Kirjallisuudesta ajan kuvana - hieman tekstiä dekkaripäivien innoittamana

Professori Hannu Riikonen Kouvola-talossa

Kouvolan dekkaripäivät on järjestetty vuodesta 1997. Tänään ne taas alkoivat. Menin sinne kuuntelemaan luentoa dekkarikirjallisuudesta ajan kuvana, josta kerron edempänä. Alkuun kerron vähän yleisemmistä dekkaripäiviin liittyvistä vaikutelmistani ja kokemuksistani.

Dekkaripäivillä on aina järjestetty kirjoituskilpailu. Kunakin vuonna aihe on ollut eri. Parhaat on sitten julkaistu.  Tämän vuonna juhlitaan 100-vuotiasta Suomea ja sen kunniaksi tehtävänä oli kirjoittaa sadan sanan minikertomus, jolla on annettu nimi RAAPALE. Uskallan tunnustaa, että minä kuulin tuon sanan nyt ensimmäisen kerran. Hieman tutkittuani selvisi, että ei sana mikään kouvolalainen keksintö ole. Sillä on oma historiansa, josta voi lukea lähes aina luotettavasta wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Raapale.  Aina oppii uutta.

Teen lisää tunnustuksia. En ole todellakaan mikään dekkarien ystävä ja olen osallistunut dekkaripäiville lähinnä sen vuoksi, että kyseessä on kuitenkin hieno paikallinen kesäinen kirjallisuustapahtuma. En siellä ole koskaan norkoillut koko päivää, vaan olen valinnut itseäni edes jotenkin kiinnostavat ohjelmanumerot. Ja loppujen lopuksi olen aika harvoin osallistunut päiville, sillä sattuneista syistä en ole ollut dekkaripäivien aikaan paikalle.  

Minulla jäi 90-luvulta itse asiassa pieni kammo noita päiviä kohtaan. Taisi olla historian ensimmäiset dekkaripäivät, kun päätin mennä kuuntelemaan erästä luentoa, niin jäin polkupyöräilijän yliajamaksi. Siinä rytäkässä käsivarteni katkesi kriittisestä paikasta nivelen vierestä. Jouduin elämään seuraavat kuusi viikkoa käsivarsi kipsattuna ja sen jälkeen meni vielä muutama viikko keppivoimistelun merkeissä, kun yritin saada käsiini voimat takaisin. Tuon jälkeen rohkenin  osallistua ensimmäisen kerran päiville vasta 2010-luvulla. Tämä taitaa olla vasta neljäs kerta. 

Dekkaripäivillä on aina ollut myös kirjanmyyntipisteitä, joita olen tykännyt nuuskia. Lähes aina olen muutaman teoksen hankkinut. Divariosaston kirjat ovat olleet melko huokeita. Silti myynti on varmaan ollut aika heikkoa.  

Tänään perjantaina tutustuin myyntipisteisiin jo ennen avajaisia. Mukaani tarttui tällä kertaa pari tuoretta kirjaa, joista vain toinen on dekkari. Arvo Tuomisen teos Kannaksen kaleidoskooppi luo kuvaa Karjalan kannaksen kulttuurisiin kerrostumiin (Reuna, 2017). Se dekkari on sitten uusvanha teos. Kiljusen herrasväestä tutun Jalmari Finnen Verinen lyhty on kirjoitettu jo vuonna 1928 ja kuuluu Suomen varhaisimpiin rikosromaaneihin. Nyt helsinkiläinen Nysalor-kustannus on julkaissut sen uudelleen.

Iän yötä kiinnostukseni dekkareihin on vähentynyt entisestään. Saan yhä harvemmin luettua kirjan loppuun. Painiskeltuani jonkin aikaa alkuasetelmien kanssa tekisi mieleni siirtyä viimeiseen lukuun, josta saan syyllisen selville. Vanhoissa dekkareissa on jotain kiinnostavaa ajan kuvausta. Ostin pari vuotta erään englantilaisen vanhan dekkarin. Se vei kyllä mukanaan mutta käännöksen heikko taso alkoi häiritä siinä määrin, että sain luettua sitä tuskin sata sivua. Vanhoissa kirjoissa sen ajankuva kiinnostaa. Siksi ostin yllä mainitun Finnen kirjan.

…

Tänään minut sai menemään paikalle professori Hannu Riikosen luento aiheesta Dekkari ajan kuvana. En rupea sen sisältöä kovin tarkasti selvittelemään. Panen vain merkille muutamia mieleen jääneitä kohtia. Kokonaisuus jää irralliseksi. Olen tässä tilanteessa aika rampa reportteri, sillä en tunne dekkarikirjallisuutta enkä moniakaan niistä kirjailijoista, jotka Riikonen luennollaan mainitsi.

Minusta Riikosen esitys oli asiallinen ja kiinnostava. Hänen perinteinen ja hyvin tiivis esitystapansa vei ainakin minut täysin mukanaan. Hänen pääsanomansa oli se, että dekkari tarjoaa oivia välineitä tarkastella sitä aikaa, jolloin se on kirjoitettu. Se on paitsi oman aikansa kuva, se myös kertoo jotain tuon ajan hengestä. Ajan henki on laajempi käsite kuin pelkkä realistinen kuvaus elämästä. Esimerkiksi Titanic-laivalla on vähän tekemistä tavallisen elämän kanssa. Se kuvaa kuitenkin ajan henkeä.

Riikonen tuo esimerkkejä kuvauksista alkaen vanhasta Englannista ja päättyen nykypäivän Pohjolaan. Mieleeni jäivät kirjailijanimet Ian Fleming, Stieg Larsson, Agatha Christie, Mauri Sariola ja Matti-Yrjänä Joensuu. Jokunen nimi meni minulta ohitse, koska niitä ei heijastettu seinälle. Minun vahvempi puoleni sattuu nimittäin olemaan näkömuisti.

Esimerkiksi aluksi Riikonen luo yleisölle kuvan 1950-luvun vanhanaikaisesta hotellista, joka on ylhäisön tapaamispaikka ja vetää puoleensa juuri vanhanaikaisella interiöörillään. Se on vetonaulana mm. amerikkalaisille turisteille, joita kiinnostaa Englannissa dickensiläinen maailma.  Hotelli on siis sisustukseltaan tekotaiteellinen tai – niin kuin professori asian itse ilmaisee – feikki. Romaanissa siitä tulee konnien pesäpaikka.

Huumoriakin on esitelmässä mukana. Dekkarien myötä ajan kuvasta paljastuu yllätyksiä.  Aina ei ole maailmassa edetty parempaan suuntaan. Agatha Christien maailmassa kirjeet kannettiin kolme kertaa päivässä. Ensimmäisissä reittilennoissa matkustajille tarjottiin ylellisiä aterioita (mm. hummeria). Esitelmöitsijä virnuilee, mitä nykyiset halpalentoyhtiöt ovat onnistuneetkaan saamaan aikaan.

Riikonen käsittelee myös arkipäivän semiotiikkaa, joka tulee dekkareissa valaisevasti esille. Ian Flemingin aikaan liittyy idän ja lännen välinen kylmä sota ja ydinaseet. Flemingin teoksissa käydään taistelua kommunisteja vastaan. Niissä ilmenee pelon ja vainoharhaisuuden ilmapiiri. Hän mainitsee romaanin Live and let die. Riikonen puhui myös kommunikaatiomuodoista ja romaaneihin liittyvistä epäuskottavuuksista. Monenlaisia mielikuvituksellisia seikkoja Flemingin romaaneissa tulee ilmi.

Täytyy tunnustaa, että kommunikaatiosta puhuttaessa aloin muistella omaa kokemustani Flemingistä. Se tarvitsee johdannon ja nyt joudun hyppäämään dekkaripäiviltä toiseen maailmaan. Muistelin nimittäin Neuvostoliitossa vuonna 1933 käytyä ns. Metro-Vickersin oikeudenkäyntiä, jossa joukko englantilaisia metron rakentajia ja sähkötekniikan asiantuntijoita tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä rangaistuksiin, jotka käytännössä kuitenkin muutettiin karkotuksiksi. Tuossa oikeudenkäynnissä syyttäjänä toimi Stalinin oma ykkössuosikki Andrei Vyšinski, josta olen kirjoittanut oman tarinani tämän vuoden helmikuussa ja joka on luettavissa täällä. Kyseessä oli vakoilujuttu ja se oli itse asiassa Neuvostoliiton kansainväliselle julkisuuskuvalle hieman hankala. Sisäpoliittisesti sillä oli kuitenkin tärkeä merkitys. Neuvostoliiton vallanpitäjien piti osoittaa ulkomaalaisten kataluus. Vihollinen ei ollut pelkästään kansalaisten keskuudessa, vaan hän saattoi tulla myös rajan takaa. Noita englantilaisia syytettiin vakoilusta vieraan vallan hyväksi. Kansalaisia kasvatettiin valppauteen.

Oikeudenkäynti oli aikansa suuri mediatapahtuma. Nuorena toimittajana sitä oli seuraamassa itse Ian Fleming. Hän oli neuvokas mies ja keksi hienon keinon, jolla hän saa välitettyä uutisen mahdollisimman nopeasti Englantiin. Tuon ajan tietoliikenneyhteydet eivät siis olleet samaa tasoa kuin nykyisin. Fleming istui oikeussalissa ikkunan vieressä. Hän heitti uutispaperin ikkunasta ulos, ulkona odotti juoksupoika, joka välitti paperin eteenpäin. Näin uutinen saatiin sähkötettyä Englantiin nopeasti ja julkaistiin siellä ennen kilpailevia lehtiä. Fleming pääsi varmasti tuon kokemuksen kautta tutuksi neuvostotodellisuudesta. Se pohjalta hän siis pystyi kirjoittamaan vakoiluromaaninsa absurdeja puoliakaan unohtamatta.

Tämä oli pieni syrjähyppy, mutta näin voi luentoja kuunnellessa joskus tapahtua. Lasken sen nyt vain luennoitsijan ansioksi. Minä aloin miettiä eri aikojen viestintämuotoja ja dekkarikirjailijan neuvokkaita innovaatioita.

Palaan Riikosen esitelmään. Hän tuo esitelmässään tähän yhteyteen toisenlaisen innovaation. Hän lainaa Pentti Saarikosken erästä, vuodelta 1962 peräisin olevaan runokokoelmaan Mitä tapahtuu todella sisältyvää runoa, joka käsittelee ydinsodan tuona aikana luomia uhkakuvia.  Kyseessä on oikeastaan oiva tuon ajan ajankuvan satiiri. En sitä valitettavasti pysty toistamaan. Kerron tämän osoittaakseni, kuinka hyvä luennoitsija kykenee värittämään esitystään yllättävällä esimerkillä.

Nyt pääsen kirjoitukseni ytimeen.  Riikonen nimittäin ottaa aiheeksi nykypäiviemme muotisanan – rasismin. Myönnän havahtuneeni, kun hän tuon sanan mainitsi. Lisäksi havahduin enemmän, kun Riikonen viittasi myös mediassa vellovaan tapaukseen poliisin keskustelusivustosta. Hän kuitenkin palasi heti dekkareihin. Hän tarkasteli Matti Yrjänä Joensuun tuotantoa ja nimenomaisesti romaania Harjunpää ja heimolaiset. Hieman aikaisemmin Riikonen oli puhunut ”pelon ja vainoharhaisuuden ilmapiiristä”. Nyt rasismista puhuessaan hän toteaa, että Joensuu ei käytä sitä sanaa ja ylipäänsä sanan käyttö on yleistynyt viime aikoina. Riikonen vielä lisää, että sana on alkanut menettää merkitystään, kun mikä tahansa asia ollaan valmis leimaamaan rasismiksi. Siinä olen tietysti Riikosen kanssa täysin samaa mieltä.  

Harjunpää-romaanissa on Riikosen mukaan kyse stereotypioista.

Riikonen jatkaa vielä tuota arkaa aihetta. Hänen mielestään ei ole mitään mieltä ryhtyä muuntelemaan Agatha Christien romaanin Ten little Niggers otsikkoa ja sisältöä. Kirjallisuus on historiallinen ajankuva ja sellainen sen pitää ollakin. Hannu Riikonen sanoi kutakuinkin näin:

”Historian tajua ja tietämystä ei pidä hämärtää edes poliittisen korrektiuden nimissä.”

Hän lisää, että se periaate tulee yhä tärkeämmäksi, koska historian opetusta ollaan kouluissa supistamassa.

Puhuja jatkoi vielä aiheensa käsittelyä, mutta minä menen jo loppulauseeseen. Lopuksi hän kiteyttää vielä oman ydinsanomansa. Dekkarikirjallisuus on oiva keino perehtyä historiaan. Dekkarien kautta lukijat voivat tutustua eri aikakausiin ja ajan henkeen.

…

Jukka Behm kertoo valintakriteereistään dekkaripäivien kirjoituskilpailun ylimpänä tuomarina

Tuon esitelmän jälkeen jäin vielä seuraamaan kirjoituskilpailun palkintojen jakoa. Tehtävänä oli siis kirjoittaa raapale eli sadan sanan teksti. Numero 100 liittyy Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen: Suomi 100 vuotta.  Itse asiassa tämän vuoden dekkaripäivien teema on nimeltään 100 suomalaista dekkaria. Se puolestaan liittyy listaan, johon valittu Suomen viime vuosien 100 luetuinta dekkaria. Lista on laadittu kirjastolainausten perusteella.

Kilpailuun osallistui yli 730 juttua. Kirjoittajat olivat 102:lta eri paikkakunnalta, suurimmaksi osaksi kaupungeista. Erityinen lautakunta valitsi jutuista 100. Niistä valittiin vielä 20 palkittua, joiden valitseminen annettiin yhden henkilön tehtäväksi. Hän oli Jukka Behm. Kukin palkittu sai 200 euroa.

Jukka Behm selvitti omia valintaperiaatteitaan. Kilpailusta ja Behmin valintaperusteista voi lukea Kouvolan sanomien jutusta täältä. Se on mielestäni kattava juttu. Todetaan vielä se, että Behm ei tiennyt kirjoittajista mitään. Hänellä oli käytettävissään vain nimimerkit.  Voittajat ovat eri puolilta Suomea.

Dekkaripäivät on toimittanut kirjoituskilpailusta kirjan, johon on laitettu raadin valitsemat 100 parasta raapaletta. Jos haluaa saada teoksen käsiinsä, kannattaa varmaan tutustua dekkaripäivien verkkosivuihin. Osoite on tämä: http://www.dekkaripaivat.fi/ .

Tämä kirjoitus vaati vain reilun tunnin vierailun tapahtumapaikalla. Lauantaina saattanen vielä pyöräillä sinne toisenkin kerran.

Yhteisvastuu – yhteishenki – yhteys

Suuntaan nyt katseeni omaehtoiseen paikalliseen kulttuuritoimintaan. Kirjoitukseni keskeinen aihe on kuorolaulu. Varoitan kuitenkin, että myös maailmamme globaali kehitys saa aika paljon tilaa. Kerron alkuun muutaman sanan otsikon kolmesta käsitteestä. Siinä yhteydessä liikutaan jo kansainvälisessä talouspolitiikassa, jossa isot jyräävät pienemmät.

Yhteisvastuun käsite liitetään yleensä Euroopan unionin rahaliittoon. Yksittäiset EMU-maat ovat joutuneet kantamaan vastuuta toisen maan huonosti hoidetusta taloudesta.  On uskottu, että näin valtion velka-, rahoitus- ja pankkikriisit saadaan hoidettua ja että se tuo vakautta. Viime aikoina tämänkaltaiseen kehitykseen on Suomessakin alettu yhä laajemmin suhtautua pidättyvästi. EMU:n tasolla jäsenmaiden kannat eroavat ja EMU:n syventämistä kyllä kannatetaan, mutta eri valtioissa EU-kriittiset voimat ovat nostaneet kannatustaan, joten hyvin avoimeen hulluuteen ei noissa yhdentymisasioissa ja yhteisvastuissa voida ainakaan kovin avoimesti mennä. On yritetty luoda erilaisia mekanismeja velkajärjestelyille, ettei valtiot joudu suoraan luopumaan omista varoistaan toisen jäsenmaan talouden huonon hoidon vuoksi. EMU:n kehittämiseksi on luotu Euroopan vakausmekanismi. Sen mukana keskusjohtoisuus vain vahvistuu. Velat, vastuut ja riskit ovat yhteisiä. Ollaan siirtymässä tulonsiirtounioniin. Ei siinä tunnu vikinät auttavan. Kritiikki peittyy suuren organisaation alle.

Yhteishenkeä vaaditaan esimerkiksi urheilujoukkueessa, että homma sujuu ja sydän on toiminnassa mukana. Yksittäiset eripurat eivät saa sitä häiritä, ne pidetään sivussa, koska niiden tajutaan olevan häiriöksi.

Yhteys on koheesiota. Se pitää yhteisöä koossa, nostaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Esimerkiksi Euroopan unionissa ei koossapitävää yhteyttä ei luontevasti löydy. Sitä Brüssel tarvitsisi valtansa pönkittämiseksi. Ja kun ei löydy, on käytettävä vaikka pakkokeinoja.

…

Osallistuin viime viikonloppuna Hämeenlinnassa järjestetyille valtakunnallisille laulujuhlille (järjestäjänä Sulasol). Kyseessä on kerran viidessä vuodessa järjestettävät Suomen kuorojen ”kokoontumisajot”.

Tapahtuman yhtenä kohokohtana oli sunnuntaina (15.toukokuuta) jäähallissa pidetty juhlakonsertti, jossa esiintyivät ns. suurkuorot: oli mieskuorot, naiskuorot, nuorisokuorot, sekakuorot ja viihdekuorot. Kukin lauloi erikseen ja oli myös muutama kuorojen yhteinen esiintyminen.

Osallistujille – tai oikeastaan osallistujakuoroille – oli lähetetty etukäteen nuottikirjanen, joka sisälsi myös tuon konsertin ohjelman. Sen piti olla juhlaan osallistuneille kuorolaisille ohjenuorana ja kompassina, jonka avulla kukin saattoi valmistautua esityksiin joko pelkästään itsenäisesti tai myös oman kuoronsa kanssa yhteisesti.

Paikan päällä järjestettiin kahdet harjoitukset. Ensimmäiset oli lauantaiaamuna, toiset iltapäivällä. Ne oli yhtä hässäkkää. Kaiken lisäksi nuo aamuharjoitukset oli todella huono idea, sillä suurin osa kuoroista ei ollut vielä tuolloin ehtinyt saapua Hämeenlinnaan.

Varsinaisessa juhlassa esitykset menivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta penkin alle. Oli jokunen hyvähkö esitys, mutta mieskuorot eivät ainakaan kiitosta ansaitse. Eräät esitykset olivat lähes säälittävää kuultavaa. Parhaiksi nostan muutaman nuorisokuorojen esityksen, mm. Annikan laulupolskan. Erityisen kivalta tuntui myös kaikkien kuorojen yhteisesti konsertin alussa esittämä Aarno Ranisen säveltämä ja Pertsa Reposen sanoittama, aikoinaan MTV:n Soitinmenojen tunnussävelmänä tutuksi tullut Elämän sain soimaan. Minua jäi harmittamaan, kun en ollut sitä harjoitellut enkä voinut yhtyä riemukkaaseen lauluun kuin eräissä kohdin hapuillen.

Olisi tietysti pitänyt evästää ja valmistaa kuoroja ja laulajia niin, että harjoittelu olisi edennyt. Yksi keino olisi ollut stemma-cd, jonka kanssa laulajat olisivat voineet harjoitella omaa osuuttaan ja jonka kautta myös kokonaisuus olisi jotenkin kirkastunut. Tällä tavalla suurempi osa laulajista olisi voinut innostua tunnolliseen harjoitteluun. Musiikki kuitenkin vie usein mukanaan. Nyt kaikki jäi korkeintaan puolitiehen ja esityksissä joko peesailtiin niitä muutamia osaajia, vaikeimmissa kohdissa sitten laulettiin päin seiniä ellei älytty vaieta.

Ymmärrän, että ei tuollaiseen esitykseen kovin hanakasti paneuduta, kun kuitenkin laulaja haluaa keskittyä lähinnä oman kuoronsa ohjelmistoon ja esityksiin. Lisäksi suurin osa lauluista oli aivan uusia, modernia musiikkia, johon vaaditaan erityistä paneutumista. Joukossa oli epäonnistuneitakin sävellyksiä, kuten uusi versio perinteisestä mieskuorojen serenadista ”Hän kulkevi kuin yli kukkien”.

Eikä esityspaikkakaan helpottanut esitystä. Jäähallin akustiikka oli erityisen haastava.

Tilanne oli monin puolin haastava. Motivaatiotekijänä kuorolaiselle nuo suurkuoroesitykset eivät olleet kovin korkealla. Kuten kerroin, valmistautuminen kuoron esitykseen oli omalla vastuulla. Kovin vaikeaa sitä vastuuta on yksittäisen laulajan löytää. Lisäksi myös käytännössä esitykseen valmistautuminen oli hankalaa. Kaupungin torille kokoonnuttiin kello 13 juhlakulkuetta varten. Joskus puoli kahden jälkeen päästiin lähtemään. Marssinopeus oli varsinkin alussa raastava. joukossa oli jalkavaivaisia, täydet juhlapukimet olivat yllä ja siinä sitten olisi pitänyt kipitellä kuin kuntolenkillä. Taisi joillakin naisilla olla jopa korkokengät. Perille tultiin 40 minuuttia ennen juhlan alkua. Sitten kiirehdittiin omalle paikalle jäähallin ahtaisiin katsomoihin ja olla tökötettiin paikalla odottaen juhlan alkua. Varsinainen juhla oli selvästi ylipitkä kestäen lähes kolme tuntia. Lopussa mehut oli jo puristettu eikä edes muuten innostava Nuijamiesten marssi saanut miehistä voimaa alleen.  

Lopussa Sulasolin johto päätti vielä uuvuttaa väsähtäneen jäsenistönsä lopullisesti. Alkoi pitkän pitkä palkitsemisruljanssi. Juhlaorganisaation kerma piti palkita, olihan se toki tehnyt paljon työtä juhlien eteen, mutta ylimitoitetulta tuokin seremonia tuntui. Sulasolin kaltainen valtakunnallinen organisaatio saattaa joissakin yhteyksissä kärsiä niukoista rahavaroista mutta pöhötautiin riittää kuitenkin voimavaroja. Ylenmääräinen kunniamerkkien jako on yksi tapa pitää ihmiset mukana ruodussa ja antaa byrokratialle itsetunnon vahvistusta.

Kaiken lisäksi noille organisaation uskollisille jaettiin vielä pitkän kaavan mukaan aplodeja hurraahuutoineen. Kiitoksen he toki olivat ansainneet, mutta kaikkinensa muutenkin ylipitkä juhla siinä vain piteni entisestään, ympärilläni katsomossa alkoi jo kuulua kiukkuisia kommentteja.

…

Kuoroperinteeseen voi liittää kaikki nuo kolme otsikon sanaa. Ainakin pitäisi olla yhteisesti vastuussa kokonaissaundista. Se ei ilman yhteishenkeä ja yhteyden tunnetta toteudu.  Toki sille voi olla muitakin inhimillisiä esteitä. Laulujuhlien järjestäjä luotti tuon yhteisvastuun voimaan turhankin sinisilmäisesti. Ei se kuitenkaan enää noin laajassa yksikössä toimi. Joskus se on toiminut. Satavuotisen itsenäisyyden alkuvuosilta lähtien siitä on merkkejä. Itsenäisyys on luonut koheesiota myös valtakunnallisella tasolla. Nykyisin ”Suomi 100 vuotta” tunnuksen alla on vaikea yhteydentuntoa luoda. Se on liian laaja ja kovin ristiriitaisia seikkoja sisällään pitävä juhlavuosilogo.

Haikeana seuraa Baltian maiden laulujuhlia. Tarkoitan itse lähinnä Tallinnaa ja Vilnaa. Latviasta minulla ei ole kokemusta. Siellä kuoroharrastus yhdistää ja pitää sisällään kansallisuutta yhdistävän voimantunnon.

Suomessa varsinkin mieskuorojen ohjelmistossa on hyvin paljon suomalaiskansallista perinnettä ja yhteyttä sekä myös isänmaallista uhoa sisältäviä lauluja. Ne ovat suomalaisten klassikkosäveltäjien töitä Sibeliuksesta alkaen ja ovat syvällä suomalaisten mieskuorolaisten sydämissä. Kaikki laulajat ne osaavat ja niiden kaikuessa yhteishenki varmasti tiivistyy. Niistä tehdään uusia sovituksia, joissa on pyritty hälventämään suurin isänmaallinen uhma. Kuitenkin syvimmässä kuoron hehkussa ainakin vanhimmat mieslaulajat lisäävät lauluun sitä perinteistä voimallista uhoa. Vanhasta muistista annetaan tulla ”korkeelta ja kovaa” jykevine loppupainotuksineen. Nuoren kuoronjohtajan modernit painotukset siinä ei välttämättä paljoa paina.

Toinen puoli suomalaisessa mieskuorolaulussa ovat saksalais- ja ruotsalaisvaikutteiset serenadit. Niissä puolestaan annetaan herkkyydelle valta, mutta perinteinen iäkkäämpi kuorolaulaja ryydittää niitäkin sellaisella innolla ja lähes taisteluhenkisellä maskuliinisuudella, että nuoret uudesta perinteestä voimansa saaneet kuoroihmiset ovat vaikean tilanteen edessä tasapainoillessaan erityyppisten laulajien kanssa.

Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskus on alkanut poistaa kansanmusiikki käsitteeltä ”nationalistista painolastia” (siitä luin täältä).  Kansallissoittimemme kantele on järjestön mukaan mytologisoitu Kalevalan kautta, nyt soittimelle on haluttu antaa uusi ilme. Sillä on alettu soittaa mm. rockia ja muuta kevyttä musiikkia.  Kansanmusiikkiin on alettu liittää erilaisia genrejä. Itselleni perinteinen kalevalainen kantelemusiikki on kuitenkin sitä aitoa suomalaista perinnettämme. Miksi sen arvo pitäisi kieltää ja leimata se punavihreässä aatemaailmassa kirosanaksi muodostuneeksi nationalismiksi?  Sinällään minulla ei ole mitään kanteleen käytön monipuolistumista vastaan. Olen tuota uudenlaista soitantaa aika paljon kuunnellut. Olen etsinyt siitä eksoottisia erityispiirteitä mutta kovin köykäiseksi sen anti kuitenkin jää. Perinteellä on kuitenkin takanaan monivuosikymmeninen voimansa.

Myös kuorolaulussa on tehty hiljaista työtä kuorolauluperinteen uudistamiseksi. Sitä en varmasti vastusta. Paljon hienoa musiikkia ja upeita kokeiluja on saatu aikaan. Mutta jos mennään perinteen kieltämiseen tai vähättelyyn, niin ollaan harhateillä. Tuolloin kuorolaululta viedään sen kaikkein syvin ydin aina Sibeliuksen Finlandiasta lähtien.

Kuuntelin jokin aika sitten YLL:n eli Ylioppilaskunnan laulajien Sibelius-levyä. Siellä on muiden joukossa perinteinen, Paavo Cajanderin runoon kirjoitettu Isänmaalle, joka alkaa sanoin ”Yks voima sydämehen kätketty on, se voima on puhdas ja pyhä”. Sovituksessa on kivasti uudelleen työstetty säkeitten loput ja erinäisiä tyylikkäitä tempon muutoksia, niin että laulu saa osin uuden ilmeen. Ihan hieno juttu, että tällaista tehdään. Ja se tekee kuorolaululle komeaa kunniaa, että näitä lauluja säilytetään ohjelmistossa. Kuoronjohtajilla on haasteellinen tehtävä saada tulkinnasta elävää.

 …

Palaan Hämeenlinnaan ja siellä jäähallissa pidettyyn pääjuhlaan. Itse tapahtumassa näkyi vielä yhteishenkeä mutta hieman haalistunutta se oli.  Nykypäivänä ei suomalaisuudella ole sellaista vetovoimaa, että se saisi kuorolaulajat hehkumaan yhdessä isänmaan nimeen. Mitä itse pääjuhlan tulee, niin yhteisvastuu laulujen harjoittelemiseksi suurelta osin puuttui. Käsittääkseni kutakuinkin tunnollisesti olivat harjoitelleet ne, joiden omassa kuorossa laulut on otettu ohjelmistoon. Oli niitä laulajia, joilla tuo vanha perinne on jäänyt veriin, he näkivät valmistautumisen velvollisuudekseen. Muut seurasivat muiden mukana ja keskittyivät laulujuhlan toiseen keskeiseen sisältöön eli hauskanpitoon.

Suomessahan on huippukuoroja, joissa laulajat ovat täydestä sydämestä mukana. Se me-henki syntyy yhteisyyden tunteesta, joka syntyy joko kaveri- tai kotiseutuhengestä tai muusta syystä.

Aatteet ovat nykyisin vähissä ja heikoilla. Ainakaan mikään eurooppalaisuuden aate – jos sellaisesta voi puhua – ei voi kuorolauluperinnettä sytyttää. Isänmaallisuudella ja varsinkin siitä kumpuavalla perinteiden kunnioituksella voi jonkinlainen sisäinen voimanlähteensä jonkun yksittäisen kuorolaisen mielessä olla. 

Toistan vielä oman mielipiteeni vakaasti painottaen. Kuorolaulu on Suomessakin ollut kansallismielisyyttä vahvistava voima. Jos se nyky-yhteiskunnan ilmeisen kehityksen mukana viedään laulun kivijalkana pois, on kuorolaulukulttuuri vaarassa tyrehtyä joksikin säestyksen varassa kelluvaksi viihdepelleilyksi tai musiikillisesti kouluttautuneiden taidesnobbailuksi. Ne tavalliset punanokkaiset ja härkäniskaiset suomalaisjuntit kiertävät kuorot kaukaa ja keskittyvät korkeintaan jonkinlaiseen karaokeörinään täpötäydessä baarihälinässä. Se yhteishenki sammuu sitten viimeistään aamun kohmeloherätyksessä. Paljon he menettävät, sillä mieskuorossa on voimaa ja sen yhteishenki on parhaimmillaan vertaansa vailla. Ja lisäksi laulu antaa oman sivistyneen purkautumistiensä ihmisen omille tunnoille. Ollaan mukana jossain yhteisessä, ei hakata muita tai huudeta katkeroitunutta vihaa. Tunteensa voi kanavoida vaikka lauluun. ”Meil on leimuva lemmen ja vihan lies”, lauletaan Nuijamiesten marssissa.  Kyllä se puhdistaa mieltä, vaikkei tuota ajatusta mitkään psykologian teoriat taida vahvistaakaan.

…

Pohdiskelin tapahtuman jälkeen muutaman muun kanssa tapahtuman järjestelyistä. Ensimmäinen uutinen Hämeenlinnan laulujuhlista löytyy vuodelta 2013. Järjestäjillä on ollut siis neljä vuotta aikaa valmistella juhlia. Siihen nähden järjestelyistä löytyy monia yksittäisiä puutteita, niin pieniä kuin isoja. En ala niitä nyt eritellä. Totean vain syyn. Se johtuu siitä, että eri asioille ei ole ollut yksittäisiä vastuuhenkilöitä. On edetty jollakin abstraktilla yhteisvastuulla, mistä syystä monissa asioissa toteutus ontui. Eikä kuorolaulua koossa pitävä yhteishenki ja yhteyden tunne päässyt oikeuksiinsa. Tässä asiassa nuo otsikon kolme asiaa sitoutuvat tässäkin toisiinsa.

…

Palaan vielä kansainväliseen politiikkaan, vaikka sillä ei olekaan tuon yllämainitun kanssa mitään tekemistä. Alussa totesin, että EU:n tasolla organisaatiota uudistetaan mutta sen mukana yhteisvastuullisuus vain tiivistyy. Ruohonjuuritasolla ei vastuuntunnetta kansalaisen mielessä synny, jos sitä ei tunne omakseen eikä sille ole sydämessä tilaa.

Iso valtakunnallinen kuorolaulun parissa toimiva kulttuuriorganisaatio on yhdenlainen sanelija, joka toiminnassaan joutuu luottamaan jäsenistönsä hyväuskoisuuteen. Uskottavuuden kannalta pitäisi kuitenkin olla yhteys ja kiinnekohta aivan paikallistasolle asti, ettei kuorolauluharrastus kuolisi byrokraattiseen pöhötautiin.

Euroopan unionissa Suomelle saattaa käydä niin kuin yllä mainitussa suurkuorossa. Ollaan mukana ja peesaillaan kavereita. Kukaan ei viitsi ottaa henkilökohtaista vastuuta kuin korkeintaan reiluilla taloudellisilla porkkanoilla. Kun kaikki on lähinnä väkinäistä pakottamista, ei yhteyden tunteelle jää tilaa.

EU-mailta puuttuu keskinäinen luottamus, taloudellinen moraali on Suomessakin jo nyt romahtanut. Syömävelkaa vain otetaan lisää. Globaali maailmanvalta iskee lonkeronsa joka paikkaan käyttäen määräysvaltansa vahvistimena tuttuja sanakäänteitä, joille se on antanut mieleisensä sisällön. Pienen Suomen valtiollinen johto istuu tassut ojossa, häntä heiluen odottaen itselleen omaa namupalaa.

Yhteiskunnan kehitys on kuin luonnonmullistus, johon eivät yksittäiset valtiot voi vaikuttaa. Salaperäinen Jumalan käsi ohjaa käyttäen tukenaan vaikka korruptiota. Yhteisvastuu laittaa yksittäisen valtion vain maksajan paikalle. Siitä hyvästä seuraa kummallista logiikkaa: sen omia oikeuksia painetaan alas, siltä viedään itsemääräämisoikeus. Rehellisestä itsensä uhraavasta työntekijästä, yrittäjästä ja veronmaksajasta tehdään elatusvelvollinen. Toisaalta keskusvallan byrokraattien etuoikeudet vain kasvavat.

Tuo globaali yhteisvastuu tuo myös perustuslakiin mielipuolisen tulkinnan. Sen luoma suoja ja oikeudet koskevat myös henkilöitä, jotka eivät edes ole sen yhteiskunnan jäseniä, joita perustuslain on tarkoitus säädellä. Tasavertaisuuden pykälä onkin yhtäkkiä universaali ja tarkoittaisikin sitä, että yksittäinen valtio ei voi itse päättää, ketä se asukkaikseen ja kansalaisikseen ottaa. Kuitenkaan perustuslakia ei ole aikoinaan luoto tällaisia tulkintoja ajatellen. Kaikilla maailman heikompiosaisilla olisi oikeus tulla meidän pöytäämme syömään. Jos sen haluamme kieltää, meitä syytetään itsekkyydestä ja sydämettömyydestä.

Näin kansallisvaltion idea saadaan murtumaan. Meitä ohjaa vahva keskusvalta, jossa kansallisuuden symboleilla ja kansallisella itseilmaisulla on yhteiskunnassa oma paikkansa mutta ne on rajattu lähinnä urheilukilpailuihin, juhlakonserttien ohjelmanumeroiden rekvisiitaksi tai vastaaviin kuriositeetteihin. Se valta saa käyttövaransa totalitarismin perinteestä.

Jos joku nousee vastahankaan, niin oikeuslaitos rankaisee. Laeista on tehty sellaisia, että niitä voidaan tulkita mielivaltaisesti. Ja tuomiolla on myös syvempiä vaikutuksia kuin mahdollinen sakko. Ilman julkista katumista ihminen voi joutua yhteiskunnassa ja työelämässä syrjityksi. Neuvostoliitostakin tuttu ilmiantokulttuuri on jo nostettu kansalaistoiminnan yhdeksi sääntelijäksi.

”Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.” Näin laulettiin vielä minunkin kouluvuosina. Sanat ovat Jaakko Juteinin runosta Arvon mekin ansaitsemme 1800-luvun alusta, ajalta jolloin suomalaisten kansallinen itsetunto oli viriämässä. Laulussa arvostetaan työtä ja ahkeruutta, rohkeutta ja sydämen siveyttä, suomalaisen syvää sidettä omaan luontoonsa. Tuo Valistuksen ajasta noussut kehitys on kuitenkin ottamassa uuden suunnan. Juteinin ajan hengestä ei ole mitään jäljellä. Kun perheinstituutiokin on murtumassa, niin tulee ajatelleeksi, miksi ylipäänsä lapsia synnytetään. Omaksi iloksi ja viihdykkeeksikö? Kehittyykö tällaisessa ilmapiirissä lapsesta mikään muu kuin kulutushyödyketeollisuuden välttämätön kohde ja osa maailmanlaajuista työvoimareserviä?

…

Ainakin yksi turva tuohon globaaliin kehitykseen löytyy. Aletaan kunnioittaa omia vanhoja perinteitämme. Luodaan paikallista yhteyttä, tunnetaan vastuusta omasta fyysisestä ja henkisestä ympäristöstämme. Löydetään toisemme. Jos uusia, uteliaita ihmisiä tulee mukaan yhteisiin harrastuksiimme, otetaan hänet lämpimästi ja kannustaen vastaan. Tämä ei koske pelkästään kuoroharrastusta.

Eikä keskustelukulttuurimmekaan saisi korostaa vastakkainasettelua. Ei etsitä kansanvihollisia eikä vasikoida, mikä luo vain kyräilyä ja hymistelyä. Lasketaan raja-aitoja, että voimme olla aitoja ja valmiita kuuntelemaan erilaisia mielipiteitä, sopimaan asioista riitojenkin jälkeen sovussa.  Se on ihmisyyttä.

Jälkikirjoitus Voiton päivän juhlintaan

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä vietettiin Venäjällä Voiton päivää Suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi. Neuvostoliitossa voitolla tarkoitettiin voittoa fasismista eli natsi-Saksasta. Se on nykyisin virallinen vapaapäivä, suuri juhla, joka on saanut pysyvän paikan ihmisten mielissä. Länsi-Euroopassa vastaava juhla on päivää aikaisemmin, koska Saksan antautuessa oli vuorokausi Moskovassa jo ehtinyt vaihtua. Muissa liittoutuneissa maissa tuolla juhlalla ei lie kuitenkaan yhtä vahvaa asemaa. Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa on tilalle tekaistu Eurooppa-päivä, jota ei kansa ole luonnollisestikaan sisäistänyt omakseen.

Voiton päivän juhla on meillä Suomessa saanut osakseen lähinnä väheksyntää. Eräs järvenpääläinen dosentti kirjoitti huhtikuun lopussa Uudensuomen puheenvuoropalstalla katkeran pistävästi juhlaan yhä tiiviimmin liittyvästä ”Kuolemattomien rykmentistä”, joka järjestettiin myös Helsingissä. Hän pitää sitä jonkinlaisena uhomarssina. Kokoomuksen nettilehti käsittelee sotilasparaatia ja lienee uutispulassa turvautunut tällaiseen juttuun. Myös MTV kiinnittää huomiota juhlan sotilaalliseen puoleen nähden sen pullisteluna. Tiistaina pidetystä paraatista on nähtävissä noin 13 minuutin mittainen katsaus täällä. On ymmärrettävää, että tuon kaltainen näyttävä sotilaallinen esittelynäytös saa ulkomailla huomiota. Siihen on toki pyritty. Venäjä haluaa sotilaallisen kaluston esittelyllä todistella muulle maailmalle omaa poliittista voimaansa. Vaikka patrioottiset venäläiset antavat paraatille arvoa, katson kuitenkin, että Voiton päivän juhlan varsinainen ydin on muissa asioissa.

Minä näen Voiton päivän ensisijaisesti tavallisten ihmisten juhlana. Helsingin tilaisuudesta taisi olla uho kaukana, se oli perinteen mukaisesti ilon juhla. Sota vei lähes jokaisen suvusta mukanaan jonkun läheisen, juhlijat haluavat yhdessä muistella sotaan osallistuneita ja siinä mahdollisesti menehtyneitä, tuoda heitä lähemmäksi elämäänsä. Minä kysyn samaa kuin moni muu: mitä pahaa siinä on, että myös Suomessa asuvat venäläiset kunnioittavat sotaan osallistuneiden sukulaistensa muistoa?

Kerron aluksi hieman taustatietoa juhlinnasta ja sen jälkeen laskeudun ihmisten tasolle ja liitän juhlintaan omavaltaisesti hieman laajempaa historiallista muistia.

Historiallista taustaa

Iosif Stalinin eläessä Voiton päivällä oli valtiollisen juhlan status vain kahtena vuotena: 1946 ja 1947. Sen jälkeen se oli pitkään tavallinen työpäivä vaikka juhlaa toki vietettiin. En ala nyt spekuloida tarkemmin, miksi tuohon ratkaisuun päädyttiin. Mitä ilmeisimmin syyt olivat sisäpoliittiset, mm. juhlan pelättiin vahvistavan marsalkka Zhukovin asemaa.  

Vasta Leonid Brežnevin aikana vuonna 1965, kun Voitosta oli kulunut 20 vuotta, siitä tuli virallinen juhlapäivä ja valtakunnallinen vapaapäivä. Ljudmila Ulitskaja toteaa teoksessaan (lähdetiedot alhaalla), että ajan kuluessa tuota päivää on alettu juhlia yhä korskeammin.

Ensimmäinen Voittoon liittyvä paraati pidettiin 24. kesäkuuta 1945. Siitä on olemassa runsaasti filmi- ja kuvamateriaalia. Marsalkka Zhukov ratsastaa ylväästi valkealla hevosella ottamaan paraatin vastaan (ks. myös tämä). Paraatia johtaa marsalkka Rokossovski. Tässä osassa filmiä kohdassa 1:05 on ehkä paraatin toiseksi tutuin näky: Leninin mausoleumin edessä lojuu kasa natsi-Saksan lippuja. Iosif Stalin seuraa paraatia mausoleumin yllä sijaitsevalta puhujakorokkeelta.

Tuo juhlaparaati oli neuvostoarmeijan voimannäytös, mutta sekin järjestettiin käytännön syistä vasta kesäkuussa. Sen jälkeen ei sotilasparaati kuulunut Voiton päivän juhlintaan ennen kuin vuonna 1995. Käsittääkseni siihen on hyvin looginen syy.  Neuvostoliiton tärkein valtiollinen juhla oli lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen muistojuhla 7.-8- marraskuuta, jolloin Punaisella torilla järjestettiin näyttävä sotilasparaati.

Vuonna 1995 Moskovassa järjestettyä natsi-Saksasta saadun voiton 50-vuotisjuhlaa vietettiin arvokkaalla tavalla. Tuolloin haluttiin siltoja luoda idän ja lännen välille ja juhlaohjelmaan kuuluvaa sotilasparaatia olivat seuraamassa maailman merkittävimmät valtionpäämiehet, mukaan lukien myös presidentti Martti Ahtisaari. Vuodesta 2008 lähtien paraatissa alkoi olla mukana myös raskasta tekniikkaa. Ulitskajan mielestä sen piti luultavasti ruokkia patriotismia ja kansallisen ylpeyden tunnetta sekä osoittaa valtiollista mahtia. Kirjailija Ljudmila Ulitskajalta ei ironiaakaan puutu. Hän tuo esille kuin raapaisuna, kuinka kallista sotilasparaatin järjestäminen on. Pelkästään kenraaliharjoituksen ja varsinaisen paraatin jälkeiseen asfalttipäällysteen korjaukseen menee vuosittain kaupungin kassasta 40 miljoonaa ruplaa. Vuonna 2012 kului 64 miljoonaa ruplaa siihen, kun juhlapäivänä piti kaupungin keskustan yltä saada sadepilvet hajotettua. Myös paraatin erityisjärjestelyt aiheuttavat kuluja. Liikenneruuhkien arveltiin vuonna 2011 aiheuttaneen 5 miljoonan ruplan menot.

Ulitskajan ironinen kommentti liittyy viranomaisten ilmoitukseen, että vuonna 2012 on 36 000:n sotaveteraanin määrä saada oma asunto. Kun maassa oli vuonna 2015 (jolloin Ulitskajan kirja ilmestyi) 364 000 veteraania, joista 220 000 on jo saanut asunnon, niin jotta kaikille tulisi oma asunto, pitäisi viimeisten veteraanien elää vähintään 110 vuotiaiksi.

Muistoja ja kokemuksia

Ulitskajan kirjassa tavalliset kansalaiset ovat kirjoittaneet muistojaan sodan jälkeisiltä vuosilta. Osansa niistä muistoista saa myös Voiton päivän vietto.  Voiton päivä vuonna 1945 oli riemukas tapahtuma. Siitä todistavat lukuisat kirjeet niiltä, jotka olivat omin silmin Punaisella torilla todistamassa toukokuun 9. päivän juhlaa. Se oli spontaania iloa ja kyyneleitä, joka levisi Punaiselta torilta ”aallon lailla” ympäri maan: suuriin ja pieniin kaupunkeihin, kyläteiden pienille aukioille. Ensimmäinen Voiton päivä oli koko kansan juhla, jota ei sotilaallinen uho häirinnyt. Yllä mainittu virallinen sotilasparaati järjestettiin vasta kesäkuun lopulla.

Tahdon väittää, että Voiton päivällä on myös laajempi konteksti kuin vain voitto natsi-Saksasta. On palautettava mieliin tuo aika Neuvostoliiton historiassa. Sodan päättyminen nosti Neuvostoliiton kansalaisissa suunnattoman vapautumisen ja toivon tunteen. On muistettava, että sitä edelsi kauhea suuren terrorin aika, elettiin pelossa ja epävarmuudessa. Sota kuitenkin onnistui yhdistämään kansan.  Sen päätyttyä maa oli revitty rikki, samoin ihmiset. Vapautuminen sodasta aiheutti surun keskelläkin riemun purkauksen. Jokainen toivoi sisimmässään uutta alkua, jossa menneet kauhut voisi unohtaa.  Sekä tavalliset kansalaiset että myös kirjailijat ja ns. älymystö ovat muistelmissaan ja tuotannossaan välittäneet nuo samat tunnot.

Tuon muutaman esimerkin Ulitskajan kirjasta. Niissä muistellaan ensimmäistä Voiton päivää vuonna 1945.

Nina T. kertoo Moskovan Punaisen torin juhlasta. Se syntyi hänen mukaansa spontaanisti. Ihmiset kerääntyivät kaupungin keskustaan, kulkivat Gorkin katua pitkin kohti toria. Kansaa tuli koko ajan lisää. Vieraat ihmiset halailivat toisiaan. Taisteluun osallistuneet sotilaat olivat erityisen juhlinnan kohteena. Heitä heiteltiin ilmaan. Nina T. oli juhlassa pienen Jura-poikansa ja ystävättäriensä kanssa. He joutuivat lopulta liikkumaan kauheassa tungoksessa. He nostivat Juraa pään yllä käsistä käsiin. Juralle se jäi mieleen niin syvästi, että vielä vuosia myöhemmin hän muisteli ”uineensa väkijoukossa”. Loppuhuipennuksena oli upea ilotulitus. Tuosta juhlasta alkaen Jura-poika innostui sotilaallisesta rekvisiitasta. Äiti ompeli paitaan olkalaput ja lakkiin laitettiin punainen tähti.

Vera B. juhli Voiton päivää Leningradissa, jossa oli koettu kovia pitkään jatkuneen piirityksen aikana.

 Taivaalta leijaili lentolehtisiä ja lapset yrittävät poimia niitä parvekkeelta kurkottaen. Oli aurinkoinen päivä ja Nevski prospekti oli täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kaikki menivät kohti Palatsiaukiota, jok’ikinen halusi olla juhlassa mukana. Palatsiaukiolla tanssittiin, laulettiin, suudeltiin, sinne tänne oli pystytetty valkokankaita, joista näytettiin filmejä. Veran mukaan joukossa oli ehkä myös niitä, jotka itkivät kaatuneiden omaisten menetyksen johdosta, mutta heistä hänellä ei ole muistikuvia. Samoin kuin Moskovassa, myös täällä illan kruunasi ilotulitus.

Lilia M. kertoo pienestä hiljaisesta kaupungista Asovanmeren rannalla. Siellä saattoi viimeinkin huokaista vapaana. Kaikki pitkän ja kiduttavan sodan kauheudet olivat jääneet taakse. Vielä elämää ja ympäristöä hallitsi tuho ja nälkä. Valtava määrä ihmisiä jonotti leipää ja kerosiinia. Edessä odotti rauhanomainen elämä, edessä olevat vaikeudet pelottaneet. Kansan sisimmässä oli syvä tahto selvitä kaikista esteistä. 

Kaupungissa oli sodan päättymisen jälkeen iloisia tapahtumia. Voittajat palasivat sodasta –  oli isiä, aviomiehiä, veljiä ja poikia. Monet olivat raajarikkoja, kuka ilman kättä, kuka kainalosauvojen varassa. Mutta yhtä kaikki heidän kasvoistaan loisti ilo.

Lapsia viiletteli kaikkialla. Heidän joukossaan Lilia itse siskonsa ja kavereittensa kanssa. Koululaiset ottivat saapuvia junia vastaan käsissään valtavia syreenikimppuja. Niin jatkui koko toukokuun. Sitten Voiton juhlan riemuun liittyi myös koulun kevätjuhla.

…

Angelina Kazmina-Björckbacka on kirjoittanut noista sodan jälkeisistä ajoista koskettavat muistelmat (Venäläinen onni, 2010). Hän tuo omien kokemustensa ja tuntojensa kautta esille 40-luvun loppupuolen ja 50-luvun alun henkistä ilmapiiriä. Perhe oli nuorelle tytölle tärkeä turva. Kun se siten mureni, oli selvittävä yksin. Mutta lapsena koettu perheyhteys oli henkisenä voimavarana myös myöhemmin.

17-vuotias Angelina muistelee sodan päättymisen hetkeä vuonna 1945:

”Koitti kevät 1945, ja sen mukana voitto. Valtava riemu ja onnentunne täytti mielet, verenvuodatus päättyi ja alkoi uusi rauhanomainen elämä.

Jäi myös suru – maassa ei ollut ainoatakaan perhettä, jota sota ei olisi koskettanut. Miten paljon lapsia jäikään ilman isää, vaimot ilman miestä, äidin kaipasivat poikiaan ja tyttäriään… Me olimme lähes harvinainen poikkeus, isä tuli ehjänä kotiin sodasta ja olimme säilyneet hengissä Stalingradin pommitusten ja miehitysten ajan. Tunsimme itsemme onnellisiksi, olimme kuin ihmeen kaupalla jääneet henkiin kaikista raskaista sota-ajan koettelemuksista huolimatta.

Voitonpäivä 9. toukokuuta 1945 muodostui unohtumattomaksi. Olin ystävättärieni kanssa Moskovan keskustassa. Gorkinkatu (nykyään Tverskaja), Maneesin aukio ja Punainen tori olivat täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kovaäänisistä tulvi iloista musiikkia...”

Voitonpäivää Angelina kuvaa unohtumattomaksi, iloa huokui kaikkialla. Uskottiin, että vanhaan ei ole paluuta, mutta toisin kävi. Tuota riemua ja suuria odotuksia seurasivat kuitenkin ikävät ajat. Palattiin karuun todellisuuteen, kun seuraavan vuoden keväällä isä noudettiin keskiyöllä kello 12 KGB:n kuulusteluihin. Ajan myötä hänet vapautettiin ja hän pääsi palaamaan takaisin työelämään. Vuosia myöhemmin äitikin joutui oikeuden eteen, mutta hänet lopulta vapautettiin syytöksistä.

Minulle nuo muistelot kertovat noista ajoista myös sen, että oikeuslaitos kuitenkin jollain lailla toimi ja siihen saattoi luottaa, vastakohtana 30-luvun totaaliselle mielivallalle.

Ironiaakaan ei Kazmina-Björcbackan muistoista puutu. Maa oli täynnä raajarikkoja, sodassa loukkaantuneita ja kärsineitä. Olisi ollut kenestä huolehtia. Mutta palattiin vanhaan: turhiin pidätyksiin ja kuulusteluihin. Toivon sijasta ihmisten mieliin palasi pelko.

Yksi syy epäluuloihin ja runsaslukuisiin kuulusteluihin oli se, että sodan aikana kansalaisten arveltiin omaksuneen lännestä joitain vapauksia, jotka sitten Neuvostoliiton valtapelissä koettiin uhaksi.

”Sodanjälkeinen yhteiskunta oli toisenlainen kuin 30-luvulla.  Rintamalla olleet olivat viettäneet puolitoista vuotta Euroopassa, Neuvostoliiton rajojen takana.  Uusi, paljon nähnyt ja sodan kokenut sukupolvi alkoi asteittain muodostua ja ymmärtää uudella tavalla tapahtuvat muutokset.”

Oli toki ihan konkreettisiakin syitä. Alkoi kylmä sota, jännitys idän ja lännen välillä alkoi kiristyä.  Se sai alkunsa Winston Churchillin kuuluisasta ”rautaesirippupuheesta” Fultonissa 5. maaliskuuta 1946. Siitä lähtivät Neuvostoliitossa tapahtumat etenemään vyöryn lailla. Isänmaan katsottiin olevan vaarassa. Saman vuoden lopulla alettiin maan sisällä sota älymystöä vastaan. Kyse oli kosmopolitismin vastaisesta taistelusta, mikä merkitsi, että jos ihmisellä oli yhteyksiä länteen, hän saattoi joutua syytösten kohteeksi. Juutalaistaustaiset ihmiset olivat erityisesti vallanpitäjien silmätikkuina.

Haluttiin kitkeä irti kaikki länsimaiset vaikutteet. K-B toteaa, että jälleen kerran mentiin liiallisuuksiin. Kaikki piti olla peräisin Neuvostoliitosta, ja Venäjä luonnollisesti sai erityisaseman. Tieteessä mentiin äärimmäisyyksiin. Mm. biologiassa jatkoi voittokulkuaan ”talonpoikaisnero” Trofim Lysenko, jonka teorioiden mukaan hankitut ominaisuudet muuttuvat perinnöllisiksi.

Keväällä 1947 jännitystä ja levottomuutta alkoivat lisätä puoluejohdon näkyvät kampanjat tutkijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä vastaan. Vainon kohteena olevia syytettiin puoluevastaisuudesta ja aatteettomuudesta.

Tilanne oli ristiriitainen, sillä samanaikaisesti oli alkanut muotoutua uusi sivistyneistösukupolvi, joka halusi elää humaanimmassa ja oikeudenmukaisemmassa yhteiskunnassa.  

Pelosta huolimatta uudenlainen ilmapiiri sai aikaan uudenlaisen asenteen vallanpitäjiä kohtaan. Heidän toimintaansa uskallettiin myös halveksia ja ylenkatsoa. Sitä ei K-B:n mukaan tietenkään lausuttu ääneen, mutta ystävien kesken tohdittiin arvostella suoraan yksittäisiä poliitikkoja ja toimintamenetelmiä. Kun esimerkiksi valtakoneisto tyrmäsi Anna Ahmatovan, kiinnostus hänen runouteensa ei laantunut.  

Stalinin suuruudenhulluus täytti kaiken todellisuuden. K-B kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana. Tässä hieman lyhennetty katkelma:

Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös, samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”… Muistan, miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme. hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”

Stalin-kultti näkyi elämän kaikilla tasoilla. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa.

Pelko ja kyräily vallitsi myös Moskovan yliopistossa. Jahdattiin ”kansan vihollisia" ja professoreja katosi yllättäen. Keskellä yötä saatettiin tulla opiskelija-asuntolaan noutamaan joku opiskelija, eikä häntä sen koommin nähty. Angelina K-B opiskeli slaavilaista filologiaa ja vaikka kyseessä ei ollut mitenkään ”arka alue”, hänen oli poliittisista syistä vaihdettava diplomityönsä aihe.

Vasta Stalinin kuoltua alkoi ihmisten mieliin levitä vapaampia tuulia. Sivistys ja rohkeus saivat tilaa.

…

Tuohon samaan aikaan on hyvä liittää myös kirjailijoiden ja kulttuuri-ihmisten tuntoja 40-luvun lopulta.

Boris Pasternak oli aluksi mukana tuossa samassa vapauden huumassa. Hän huomasi kuitenkin pian sen valheellisuuden. Hän alkoi kuitenkin yhä rohkeammin kulkea omaa polkuaan.  Hän sisäisti itsessään henkisen vapauden, mistä sai alkunsa hänen tärkein elämäntyönsä – romaani Tohtori Zhivago. Pasternak oli sen kaltainen kansainvälinen kuuluisuus, että häneen eivät vallanpitäjät uskaltaneet kajota. Hänen julkaisumahdollisuudet kyllä heikkenivät huomattavasti, mutta hän sai olla vallanpitäjiltä vapaana. He kohdistivat kuitenkin kostotoimensa hänelle läheisiin henkilöihin, nimenomaisesti naisystävä Olga Ivinskajaan, joka lopulta vangittiin. Vankeudessa tämä sai keskenmenon ja pari menetti yhteisen lapsen.

Myös säveltäjät Prokofjev ja Shostakovitš joutuivat vuonna 1947 formalismisyytösten keskelle. Prokofjev kirjoitti välittömästi katumuskirjeen, joka luettiin julkisesti musiikkialan työntekijöiden kokouksessa.  Suojellakseen itseään hän poltti pikaisesti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Molemmat saivat jatkaa työtään, mutta Prokofjeville kävi kuin Pasternakille. Hänen vielä laillinen mutta jo hylkäämä vaimo, italialaissyntyinen laulajatar Lina pidätettiin ja vangittiin. 

Juri Trifonov julkaisi 70-luvulla romaanin Talo rantakadulla, joka sivuaa myös tuota aikaa. Se on kirjoitettu aikana, jolloin ei voinut ihan vapaasti kertoa sellaisista maan historiaan liittyvistä asioista kuin poliittinen vaino. Asia oli peiteltävä taiteelliseen muotoon. Trifonov on ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli kosmopolitismia. Se tapahtui hänen esikoisromaanissaan Ylioppilaita (Студенты), joka ilmestyi 1950-luvun alussa. Kirjailija ei antanut teokselle myöhemmin mitään arvoa, mutta mielestäni vainon kohteeksi kuvatusta professorista kerrotaan niin inhimillisesti kuin vain tuona aikana kertoa voi.  Trifonovin oma isä oli kuollut 30-luvun vainoissa. Trifonov itse oli määrätietoinen nuorukainen, joka halusi selviytyä elämässään. Sota-aikana hän hakeutui tehtaalle töihin ja siirtyi sitten opiskelemaan kirjallisuusinstituuttiin. 40-luvun loppupuolella hän valmisteli esikoisromaaniaan, jossa kuvataan raikkaasti sodan jälkeistä, elämässä eteenpäin pyrkivää nuorisoa. Siinä on kuvattu myös sodan päättymistä ja Voiton päivää elämänläheisellä tavalla.

S. Ekštut on kirjoittanut Trifonovin elämäkerran. Hän valaiseen noiden kahden yllä mainitun romaanin maailmaa lainauksella kirjailija Ilja Ehrenburgin muistelmista.

Ne jotka elivät 30- ja 40-luvulla, saivat kokea erityistä irrationaalista pelkoa. Ehrenburg kertoo, kuinka kirjailijat istuivat yhdessä pohdiskellen niitä näitä. Huolta aiheutti se, että Lavrenti Berijalle oli 9. päivä heinäkuuta 1945 myönnetty marsalkan arvo. Runoilija Olga Bergolts kysyi yhtäkkiä Ehrenburgilta: ”Mitäs luulette, voiko vuosi 1937 toistua, vai onko se nykyisin mahdotonta?” Ehrenburg vastasi: ”Ee-i, minusta ei voi…” Olga Bergolts naurahti: ”Teidän äänessänne on epävarmuutta…”  

Sodan päätyttyä elettiin jonkin aikaa optimismin hengessä, mutta sille ei ollut takeita, takana väijyi epävarmuus. Vainot saattoivat toistua, niin kuin kävikin. Tuo sama epävarma ilmapiiri paljastuu myös Trifonovin romaanin (Talo rantakadulla) henkilöiden kautta. Vanha professori Gantšukille kohtalokasta oli se, että hänen kotinsa työhuoneen seinällä oli erään Solomon Lozovskin muotokuva, joka oli tuolloin joutumassa epäsuosioon ja lopulta teloitettiin kosmopolitismista tuomittuna vuonna 1952.

Sodan jälkeinen aika oli niukkaa. Itse kullekin elämä oli selviämiskamppailua. Piti hankkia jostakin toimeentulo. Oli vaarassa joutua heitteille. Väkivalta ja varastelu rehottivat. Ihmisiltä vaadittiin ponnisteluja ja voimakasta tahtoa. Kun yksittäinen tutkija tai taiteilija saattoi yllättäen joutua yllättäen vainon ja poliittisen parjauskampanjan kohteeksi, reagoi yleensä ensiksi elimistö. Ennenaikaisia kuolemantapauksia oli paljon. Sydän ei kestänyt. Työ oli hengissä pitävä voima. Kun sen harjoittamiselta vietiin edellytykset, saattoi käydä huonosti. Eräät kokivat loppunsa viimeistään vankilassa.

Runoilija Arseni Tarkovski menetti sodassa toisen jalkansa. Hän oli invalidi ja joutui välillä elämään ahtaissa yhteisasunnoissa, jossa käymälä sijaitsi kaukana pihan perällä. Hänellä kerrotaan olleen myrkkyannos jatkuvasti taskussa. Itsemurha oli jatkuvasti mielessä. Hän kuitenkin selvisi kriisistään. Luovuus antoi voimaa.

Kuolematon rykmentti

Kuolematon rykmentti tämän vuosikymmenen ilmiö. Se on yleistynyt parin viime vuoden aikana, tosin esikuvia on jo aiemmilta ajoilta. Itse seurasin Kuolemattoman rykmentin marssia ensimmäisen kerran Moskovan television suorassa lähetyksessä Voiton päivänä 2015.  Se oli ensimmäinen kerta, kun kulkue järjestettiin Moskovan ydinkeskustassa. Se eteni Tverskaja-kadulta Punaiselle torille. Kulkueen kärjessä kulki tuolloin presidentti Putin. Uskallan tunnustaa, että se oli vaikuttava ja lämminhenkinen tapahtuma. Haastatellut ihmiset saivat kertoa omista läheisistään ja Venäjän TV:n kommentaattoreitakin oli kiva kuunnella. Siinä eri sukupolvet kohtasivat, muistaakseni eräässä perheessä oli jopa neljä sukupolvea edustettuna.

Tuo Punaisen torin tapahtuma oli massiivinen näytös. Myönnän, että suuruudessaan sillä oli myös poliittista painoarvoa. Samanlaisia tapahtumia on järjestetty pienimuotoisena ympäri maailman yli 80 maassa. Tapahtumaan yhdistyy lämmin muisto läheisistä. Ihmiset kantavat kädessään kuvaa sukulaisestaan, joka on osallistunut natsi-Saksaa vastaan käytyyn sotaan. Tämä on joko selvinnyt siitä elävänä tai mahdollisesti kaatunut.  Mikäli hän on selvinnyt, niin hän on kyennyt osallistumaan oman isänmaansa rakentamiseen, on ollut mukana noissa pyörteissä, joista yllä kerroin. 

Tuonkaltainen tapahtuma syventää uuden sukupolven sidettä menneeseen. Ihminen löytää juurensa.

Tadžikistanissa Kuolemattoman rykmentin marssi haluttiin kieltää. Eräät halusivat uhmata kieltoa, en tiedä miten lopulta kävi. Ymmärrän ja hyväksyn kuitenkin kiellon syyn. Tadžikistan on islamilainen maa ja islamilaisen perinteen mukaisesti vainajan kuvan esitteleminen julkisuudessa ei ole hyväksyttävää.  Siksi valtio päätti kieltäytyä järjestämästä kulkuetta, ettei se olisi kärjistänyt konflikteja.

Kuolematon rykmentti Helsingissä

Helsingissä järjestettiin pienimuotoinen tilaisuus Sibelius-monumentin luona. Väkeä oli järjestäjien ilmoituksen mukaan 250-300 henkeä. Käsitykseni mukaan se sujui rauhallisesti. joku oli sivusta haukkunut marssijoita ”fasisteiksi”, mikä osallistujia on tainnut lähinnä vain naurattaa.

Lopuksi

Voiton päivän juhlassa on siis monta puolta. Virallisesti kansainvälisessä politiikassa siitä on tullut vallanpitäjien voimannäytön tilaisuus. Toiseksi se on perinteiseltä sisällöltään juhla, jossa kunnioitetaan sotaan osallistuneita. Perinteisesti sotaan osallistuneet ovat kokoontuneet yhteen muistelemaan menneitä. Sotaveteraaneja on kukitettu, he ovat käyneet kouluissa kertomassa kokemuksistaan. He ovat olleet juhlan sankareita. Nyt kun sotaan osallistuneita ei juurikaan ole hengissä, on juhla saanut uusia muotoja. Yksi sellainen on tuo Kuolemattoman rykmentin marssi.  Sen myötä juhlasta on tullut vainajien muistopäivä.

Viime vuosina on nimenomaan venäläisten Voiton päivän viettäjien pukeutumista täydentänyt oranssimusta Pyhän Yrjön kunniamerkkinauha. Se on kuulunut juhlintaan vasta vuodesta 2006. Pyhän Yrjön risti on ollut mm. venäläisten kansallissosialistisesta Saksasta saavuttaman voiton symboli (lisätietoa täällä). Viime aikoina tuo oranssimusta nauha on aiheuttanut yhteenottoja ainakin Ukrainassa. Sen käytön on nähtävästi koettu viestivän isovenäläisestä uhosta.

Voiton päivä on nykyisin ennen muuta venäläisiä yhdistävä juhla. Jokainen suku on joutunut tuon sodan kokemaan sekä kärsimään siitä ja sen seurauksista. Siihen sisältyy erilaisia tunteita. Juhlapäivänä ihmisillä on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ja tuoda Voiton päivään liittyvät muistot lähelle.

Esitellessäni laajempaa kontekstia haluan vain kertoa, ettei Voiton päivän vietto ole pelkkää isänmaallisuutta tai patrioottista uhoa. Sodan aikaan liittyy paljon erilaisia muistoja. Se tuo menneisyyden lähelle, syventää historiallista muistia. Vaarana toki on, että nykyisin Pyhän Yrjön nauhan kaltaiset symbolit luovat juhlintaan myös peitettyä poliittista viestiä.

Lisätään loppuun hieman sarkasmiakin. Ehkä nykyeurooppalaisen federalisaatiokehityksen sukupuolineutraalissa poltteessa Voiton päivän kaltainen juhla voi tuntua sopimattomalta, sillä siinähän biologiset sukulaisuussuhteet saavat erityisen painoarvon. Jokuhan voisi vaikka tykätä huonoa.

 

Lähteitä:

Ekštut, Semjon                            Экштут Семён. Юрий Трифонов. Москва 2014.

Kazmina-Björkbacka, Angelina Venäläinen onni, Stalinin kauden perhekronikka. Books on Demand, 2010.

Ulitskaja, Ljudmila                      Улицкая, Людмила  Детство 45-53: а завтра будет счастье. Москва 2015. (”Lapsuus 45-53: mutta huomenna koittaa onni”)

Suomi 100 vuotta: kohu juhlarahasta

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi suunniteltu kolikko herättää aiheellista kritiikkiä ja keskustelua.  

Kolikon suunnittelija Ilkka Suppanen ja sen takana seisovat asiantuntijat puolustavat kantojaan. Suppanen toteaa, että hänen ideansa on ymmärretty väärin. Kolikolla on kaksi puolta ja ne molemmat kuvaavat Suomen historian käännekohtia. Kolikon toinen puoli kuvaa aikakauden suurinta haastetta eli kansalaissotaa, toinen puolestaan kuvaa saavutusta. Siinä on kuvattu olympiastadionin torni.

Tarkoitus on taiteilijalla hyvä. Niinhän se aina on. Suomi on näkyvilläkin paikoilla täynnä torsoja maamerkkejä, taiteilijoiden ja arkkitehtien luomuksia, joita suunniteltaessa tarkoitus on ollut hyvä. Tekijöiden päässä on ollut idea, joka sitten toteuduttuaan on muuttunut aivan muuksi. Näin on käynyt joko ajan saatossa tai sitten heti valmistumisen tai pystytyksen jälkeen. Kokonaisnäkemyksessä tai todellisuuden realistisessa hahmottamisessa on ollut kuitenkin puutteita, mitä taiteilija oman egonsa hehkussa ei ole kyennyt huomaamaan.  Tavallinen kansalainen tuolloin kommenteistaan vaiennut, ettei erehdytä luulemaan sivistymättömäksi. Onneksi ei enää nykyisin ainakaan samassa määrin kohoteta taiteilijan ideoita arvostelun yläpuolelle.  Taiteilijan se on tietysti vaikea hyväksyä.

    

Tiina Wiik on kirjoittanut aiheesta oivan blogitekstin (”Kansalaissotakolikko kohauttaa, ihmissalakuljetuskolikko ei”). Siinä on näkemystä. Toki hänen luomansa asetelma ei ole kaikkien mieleen.

Wiik kommentoi kirjoituksensa alussa rahasarjaa kokonaisuutena ja hän olisi odottanut, että kohun olisi nostanut tekstin ”Globaali oikeudenmukaisuus” säestämä kuva, jossa isä kantaa rannalla käsissään hukkunutta poikaansa. Kyseessä on siis se tapaus, jossa maahanmuuttobisneksen pyörittämiseksi käytettiin viattoman lapsen ruumista laskelmoidusti hyväksi. Hyvinvoivassa Euroopassa kuvan ja sen uutisoinnin myötä nousevissa tunneaalloissa saatiin yleinen mielipide heltymään ja niissä kuohuissa tosiasiat menettivät merkityksensä. Aivan kuin Wiik toteaa se kuva ei liity mitenkään Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaan.

Hänen yllätykseksi kohun nosti kuitenkin toinen kuva.

Tämän pitäisi olla kolikossa kuvattu punaisten joukkoteloitus Tammisaaren lähellä 1918.  Näyttää teatterilta.

Wiikin Petteri Orpoon kohdistuvan kritiikin allekirjoitan täysin. Samoin SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen FB-päivitys (“Tämä menee monen suomalaisen ihon alle siitä syystä, että jokaisella suomalaisella suvulla on vuoden 1918 tapahtumiin suhde.”) luo ristiriitaisen tunteen, koska hän itse muiden samanmielistensä joukossa on halunnut luoda Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlasta myös maahanmuuttajien juhlaa. Aivan oikeutetusti voi kysyä, mitähän muut tämän kuvan perusteella nyt ajattelevat. Itse pohdin, onkohan kolikon suunnittelijan päässä (ainakin alitajunnassa) ollut kuitenkin halu ohjata yleistä mielipidettä eikä tehdä kunniaa Suomen satavuotiselle taipaleelle.

Nuo kansalaissotaan liittyvät Suomen historian kipeät aiheet on kyllä käsitelty puhki, aivan avoimesti.  Vaikka traumoja ehkä onkin, niin ei voida syyttää, että ne olisi lakaistu maton alle tai viety takapihalle. Eräissä muissa maissa noita käsittelemättömiä aiheita on, viittaan vaikka maaliskuussa julkaisemaani Liettuaa käsitelevään tekstiini.

Yllä mainittuun asiaan liittyy mielestäni vahvin Wiikin tekstin toteamus. Se on tässä kontekstistaan irrotettuna:

”Historian kanssa on päästävä sovintoon. Sovinto ei tarkoita täyttä unohtamista tai virheistä oppimatta jättämistä - ainoastaan sitä, että ihmiset eivät joudu kantamaan tarpeetonta tunteellista ja poliittista lastia, joka perisynnin tavoin kaatuu heidän niskaansa heidän edeltäjiensä tekemisistä.”

Vasemmiston kannalta on mieltä pitää ääntä valkoisten veriteoista ja tehdä punaisista uhreja. Samallahan tässä syyllistetään suuri osa kansaa ja heistä itsestään tehdään puhtaita. Ei näin tehdä sovintoa.

Tunteilu asioissa on laskelmallista. Ihan hyvä vertailukohta on ihmissalakuljetusbisneksessä hyväksi käytetty kuva isästä hukkunut poika käsivarsillaan.

Wiikin blogin linkki on yllä. Tässä ovat muut käyttämäni juhlarahaa käsittelevät uutislähteet:

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005185006.html

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/3487390/Juhlarahan+suunnittelija+Kuvaa+kolikon+kahta+puolta++aikakauden+haastetta+ja+saavutusta

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/3487041/Orpo+Juhlaraha+on+mauton++allekirjoitti+itse+asetuksen+rahasta

.....
Lisäys 26.4.2017 kello 14.00.

Päivään ehtiessä silmiini on osunut kaksi juhlarahaa käsittelevää kirjoitusta, molemmat sarjassaan erinomaisia.

Eeva Oehlandt tarjoaa kieli poskella Petteri Orpon hylkäämälle juhlarahasarjalle vaihtoehtoja. Olli Pusa käsittelee aihetta analyyttisemmin. Hänen tekstinsä otsikkona on 100 vuotta ja juhlarahan mahalasku. Hän vahvistaa sen, mitä minä vain epäilin. Pusan mukaan poliitikot ja heidän apurinsa ovat prosessissa olleet hyväuskoisen hölmön roolissa. Taiteilijapiirit ovat saaneet heitä vapaasti vedättää. Projekti on saanut aikoinaan alkunsa silloisen kulttuuriministerin Paavo Arhinmäen päätöksestä. Hän nimesi asiaa valmistelemaan toimikunnan, joka sittemmin on Pusan sanoin keittänyt koko sopan. Taiteilijat saivat touhuta ilman valvontaa. Itse Orpokaan ei vastuuhenkilönä siihen kajonnut. Olisi ehkä saanut syytöksiä puuttumisesta taiteilijan vapauteen, mikä on arvoliberaalia ministeriä kohtaan raju syytös. Nyt hän sitten yrittää epätoivoisena pestä asiasta käsiään. Sietäisi todellakin miehen hävetä.

Joku ehdottaa kommentissa juhlarahaksi vanhaa markan kolikkoa. Kannatan.

KUN VENÄJÄ ROMAHTI – muistelmateos vuosista 1886 – 1919

Tatjana Metternich, Muistojen maa - venäläisen ylimysperheen vaiheita 1886-1919, suomentanut Mikko Peltola. Otava, 1988.

Alkuteos (ilmestynyt 1980): Verschwundenes Russland. Die Memoiren der Fürstin Lydia Wassiltschikow 1886 - 1919.

Johdannoksi

Jokin aika sitten tutkiskelin kirjaston elämäkertahyllykköä ja silmiini osui Tatjana Metternichin kirja Muistojen maa. Se kertoo venäläisen aatelisnaisen elämästä vuoteen 1919 asti, jolloin hän perheineen emigroitui Krimin kautta länteen. Kirja on osoittautunut varsin kiinnostavaksi tarinaksi ja yllättäväksikin näkökulmaksi tuohon Venäjälle kohtalokkaaseen aikakauteen.

Kirjan tekijä Tatjana Metternich (1915 – 2006) on pikkutyttönä ollut tuossa kokemuksessa mukana. Hän on teoksen varsinaisen päähenkilön tytär. Hänen äitinsä on Lidia Vasiltšikova (1886 - 1948), tyttönimeltään Vjazemskaja.

Teos on muistelmateos, mutta tekijä kutsuu sitä myös elämäkertaromaaniksi. Teos päättyy pakoon bolševistisesta Neuvosto-Venäjästä ja päähenkilön elämä jatkuu uusine haasteineen. Elämäkertateokseksi se on siis vajaa. Alempana käyn läpi hieman myös hänen myöhempää elämäänsä.

Itselleni se luo vertailukohtia eräisiin muihin minulle läheisiin elämäntarinoihin, mm. Boris Pasternakin, Leo Tolstoin, Vladimir Majakovskin ja Mihail Bulgakovin. Heidän elämänsä kautta tuo sama aikakausi on myös itselleni avautunut omalla tavallaan. Vjazemskin aatelisuvun kautta näkökulma on aivan toinen.  Majakovskin kaltainen runoilija oli täynnä itseään ja innostuneena uuden ajan tuomasta vapaudesta vähät välitti vanhasta perinnöstä. Vjazemskin ruhtinassuvun kasvatti kantoi sisässään suvun monivuosisataisen sivistyksen perintöä, mistä käsin huomiota tai ainakaan ymmärrystä ei herunut uuden ajan kulttuuriliikehdinnälle. Mielenkiintoa teokseen lisää se, että siinä liikutaan monilla eri yhteiskunnan alueilla.

Lidia ei ole mikä tahansa hienohelma vaikka kamarineito saattaakin kulkea hänen seuranaan. Hän on hyvän koulutuksen ja kasvatuksen saanut aktiivinen nainen, joka ei jää kodin nurkkaan ompelupiiriin vaan paitsi että huolehtii lopulta isoksi muodostuneesta perheestään, ottaa osaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan ja hyväntekeväisyyteen. Jo lapsuudesta hän saa eväitä selviämiskamppailulleen, sillä nelilapsisen perheen ainoana tyttönä hän oppii veljesten kanssa nahistellessaan pitämään puoliaan. Hänen neuvokkuuttaan ja kylmäpäisyyttään kyllä tarvitaan varsinkin siinä vaiheessa, kun kaaoksen keskellä bolševikit nousevat valtaan ja perhe yrittää selviytyä ehjin nahoin ja suojella edes jossain määrin omaisuuttaan.

Teoksessa liikutaan eri puolilla silloista Venäjää: Pietarissa, Moskovassa, Kaukasuksella, Krimillä ja myös Liettuassa, jonne Lidia muuttaa tuoreen aviosiippansa kanssa. Siellä hänen kotinsa oli myös emigroitumisen jälkeen aina vuoteen 1940 eli Neuvostoliiton miehitykseen asti.  Myös Ukraina tulee teoksen loppupuolella tutuksi. Kiovasta minulla muistuu mieleen Mihail Bulgakovin romaani Valkokaarti, josta olen joskus blogissani kirjoittanut. Vuoden 1919 kaaosta Krimillä käsitellään myös Bulgakovin teoksiin pohjautuvassa elokuvassa Beg (”The Flight”) vuodelta 1970.

Lidia-rouva elää täysillä, uusissa paikoissa ja tilanteissa hän on tarkka havainnoitsija. Kirjasta jäi esimerkkinä mieleeni hänen havaintonsa latvialaisista. Hän toteaa, että Neuvosto-Venäjällä tšekan ja salaisen poliisin palveluksessa toimi erityisen paljon juuri latvialaisia. (Itse asiassa olen joskus tehnyt samankaltaisen havainnon.) Lidialla esittää tuohon kehitykseen oman perustelunsa. Hän Latviassa liikkuessaan pani merkille, että paikalliset tilanomistajat käyttäytyivät alaisiaan kohtaan hyvin ylimielisesti, mikä luonnollisesti lisäsi kansan vihaa ja vastakkainasettelua. Lidian omassa suvussa toimittiin aivan toisin.

Teoksen henkilögalleria on laaja ja jo sinällään lukemaan houkutteleva. Niistä täytyy nyt tyytyä käsittelemään vain osaa. Ensiksi on mainittava monet tsaarin lähipiiriin kuuluvat henkilöt. Uudistusmielinen, pääministeriksi noussut ja vuonna 1911 salamurhaajan uhriksi joutunut Pjotr Stolypin on suvulle läheinen henkilö ja saa paljon myönteistä huomiota. Monissa kohdin pohditaan väliaikaisen hallituksen pääministerin Aleksandr Kerenskin toimintaa ja persoonaa. On myös julma tšekan kuulustelija Moisei Uritski. Kulttuurin alalta on mainittava venäläinen oopperan ikoni Fjodor Shaljapin, hänen lisäkseen vastaan tulee myös muita tuntemattomampia laulajia ja näyttelijöitä. On kuuluja valkoisia sotilashenkilöitä, minulle kuitenkin tuntemattomampia. Ja palataan teoksessa välillä myös historiassa taaksepäin. Lidian suvussa on ollut runoilija Aleksandr Puškinin ystävä, saksalaisen runoilijan Johann Wolfgang von Goethen oppilas ja erään tarinan kautta kerrotaan, miten Saksan rautakansleri Otto von Bismarck oppi kantapään kautta tuntemaan venäläisen luonteenlaadun. Kirjan kautta kuva monista nimekkäistä henkilöistä monipuolistuu.

…

Lidia kuului Vjasemskin sukuun. Se oli merkittävä, perinteikäs aatelissuku. Sen juurten kerrotaan ulottuvan 800-luvulla eläneeseen viikinkiruhtinas Rurikiin, lähinnä mytologiseen Novgorodin perustajaan, joka yhdisti alueen heimoja. Se lienee myytti, mutta niin Metternich kertoo teoksen Prologissa. Yhtä kaikki, suvussa on pitkän historian aikana ollut arvostettua väkeä.

Lidian isä, ruhtinas Leonid Vjazemski (1848 -  1909) oli 1877-78 käydyn Venäjän – Turkin sodan sankareita. Hän kuului uudistushenkiseen sukupolveen. Suvun perinteet toivat jälkeläisille sivistyksen vaatimuksen. Valtiollisella tasolla palveltiin hallitsijaa vallitsevan käytännön mukaisesti parhain päin. Valtion viran kunniallista hoitoa pidettiin velvollisuutena, vastapalveluksena niistä etuoikeuksista, joita suvulle oli valtakunnassa myönnetty. Leimallista suvulle oli, että siinä hyväntekeväisyystoiminta oli sydämen asia.

Ruhtinas Vjazemski oli sivistynyt mies, joka piti lastensa kouluttamista hyvin tärkeänä asiana. Tilanomistajana hän oli eteenpäin pyrkivä. Hänen johdollaan tilukset kehittyivät maan maatalouden ja teollisuuden kehityksen tärkeiksi esikuviksi. Hänen poikansa Boris jatkoi sukutilalla isänsä viitoittamaa esimerkillistä työtä.

Lidia – lempinimeltään Dilka - sai kasvaa rakkauden ympäröimänä, mutta myös suvun perinteistä nousevat velvollisuudet toivat jäntevyyttä elämään. Lapsia ohjattiin tiukkaan itsekuriin, mutta siinä näytti lukemani perusteella olevan vapaa henki. Lidiaa ohjaamassa oli englantilainen lastenhoitaja ja useita kotiopettajia. Hän suoritti normaalin koulunsa erinomaisin arvosanoin. Sen ohella hän sai sivistystä kotiopettajiltaan.

Ennen kuin menen tarkemmin teokseen, niin käyn lävitse ruhtinatar Lidia Vasiltšikovan elämän vaiheita. Mukaan liitän myös vuodet emigroitumisen jälkeen. Siltä osin tiedot perustuvat lähinnä venäjänkieliseen Wikipedian artikkeliin.

Todetaan, että olen päätynyt käyttämään kertojasta hänen pelkkää etunimeään. Jos tekstiyhteys vaatii, lisään sukunimen.

Elämäkerta

Lidia Vjazemskaja syntyi vuonna 1886 Keski-Venäjällä Lotarevossa, joka sijaitsee nykyisellä Lipetskin alueella. Ääntämisasua mukaillen paikka pitäisi kai kirjoittaa suomeksi muotoon Lotarjovo, käytän kuitenkin muistelmakirjaa mukaillen e-kirjainta.  Kyseessä oli sukukartano ja siellä perhe vietti aikaansa yleensä kesäisin.

Yhdessä kolmen veljensä kanssa hän Lidia elää onnellisen lapsuuden englantilaisen lastenhoitajan huolehtiessa lapsista. Hän suoritti koulunsa erinomaisin arvosanoin, mistä saa kiittää kotiopettajia. Tyttö oli vilkas ja luonteeltaan poikamaisen villi. Oli paljon erilaisia retkiä ja matkoja, laaja sukulaispiiri loi tyttöön turvallisen kasvuyhteisön. Neitokaiseksi vartuttuaan mukaan tulivat myös tanssiaiset.

Merkittävä kokemus nuorelle naiselle oli vuonna 1906 toteutunut matka Englantiin. Hän meni sinne kotiopettajattarensa kanssa, jatkoi Lontoosta suoreen Oxfordiin ja vietti siellä opiskellen koko talven. Englantilainen elämänmuoto ja kouluperinne tuli tutuksi, toki eväitä hän oli siihen jo saanut lastenhoitajalta. Matkasta oli apua myös myöhemmin maastapaon jälkeen, sillä hän pysähtyi mennessään Pariisiin, unelmiensa kaupunkiin, jossa hän myöhempinä vuosina sai oleilla ja nähdä edessään tuttuja paikkoja. Lidia kertoo nauttineensa Oxfordissa joka hetkestä. Hän ihastui kaikkeen näkemäänsä ja imi itseensä monenlaisia vaikutteita, yhtenä sellaisena oli ankara kuri, mutta sääntöjen rikkomisesta tuli lähes huvi. Myös Shakespeare tuli tutuksi.

Vuonna 1909 hän avioitui Liettuan aatelismarsalkan ruhtinas Illarion Vasiltšikovin kanssa ja muutti asumaan Kaunasiin, tai oikeastaan Jurburgin pikkukaupunkiin, hänen miehensä maatilalle. Aviomiehen suvun juuret ovat myös kaukana Venäjän historiassa, erään artikkelin mukaan ne palautuvat Iivana Julmaan.

Ruhtinas Vasiltšikov perheen esikoisen Irinan kanssa

Lidiasta tuli ruhtinatar Vasiltšikova. Maatila sijaitsi Memelin (myöh. Klaipedan) alueella lähellä silloin Saksaan kuuluvan Itä-Preussin rajaa, itse asiassa tila sijaitsi aivan maiden rajalla. Nuoripari sai Jurbugissa innostuneen ja perinteitä huokuvan tulojuhlan. Lidia jopa vaivautui, kun pienet lapset kulkivat nuorenparin edellä sirotellen kukkia heidän eteensä.

Liettuasta Lidialle jäi paljon vaikuttavia muistoja ja kokemuksia. Toki surukin oli läsnä, sillä myöhemmin samana vuonna hänen isänsä kuoli ollessaan Lausannessa hoidossa ja muutama muutamakin rakas läheinen menehtyi. Pian häitten jälkeen Lidian aviomies nimitettiin Kaunasin provinssihallituksen aatelismarsalkaksi, jonka tehtäviin kuului erinäiset hallintotehtävät. Näin nuoripari joutui asumaan suuren osan vuodesta myös Kaunasissa. Tämä oli ensi kerta, kun Lidia asui provinssikaupungissa. Paikallisten seurapiirien tapojen ja toimien seuraaminen oli hänelle huvittava kokemus: ”Pikkuseikoilla kuten esimerkiksi arvojärjestyksellä ja pukeutumisella tuntui olevan tärkeä merkitys, myös kiinnostus naapurin asioihin oli suuri”(s.137). Mieleen nousi Nikolai Gogolin teosten satiirinen maailma.

Lidialta on mielenkiintoisia havaintoja tuon ajan Liettuasta ja siellä asuvista eri kansallisuuksista. Minulle itselleni Liettua ja sen historia ovat tuttuja, mutta välillä kommentit yllättävät. Seuraavat lainaukset kertovat Lidian kyvystä tehdä ympäristöstään tarkkoja havaintoja:

”Mieheni onnistui luomaan erinomaiset suhteet puolalaisiin ja järkeviin venäläisiin. Täällä oli kuitenkin suvaitsematon venäläisvähemmistö, joka suurenteli tahallaan asioita ja kuvitteli puolalaisten aina juonittelevan.” (s. 132)

”On pakkoihailla ja kunnioittaa puolalaisten vaikeissa tilanteissa osoittamaa rohkeutta, tahdonvoimaa ja yhteishenkeä, mutta kärsimättömyys on aina pilannut nämä erinomaiset ominaisuudet.” (s. 134)

Liettuan aika merkitsi Lidialle myös työtä. Kaunasissa toimi monta hyväntekeväisyysjärjestöä. Hyväntekeväisyystoiminta oli tullut suvun kautta jo lapsuudesta lähtien tutuksi. Lidia valitsi nyt aluksi vankilatoimikunnan ja toiminta kohdistui mm. naisvankien lapsille perustettuun kouluun. Vankilassa kasvaneiden lasten näkeminen kosketti. Hän toimi parin vuoden ajan myös poikien ammattikoulun tarkastajana. Senkin työn hän otti hyvin vakavasti ja sai aikaan uudistuksia, vaikka koulun johtaja toimi lähinnä omaan pussiin.

Punainen Risti oli Lidialle tullut tutuksi jo Japanin sodan ajoilta (1904 - 1905), jolloin hän työskenteli Pietarissa järjestön varastoissa. Kaunasissa hän meni myös aktiivisesti mukaan paikallisen Punaisen Ristin toimintaan. Hän valvoi sen toimintaa, johti sairaalaa ja sen hoitajien yhdistystä ja itse asiassa oli myös Punaisen Ristin johtajan sijaisena. Siinä työssä hän toimi vallankumoukseen asti.

Todetaan kuitenkin, että työn ohessa tuli myös perheen lisäystä.  Lidian ensimmäinen lapsi, tytär Irina syntyi elokuussa vuonna 1910. Synnytys oli vaikea ja lapsi oli vaarassa menehtyä. Maaliskuussa 1912 syntyi poika Aleksander. Myöhemmin lapsia syntyi vielä kolme. Tytär Tatjana – elämäkertateoksen kirjoittaja – syntyi heistä ensimmäisenä vuonna 1915. Sitten syntyivät Maria ja Georgi kahden vuoden välein.

 

Lidian vanhimmat lapset, keskellä muistelmateoksen kirjoittaja Tatjana

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Lidia loi liikkuvan sairaalan ja toimi rintaman tuntumassa toimien itse hoitajana. Hänen toimiensa kannustamana Punainen Risti loi hyvin organisoidun kenttäsairaalaverkoston.

Vuonna 1917 Lidiaa perhe ja suku koki rajuja menetyksiä. Lidian kaksi veljeä saivat väkivaltaisesti surmansa. Dmitri kuoli helmikuussa harhaluotiin Petrogradissa tapahtuneen kapinaliikehdinnän aikaan. Vanhin veli Boris murhattiin hyvin raa’alla tavalla sukukartanon lähettyvillä Lotarevossa ja pian sen jälkeen koki myös oma sukutila totaalisen tuhon. Siitä kerron lisää alempana.

Lokakuun vallankumouksen sytyttyä Lidian perhe matkusti Krimille turvaan, mutta itse Lidia joutui välillä hoitelemaan asioita sekä Moskovassa että Pietarissa (eli silloisessa Petrogradissa). 

Vuonna 1918 Petrogradissa ollessaan hänet pidätettiin, hän joutui tšekan kuulusteluihin ja sen jälkeen hänet vietiin vankiselliin. Kuulustelijana oli pahamaineinen Moisei Uritski. Hänet kuitenkin vapautettiin vankisellistä jo seuraavana päivänä Tanskan suurlähettilään vetoomuksen ja myös muiden yhteyden ottojen jälkeen ja hän pääsi palaamaan Krimille. Hän pääsi matkustamaan Moskovan ja Kiovan välin ukrainalaisen  ministerin seurassa, joka oli pidätyksestä raivoissaan. Kiova oli vielä tuolloin rauhallinen paikka. Hieman myöhemmin sielläkin syntyi kaaos ja erinäisten vaiheitten jälkeen kaupunki jäi bolševikkien haltuun.

Lidia yritti parhaansa mukaan hoitaa perheensä asioita miehensä tukena, mutta suuri osa rahoista ja arvoesineistä jäi pankkitileille muihin turvallisiksi luultuihin paikkoihin eikä niitä saatu takaisin. Perhe pääsi kuitenkin maaliskuussa 1919 onnistuneesti emigroitumaan englantilaisella laivalla (”Princess Ena”). Perhe kotiutui aluksi Pariisiin. Siellä syntyi marraskuussa 1919 perheen viides lapsi Georgi.  Pariisissa hän alkoi toimia hyväntekeväisyyden parissa. Hän keräsi rahaa venäläisille sotainvalideille ja eri emigranttijärjestöille. Vuonna 1934 perhe muutti Liettuaan perhetilalle, tosin erään toisen tiedon mukaan se olisi tapahtunut jo 20-luvulla.

Heinäkuussa ennen neuvostojoukkojen miehittämistä hän muutti Italiaan ja sieltä sitten Saksaan. Sodan aikaan hän järjesti humanitääristä apua neuvostoliittolaisille keskitysleireihin viedyille sotavangeille. Hän toimi tolstoilaisen rahaston nimissä kääntyen USA:n ortodoksisten kirkkojen puoleen pyytäen niiltä avustuksia. Tämänkaltainen toiminta herätti kuitenkin Adolf Hitlerissä tyytymättömyyttä. Sen vuoksi Lidia Vasiltšikova otti yhteyttä marsalkka Mannerheimiin (!) pyytäen tätä myötävaikuttamaan asiassa.  He tunsivat toisensa jo Pietarin ajoilta aivan vuosisadan alusta. Siinä vaiheessa ruhtinattaren henki alkoi jo olla uhattuna ja hänen täytyi paeta Berliinistä tyttärensä Tatjanan luo, joka oli mennyt naimisiin itävaltalaisen aristokraatin P. Metternichin kanssa ja asui Böömissä.

Syksyllä 1948 Lidia Vasiltšikova muutti Pariisiin, jossa hän sai samana vuonna traagisesti auto-onnettomuudessa surmansa. Hän jäi 1. marraskuuta auton yliajamaksi ollen tuolloin 62 vuoden iässä. Hänet on haudattu Pariisiin.  Toiseksi vanhin lapsi Aleksandr oli kuollut jo vuonna 1939 tuberkuloosiin. Aviomies kuoli vasta vuonna 1969.

….

Siirryn käsittelemään itse muistelmateoksesta esiin nousevia asioita. Olen jakanut asiat teemoihin.

Lidian luonteesta

Prologissa Metternich käsittelee hieman venäläistä luonnetta. Hänen mukaansa se on täynnä vastakohtia: ”venäläinen häilyy usein määrätietoisuuden ja apatian, sydämellisyyden ja salakavaluuden, viisauden ja lapsellisen epäjohdonmukaisuuden välillä”. Lidian luonteesta muotoutuu kyllä aivan toisenlainen kuva. Metternich toteaa äidistään, että tämä piti jalat aina tiukasti maassa. Hän kuvaa Lidiaa väsymättömän tarmokkaaksi. Minulle tuon teoksen perusteella avautuu kuva moninaisesti asioihin perehtyvästä naisesta, jonka kiinnostuksen kohteet olivat laajat politiikasta ja muista yhteiskunnallisista asioista teatteriin ja oopperaan. Tuota yhteiskunnallista kiinnostusta syvensi varmasti avioituminen Illarion Vasiltšikovin kanssa, joka oli duuman jäsen ja uudistusmielisen ministerin Pjotr Stolypinin vakaa kannattaja. Stolypinista tuli kumouksellisten maalitaulu eikä salamurhaa lopulta kyetty varotoimista huolimatta estämään. Miehensä rinnalla Lidia aivan kuin olisi saanut uutta voimaa ja tarmoa. Hän ei pelännyt uusia haasteita. Lapsia syntyi yksi toisensa perään, mutta se ei sitonut häntä kotipiiriin vaan toiminta yhteiskunnan asioissa ja hyväntekeväisyyden piirissä tuntui vain syvenevän. Vuoden 1905 levottomuudet ja onneton Venäjän ja Japanin välinen sota pitivät nuoren naisen jalat maassa. Hän ymmärsi maansa ongelmat. Tytär Tatjana kuitenkin lisää, että hänen sukupolvensa aliarvioi uudistuksia vaativien voimien paineen. Se uskoi, että kaikesta huolimatta vallankumous oli vältettävissä. Virta tuntui vievän väärään suuntaan, mutta pahimman vaihtoehdon ei kuitenkaan uskottu toteutuvan. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä veneen suuntaa oli enää mahdoton kääntää.

Lidian tarmo näyttää teoksen perusteella olevan kaiken kattavaa. Kaikenlainen laiskuus, itsekkyys, kateus ja pikkumaisuus tuntuvat Lidian maailmassa olevan poissa. Hän vaikutti olevan henkisesti hyvin valmis kohtaamaan kaikki aikansa kauheudet ja mullistukset. Sitä ei edes pelko perheen pienten lasten tulevaisuudesta lamaannuttanut. Elämässä oli mentävä eteenpäin. Kasvava perhekään ei ollut esteenä.  Sinisilmäisyyttä oli ehkä vain se, että hän uskoi rahojen olevan pankissa turvassa. Kun alkoi tuntua, että niitä ei sieltä saadakaan, hän hyväksyi tosiasian eikä jäänyt asiaa suremaan. Lidian neuvokkuus auttoi perhettä selviytymään.

Dilka eli Lidia pikkuisena. Isän piirros tyttärestään.

Lapsuusvuosia

Teos alkaa Lidian oman suvun tarinalla. Luulen, että tuollainen sukutausta on antanut hänelle voimaa elämän polulla. Hänen isänsä oli Astrahanin maakunnan kenraalikuvernööri ja kasakoiden komentaja. Siellä Kaukasuksen kupeessa, Volgan suistossa hän vietti varhaista lapsuuttaan ja muisti vielä aikuisenakin joitakin yksityiskohtia sieltä.

Perhe vaihtoi asuinpaikkaa vuodenajan mukana. Suvun maatila oli Keski-Venäjällä Lotarevossa. Siellä oltiin kesät, syksyllä mentiin Krimille ja talvet asuttiin Pietarissa. Vuonna 1891 Lotarevossa puhjenneen nälänhädän ja koleraepidemian vuoksi perheen pienimmät muuttivat asumaan isoäidin maatilalle Levašovoon Suomen rajan tuntumaan noin 15 kilometrin päähän Pietarista. Paikalla on myös suomenkielinen nimi: Levassova.

Luonteenomainen piirre Lidian lapsuudessa ja myös aikuisiässä on suvun merkitys. Se oli aina elämässä läsnä. Se loi yhteyden tuntoa, antoi turvan ja kivijalan, jonka pohjalle elämän saattoi turvallisesti rakentaa.   

Oikeastaan tuo yllä mainittu nälänhätä ja koleraepidemia oli ensimmäinen tapahtuma, jolloin myös pikku-Lidia sai tuntumaa hyväntekeväisyystoimintaan. Hallitus käynnisti avustusohjelman, johon myös Lidian vanhemmat osallistuivat. Lahjoituksia tuli eri puolilta. Lidia kertoo saaneensa kirjeen englantilaistytöltä, jossa oli rahaa. Sillä rahalla Lidian piti ostaa lehmä jollekin sopivaksi katsomalleen köyhälle perheelle. Pienelle kuusivuotiaalle tytölle oli suuri asia, kun hän saattoi kirjoittaa vastauskirjeen Englantiin ja kertoa, että lehmä oli hankittu ja perhe oli tyytyväinen.

Lapsuuden muistoissa suuren osan vie myös perheen lastenhoitaja, englantilainen Baba. Hän oli uutterasti mukana kasvatuksessa ja ilmi selvästi hänen merkityksensä Lidialla oli valtava. Hän oli hoitanut jo Lidian äitiä ja näin ollen hän vakiintuneen tavan mukaan työskenteli samassa perheessä kahden sukupolven ajan. Lidian mukaan hän muistutti kuningatar Viktoriaa. Vaikka Baba oli asunut Venäjällä monta vuotta, hän puhui hyvin vähän venäjää. Lasten kanssa hän käytti englantia, mikä tietysti oli näiden kielitaidolle mannaa.  Lidia muistaa Baban antaumuksellisuuden. Lasten sairastaessa tämä huolehti heistä siihen malliin, että lapsista sairastaminen oli jopa hauskaa. Baba oli jopa kutsunut sisarentyttärensä Annie Calen Venäjälle auttamaan. Tämä toimi kotiopettajattarena. Tämä oppi kahdessa vuodessa hyvin venäjää.

 

Kotiopettajatar Miss Annie Cale Lidian kanssa.

Baban kautta lapset omaksuivat monia englantilaisia tapoja ja makutottumuksia. Lidia ja hänen veljensä kävivät toisaalta venäläisiä kouluja. Heillä oli kuitenkin ulkomaalaiset lastenhoitajat ja kotiopettajat. Silti Lidia kokee, että hänen vanhemmillaan oli harvinaisen paljon aikaa lapsilleen. Englantilaista Babaa Lida ylistää joka tapauksessa eniten. Hän jätti lapsiin lähtemättömän jäljen. Tämänlainen turva loi pohjan Lidian myöhemmälle toiminnalle ja elämänfilosofialle.

Lapsuutensa Pietarista Lidia muistaa kuuluisan italialaisen näyttelijättären Eleonora Dusen, mikä osaltaan korostaa Venäjällä tuohon aikaan vallinnutta eurooppalaista ilmapiiriä. Ensi kerran hän vieraili 90-luvun alussa, seuraavan kerran vuonna 1908, kun Lidia oli jo varttunut aikuiseksi naiseksi. Lidiallekin jälleennäkemisen riemu oli valtava, sillä hänestä oli kasvanut intoutunut teatterin ystävä. Dusen taituruutta arvostettiin valtavasti.

Yhdeksänvuotiaana (vuonna 1995) Lidia pääsi nuorimman veljensä kanssa ensimmäisen kerran teatteriin.  Sitä ennen he olivat käyneet vain sirkuksessa. Se oli ikimuistoinen kokemus ”Intomme oli rajaton”, hän toteaa. Kyseessä oli baletti nimeltä Siniparta. Hän pääsi istumaan ns. intendentin aitioon, joka sijaitsi aivan näyttämön kupeessa. Lidia kertoo olleensa keisarillisessa teatterissa, mutta niitä oli Pietarissa useita. Jos se oli Pietarin Mariinsky-teatteri, niin tiedän kyllä paikan. Minun ollessani siellä siinä istui erityisvieraita ja sisäänkäynti aitioon kävi toisaalta, niin kuin Lidia toteaa.

Väliajalla heidän luokseen tuli teatterin johtaja Ivan Vsevolodski, joka oli hyvin merkittävä hahmo venäläisen teatterin hallinnossa. Tämä vei väliajalla lapset näyttämölle tutustumaan paikkoihin. Se oli Lidia-tytölle ”kuin unissakävelyä”. Tuolloin hän kadehti näyttelijöitä, jotka saivat viettää koko elämänsä sen kauneuden keskellä.

Innostuksesta kertoo sekin, että samana iltana kotona teatteriesityksen jälkeen lapset  ja mukana olleet ystävät esittivät näytelmän vielä kerran. Siitä tuli eräänlainen tapa, myös muiden teatterikäyntien jälkeen tehtiin samaa. Lapset käyttivät rekvisiittana omia lelujaan.

Oli viikkoja, jolloin keisarillisessa teatterissa pidettiin koululaisnäytäntöjä. Lapsilla oli yllään koulunsa univormu, mikä oli viehättävä näky. 

Moskovassa tapahtuneet tsaari Nikolai II:n kruunajaiset oli samoihin aikoihin tapahtunut suurnäytös, jonne lapset eivät kuitenkaan päässeet mutta jotka kuitenkin käytiin läpi kotona mielikuvituksen voimalla. Lidia kertoo tapauksen, kun hän oli ennen kruunajaisia toipumassa sairaudestaan. Keisarin hallitusta johtava isän ystävä oli päivällisvierailulla ja toi talon väelle näytille kultaseppä Fabergén valmistaman nuoren tsaarittaren kruunun ja rintakorut, jotka oli tarkoitus jakaa kruunajaisissa lahjoina vieraille ja hovinaisille. Vieraat kävivät huoneessaan sairastavan Lidian vuoteen äärellä ja levittivät jalokivet hänen peitolleen. Lidia sai kokeilla kruunua ja pian hän oli kaulasta vyötäisille kimaltelevien jalokivien peitossa. Pian kaikki kerättiin talteen ja ne vietiin Moskovan kruunajaisjuhlaan. Lidialle se oli fantastinen elämys. Tuo tapaus kertoo osaltaan Vjazemskin perheen ja suvun asemasta. Kyllä he olivat erityisasemassa, kun tuon kaltaisia koruja käytiin perheessä näyttämässä. Valitettavasti Lidian isä sairastui eikä hän päässyt mukaan kruunajaisiin.

Lidia vietti jo pienestä lapsesta asti hyvin paljon aikaansa maalla, eri puolilla Venäjää: Keski-Venäjällä Lotarevossa, Moskovan lähellä, Kaukasuksella, Kirimillä ja Pietarin lähistöllä sekä myöhemmin avioitumisen jälkeen myös Liettuassa. Näin myös eri alueiden ihmiset tulivat tutuksi. Myös lapsilla oli sukutiloillaan työvelvollisuuksia, joiden kautta perehdyttiin maatöihin.  Oli lähisuvussa myös ravitalli, joka muutti myöhemmin Moskovan lähistölle. Näin ollen myös hevoset tulivat perheelle hyvin tutuiksi.   Sitä hoiti myöhemmin Lidian nuorin veli Adiška (Vladimir).

 

Lidia kolmen veljensä kanssa

Muita sukulaisia

1)      Isomummo

Erityismaininnan teoksen henkilögalleriassa ansaitsee vuonna 1810 syntynyt Lidian isoäidin äiti, joka kuoli vuonna 1899 Lidian ollessa 13-vuotias ja säilytti kuolemaansa asti henkisen vireytensä. Hän sai elää viiden eri tsaarin aikakaudella. Hän oli tuntenut hyvin jopa tsaari Aleksanteri I:n ja oli teoksen mukaan runoilija Aleksandr Puškinin ystävä. Hän muisti vielä päivän, jolloin Napoleonin kerrottiin kuolleen. Hänen isoisänsä puolestaan liittyy erääseen traagiseen, historian kulkuun vaikuttaneeseen tapahtumaan 1700-luvun lopulla. Isoisä oli kreivi Pahlen, tsaari Paavali I:n murhaan johtaneen salaliiton johtaja.

Isoäidin äidin yhteys Aleksandr Puškiniin kiinnostaa minua erityisesti. Isoäiti kertoi Lidialle, että Puškin tunnustettiin jo elinaikanaan neroksi, mutta kuka tahansa saattoi joutua hänen terävän kynänsä ja ”ilkeän kielensä” kohteeksi.

Isomummo kertoo viimeisestä Puškiniin liittyvästä muistikuvasta. Se tapahtui tanssiaisissa vähän ennen sitä, kun Puškin haastoi Danthés de Heckereen kaksintaisteluun, joka koitui runoilijan kuolemaksi.

”Isoäidin äiti törmäsi portaissa Puškinin kuvankauniiseen vaimoon. Runoilija seurasi häntä ja kun he pysähtyivät vaihtaman muutaman sanan, isoäitini huomasi Puškinin olevan jostain syystä hyvin kiihtynyt.”

Isomummon aviomies Viktor Panin oli kuollut jo 70-luvulla. Hän oli opiskellut Saksassa eri yliopistoissa ja oli ollut itsensä runoilija Goethen oppilaana. Hän oli kuitenkin ollut lakimies ja toiminut Aleksanteri II:n hallituksen oikeusministerinä. Hänet kuvattiin vanhoilliseksi valtiomieheksi, mutta hän oli hyvin sivistynyt mies, vannoutunut kirjojen ystävä, jolla loppuvuosina näön heikentyessä oli useita lukijoita.

Yhden kiinnostavan seikan Lidia vielä isomummostaan kertoo. Omien muistojensa ohessa hän oli yhtä paljon kiinnostunut nykyhetkestä, lastenlastensa lasten koulusta ja koulukavereista. Tämä vastavuoroisuus eri sukupolvien välillä oli olennaista. Nähtiin tärkeäksi, että niin vanhempi kuin myös nuorempi sukupolvi tunsivat hyvin toisensa. Iso mummo totesi kerran Lidia-tytölle, että tämän elämä tulee olemaan mielenkiintoisempaa kuin hänen, sillä Lidia pääsee kosketuksiin hyvin erilaisten ihmisten kanssa.  Lidia itse pohdiskelee, onkohan kuitenkaan niin. Isomummo sai elää turvattua elämää, saattoi olla ylpeä menneisyydestään ja suhtautua luottavaisesti tulevaisuuteen. Hänen itsensä elämä on kuitenkin ollut ennalta-arvaamatonta, tuoden jatkuvasti mukanaan erilaisia järkyttäviä mullistuksia.

Isomummolla oli Moskovan lähettyvillä kesäpaikka Marfino. Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi eli NKVD otti sen myöhemmin haltuunsa ja paikasta tuli erikoisvankila, jossa Stalinin puhdistusten aikaan monet tiedemiehet työskentelivät. Se tulee vastaan Mavrinon nimisenä Aleksandr Solženitsynin romaanissa Ensimmäinen piiri. Sen päärakennus oli rakennettu uusgoottilaiseen tyyliin. Lidian lapsuudesta Marfinoon liittyy ihania muistoja. Siellä tavallaan heitettiin hyvästejä koulukirjoille ja siirryttiin Lotarevoon viettämään lomaa. Vanhempana Lidia kuitenkin toteaa paikassa vallinneen alakuloisen tunnelman.

Lidia kävi normaalia koulua. Kuva Pietarin kymnaasista, Lidia edessä oikealla.

2)      Sofia Panina

Esikuvia Lidia-tytöllä riitti. Yksi heistä oli Sofia-täti eli kreivitär Sofia Panina (1871-1956), lapseton, hyvin varakas ja muista riippumaton nainen. Hän omisti koko elämänsä hyväntekeväisyydelle ja yhteiskunnallisille asioille. Venäjällä hänen kaltaisensa itsenäinen emansipoitunut nainen oli poikkeus mutta esikuvia riitti Euroopassa. Historiaan hän on saanut nimensä mm. siitä, että häntä pidetään Venäjän ensimmäisenä feministinä.

Sofia kiinnitti huomiota työväestön hyvinvointiin. Jo kauan ennen bolševikkien valtaan nousua kreivitär Sofia perusti Pietariin Kansantalon, jossa oli oppiverstaita pojille, lukusaleja, kirjasto, luonnonhistoriallinen museo, ravintola ja jopa teatteri. Siellä esiintyi joka viikko harrastelijanäyttelijöitä, joista moni nousi myöhemmin kuuluisuuteen.

Tämä kansantalo oli lajissaan aivan uutta. Se oli ensimmäinen Venäjällä ja herätti viranomaisissa tiettyjä epäluuloja.

Mielestäni Sofia Paninan luoma Kansantalo oli todella hieno idea. Sivistystä annettiin työläisten lapsille, perusperiaatteena oli sivistys.  Lapsia kasvatettiin paitsi työntekoon myös itsenäiseen ajatteluun. Toiminnassa ei ollut samankaltaisia aatteellisia ja propagandistisia tavoitteita kuin oli bolševikeilla ja sosialisteilla. Silti virkavalta suhtautui Sofian toimintaan epäluuloisesti.

Hänellä oli alkuvaiheessa lainopillisena neuvonantajanaan mies nimeltä Aleksandr Kerenski. Ehtona työsuhteelle oli, ettei tämä julistaisi mitään kumouksellista oppiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan ja sai työstään potkut.

Metternichin kirjasta ei käy kuitenkaan ilmi, että Sofia Panina oli ainakin myöhemmin aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa. Hän oli mm. perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen jäsen ja myöhemmin vuonna 1917 kohosi sen johtohenkilöiksi. Ennen vuotta 1917 hän kuitenkin oli selkeästi keisarin vallan puolustaja ja muutti kantaansa vasta väliaikaisen hallituksen aikana vuonna 1917, kun tsaarin vallan palauttaminen tuntui mahdottomalta.

Vuonna 1917 täti pidätettiin koska tämä oli toiminut varaministerinä väliaikaisessa hallituksessa. Lidian mukaan hänet vapautettiin työläisten vaatimuksesta.

Talonpojat, maaorjuus

Yllä jo on luonnehdittu venäläistä luonnetta. Jatkan nyt samaa aihetta. Laitan alkuun suoran lainauksen, joka on aivan kirjan lopussa ja kuvaa sitä, kuinka välinpitämättömästi venäläiset kykenivät suhtautumaan ympärillä tapahtuviin mullistuksiin ja sen mukaisesti myös sopeutumaan yllättäviin muutoksiin. Välinpitämättömyydellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa, joihin Lidian muistelmissa paljolti viitataan. Nuo kielteiset seikat meillä varmaan ensinnä nousevat mieleen. Otto von Bismarck työskenteli Venäjällä 1859-1962 eikä viihtynyt. Pietarissa on erään rakennuksen seinällä hänen asumisestaan kyltti.

Bismarck oli kerran Preussin lähetystöneuvoksena ollessaan metsästämässä isoisäni metsissä Levassovassa. Hänen rattaansa narisivat epäilyttävästi. Bismarck osasi auttavasti venäjää ja kysyikin kuskilta, oliko rattaissa jotain vikaa. Kuski vastasi aina: ”Nitševo!” (”Ei se mitään”). Mutta sitten kuului äkkiä rysäys ja molemmat rattailla istuneet miehet suistuivat ojaan. Bismarckilta katkesi rytäkässä käsi. Rattaiden akseli oli katkennut. Bismarck teetätti myöhemmin akselin kappaleesta sormuksen ja kaiverrutti siihen sanan Nitševo. Se oli hänelle venäläisen luonteen symboli, joka luonnehti hänen mielestään Venäjän kansan sekä huonoja että parhaita puolia. Nitševo-asenteen vuoksi Venäjää ei voi valloittaa eikä alistaa; se auttoi kansaa toipumaan nopeasti mistä tahansa kohtaloniskusta. (s. 286)

…

Hyvän koulutuksen saanut sivistynyt tyttö joutui joskus ihmettelemään talonpoikien käytöstä. He tuntuivat olevan eri maailmasta. Heiltä näytti  puuttuvan sukurakkaus. Hän kirjoittaa, että perhesuhteissa ”vuorottelivat täysi tunteettomuus ja inhimillinen lämpö”.  Vanhenemisen myötä ihmisestä tuli taakka. Tämänkaltaisen tarinan hän oli kuullut:

Muuan talonpoika oli jäänyt tasoristeyksessä rattaineen junan alle. Mies meni yhtiön konttoriin pyytämään korvausta, koska rattaiden lisäksi hän oli menettänyt mm. hevosen, sian ja erinäisiä tarvikkeita. Asiasta sovittiin ja mies oli jo poistumassa, kunnes hän hoksasi kysyä, maksavatko he ukosta mitään. Selvisi, että ukko oli miehen isä, joka oli istunut rattailla ja kuollut. Mies sai korvauksen myös isästään ja oli hämmästynyt ja mielissään, koska ukosta maksettiin enemmän kuin muista tavaroista yhteensä. (s. 76)

Teoksessa on toinenkin juttu (s. 76-77), joka tapahtui perheen sukutilalla Lotarevossa. Eräs jo 50 vuotta täyttänyt ajuri sai kutsun naapurikylässä asuvalta isältään: ”Tule tänne, että voin antaa sinulle kunnon selkäsaunan.” Mies näytti kutsun Lidian isälle ja pyysi kahden päivän lomaa, minkä hän tietysti sai. Hän lähti ja palasi hyväntuulisena takaisin. Vähän myöhemmin hän tunsi kai olonsa yksinäiseksi ja kirjoitti isälleen: ”Tule tänne meille asumaan, isäseni, jotta voimme haudata sinut.”  Isä ei ollut kuoleman kielissä, mies vain ilmaisi niin halunsa huolehtia isästään. Vanhus saapui poikansa luokse, eli vielä monta vuotta, kunnes kuoli ja hänet haudattiin Lotarevoon. Ukko toimi kuolemaansa saakka portinvartijana.

Lidia ei kirjoita perinteisestä venäläisestä talonpojasta mitenkään mairittelevasti. He tuntuivat olevan välinpitämättömiä omasta lähiympäristöstään, suhtautuivat huonosti kotieläimiin, välillä niitä jopa rääkäten, olivat menettäneet otteensa ja tuntumansa omaan työhönsä ja maahansa, olivat tahdottomia. Heitä ei tuntunut kiinnostavan omien elinolojen kohentaminen eikä edes näkemänsä hyvät esimerkit tuoneet kannustusta eteenpäin.

Seuraava kuvaus liittyy suvun ravitallin ja hevossiittolan toimintaan. Tilalla oli palkittuja työhevosia, joita monet sukupolvet olivat vaivaa nähden jalostaneet.

”Isäni ja setäni yrittivät turhaan saada talonpojat parantamaan hevoskantaansa tarjoamalla omia hevosiaan siitokseen. Talonpojat esittivät verukkeeksi yleensä sen, että laiha kaakki tuli halvemmaksi, koska se ei tarvinnut niin paljon rehua. Pääsyy oli tietysti jo puheenparreksi muuttunut laiskuus, joka esti heitä parantamasta peltoja ja viljelymenetelmiä, vaikka he varmasti näkivät, että meidän peltomme tuottivat paljon paremman sadon.”

Lidia tuo kuitenkin asiaan myös toisen puolen. Tuo vahingollinen asenne näkyi vain niin kauan kuin he asuivat vanhassa kyläyhteisössään, joka myös pani heidät ajattelemaan kuin kollektiivi. Heti kuin joku irtautui siitä, hän pystyi muuttumaan. Nykyajan sanoin innovaatioita syntyi ja hänestä saattoi tulla uranuurtaja alallaan, kunhan vain ympäristö loi siihen edellytykset.

Tuon tähän väliin myös omaa pohdintaani. Olen seurannut venäläisten elämää 70-luvulta lähtien ja kuullut monenmoisia ristiriitaisia kuvauksia venäläisistä. Suomalaiset yleensä takertuivat negatiivisiin luonnehdintoihin. Hyvääkin on olemassa mutta venäläiseen luonteeseen liittyvä ristiriitaisuus on ollut pitkään pinnalla. Venäläisten kerrotaan olevan tahdottomia laumasieluja. Maaseudulla he saattoivat asua rappeutuneissa kylissä ja tyytyivät eloonsa. Toisaalta kun perehtyy vähän tarkemmin, venäläisistä kylistä löytää todellisia paikallisia keksijäneroja, joiden neuvokkuus ja ahkeruus on ollut kadehdittavaa. Tilasin 80-luvulla kotiini venäläisen tiedelehden, jossa sai lukea vaikka millaisista ihmeellisyyksistä. Samaan aikaan Suomessa kailotettiin yleistä mielipidettä venäläisten tyhmyydestä ja patalaiskuudesta.

Lidia kertoo, kuinka tärkeänä hänen vanhempansa pitivät kylän lasten kouluttamista taloon työntekijöiksi. Hänellä on hyviä esimerkkejä. Eräs Ivan oli lähtöisin aivan tavallisesta köyhästä talonpoikaisperheestä mutta aloitti tilalla puusepän oppilaana ja hänestä kehittyi monitaitoinen ja etevä mies. Hän kehittyi huikeasti. Lidian isä otti hänet mukaansa ulkomaille ja tämä omaksui jopa sen maan kieltä, jossa kulloinkin oli. Hän nousi myöhemmin koko tilan hovimestariksi. Surullista tässä tarinassa oli se, että mies alkoi suhtautua hyvin halveksivasti omiin entisiin ystäviinsä. Ja myös nämä suhtautuivat häneen torjuen. Lidian mielestä se johtui luultavasti kateudesta. Mies oli saanut Lidian vanhemmilta pienen palstan, jonka ympärille hän istuttu puita tuulen suojaksi. Hän teki paljon työtä kohentaakseen palstaansa, mutta kyläläiset alkoivat tehdä pelkkää pahantahtoisuuttaan tihutöitä kaataen puita. Ivania suututti lähinnä se, että he halusivat vain tehdä kiusaa. Olisivat edes varastaneet ja istuttaneet puut omiin paikkoihinsa.

Tuosta tarinasta nousee mieleeni venäläisen proosan hahmoja. Suoralta kädeltä voisin mainita kirjailijat Nikolai Leskov, Anton Tšehov ja Leo Tolstoi, miksei myös maaorjien kuvaaja Ivan Turgenev.

Laajemmin katsoen kateudesta lähtenyt kiusanteko oli hyvin yleistä ja johti aika ajoin myös ylilyönteihin. Tällaisia olivat tuhopoltot. Se oli Lidialle ahdistavaa katsottavaa: ””Naiset valittivat, lapset kirkuivat, karja mylvi ja liekit etenivät ahnaasti olkikatolta toiselle.”

Tulipalojen sammutus oli vaikea toteuttaa ja kyläläiset itse suhtautuivat välinpitämättömästi asiaan. Koska kylän talot olivat lähekkäin, paloi monta mökkiä poroksi. Vahinkoa tuli siis myös monelle muulle kuin sille varsinaiselle kiusanteon kohteelle. Ja välinpitämättömyys näkyi siinä, että paikalla oli enemmän katselijoita kuin sammutukseen osallistujia.

En voi olla toteamatta, että nykypäivään verrattaessa tuohan tuntuu kovin tutulta.

Lidia kertoo, että hänen isänsä osallistui kerran erään palaneen kylän jälleenrakentamiseen. Se osoitti häneltä kyllä jaloa kärsivällisyyttä ja malttavaista mielen tyyneyttä. Kylä nousi tuhkasta entistä ehompana, kuin Fenix-lintu. Kärsivällisyyteen sisältyy sivistyksen siemen. Kiihkoilematta ryhdytään työhön, uhrataan omaa aikaa ja luodaan siten muille esimerkkiä. Lidian veli Boris toimi näin, kun vallankumouksen lähetessä tuhoamisvimma kasvoi.

Kielteisyys ja hävitysvimma kohdistui omaisuuden lisäksi myös eläimiin. Omalle tilalle tuodut hyväluontoiset eläimet saattoivat muuttua venäläisten käsittelyssä vihaisiksi ja yhteistyökyvyttömiksi.

 …

Maaorjuus on historiallinen rasite, joka ansaitsee myös käsittelyn. Lidian muistelmissa siihen uhrataan melko runsaasti huomiota.

”Maaorja ja hänen perheensä oli sidottu maahan, jota he olivat sukupolvesta toiseen viljelleet. Maanomistaja suojeli heitä vastineeksi ja palveli valtiota. Näin herran ja maaorjan välille syntyi sopimus.”

Tässä lepäsi maaorjuuden idea, joka toi mukanaan paljon epäkohtia. Lidian mukaan herran kannatti huolehtia maaorjiensa terveydestä ja pitää heidät hyvällä mielellä. Maaorjan kannatti puolestaan olla mieliksi herralleen.

Lidia kertoo isänsä syntyneen kolmetoista vuotta ennen maaorjuuden lakkauttamista. Hän tunsi monta tilanomistajaa, joilla oli ollut maaorjia, ja myös monta entistä maaorjaa. Esimerkiksi myös maaorjuuden aikaan elänyt Leo Tolstoi on kuvannut tilanomistajan ja maaorjan välistä myönteistä suhdetta. Kirjailijat, jotka ovat syntyneet maaorjuuden poistamisen jälkeen, ovat taas kuvanneet sydäntä riipaisevasti maaorjuuden aikaisia julmuuksia. Tolstoi väittää, ettei niitä tuomittavuudesta huolimatta voi suinkaan pitää tyypillisinä ilmiöinä.

Tolstoin kantoja mukaillen ja oman isänsä kokemuksia myötäillen Lidia toteaa, että maaorjuuden aikaiset julmuudet olivat poikkeustapauksia. Lidia ei halua puolustaa maaorjuutta, vaan olla pelkästään rehellinen. Paljon enemmän on olemassa esimerkkejä molemminpuolisesta kiintymyksestä isännän ja maaorjan välillä. Tuo negatiivisten piirteiden korostaminen piti siis sisällään ideologista painolastia.

Lidia haluaa tuoda lukijoiden eteen sen todellisuuden, jossa Venäjän maaseutu talonpoikien vapautuksen jälkeen eli. Maaorjuuden myönteisimpänä puolena oli ollut talonpoikien ja maanomistajien välille kehkeytynyt läheinen ja kiinteä, molemminpuolista vastuuntuntoa korostava suhde.  Nyt se hävisi kokonaan. Lidian elinaikana siitä ei enää ollut merkkejä. Sen sijaan maaorjuuden kielteisin puoli syveni entisestään. Se oli luokkien välinen psykologinen kuilu, joka tuli ennen pitkää mahdottomaksi ylittää.

Nähdäkseni tuosta kehittynyt viha loi poliittiselle vasemmistolle ne katkeruuden palkeet, joista ammennettiin vallankumoukselle voimaa.

Maaorja oli jättäytynyt herransa aloitekyvyn varaan eikä tuntenut olevansa vastuussa viljelemästään maasta. Hän ajautui välinpitämättömäksi eikä välttämättä piitannut edes omasta hyvinvoinnistaan.

Maaorjuuden loputtua ja talonpoikien vapauduttua maaorjuudesta he eivät silti tunteneet omistavansa omaa maapalstaansa. Se oli nimittäin vuoden 1907 uudistukseen asti omistuksesta vastasi talonpoikaisyhteisö mir.  Tuohon ratkaisuun päädyttiin käytännön syistä, koska maanjako olisi aiheuttanut ongelmia, ei ollut tarpeeksi agronomeja eikä maanmittareita, jotta ne olisi kyetty ratkomaan. Näin ollen talonpojat eivät oppineet tuntemaan omaa vastuutaan. Tämä voi selittää laiskuuden ja välinpitämättömyyden, sekä myös vandalismin nousun. Lidian edustama kansanosa yritti tehdä parhaansa sivistämistyössään, mutta talonpojat eivät ymmärtäneet tai eivät halunneet ymmärtää rikkaiden maanomistajien hyvää tarkoitusta. He arvostelivat heitä aikaisempien kokemustensa perusteella.

Lidian mukaan hänen eläessään oltiin taitekohdassa. Vanha käytäntö oli jo päättynyt eivätkä uudet periaatteet olleet vielä kehittyneet.

Lidia toteaa, että talonpoikien ajatuksen juoksua ja mentaliteettia oli toisinaan vaikea ymmärtää. Lidian isä ja veli Boris kyllä pystyivät aavistamaan reaktiot, mutta ajattelun logiikka jäi usein hämäräksi. Lidia kertoo, että sivistyneistön tiedot talonpojista perustuivat Ivan Turgenevin idyllisiin tarinoihin tai toisaalta radikaalien narodnikkien luomiin mielikuviin. Noilla narodnikeilla oli kansaan aika heikot suhteet, vaikka pyrkivätkin heitä valistamaan (tätä asiaa sivuan Juri Trifonovin romaania ja Aleksanteri II:n salamurhaa käsittelevässä kirjoituksessani). Kuilu talonpoikien ja älymystön välillä oli valtava. Kuilu ei kuitenkaan Lidian mukaan johtunut koulutustasosta. Lidia kertoo, että melkein kaikki maalaisnaiset osasivat lukea ja kirjoittaa. Esimerkiksi Lidian vanhemmat rakennuttivat kouluja, hankkivat niihin opettajat ja niissä järjestettiin opetusta. Myös kirjastoja perustetiin. Pelkkä lukutaito ei kuitenkaan riittänyt. Tarvittiin pitkäjänteistä, monen sukupolven yli menevää työtä. Sivistystyö tuntui etenevän hitaasti ja siihen syynä Lidian mukaan oli ollut maaorjuus, joka oli kyllä muodollisesti loppunut, mutta henkisesti siitä ei ollut päästy eroon.

Vuosi 1917: Helmikuun vallankumous,  perheen suru

Helmikuussa 1917 kansa nousi kapinaan. Tsaari syöstiin vallasta ja väliaikainen hallitus alkoi päättää maan asioista. Lidia toimi vielä Punaisen Ristin tehtävissä Latvian rintamalla. Hän sai kokea karvaana, kuinka vanhan vallan upseeristo menetti kaiken arvovaltansa, armeijan toimintakyky rappeutui. Kerenski saa suurimmat moitteet. Hän käytännössä ampui omaa armeijaa selustasta käsin. Rintamakarkuruudesta tuli lähes hyve. Myös vankiloista pääsivät rikolliset vapauteen. He joko karkasivat tai heidät vapautettiin. Liikehdintä alkoi Siperiassa.

Omassa perhepiirissä saadaan kokea muutos traagisimmin. Ensin Dmitri-veli haavoittuu Petrogradin asemalla harhaluodista ja menehtyy hieman myöhemmin. Myöhemmin syksyllä vanhin veli Boris kokee kohtalonsa vielä raaemmin.

Vallankumous tapahtui maaliskuun 8. päivänä. Sitä kutsutaan helmikuun vallankumoukseksi, koska vanhan kalenterin mukaan oli helmikuun 23. päivä.

Vuoden 1917 tapahtuminen myötä elämästä tuli jännitysnäytelmää.  Nikolai II oli aiemmin luopunut kruunusta suuriruhtinas Mihailin hyväksi. Lidia kertoo Moskovassa pidetystä tilaisuudesta, jossa suuriruhtinas Mihail luopui kruunusta. Hän oli nähtävästi siellä läsnä.  Perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen johtaja Pavel Miljukov yritti vedota, että hän jatkaisi hallitsijana, koska pelkäsi valtakunnan hajoamista.

Lidia itse kannatti tässä kohdin Miljukovia, vaikka muuten vastustikin tämän puoluetta. Tässä hän asetti isänmaan edun vasemmistolaisuutensa edelle, toteaa Lidia teoksessa. Miljukovia ei kuitenkaan tuettu. Puheenvuoron piti myös Aleksandr Kerenski, jota tässä yhteydessä Lidia kutsuu ”Venäjän vuoden 1917 kohtalonenkeliksi”.  Hänen mukaansa puheessa oli ”hysteerinen sävy”. Kerenski piti välttämättömänä, että suuriruhtinas luopuu kruunusta katsoen, että tämän valtaannousu aiheuttaisi verenvuodatusta. Kerenskin tavoitteena oli monarkian kaataminen ja sen mukaisesti hän määrätietoisesti toimi. Tämän jälkeen suuriruhtinas teki lopullisen ratkaisun luopumisesta.

Tässä yhteydessä Lidia toteaa, että on mahdotonta arvioida, mitä olisi tapahtunut, jos suuriruhtinas olisi menetellyt toisin. Teoksessa kerrotaan käyneen ilmi, että asiassa on välitetty väärää informaatiota kapinasta ja sen luomasta uhasta. Mahdollista on, että se on ollut tahallista harhaanjohtamista.

Dmitri oli vastikään ammuttu ja Boris tuli vaimonsa kanssa Pietariin ja Levašovoon ns. ennakkohautajaisiin. Hän siis asui sukukartanossaan ja tieto tsaarin erosta ja kapinasta oli kyllä mennyt perille. Talonpoikia hänen mukaansa kiinnosti kuitenkin vain se, jatkuuko sota vai solmitaanko rauha. Politiikka ei tuntunut kiinnostavan lainkaan.

Dmitri-veljen hautajaispäivän iltana Levašovoon tuli eräs merkittävä vieras, joka esitti Lidian äidille (kartanon varsinaiselle haltijalle) mielenkiintoisen pyynnön, jonka arveltiin olevan lähtöisin Kerenskiltä. Virallinen lähettävä oli väliaikainen hallitus, joka pyysi äitiä luovuttamaan kartanon tsaarin ja hänen perheensä turvapaikaksi. Tuolloin tsaari perheineen oli kotiarestissa Tsarskoje selossa toisella puolen Pietaria. Äiti torjui ehdotuksen, sillä hän ei halunnut olla asian kanssa missään tekemisissä. Vuoden kuluttua hän katui päätöstään katkerana. Levašovon kartano oli aivan Suomen rajan lähettyvillä. Mikäli heidät olisi tuotu sinne turvaan, olisi ehkä vältytty kolkolta kohtalolta ja ainakin lapset olisi saatu rajan yli Suomen puolelle turvaan.

Tuolloin tsaarin perhe oli täysin eristyksissä, vain erinäisiä huhuja oli liikkeellä. Tuolloin vielä uskottiin, että tsaarin perhe matkustaisi Englantiin. Se ei ollut vielä tuolloin mahdollista, sillä lapset olivat sairaina.

…

Lidia palasi talvella tsaarin eron jälkeen takaisin Latvian rintamalle. Hän liikkui sisäkkönsä (eli kamarineitonsa) Elisan kanssa. Elettiin sydäntalvea ja toiminta rintamalla oli pysähdyksissä.

Dimitri-veljen arkku oli tarkoitus siirtää Lotarevoon sukutilalle. Nyt sitä säilytettiin Aleksandr Nevskin luostarissa.

Boris-veljeltä Lotarevosta tuli kuitenkin viesti, että pieniä lapsia ei pitäisi ottaa mukaan, sillä tilanne oli uhkaava. Tieto yllätti, sillä vähän aikaisemmin Boriksen kertoman mukaan talonpoikia ei vallankumous kiinnostanut.

Lotarevossa Boris kertoi, että seudulle oli tullut vieraita henkilöitä, jotka yllyttivät talonpoikia kapinaan. He kehottivat valtaamaan tilanomistajien maat ja ”likvidoimaan” kaikki, jotka heitä vastustavat. Tilanne oli vielä rauhallinen, mutta selvää hermostuneisuutta oli ilmassa. Se näkyi hyvin selvästi kirkossa, jossa yleensä niin rauhalliset talonpojat eivät pysyneet jumalanpalveluksen aikana paikoillaan.

Kun vanha äiti saatiin nukkumaan, Boris oli kutsunut Lidian keskustelemaan. Hänen luonaan oli kuitenkin kyläläisiä, joiden kanssa kiisteltiin Dimitri-veljen hautapaikasta. Se oli tarkoitus haudata kirkon alle perhehautaan. Sitä ei kuitenkaan sallittu vaan vaadittiin, että hänet haudataan  kylän hautausmaalle. Boris kuitenkin piti päänsä. Tällä kertaa kyläläiset saatiin taipumaan.  Talonpojat olivat hautajaisissa perheen tukena. Kiista oli kuitenkin järkyttänyt perhettä perin pohjin. Yhtä kaikki Boris oli taitava puhuja ja sai aina kiistakysymyksissä talonpojat puolelleen.

Kyläläiset kyllä tukivat Borista, mutta varsinainen vallankumouspropaganda tuli seudun ulkopuolelta.  Ulkopuoliset alkoivat saada kiihotuksellaan kansaa mukaan aatteilleen. Boris nähtiin kuitenkin esteeksi, joka oli raivattava pois. Teoksessa todetaan, että sen suku tajusi liian myöhään. Vallankumouksen kaikki taustatekijät eivät vielä olleet selvillä. Paikalliset kapinan oireet nähtiin vain paikallisiksi ilmiöiksi eli – niin kuin nykyisin sanottaisiin – yksittäistapauksiksi.

Vielä ennen lähtöä Boris pohti Lidian kanssa tilanteen kehitystä. Boris kehotti Lidiaa lähettämään lapsensa ulkomaille kouluun. ”Mädännäisyys ulottuu jo niin syvälle, että sen poiskitkeminen kestää vuosikausia”, olivat Boriksen sanat. Lidian mukaan Boris käsitti jo tuolloin tilanteen vakavuuden, mutta toisaalta tämä itse ei kyennyt myöhemmin syksyllä pakenemaan uhkaansa, minkä hän sai maksaa hengellään.

Kesällä Lidia matkusti taas Riikaan. Rintamalla toiminta oli lamassa. Lidian vastuulla oli kaksi sotasairaalaa ja kenttäsairaala Riian rintamalla.  Uusi hallitus oli lisännyt byrokratiaa, mikä vain huononsi tilannetta. Upseerit olivat menettäneet arvovaltansa, heidän vastustamisestaan tuli sotilaille hyve. Työmoraalista ei voinut puhua. Sodankäynti tuntui olevan kurjaa näytelmää. Sotilaskarkureiden määrä kasvoi koko ajan.

Lidia arvostelee Kerenskin toimia ja käytöstä useissa eri tilanteissa. Elokuussa oli Moskovassa neuvonpito. Siitä tilaisuudesta Lidia toteaa, että hänen käytöksensä oli ”täysin häikäilemätöntä ja kovin hermostunutta”.  Taas toisessa tilanteessa hän seurusteli erään Siperian karkotuksesta palanneen vallankumouksellisen rouvan kanssa, jolloin ”hänen kasvoillaan oli ylimielinen näyttelijän ilme”. Lidian mielestä hänen puheensa olivat tyhjää täynnä. Ja lopussakin Kerenski osasi Lidian mukaan hoitaa asiansa niin, että pääsi vaivatta pakenemaan maasta länteen.

Keväällä Dimitri-veljen hautajaisten aikoihin oli maaseudulla jo merkkejä tilanteen muuttumisesta huonompaan suuntaan. Näin tapahtui. Rintamalta tuli paljon karkureita. Lisäksi kyliin alkoi tulla lisää vallankumousta julistavia agitoijia.  Tilanteen kärjistyessä heitä alettiin kuunnella tarkemmin. Lisäksi kaikkialla liikkui erilaisia hämärämiehiä, joihin kuuluivat myös vankilasta vapautetut vangit. Tilanne sukukartanossa johti lopulta raakaan väkivallantekoon. 

…

Boris oli ollut sisaruksista lahjakkain. Hän oli noussut merkittävään asemaan ja oli omilla varoillaan tehnyt paljon todella merkittävää hyväntekeväisyystyötä: rakentanut voimalaitoksen, sillan, korjannut kyläläisten asuintalot, järjestänyt opetusta. Kun hänet vangittiin, eivät monet miehelle kiitollisuudenvelassa olleet ihmiset uskaltaneet nousta häntä puolustamaan.

Häntä oli varoiteltu. Oli paljon kapinaliikehdintää ja suoranaista kiihotusta väkivaltaan. Boris oli tunnettu neuvottelijan taidoistaan. Hän yleensä selvisi kaikista konflikteista puhumalla ja luotti itseensä sataprosenttisesti.

Lidian mukaan maaseudulla oli suhteellisen rauhallista, mutta vallankumoukselliset tarvitsivat epäjärjestystä. Siihen tarvittiin murhia. Lidian mukaan ”siihen kelpasi Lotarevon kaltaisen mallitilan hävittäminen”.  Hänen mukaansa kyse oli siis tietoisesti epäjärjestystä luodusta toiminnasta. Lopputuloksena oli Lotarevon tilaa ylläpitävän Boris-veljen raaka murha ja koko maatilan totaalinen tuhoaminen. Se tapahtui elokuun lopussa 1917. Tunnuslauseena oli ”Maata, rauhaa ja vapautta!” Samaan hengenvetoon julistettiin sotaa palatseille. Se herätti talonpojissa vastakaikua.

Kansanjoukot nousivat nimenomaan Borista vastaan, koska hänellä oli paljon vaikutusvaltaa. Tilanne oli uhkaava ja häntä oli kehotettu poistumaan seudulta. Hän kuitenkin jäi. Tuon kiihotuksen temmellyksessä Boriksen hyvät työt unohtuivat. Myös hänelle kiitolliset henkilöt vaikenivat eikä hän saanut talonpoikien joukosta itselleen puolustajia.

Kerran Lotarevon portille kokoontui kiihtynyt väkijoukko. Tilanne näytti niin uhkaavalta, että Boriksen vaimo kehotti miestä pakenemaan. Mies luotti edelleen itseensä ja  uskoi voivansa rauhoittaa joukon puhumalla. Boris ja tämän vaimo pidätettiin ja vietiin kylän kouluun, jossa Boris joutui tiukkaan kuulusteluun, saman ikonin alla, jonka kiitolliset talonpojat olivat hänelle lahjoittaneet. Tutut talonpojat ja tilan oma väki pelkäsivät, he eivät tohtineet antaa hänelle edes tupakkaa. Boris vietiin lähimmälle asemalle. Eräät olivat aikeissa vapauttaa hänet, mutta asemalle sattui tulemaan joukko kapinoivia sotilaita, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa ”repien” hänet kappaleeksi. Yhtenä yllyttäjänä oli eräs aiemmin tuomittu väärän rahan tekijä, jolla oli jäänyt henkilökohtaista kaunaa Borista kohtaan.

Tuo oli ensimmäisiä merkittäviä maaseudulla tapahtuneita murhia. Sen vaikutus oli suuri. Talonpojat odottivat tekijöiden vangitsemista ja oikeuden käyntiä. He olivat kyllä olleet mukana kapinassa mutta olivat kannattaneet pelkästään Boriksen karkottamista. Murha sai heidät järkyttymään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Talonpojat tajusivat, että kaikki alkoi olla sallittua. Ryöstöt ja murhat alkoivat olla osana normaalia elämää. Turvattomuus kasvoi. Neljä kuukautta myöhemmin Lotarevossa koettiin huipentuma, joka johti tilan tuhoamiseen. Myöhemmin Krimillä hovimestari kertoi, että kyseessä oli täystuho. Jopa arvokkaat hollantilaiset kaakeliuunit rikottiin hakuilla. Hävitysvimmalla haluttiin estää Vjazemskin sukua tulemasta sinne takaisin. Talosta ei ollut ehditty hakea mitään turvaan. Kuolema oli järkyttänyt siinä määrin, että perheen äiti ei halunnut sinne mennä. Äidin elämältä murtui tuon tapauksen mukana pohja pois.

Lidia kahden vanhimman lapsensa kera suruasussa veljensä kuoleman jälkeen

Isä Illarion kahden lapsensa kanssa

Aleksandr Solženitsyn on kirjoittanut ruhtinas Boris Vjazemskista ja tämän ylläpitämästä Lotarevon kartanosta romaanisarjassaan Punainen pyörä, Kolmas solmu (Maaliskuu 17, Kirja neljä). Hän ylistää tilaa sekä Boriksen ja hänen sukulaistensa upeaa työtä. Kirjassa kuvataan tilanne, kun Boris saa tiedon veljensä Dmitrin haavoittumisesta ja menehtymisestä. Boriksen kipeä suhde Kerenskin politiikkaan mainitaan. Nykypäivän kielenkäytöllä ilmaistuna Kerenski oli jonkinlainen hyväuskoinen hölmö.

Pako Krimille, bolševikkien valtaan nousu

Lidian perheen elämä jatkui myös Boriksen kuoleman jälkeen. Lidia kertoi, että kiinnostus politiikkaan sammui kokonaan. Lidia itse kuitenkin toteaa tuosta ajasta, että vain harvoja todella huolestutti yhä voimistuva bolševismin uhka. Uskottiin sinisilmäisesti, että kapinointi vain pakottaisi hallituksen ryhdistäytymään ja kukistamaan lopullisesti bolševismin.

Tilanne oli sekava. Epävarmoina ihmiset pakenivat kuka minnekin, lähinnä Kaukasukselle ja Krimille. Krimille matkusti myös Lidia lapsineen. Sitä ennen he veivät arvokkaat matot ja taulut Pietarin museoihin ja tallettivat hopeat ja arvoesineet Moskovan pankkiholveihin.  He siis luottivat museoiden ja pankkiholvien koskemattomuuteen enemmän kuin, että olisivat siirtäneet ne ulkomaille. Taustalla oli isänmaallisuuden tunne. Ulkomaille viemistä pidettiin epäisänmaallisena tekona. Lidian nuorimman veljen vaimo siirsi rahansa ja arvoesineensä ulkomailla. Sitä Lidia piti naurettavana ajatuksena. Uskottiin siis viattomina, että tilanne palautuu ennalleen.

Krimin matka pelasti lopulta Lidian perheen hengen. Enemmistö Krimille paenneista selvisi, Kaukasukselle paenneista perheen tuttavista useat saivat surmansa. Mies oli vähän ennen kieltäytynyt työtehtävästä Turkmenistaniin epävakauden vuoksi. Hän ehdotti pakoa Kaukasukselle, jossa ei tulisi pulaa elintarvikkeista, Krim oli hänen mielestään umpikuja. Perheessä epäiltiin, mutta lopulta Krim osoittautui hyvin viisaaksi ratkaisuksi.

Perhe matkusti Krimille syyskuussa 1917, kuusi viikkoa ennen ”bolševikkien vallankaappausta”. Lidia ei siis käytä sanaa ”vallankumous”. Matka sujui nyt runsaiden pysähdysten vuoksi neljä vuorokautta, tavanomaisen puolentoista sijasta. Samassa junassa matkusti väliaikaisen hallituksen komissaari Veršinin. Hän oli menossa Krimille antaakseen hallitukselle raportin siellä asuvista tsaarin sukulaisista. Lidian aviomiehen ja Veršinin keskusteluista ilmeni, että tilanne on lopulta epävakaampi kuin oli kuviteltu.

Lidia otti Krimin vastaan erityisen tunteikkaasti ja sensitiivisesti.

”Ihastelin välkkyvää merta, maalauksellisia tataarikyliä ja houkuttelevia herkullisia hedelmiä rantakaupunkien torien myyntikojuissa. Tunsin ilmassa tuoksuja , jotka aina yhdistän Krimiin. Ne syntyivät puksipuista, kielipuista ja hevosen kavioiden alla kirskuvista kosteista katukivistä – kaikkien ikävien kokemusten jälkeen tämä todella huumasi mielen.”

Bolševikit kaappasivat vallan lokakuun lopulla (eli nykykalenterin mukaan marraskuun alussa) Pietarissa. ”Väliaikainen hallitus alistui Talvipalatsissa vangiksi kuin lammaslauma” Näin  Lidia kuvaa tilannetta muistelmissaan. Moskovassa käytiin tiukempaa kamppailua. Lidian mies oli tuolloin paraikaa valitsemassa kirkolle patriarkkaa ja sai seurata kaikkea läheltä.

Saksalaiset hyökkäsivät maaliskuussa 1918 Riian rintamalla edeten niin lähelle Pietaria, että bolševikkivallan kukistuminen oli hyvin lähellä. Se kuitenkin tyrehtyi, kun Saksan ulkoministeri alkoi neuvotella Neuvosto-Venäjän kanssa rauhasta Brest-Litovskissa. Tätä sopimusta eivät Lidian kaltaiset venäläiset isänmaalliset voineet hyväksyä. Saksassa mielipiteet kävivät ristiin. Lidian mukaan bolševikkeja tukeva kanta, koska ajateltiin, ettei heikentynyt Venäjä voisi koskaan uhata Saksaa.

Krim

Palaan lopuksi vielä laajemmin Krimin maailmaan. Pikkutyttönä ollessaan Krimin niemimaa oli Lidialle  muistorikas paikka, jonne mentiin aina syksyisin. Krimin Gasprassa sijaitsi Lidian isoäidin maatila. Hän sai siellä tutustua Krimin tataarien elämäntapaan ja kokea muslimikulttuurin erikoisuudet. Vuonna 1917 sinne palattuaan, hän sai todeta, että kaikki oli säilynyt entisellään.

Lidia kertoo Gaspran luonnosta, parvekkeelta avautuvista ihanista näkymistä Ai-Petri-vuorille, merelle ja tasangolle.  Talon toisen puolen ikkunoista näkyi maalauksellinen tataarikylä minareetteineen, josta mullah kutsui auringon laskiessa uskovat rukoukseen. Nämä levittivät pienet mattonsa talojensa katoille ja rukoilivat Mekkaan päin kääntyneinä.

Lidia näki Krimin tataarien kylän olennaisena osana alueen maisemaa. Elämä tuntui soljuvan sulassa yhteisymmärryksessä ja keskinäisessä harmoniassa.

”Tiettyinä aikoina päivässä miltei katkeamattomana jonona vettä hakemaan tulevat tataarinaiset olivat messinkiruukkuineen viehättävä näky. Tataarilaiset kulkukauppiaat kiersivät talosta toiseen kaupittelemassa mattoja, kiiltäviä huiveja, turkoosikoruja ja vöitä, joissa oli hopeoitu emalisolki ja pienoistikari.”

”Me nuoremmat lapset olimme hyvät ystävät Gaspran mullahin kanssa ja vierailimme usein hänen luonaan. Huone jossa istuimme, oli moitteettoman siisti, savilattia oli viileä ja valkeiksi kalkittujen seinien viereen oli pinottu mattoja ja pieluksia. Mullahilla oli tapana istua seurassamme räätälinasennossa, jota veljeni ja minä yritimme turhaan jäljitellä. Talon naiset, myös mullahin vanha äiti, eivät istuneet seuraamme, vaan jäivät seinän viereen seisomaan. Meille tarjottiin lautaselliset pähkinöitä ja turkkilaista hunajaa sekä väkevää, mustaa turkkilaista kahvia. Eräänä päivänä minä kieltäydyin kahvista. Vanha noita-akannäköinen äiti moitti minua tataarin kielellä, kunnes mullah puuttui asiaan, palautti äitinsä järjestykseen, taputti minua päälaelle ja selitti, että minä olin vain lapsi.”

Idyllin rinnalla Lidia pani merkille naisten alistetun aseman. Se ihmetytti tyttöä, joka oli kasvanut eurooppalaiseen tasa-arvoon.

Kuvaus tataarien häistä taisi Lidiaa hieman järkyttää. Lidia ihmetteli ja tunsi jopa sääliä 14-vuotiaan morsiamen kohtaloa ja asemaa. Miehillä oli vapauksia, tyttö joutui istumaan tuntikausia hunnutettuna tukahduttavan kuuman huoneen lattialla keskellä naisten piiriä. Samaan aikaan miehet pitivät hauskaa pihalla.

Lidian tataarikuvaukset saa minut järkyttymään, kun liitän sen myöhempään kontekstiin - Stalinin aikaan, jolloin Krimin tataarit pakkosiirrettiin Siperiaan.

 

Keisariperhe Krimillä. Oikealla tsaari Aleksanteri III, vasemmalla tuleva tsaari Nikolai II.

Lidia kertoo Krimin linnoista ja maatiloista. Sen kuninkaallisista asukkaista. Ja varsin kauheana on jäänyt mieliin tsaari Aleksanteri III:n kuolema vuonna 1994.  Se toi Krimille yleisen surun. Tsaari oli sairastunut ja makasi sairaana Livadiassa. Hän oli jo ennen Lidian syntymää loukannut munuaisensa häntä vastaan tehdyssä attentaatissa. Se aiheutti vuosia myöhemmin kuoleman.  Tuolloin oltiin myös kruununperillisen suhteen epävarmoin mielin. Nikolai II:n nousua tsaariksi pelättiin, koska hän tuntui vielä olevan keskenkasvuinen nuorukainen.

Lidia muistoissa Nikolaista on eräs Krimiin sijoittuva hetki, kun hän sai seurata erään jaltalaisen talon parvekkeelta tulevan tsaari Nikolai II:n morsiamen prinsessa Alix von Hessenin saapumista.  Se oli tytölle ihastuttava näky.

…

Lidian aviomies Illarion Vasiltšikov ja hetmanni Skoropadski

Vuonna 1918 Krimin niemimaa oli oudossa asemassa. Saksalaiset miehittivät Krimin keväällä 1918. Se toi myös Lidian perheelle aivan erikoisen vapauden ilmapiirin, kun punaisesta mielivallasta ja omankädenoikeudesta päästiin eroon. Myös Ukraina oli saksalaisten miehittämä. Valta oli siirtynyt heidän tukemanaan hetmanni Skoropadskille. Myös valkoisen armeijan joukkoja toimi Krimillä.

Sitten vuoden 1919 alussa tuli kiire. Bolševikkien rintama lähestyi. Se valloitti ensin Ukrainan ja sitten Krimin niemimaan. Lidian perhe pääsi englantilaislaivalla viime hetkellä karkuun suurta punaisten aloittamaa terroria.