Debussy, Schumann, Wagner, Pietari

Olin perjantaina 24. toukokuuta Pietarin Filharmonian suuressa salissa mielenkiintoisessa konsertissa. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen kokenut suuria musiikillisia elämyksiä. Olen kirjoittanut niistä aiemminkin kirjoituksessani Alfred Schnittken ensimmäisestä sinfoniasta. Juttu avautuu täältä klikkaamalla. Tällä kertaa säveltäjäniminä olivat otsikossa mainitut Claude Debussy (1862-1918), Robert Schumann (1810-1856) ja Richard Wagner (1813-1883). Heistä kaksi on vieraillut aikoinaan samassa salissa, mistä mainitsen lisää alempana.

Kapellimestarina toimi maineikas sveitsiläinen 70-vuotias maestro Mario Venzago. Hän on kansainvälisesti hyvin tunnettu ja on vieraillut muutaman kerran Suomessakin (ks. esimerkiksi tätä). Hänen omat verkkosivunsa kertovat paljon hänen urastaan, mm. senkin että hän on käynyt johtamassa myös Tapiola Sinfoniettaa. Lisäksi hän on toiminut maineikkaan Malmön orkesterin taiteellisena johtajana.

Claude Debussyn Faunin iltapäivä (Prélude à l’après-midi d’un faune) syntyi aikana, jolloin kolmikymppinen säveltäjä oli halukas ottamaan tuotannossaan uusia suuntia, irtautumaan totutusta. Hän halusi löytää oman runollisen ja vivahteikkaan tyylin, Niin syntyi tuo orkesteriteos, jossa innoittajana oli symbolistisen runoilijan Stéphane Mallarmén runo. Se sai ensiesityksessään vuonna 1894 innostuneen vastaanoton (lähde).

Tuosta sävellyksestä kirjoitetaan jopa Hikipedian sivustolla. Sen mukaan esitystä vaadittiin soittamaan uudestaan, jotta varmistuttaisiin, että se oli todellakin kirjoitettu nuotteihin eikä ollut vain orkesterin pilailevaa improvisaatiota.

Mallarmélta on julkaistu suomeksi runokokoelma. Olen siihen joskus tutustunut mutta ei se minulle auennut. Siksi en nyt rupea runoa ja musiikkia vertailemaan.  Kokoelman esittelytekstissä Mallarmén runokielestä todetaan, että se on musikaalista ja suggestiivista, joka ”viettelee monenlaisiin tulkintoihin”. Yllä mainitsemani Hikipedian tekstissä vihjaillaan pilke silmäkulmassa, että runoilija ei Fauni-runoaan ole kirjoittanut ihan pää kirkkaana mutta ei siinä löydetä Debussyn sävellyksestäkään tolkkua. Jossain yhteydessä viitataan runon ja sävellyksen eroottiseen luonteeseen. Minulle ei ainakaan esityksestä sellaisia mielteitä herännyt. Lähinnä uinuin jonkinlaisessa sadun maailmassa. Minulle Fauni on metsänhaltija.  En yhdistänyt häntä Faunus-jumalan poikaan.

 

Pierre Bonnard (1867-1947)  Kevään alku. Pienet faunit (1909). I. Morozovin kokoelma, Eremitaasi.

Toisena ohjelmanumerona oli Robert Schumannin pianokonsertto (op. 54), joka on peräisin 1840-luvulta. Solistina oli venäläinen nuori mies Nikita Mndojants (synt. 1989). Uraa tutkiessa huomaa, että Schumannista on tullut hänelle läheinen säveltäjä. Hänen uransa vaiheista voi lukea täältä.  Esitetekstissä todetaan konserton sinfoninen luonne. Säveltäjää ei ole kiinnostanut virtuoosimainen koristeleva tyyli vaan painopiste on emotionaalisessa tunnevoimassa ja intohimoissa.  Sinfoniseen ilmaisuun on haluttu nostaa lyyristä sisältöä. Nähtävästi pianolla on siinä vahva merkitys.

Konserton osat I ja toisaalta osat II ja III ovat syntyneet eri aikoina (1841 ja 1845). Se ei kuitenkaan häiritse konserton lävitse etenevää musiikillista intonaatiota.  Kirkas lyyris-romanttinen ilmaisutyyli on sen keskiössä. Se näkyy kuvallisessa rakenteessa, runollisessa elävyydessä ja draamallisuudessa.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Wagneria: hänen kolme alkusoittoaan oopperoista Lentävä hollantilainen, Lohengrin ja Tannhäuser, jotka ovat syntyneet samana vuosikymmenenä kuin Schumannin konsertto. Pieni erikoisuus on sekin, että konserton aloitusnumerossa Debussy on nimenomaan halunnut tietoisesti irtautua Wagnerin tai ehkä paremmin sanoen wagneriaanisen musiikin vaikutuksesta. Konsertissa kuitenkin juuri Wagner jää lopussa esille ylväänä juhlivana voittajana. 

Tässä konsertissa Wagneria ja Debussy’tä yhdistää eräs muodollinen seikka. Molemmat ovat käyneet tuossa samaisessa salissa johtamassa orkesteria, toki eri aikaan. Sali oli tuolloin Aateliskokouksen juhlasalina. Siitä tuli osa Filharmoniaa vuonna 1921. Debussy on johtanut siellä Faunin iltapäivän 27. marraskuuta 1913.  Wagner johti nuo samaiset alkusoitot 19. ja 26. helmikuuta 1863. Nyt esittelemäni konsertti liittyykin Filharmonian suuren salin juhlavuoteen. Rakennus valmistui vuonna 1839 ja tänä vuonna juhlitaan salin 180-vuotista olemassaoloa konserttitilana.  

Salin historiaan voi tutustua täällä ja täällä. Lisäksi netistä löytyy myös upeita historiallisia kuvia menneisyydestä.

...

Esittelen nyt vapaata tajunnanvirtaa konsertista, kirjoitettu seuraavana aamuna. Kerron aluksi hieman ulkoisista puitteista. Istuin täpötäydessä salissa, sen keskipaikkeilla. Ympärillä oli aivan tuntemattomia ihmisiä. Pari silmätikkua minulle siinä istuessa minulle muotoutui. Oikealla puolellani oli vanhempi herra, joka oli hankkinut esitettävien sävellysten partituurikirjaset, ja hän seurasi esityksiä tuijottaen silmä tarkkana partituuria. Tosin loppupuolella hän taisi vajota jo silmänsä sulkien musiikin lumoon. Edessäni istui nuori ehkä jo parikymppinen neito poikaystävänsä kanssa. Tytön musta tyköistuva mekko sai huomioni osakseen. Kävi pian selväksi, että he eivät olleet ensi kertaa klassisen musiikin konsertissa. He seurasivat orkesterin esitystä syvällä intensiteetillä. Välillä tyttö supisi jotain pojan korvaan, joka tuskin havaittavasti nyökkäili.  Arvelen, että supina koski itse esitystä ja siitä herännyttä vaikutelmaa. Luulisin, että molemmilla häämöttää edessään jonkinlaatuinen ura musiikin parissa.

Filharmonian suuri sali on entisöity todella kauniiksi. Tuolit ovat toisiinsa kiinni vieri vieressä. Istutaan lähekkäin ja tulee todella tiiviyden tunne. Ollaan kuin sillit purkissa. Ahtautta en sentään tunne niin kuin lähistöllä sijaitsevan Akateemisen Kapellan salissa. Siellä olen joutunut joskus Venäjällä niin tyypillisten pullukkanaisten väliin, jossa pystyn tuskin hengittämään. Hienoinen väljyys luo Filharmonian saliin raikkaan yhteyden tunteen.

Filharmonian suuri sali. Konsertin väliaika.

Konsertin aloitusnumerona oli Claude Debussy’n kymmenminuuttinen Faunin iltapäivä. Siitä varmaan pitivät myös konsertissa ollut ryhmä kiinalaisia turisteja.  He tuntuivat niin perinteisen oloisilta, että saattoivat muuten vierastaa länsimaista musiikkia. Nimittäin orkesteriteos alkaa mietiskelevällä huilusoololla, josta ainakin minulle tulee mieleen perinteinen kiinalainen musiikkimaailma. Se kestää vaan hetken. Kun muu orkesteri valtaa tilan, alkaa länsimainen impressionismi hallita. Mutta ylipäänsä kuitenkin toteaisin rohkeasti, että sävelmän läpikuultavuus ja hentous on kuin modernia jäljitelmää perinteisen kiinalaisen musiikin maailmasta. Tähän näkemykseeni en varmaankaan saa tukea enkä odotakaan.

Sävellys alkaa siis huilun vielä uneliaalla heräämisellä. Levollisena fauni ojentelee satumaisessa auringossa, kuin keräisi voimia. Vähitellen mukaan yhtyy muu orkesteri: puupuhaltimet, jouset, harppu… Oboe soi upeana, harpun kiemurat ovat kuin osa satumaista luontoa. Triangelin herkät soinnut jäävät kaunoisina mieleen. Ne leijailevat lyhykäisinä ylitsemme. Yleisö istuu vieri vieressä rivi rivin perään yhteen puristettuina hiiren hiljaa liikkumatta, tuskin hengittäen.

Faunin iltapäivä on ihanaa musiikkia. Se alkaa hiljaisen ohuena. Hento huilu lähtee vaeltelemaan, harhailee ilmassa leijaillen kuin hennossa tuulessa lehti leijailisi saaden mukaansa pikkuhiljaa koko kesäisen luonnon. Se kuulosta täpötäydessä salissa uskomattoman upealta, paljon upeammalta kuin jos kuuntelisin yksin kotona esimerkiksi radion ääressä.

Kappale on tehty alun perin kai pienemmälle ryhmälle, mutta kyllä tässä oli koko orkesteri remmissä, mikä syvensi ja myös herkisti. Se oli särötöntä tenhoa. Taitava orkesteri piti tunnelman otteessaan. Levollisuus täytti tilan. Sydämen pohjilla hapuiltiin uusiin ulottuvuuksiin. Kuinka musiikki osaakaan saada mielen valtoihinsa, etsiytyä tajunnan alle!

Naapurini tosin istui partituurivihkonsa kanssa, mutta ei kai se hänen keskittymistään kiusannut, Päinvastoin, taisi tuoda vain turvaa.

Mutta yhtäkkiä valon unelias huokuva lento loppuu, kuin kesken. Olisin siinä unelmatilassa vielä istunut toisenkin kymmenminuuttisen. Tuskin viimeinen sointu on ehtinyt hajota salin avaruuteen, kun yleisö herää todellisuuteen ja taputusten virta kohoaa kuin musiikin jatkeeksi palauttaen orkesterinkin nykyhetkeen. Aplodit ovat ihastuneet ja raikkaat, jostain kuuluu riemun huudahduksia.

Kaksi marmorista faunia: kuunteleva (S. Galberg, Musiikin alku 1825) ja taustalla soittava (B. Orlovski, 1838). Venäl. museo, sali 14.

On Schumannin vuoro. Yleisö taputtaa solistin flyygelin ääreen.  Orkesteri aloittaa Robert Schumannin sävelmin. Ja niinhän siinä käy, että kuin yhteisestä sopimuksesta orkesteri ja solisti sulautuvat tuohon samaan Faunin satumaailmaan tuoden siihen ihmismielen lennokkaat ja välillä utuisetkin mietteet ja kuohut. Tilanne on rauhallinen. vieressä partituuri on vaihtunut toiseen. Edessä nuori pari on liikkumatta odottavaisin mielin ja toisistaan erillään.

Schumannin konsertossa toimitaan yhteisen sinfonisen kokonaisuuden eteen, ei sooloilla sooloilun vuoksi. Se ei  ole virtuoosimaista musiikkia, vaikka taituruutta vaatiikin. Orkesterin soitto on muhevaa ja välillä piano on jopa hukkua sen kuohkeuteen. Sieltä se kuitenkin aina rimpuilee ylös, saa äänensä esille. Se on lähinnä sinfonista yhteistyötä orkesterin kanssa. Pianistin soitosta - myös nopeissa juoksutuksissa - huokuu levollisuus, rauha ja keskittyneisyys. Ollaan mukana valtavassa virrassa. Ei työnnytä esiin näyttävillä fortemaisilla ulostuloilla. Solisti tekee tehtävänsä, ei ole ylvästelevä sankari vaan hiljainen levollinen mietiskelijä.

Ensimmäisen osan jälkeen jopa kapellimestari antoi lyhyet aplodit yleisön mukana. Solistin levollinen yhteistyö orkesterin kanssa kai yllätti hänetkin.

On todettava, että kapellimestari Mario Venzago on värikäs persoona. Hänen ansiostaan esityksessä oli eloa ja soitossa draamaa. Mutta kuitenkin mentiin sävellyksen ehdoilla. Mikään hosuva sooloilija hän ei ole.

Kaksi seuraavaa osaa soitettiin ilman taukoa. Viimeisenä olevaan Allegro Vivaceen siirryttiin huomaamatta. Yleisö ei tarvinnut hengähdysaikaa. Väki istui lauteilla vieri vieressä keskittyneenä, ilman merkkiäkään turhautumisesta, väsymyksestä tai välinpitämättömyydestä. Vieressäni istuva mieskin näytti pysyvän partituurinsa mukana.

Kun konsertto on lopuillaan, yleisö on hyvin hereillä. Aivan kuin kyseessä olisi arkipäivään kuuluva tuttu asia. Bravoo-huudot nousevat hieman ennenaikaisesti. Ei tietenkään enää soittoa häiriten, vaan sopivuuden rajoissa.  Jännitettä oli kuitenkin vielä ilmassa. Mutta minkäs teet, kun joku innostunut haluaa esittää riemunkiljahduksensa ensimmäisenä. 

Nikita Mndojants osaa erityisen hyvin paneutua Schumannin musiikilliseen maailmaan. Näkee ja aistii, että se on hänelle tuttuakin tutumpaa. Soitto on vapautunutta. Jännitettä on sen verran kuin soittoon orkesterin kanssa vaaditaan. Itseään hänen ei tarvitse tuoda yhtään liikaa esille. Hän on soittajana koruton ja tehtäväänsä nöyrästi syventynyt, ei mitään turhia kädenliikkeitä, saati ähkäisyjä, kasvot peruslukemilla hän esittää roolinsa ja välittää Schumannin musiikin sanoman.

Tottahan toki saimme solistilta myös ylimääräisen. Kuulematta vielä yhtään säveltä arvelin, että se on varmaan Bachia. Minun sisimpäni kaipasi siihen hetkeen nimenomaan Bachia. Mndojants luki varmaan ajatukseni, tai ehkä minä luin hänen ajatuksensa. Se oli Bachia. En kyllä konsertissa tunnistanut sävelmää. Tutulta se kuulosti, mutta en osannut sitä nimetä. Päättelin niinkin, että se saattoi olla jonkun muun säveltäjän Bach-mukaelma. Mutta siitä ajatuksesta luovuin matkalla hotelliin, kun yritin pinnistellä muistiani.

Sävelmä löytyi kuin sattumalta seuraavana päivänä. Siitä olin itseeni tosi ylpeä. Kyseessä oli Sicilienne. Tarkemmin perehtymättä taustoihin alun perin kyseessä on kai ollut sonaatti huilulle ja cembalolle (BWV 1031), mutta sitä soitetaan myös pianokappaleena. Tässä se löytyy Valentina Lisitsan esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=rAOYkuplUuQ. Toinen versio on täällä.

Mdojants soitti Siciliennensa verkkaisesti. Se kuitenkin sopi hienosti tilanteeseen. Piano soi eläväisenä ja arkisen levollisena.  Aivan kuin kyseessä olisi ollut lapsenomaisia tunnusteluja maailmasta. Taaskaan pianisti ei sortunut sooloiluun tai yleisöä kosiskeleviin virtuositeetteihin.

Väliaika – 20 minuuttia. Vietän sen lämpiössä ja eri puolilla filharmonian tiloja kierrellen.  Muutama henkilö poistuu. He olivat tulleet kuulemaan vain solistia. Toisekseen konsertin alkamisaika oli kello 20. Jos kauempaa oli tullut, piti kai kiirehtiä bussille tai junaan.

Toisessa osassa pääosassa on Richard Wagner. Wagnerin alkusoittojen aikana kapellimestari osoittaa temperamenttinsa. Lentävässä hollantilaisessa hän tarpoa tömistelee kahdella jalalla näyttävästi paikallaan osoittaen, kuinka rankasti myrsky huojuttaa merellä seilaavaa laivaa. Orkesteri myötäilee johtajansa askelluksia kuin tunnolliset merimiehet luottavaisina kapteeniin katsoen. Aallot tuntuvat vievän mukanaan mutta laiva yrittää selvitä myrskystä. Ehkä se meni kuitenkin toisin: kapteeni innostuu kuvittamaan kuulijoille musiikin sisäistä draamaa.

Toinen alkusoitto on Lohengrinista, jonka olen nähnyt reilut viisi vuotta sitten kokonaisuudessaan Vilnan oopperan hienona versiona. Tuosta esityksestä on mieleeni jäänyt erityisesti alkusoitto, jonka aikana striimataan yleisön eteen lentokoneesta kuvattua näkymää pommitetusta kaupungista maailmansodan ajalta. Se filmi heijastuu nyt mieleeni.  Rauniokaupunkiin odotetaan pelastajaa. Keskiaikaisen tarun mukaisesti Graalin ritari Lohengrin on laskeutuva maan päälle.  Lohengrinin musiikista puuttuu varsinainen kontrasti. Sen teema laajenee, avartuu, kuin ilmestys tarun maailma avautuu vähitellen valaisten ympäristönsä.

Tässä on tapahtua kapellimestarille vahinko. Hän eläytyy täysin sävelmän vietäväksi ja lähes lennähtää alas korokkeeltaan.  Musiikissa pyörteet viuhuvat ja kapellimestari tekee sitä elävöittäen ja ehkä lähinnä siitä innoittuneena sen verran ripeän pyörähdyksen, että se on viedä hänet mukanaan. No, pieni horjahdus se vain oli, mutta olisi voinut käydä huonostikin. Tilanne kestää tuskin sekuntia ja mestari on taas aloillaan ”taikasauvaansa” viuhuttamassa. Orkesteri jatkaa pyörteissään jatkaen matkaansa aikakoneessa kohti muinaisen tarun maailmoja.

Yleisö on aidosti haltioissaan, ei toki eläydy eikä viuhu, vaan on liikkumatta  kuin jähmettyneenä ja yllättyneenä musiikin voimasta ja tenhosta.

Soitto vie maaliinsa - kuin syvä leveä virta. Yleisö kokee yhteistä taikamatkaansa. Fantasia puhkaisee kuoret, kun velhona toimiva kapellimestari loihtii sauvallaan orkesterinsa ja kuulijansa syvälle taikuuden lumoon. Uljaan ja upean soinnin aikana edessä istuva neito kuiskaa jotakin poikaystävänsä korvaan. Tämä kai hieman nyökkää päätään kääntämättä.

Lopussa voima kasvaa. Crescendossa sävelet aivan kuin katoaisivat äärettömyyteen, hipovat taivaita. Tunnelma nousee mukana. Huomaa elävänsä ristiriitaa, ollaan kuin välitilassa.  Suuren orkesterin sointi täyttää upean salin kaikki sopukat. Eikä taaskaan pitkälle ehditä kun bravoo-huudot puhkaisevat lumon. Ollaan tässä hetkessä ja palataan todellisuuteen.

Yleisö ei kyllästy, enkä minäkään. Uteliaana odotan, mitä päätösnumerona oleva Tannhäuser tuo mukanaan. Se poikkeaa rakenteeltaan edellisistä. Lentävä hollantilainen on kulmikkaampaa musiikkia. Siinä luonto elää ristiriitaisuuksissaan osoittaen voimansa. Lohengrinista puuttuu varsinainen konstrasti. Se on kuin ilmestys.  Tannhäuser on moni-ilmeisempi, mutta kuitenkin selvä ja kirkas. Se toki johdattaa kuulijoitaan Lohengrinin tapaan ekstaattisen tilaan. Siinä on kolme osaa, joista alussa ja lopussa soi monelle kovin tuttu melodia. Pyhiinvaeltajien kuoron sävelet täyttävät salin. Väliosassa siirrytään fantasiamaailmaan. Ollaan Venuksen luolassa ja sen lumoissa. Sieltä kuuluu myös rakkauden ylistystä. Sieltä palataan takaisin karuun arkeen. Pyhiinvaeltajat jatkavat jälleen taivaltaan. Musiikillisesti paluu merkitsee kuitenkin upeaa loppunousua. Sävelissä soi maaginen kokemus, ainutkertaisen lumon loiste. Tuttu melodia ottaa kuulijat mukaansa.

Yleisö purkautui salista. Portaikossa oli täpötäyttä mutta kukaan ei törmäillyt. Mieli virkeänä väkijoukko poistui viileään Pietarin yöhön. Oli taas hieno konsertti. Sanoisin, että kapellimestari teki siitä mieleen jäävän elämyksen.

…..

Lopuksi

Pietarin matkaani kuului muutakin ohjelmaa. Varsinaisena pääkohteenani olivat kirjamessut, josta ei kyllä paljoa kostunut. Kävin lisäksi yhdessä kirkkokonsertissa, paikkana Petrikirche, josta olen vastikään kirjoittanut toisessa yhteydessä (lue täältä). Nyt kirkossa oli maakuntaorkesterin lähinnä barokkiin keskittynyt konsertti, jossa sain ensi kerran kuulla myös kirkon kuoriurkuja. Kohteenani oli myös pari näyttelyä.  Etnografisessa museossa on esillä muinaisen inkakulttuurin aarteita. Eremitaasissa on puolestaan Pompeijin menneisyyttä ja kaivauksia käsittelevä näyttely. Sää oli valitettavan kolea ja viihdyinkin oikein kivasti noissa näyttelyissä. Ai niin, pitää mainita vielä retroautojen näyttely, joka keräsi kansaa oikein mukavasti, mutta se teema ei tähän yhteyteen taida sopia. Alla on muutama tapahtumiin liittyvä kuva. 

Kirjamessujen ohessa oli myös piristävää showmeininkiä

Inkojen kulta - näyttely, jossa aika ei tullut pitkäksi.

Pompeijin perintöä Eremitaasissa

Retro

The Straight Story (David Lynch) – kun yksi matka on vielä tekemättä

The Straight Story on David Lynchin vuonna 1999 ensi-iltansa saanut elokuva. Olen käsitellyt Lynchin elokuvia kaksi kertaa aiemminkin. Täältä löytyy tekstini Elefanttimiehestä, tästä linkistä puolestaan avautuu Blue Velvet. Kirjoitukset ovat niinkin kaukaa kuin vuodelta 2014. Viimeksi mainitun yhteydessä totesin, että tuskin enää Lynchin elokuvista kirjoittelen. ”Suorasta tarinasta” en tuolloin ollut tietoinen. Enkä varmaan olisi siitä tuolloin innostunutkaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua ehkä omakin vanhenemiseni oli tehnyt tehtävänsä. Se hiljensi.

Paikkana oli Lahdessa sijaitseva Vaahterasali, jossa paikallinen elokuvakerho järjestää analogisten 35 mm:n filmien esityksiä.  Elokuvaprojektorin surina vei katsojansa USA:n pikkukaupungin ja maaseudun verkkaiseen elämäntapaan. Esityksen alussa piti vanhuustutkija Antti Karisto aiheeseen liittyvän johdantopuheen. Siihen palaan alempana.  

David Lynchista puhuttaessa on hyvä todellakin muistaa hänen monipuolisuutensa. Hän on paitsi elokuvaohjaaja -käsikirjoittaja ja -tuottaja, myös kuvataiteilija ja valokuvaaja. Eikä unohtaa saa musiikkiakaan, vaikka hänen elokuvissaan musiikista vastaavat muut tekijät.  Blue Velvetistä on jäänyt mieleeni sen upea Bobby Vintonin laulama tunnusmelodia.   Se soi usein päässäni. Myös nyt käsittelemässäni The Straight Storyssa Angelo Badalamentin luoma musiikki tekee vaikutuksen (kuuntele täältä). Se tuntuu alkavan soida juuri oikeaan aikaan, hiljaisuuden lomassa. Musiikki heijastaa aidosti sitä maisemaa ja tunnelmaa, jonka kuvaaja on katsojien eteen luonut.

Elefanttimiehessäkin musiikilla on tärkeä merkitys. Itse taustalla oleva tarina näyttää taas saaneen median huomion. Täältä löytyy elefanttimiehestä kertova tuore uutinen.

Tunnen Lynchin tuotantoa puutteellisesti. On nolo tunnustaa, etten ole nähnyt edes sitä tunnetuinta Lynch-filmiä. Tarkoitan tietysti TV-sarjaa Twin Peaks. Hänen varsinainen tavaramerkkinsä on surrealistinen ote. The Straight Story on siinä suhteessa poikkeava. Se yllätti katsojat, mutta olen ymmärtänyt, että on hän yllättänyt ihailijansa muulloinkin.  Kriitikot ovat toki löytäneet tästäkin elokuvista surrealistisia elementtejä. Muun muassa elokuvan alkukuvat hiljaisesta uinuvasta pikkukaupungista luovat sellaisia odotuksia, mutta hyvin pian katsoja huomaa olevansa ruohonjuuritasolla elämän raadollisten kysymysten parissa.

,,,

The Sraight Story on eräänlainen Road Movie -elokuva, toisenlainen matkakertomus, jossa ei päristellä kahtasataa. Easy Rider -maailmasta ollaan kaukana. Elokuvassa on hyvin verkkainen rytmi. Päähenkilö on kyynärsauvojen varassa liikkuva 73-vuotias Alvin Straight.  joka matkustaa aivoinfarktin kokeneen isonveljensä Lylen luokse amerikkalaisen maaseudun halki noin 300 mailin matkan (eli lähes 500 kilometriä) ajopelinä köröttelyvauhtia etenevä ruohonleikkuri. Välit olivat menneet vuosia aiemmin poikki ja Alvin päättää lähteä tätä tapaamaan. Hän tekee empimättä päätöksensä heti sairaskohtauksesta kuultuaan. Tien päällä moottorit toki hurisevat mutta elokuvassa on annettu tilaa myös hiljaisuudelle ja mietiskelylle. Se on tärkeä osa elokuvaa. Kyse on epäsovinnaisesta elokuvasta, jossa seksikin on pantu syrjään. Matka etenee hitaasti, mutta elokuvaa ei voi pitää tylsänä.

Elokuvan olennaisena teemana on vanhuus. Toki siitä löytyy myös muuta, kuten aivan erityinen näkökulma amerikkalaiseen yhteiskuntaan, sen katoavaan idylliin. Mutta vanhuudella on myös kääntöpuolensa. Ei voi unohtaa nuoruuttakaan. Päähenkilö Alvin kohtaa erilaisia ihmisiä. Ehkä mieleen jäävin on tilanne, jossa päähenkilö Alvinilta kysytään, mikä vanhuudessa on pahinta. Vastaus tulee nopeasti: kun muistaa olleensa nuori (“the worst part of being old is remembering when you was young”).  Myöhemmin osoittautuu, että Alvinille itselleen on jäänyt nuoruudesta painolastiksi traumaattinen sotamuisto. Hän on kantanut sitä mukanaan läpi elämän, pitänyt piilossa läheisiltäänkin. Tuolla joutsenmatkallaan hän sitten pystyy sen paljastamaan ventovieraalle seuralaiselle. Seuralaiselta löytyy empatiaa, se on yhteisen itkun paikka. Eikä se ehkä ole Alvinin elämän ainoa tragedia. Muitakin luurankoja kaapissa saattaa kummitella. Niiden paljastaminen ei ole kuitenkaan nyt tavoitteena.

Elokuva perustuu tositapahtumaan, mutta se ei ole dokumentti. Mukana on monenmoista symboliikkaa, jollaisiin dokkareissa ei ole tilaa.  Lynchin elokuva on omistettu oikealle Alvin Straightille, joka eli vuosina 1920-1996. Tämä Alvin teki 73-vuotiaana matkan aivoinfarktin saaneen 80-vuotiaan veljensä luokse samantapaisella ajopelillä kuin elokuvassa. Alvinia esittää kahdeksankympin korvilla ollut Richard Farnsworth (1920-2000). Filmiin tuo lisädramatiikkaa tieto, että elokuvaa tehtäessä Farnsworth sairasti itse syöpää.  Roolihenkilönsä tekemät tuskaiset ponnistelut aiheuttivat Farnsworthille itselleen todellista tuskaa. Hän piti kuitenkin sairautensa omana tietonaan. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1999. Farnsworth oli sittemmin roolistaan Oscar-ehdokkaana. Tästä linkistä löytyy elokuvan ensi-illan yhteydessä marraskuussa 1999 tehty Richard Farnsworthin haastattelu. Mies hymyilee ja puhuu lämmöllä David Lynchista ja työskentelystä hänen kanssaan. Hän oli kuitenkin tuolloin jo sairas mies. Dramatiikka huipentui vuonna 2000, kun Farnsworth teki parantumattoman sairautensa vuoksi itsemurhan.

Elokuvan vaiheita käsitellessäni joudun tekemään juonipaljastuksia. Mielestäni ne eivät kuitenkaan vie elokuvan kiinnostavuutta. Aloitan paljastukset loppukohtauksesta. Alvin pääsi monien vaikeuksien jälkeen määränpäähänsä, tapasi veljensä. Miehet istuutuvat pahasti rapistuneen talon ulkoterassille. Kohtaus on lyhyt, ei siinä montaa sanaa vaihdeta. Kamera siirtyy pian tähtitaivaalle, jonne pitkään erossa olleet veljekset suuntaavat katseensa. Lapsuus palaa mieleen.

Elokuvan aikana ja varsinkin sen jälkeen katsojaa mietityttää, miksi ylipäänsä Alvin tekee tuon matkansa. Hän voisi mennä sinne helpommallakin tavalla. Alvin on kaikesta hyvyydestään ja kiltteydestään huolimatta itsepäinen ja periksi antamaton jäärä. Hänelle se on itsestään selvyys, että hän haluaa tehdä matkansa yksin ja omin voimin. Ajokorttia hänellä ei enää ole, eikä ole autoakaan. Jää jäljelle vain yksi keino – ikivanha ruohonleikkuri. No, se oma vanha kapistus hajoaa jo matkan alkuvaiheessa. Hän hankkii uuden, kestävämmän. Sitäkin joudutaan välillä remontoimaan, kalliilla hinnalla. Läheltä liippaa, ettei sekin jo lähes perille tultaessa hajoa, mutta pärähtää se onneksi vielä käyntiin. Alvinin silmissä on voittajan hehku.

Anteeksipyynnöstä ei matkassa kyse, ei katumuksestakaan. Ei sitä voi verrata paavin Canossan matkaan. Ei siinä ole vertailukohtaa Jeesuksen kärsimystiehen.   Ehkä elämässä on tullut töpättyä, hän haluaa vain osoittaa ihmisyytensä ja mennä tapaamaan sairastunutta isoveljeään, mikä pian se ei ole enää mahdollista.

Uskontoon elokuvasta kyllä löytyy yksi symbolinen viitekehys. Alvin on aivan matkansa loppuvaiheessa leiriytynyt hautausmaan nurkille, jossa hän viettää pimenevässä illassa nuotion loimussa yksikseen hiljaista aikaansa. Hänen seurakseen tulee pappi, joka kertoo tuntevansa Alvinin veljen Lylen ja on vastikään tavannut tämän. Muistaakseni Lyle oli itse kutsunut papin luokseen, vaikka kuuluu eri kirkkokuntaan. Alvin on aivan kuin helpottunut tuon kuultuaan. Alvin on ilmiselvästi tulevaa tapaamista ajatellen toiveikkaampi. Aivan kuin sydän olisi lämmennyt.

Teen vielä uskonnollisen vertailukohdan, kun en pääse ajatuksestani irti. Kävin kerran Hongkongissa Lantaun saarella, jossa erään vuoren huipulla on jättimäinen Buddhan patsas. Tuon patsaan juurelle johtavat leveät portaat. Paikka on turistikohde ja portaat lähinnä matkailijoiden käytössä. Kuitenkin portailla on tärkeä merkitys buddhalaisille. Vuorelle nousu ja sen tuomat ponnistelut ovat valmistautumista Buddhan kohtaamiseen. Ihmiset saattavat noustessaan vaipua meditoimaan ja rukoilemaan. Ponnistusten kautta buddhalainen kulkija kokee kirkastumisen ja valaistumisen. Myös tuolla Lantaussa matkailijoiden joukossa oli muutama tämän kaltainen hidas Buddhan kohtaamiseen valmistautuva vuorelle nousija.

Alvinin matkassa ei todellakaan ollut yhtään mitään uskonnollista, mutta tuo Lantau tuli vain mieleen. Alvilla on elämästä jäänyt sieluun painolastia, josta hän tarvitsee puhdistautumista. Raastavista traagisistakin asioista on päästävä yli. On voitettava itsensä. Alvinille tuli sisäinen pakko lähteä tuolle matkalle. Tieto veljen sairastumisesta oli selkeä kehotus syvälle sisimpään.

Matkan aikana käydyt keskustelut ovat elokuvan keskeistä antia. Sieltä paljastuu erilaisia puolia Alvinista.  Alvin käy lävitse omaa menneisyyttään. Mutta salaperäisyyden verho peittää monia asioita. Mitä on todella tapahtunut, ei voi kuin arvailla. Alvinille itselleen matka sen eri vaiheineen on ehdottoman tärkeä.  Hän on saanut elämänsä takaisin.

Elokuva on poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että siinä on vain hyviä ja vilpittömiä ihmisiä. Eletään jonkinlaisessa idyllissä. Tosin eräässä vaiheessa häntä yritetään kaupan teossa vedättää, mutta siinäkin palataan nopeasti ja kiltisti takaisin kaidalle tielle, kun asiallisen jäätävästi perustelee oman hintatarjouksensa.

,,,

Menen tarkemmin sisältöön. Elokuvan alkukuva tuo eteemme pikkukaupungin idyllin. Elämä tuntuu rauhalliselta, koiria juoksentelee kadulla vapaana. Ihmisiä näkyy tuskin ketään. Oikeastaan kaupunki tuntuu kuin unohdetulta. Muistaakseni Vaahterasalissa alustanut vanhuustutkija totesi, että aivan kuin oltaisiin Lynchille niin tyypillisessä surrealistisessa maisemassa - todellisen ja epätodellisen rajamailla. Sitten siirrytään lähikuvaan, ollaan erään omakotitalon pihalla, vielä tuo mielikuva ei ole hälvennyt. Vanhempi nainen loikoilee puutarhatuolilla silmillään suojalasit. Paikalle ilmestyy joku tuttu vieras, joka kyselee Alvinia. Ei häntä ole näkynyt eikä nainen tunnu olevan tästä lainkaan kiinnostunut. Vieras ei anna periksi, alkaa huudella. Aivan kuin mies olisi mystisesti kadonnut. Hän menee rohkeasti sisälle, keittiöön. Siellä makaa Alvin lattialla pitkin pituuttaan. Elokuvassa ollaan laskeuduttu idyllistä maan pinnalle. Alvin on kunnossa, sarkastisen kylmäkiskoisesti hän heittää huulta pyytäen vierasta auttamaan hänet ylös. Paikalle pyrähtää nainen, joka alkaa kauhistella nähdessään Alvinin makaamassa. Tilanne alkaa hahmottua. Auringonkylpijä on joku ulkopuolinen naapuri, Alvin oli lonkkavikansa vuoksi kaatunut eikä päässyt yksin ylös. Puheripulissaan höpöttävä nainen on Alvinin tytär. Puheen perusteella jotain outoa hänessä on. Tilanne tarkentuu myöhemmin.  

Alvin Straight on vanha jäärä, uppiniskaisen tuntuinen ukko. Varsin pian käy ilmi, että hän vähät välittää terveistä elämäntavoista. Alkoholi on osin jäänyt, mutta tupakointi ei ole. Toisaalta käy ilmi myös se, että ei hän ole niin vastenmielinen kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Tyttärellä ei tunnu olevan kaikki muumit laaksossa. Hän on menettänyt aikoinaan tulipalossa yhden lapsistaan. Muut lapset oli kunta ottanut huostaan. Äidin mieli oli järkkynyt – joko ennen tulipaloa tai sen jälkeen. Nyt hän harrasti linnunpönttöjen maalaamista ja oli siinä toimessa tohkeissaan. Eikä hän tuntunut olevan lainkaan välinpitämätön isäänsä kohtaan, vaikka sellainen mielikuva olikin jäänyt, kun kerran 73-vuotias isä oli jäänyt avuttomana lattialle.

Alvin on lääkärillä. Tämä ehdottaa lonkkaleikkausta. Alvin ei siihen suostu eikä lääkäri pakota. Alvin ei tunnu välittävän lääkärin muistakaan ohjeista. Mies tuntuu pitävän päänsä. Päädytään lopulta laihalta tuntuvaan kompromissiin. Tästä lähtien ei yksi kävelykeppi enää riitä. Hän joutuu turvautumaan kahteen kyynärsauvaan.

Alvin saa tiedon veljensä tilanteesta. Alvin haluaa lähteä tätä tapaamaan 300 mailin päähän. Eikä mies pohdi, miten sinne menisi. Vaihtoehtoja on vain yksi – ikäloppu ruohonleikkuri, tarkemmin sanoen sen vetopelinä toimiva minitraktori, jonka Alvin saa enää vaivoin edes käynnistymään. Mutta se on ainoa ajopeli, jonka Alvin omistaa, eikä siihen tarvita ajokorttia. Lisäksi hän haluaa tehdä matkansa yksin.  Tytär on kauhuissaan ja muualtakin satelee varoituksia. Ne ovat turhia. Niin alkaa matka ja sen myötä alkaa raottua myös Alvinin maailma. Tarkoitus ei olekaan urkkia kaikkea. Olennaista on ympäristön hyväntahtoisuus. Alvin hyväksytään sellaisena kuin hän on.

Katsoja menee mukaan Alvinin maailmaan ja elää siinä matkassa mukana. Vaikka ollaan tien päällä, liikutaan maan päällä, kyse on kuitenkin jollain tapaa mystisestä matkasta. Alvin kokee koko ajan omaa menneisyyttään. Elokuvan hahmot tuovat jotakin mystistä säröä hänen tajuntaansa. On kotoaan karannut, raskaana oleva liftarityttö, on hermoheikko nainen, joka törmää autollaan peuraan ties monennenko kerran. On nuotion loimua, mikä toistuu läpi elokuvan. Se kulminoituu tulipalonäytökseen, jonka keskeen Alvin ajaa hurahtaa renkaat vinkuen, kun alamäessä Alvin ei saa konettaan pysähtymään. On pieni kyläkapakka, jossa Alvin voi olutpullon ääressä purkaa ventovieraalle miehelle tuntojaan. On hiljaisuus, on musiikki, on avarana ympäristössä levittäytyviä maissipeltoja. On illan hämyä, on ohi vaarallisesti hurahtelevia rekkoja, on meteliä ja hiljaisuutta. On Alvin, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata veljensä, jonka kanssa välit ovat menneet selittämättömästä syystä poikki.

…

Salaperäisin asia Alvinin perheen menneisyydessä on tulipalo, jossa Alvinin tyttären Rosen yksi lapsi sai surmansa. Siihen nähtiin lapsen äiti syylliseksi siinä määrin, että kunta otti tämän lapset huostaan. Näin Rose-tytär jäi asumaan kahdestaan aiemmin leskeksi jääneen isänsä kanssa.  Amerikkalainen kriitikko on havainnut Rosella puhevian. Hän on henkisesti häiriintynyt – mahdollisesti kehitysvammainen, joka keskittyy elokuvan aikoihin vain linnunpönttöjen maalaukseen.

Eräs kriitikko on analysoinut elokuvaa ja päätellyt, että Alvinille on täytynyt jäädä tulipalon johdosta jonkinlainen syyllisyys. Hän on saattanut olla osallinen palon syntyyn. Alvin ei enää juo, mutta hänellä on ollut alkoholiongelma. Olisikohan alkoholilla ollut myös osuutta asiaan. Elokuvan aikana Alvin juo muutaman olutpullon. Ne ovat kuitenkin poikkeuksellisia hetkiä.

Osallisuutta tulipaloon vahvistaa osaltaan sekin seikka, että tuleen liittyvää symboliikkaa on nähtävissä läpi koko elokuvan. Alvin istuu hiljaisen ja aution niityn keskellä nuotion ääressä tuijottaen liekkejä hiljaa. Ajatukset jäävät katsojalle arvailujen varaan.

Rajuin viittaus tulipaloon osuu kohtaukseen, jolloin jyrkässä alamäessä Alvin menettää ajopelinsä hallinnan ja se syöksyy perävaunuineen pienen asutuksen keskelle ojaan. Kylän väki on juuri seuraamassa paikallisen palokunnan järjestämää tulipalon sammutusnäytöstä.  Ajopeli rikkoutuu mutta lähistöltä löytyy korjaamo. Alvinin täytyy soittaa tyttärelleen ja puhelu on erityisen lämminhenkinen. Kyse on rahasta, jonka Alvin tarvitsee laskunsa maksamiseksi.

Kerroin jo yllä, että elokuvaesityksen alussa olleesta esitelmästä, jonka piti vanhuustutkija Antti Karisto. Se kesti vain noin varttitunnin mutta oli ainakin minulle tärkeä ja avartava johdanto itse elokuvaan. Hän toi mielenkiintoisen näkökulman itse elokuvaan. Oli itse asiassa hyvä ratkaisu, että puhujaksi oli valittu joku muu kuin itse elokuva-alan asiantuntija. Ilman tuota johdantoa en varmasti olisi varmaan tätäkään tekstiä voinut luoda. Karisto mainitsi muutaman elokuvan teemaan liittyvän teoksen ja lisäksi yhden elokuvankin. Olen niihin vasta hieman tutustunut mutta voin jo todeta, että ne auttavat syventämään elokuvan nostattamaa aihetta.

Nuo kolme kirjaa ovat seuraavat: 

Karin Johannisson: Melankolian huoneet− Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Atena 2012. (Melankoliska rum)

Lars Svendsen: Yksinäisyyden filosofia. Docendo 2017. (Ensamhetens filosofi)

Leif Persson: Matkan pää. Otava 2011. (Den döende detektiven)

Kariston mainitsema elokuva on Klaus Rämön uusin filmi nimeltään Tuntematon mestari. En ole sitä nähnyt mutta siitä voi lukea vaikka täältä.

Leif Perssonin kirja on dekkari. Tunnustan, että en ole mikään ruotsalaisten dekkareiden tuntija ja Persson on minulle ollut tähän asti outo nimi. Tuota kirjaa on kuitenkin ansiokkaasti käsitellyt Anssi Sinnemäki esseekokoelmassaan Trifonovin syndrooma (Tamara Press 2017, s. 38-44).  Mainittakoon, että kirja on minulle tuttu Juri Trifonovia käsittelevän osuuden puolesta. Perssonia käsitteleviin sivuihin älysin tutustua vasta Antti Kariston puhuttua romaanista. Esseisti on hienosti kiteyttänyt romaanin perusajatuksen.

,

Tässä yhteydessä lainaan Lars Svendsenin teosta Yksinäisyyden filosofia. Hän kirjoittaa hyvästä yksinäisyydestä, jota myös runoilijat ja filosofit ylistävät.

”Huono yksinäisyys on määritelty yksiselitteisemmin kuin hyvä. Huonon yksinäisyyden ytimessä on puutteen kokemus, kun taas hyvässä yksinäisyydessä on kyse määrittelemättömästä avoimuudesta erilaisille kokemuksille, ajatuksille ja tunteille.” (s. 101)

Svendsen toteaa, että hyvään yksinäisyyteen ei tarvitse liittyä mitään tunnetta, kun taas huonossa yksinäisyydessä mukana on kipua tai epämukavuutta. Ihmisellä voi olla tarve olla yksin, siitä ei pidä aina kärsiä. Yksinäisyys kirvoittaa mielen ajatteluun.

Aristoteles on Svendsenin mukaan (s. 104) todennut. että ”kaikista elämänmuodoista paras on kontemplatiivinen eli mietiskelevä elämä, jollaisen voi saavuttaa yksinäisyydessä.”

Amerikkalaista kirjailijaa ja filosofia Ralph Emersonia (1803-1882) lainaten Svendsen toteaa, että ihminen oppii tuntemaan itsensä juuri yksinäisyydessä. Tässä yhteydessä löytyy myös elokuvaan sopiva rinnastus:

”...pelkkä muiden seurasta vetäytyminen ei riitä, vaan on pidättäydyttävä myös lukemisesta ja kirjoittamisesta ja oltava yksin tähtien seurassa.”  Emerson pitää yksinäisyyttä sekä väistämättömänä asiana että tilana, johon tulee aktiivisesti hakeutua.  (s. 105)

Emersonin mukaan yksinäisyys on tila, johon tulee hakeutua. Me tarvitsemme muita ihmisiä, mutta ”kohtaamisemme heidän kanssaan ovat aina ohimeneviä”. Se on hetkellistä yhteyttä, Yhdessäolo toisten kanssa ei ole se olennainen asia, vaan vetäytyminen yksinäisyyteen., sillä se vie ihmistä eteenpäin.

Jatkan vielä Svendsenin kirjan pohjalta. Vaikka nykyisin ihminen voi olla fyysisesti yksin, hän on todellisuudessa yhä harvemmin yksin. Sähköiset viestimet ovat jatkuvasti seurana. Pelkkä puhelin tai tekstiviesti ei enää riitä. On facebook, twitter, whattsapp ja paljon muuta. Hyvään yksinäisyyteen on nykyisin vaikeaa päästä. Täytämme sen jättämän aukon sosiaalisuudella. Huonoa yksinäisyyttä emme ehkä välttämättä koe, mutta tuolloinkin hyvää yksinäisyyttä on niukalti. Se on ongelmamme.

Kaikkialta nouseva meteli tukahduttaa ajatuksemme.  Vastikään juttelin asiasta erään puolitutun kanssa. Hän kaipaa kovasti hiljaisuutta ja olisi jopa valmis muuttamaan pohjoisimpaan Lappiin.  Lapin tuntureiden tenho vetää monia puoleensa.  Siellä olen itse viimeksi kokenut täydellisen hiljaisuuden. Valitettavasti sitäkin muistellessani minun on palattava nuoruusvuosiini.

Yksinäisyydestä on kuitenkin oltava tie takaisin muiden seuraan. Se on hyvää yksinäisyyttä.

Tutkimuksin on soitettu, että nykyihmiseltä puuttuu kyky olla itsekseen. Kaikki riippuu itseriittoisuudesta. Osaammeko tulla toimeen omillamme, muihin nojaamatta? Olemme kai yhä enemmän tarrautuneet muihin. Omilleen nouseminen voi vaatia ylivoimaisia ponnisteluja.

Johdantoesityksessään Karisto nosti Svendsenin kirjasta kontemplatiivisen ikääntymisen käsitteen. Hän tarkoittaa sillä sitä, että ikääntymisen myötä ihmisille on kehittynyt sisäistä viisautta.  He osaavat elämänkokemusten myötä jättää tietyt asiat omaan arvoonsa. Asioihin tulee suhteellisuudentajua ja syvyyttä, he oppivat erottamaan olennaisen epäolennaisesta.

Tähän yhteyteen Karisto nostaa Alvinin hahmon. Hän pystyy tarkastelemaan nuoruutensa tekemisiä syvemmin. Tähän kontekstiin liittyen saa erityisen syvyyden Alvinin vastaus erityisen merkityksen, kun pyöräilijäseurueen jäsenet kysyvät tältä, mikä on vanhuudessa pahinta. Alvin toteaa lyhyen lakonisesti: kun muistaa, mitä oli olla nuori. Nuoruudessa on paljon sellaista, mitä vanhempana ei enää arvosta ollenkaan.

Toki vanhuudella on myös haittansa, joista päällimmäisenä sairaudet ja vaivat. Alvinin hahmossa se näkyy erityisen selvästi. Hän pystyy tuskin liikkumaan. Mutta toisaalta hän on vapaa toimimaan, hän elää aktiivista elämää. Ja Karistoa myötäillen tai ehkä mukaillen voi todeta, että myös melankolia kuuluu vanhuuteen. Se ei ole kuitenkaan välttämättä pelkkää masennusta. Siihen liittyy viisautta. Vanhan ihmisen mentaliteetista huokuvan surumielisyyden ymmärtää. Hän tajuaa oman rajallisuutensa, sillä kohta elämä loppuu. Siitä tunnosta nousee aivan erityinen elämänvoima.

Alvin Straightin hahmon rinnalle voi asettaa Klaus Rämön uutuuselokuvan päähenkilön, taidekauppias Olavi Launion, kuin myös Leif Perssonin dekkarista (Den döende detektiven) epäterveellistä elämää elävän poliisin Lars Martin Johanssonin, joka on vastikään eläköitynyt mutta jaksaa vielä nousta tutkimaan juridisesti jo vanhettunutta elämänsä viimeistä rikosjuttuaan – pikkutytön raakaa raiskausta ja murhaa. Siinä paha saa lopulta palkkansa.

Loppusanoiksi palaan vielä elokuvaan. Alvin on ristiriitainen hahmo. Hänen itsepäisyytensä ja äksyytensä tulee kyllä esille. Paksunahkainen jurrikka hän on mutta toisaalta elokuva paljastaa hänen toisen puolensa.  Kuten Karisto totesi, hän ei ole mikään pullistelija. Hän osoittaa muuttumiskykynsä ja herkkyytensä. Hän on vaatimaton ja inhimillinen. Hänestä löytyy romantiikkaa ja lämpöä. Se näkyy myös suhteessa henkisesti sairastuneeseen tyttäreen. Elokuvan ihmiset ovat aitoja ja todellisia. Kaikkinainen imelyys on poissa. Ei heitä surkutella.

Šeremetjevon lento-onnettomuus 5. toukokuuta 2019: poistuttaessa palavasta koneesta

Lueskelin lenta.ru-sivuston uutisia viime sunnuntaina tapahtuneesta kauheasta lento-onnettomuudesta Moskovassa. Kiinnitän huomiota pelastusoperaatioon.

Koneen henkilökuntaa on arvosteltu, mutta yksi henkilökuntaan kuuluva menehtyi auttaessaan matkustajia ulos koneesta. Hän oli 22-vuotias (tai ehkä 21-v.) Maksim Moisejev, joka yritti avata koneen takaosan uloskäyntiä. Hän yritti jotakin tehdä ja oli yhdessä muiden matkustajien kanssa. Lisäksi eräästä lentoemännästä ovat ainakin britit tekemässä sankaritarta, koska hän oli auttamassa ihmisiä ulos koneesta. Jutun ohessa on kuva kaunottaresta hymyilemässä.

Mutta erityisesti huomioni osui seuraavaan:

”Mutta jos itse matkustajat tukkivat tien, alkaessaan kerätä omia matkatavaroitaan ja unohtamatta puhelimiaan alkoivat vielä poistuessaan ottaa selfietä lentokoneen sisätiloista, se kertoo ainakin siitä, että he ovat idiootteja. Kanssamatkustajat palavat, he kuvaavat!”  (https://lenta.ru/articles/2019/05/06/ssj100/)

Tähän on tultu. Voi ihmisyyttä!

........................................

LISÄYS 12.05.2019

Koskien yllä olevaa kirjoitustani on samaan nettilehdessä julkaistu 11.5.2019 täydentävä uutinen, jonka pohjalta eräät yllä esitetyt arvelut kumoutuvat. Julkaisen sen nyt tässä vapaana suomennoksena. Jutun lähde on täällä. Onnettomuuden syitä selvitetään, totuus paljastuu aikanaan.

Tuli tietoon käsimatkatavaroiden osuus Suhoi Superjet 100:n  (SSJ-100) matkustajien kuolemaan Šeremetjevossa

Käsimatkatavaroiden mukaan otto matkustajien poistuessa palavasta Suhoi Superjet 100 -lentokoneesta Moskovan Šeremetjevossa ei aiheuttanut lisäuhreja, sillä koneen takaosassa istuneista suurimmalla osalla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tilanteesta hengissä.  Näin on ilmoitettu virallisesta lähteestä.

Tarkastusviraston edustajan mukaan koneen taaimmaisilla penkkiriveillä istuneiden ruumiin asento viittaa siihen, että useat heistä eivät edes ehtineet avata turvavöitä, koska he menehtyivät välittömästi savun aiheuttamaan myrkytykseen. Oletettavasti eräät ovat saattaneet menettää tajuntansa koneen iskeytyessä kiitoradalle. Heidän kuolinsyytään selvitetään paraikaa.

Tietotoimisto TASS kertoo lisäksi, että takariveillä istuneet pelastuneet matkustajat pelastuivat, koska he hakeutuivat koneen etuosaan ennen lentokoneen pysähtymistä.

Lentäjien ja koneen miehistön mukaan syynä hätälaskuun oli se, että koneeseen osui salama, jolloin koneen tietoyhteydet rikkoutuivat ja elektroniikka lakkasi toimimasta. Laskeutumisen jälkeen kone syttyi tuleen, jolloin 40 matkustajaa ja yksi henkilökuntaan kuulunut menettivät henkensä. Koneesta pelastui 33 matkustajaa ja neljä miehistöön kuulunutta. Tapahtuneen johdosta on nostettu oikeustutkimus, jossa tarkastelun alla on muutama versio tapahtuneesta. Niistä päällimmäisenä on lentäjien mahdollinen virhe.

Notre Dame ja Osip Mandelštam

En ole koskaan käynyt Pariisissa ja tuskin käynkään. Yhtä kaikki nyt tulipalon vuoksi julkisen huomion kohteeksi noussut Notre Dame on tehnyt minuun vaikutuksen. Arkkitehtuuriltaan katedraali edustaa mykistävän komeaa goottilaista tyyliä. Siellä on upeasti soivat urut, joita olen valitettavasti voinut kuunnella vain äänitteiden kautta. Uutiset tulipalosta järkyttivät.  Kirkosta minulla on kunnioittavia mielikuvia ehkä jopa lapsuudesta saakka. Matkamuistelmia ei siis ole, mutta olen muistanut kyllä useimmiten kysäistä Pariisin kävijöiltä, onko siellä tullut poikettua.

 Olen viime päivinä syventynyt venäläisen runoilijan Osip Mandelštamin (1891-1938) elämään ja tuotantoon. Ikäviä uutisia lukiessani mieleen nousi eräs hänen Notre Damea käsittelevä nuoruuden aikainen runonsa. Mandelštam opiskeli jonkin aikaa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa ja runo on peräisin noilta ajoilta.

Runo noudattaa akmeismin periaatteita. Se oli runoudessa 1910-luvulla symbolismin vastapainoksi noussut suuntaus, jossa korostetaan konkretiaa ja vältetään kaikenlaista mystifiointia ja epämääräiseen henkiseen oivallukseen pohjautuvia elämyksiä. Runossa periaatteena on käsitellä konkreettisia havaintoja, sen kuvakieli on selkeää. Runoilija ei ollut mikään yliluonnollinen näkijä, vaan lähinnä käsityöläinen.

Akmeistisissa runoissa otsikkona on usein jokin paikka. Sen mukaisesti myös tämäkin runo on nimeltään pelkkä NOTRE DAME, latinalaisin aakkosin kirjoitettuna. Itse runo on luonnollisesti kirjoitettu venäjäksi.  Käsittelen runoa ja sen suomenkielistä versiota alempana tarkemmin, mutta kuvaan sitä nyt johdannoksi muutamalla sanalla. Siitä on kaikki uskonnollisuus riisuttu. Huomion kohteena on kirkon arkkitehtuuri ja myös kulttuurihistoria. Lopussa on rinnastus kirjoittajan omaan runoilijan persoonaan. Metaforia ja yllättäviä vastakkainasetteluja se toki sisältää.  

Etenen hieman pitemmän kaavan mukaan ja esittelen aluksi runoilijan. Mandelštam syntyi Venäjän keisarikunnassa ja kuoli Neuvostoliitossa. Hän oli Puolan juutalaisia ja syntymäpaikka oli Varsova, joka oli tuolloin Venäjän imperiumin aivan länsirajalla. Kuolema tapahtui sitten neuvostoterrorin vuosina aivan kommunistisen imperiumin itärajalla Vladivostokissa sijainneella siirtovankileirillä. Sitä mitä noiden vuosien välillä tapahtui, jätän nyt tarkemmin käsittelemättä.  Rajoitun vain muutamiin seikkoihin. Osip Mandelštamin isä oli taitava käsityöläinen, kielitaitoinen mies ja Schillerin runouden ystävä.  Poika Osip peri isältään kiinnostuksen lyriikkaan. Perhe muutti 1890-luvulla pian pojan syntymän jälkeen Pietarin lähelle Pavlovskiin ja sieltä tie vei itse pääkaupunkiin. Vuonna 1905 Pietarissa yritettiin vallankumousta, joka verisesti torjuttiin. Kapinamielialat nousivat ja nuoriso meni mukaan. Perheen isä oli itse juutalaisvastaisen tsaarihallinnon vastustaja. Perheen äiti oli kuitenkin huolissaan pojan kehityksestä.  Kun Osip sai kouluopintonsa vuonna 1907 päätökseen, äiti lähetti pojan tätä suojellakseen länteen opiskelemaan. Näin ollen Osip Mandelštam opiskeli vuosina 1908-1910 Pariisissa ja myös Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Hän oleskeli noina aikoina myös ainakin Sveitsissä ja Italiassa.  Vuonna 1910 hänen oli palattava takaisin kotiin. Isä oli intomielinen juutalainen, mutta pojalla ei ollut syntyperänsä vuoksi pääsyä Pietariin eikä hän voinut saada kiintiöiden vuoksi saada opiskeluoikeutta Pietarin yliopistoon. Nuorukainen ratkaisi ongelman käymällä Viipurissa, jossa hän otti metodistipastorilta kristillisen kasteen. Isä ei ratkaisusta pitänyt mutta pojalle avautui opiskelijapaikka Pietarin yliopistoon. Osip Mandelštam perusteli ratkaisuaan todeten, että hän ei ottanut vastaan kristinuskoa vaan kristillisen kulttuuriperinnön.

Runous oli kiinnostanut Mandelštamia jo lapsesta ja tuo kiinnostus vain syveni varhaisina opiskeluvuosina Keski-Euroopassa. Pariisissa hän tutustui runoilija Nikolai Gumiljoviin, ja Pietariin palattuaan ystäväpiirin tuli lisäksi mm. Anna Ahmatova ja myöhemmin myös Marina Tsvetajeva. Mandelštam oli alussa kiinnostunut symbolistisesta lyriikasta, mutta sitten akmeismi vei mukanaan. Hän kuului sitä harrastaneeseen runoilijoiden työpajassa.  Hänen vuonna 1912 kirjoittamansa Notre Dame edustaa tuota suuntausta. Runoon liittyy läheisesti myös toinen kirkkorakennusta kuvaava runo – Hagia Sofia (Айя-София), jossa siis kuvataan Istanbulissa sijaitsevaa muinoin kirkkona toiminutta rakennusta ja sen historiaa.

Mandelštamin esikoiskokoelma ilmestyi vuonna 1913. Se oli nimeltään ”Kivi” (Камень). Nuo yllä mainitut runot tulivat kokoelmaan mukaan.  Annan kuitenkin pienen varauksen, sillä eräiden tietojen mukaan ne sisältyivät vasta vuonna 1916 ilmestyneeseen toiseen painokseen.

Mandelštam koki tuolloin runoilijan työnsä – karkeasti sanottuna - enemmänkin käsityöläisenä. Myöhemmin vallankumouksen koittaessa ja 20-luvulle tultaessa runoilijan tyyli muuttui. Hän luopui ulkopuolisen tarkkailijan roolistaan ja hän alkoi mennä enemmän itse mukaan tapahtumiin. Hän alkoi olla enemmän kokija, jolloin myös rakkauden teemat tulivat runouteen mukaan.

1920-luvun alussa ilmestyneessä Tristia-kokoelmassa on jo toisenlainen henki. Sen nimiruno kirjoitettu vuonna 1918. Kun Kivi-kokoelmassa perustana on järjestys, Tristiassa pintaan nousee kaaos. Järjestystä ei enää ole. (Lähteenä on mm. Oleg Lekmanovin luento.) Tristia-runo löytyy suomennettuna kokoelmasta Kivitauluoodi (ks. alla).

…

Alkuperäinen runo Notre Dame on luettavissa täällä. Kopioin sen kuitenkin oheen. Englanninkielisiä käännöksiä on useita. Valitsen tähän tämän version.  Sekin avautuu klikkaamalla, jätän sen kopioimatta. Siellä sekä alkuperäinen että käännös on myös kuultavissa.

Runon on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Se löytyy kokoelmasta Kivitauluoodi (Tammi 1997). Mandelštamin lyriikka on vaikeaselkoista, lukija ei saa useinkaan otetta sen metaforisuudesta. Itse olen usein pulassa hänen runoihinsa tutustuessani.  Lyriikan kääntäminen on ylipäänsä vaikeaa, lähes mahdotonta. Mandelštamin parissa suomentajan on mentävä syvälle runoilijan maailmaan. Mikkola on selviytynyt työstään niin hyvin kuin se on mahdollista. Mielelläni olisin nähnyt Notre Damen rinnalla suomennoksen myös Hagia Sofiasta.

Laitan oheen myös oman käännösversioni. Teen sen kykyni tuntien epäröivin mielin. Lisäksi tunnustan, että olen käyttänyt apuna Mikkolan versiota. Mandelštamilla oli tapana muokata runojaan jatkuvasti. Saattaa olla, että Mikkolalla on ollut käytössään toinen versio. Kyse on yhdestä sananvalinnasta, joka eroaa mitättömän vähän minun käyttämästäni. En viitsi sitä kohtaa nostaa tarkemmin esille.

Notre Damen runomittana on käytetty kuusipolvista jambia. Runomitassa on kyse runon rytmistä, painollisen ja painottoman tavun vaihtelusta. Kuusipolvinen jambi on nimenomaan Notre Damessa kuitenkin verrattain vapaa. Kysehän on painollisen ja painottoman vaihtelusta ja sen mukaisesta rytmistä. Notre Damessa painoton osa voi sisältää kaksi tavua. Kyse on ns. pyrrhikuksesta.

Suomennoksissa ei runomittaa voi voi välittää. Loppusointu ei nykysuomeen istu. Kääntämisestä tulee ylivoimaisen työlästä ja lopputulos on torso.  Suomennoksen lukijat jäävät monilta osin paitsi alkuperäisen runon soljuvaa poljentoa. Runon rytmi täytyy välittää toisin keinoin. Mikkolan suomennoksista löytyy sisäistä rytmiä. Siksi en halua omia versioitani rinnastaa hänen tuotoksiinsa. Otan niitä vain esille, antaakseni runosta hieman monipuolisemman kuvan. Sen vuoksi on hyvä verrata myös englanninkielisiin versioihin.

…

Alkuperäinen runo:

NOTRE DAME

Где римский судия судил чужой народ —

Стоит базилика, и — радостный и первый —

Как некогда Адам, распластывая нервы,

Играет мышцами крестовый легкий свод.

Но выдает себя снаружи тайный план,

Здесь позаботилась подпружных арок сила,

Чтоб масса грузная стены не сокрушила,

И свода дерзкого бездействует таран.

Стихийный лабиринт, непостижимый лес,

Души готической рассудочная пропасть,

Египетская мощь и христианства робость,

С тростинкой рядом — дуб, и всюду царь — отвес.

Но чем внимательней, твердыня Notre Dame,

Я изучал твои чудовищные ребра,—

Тем чаще думал я: из тяжести недоброй

И я когда-нибудь прекрасное создам...

…

Mikkolan suomennos kokoelmasta Kivitauluoodi:

Notre-Dame

Missä Rooman tuomari tuomitsi vierasta kansaa,

kirkko seisoo nyt, ja hermot kireimmillään

ristiholvi leikkii lihaksillaan

kuin muinoin Aadam, iloinen esikoinen.

Mutta salainen kaava paljastuu ulkoapäin:

joustavain kaarten voima kannattelee

muurien raskasta massaa, ja toimetonna

on muurinmurskaaja, uskalias holvi.

Villi labyrintti, käsittämätön metsä

goottisen hengen järkiperäinen kuilu,

Egyptin mahti, kristillisyyden nöyryys,

-tammi ja ruoko – ja luotisuoran herruus.

Mitä tarkemmin, oi linna, Notre-Dame,

tutkin hirviömäistä rintakehääsi,

sitä syvemmin tunnen: vihamielinen massa

on minunkin käsissäni muuttuva kauneudeksi.

…

Oma versioni:

Missä roomalainen oikeus tuomitsi vierasta kansaa.

seisoo nyt basilika – ja kuin muinoin Adam,

iloisena ja ensimmäisenä hermojaan venytellen

leikkii lihaksillaan kevyt ristiholvi

 Mutta ulkoa paljastuu salainen suunnitelma.

Jotta kuormittunut massa ei murskaisi seinää,

vaikuttaa joustavain kaarten voima.

Näin röyhkeä holvinsärkijä on toimeton

Alkuvoimainen labyrintti, käsittämätön metsä,

goottisen hengen järkiperäinen kuilu

Egyptin mahti ja kristillisyyden nöyryys,

ruohonkorren vieressä tammi – hallitsijana luotisuora

Mutta mitä tarkemmin, Notre Damen linna,

olen hirviömäisiä kylkiäsi tutkinut,

sitä enemmän olen ajatellut: kyllä joskus minäkin

ilkeän raskaasta ihanaa luon

,,,

Runon alussa viitataan siihen, mitä kirkon paikalla oli ennen kuin ”Meidän rouvaamme” ryhdyttiin rakentamaan. Runossa menneeseen viitataan epämääräisesti, joten tarkennan. Ennen muinoin Ranskan alue kuului Rooman valtakuntaan. Kirkon paikalla on Wikipedian mukaan joskus ollut Jupiterin palvontapaikka. Tuolloin nykyisen Pariisin paikalla sijaitsi Lutetian kaupunki. Nimi muuttui vähitellen Pariisiksi. 1000-luvulla kaupunki alkoi voimakkaasti kasvaa. Notre Damen katedraalia -  suoraan käännettynä ”Meidän Rouvaamme” -  alettiin rakentaa 1163. Työhön meni lähes pari vuosisataa.  Rakennus valmistui 1345.

Kirkko on kokenut vuosisatojen pyörteissä monenmoista muutosta. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin 1790-luvulla se joutui vandaalien tuhoamaksi. Monet arvokkaat pyhäinkuvat ja arvoesineet ryöstettiin tai tuhottiin. Kirkko kuitenkin entisöitiin. Siitä Napoleon Bonaparte teki vuonna 1801 sopimuksen ja vuonna 1804 hänet kruunattiin entisöidyssä katedraalissa maan hallitsijaksi. Eikä rakennus senkään jälkeen ole saanut olla rauhassa.

Pariisin vapauttamisen aikana elokuussa 1944 katedraali kärsi pieniä vahinkoja. Osa keskiaikaisista lasimaalauksista vaurioitui, ne korvattiin myöhemmin modernilla abstraktilla mallilla. Katedraalissa pidettiin erityinen messu Pariisin vapauttamisen kunniaksi.

…

Kuten jo yllä totesin, runo keskittyy akmeismin periaatteiden mukaisesti kirkon arkkitehtuuriin, rakenteeseen. Lisäksi ollaan kosketuksessa kulttuuriperintöön, ei varsinaisesti kristinuskoon. Runossa vanha rakennustekniikka ja goottilainen tyyli saavat arvostusta. Kirkkorakennus on inhimillisen järjen suuri saavutus. Runoilija löytää rakennuksesta keskenään ristiriitaisia koossa pitäviä voimia. Katedraali on kuin sisällään vastakkaisuuksia pitävä organismi. Pienillä holvikaarilla on tärkeä tehtävä, jotta rakennus ylipäänsä pysyisi koossa. Muurinsärkijä on tehty toimettomaksi.

Runo rakentuu paljolti kirkkorakennuksen personifikaatioon. Se saa ihmisen piirteitä. Kirkolla on hirviömäiset kyljet (tai rintakehä), holvi leikkii lihaksillaan hermoja venytellen. Laatusanat ovat voimakkaita ja tunteenomaisia. Metaforisuus on osin arvoituksellista.

Aatami eli Adam esiintyy akmeistien varhaisissa teorioissa. Hän oli hahmo, jonka varaan yritettiin rakentaa uudenlaista oppia. Mandelštamin myöhempien arvioiden mukaan idea ei kantanut hedelmää (artikkeli Sanan luonnosta 1921-1922, ks. teos Keskustelu Dantesta, suom. J.Mallinen). Tässä runossa esiintyvässä Adamissa saattaisi olla vielä kaikua tuosta ajatuksesta. Ainakin se on metaforinen rinnastus ja linkki menneeseen. 

Kolmas säkeistö ottaa kirkon rakenteisiin etäisyyttä. Se tuo esille kontrasteja ja vastakkainasettelua. Villi, alkuvoimainen labyrintti sekä toisaalta metsä ovat horisontaalisia ja vertikaalisia esteitä. Lattia on joskus rakennettu goottilaisissa katedraaleissa labyrintin kaltaiseksi. Se symboloi matkaa mäkistä tietä pitkin Jerusalemiin.

Metsä-vertaus on goottilaisiin katedraaleihin liittyen tavallista eikä se siis ole Mandelštamin keksimä. Varsinkin 1800-luvulla noita rinnastuksia löytyy kirjailijoiden teksteissä runsaammin, esimerkiksi Goethella. Käsittääkseni niiden taustat ovat jo 1600-luvulla. Metsärinnastuksista puhutaan mm. täältä löytyvässä videossa.

Sitten asetetaan rinnastusten ruoko ja tammi. Omassa käännöksessäni päädyin ruo’on sijasta ruohonkorsi-sanaan. Ruoko viittaa ihmiseen, hänen tekemäänsä työhön. Rinnastuksella on filosofista taustaa. Ainakin tämän artikkelin mukaan tuo rinnastus löytyy 1600-luvulla eläneen Blaise Pascalin filosofiasta. Sen vastakohdaksi asetetaan taipumaton tammi. Hentoinen ruoko kannattelee tammea. Runossa tuota vastakkaisuutta pitää yllä ”luotisuora”, jota alkuperäisessä runossa kutsutaan tsaariksi. Tuo luotisuora-vertaus on yllättävä. Suoraan käännettynä kohta kuuluu: ”kaikkialla tsaarina – luotisuora.” Englanninnoksessa todetaan, että ”luotisuora on perinyt vallan”.

Muutakin kontrastia on. Egyptiläinen mahti ja voima asetetaan vastakkain kristillisen nöyryyden kanssa.  Viitataan luonnollisesti egyptiläisiin pyramideihin. Puhutaan myös järjellisestä (järkiperäisestä) kuilusta. Kyseessä on oksymoron – kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä sisältävä sanonta. Kuilu ei voi olla järjellinen tai järkiperäinen mutta vastakkaisuudet yhdistävälle goottilaiselle hengelle maailma näyttää nimenomaan siltä.

Viimeisessä säkeessä on asetettu vastakkain hirvittävä ja kaunis (ihana). Rumasta materiaalista luodaan aarre, mestariteos. Runoilija kääntää lopussa katseensa omaan itseensä. Hän saa tuosta goottilaisen arkkitehtuurin mestariteoksesta voimaa ja uskoa omaan luovuuteensa. Sanataiteilija vertautuu kiven käsittelijään.

On mielenkiintoista, kuinka noina aikoina, jolloin taiteessa elettiin venäläisen luonnehdinnan mukaan hopeakautta, Mandelštamin kaltaiset taiteilijat uskoivat itseensä ja ylipäänsä taiteeseen. Yhteiskunnassa elettiin suurta murrosta. Taiteilijat kokivat olevansa kehityksessä mukana -  ruohonkorren kaltaisina. Mandelštam joutui kamppailemaan, jotta hänen asemansa runoilijana vakiintuisi. Ensimmäinen runokokoelma tuli mahdolliseksi perheen tuella. Painos oli pieni, mutta uskoa riitti. Hän antoi taiteelle koko elämänsä. Ja usko säilyi myös vaikeitten vaiheiden yli. 30-luvulle tultaessa hän ei halunnut varoa sanojaan, ei kaihtanut suoraa puhetta, meni täysillä kuolemaakin halveksien.   

”Olen valmis kuolemaan”, Mandelštam totesi Ahmatovalle 30-luvun vuosina.  Sairastelu söi miestä, mutta luovuus ei ehtynyt.  Runoilija eli loppuvuotensa rutiköyhänä, ystäviltä löytyi onneksi tukea. Hän joutui sanojensa vuoksi karkotetuksi, eristyksiin. Lopulta vangittuna hän kohtasi hirvittävällä tavalla kuolemansa. Muurinsärkijä pääsi voitolle.

Mandelstamin muistolaatta hänen entisen Moskovan asuntonsa seinällä

…

Toivon, että Notre Dame säilyy myös tulevaisuutena pyhättönä, historiallisena muistomerkkinä ja konserttipaikkana. Mutta saadaanko sitä palon jäljiltä enää entiselleen?