Kortilla vai käteisellä? Entä pankin mobiilisovellus?

Tulevana syksynä keskustelu pankkiasioinnista ja maksujärjestelmästä varmasti kiihtyy. Senkin vuoksi tuli tämäkin teksti kirjoitettua. Olen itse ollut varsin vanhanaikainen ja vältellyt uusien maksujärjestelmien käyttöönottoa. Käteisrahan käyttöä olen tähän asti suosinut, sillä siten olen voinut paremmin tarkkailla rahan käyttöäni. Sittemmin olen lipsunut asiassa. Lähimaksun käyttöönkin ryhdyin vasta sen jälkeen, kun kerran kaupan kassalla minulle sitä suositeltiin ryhtyessäni työntämään korttia laitteeseen. Turvallisuusasiat ovat minulle olleet tärkeitä enkä ole yhtään varma, että nykykehitys veisi pankkiasiointia ja maksujärjestelmää turvallisempaan suuntaan.

Jokin päivä sitten kävin lounastamassa erään italialaisen kanssa. En ole koskaan Italiassa käynyt ja tunnen muutenkin maata suhteellisen huonosti. Maksettaessa kävi kuitenkin ilmi, että pankkikortin käyttö ei vieraalla ollut ihan sujuvaa. Lähimaksukin tuntui vieraalta. Siitä kirposikin pieni keskustelu. Kumppanini kertoi, että italialaiset maksavat mieluiten käteisellä. Korttimaksuja vierastetaan nähdäkseni enemmän kuin muualla.

Eräs Italian minua paremmin tunteva tuttavani kertoi kuulleensa, että Italiassa säästetään mieluummin sukanvarteen, kuin luotettaisiin pankkeihin. Joku italiaano oli hänelle todennut kyynisesti, että kyllä he tietävät, mitä pankkijärjestelmä on, sillä siellä pankit on alun alkuaan perustettukin. Luottamusta ei löydy, suurta huijausta kaikki tyynni.

Kun lounaskaverini kanssa puhe siirtyy Italian taloustilanteeseen, niin hän korostaa, että vaikka velka on mittava ja talous kurjassa kunnossa, niin yksityistä pääomaa maassa kyllä riittää. Rikkaat elävät makeasti, kykenevät kiertämään menestyksekkäästi verojakin. Yksityistä omaisuutta maassa riittää.

Italia on ylipäänsä suuren mullistuksen edessä.  Tuloerot ovat valtavat. Veroja kiertävien ökyrikkaiden rinnalla on köyhyyttä. Yhä useamman on tultava niukasti toimeen. Toisaalta syntyvyys on seuralaiseni mukaan Euroopan pienin. Mitenköhän käy tulevissa perinnönjaoissa?

….

Jätetään Italia, koska se vie aihetta syrjään. Mennään lähemmäksi omaa käytäntöämme.

Kun useita vuosia sitten olin pankissa virkailijan kanssa hoitamassa asioitani, niin jouduin suoraan sanoen hämmennyksen valtaan. Olin ymmällä, kun virkailija tivasi ja urkki erinäisiä tietoja toinen toisensa perään. En tiennyt, miten asiaan olisin suhtautunut.  Ei minulla salattavaa ole, mutta siinä virkailija meni kyllä mukavuusalueen toiselle puolelle. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että aivan liian kiltti olen heidän kanssaan ollut. Hämmentyneenä ei mielellään rupea riitelemään, enkä varsinkaan tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä.  Pankin kanssahan eletään kuin pakkoavioliitossa.

Noista kokemuksista meni muutama vuosi, aloin huomata muutoksen tuulia.  Kun kerran vähättelin ja pidin tarpeettomana mobiilisovelluksen käyttöönottoa, pankkivirkailija totesi minulle, että siihen tullaan tulevaisuudessa siirtymään. Niin ollen kotitietokoneella luotu pankkiyhteys avainlukulistoineen syrjäytettäisiin. Nyt ymmärrän niin, että kotitietokoneella voi yhteyden luoda, mutta avainlukulistat jäävät historiaan. Mobiililaitetta käytettäisiin tunnistautumisessa. Asia varmasti selventyy syksyn aikana.

En ymmärrä, miksi ihmeessä kotitietokonetta pidetään turvallisuuden kannalta huonompana ratkaisuna kuin kännykkää. Asian kehittelyyn on liittynyt salamyhkäisyyttä. Ihan rehtejä ja reiluja eivät asiasta tietoiset ole olleet. Ketunhäntä on ollut kainalossa.

Uutisen tunnuslukulistoista luopumisesta löytyy mm. täällä.

 …

Mitä pankkikorttien käyttöön tulee, niin eräissä naapurimaissamme kehitys näyttää olleen ripeämpää kuin Suomessa. Olen seurannut viime vuodet Pietarin maksujärjestelmän kehitystä. Aika huimaa vauhtia siellä näyttää uudistus etenevän. Käteismaksu on jäämässä vähemmälle. Itse kuitenkin pidän siitä kiinni, mutta yhä useammin tulee myyjän kanssa vaihtorahaongelmia. Toisaalta tekniset ongelmat hidastavat joskus asiointia kaupan kassalla.  Muutaman kerran verkkomaksu ei ole toiminut ja käteisen haltijana olen tuntenut itseni muutaman pettyneen rinnalla voittajaksi.

Kuten yllä totesin, maksujärjestelmä on tulevana syksynä kokemassa muutoksia, ja olen niiden suhteen paitsi epäluuloinen myös skeptinen. Ei mobiilisovelluksiin siirtyminen, mitään turvallisuutta voi lisätä. Päinvastoin kännykkä on paljon alttiimpi varkauksille ja rikolliselle käytölle. Miksi ihmeessä uudistuksia kaupataan niin hanakasti? 

Sain vastikään pankilta uuden tunnuslukulaitteen. Sen on määrä korvata turvakortti, jota itse pidän suhteellisen helppokäyttöisenä ja selkeänä keinona laskua maksaessani. Uusien järjestelmien käyttöönotto tuo turvattomuutta, kun vanhoista turvallisiksi koetuista käytännöistä on luovuttava.

Tunnen edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät omista mobiililaitetta eivätkä aio sitä hankkia. He joutuvat kyllä ongelmaan, mutta uskon monen heistä pitävän kyllä päänsä hamaan hautaan saakka. Melkein järkiään monet iäkkäämmät ihmiset ovat pankkimaksujen ja etäyhteyksien kanssa selkeissä ongelmissa. Myös muisti- ja näköongelmat ovat lisääntymässä. Ei pienellä kännykällä asiointi mitään herkkua heille ole. Kaikki tuntuu kiusanteolta.

Kun käteisen käytön odotetaan vähenevän, niin edessä on tilanne, jossa käteisrahan käytöstä luovutaan kokonaan. Onhan esimerkiksi Ruotsissa asetettu tavoitteeksi, että siitä luovuttaisiin jo ensi vuosikymmenellä. Sehän voi vaikka toteutua, kun kerran kehitys on nykyisin niin huimaa.

Tähän kehitykseen löytyy kuitenkin varoituksen sanoja. J. Hankamäki on kirjoittanut artikkelin pankkijärjestelmän murroksesta. Hänellä on kansalaisille selkeä sanoma: Älä koskaan luovu käteisen rahan käytöstä! Hän näkee pankkiuudistuksilla selkeää määrätietoisuutta. Käteisen rahan käytöstä luopuminen on siinä kehityksessä yksi välivaihe.  

Tuo Hankamäen kirjoitus löytyy mm. täältä. Se on julkaistu tämän vuoden heinäkuussa. Hankamäki on kirjoittanut aiheesta jo kolme vuotta sitten täällä. Hänellä on jutut myös omilla kotisivuillaan.

Muutosten takana on tietysti EU, joka direktiiveillään on levittänyt lonkeronsa ihmisen arkeen. Ei EU ole turhaan kasvattanut koneistoaan. Avuttomuus nimettömän pullataikina-byrokratian edessä on ilmeinen. Kansalainen saa turhaan huutaa sille tuskaansa. Koneisto murskaa yksilön, vastuunkantajaa ei löydy. Politiikan päätöksenteossa ei järjelle ole käyttöä eikä henkilöiden toimia seuratessa näytä sitä pääkopasta löytyvän.

Pankkiuudistukset johtavat pikkuhiljaa pankkitietojen viranomaisvalvontaan, uskoo Hankamäki. Aina tietysti edellytetään muodollisesti asiakkaan lupa, mutta siihen saatetaan meidät velvoittaa. Muuten ei eläkkeitä, työttömyysetuisuuksia tai toimeentulotukia tileille makseta.

Kehitys merkitsee pankkisalaisuuden ja taloudellisen yksityisyyssuojan päättymistä, vaikka uudistuksia toki perustellaan ”turvallisuudella”.

Pankki on kaiken lisäksi muuttamassa yhä röyhkeämmin erinäisiä toimintojaan maksullisiksi.  Tästä on käytännön esimerkkejä, kun yksittäinen yhdistys tai organisaatio haluaa monipuolistaa maksujärjestelmäänsä tai toteuttaa käteismaksujen siirtoa tileille.

Hankamäen mukaan uudistusten myötä taloudellinen valta siirtyy pankeille tai maksuja välittäville yrityksille. Kansalaiset saadaan uudistuksiin suostumaan, kun vedotaan käteisen rahan käytön ”kalleuteen”.  Rahansiirrot tileille helpottuvat. Kun niin käy, niin vasemmistokin saadaan suostumaan vallansiirtoon.

Tämä seuraava on henkilökohtaista dystopiakuvitelmaani enkä toivo sen toteutuvan:

Globaalit yritykset levittävät lonkeroitaan kansalaisten arkeen mutta paikalliset pienyritykset voivat olla tiukoilla. Kun viranomaissääntely laajenee, niin byrokratian laajetessa monenlainen omaehtoinen toiminta voi tulla hankalammaksi toteuttaa.  Siihen ei kaikilla riitä voimia. Orwellilainen maailma tulee yhä todellisemmaksi.

Palaan Hankamäen ajatuksiin.  Hän kehottaa kansalaisia olemaan tarkkana eikä suostua kaikenlaiseen vedätykseen. Helpoin keino protestoida on jatkaa käteisen rahan käyttöä. Hän ilmaisee asiansa voimallisesti. Hän ei perustele sitä ikäihmisten ongelmilla mobiilipankkiin tunnistautumisessa, vaan asia on periaatteellinen. Ei ole hyvä, että ihmiset tehdään riippuvaisiksi pankkien tilijärjestelmistä ja maksuvälineistä. Hankamäen sanoin kyse on ”pankkien tekemästä ryöstöstä”. Kansalaisten yksityisyyden suoja ja omaisuuden suoja murenevat, ulkopuoliset järjestelmät pääsevät kaivamaan kansalaisten pankkitietoja.

Kun ennen valvottiin kansalaisten tuloja, uudistuksen myötä aletaan valvoa myös menoja. Tulee kaikenlaista ”elämäntapatarkkailua”. Ylhäältä käsin vakuutetaan hyväntahtoisuutta mutta todellisuudessa voi käydä toisin. Ihmisten kynnys tuhlailuun madaltuu. Hän menettää yhä enemmän kyvyn hallita omaa talouttaan. Se taas avaa markkinoita kaikenlaisille hyväksikäyttäjille.

Mitä taas tulee taisteluun rahanpesua eli pimeää rahaa vastaan tulee, niin Hankamäen mukaan sen liikkumista estämään löytyy muita keinoja. Mitään todellista tarvetta elektronisen maksamisen laajentamiseen ei Hankamäen mukaan ole. Kyse on hänen mukaansa vallankäytöstä ja ahneudesta. Viranomaiset kävelevät siinä kansalaisten yli. Myös talletusten pääoma saadaan muutosten myötä helpommin verolle.

Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.

Matkailua Suomen kesässä - Savonlinna

Tämä on kertomus yhden yön yli kestäneestä Savonlinnan matkasta. Saavuin paikkakunnalle sunnuntaina puolilta päivin ja lähdin pois seuraavana päivänä myös puolilta päivin. Matka taittui junalla. Matkaa suunnitellessani en tiennyt, että maanantaina kaupungissa vietettiin Pyhän Olavin päivää, joka oli Savonlinnan 380. syntymäpäivä. Sitä ehdin siis vain hieman makustella, kun piti jo kiirehtiä junaan.  Tuolloin sääkin oli muuttunut pilvisemmäksi ja viileämmäksi. Alla olevista kuvista käy sen perusteella selväksi, onko ne otettu sunnuntaina vai maanantaina.

Alun perin tarkoituksenani oli mennä sunnuntaina Kerimäelle konserttiin, joka pidettiin keltaisessa jättiläisessä eli maailman suurimmassa puukirkossa. Sinne asti en lopulta kuitenkaan päässyt, vaikka olin ostanut lipunkin etukäteen. Syynkin voin kertoa. Alkuperäisessä ilmoituksessa oli konserttiin luvattu Savonlinnasta edullinen bussikuljetus. Se kuitenkin lopulta peruttiin enkä halunnut tuhlata rahojani taksikyyteihin. Paikallinen bussiyhtiö ei pitänyt sanaansa. Ylipäänsä netti on epäluotettava tiedotusväline. Siellä voidaan todeta mitä hyvänsä, sana jää sinne elämään eikä välitetä tehdä korjausta. No, en enää lainkaan harmittele, vaikka tuon kirkon akustiikka jäi nyt kokematta. Konsertteja riittää. Savonlinnassa ja lähiympäristössä niitä on kesäisin harva se päivä. Minun ohjelmaani ne eivät nyt sopineet. Luin myöhemmin, että kirkko oli ollut lähes täynnä. Hyvä niin.

Tuo toteutumaton konsertti tuli kuitenkin menomatkalla hassulla tavalla vastaani. Se olkoon alkutarinana kertomukselleni. Olin vaihtanut Parikkalassa junaa ja loppumatka taittui pikkuisella kiskobussilla. Punkaharju, Lusto, Retretti, Kerimäki ja Pääskylahti olivat pysäkkejä ennen pääteasemaa. Lustossa jäi omassa vaunuosastossani melko moni pois. Se asemapiha jäi mieleeni, koska sitä koristi suurikokoinen peltinen lehmä. Mielestäni sitä ei voi kutsua kauniiksi mutta erikoinen tilataideteos se toki on. Viereisessä looshissa istui mies, joka yhtäkkiä alkoi vaikuttaa tutulta. Kyseessä oli laulaja Tomi Metsäketo – yksi tuon Kerimäen konsertin neljästä solistista. Hän oli pukeutunut kesäisen rennosti shortseihin ja mukana oli pelkkä kevyt pukupussi. Junan lähestyessä Kerimäkeä Tomi kiersi kuminauhalla hiuksensa ponihännälle ja riensi pukupussinsa kanssa ovelle. Asemalta itse kirkonkylään on matkaa noin 15 kilometriä. Siksi Metsäketoa oli henkilöautolla tullut vastaan joku pukupäinen mies ja kesäiseen mekkoon pukeutunut nainen. Siinä sitten halailtiin ja riemuittiin laulajamestarin tulosta. Muutama valokuvakin napsittiin ennen kuin siirryttiin autoon. Juna jatkoi matkaa ja Tomi omaansa. Minä ajattelin, että sainpa edes hieman vastinetta käyttämättömälle pääsylipulleni.

Ennen kuin menen varsinaisiin matkakokemuksiini, teen Savonlinnasta lyhyen yhteenvedon.  Kaupunkia voisi luonnehtia kolmella sanalla: kesä, vesi ja linna. Savonlinna on nimenomaan kesäkaupunki. Ympäröivä vesistö tekee siitä veneilijöille oivan kohteen. Se ihastuttaa sen myötä myös monia ulkomaalaisia. Veneellä pääsee Suomen lahdelle ja kulkee sieltä myös risteilyalus Kuopioon. Olavin linna sitoo kaupungin keskeiseksi osaksi Suomen historiaa. Siksikin sinne kannattaa matkustaa. Nykyisin tuo linna on saanut oopperajuhlien myötä uuden kansainvälisen ulottuvuuden.

Entä sitten Savonlinnan talvi? Talvella Savonlinnan elämä tavallaan hiipuu. Yliopiston osastokin siellä toimi mutta taloudellisista syistä senkin toiminta on lopetettu. En ole Savonlinnan talvea koskaan kokenut mutta voin näin lonkalta nostaa yhden seikan. Jääkiekko on tuonut viime vuosikymmeninä kaupunkiin elämää. Savonlinnassa on SaPKo, joka pelasi jääkiekon mestaruussarjassa jo 60-luvulla. Se jäi pian putoamiskynnyksen alle mutta keikkui välillä lähellä nousua. 90-luvulla joukkue pääsi jopa liigakarsintoihin mutta kun siinä ei menestytty se pudota putkahti alas Suomi-sarjaan. Nyt se on päässyt kohoamaan Mestiksen kärkijoukkueeksi, mikä pienen talousalueen kaupungille on maksimisuoritus. Tuosta vuonna 1929 perustetusta seurasta on kirjoitettu mukava lehtijuttu, johon voi tutustua täällä.

SaPKo:n ”haarniskamaiset” pelaajat tuovat mieleen keskiaikaisen Olavin linnan soturit. En voisi kuvitella Savonlinnaan pehmoa jääpallojoukkuetta.  Savonlinnaan liittyy jääkiekon maskuliininen voima. Toki vastapainoksi on todettava, että tuo on vain historiallinen perintö. Todellisuudessa olen löytänyt sieltä lähes pelkästään lupsakoita pehmoihmisiä, mukavaa juttuseuraa ja kiireettömyyttä.

…

Olen käynyt Savonlinnassa muutaman kerran. Ensi kerran muistan kaupungin opiskeluvuosilta, sillä eräs opiskelukaverini oli sieltä kotoisin. Eräs kitkeräkin ihmissuhdemuisto kaupungista on jäänyt, mutta en sitä enää muistele, vaikka se välähtelikin nyt matkani aikana välillä pintaan. Edellisestä Savonlinnan käynnistäni oli jo useita vuosia ja olin kaupungin jo melko lailla unohtanut. Hyvin pian se kyllä palautui taas mieleeni.

Junan tullessa Savonlinnaan koin heti yllätyksen.  Olin nimittäin käynyt läpi kaupungin karttaa ja minulla oli tietyt mielikuvat ja suunnitelmat siitä, mitä teen ja mihin suuntaan lähden, kun juna on saapunut perille. Muisti teki kuitenkin tepposet.  Juna tulikin toiselta suunnalta kuin olin odottanut. Karttaan oli merkitty vanha rautatieasema, joka ei ollut enää käytössä. Huomasin virheeni siinä vaiheessa, kun junassa istuessani ensiksi silmieni eteen avautui itse Olavin linna, jonka siis kuvitelmieni mukaan piti olla vastapäisellä suunnalla. Junan päätepysäkki sijaitsi kauppatorin kupeessa eikä perinteisellä asemalla.

Tuon virheeni johdosta kaupunki avautui minulle kuin käänteisenä peilikuvana. Se sai päässäni pienen sekaannuksen, joka kesti osittain iltaan saakka. Suunnistusvaistoni oli kateissa. Vielä seuraavanakin päivänä tapasin sattumalta erään vanhan tutun, jolle osoitin kädelläni toiseen suuntaan, mihin oli tarkoitus.

Itse asiassa olinhan ennenkin jäänyt junasta samalla paikalla, mutta en sitä heti muistanut ja kaiken lisäksi nyt oli kaupunki vanhasta näkymästä muuttunut. Minun piti heti alkuun selvittää itselleni, missä hotellini sijaitsi. Se oli loppujen lopuksi hyvin lähellä Olavin linnaa. Hotelliin en kuitenkaan halunnut ensi alkuun mennä. Oli pari tuntia aikaa ennen kuin voisin päästä huoneeseeni.

Vaikka oli sunnuntai, niin torilla oli jo pientä vipinää. Ajattelin mennä muikkuravintolaan lounaalle mutta pienen harkinnan jälkeen en mennytkään. Söin hieman myöhemmin kevyen lounaan sillan toisella puolella olevassa hampurilaispaikassa. Sitä ennen tein pienen tutustumiskävelyn. Poikkesin tuomiokirkossa, jossa jumalanpalvelus oli vastikään loppunut. Se oli tyylikäs sali muttei hohdokas. Kirkon edustalla oli sodassa kaatuneiden muistomerkki. Patsas on hyvin tutun näköinen, olen nähnyt samantyylisen muuallakin. Valitettavasti se oli päässyt hieman töhriytymään, mikä kyllä näkyi graniitissa.

Osuin myös erään hautaustoimiston kohdalle. Panin lasioven infosta merkille, että se on perustettu vuonna 1889 Sortavalassa. Hienoa että yritys on kotiutunut uuteen paikkaan ja säilynyt näihin päiviin asti.

Tein pienen kierroksen kauemmaksikin ja löysin karaokepaikan, johon ajattelin poiketa illalla. Niin poikkesinkin mutten sinne jäänyt, sillä tiskillä kerrottiin, että mikit olivat rikki eikä siellä näyttänyt olevan mitään muuta minua kiinnostavaa. Paikassa taidetaan suhtautua leväperäisesti karaokeen, vaikka sitä näkyvästi mainostetaankin.

Lounaan jälkeen ostin torilta ropeen mansikoita ja kävelin se kädessä hotelliini. Se on nimeltään Pietari Kylliäinen.  Kirjautumisen jälkeen otin pienet nokoset ja päätin sitten lähteä tutustumaan linnaan. Ennen nokosia söin mansikat. Ne olivat hyvin makeaa Polka-lajiketta, paikallista herkkua ja erityisen maukkaita.

Hotelli ansaitsee muutaman sanasen. Vastaanotossa sain miellyttävän vaikutelman. Keskustelu virkailijan kanssa oli rentoa jutustelua, virallinen kireys oli poissa. Luulisin, että sellaista voi kokea vain Etelä-Savossa. Samaa luontevuutta sain kokea myös illalla, kun toinen virkailija oli remmissä ja hän hoiti myös hotellin ravintolaa.

Hotellihuone oli hieman kalsea mutta en parempaa odottanutkaan. Kahden istuttava sohva oli tahriutunut, samoin huoneen ainoa tuoli. Mutta siitä ei ollut haittaa. Pääasia, että sain nukkua päikkärini rauhassa. Ikkunani oli kadulle päin, mutta liikenne siinä oli rauhallista eikä mikään ylimääräinen pärinä häirinnyt. Televisiota katsoin harvoin mutta tuona iltana se osoittautui tarpeelliseksi. Totean lyhyesti, että hotellivalintani osui nappiin.

Uskallan tunnustaa, että hotellin nimen taustalla oleva henkilö oli minulle täysin tuntematon. Jouduinkin ensi alkuun googlaamaan, kenestä on kyse. Pietari Kylliäinen oli linnanvouti, urhea mies, joka eli 1400- ja 1500 -lukujen vaihteessa. Hänen johdollaan torjuttiin vaarallinen venäläisten hyökkäys. Wikipedia kertoo, että Pietari Kylliäinen oli käynyt kostoksi Venäjän puolella hävittämässä ja polttamassa yli 800 taloa. Hän kuoli lapsettomana, joten hänen laaja maaomaisuutensa lopulta jaettiin kaukaisille sukulaisille.

….

Kävelin hotellista linnaan, ostin lipun ja jäin odottamaan opastusta. Olen ollut aiemminkin linnassa ja kuunnellut opastuksen. Nyt kuitenkin tuntui, että olin kai oppinut kuuntelemaan. Selostus oli elävää ja asia kiinnosti aivan toisella tapaa kuin joskus muinoin edellisellä kerralla. Se kai kertoo, että ihminen iän myötä muuttuu.

En käy nyt läpi linnan historiaa. Sen vaiheisiin on helppo tutustua itse. Mainitsen kuitenkin itselleni mieleen jääneitä asioita ja yksityiskohtia. Jo linnaan mennessäni kiinnitin huomioni puistikossa olevaan pässiä esittävään patsaaseen. Tarina linnan pässistä oli yksi mielenkiintoinen oppaan kertoma asia. Linnassa oli tapana olla pässi, joka sitten Pyhän Olavin päivänä uhrattiin ja syötiin. Pässipaisti oli siis Olavin linnan väen erityinen juhlaruoka. Mainitaan vielä sekin, että Pyhä Olavi oli linnan suojelupyhimys.

On olemassa taru, jonka mukaan linnan hyökänneet viholliset olivat noustessaan valoa vasten nähneet tumman olennon, joka oli haronut etujaloillaan vihollisia kohti. Silmät olivat valosta sen verran sokaistuneet, että he luulivat näkevänsä itse pirun. Viholliset perääntyivät kauhusta huutaen. Tuosta pässistä tuli sitten sankari. Kyseessä on siis taru, mutta oppaan mukaan jotain perääkin tarinassa täytyy olla, sillä tuo pässi jäi Pyhän Olavin päivänä teurastamatta.

Tässä on muita satunnaisia seikkoja linnan historiasta. Kerron muistitietojeni mukaan.  Aloitan siitä, että Savonlinnan ruotsinkielinen nimi on Nyslott ja se oli myös Olavin linnan alkuperäinen nimi – ”uusi linna”.

Linnan reunamilla noustiin portaita. Tukenamme oli kaiteet. Ennen muinoin kaiteita ei ehkä ollut lainkaan, onnettomuuksia ei ole kirjattu ylös mutta eritäin todennäköisesti niitä sattui.

Joutsenpaisti oli yksi linnan suosittu ruokalaji. Alun alkuaan linnassa vallitsi katolinen uskonto ja sen mukaisesti siellä vietettiin myös paastoa. Selkeästi eniten siellä syötiin myös tuon paaston takia kalaruokaa. Mutta linnan väki osasi ovelasti tulkita tuon joutsenpaistin kalaruoaksi. Pässinliha sen sijaa liittyy Pyhän Olavin päivään.

Linnassa oli alun perin viisi tornia. Niistä kaksi on kuitenkin tuhoutunut. Toisen tornin hiekkapohja petti, toisessa oli ruutivarasto, jossa sattui tulipalo ja se räjähti. Tornien paikalle on rakennettu bastioni eli vallisarvi.

Tutustuimme myös linnan kappeliin. Nykyisin sen seinät ovat valkeat, mutta katolisena aikana niissä on ollut kai seinämaalauksia. Kappeli on nykyisinkin käytössä. Siinä järjestetään yksityistilaisuuksia, kuten kastetilaisuuksia. Siellä on myös pienet urut, oppaan mukaan Suomen pienimmät. Kappelin sivuseinällä oli myös pieni katseluaukko, jonka takaa avautui pieni koppi. Kyseessä on ns. hagioskooppi, kammio, jossa uskontoa saattoivat harjoittaa muusta linnan väestä eristetyt ihmiset, kuten rikolliset tai vaikeaa tartuntatautia sairastavat.

Kun linnan ikkuna-aukoista katsoi ulos, saattoi nähdä sen kivellä kolikoita. Oppaan mukaan se on uusi ilmiö. Koska linnassa ei ole toivomuskaivoa, niin matkailijat ovat alkaneet heittää kolikoita ikkunakivelle. Kun linna oli toiminnassa, ei ikkunalaseja ollut. Se johtuu siitä, että ne lasi oli tuohon aikaan hyvin kallista ja lisäksi se oli taistelujen aikaan hyvin epäkäytännöllinen materiaali. Talvella ikkunat peitettiin esim. lampaan nahalla, joka suojasi jonkin verran asukkaita myös kylmältä. Huonekaluja linnassa oli niukalti. Ihmiset nukkuivat yleensä lattialla eläinten nahat suojana, vain harvoilla oli oma sänky.

Vessa oli se asia, joka oli jostain syystä jäänyt mieleeni myös edelliseltä käynniltä. Se oli hyvin käytännöllinen ratkaisu. Jätökset putosivat suoraan veteen. Tosin kyllä väkeä oleili linnassa niin paljon, että myös maatasolla on täytynyt olla vessoja. Eivät ihmiset välttämättä ehdi tai jaksa kiivetä tarpeilleen ylös torniin. Tuttu asia oli myös kierreportaisiin liittyvä yksityiskohta, se miksi ylös aina noustaan myötä päivään.

Samanaikaisesti opaskierroksen aikana alhaalla linnapihalla harjoiteltiin suojapressun takana operettia. Opas kertoi, että kyseessä on Wienin Kansanoopperan esitys. Edessä on vielä tuo vierailuesitysviikko. Sitten on muutama muu show-esitys, kuten nyrkkeilyilta. Talveksi linnanpiha tyhjennetään. Erimuotoista kulttuuria on linnassa kuin muuallakin kaupungissa runsaasti tarjolla. Nähtävästi yleisöä riittää.

Linnan opastus oli hieno kokemus. Se kesti noin 50 minuuttia. Sen jälkeen jäin vielä ottamaan valokuvia ja lähdin sitten viettämään iltapäivää keskustassa ja sen lähiympäristössä kävellen. Kiinnitin huomiota yhteen komeaan luksusjahtiin. Sattumalta selasin illallisen yhteydessä paikallista sanomalehteä ja siinä oli juttu jahdin omistajasta. Sen omistaa sveitsiläinen liikemies Konrad Schnyder. Mies asustelee jahdilla vaimonsa kanssa toukokuusta lokakuuhun matkustellen ympäri maailmaa. Hän jättää jahdin talveksi Kotkaan. Paikallisen sanomalehden mukaan Suomi on miehen mieleen. Täällä häneen suhtaudutaan normaalisti, esimerkiksi Saksassa kadehditaan.

Kun torikahvilaa oltiin jo sulkemassa, kävelin junapysäkin ohitse siltaa viereiseen saareen, jossa sijaitsee komeita hotelleja. Yksi tieviitta neuvoi tien eteenpäin Sulosaareen, jossa sijaitsee Kalliolinna-niminen kahvila, lettukahvilaksikin mainostettu. Sinne halusin. Lettuja en maistanut, kävelin kahvilan editse pitemmälle ja nautin kesäisen alkuillan aurinkoisesta järvimaisemasta. Kyllä on hieno kaupunki, kun aivan keskustaa pääsee niin nopeasti luonnon keskeen. Sulosaari on nimenäkin suloinen. Hieman kauempana oli ihmisiä ottamassa uimapuvuissaan aurinkoa. Minä lähdin takaisin. Kahvilan edessä oli isäntänsä tai emäntänsä seurana muutama toisiaan levottomana kyttäävä koira. Kävelin hotellille. Ilta oli vielä nuori mutta välimatkat tuntuivat yllättävän lyhyiltä. Tein havaintoja kiinnostavista rakennuksista, yhtenä esimerkkinä kaupungintalo.

Söin hotellin ravintolassa illallisen. Siellä oli vain yksi henkilö työvuorossa. jouduin hiukan odottamaan, koska hän palveli samaan aikaan kiinalaista hotellivierasta. Se sujui hitaasti. Kommunikaatio ei ollut täysin sujuvaa, kun kummankaan englannin kieli ei tuntunut olevan sujuvaa. Kun sitten aikaa liikeni minulle, niin sain lämminhenkisen palvelun. Taas jutusteltiin niin kotoisasti. Varmastikin pässinliha ja Pyhän Olavin päivä oli mielessä, sillä valitsin ruokasi lammasruukun ja perunamuusin. Ruokalistan mukaan siinä oli japanilaista teriyaki-kastiketta, vaikka ei se siltä näyttänyt. Sen kuumentaminen kesti, joten menin vielä käväisemään hotellihuoneessa.

Tarjoilija toi ruukun pöytään ja varoitti, että se on todella kuumaa. Päällä kantena oli karjalan piirakan kuoren näköinen peite.  Juomaksi otin Karjalan olutta, kylmän raikasta. Olut maistui ruoan jäähtymistä odotellessani. Päästyäni pian ruoan pariin saatoin vain todeta, että valintani oli osunut nappiin. Ruoka oli erinomaista.

Lähdin sitten vielä ulos. Karaoke-suunnitelma vesittyi. Etsin itselleni sopivaa terassia. Keskustassa näytti todella hiljaiselta. Kävelin sitten hiljaa keskustassa ympärilleni katsellen. Oli yllättävän rauhallista, muutama yksittäinen kulkija siellä täällä. Oli toki sunnuntai mutta myös vielä heinäkuu ja lomasesonki meneillään.

En mieltynyt hienojen ravintoloiden terasseihin vaan etsin jotain tavallisempaa, erityistä. Löysin Riihisaaren suulta yksinkertaisen puuaitauksen, jonka sisällä oli muutama pitkä pöytä ja penkkejä. Siellä myytiin paikallisen pienpanimon tuotteita. Kyseessä on mustan virran panimo, jonka verkkosivuihin voi tutustua täällä.

Join olutta jossa oli erityinen maku mutta se maku oli minun mieleeni. Prosentteja oli hieman liikaa (5,5), koska olen tottunut miedompiin juomiin, ja yleensä tyydyn alkoholittomaan. Kun toinen asiakas lähti, jäin ainokaiseksi. Kello läheni yhdeksää, nähdäkseni paikkaa oltiin sulkemassa. Ja kun vessaakaan ei näkynyt olevan missään, lähdin takaisin hotelliin. Lisäksi iltakin oli viilenemässä.

…

Sunnuntaina oikeastaan jo odottelin junan lähtöä mutta käveleskelin ympäriinsä ja seurasin, miten savonlinnalaiset viettävät kaupungin syntymäpäivää. Erään kontin kylkeen oli laitettu valkoinen paperi ja ohikulkijoita kai kehotettiin maalaamaan vesiväreillä mielikuvia siitä, mikä on Savonlinnassa parasta. Aaltojen laineita oli jo maalattu malliksi. En tiedä, saivatko aallot seuraa. Kävelin Riihisaareen, jossa pikkukarsinaan oli Järvenpään tilalta tuotu näytille muutama lammas. Lapset yrittivät tarjota niille heinää. Se huvitti meitä vanhempia. Kävelin torille. Siellä oli vilskettä. Tarjolla oli tietysti lörtsyjä ja myös talakkunaa. Myös poliitikkoja oli paikalla. Eero Heinäluoma käveli yksikseen ja jutteli välillä jonkun ohikulkijan kanssa. Keskustalaisilla oli oma esittelytila. Sieltä joku mies yritti minullekin tarjota karamellia. Ei Keskusta taida nykyisin muuhun pystyäkään. Perussuomalaisten tilaisuuteen oli muiden ohessa saapunut myös puolueen varapuheenjohtaja Riikka Purra. Sattui hieman nolo tilanne, kun Purran aloitettua puheensa mikrofoni ei toiminutkaan.  Kun toinen oli pääkaupunkiseudulta asti vaivautunut paikalle, niin olisi toivonut, että paikalliset järjestäjät laittavat tekniikan kuntoon. Nähtävästi hän sai puheensa jotenkuten pidettyä, koska vierailusta on ollut netissä juttua. En jäänyt sitä kuitenkaan seuraamaan, koska piti kiirehtiä junaan.

Vielä yhdestä näkemästäni on kerrottava. Torin kupeessa erään terassin edessä oli väkijoukko ja sieltä kuului minulle ennestään tuttu ääni. Siinä piti puhettaan tämän vuoden savonlinnalainen ”musta pässi” – Helsingissä toimiva näyttelijä Kari Hietalahti.  Tapauksesta kertoo myös yleisradio. Tuo arvonimi myönnetään kaupungissa vuosittain. Seisoskelin laajan väkijoukon perimmäisenä ja kuulin, kun Hietalahti kertoi omista kouluvuosistaan Savonlinnassa. Tuolloin mm. Petri Tiili – siis Pelle Miljoona – oli jonkin aikaa opettanut häntä, tosin opettajaharjoittelijana.  

Kyllä Savonlinnassa kannattaa käydä, ainakin kesäisin.

Reijo Taipale – laulaja

Reijo Taipale on poistunut muille laulumaille ja on aika pohtia, millaisen jäljen ja perinnön hän on meille jättänyt. Tämä on kertomus siitä, miten olen tuon suuren laulajan itse kokenut ja sisäistänyt. 

Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) todetaan, että…

”hän on jalat maassa enemmän kuin kukaan, ja tästä aukeavat unelma ja sisäiset maailmat. Ehkä juuri tähän perustuu Reijo Taipaleen suorituksen vaikuttavuus ja perimmäinen runollisuus.”

Tuo luonnehdinta on kirjoitettu jo 80-luvun puolivälissä. Vasta tuon kirjoittamisen jälkeen Taipale sai ensimmäisen kultalevynsä, joita sitten alkoikin tulla lähes liukuhihnalta.

Toisessa kohdassa kirjaa todetaan kutakuinkin niin, että esikuva Olavi Virta lauloi tyylillä, johon tavallinen kansa ei voinut samaistua. Häntä vain ihaillaan. Taipaleen suhteen sellainen ajatus ei pälkähdä mieleen. Hänen ollessa areenalla kuulija kykenee samaistumaan.  Tämä ei tarkoita, että hän laulaisi huonosti. ”Mies ja ääni ovat rehellisessä sopusoinnussa keskenään ja siksi Taipaleen suosio on tavattoman laaja ja vakaa syvien rivien keskuudessa.” Esimerkiksi sopii Satumaa. Sen luoma unelma on niin realistinen, lähellä meitä jokaista.

Jos yrittäisin itse hahmottaa. Reijo on kaikkien kaveri, harmiton puurtaja, hän liikkuu maan pinnalla, ei mikään tähti vaan tanssilavoilla vain henkilö yksi muiden joukossa. Helppo häneen on samaistua. Tähtikulttiin ei Reijo Taipaleen habitus yllä.

Tässä on vielä Reijon omia sanoja von Baghin ja Hakasalon kirjasta:

”Meikäläinen laulaa sellaiset 40 - 45 laulua joka ilta […] Ja yleisö pitää siitä, ainakin minä olen sen huomannut, kun laulaa paljon.”

”Meikäläinen on ihan sellainen työläinen eikä mikään tähti.”

Laulajana hänellä on ollut erilaisia kokeiluja mutta niissäkin tulkinnoissa hän on säilynyt omalle tyylilleen uskollisena. Sama vanha Reijo niistä löytyy. Tulkitessaan operettisävelmiä hän tuo nuo laulut tanssilavoille, ei yritä matkia suuria taiteilijoita vaan laula tyylipuhtaasti omalla tavallaan, laatua unohtamatta. Siitä annan edempänä esimerkkejä. Myös rockmusiikkia hän tulkitsee omasta perustastaan käsin. Sillä tavalla laulut avautuvat laajemmalle yleisölle.

…

Mikään tanssilavaihminen en ole koskaan ollut mutta Reijo Taipaleen musiikki on kyllä tullut tutuksi, myös karaoken kautta. En ole Reijoa koskaan tavannut, mutta tunnen kylä muutamia, jotka ovat hänen kanssaan jutelleet. Eräät muistavat hänet jo vuosilta ennen levytysuraa.

Olen itse viime aikoina kuunnellut hänen musiikkiaan eri ajoilta. Laulut ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja muidenkin esittäminä. Reijo Taipale oli todellakin laulaja - jo pienestä pitäen. Määrätietoisuus ajoi Miehikkälän syrjäkylien nuorukaisen Helsinkiin. Sieltä ura lähti loistoonsa.  Tanssilavojen mies jaksoi keikkailla väsymättä vuosikymmenestä toiseen. Ja kun viime vuosina terveys alkoi pettää ei hän millään olisi malttanut laulamista jättää.

Päätin kirjoittaa hänestä jutun, vaikka en ole häntä koskaan nähnyt häntä hänen varsinaisella työpaikallaan tanssilavoilla. Toki hän on tullut tutuksi TV-ruudusta ja – kuten yllä jo mainitsin – muiden kokemusten kautta. Kerran olen hänet nähnyt täysin sattumalta, kun hän käveli kadulla vastaan. Siitä kerron hieman lisää alempana. Juttuni otsikkoa miettiessäni lisäsin siihen sanan laulaja, koska laulu meitä yhdistää. Laulaja koen minäkin olevani. Lauloimme molemmat lapsena. Minun lauluni hiipui, hän teki laulusta elämäntyönsä.  Kun nyt kuulee Taipaleen laulavan nuorena parikymppisenä tai jo yli seitsenkymppisenä alkaa viimeistään tajuta, kuinka käsittämättömän komea ura se on ollut ja kuinka monenlaisia vaiheita noiden vuosien väliin on mahtunut.

Tunnen olevani enemmän klassisen musiikin harrastaja mutta viime vuosina iskelmätkin ovat alkaneet kiehtoa. On tullut juteltua monen iskelmäharrastajan ja muusikonkin kanssa iskelmistä ja niiden esittäjistä. Otetaan esimerkiksi Olavi Virta.  En halua nyt kajota hänen viimeisiin vuosiinsa, sillä niitäkin muistellaan. Mutta kasvoihin tulee erityinen loiste, kun eräs tuttavani - 50-luvun kokenut ikämies - alkaa kertoa tanssilavamuistoistaan ja Virran esiintymisistä. Hän löysi tansseista elämänkumppaninsa. Vaimo oli ihastunut Olavi Virran lauluihin ja kun häiden aika tuli, soi Carmen Sylva heidän häävalssinaan.  Eräs muusikkoperheen lapsi muistaa, kun Olavi istui heidän keittiössään. Se tilanne jäi elävänä pikkutytön mieleen. Sitten on muisteltu Taisto Tammea. Mm. eräältä hänen koulutoveriltaan olen kuullut muistoja tuosta kiltistä pojasta, jonka laulajan ura oli tuskin vielä edes haaveena. Nuo laulajat ovat merkinneet monille paljon. Kyyneleet saattavat vierähtää poskille muisteloiden lomassa.

Entä sitten Reijo Taipale? Hänen suhteen kiinnostukseni syveni oikeastaan vasta silloin, kun eräs Taipaleen tuntenut iskelmämusiikin ystävä hänestä kertoili. Siitä hän ei ole tykännyt, jos olen joskus yrittänyt viedä puhetta Taipaleen alkoholin käyttöön. Hänelle Reijo oli Miehikkälän köyhistä oloista maailmalle lähtenyt tuleva mestari. Hän valitsi tanssimusiikin, vaikka klassinen urakin olisi ollut tarjolla. Hän arvostaa Taipaleen monipuolisuutta. Onhan hän levyttänyt operettia ja muitakin klassisia sävelmiä. On todella, mutta niissäkin on aina laulanut se sama tuttu Taipaleen Reijo. Reijon elämän vaiheistakin hän tuntuu tietävän yllättävän paljon. Hän on pikkupoikana tavannut Reijon ensimmäisen kerran ja läpi elämän hän seurasi Reijon uran kehitystä. Tieto kuolemasta tietysti herkisti miehen, mutta kyllä hän oli tietoinen laulajatähden muistiongelmista. Eihän laulusta tahtonut mitään tulla, kun piti kysyä kansalta, ”miten se Satumaa oikein alkaa”.

…

Reijo syntyi vuonna 1940 Kymenlaakson Miehikkälässä. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Niin hän kasvoi köyhässä pienviljelijän perheessä. Laulu vei pojan mukanaan. Jo kirkasäänisenä poikasena hän esiintyi solistina. Onneksi hän malttoi sitten olla äänenmurrosvaiheen hiljaa. Näin lupaava kehitys pääsi jatkumaan. Köyhänä elettiin mutta eteenpäin pyrkivälle se ei ollut este. Työtä tuli metsurina mutta sitten elämä sai käänteen, kun onneksi ympärillä oli esikuvia ja tien viitoittajia. Parikymppisenä hän sanoi äidilleen lähtevänsä ”laulun perään” Helsinkiin. Äiti ei pannut vastaan.

Aluksi Reijo joutui kokeilemaan erilaisia ammatteja mutta laulu oli pääasia. Parin vuoden kuluttua saapumisesta hän pääsi koelaulujen jälkeen levyttämään.  Vuosi oli 1962. Ura alkoi todella, ensin Kullervo Linnan orkesterin solistina ja muutamaa vuotta myöhemmin hän pani pystyyn oman yhtyeen.   Keikkamuusikkona hän ahersi läpi elämän runsaasta levytuotannosta ja kansainvälisestäkin huomiosta huolimatta.

Kuten yllä jo vihjasin, olen kerran nähnyt hänet nähnyt luonnossa.  Se oli joskus 90-luvulla, todennäköisesti alkupuolella. En voi muistaa tarkasti, saattoi olla myös 80-luvun loppua. Työskentelin noina vuosina paljon ulkomailla ja olin Helsingissä käymässä. Kävelin keskellä päivää asemalta kohti Senaatintoria. Yliopistonkadun ja Mikonkadun kulmassa se tapahtui. Siinä oli jokin kapakka, josta Reijo astui ulos lähtien kävelemään verkkaisesti keskustaa kohti. Ajattelin, että onkohan hän humalassa. Ei se ulospäin kyllä siltä näyttänyt. Olin siis jo tuolloin tietoinen hänen alkoholin käytöstään. Liekö kuullut tai jostain lukenut. Nuo tarinat saavat helposti ihan syyttä suotta siivet alleen.

Tuolloin 90-luvulla Taipaleen ura oli ollut kovassa nosteessa. Hän oli esiintynyt elokuvissa ja televisiossa. Uusia levyjä oli ilmestynyt tiuhaan. Nähdessäni hänet ajattelin jostain syystä, että miehen ura on jo kääntymässä iltaan, sillä äänessä ei ollut samaa loistokkuutta ja raikkautta kuin joskus 60-luvulla. Mutta vielä mitä. Miehen vauhti sen kuin vain kiihtyi. Levytuotanto laajeni ja monipuolistui. Hänestä tuli suomalaisen tangokulttuurin keulakuva.

Nyt tällä vuosikymmenellä olen kauhistellut, kun netissä kiertää videoita, joissa Taipale on esiintynyt jollakin tanssilavalla humalassa. Se on ollut noloa katseltavaa eikä miehen uralle eduksi. Mutta ei niistä liian suurta numeroa pidä tehdä. Sen verran paljon kunnioitan hänen uraansa, että en toivoisi sen likaantuvan. Onneksi nyt tajuan, että muistisairaudesta kärsivä mies vei kuitenkin tanssittajan roolinsa kunnialla loppuun. Tosi vaikeaa miehen on ollut jättää se, mihin hän oli koko sydämestään juurtunut.

Kun kuuntelee Taipaleen 60-luvun tangoja ja vertaa myöhempään tuotantoon, ne kuulostavat todellakin raikkailta, ääni soi kauniina ja herkistettäessä se pehmenee upeasti. Taipale osaa oikean fraseerauksen ja varsinkin Unto Monosen sävelmät sopivat hänen äänelleen.  60-luvulta on peräisin muutamia todella hienoja tangoja ja iskelmiä, joista osaa voi pitää unohdettuna helmenä. Mutta ei pidä liikaa rinnastaa noihin vuosiin myöhäistä tuotantoaan. Taipaleen ääni kehittyi vuosien myötä. Ehkä se voi kuulostaa jonkun mielestä ”kuluneelta” mutta toisaalta tulkintaan tulee useasti lisää syvyyttä ja ilmaisuun vahvuutta.

…

Menen hetkeksi omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Olen syntynyt 50-luvun puolivälissä Pohjois-Suomessa. Lapsuuden kodissani ei iskelmiä kuunneltu. Meillä kuunneltiin ja laulettiin lähinnä virsiä ja hengellisiä lauluja. Jos radiosta ”pelit” alkoivat soida, äiti kiirehti oitis laittamaan radiota hiljaisemmalle. Tosin 60-luvun loppua kohti mentäessä alettiin tuossa periaatteessa antaa periksi. Isosiskoni oli kuitenkin kasvanut jo kypsään teini-ikään, Beatlesit ja muu pop vetivät häntä puoleensa. Suomalainen kevytmusiikki alkoi vetää minuakin puoleensa toden teolla siinä vaiheessa, kun aloimme kuunnella säännöllisesti radion Lista-ohjelmaa. Omalta kohdaltani jouduin sen pauloihin, kun Iltatuulen viesti oli ollut jo viikkokausia ykkösenä. Vuosi taisi olla 1968.

Mutta kyllä tuota ennen olin jo saanut kosketuksen tangoihin ja vanhoihin iskelmiin. Se tapahtui 60-luvun alkupuolella tätini luona. Hänellä oli minua vain hieman vanhempi poika ja siksi vierailin usein hänen pienessä asunnossaan, jossa kaiken muun rojun keskellä oli myös vanha levysoitin ja kasa levyjä. Kuuntelimme joskus niitä yhdessä ja juttelimme lauluista. Muistan olleeni hyvin kiinnostunut. Tätini erityisiä suosikkeja olivat nykyisin täysin unohduksiin jääneet laulut Tuulella ei ole ystävää ja Lumpeen kukka. Tangotähdet Eino Grön, Reijo Taipale, Markus Allan ja samettiääninen Taisto Tammi tulivat minulle tutuiksi ja niistäkin riitti juttua. On yllättävää, että minulla ei ole noilta vuosilta mitään muistikuvaa Olavi Virrasta.

Eino Grön oli meidän mielestämme paras, muut jäivät haastajan osaan. Sittemmin Grön jäi yhä syvemmin mieleen, sillä sain nähdä hänet ihan oikeasti. Olin alkanut harrastaa painia. No en siinä lajissa menestynyt mutta se ei ole nyt tässä jutussa olennaista. Ehkä ollessani noin 10-11-vuotias pääsin eräässä kaupungissamme järjestetyssä painiturnauksessa painituomareiden apupojaksi. Minun piti noutaa painimaton ympärille sijoittautuneiden tuomareiden antamat pisteet eteenpäin. Se oli suuri kunniatehtävä. Noihin kilpailuihin oli kutsuttu myös laulaja Eino Grön. Ja koska hän oli entinen painija, kisojen lomaan järjestettiin näytösluonteinen painiottelu, jossa toisena osapuolena tuo tangotähti oli. Sen kokemuksen myötä aloin seurata Eikan laulajan uraa hieman tiiviimmin.

Mutta palaan vielä tätini kotiin ja levylautasen ympärille. Taisto Tammen Tango merellä soi minusta upeasti. Markus Allanin Liljan kukka oli myös kaunista kuultavaa, muttei vetänyt hänelle vertoja. Eino Grönissä minua viehätti laulusta huokuva voima, mutta toisaalta myös syvennyin kuuntelemaan laulujen sisältöä tarkemmin. Esimerkiksi Ruhtinaan viulu oli koskettava tarina. Myötäelimme yhdessä tätini kanssa vanhan ruhtinaan tuskaa. Valkea sisar myös kiinnosti, sillä olin kasvanut sairaalaympäristössä. ”Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen”, se oli minulle tuttua retoriikkaa, niin tädillenikin, joka oli työskennellyt sairaalassa.

Myös Reijo Taipaleesta oli puhetta. Hän oli mestari-Grönille varteenotettava haastaja.  Hänen äänensä ei minua kuitenkaan samalla lailla sykähdyttänyt kuin Grönin tai Tammen äänet. Tango Satumaa tuli jo tuolloin tutuksi mutta ei vielä noussut erityisen näkyvästi esiin. Sen suosio vakiintui vuosien ja jopa vuosikymmenten myötä. Muutama Taipaleen tango jäi lapsuudestani mieleen. Ne olivat Satumaan ohella erityisesti Monika, Tähdet meren yllä ja Tango Humiko. Myös tangoihin Kangastus ja Vaaralliset huulet sain ensituntuman jo tuolloin.

Tähdissä meren yllä jäi C-osa ”valkea venhoni kiitää” erityisesti mieleen. Se kai toi mielestäni muuten tasaisen voimallisena etenevään lauluun jännää dramatiikkaa. En tietenkään tuolloin osannut tajuta, että tuohon kohtaan laulua sisältyy peiteltyä erotiikkaa, en edes alitajuisesti. Humiko sisälsi japanilaista eksotiikkaa. Se vetosi minuun samalla tapaa kuin Brita Koivusen tuon ajan hitti Sukiyaki (”Oon tyttö Kiotosta…”). Ehkä jo noilta ajoilta on peräisin erityinen kiinnostukseni aasialaiseen kulttuuriin. Kun Reijo toisti radiossa ”Humiko sania”, taisin suurin piirtein jähmettyä paikalleni. Myös Monika, Monika, Monika oli poikasen sydämeen todella vetävä laulu ja olihan siinäkin kansainvälistä eksotiikkaa, kun vaellettiin ”Pariisin yössä”.

Sittemmin innostuin Lista-ohjelmasta. Muistan kuunnelleeni sitä lähes korva radiossa peläten, että laulut saattavat ärsyttää vanhempiani. Mutta kyllä sieltä kuului niin kaunista musiikkia, että äitini taisi itsekin kuunnella itsekin. Listalta ei kuulunut Reijo Taipaletta. Eino Grön sinne toisinaan ilmestyi. Hänen ohjelmistonsa oli laajentunut enkä kyllästynyt hänen ääneensä, lauloi hän mitä hyvänsä. Muistan kun kerran kuului La Paloma. Vuosi oli 1970. Sain kuulla taas Gröniltä tangoa. En tuolloin enää ollut tangoja kuunnellut ja tuo tulkinta on kyllä edelleen muistissa.

Tosiaan, 70-luvun alussa alkoi jo rokki viedä teinipoikaa mukanaan. Toki suomalaisen iskelmän perustähdet Fredistä, Tapani Kansasta ja Markku Arosta lähtien olivat iskostuneet mieleen. Reijo Taipale unohtui lähes täysin. Ja oli hän 70-luvulla julkisuudestakin aika lailla pimennossa. Tanssilavoilla häntä toki nähtiin, mutta niissä piireissä minä en pyörinyt.

Kun sitten 80-luvun lopussa alettiin taas kuulla enemmän tangoa, niin en vielä mennyt itse täysillä mukaan, en edes vuonna 1990, kun ihailemani Aki Kaurismäen elokuvan Tulitikkutehtaan tyttö tanssikohtauksessa valkokankaalle ilmestyi yllättäen Reijo Taipaleen hahmo. Mutta Kaurismäki antoi sysäyksen minunkin nostalgialle. Kun sitten hänen elokuvissaan Markus Allan lauloi Kuumat tuulet ja Kauas pilvet karkaavat, olin jo myyty mies.

…

Unto Monosen tangot nostivat Taipaleen suosioon. Satumaa, Tähdet meren yllä, Kangastus ja Sateen tango ovat niistä tunnetuimpia. Myös tuttu tango Jos jätät minut on taattua Monosta vuodelta 1965. Se on Taipaleelta upea tulkinta. Fraseeraus on täydellistä, verrattuna uudempiin hieman ponnettomiin ”huokailuihin”. Tangomarkkinoillakin nykyisin toisinaan kuuluvan Yön tummat siivet Taipale levytti vuonna 1966. Poikkeuksellisesti sen on Unto Mononen itse myös sanoittanut. Se on haastava tango, josta hän selviää erittäin hienosti.  Se on minulle itselleni Taipaleen tuotannosta uusin ihastukseni. Erityisen myönteisenä seikkana lisään, että tuo kappale on uutena versiona myös vuonna 1993 ilmestyneellä levyllä Onnen maa, jota pidän yhtenä Taipaleen parhaimmista.

Mutta on myös paljon nykyisin jo unohdettuja. Viime viikolla soi yleisradion Muistojen bulevardi -ohjelmassa minulle ennen tuntematon Unto Monosen iskelmä 60-luvun loppupuolelta nimeltään Kenties kerran. Yllättäen se ei ollutkaan tango. Se oli Reijolta ihailtavan hienoa tulkintaa, jälleen kerran yksi osoitus hänen taidoistaan ja lahjoistaan.

60-luvulla tangot olivat kovassa nosteessa. Uusia sävellyksiä luotiin ja vanhoista tehtiin uusintalevytyksiä. Monosen ja Toivo Kärjen ohessa oli paljon muitakin säveltäjänimiä. Tässä on muutamia levytyksiä: Arvo Koskimaan Kesäinen muisto ja Kun sinisilmäsi mä nähdä sain (1963), Yrjö Saarnion Yön sävel (1964), Rauni Aution Olet haave vain (1965), Tapio Ilomäen Annikki (1966), Alvi Vuorisen Eilinen tango (1966), Aapo Tuomen Onnen unelma (1967) ja Veikko Lenkkerin Niin monta pitkää iltaa (1968). Tuosta listasta Kesäinen muisto on tunnetuin.

Kansainvälisistä tangoista yksi hienoimmista on vuonna 1966 Taipaleen levyttämä Hiekkaa, Siinä on niin pehmeästi tunteilevaa kerrontaa. Se on oiva vaihtoehto Jorma Lyytisen aikaisemmin tekemälle hieman kolkommalle versiolle.

Uusia tangoja ja versioita riitti. Osa niistä on osittain puuduttavaa kuultavaa, kuin tekemällä tehtyjä. Mutta niissäkin Taipaleen ylä-äänet soivat upeasti, hän luo lauluihin aidon tunnon, myös herkistykset ovat kohdallaan. Kaikki tuntuu todelta. Taipale on kuin tarinan kertoja. Esimerkiksi Yön sävel ei ole sävelmänä erikoinen mutta solisti kyllä heittäytyy aidon energisesti laulun maailmaan. Niin monta pitkää iltaa on haastava laulettava, kuin tietoisesti säveltäjä on laittanut tangoon jyrkkiä nousuja ja laskuja käyttäen solistin koko äänirekisteriä. Taipaleen äänivaroilla esitys kyllä onnistuu. Se on herkkä tulkinta ja kaunista kuultavaa, vaikkei sävellyksessä olekaan mitään ikivihreän piirteitä.

Lauri Jauhiaisen jo 50-luvulta peräisin oleva Satu ruskeista silmistä (1966) kuuluu niihin, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan vuonna 1993 Onnen maa -kokoelmassa. Ensiversio on taattua aidontuntuista luontevana soivaa Reijoa. Minulle se on yksi hänen suosikkitangoistaan. uudemmassa versiossa häntä säestää tukevampi kokoonpano. Siinä tulkinnassa pyritään hieman mannermaisempaan esitykseen. Minun mielestäni siinä on eräissä paikoin oudolta kuulostavaa hidastamista. Mutta se on sovittajan ratkaisu ja siihen solistin on tyydyttävä.

Taipale ei toki levyttänyt pelkkää tangoa. Vuoden 1965 levytyksiin kuuluu myös perinteinen Moskovan valot. Siinä sanoitus poikkeaa totutusta. Laulussa on tyttö nimeltä Tonja, jota laulaja ei voi unohtaa. Tulkinta jää tekohempeäksi ja ulkokohtaiseksi. Ylä-äänet soivat liian ohuina ja ylipäänsä äänirekisteri on liian ylhäällä.

Kun levytuotanto oli runsasta ja tangot alkoivat tuntua samankaltaisilta. Oli tekemällä tehdyn makua, ei ollut ihme, että ostavan väestön innostus alkoi puutua. Olisikohan niin, että taidettiin olla menemässä samaan suuntaan kuin 50-luvulla, jolloin Olavi Virta uuvutti ihailijansa levyttämällä kaiken mahdollisen.

….

Satumaa-tangon Reijo levytti kaikkiaan neljä kertaa. Niiden lisäksi on olemassa konserteista ja TV-ohjelmista peräisin olevia äänityksiä.  Satumaa on noussut huikeaan suosioon. Yleisradion järjestämässä Suomi 100 -äänestyksessä se sai suomen suosituimman iskelmän tittelin. Onhan sitä liittämässä jopa virsikirjan lisävihkoon. Lopulta kirkolliskokous ei sitä vuonna 2015 kuitenkaan hyväksynyt.

Ensiversio syntyi lokakuussa 1962. Seuraavana vuonna Taipale lauloi tangonsa Maunu Kurkvaaran elokuvassa Lauantaileikit purjeveneen kannella. Siinä versiossa laulu ainakin minun korvaan sointuu kirkkaammalta ja raikkaammalta, mutta se pohjautuu tuohon ensiversioon. Nähtävästi sointia on teknisesti muokattu, jotta se sopii paremmin elokuvan tilanteeseen. Tuo kohtaus löytyy Youtubesta.

Toisen kerran Taipale levytti Satumaan vuonna 1971, kun sen säveltäjän Unto Monosen yllättävän kuoleman jälkeen julkaistiin LP-levy Unto Monosen muistolle. Siinä lauloivat Taipaleen lisäksi Eija Merilä ja Esko Rahkonen. Niitä versioita en ala nyt vertailla. Totean vain, että taustat siinä ovat ehkä hienommat.

Kolmas Satumaa-levytys julkaistiin vuonna 1990. Se on The Mustangs -yhtyeen kanssa tehty beat-versio. Taustalla on Taipaleen uralla alkanut suosion nousu. 80-luvullla Taipaleen levytuottajana aloitti Seppo Matintalo. Hän toi toimintaan vipinää ja vuosikymmenen puolivälissä julkaistusta Ruusu joka vuodesta -levystä Taipale sai uransa ensimmäisen kultalevyn. Sen jälkeen levytuotanto monipuolistui ja Taipale rupesi yhteistyöhön Mustangsien kanssa. Kun yhteistyö luonnistui, niin tuottaja ehdotti, että myös Satumaasta tehtäisiin beat-versio. Se tuli lopulta vuonna 1990-julkaistuun kokoelmaan Elämän tanssi. Hellevi Poudan Taipaleesta kirjoittamassa elämäkertakirjassa todetaan, että alun perin Taipale vastusti ideaa ja Pouta lisää, että myöhemmin myös tuottaja Matintalo myönsi, ettei se ollut onnistunut idea.

Sittemmin kyllä Taipale esittää Satumaan vierailevana solistina Agents-yhtyeen vuonna 1999 julkaistussa kokoelmassa Laulava sydän, joka perustuu yleisradiolle tehtyyn TV-ohjelmaan. Tuon levyn omistan ja versio on tullut minulle tutuksi. Totean suoraan, että kitaristi Esa Pulliainen ei onnistu sovituksellaan tuomaan Satumaahan henkeä. Taipaleen laulukin kuulostaa väkinäiseltä. Tosin on kyllä olemassa niitä, jotka ovat noista beat-versiosta eri mieltä.

Varsinainen neljäs Satumaan versio on ilmestynyt vuonna 1993 tangokokoelmassa Onnen maa – lauluja elokuvasta.  Levy syntyi Markku Pölösen vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa elokuvan jälkeen. Se on 60-luvun suomalaiseen maaseutuun sijoittuva tangonostalgiaa hehkuttava musiikkielokuva, jossa soivat Reijo Taipaleen aikaisemmin levyttämät tangot. Elokuvan nimikappaleen Taipale on levyttänyt yllä jo mainittuun Unto Monosen muistolle -kokoelmaan. Elokuvan suosion innoittamana päätettiin tehdä levy, johon valittiin noita elokuvassakin soineita vanhoja tangoja. Ne ovat peräisin pääosin 60-luvulta. Mielestäni tuo levy on Reijo Taipaleen parhaita. Sovitukset ovat hienoja. Taustalla soiva orkesteri tuo jousineen lauluille muhevan pohjan ja tangoille tyylikkään poljennon.

Pidän kovasti Onnen maa -levyn versiosta, mutta vaikea sitä on varhaisten versioiden kanssa paremmuusjärjestykseen laittaa. Eräästä yksityiskohdasta minulla on pieni kommentti.

”Oi, jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,

niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois.”

Noissa fraaseissa Taipale myötäilee oivasti orkesterin jämäkkää tangorytmiä ja laulaa fraasien loppusanat ”vois” ja ”pois” lainkaan venyttämättä lyhyinä. Taipale kuitenkin mielestäni hieman liikaa tulee painottaneeksi noita sanoja. Saattanevat siinä s-äänteet jäädä hiukkasen liian pitkiksi. Mutta ylipäänsä hän siinäkin mukautuu orkesterin soittoon. Tuosta yksityiskohdasta huolimatta pidän tätä neljättä versiota erittäin hienona. Sovitus on loistava ja nyt jo yli viisikymppisen solistin ääni soi raikkaan jäntevänä. Parhaaksi en sitä nimeä, mutta on se ainakin tasavertainen alkuperäisen kanssa.

Reijo Taipaleen uran kohokohdat liittyvät Unto Monosen tangoihin. Niiden myötä hän nousi suosioon. Monosen sävellyksiä hän sittemmin levytti läpi uransa. Yllä mainitsin jo muistolevyn, joka julkaistiin pian Monosen kuoleman jälkeen. Taipale esittää levyllä hienosti tulkiten muutaman hienon sävelmän. Ne kertovat Monosen monipuolisuudesta alkaen humppamaisesta foxista Danakil, jonka mm. Tapio Rautavaara oli aiemmin tehnyt tunnetuksi. Levyllä on myös ennen julkaisematonta sävellystuotantoa. Yksi niistä on Monosen jäämistöstä löytynyt Sammunut nuotio, joka nykyisin tunnetaan myös Jorma Kääriäisen ja Agents-yhtyeen esittämänä.  Tällä muistolevyllä on alun perin ilmestynyt myös ensi versio Onnen maa -kokoelman nimikappaleesta. Mainitsemisen arvoisia ovat myös nykyisin unholaan jäänyt tango En sulle kaikkea voinut mä antaa ja valssi Viimeinen ilta.

Tango Sammunut nuotio on vaativa tango. Olisin itse halunnut kuulla Reijon laulavan sen kypsemmällä iällä. Olisi ollut kiinnostavaa kokea, millaisen lisän elämän kokemus ja iän ääneen tuoma kevyt karheus olisivat tuoneet tulkintaan. 

Unto Monosen lisäksi myös Olavi Virta on Taipaleelle ollut tärkeä hahmo. Monessa Taipaleen levyalbumissa on jokin aiemmin Olavi Virran tunnetuksi tekemä kappale. Olavi Virta keikkaili aikoinaan ahkerasti Taipaleen kotiseudulla Kymenlaaksossa. Lapsena ja nuorena Virta tuli hänelle tutuksi ja hän oli eittämättä Taipaleen innoittaja ja esikuva. Noita Virran kappaleita levyttämällä hän varmasti tekee laulajamestarille kunniaa. Toisaalta Virta on suvereeni tulkitsija. Väistämättä Taipale jää noissa tulkinnoissa esikuvansa varjoon. Taipaleen äänessä on omat vahvat ansionsa mutta Virran virtuositeettiin hän ei kykene nousemaan. Ajoittain ylä-äänet jäävät hieman alavireisiksi. Toki Taipale on noissa uusintaversioissa myös onnistunut, mutta esimerkkinä mainiten Taipaleen versiota Virran bravuurista Tyttö metsässä en kovin mielelläni ryhtyisi kuuntelemaan. Sen Taipale liitti vuoden 1990 kokoelmaan, samaan jossa on Satumaan beat-versio. Olen myös niin henkisesti kiinni Virran Angelique-versiossa, että jätän Taipaleen jo 70-luvulla tekemän version kuuntelematta.

Vuonna 1974 Taipale levytti Toivo Kärjen tangon Kaipaan kahta sanaa, jonka Olavi Virta on julkaissut jo vuonna 1952. Se on mielestäni todella upea tulkinta ja käy myönteisesti esimerkistä Virran perinnön vaalimisesta. 

Taipaleen viimeiseksi jääneellä levyllä Valon lapsi (2014) on kaksi Virran kappaletta: Kolme kitaraa ja Joen toisella puolen. Tuota jälkimmäistä erityisesti sympatisoin. Siinä tosin laulaa vanha mies kuluneella äänellä, mutta ilmi selvästi miehellä on tulkinnassa sydän mukana. Potkua riittää ja voi aistia, millaista intoa ja energiaa on saattanut vielä kohdata tuolloin lähes 75-vuotiaan miehen keikoilla.  Ei tulkitsijaksi välttämättä ketään samettiäänistä nuorukaista tarvita. Sitä kappaletta tulen varmasti kuuntelemaan vielä monta kertaa. On hienoa, että Taipale on levyjensä kautta muistanut ylläpitää henkistä yhteyttä Olavi Virtaan.

Uudet versiot vanhoista lauluista kuuluvat viihteen maailmaan. Kun vertailee Taipaleen uusintalevytyksiä alkuperäisiin, niin taso on varmasti kirjava. Joskus on onnistuttu paremmin, joskus vähemmän hyvin. Sama koskee myös Olavi Virran kaltaista tähteä. Syystä tai toisesta joku levytys on jäänyt elämään, toinen unohtuu. Yksi mielestäni hieno mutta unohdettu versio on tango Musta ruusu vuodelta 1980.  Veikko Tuomi teki sen aikanaan tunnetuksi. Taipaleen loistotulkinta ei ilmestyessään saanut alleen potkua. Ei saanut myöskään hänen vuonna 1975 levyttämä Rakkauden satu, jonka aiemmin oli levyttänyt Jorma Lyytinen. Sittemmin Tapani Kansan herkkä tulkinta on ihan oikeutetusti iskenyt suuren yleisön sydämiin.

Ikä on toki jättänyt Taipaleen äänen sävyyn vuosien myötä jälkensä, mutta laulutekniikka on säilynyt ennallaan. Se on joiltain kohdin jopa vahvistunut tuoden tulkintaan uusia ulottuvuuksia. Taipaleen vahvuus on jämäkkä fraseeraus, johon liittyy oikeaan osuneet herkistykset. Hän luo kerronnassa pitkä linjaa. Laulun tunnemaailma välittyy aidosti, kuin itsestään. Solisti ei sitä liikaa tyrkytä, ei kaunistele eikä luo turhaa korukuorrutusta. Eikä hän sorru niin kovin tavalliseen turhaan venyttelyyn. Hän osaa pehmentää teknisesti haastavissa kohdissa fraasien keskellä. 

Taipale ei ollut koskaan levymyynnistä riippuvainen. Keikkoja riitti ja niissä soi tango ja muu vanha tanssimusiikki. Toki myöhemmin levymyyntikin vilkastui ja kultalevyjä taisi kertyä kaikkiaan jopa neljätoista kappaletta. Ensimmäinen kultalevy tuli 80-luvun puolivälissä kokoelmasta Ruusu joka vuodesta. Kun 70-luvun lopulla levytuotannossa ajauduttiin umpikujaan, Taipaleen uran pelastukseksi nousi uusi tuottaja Seppo Matintalo. Matintalon johdolla kultalevyjä tuli yksi toisensa jälkeen ja musiikki muuttui monimuotoisemmaksi.

Vaikka tanssilavoilla suosio ei koskaan hiipunut, voi kuitenkin katsoa, että 80-luvun lopulla Taipaleen ura kääntyi nousuun.  Hän alkoi tuolloin esittää lauluistaan beatversioita The Mustangs -yhtyeen kanssa. Hellevi Poudan elämäkertakirjan (Satumaa – Reijo Taipaleen tarina, 2017) mukaan Reijo Taipale teki sen pitkin hampain. Mutta vaikka sovituksista ja tulkinnoista onkin ristiriitaisia arvioita niin ylipäänsä voi todeta beat-soundin laajentaneen Reijon suosiota. Sittemmin 90-luvulla Taipale oleili paljon Espanjassa ja matkusteli eri puolilla maailmaa, toisinaan myös suomalaisen tangon erityisenä lähettiläänä. Sieltä hän sai uusia vaikutteita, mikä näkyi levytuotannon monipuolistumisena.

…

Käsittelen nyt tarkemmin Taipaleen levytuotantoa. Ensimmäisen varsinaisen oman LP-levynsä hän julkaisi vuonna 1970. Sitä ennen 60-luvulla oli kyllä jo julkaistu yhteinen kooste hänen ja Eino Grönin levytuotannosta.  Tuon jälkeen levykokoelmia tulikin melkoinen liuta. 1970-luvulla ilmestyi kymmenen pitkäsoittoa ja sama tahti jatkui 1990-luvulle. 2000-luvulla syntyi enää neljä CD-levyä. Niistä viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu kokoelma Valon lapsi. Mainitsin jo, että siinä kokoelmassa on pari aikoinaan Olavi Virran levyttämää klassikkoa. Mutta siinä on myös pari muuta täysin toisenlaista kappaletta. Taipale esittää sinä myös oman versionsa Eppu Normaalin hitistä Voi kuinka me sinua kaivataan. Lisäksi siinä on Chris Rean hitti Road to Hell, joka on saanut suomenkielisen nimen Maailmanlopun tie. Leikkimielellä voisi todeta, että se on Taipaleen uran poliittisin kappale. Onkohan niin, että hänkin taisi olla huolissaan maailman kehityksestä? 

Eikä tuo ole Taipaleen levytysuralla ainoa Chris Rean laulu. Vuonna 1998 ilmestyneen kokoelman Jäi yöstä muisto vain nimikappale on hänen hittinsä Blue Cafe. Hellevi Poudan elämäkerrassa todetaan, että se on Taipaleen oma löytö. Hän oli kuullut sen Espanjassa asuessaan. Itse sain tietää tuosta levytyksestä vasta tätä juttua valmistellessani ja täytyy todeta, että aika lailla yllätyin. Mutta vielä suurempi yllätys oli kuitenkin viimeisen kokoelman Maailmanlopun tie.

Yllätyksiä Reijon levytysuralta kyllä löytyy. Ehkä suurin on Vuonna 2003 ilmestyneellä levyllä Ihan kuin nuo toiset. Sen nimikappale on nimittäin suomennos ruotsalaisesta Joakim Bergin kappaleesta Dom Andra, jonka on naapurimaassamme levyttänyt vaihtoehtorockia esittävä yhtye Kent. Taipaleen versio herätti varmasti huomiota, voisi puhua pikkukohusta. Mielestäni se on kuitenkin Taipaleen itsensä näköinen tulkinta ja sille teolle pitää nostaa hattua. Tiedän, että niille joille tuo ruotsalaisbändi on tuttu, on ollut todella vaikea uskoa, että suomalainen tangolaulaja on sen levyttänyt kappaleen suomeksi.

…

Palataan vielä 70-luvulle. Kiinnittäisin huomiota pariin kokoelmaan. Toinen niistä on nimeltään Muistoja ja tunteita – aitovenäläisiä tangoja. Se sisältää latvialaisen Oskar Strokin tuotantoa suomennettuna ja voi kai lisätä, että suomalaisittain myös sovitettuna. Levy julkaistiin vuonna 1976. Se on mielestäni hieno kokoelma ja kuuluu Taipaleen laulajan uran helmiin. Se on jäänyt unohduksiin.  Ehkä tangoja vierastetaan niiden epäsuomalaisen tyylin vuoksi. Tai ehkä kokoelma nähdään vain tuon ajan erikoisuutena. Saatetaan ajatella, että se oli tuolloin yritys tuoda viihteeseen aikansa poliittista korrektiutta.  Mutta Oskar Strok on loistava säveltäjä ja Taipaleen taidot tulevat kyllä tulkinnoissa näkyviin.

Oskar Strok eli vuosina 1893 – 1975, joten Taipaleen levy ilmestyi säveltäjän kuoleman jälkeisenä vuonna. Hän opiskeli Pietarissa mutta tangoihinsa hän kyllä on ammentanut paljolti keskieurooppalaisia vaikutteita.  Hän työskenteli varsinaisesti Riikassa, aluksi paikallisessa tanssikabareessa. Nuoruusvuosina hän asui myös mm. Pariisissa ja Berliinissä. Hän on säveltänyt yli kolme sataa tangoa ja muuta sävelmää, jotka ovat saaneet suosiota ympäri maailman. Neuvostoliiton vuosina hän joutui vaikeuksiin, sillä maassa olleen kosmopolitismin vastaisen kampanjan vuoksi hänen musiikkinsa joutui 40-luvun lopussa kiellettyjen listalle. Sävellykset kuitenkin jatkoivat omalla painollaan elämäänsä. Ne elivät vielä hiljaiseloa myös vielä Stalinin kuoleman jälkeisen ns. suojasään aikana. Vasta 70-luvulla hänen sävellyksensä alkoivat Neuvostoliitossa jälleen levitä ja siihen buumiin osuu myös Reijo Taipaleen levyttämä kokoelma.

Yritän luonnehtia hieman Strokin tangoja.  Kun en tanssista paljoa ymmärrä, niin nyt pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Yritän myös muotoilla, miten nuo tangot eroavat suomalaisesta tangosta. Niihin voi suhtautua ainakin pienellä varauksella.

Strokin tangot mukailevat mielestäni keskieurooppalaista tangoa. Siinä rytmi on erilainen.  Tempo on ripeämpi. Sen poljento kertoo suuremmasta dramatiikasta. Kun suomalaisessa tangossa lähinnä tunteillaan, niin venäläinen ja keskieurooppalainen tango kertoo tarinaa.  Tarina puolestaan välittää meille kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Rakkaudesta nekin kertovat, joko hyljätystä tai sitten saavutetusta onnesta.

Suomalainen perustangossa meno on tasaisempaa ja usein tanssilavoilla se jää vain pelkäksi nojailuksi, ellei sitten paikalle ole todellisia taitureita.  Oskar Strokin tangomusiikissa on käänteitä ja temperamenttia, mihin ei kuka tahansa helposti taivu. Loppuja ei venytetä liikaa, mutta tästä on toki tälläkin levyllä poikkeuksia.  Kun tangossa elää suuria intohimoja, niin tanssissakin on liikettä ja käännöksiä.

Venäläisiä versioita kuunnellessa kiinnittää ensiksi huomiota orkesterin kokoonpanoon. Hanuri on suomalaisen tangon keskiössä. Venäjällä sillä on pienempi rooli. Kun sanoituksissa on dramatiikkaa ja kun laulaja kertoo tarinaa, hän on usein tavallaan tarinassa ulkopuolisena.  Laulaja esittää tangoa usein liioitellusti elehtien. Se voi mennä ylinäyttelemiseksi. Hänelle draama on vain draamaa, mitä myös orkesteri sovituksessaan vahvistaa.

Taipaleen levyssä sovitukset on tehty suomalaista makua osittain mukaillen. Reijo Taipale on tämän sisäistänyt. Hän yrittää kohtuullisuuden rajoissa sopeutua vieraaseen tangotyyliin, mutta ei luovu kuitenkaan suomalaisesta perustyylistään. Hän liikkuu suomalaisella maaperällä ja laulaja on sama Reijo, joka ilahduttaa suomalaista tanssiyleisöä.

Taipale onnistuu tulkinnoissaan mutta kaikissa kohdissa toteutus ei ymmärrettävästi täysin toimi. Ulkokohtaisuus voi hieman näkyä mutta se johtuu myös sovituksista. Taipaleen tulkinta poikkeaa alkukielisistä toteutuksista.  Hän ei dramatisoi, ei yritä olla mikään näyttelijä.  Hän tuo laulujen tarinan esille kuin ne olisivat totta.  Hän on kiinni tässä elämässä.  Se on nähdäkseni sitä suomalaisuutta.

Suomalainen tango on kai ennen muuta ihmisen läheisyyden kokemista. Venäläisessä (tai ehkä myös keskieurooppalaisessa) ei tuota läheisyyttä pääsääntöisesti koeta, siinä seurataan ulkopuolelta muiden kokemaa tarinaa, totta kai myötätunnon hyminällä eli empaattisesti.

Olen havainnut, että tuossa 12 levyn kokoelmassa on kaksi sellaista, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan. Toinen on nimeltään Mustat silmät, jota ei pidä sekoittaa paljon tunnetumpaan samannimiseen kansansävelmään.  Se on kaunis melodinen tango, joka on kuultavissa vaikka täällä. Hienosti Reijo sen tyylittelee. Kuulemassani alkukielisessä versiossa solisti hieman ylidramatisoi, mutta kuten yllä totesin, liioitteleva tunteilu kuuluu siihen peliin.  Venäläisessä sovituksessa myös viulu värittää tarinaa erityisen tunteikkaasti.

Tuosta tangosta Taipale on levyttänyt myös The Mustangs -yhtyeen kanssa beat-version. Se ei ole mielestäni vertailukelpoinen alkuperäisen kanssa mutta yllättävän komealta sekin kuulostaa ja sillä on kommenttienkin perusteella omat ihailijansa. Uudelleen kuunneltuani tämä kuulostaa minun korvaani entistä paremmalta, mikä on hyvä merkki.

Ihailen Taipaleen ratkaisuja. Hän pitää fraseerauksen puolesta tyylinsä mukautuen paikoin kansainvälisen tangon vaatimuksiin mutta tulkitsee sisältöä liikaa dramatisoimatta toki eläytyen ihmisten tunteisiin mutta samalla jättäen laululle itselleen tilaa, niin että kuulija voi kokea laulun omalla tavallaan. Taipaleen tulkinnassa laulun nainen on todella olemassa eikä vain pelkkä dramatisoitu hahmo.

Taipaleen vuonna 1993 julkaisemassa Onnen maa -kokoelmassa on Oskar Strokin tango Kertokaa hänelle miksi. Vuoden 1976 kokoelmassa nimi oli vielä suppeampi: Kertokaa miksi. Molemmat ovat tyylikkäästi esitettyjä. Laulu on Strok-levyn parhaimmistoa. Taipale on sisäistänyt laulun hienosti tulkiten tarinaa taiteilijan otteella. Mukana ei ole alkuperäiseen versioon kuuluvaa turhaa tyylittelyä. Reijo keskittyy tunteeseen ja haikeuteen. Suomalaisuutta sovitukseen tuo haitarin keskeisempi rooli, mutta kyllä tässä soivat näkyvästi myös viulu ja saksofoni. Taipaleen versio vuodelta 1976 on kuultavissa täällä. Varsin intohimoa pursuava venäläinen naislaulajan versio on kuultavissa täällä.

Ylipäänsä kun noita versioita vertailee, niin panin merkille Taipaleen äänen voiman ja energisyyden. Venäläisillä tangolaulajilla tuntuisi olevan hennompi ääni. Osin se saattaa johtua siitä, että he jäljittelevät vanhaa tyyliä tai sitten itse äänitykset ovat vanhoja. Ennen vanhaan venäläisten tangolaulajien äänessä ei ollut samaa voimaa.

Laulu ”Mä rakastin” alkaa pitkällä juhlavalla introlla. Kun sitten päästään sanoihin, niin sen alkusanat yllättävät:

”Nyt mulle hevoseni tuokaa, käy käsky nuoren luutnantin. Hän läsnä olijoille huokaa en tule koskaan takaisin…”

Aloin nimittäin heti ensisanat kuullessani kuvitella Reijo Taipaletta hevosen selässä. Laulusta avautuu kyllä pian onneton rakkausdraama. Moskovassa oleileva nuori luutnantti suree, kun ei saa rakkauden osoituksiinsa minkäänlaista vastakaikua. Tuo oma virhearvioni johtui kai siitä, että suomalaisessa tangossa itse laulaja on päähenkilönä. Taipale solistina kertoo tarinan selkeästi ulkopuolisena tunteita unohtamatta. Tulkinnassa hieman häiritsee se, että laulullisesti tuo kappale ei täysin sovi Reijon äänelle. Alarekisteri ei toimi toivotulla tavalla.

... 

70-luvulla Taipale levytti paljon. Samana vuonna kuin Oskar Strokin tangolevy ilmestyi albumi nimeltään Juhlakonsertti.  Siinä on mukana vuodelta 1930 peräisin oleva amerikkalainen Hoagy Carmichaelin ikivihreä iskelmä ja jazzstandardi Georgia on my mind. Suomeksi sen on saanut nimen Muistelen Georgiaa. Se ei kyllä tunnu Taipaleen laulajan profiiliin sopivan. Taipale levytti hienoja yksittäisiä lauluja mutta albumeihin sisältyi monenlaista tuotosta. Ei ihme, että suuri yleisö niitä vieroksui.

Vuonna 1978 ilmestyi albumi Juhlavalssit. Siitä minulla on ristiriitainen käsitys. Valikoimaa katsoessa olisi luullut, että levyssä olisi ollut aineksia menestykseen. Kuitenkin osa kappaleista on mielestäni tehty hätiköiden. Levy sisältää tuttuja klassisia valsseja, joukossa upeita helmiä, joita Taipale tulkitsee suurella sydämellä. 

Tonavan aallot on nykyisinkin suosittu valssi, joka itse asiassa on sama sävelmä kuin Olavi Virran aiemmin levyttämä Häämuistojen valssi. Virralla kyseessä on ns. hidas valssi. Taipaleen versio on rivakampi. Siinä on sovituksessa nähty vaivaa ja sanat soljuvat juhlavina. Ja komealta se soikin. Ylä-äänissä kyllä mielestäni on alavireisyyttä, mikä on Taipaleen eräänlainen helmasynti, ja valssin rytmi välittyy ehkä yllättävän suoraviivaisesti, olisin odottanut jonkinlaista mukautumista. Mutta tutun linjakkaan tyylin esityksestä voi tunnistaa.

Mielestäni kaikki sävelmät eivät kuitenkaan istu Reijo Taipaleen äänen laatuun. Yksi niistä on Yli aaltojen, joka on myös Olavi Virran aiemmin levyttämä ja on lisäksi nopeampi versio paljon tutummasta valssista Kaunein iltamme.  Taipaleen tulkinta ei saa tulta alleen. Se on hengetön. Loppujen lopuksi levy on kokoelmana epätasainen ja niin ovat myös 70-luvun lopun muutkin levytykset. Joukossa on toki yksittäisiä helmiä. Mutta seuraavan vuosikymmenen puolivälissä yleisö alkoi taas löytää Taipaleen levyt omakseen levyn Ruusu joka vuodesta myötä.  Liekö sattuma, että samoihin aikoihin myös punk-musiikki alkoi menettää suosiotaan ja kevyessä musiikissa tuli enemmän sijaa melodisemmille linjoille.

The Mustangs -yhtyeen kanssa yhteistyö oli alkanut 80-luvun lopussa ilmestyneestä Virran rannalla -kokoelmasta. Nimikappale on sama, jonka Vieno Kekkonen oli joskus aiemmin levyttänyt nimellä Joki virtaa hiljaa. Kokoelma oli huippusuosittu. Siihen sisältyi pari Rauli Badding Somerjoen aiemmin tunnetuksi tekemää kappaletta (Ilta-aurinko ja Illan varjoon himmeään). Lisäksi siinä on Georg Bizet’n Helmenkalastajat-oopperasta peräisin oleva kappale, yksi meksikolaisen Javier Solisin hitti Yö yksinäinen (Tres Palabras), Palaja Sorrentoon, Aaveratsastajat, venäläinen Mustat silmät (Otši tšornyje) ym.  Reijo Taipale esittää laulut suurella tunteella. Pohjatyöt on tehty tarkkaan. Helmenkalastajassa Taipale tulkitsee oopperaa tanssilavojen miehen malliin, beat-tausta soi loistavasti.

Albumi Virran rannalla oli ponnahduslauta 90-luvulle, jolloin Taipaleen uralla tapahtui monenmoisia komeita käänteitä. Hellevi Pouta kutsuu elämäkertateoksessa Taipaleen 90-lukua levytysten hulluiksi vuosiksi. Levytyksissä todellakin oli uutta potkua. Ja kyllä beat-vetoiset taustat tuota potkua edistivät, vaikka beat-tangoista voidaan toki olla eri mieltä.  Ja kaiken ohessa oli muutakin toimintaa. Esimerkiksi yhteistyö Topi Sorsakosken kanssa toi kansansuosioon säpinää.

Huipentumana yhteistyöstä Topi Sorsakosken kanssa vuonna 1992 ilmestyi CD-levy Kulkukoirat. Levyllä on country-vetoista musiikkia ja myös aivan tavallisia tangoja kuten Kultaiset korvarenkaat, jonka Taipale ja Sorsakoski esittävät duona samalla tapaa kuin Kulkukoirat.  Kulkukoirat on mielestäni huikea piisi. Kultaisissa korvarenkaissa nimenomaan Taipale hehkuttaa upeasti. Mahtuu Kulkukoiriin myös vanha Elvis-kappale Hupsu tällainen, jonka Rauli Badding Somerjoki oli aiemmin levyttänyt.

Perinteisten iskelmien ja tangojen lisäksi julkaistiin mielenkiintoisia kansainvälisiä hittejä. Vuonna 1994 ilmestyneen albumin Unta näin taas nimikappale oli Gipsy Kings -yhtyeen maailmankuulu Bamboleia. Oikeastaan se kai heijasti Taipaleen kiintymystä Julio Iglesiaksen musiikkiin, sillä myös Iglesias oli levyttänyt tuon hitin. Iglesiaksen kappaleita Taipale levytti muutaman, joista nimekkäin on kai venäläisen Mustat silmät -kappaleen mieleen tuova herkistely Natalie. Se on vuonna 1995 ilmestyneen CD:n nimikappale.  Ja myös vuoden 2003 albumissa on ruotsalaisperäisen rock-piisin seurana Julio Iglesiaksen kappale Nauti elämästä.

Mainittava on myös amerikkalainen country-tähti Willie Nelson. Kulkukoirat-kokoelmassa on versio hänen kappaleesta Across the Border, joka on saanut nimekseen Kahden puolen rajaa. Duon Te rakkaat, luotain lähteneet ovat esittäneet aiemmin Willie Nelson ja Julio Iglesias (To all the girls I've loved before).  Taipaleen viimeisellä levyllä vuodelta 2014 on myös yksi Willie Nelson -piisi Oon tiellä taas, jonka Finlanders on levyttänyt aiemmin suomeksi.

Sitten olisikin vuorossa Chris Rea ja ruotsalaisyhtyeen Dom andra mutta niistä olen yllä jo kertonut. Sen verran lisään, että Blue Cafe’n sisältämää kokoelmaa Jäi yöstä muisto vain (1998) valmisteltiin huolella. Siinä on mukana lattaritunnelmaa, esimerkkinä sävelmä Yön ruusu. Se kuten monet muutkin levyn kappaleet nimikappaletta lukuun ottamatta ovat kuitenkin Kassu Halosen luomuksia.  

…

Reijo Taipale keikkaili ahkeraan ja hänen yhtyeestä haluan mainita yhden nimen. Hän on hanuristi Jani Helenius. Uskon, että hänen merkityksensä on ollut todella suuri. Olen häntä kerran konsertissa ja voin todeta, että kyseessä loistava hanuristi. Sitä en tiedä, kuinka tärkeänä tukena hän on Taipaleelle ollut, mutta ei laulaja ilman bändiä selviä. 

Kirjallisuutta:

von Bagh, Peter – Hakasalo, Ilpo. Iskelmän kultainen kirja. Otava 1986.

Forss, Timo Kalevi. Tähdet meren yllä – suomalaisen tangon tarina. Into 2019.

Pouta, Hellevi. Satumaa – Reijo Taipaleen tarina. Karisto 2017.