nimeltään Päivä jolloin rakastat – argentiinalaisen tangon suurimmat klassikot. Kansa on itse myös tuottanut kokoelman. Ne ovat hienoja sovituksia ja aivan uudenlaisia suomennoksia, joissa pyritään välittämään eteläamerikkalaisen musiikin aitoa tunnelmaa ja henkeä. On pyritty välttämään falski viihdemusiikin pintakoreus – ja mielestäni onnistuttu. Laulut on suomentanut Ahti Taponen, joka kirjallisessa tuotannossaan tunnetaan myös Jussi Taposena (ks. täältä). Hänen elämänsä päättyi kuluvan vuoden syyskuussa. Siksikin hän ansaitsee maininnan.

Yhteistä noille kahdelle kokoelmalla on se, että ne molemmat ovat unohdettua todellisuutta. ”Miks kaikki kaunis meiltä tahtoo kuolla” – niin pohti aikoinaan Eino Leino, ja on osunut oikeaan.

Tuon 90-luvun lopun tangolevyn jälkeen Tapani Kansa ei ole enää urallaan yltänyt samalle tasolle, ehkä muutamia yksittäisiä lauluja ja esityksiä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään ihmeellistä. Se kuuluu elämään. Tärkeintä on kuitenkin se, että Tapani Kansa on jatkanut uraansa ja tuonut sen myötä varmasti ihailijoille kauniita hetkiä.

…

Mennään nyt Lauri Viitaan ja Sarmannon lauluihin. Levyn takakannessa on kuvausta, jonka nyt teille välitän.

Betonimylläri sisältää seuraavat runot: Balladi, Alfhild, Joki, Kapina, Tomu, Pappi ja pakana, Betonimylläri, Kotitaival, Iso mies, Vaeltaja. Niistä kruununkivenä on kymmenminuuttinen Betonimylläri. Mutta yhtäkään ei voi vähätellä. Kullakin runolla (tai laululla; miten vain kukin haluaa sen kokea) on oma painoarvonsa hienossa kokonaisuudessa. Luulenpa kuitenkin, että jos suoritettaisiin äänestys, Alfhild saisi suurimman suosion. Sehän on jäänyt vuosien myötä soimaan erityisenä äitienpäivän juhlistajana.

 Heikki Sarmanto kertoo:

”Laulusarja sai alkunsa New Yorkissa vuonna 1975, jolloin sävelsin teoksen nimikkolaulun. Lauri Viidan runomaailma avautui minulle Brooklynin latinalaiskortteleiden keskellä järisyttävän voimallisena, miltei pelottavan syvälle tuntoihin tunkeutuen.”

 Teos kantaesitettiin Kajaanissa vuonna 1984. Tuolloin siihen riitti pelkkä pianon säestys. Laulusarjan solisti valikoitunut jo vuosia ennen aikaisemman yhteistyön pohjalta. Sarmanto oli löytänyt Tapanin ja Laurin persoonissa jonkinlaisen yhtenevyyden. ”Tapanin värikäs ja moni-ilmeisen herkkä persoona” oli läsnä säveltäjän perehtyessä Viidan tuotantoon.

Ensiesityksen jälkeen koitti parin vuoden kypsyttelyvaihe. Sinä aikana, kuten säveltäjä kertoo, ”Viidan sanoma imeytyi syvälle Tapanin tuntoihin”. ”Sana alkoi elää yhä voimakkaammin miehessä ja mies sanassa.”

Pekka Pohjola toi sitten kokonaisuuteen ja yhteistyöhön ratkaisevan panoksensa. Hän sovitti laulut ja loi orkestraation. ”Betonimylläri teki pitkän matkan Pispalan rinteiltä Brooklynin slummien kautta Pasilaan ja jatkaa nyt äänilevyllä vaellustaan.” Näin Sarmanto kiteyttää kokoelman tarinaa ja jatkaa: ”Tapani Kansan upean tulkinnan myötä Lauri Viidan sana nousee kirkkaana kohti uusia ulottuvuuksia.”

…

Myös tunnettu yritys- ja urheilujohtaja Pertti Paloheimo (s. 1930) on saanut levyn takakanteen puheenvuoronsa. Hän pitää Pispalaa Viidan ”henkisenä lähtölavana”. Urheilumiehenä hän vertaa sitä kotikenttään, joka laajeni uusiin sfääreihin. ”Mitalit lopulta jakaa vain aika ja avaruus.” Viidan rytmikorva on tehnyt häneenkin vaikutuksensa. Viita on ennen muuta runoilija, myös proosasta se käy ilmi.

Seuraava kuvauksen perusteella Viita oli tullut Paloheimolle tutuksi jo nuoruudesta lähtien:

”Meilläpäin, siellä Pispalassa, suvaittiin monia mielipiteitä. Niitä viljeltiin omassa ’Akatemiassa’ jo 1940 ja 1950 -lukujen taitteessa. Se kokoontui lauantaisin työviikon päätteeksi Haapaniemen yleisessä saunassa. Löylyn jälkeen pukuhuoneessa käsiteltiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat, esityslista oli avara, pääalustajana oli aina Lauri Viita.”

Paloheimon sanoin Viita oli ”iso, komea ja voimakas mies”, ”urheilijana hän oli moniottelija”. Sitä kuvatkoon runo ”Iso mies”.

Paloheimo kiteyttää omaa suhdettaan Viitaan.

”Lauri oli ensimmäinen valmentajani, opetti minut urheilemaan, juoksemaan, hyppäämään. Koripallossa ohjeita oli kaksi: palloa ei saa antaa vastustajalle ja se pitää heittää korirenkaan läpi.”

”Ensimmäinen kesätyöni koulupoikana oli toimia hänen lautapoikanaan, hanslankarina. Lauri Viita oli myös rakentaja, kirvesmies.”

Jotenkin tuota nyt lukiessa, tulee ikävä menneen ajan henkeä. Ehkä se johtuu siitä, että minullakin oli siihen kosketukseni, tosin aivan toisella puolen Suomea. Aikamme on menettänyt jotain lähtemättömästi.

Kun romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950, Paloheimo sai Viidalta uunituoreen kappaleen, jonka nimikkolehdellä runoilija oli kirjoittanut: ”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

Siinäpä aitoa evästystä elämän tielle!

Paloheimo liittää myös katkelman runosta ”Onni”. Suvimaiseman tunnelmassa se päättyy vanhaan onnelliseen kaikuun merkiksi jatkuvuudesta: ”Isä hei!”

Tämän myötä on ilo hiljentyä joulun aikaan. Tuokoon se lämpöä sydämiimme - ja voimaa elää.

Oikeudenmukaisuutta mielivallan sijaan! (lastensuojelusta ja toisestakin kipeästä aiheesta)

 

Kajoan nyt kahteen suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta tärkeään aiheeseen, joista toisesta olen kirjoittanut aiemmin ja sitä toistakin olen ainakin sivunnut. Ensimmäisen osalta on kyseessä eräänlainen jälkikirjoitus reilu vuosi sitten kirjoittamaani juttuun. Jälkimmäinen aihe on puolestaan kiinnostanut jo vuosikymmenet, ja viime vuosien myötä järkytysten määrä on vain kasvanut.  

Molempia asioita yhdistää oikeudenmukaisuuden vaatimus. Yhteiskuntamme perusta – oikeusvaltio – on koetuksella. Mielivalta ja mahdollisesti myös korruptio syö yhteiskuntamme perustaa virkamieskuntamme tuella. Haluan painottaa sanaa ”mahdollisesti”, sillä on hyvä pitää kiinni suhteellisuuden tajusta.  Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle. Olen kuitenkin vain ulkopuolinen tarkkailija. Kumpaankaan asiaan minulla ei ole omakohtaista tuntumaa esimerkiksi läheisteni kautta.

Kyse on rakkaudesta omaan isänmaahani. On hätä niiden puolesta, jotka ovat jääneet tai jäämässä mielivallan jalkoihin. Tuollaisissa prosesseissa tavallinen heikko ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa. Tukea ei heru ilman taistelua. Hieman hengettömästi ilmaisten kehityssuunta on väärä. Eniten suututtaa, että vuosien myötä mikään ei tunnu muuttuvan. Ongelmat on tiedostettu mutta karavaani jatkaa kulkuaan. Ehkä kielikuva on väärä, sillä mitään keidasta ei ole kohdalle odotettavissa.

Vilnan vanhassa kaupungissa ensilumen aikaan 2011

…

Aihe 1: Narkolepsian jälkipeliä

 

Tässä lähtökohtana on Yleisradion uutinen muutaman päivän takaa: https://yle.fi/uutiset/3-12667697 .  14-vuotiaana narkolepsiaan sairastunut Jere vaatii oikeusteitse valtiolta korvauksia. Kyse on suurista summista, ja ihan syystä. Oikeusistuimen ratkaisulla tulee olemaan suuri vaikutus myös kuudelle muulle narkolepsiaan lapsena tai nuorena sairastuneelle. Oikeudessa on kyettävä osoittamaan, että syynä sairastumiseen on Pandemrix-sikainfuenssarokote. Jere sai rokotteen vuonna 2009. Tuolloin hänellä olisi ollut kaksi vuotta aikaa tehdä vahinkoilmoitus. Hän sairastui vuonna 2010. Noiden korvausasioiden hoito ohjattiin tuolloin lääkevahinkovakuutuspoolin ratkaistavaksi. Ymmärrän Jereä täysin. Nuoren teini-ikäisen on vaikea tehdä nopeaa ratkaisua, kun ei tajua rajujen väsymyskohtauksien syytä eikä julkinenkaan puoli (kuten esimerkiksi kouluterveydenhoitaja) ole niistä kiinnostunut. Vaatii paljon, että teini-ikäinen koulupoika ottaa asian itse esille.

Aiheesta olen kirjoittanut vuosi sitten syyskuussa. Se löytyy täältä. Se avaa osaltaan meneillään olevan oikeusjutun taustoja. Kirjoitukseni otsikko (”Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta”) kertoo jutun pääasian mutta sivutaanhan siinä toki hieman myös tuolloinkin jo ajankohtaista koronarokoteasiaa, sillä niihin liittyvistä haitoista ja myös korvauksista oli alettu pitää ääntä. Pääasia on kuitenkin kerrottu otsikossa.

Vuodentakainen kirjoitukseni käsittelee Päivi Ketolaisen vasta ilmestynyttä kirjaa nimeltään Piikki, jossa tekijä kertoo omakohtaisen kuvauksen perheen arjesta, kun oma lapsi sairastui narkolepsiaan. Lisäksi hän käsittelee avoimesti omaa viranomaistaisteluaan. Ja myös muut sairastuneet tai heidän omaisensa pääsevät ääneen. Ketolainen tuo kyllä esille monia seikkoja, jotka osoittavat kansalaisten avuttomuuden suurta virkamiesjoukkoa vastaan. Lisäksi hän kritisoi kovin äänenpainoin myös sosiaalisessa mediassa sitä, että korvausasia on ulkoistettu jollekin vakuutusyhtiöiden ”poolille”. Sehän ja ajaa tosiasiassa lääkeyhtiöiden intressejä ja toimii niin muodoin tavallisten kansalaisten intressejä vastaan, heidän kärsimyksiään vähätellen. Ketolainen osoittaa myös suomalaisten päättäjien avuttomuuden ja suoranaisen passiivisuuden asiain hoidossa. Nimiäkin hän mainitsee.

Kuuntelin erään nettikeskustelun lokakuulta 2021. Siinä Ketolainen kertoo, että kirja on myynyt hyvin. Hänen mukaansa se oli tuolloin jo lähes loppuunmyyty. Tarkistin Adlibriksen kirjakaupasta ja havaitsin, että kyllä sitä sieltä ainakin vielä saa. Tuossa keskustelussa Ketolainen toteaa, että kirjan tekoprosessi oli hänellä jonkinlaista puhdistautumista. Hän sai sen myötä koottua itsensä. Toinen tavoite oli aikaansaada yhteiskuntaan keskustelua ja ehkä muutostakin, mutta siinä hän on joutunut pettymään. Niin kirjasta kuin asiastakin on lähinnä vaiettu.

Uskoakseni oikeusjutussa ei ole kovin suuria mahdollisuuksia läpimenoon. Yleisradion jutusta käy selvästi ilmi, että poolia edustava lakimies on kannanotossaan ehdottoman luja. Ihmeitä ei tapahdu. Etujansa puolustaessaan pooli jyrää kansalaisten intressit ja oikeusturvan. Toivottavasti olen väärässä.

Lisään uutisesta vielä yhden hyvin subjektiivisen kommentin. Se koskee toimittajan asennetta. Hän on toki ammattitaitoinen ja asiallinen. Mutta korvauksia vaativan nuoren miehen henkilökuvaa luodessaan olin havaitsevani ”rivien välistä” jonkinlaista myötäelävää sääliä, josta ei puutu myöskään pikkuruista ylimielisyyttä. Ei kai vain sekin kerro jotain valtamedian sitoutuneisuudesta?

Viime vuonna asiaan yritettiin saada oikeutta myös kansalaisaloitteen kautta (linkki). Se ei johtanut tulokseen, mutta onneksi voimme tutustua sen perusteluihin.

 

Aihe 2: lastensuojelu huostaanotot, nimettömät ilmiannot

 

Olen seurannut lastensuojelun ja huostaanottojen kehitystä oikeastaan 80-luvulta lähtien. Joskus työsitoumusteni vuoksi hyvin passiivisesti mutta viime vuosina valveutuneemmin. Silloinkin toki lähinnä sosiaalisessa mediassa kohtaamieni keskustelujen ja kirjoitusten kautta. Palaan edempänä omaan kosketuskohtiini näissä asioissa.

Surukseni sain taas netissä eteeni juttua lasten huostaanotoista. Asia on järkyttävä, mutta tuskin pystyn enää järkyttymään. Valitettavasti toivottomuus on saanut vallan.  Aiheesta on yritetty jo kauan pitää ääntä mutta päättäjät tuntuvat elävän kuin umpiossa. Nimettömien ilmiantojen ja lastensuojelun hätiköityjen toimien ongelmat ja suoranaiset ihmisoikeusrikkomukset tunnetaan, mutta asialle ei ole tehty mitään. Byrokratia jyllää ja siinä vedotaan vain lainsäädäntöön. Viranomaiset aivan kuin yrittämällä yrittävät toimia silmät ja korvat kiinni, asianomaisia kuulematta. Nimettömät ilmiannot otetaan vastaan kuin jonakin jumalallisena käskynä äärimmäiseen huostaanottotoimeen. Eikä avioerokiistoihin liittyvät vieraannuttamisprosessitkaan laannu, vaikka sen haitat ja tuhovoima tiedetään. Viranomaistahot saavat siitäkin vain keinon esimerkiksi lasten isän kyykyttämiseen.

Suosittelen kovasti katsomaan tämän Youtubesta avautuvan keskustelun:  https://www.youtube.com/watch?v=e94I16jNQ-0. Se käsittelee lastenhuoltoon liittyviä väärinkäytöksiä, siihen liittyvää business-ajattelua ja suoranaista korruptiota. Se on osuva ajankuvaus, joka paljastuu yhteiskuntamme kääntöpuoli raadollisuuksineen. Jutun ensiesitys oli tämän vuoden syyskuussa, joten se on vielä ajankohtainen.  En ala sitä nyt yksityiskohtaisemmin setviä. Sen voi kukin käydä lävitse itsenäisesti.

Yksi keskustelija on entinen lapsiasianvaltuutettu, johon myös Leena Ketolainen sattui olemaan yhteydessä. Hän on hyvä argumentoimaan ja pyrkii olemaan ymmärtävä ja sovitteleva ottaessaan vastaan muiden keskustelijoiden avointa kritiikkiä nykyjärjestelmää vastaan. Hän pyrkii kyllä dominoimaan, mutta onneksi muut keskustelijat laittavat hänetkin lujille. Oikeastaan Ketolaisen kuvaus hänestä Piikki-kirjassa osuu aika lailla kohdalleen.

Itse asiassa käsittelen tuossa yllä jo mainitsemassani blogitekstissäni myös huostaanottokysymystä. Ketolaisen perhe joutui lapsen oikeuksia puolustaessaan myös sen ongelman eteen. Laitan siitä suoran lainauksen tämän juttuni loppuun.

Tätä keskustelua on aiheesta käyty vuosikaudet. Suuri kritiikki on kohdistunut siihen, että ongelmakysymykset ratkaistaan hallinto-oikeudessa. Siellä ne eivät oikeastaan etene mihinkään. Kyseessä saattaa kuitenkin olla jopa korruptio ja vastuullisen virkahenkilökunnan mielivalta.

Kahteen tuntiin sisältyy monia puolia. Toivottomuuden tunne kuitenkin jää päällimmäisenä mieleen. Ei tunnu hätään joutunut perhe tai yksinhuoltaja saavan ymmärrystä. Ihminen voidaan vaikeassa elämäntilanteessa nimettömien ilmiantojen myötä lyödä maanrakoon. Ja jos viranomainen jää jossain kohdin altavastaajaksi, niin seuraavassa yhteydessä hän saattaa koston kautta iskeä takaisin.

Keskustelussa nousee esille lainsäädännön puutteita, joka mahdollistaa mielivallan. Virkailijat suoranaisesti sanelevat herkässä tilassa oleville vanhemmille, määräävät ja ryöpyttävät. Inhimillinen suhde on kaukana. Ja oheisilmiöt seuraavat toistaan, itsemurhatkaan eivät ole harvinaisia. Jääviysseiakat on unohdettu. Vastaanottavat laitokset saavat neuvotteluoikeudet, he saavat päättää ja siinä toiminnassa valtio maksaa auliisti. Se on korruptiota.

Paljon huokeammalla selvittäisiin, jos perheitä tuettaisiin vanhalla kodinhoitajaperiaatteella. Mikä ihme meidän yhteiskuntaa vaivaa, kun laitoshoitoa vängätään kuin käärmettä piippuun. Oma perhe on kuitenkin loppujen lopuksi se lapselle turvallisin vaihtoehto.

Havahduin eilen illalla, kun tämä kirjoitukseni vielä odotti viimeistelyään. Eräs lasten parissa työskentelevä psykologi kertoi hyvin tuoreesta itsemurhasta. Hän oli järkyttynyt, silmät kyynelissä. Se kehitys, josta yllä esittelemäni videon loppupuolella keskustellaan, näyttäisi olevan todellisuutta.

                                                        

…

Kerron tähän yhteyteen oman kiinnekohtani lasten suojeluun. Nyt mennään 80-luvun alkupuolelle.

Suoritin noin 40 vuotta sitten siviilipalvelukseni eräässä lastenkodissa. Sinne tuotiin yllättäen juhannuksen aikoihin kaksi ”pikkutyttöä”, nuorempi vasta puolivuotias, toinen pari-kolme vuotta vanhempi. Kyseessä oli nopea toimi aikana, jolloin koko Suomi oli keskittynyt keskikesän juhlan viettoon. Satuin tuolloin olemaan yksin työvorossa. Ja minusta tuli ihan yllättäen vauvan hoitaja, ilman syvempää kokemusta.

Miksi tuo sijoitus tapahtui? Isä oli vankilassa ja äidin mieli oli järkkynyt niin paljon, että hänet vietiin hoitolaitokseen. Isovanhemmat asuivat lähistöllä. He kävivät seuraavina päivinä ja viikkoinakin siellä katsomassa lapsenlapsiaan. Heille ei tyttöjä kuitenkaan hoitoon suotu tai luotettu. Siihen lienee ollut omat syynsä. En sitä tuolloin pohtinut. Jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt: tyttöjen äiti saattoi olla arvaamaton, eikä senkään vuoksi isovanhempiin luotettu.

Lapset olivat tuossa hoitopaikassa reilun kuukauden. Isovanhemmat kävivät siellä ainakin alkuvaiheessa aika tiuhaan. Koin itseni tuolloin vaivautuneeksi. Tilanne oli painostava, eikä vanhempi tytöistäkään heihin erityisen riemuisena tainnut reagoida. Kerran isoäiti seurasi silmä tarkkana, kun olin ruokkimassa puolivuotiasta. Siitä hän teki valituksen, että juotin tuttipullosta liian kuumaa maitoa, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ja lastenkodin vastuulliset työntekijätkin panivat nuo moitteet omaan arvoonsa.

Suurin yllätys tapahtui kerran, kun paikalle ilmestyi tyttöjen äiti. Hän oli kai karannut paikastaan, jonka käsitimme olevan suljettu. En ollut tuolloin yksin paikalla, mutta kuitenkin tein jotakin vauvan kanssa. Tilanne oli hämmentävä, myös isompi tyttö hämmentyi. Pari poliisia tuli pian paikalle. Heistä toinen sai puhumalla naisen lähtemään heidän mukaansa. Asia selvisi hyvin rauhanomaisesti. Jälkeenpäin olen ihastellut tuon poliisimiehen puhetaitoja ja arvostukseni poliisin toimia ja ammattitaitoa kohtaan nousi kertaheitolla. Ei äiti mitenkään vaaralliselta näyttänyt, mutta olihan se meille järkytys. Äiti toki ilahtui tyttärensä tavatessaan. Se oli hänen päällimmäinen tunteensa. Mitään aggressioita ei ollut eikä voimakkaita tunnepurkauksiaankaan.

Mutta täytyy kertoa muutamalla sanalla myös suhdettani noihin tyttöihin. Puolivuotias oli alusta alkaen todellinen ilopilleri. Tuntui, että hän vain hymyili. Muuta ei ole jäänyt minun muistiini. Isomman kanssa meni alussa hyvin, mutta ajan myötä hän hieman vieraantui.

Kerron vielä ensitapaamisen, kun kohtasimme puolivuotiaan kanssa kahden kesken. Yöhoitaja oli kertonut minulle tilanteen. Ja minun täytyi nopeasti valmistautua yllättävään tilanteeseen.

Menin aamutuimaan työpaikkaani. Tytöt oli sijoitettu perähuoneeseen. Vanhempi vielä nukkui.  Minun ensimmäinen tehtäväni oli mennä puolivuotiaan luo ja ruokkia hänet. Hän oli jo hereillä, ja katseli minua iloisesti jokellellen kuin vanhaa tuttua. Hän nautti kaikesta eikä tuntunut osaavan vierastaa. Otin hänet syliini ja teimme aamuaskareet. Isosiskokin heräsi ja seurasi toimiamme. Vauva imi tuttipulloa ahnaasti. Ja sitten jokelteli iloisesti. Niin tutustuimme. Se oli käsittämätön tilanne.

Pienempi sai sijaiskodin aiemmin. En ollut silloin työvuorossa, kun hänet noudettiin. Myöhemmin olen kuullut huhuja, että hänelle olisi käynyt hyvin. Hän siis on saanut kasvaa uudessa kodissa turvallisesti. En tiedä lainkaan, onko hänellä ollut lapsena yhteys omiin biologisiin vanhempiin. Luulen että ei ole.

Vanhempikin tyttäristä sai uuden kodin. Siinä minulla oli oma roolini. Olin häntä saattamassa. Minä olin siihen sopiva, koska tytöllä ei ollut minuun samanlaista tunnesidettä kuin naispuolisiin työntekijöihin. Hän sai luoda tunnesiteen siinä samassa uuden äidin kanssa. Se oli herkkä hetki kaikin puolin. Jännityksessä elettiin. Kaikki sujui niin kuin pitikin. Tyttö otti sijaisäidin omakseen ja lähdin kotiin.

Myöhemmin olen kuullut, että siinä kävi huonommin. Vaikka perhe oli todella fiksu ja ensitapaamisessa nousi vain lämpöisiä ajatuksia, niin ristiriidat nousivat kuitenkin pinnalle. En tiedä niistä tarkemmin. Mutta ei se sijaisvanhemmista ollut todellakaan kiinni.  Päinvastoin, olen todella ihaillut heitä, että he olivat valmiita sitoutumaan ja ottamaan kovia kokeneen lapsen perheeseensä. Tyttö oli kai jo sen verran kasvanut, että erilaiset yllättävät traumat nousivat pintaan. Omakin äiti oli hyvin muistissa. En tiedä, miten hänelle on käynyt. Hän saattoi saada uuden sijoituskodin, tai ehkä hän joutui laitoskierteeseen. Sitä olen miettinyt, kuinka isomman tytön kannalta rankalta tuntui joutua pikkusiskosta erilleen. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut.

Noista vuosista on aika kuitenkin kulunut ja käsittääkseni käytäntö huostaanotossa on paljon muuttunut. Sen paljastaa myös yllä linkkaamani keskustelu.

Tuosta siviilipalveluaikaan liittyen kerron vielä hieman lastenkodista. Siellä asusteli lähinnä teini-ikäisiä. Nuo pikkulapset olivat poikkeus. Teinien kanssa oli kyllä hankalia ja yllättäviäkin tapahtumia. Oli myymälävarkauksia, ja puukkokin joskus heilui. Mutta kaikissa nuorissa oli myös toinen puoli: mukava ja seurallinen. Joidenkin kanssa jopa ystävystyin. Juttelimme asioista avoimesti. Luulin heidän kypsyvän aikuisuuteen. Ja sittemmin kuulinkin täysin päinvastaista. Ehkä se ystävyyskin voidaan laittaa lainausmerkkeihin. Olin vain työläinen, joka välitti, mutta kun palvelukseni loppui, jätin heidät, enkä voinut pitää yhteyttä. Minäkin siis hylkäsin heidät, mihin he olivat jo pienempänä tottuneet.

Ja tuohon palveluvuoteen sisältyy paljon keskusteluja muiden lastenkodeissa työskentelevien kanssa, myös raavaiden miesten kanssa, jotka toivat naisvaltaiseen hoitotätijoukkoon miehen mallia.

Se oli elämäni rikkaimpia kokemuksia. Tuo kokemus taustana olen seurannut huostaanottobisneksen kehitystä. Ja voin vain kauhistua.

Kiinalaista taidetta vuodelta 1924

                                                        

…

Liitän loppuun suoran lainauksen Piikki-tekstistäni. Siinä mainitaan Maria Syvälän (nykyinen Asunta) vuonna 2013 ilmestynyt kirja. Se on avannut minulla monia tärkeitä seikkoja lasten suojelusta. Olen seurannut Asunnan ulostuloja ja hän nostaa edelleen esille aiheeseen liittyviä asioita.  

Maria Asunta on nostanut asian esille Facebook-seinällään. Hänen vuonna 2013 luomastaan kirjasta on maininta yllä.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään, miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Päivitys 5.11.2022

Otsikkoa hieman muutettu

Sota ja rauha

 Olen monen muun mukana ihmetellyt, mihin diplomatia on nykyisin kadonnut. Ja missä on rauhanliike? ei ole rauhantekijöillä sijaa mediapoolimme dominoimassa tajunnassamme

Nykyinen sota alkoi vuonna 2014. Eräät (mm. elokuvantekijä Sergei Sokurov) ennustivat jo vuonna 2007, että sota on väistämätön – Ukrainassa kuin myös Kaukasuksella. Ja siitä sen on helppo levitä idemmäksi keskiseen Aasiaan. Tarkoitan Neuvostoliiton hajotessa syntyneitä tasavaltoja. Sitä on hekumoinut USA. Se maa on käynyt hegemoniasotaa, jossa tavoitteena on Venäjän valta-aseman tuhoaminen. Taitaa siinä samassa jätevedessä mennä myös Eurooppa.

Ukraina on oligarkkivaltio, kuten Venäjäkin. Ei sinne ole saatu rakennettua minkäänlaista demokratiaa. Se on tarpeeksi heikko ja hajanainen kansainväliseen hyväksikäyttöön.

Kiinan kansantasavallassa puoluekokous alkaa tänään 16. lokakuuta. Sen on määrä kestää viikon. Ratkaisevat päätökset julkistetaan kokouksen viimeisenä päivänä. Sen jälkeen tiedetään enemmän ainakin henkilövalinnoista. On taas tilaa spekulaatioille siitä, miten arvoituksellinen Kiina menettelee kireässä kansainvälisessä tilanteessa. Ei mene Kiinankaan taloudessa hyvin, mutta yksi kai on kuitenkin varmaa. Tulevaisuus on Aasian. Ehkä se kuitenkin selviää parhaiten maailmantaloutta uhkaavalta romahdukselta. Kiina toimii eri tavalla kuin kvartaalitalouteen sortunut länsi. Se rakentaa kaikessa rauhassa infraa (esim. silkkitiehanke), mikä näkyy myös Afrikassa.

Eräs valtamerentakainen suurvalta käy taistelua omasta kansainvälisestä hegemoniastaan. Maailman merkittävänä aseiden valmistajana se yrittää saada tasettaan kuntoon. Sodat ovat sille elinehto. On kai taustalla muutakin, mutta on asioita, joista on vaiettava.  

…

Suoritin aikoinani siviilipalveluksen. Olin siitä ylpeä. Isälleni valinta oli järkytys. Hän toivoi kunniankin tähden ainoan poikansa suorittavan kansalaisvelvollisuutensa toisella tavalla.

 Kului vuosia ja aloin jo itsekin uskoa, että olisi kuitenkin pitänyt valita perinteinen intti, pelkästään perinteiden vuoksi. Isänmaallisuus oli vahva voima. Haluan edelleen toimia suomalaisuuden puolesta.

Työ vei minut Venäjälle. Isäni arvosti valintojani. Hän alkoi olla valinnastani ylpeä. Maa, jossa hän oli aikoinaan sotinut, siellä minä olin rakentamassa suhteita. Sopu oli kuitenkin tärkeintä. Hänelle toki Neuvostoliitto oli uhka, jonka kanssa kylläkin oli tultava toimeen. Hän oli Kekkosen ulkopoliittisen linjan miehiä.

Sittemmin työ vei myös Kiinaan. Löysin sieltäkin ennen kaikkea yhteistyön ja sovun. Totta kai siellä on totalitaristinen hallinto, millä on vaikutuksensa myös mentaliteettiin. Mutta pääasia on ollut ystävällismielisyys. Erinäistä kieroilua on kaikkialla.

On tullut selväksi, että Suomemme on muiden vietävissä. Euroopan unionin olin nähnyt alun pitäen uhkana suvereniteetillemme. Ja meitähän on viety kuin pässiä narusta. Olemme yhä enemmän vain tahdoton myötäilijä, jolta kansallisomaisuuttamme on alettu kahmia pois.

Tällä hetkellä olen ylpeä, että kuitenkin valitsin kuitenkin siviilipalveluksen. Olkoonkin, että valintani taustalla oli tarkoituksenmukaisuuslaskelmia. Se ei ollut kuitenkaan pelkkä valinta. Siinä piti komission edessä perustella valintaa ja saada taakseni kahden ihmisen vakuutus vakaumukseni aitoudesta.

Oman vakaumukseni todisti kaksi naista. Komission edessä ensimmäinen kysymys tuli troikan puheenjohtajalta: Ymmärtävätkö naiset mitään sodasta? Se huvitti tuolloin kovasti ja huvittaa edelleen. Haastattelutilanteessa pidin kuitenkin pääni kylmänä ja vastasin mielestäni järkevästi perustellen. Komissionkin sotilashenkilöt tekivät pelkästään heille asetettua tehtäväänsä.

Tulee mieleen eräs kansallisesti merkittävä siviilipalvelusmies, joka on valinnut rauhan rakentamisen sijaan uhon. Kunnioitukseni häntä kohtaan on kyllä romahtanut.

…

Ukrainan kriisi ei todellakaan alkanut tämän vuoden helmikuussa erään Putinin päähänpistosta, niin kuin jotkut ”asiantuntijat” ovat antaneet ymmärtää. Vuonna 2014 Ukrainan laillisesti presidentti syöstiin vallasta. Putin teki oman ratkaisunsa Krimiin liittyen. Donbass kapinoi Kiovan ratkaisua. Lugansk ja Donetsk julistautuivat itsenäisiksi. Siitä lähtien maat ovat käyneet sotaa, jonka vaiheista ja käänteistä länsi on vaiennut. Nyt alueet ovat liittyneet Venäjään, ja tilanne on, mikä on.

Ympäri maailman anarkismi leviää, samoin despotia. Tulee mieleen Acemoglun ja Robinsonin kirja Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). ”Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palveluiden tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voiman tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista.” Tuo on lainaus teoksen esipuheesta. Elämme demokratian kapealla käytävällä, jossa on pysyttävä tasapainossa, sillä molemmin puolin on uhka: toisaalla anarkia, toisaalla despoottinen hallinto. Nyt huojumme eikä demokratiamme toimi.

”Kun taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen eliitin ja yhteiskunnan tasapaino horjuu toisen osapuolen vahvistuessa, vapauskin horjuu. Yhteiskunta poistuu kapeasta käytävästä ja despotismi tai anarkia syrjäyttää vapauden.”  

YLEn aamu-TV:ssä joku ns. asiantuntija toteaa, että Ukrainan sota on käytävä loppuun. Kuin lohtua tuoden hän yrittää vakuuttaa, että keväällä se saataneen päätökseen.

Minä antaisin tilaa diplomatialle ja neuvotteluille. Mutta neuvottelut olisi pitänyt aloittaa heti kriisin puhjettua. Siihen olisi ollut kahdeksan vuotta aikaa. Olisi ehkä säästynyt ihmishenkiä ja elämälle olisi tullut mahdollisuus.

Toivoisin keskinäistä kunnioitusta, en julkista parjaamista ja leimaamista, josta kärsivät kaikki. Rauhalle ja sovulle on annettava mahdollisuus. Pelkästään kulttuurivaihdon ja yhteisen historiamme vuoksi itärajaa ei pitäisi sulkea. Olen tehnyt oman elämäntyöni yrittäen edistää yhteistyötä ja hyviä kulttuurisuhteita, vapaata sanaa ja mielipiteiden vaihtoa. Olen halunnut syventää keskinäistä ymmärrystämme, jolle ei polemiikkikaan saa olla vierasta. Nyt ihmiset harhailevat orpoina jonkinlaisessa yksimielisyyttä vaativassa mediamaisemassa. On vähintäänkin turhautunut olo.

(Tämä purkaumani syntyi hetken mielijohteesta varhaisena sunnuntaiaamuna. Linkit jätin laittamatta.)

 

Georgi Efron - kirja runoilija Marina Tsvetajevan pojan elämästä

 

Сергей Беляков, Парижские мальчики в сталинской Москве. Москва 2022, 669 с.

”Sergei Beljakov, Pariisilaispojat Stalinin (ajan) Moskovassa.”

 

Sergei Beljakov on kirjoittanut todella hienon teoksen. perusteellista työtä. Hän kutsuu teostaan romaaniksi, mutta se käy tietokirjasta. Lähdeviitteet ovat perusteelliset, minkä ansiosta se on uskottava kuvaus Moskovasta ja Venäjästä 40-luvun kynnykseltä sotavuosien jännitteisiin. Tekijä kutsuu sitä ”dokumenttiromaaniksi” (документальный роман). Siihen näkökulman tuovat kaksi pariisilaisnuorukaista, jotka ovat muuttaneet maahan vanhempiensa mukana.  Vanhemmat palaavat syntymämaahansa, pojat ovat kasvaneet venäläisyyteen kotinsa ja kielen kautta.  Kyse on älymystöstä, mikä luo lisää jännitettä nuorukaisten kotoutumiselle.

Beljakov on minulle täysin uusi tuttavuus. Hän on keskittynyt tuotannossa tähän genreen. Teoksia on muun muassa Gogolin ajan Ukrainasta ja tulevasta lääkäri-kirjailijasta Mihail Bulgakovista venäläisten ja ukrainalaisten ristitulessa. Tämän teoksen hankin käsiini, koska toinen nuorukaisista on Georgi Efron, runoilija Marina Tsvetajevan ”oma kullannuppu”, joka tuli maahan neljätoistavuotiaana. Tsvetajevan elämään ja tuotantoon olen perehtynyt syvemmin ja hän muutti 14-vuotiaan poikansa kanssa Neuvostoliittoon vuonna 1939. Isä ja tytär olivat joutuneet tulemaan jo aikaisemmin. Traagisuutta tuo, että he olivat joutuneet Stalinin vainojen uhreiksi ja istuivat vankilassa. Isä teloitettiin vuonna 1941 ja tytär Ariadna kävi läpi vankila- ja pakkotyövuodet ja eli sen jälkeen pitkän katkeran elämän luopumatta koskaan kommunismin aatteestaan. Tsvetajeva itse ei kestänyt henkisesti elämän muutosta, vaan hirttäytyi elokuussa 1941.

Georgin elämän taival jäi kovin lyhyeksi. Vuonna 1944 hän joutui mukaan sotaan, jossa hän haavoittui ja menehtyi 19-vuotiaana.

Georgi oli varhaiskypsä lapsi, joka irtautui äitinsä hoivasta hyvin varhain ja alkoi elää omaa elämäänsä. Myös kooltaan hän oli ikäisiään selkeästi isompi. Hänen henkinen kehityksensä ja sisäinen maailmansa tulee tutuksi siitä, että hän kirjoitti elämästään perusteellista päiväkirjaa, siitä päivästä lukien, kun hän astui uuden kotimaansa kamaralle. Kaikki päiväkirjan osaset eivät ole säilyneet, mutta niistä säilyneistäkin koostuu valtava aineisto. Ne on julkaistu tämän vuosituhannen alussa. Valitettavasti en voi saada kirjaa nyt käsiini. Sivuja siinä pitäisi olla noin 800, eli mielenkiintoisesta aineistosta on kyse. On vielä otettava sekin huomioon, että huomattava osa merkinnöistä on kadonnut. Esimerkiksi vuoden 1942 tuotokset katosivat ison siskon vangitsemisen yhteydessä.

Minua kiinnostaa nyt vain Georgi Efronin elämä. Teoksen toiseen päähenkilöön Dmitri Sezemaniin en ainakaan tässä yhteydessä kummemmin puutu. Georgi oli saanut jo synnyttyään oman lempinimen ”Mur”. Sillä aiheesta kiinnostunut maailma hänet tuntee vähintään yhtä hyvin kuin ristimänimestään. Tsvetajevan elämäkertaa lukiessani Mur jää kovin vähälle huomiolle. Siksi olinkin kovin innostunut, kun sain tiedon tästä kirjauutuudesta ja onnistuin hankkimaan sen verkkokaupan kautta. Tsvetajevan lyriikan parissa olen viettänyt lukuisia antoisia hetkiä. Georgi tuo äitiinsä kylmäkiskoisemman näkökulman. Äiti on tarrautunut poikaansa mutta varhaiskypsä poika haluaa irtautua äitinsä vaikutusvallasta. Päiväkirjat ovat syväluotaavia. Ne avaavat pojan näkökulmaa taiteeseen, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Georgista oli kehittymässä taitava graafikko, mutta siltä alalta hänelle ai avautunut kehittymismahdollisuuksia, koska hän koki taas maalauksen vastenmieliseksi, ja jos hän olisi mennyt taidealan oppilaitokseen Moskovassa, olisi opinnot pitänyt aloittaa erilaisten asetelmien maalauksella, mitä hän inhosi yli kaiken. Grafiikkaan olisi hän voinut erikoistua vasta myöhemmin. Sittemmin Georgi sai opiskelupaikan Kirjallisuusinstituutista mutta, hänen kohtalokseen tuli kutsu neuvostoarmeijan riveihin aivan sodan loppuvaiheissa.

Georgi oli syntynyt Prahassa, mutta aivan pian syntymän jälkeen perhe muutti Pariisiin ja siellä hän kasvoi, oppi ranskan kielen ja kasvoi täysin kaksikieliseksi. Kun muuton aika tuli, Georgi halusi sopeutua uuteen kotimaahansa. Hän koki jättäneensä Ranskan lopullisesti taakseen. Kaveriside kirjan toiseen päähenkilöön Dmitriin säilyi, mutta he pystyivät tapaamaan harvoin. Tuolloin he puhuivat keskenään ranskaa. Georgista tuli hyvin yksinäinen nuori mies. Dmitriä hän kykeni tapaamaan hyvin harvoin mutta piti kuitenkin häntä parhaana ystävänään, mikä muun muassa kummastutti Dmitriä. Päiväkirjoissaan Georgi käsittelee asioita hyvin monipuolisesti. Myös intiimeissä asioissa hän avautuu. Yritykset naissuhteissa ovatkin kiinnostavaa seurattavaa. Mielestäni ehkä kiinnostavin tuttavuus on Georgia kaksi vuotta vanhempi 17-vuotias Maija, tunnetun journalistin ja teatterikriitikon tytär. Maija opiskeli taiteita ja koska Georgi harrasti vakavasti grafiikkaa, hän halusi tehdä tuttavuutta. Maija asui vanhempiensa luona, ja Georgi tuli tekemään sinne tuttavuutta nuoren naisen kanssa. Aluksi Maija hämmentyi, koska luuli tapaavansa pikkupojan, mutta ensivaikutelma loi kuvan 25-vuotiaasta kypsästä miehestä. Toinen hämmentävä seikka liittyy asiaan, joka nykyajan suomalaisia varmasti ihmetyttää. Georgi nimittäin kysyi, missä on WC. Maijalle se oli uutta, sillä kyseessä oli jonkinlainen venäläiseen kulttuuriin liittyvä tabu. Pariisilaispoika ei ollut tuollaisia ”estoja” eikä Georgi ollut vielä päässyt sisälle neuvostoyhteiskuntaan. Se kuitenkin vapautti tunnelmaa ja sitten Maijan ja Georgin kanssakäymisestä tulikin varsin syväluotaava. Tarkoitan tietysti keskustelua taiteesta. Nuoret olivat asioista hyvin eri mieltä ja Maija oli sisäistänyt itseensä hyvin syvälle neuvostomaan normit ja kouluperinteen. Mikä parasta väittelyä käytiin. Moskovassahan sijaitsi tuolloin modernin länsimaisen taiteen museo. Se koostui ennen vallankumousta maahan päätyneistä impressionistisista länsieurooppalaisista maalauksista.  Uuden ajan merkkinä se oli nimetty ”formalismin museoksi”. Maija seuraten oman kulttuurinsa normeja ei hyväksynyt tuota tyylisuuntaa lainkaan. Tästä syntyi nuorten kesken tiukkaa väittelyä. Tosin Maija sittemmin myönsi löytäneensä noista teoksista mielenkiintoista värien käyttöä.

Suhde nuorten kesken ei sitten kuitenkaan ottanut syttyäkseen. He tapasivat muutaman kerran, mutta siihen se tyrehtyi. Maija oli Georgin mielestä todella kaunis, hän unelmoi näkevänsä tätä kesämekossaan. Sitä kesää ei kuitenkaan tullut. Myöhemmin Maija on pohtinut suhdetta. Hän toteaa yllättäen, että hän ei ollut ystävyyteen henkisesti kypsä. Ehkä kaksi vuotta vanhempana siitä olisi voinut kehittyä jotakin. Tuo osoittaa Georgin kypsyyden. Tämä oli Maijaa kaksi vuotta nuorempi mutta siltä Maija tunsi, ettei ollut vielä henkisesti valmis suhteeseen. Kohtalolla oli pelinsä siinäkin suhteessa, että Georgi tutustui hieman ennen kuolemaansa erääseen nuoreen mieheen. Heistä tuli jonkinlaiset kaverukset. Tästä nuoresta miehestä tuli sittemmin Maijan puoliso.

Georgi Efronin piirroksia v. 1939-41.

Georgi luki paljon ja monipuolisesti. Hän tunsi kaikki kirjallisuuden klassikot. Hän tunsi myös klassisen musiikin. Suosikkeja olivat Beethoven ja etenkin Tshaikovski. Erityisesti tämän viides sinfonia teki vaikutuksen. Siinä oikeastaan avautuu Georgin elämänkohtalo. Edessä odottavan kuoleman kohtalo puolestaan avautuu kuudennessa sinfoniassa.

Eikä unohdeta jazziakaan. Aleksandr Tsfasmanin orkesteri oli tuon ajan Moskovassa kuuma nimi. Se vei Georgin myös ravintolamaailmaan. Vähäisiä rahoja tuhlaantui muuhunkin kuin kalliisiin kuulakyniin.

Georgi jäi elämässä yksin. Äidin kuoleman jälkeen hän sai hieman tältä jääneitä tekijänoikeuspalkkioitaan. Sillä hän tuli jonkin aikaa toimeen, mutta joutui sittemmin jopa näkemään nälkää. Hän oli tottunut elämään tuhlaavasti, mutta sota-ajan todellisuus iski sitten vasten naamaa.

Myös jonkinlainen kylmäkiskoisuus ja analyyttisyys näkyivät Georgin tuotoksissa. Esimerkiksi luettuaan siitä, kun Saksa miehitti Ranskan, hän ei antanut säälille tai tunteilulle sijaa. Hän lähinnä iski koko Ranskan maanrakoon ja haukkui maan sotilaallisen johdon avuttomuudessaan maan rakoon. Sotastrategiassa oli rankasti epäonnistuttu.

Isää Georgi ei tavannut uudessa kotimaassaan koskaan. Hän oli tietämätön hänen kohtalosta. Sisarensa Ariadnan kanssa hänellä oli kirjeenvaihtoa. Georgin varhaisen kuoleman johdosta hänen herkät ja syväluotaavat päiväkirjansa nousevat todelliseen arvoonsa. Minkä lahjakkuuden ne pitävätkään sisällään! Häneen voisi rinnastaa samanaikaisesti toisella puolella Eurooppaa eläneen ja sodan järkyttävimmän puolen kokeneen nuoren naisen Anna Frankin päiväkirjat. Nuoruudesta nousee ihmeellinen voima.

...

Lisäys 30.9.2022

Kaiken muun ohessa teos on kiintoisasti dokumentoiva ajankuva 40-luvun alkupuolen Moskovan ja myös ylipäänsä Venäjän arjesta, esimerkiksi ruokakulttuurinkin osalta yksityiskohtia myöten.

Viitteitä on myös monen ulkomaalaisen havaintoihin neuvostotodellisuudesta. Yksi heistä on ranskalainen Nobel-kirjailija Andre Gide. Sivuhuomautuksena todettakoon, että hänen teoksiaan Georgi Efron ei voinut sietää. Sen sijaan tuntemattomampi venäläinen Aleksandr Grin (1880-1932) oli jostain syystä hänen suosikkejaan. Grinin suosituimpiin teoksiin kuuluu pienoisromaani Punaiset purjeet vuodelta 1923 (Алые паруса), jonka suomennos on julkaistu vuonna 1980. Sen keskeisenä ajatuksena oli usko ihmisessä hyvän voittoon. Georgi on saattanut ammentaa oman optimisminsa osin siitä teoksesta, minkä taitaa myös Sergei Beljakov kirjassaan todeta. Georgi halusi pärjätä uudessa kotimaassaan. Hän pyrki jo alusta asti elämään itsenäistä elämää, optimismisesti tulevaisuuteen luottaen. Hän halusi myös aktiivisesti irtautua äidin vaikutusvallasta. Äiti puolestaan oli kiinni pojassaan. Mikäli Georgi olisi löytänyt sopivan tyttöystävän, hän olisi ollut pojastaan sairaalloisen mustasukkainen. Sen hän eläessään itsekin myönsi. Ehkäpä juuri oman asenteensa vuoksi poika selviytyi suhteellisen nopeasti äitinsä itsemurhasta. Äidin asenne on ollut ulkopuolisinkin silmin rasittava, sillä esimerkiksi kirjan toinen päähenkilö Dmitri Sezeman, joka siis oli lapsuuden ystävä jo Pariisin ajoilta, piti häntä Moskovassa tavatessaan ”kauheana akkana”.