Prokofjev: pianokonsertto nro 2 - Alexandre Kantorowin tulkinnasta säveltäjän nuoruusvuosiin

Sergei Prokofjev: pianokonsertto nro 2 G-molli, opus 16.     

Moskovan Filharmonia tarjosi hiljattain Youtube-kanavallaan upean suoran nettikonsertin Moskovan Tšaikovski-salista. Se piristi maanantai-iltaani mutta ei jäänyt pelkäksi konserttikokemukseksi muiden joukossa. Ohjelmistossa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto G-molli ja Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonia (No. 7). Alexandr Lazarev johti Venäjän kansallista nuoriso-orkesteria (Russian National Youth Symphony Orchestra). Se oli kaikkinensa loistava konsertti, mutta vaikka vaativassa Šostakovitšin sinfoniassa orkesteri ylsi loistosuoritukseen, keskityn nyt kuitenkin Prokofjeviin ja pianokonserton nuoreen solistiin ranskalaiseen Alexandre Kantorowiin (s. 1997), jonka pianistin taidot ovat tulleet minulle tutuiksi parin vuoden takaisesta Tšaikovski-kilpailusta. Hän voitti tuolloin koko kilpailun pääpalkinnon Grand Prix’n.  Hän valloitti taidoillaan kilpailua ympäri maailmaa seuranneen laajan yleisön. Kyseessä on todellinen pianisti-ihme, joka sävähdytti minut nyt myös Prokofjev-tulkinnallaan. Konsertto ei varmasti ole helpoimmasta päästä. Sain esityksestä sytykkeen lähteä lyhykäiselle tutkimusmatkalle säveltäjän nuoruusvuosiin ja konserton syntyaikoihin. Prokofjevin sydänystävän itsemurha tuo sinne oman traagisen lisänsä. Konsertti avautuu täältä.

Tuolloin maanantai-iltana reagoin Kantorowin suoritukseen innostuen lähes huudahtamaan, että se oli parhaita näkemiäni pianokonserttoesityksiä. Se oli niin elävästi kuvattu lähetys, tunnelma oli koskettava. Lähetyksen toteutuksessa on ollut ammattitaitoista väkeä. Tunsin olevani salissa läsnä. Solistin kylmän rauhallinen olemus huokui nettiavaruudesta huoneeseeni. Tämänkaltainen konsertti on näin korona-ahdingon aikaan uskomaton kokemus.

Tšaikovski-sali ulkopuolelta silloin kun siellä viimeksi kävin

Salissa vuonna 2018

Prokofjev (1891-1953) sai konserttonsa valmiiksi vuonna 1913. Saman vuoden syksyllä oli sen ensiesitys. Nyt kuulemamme versio on kuitenkin peräisin myöhemmältä ajalta. Alkuperäinen partituuri nimittäin katosi sotakommunismin vuosina, todennäköisesti tulipalossa. Säveltäjä loi 20-luvulla lännessä asuessaan siitä uuden version. Hän on omistanut konserttonsa ystävälleen Maximilian Schmitthoffille (1892-1913), joka todellakin teki itsemurhan alkuperäisen sävellyksen syntyaikoihin. Se jätti jälkensä säveltäjään, mutta taiteilijana hän kykeni purkamaan tuntonsa musiikkiinsa. Kyseessä ei ole suinkaan ainoa sävellys, jonka Prokofjev on Schmidthoffille omistanut. Niihin kuuluu esimerkiksi vuotta aiemmin valmistunut pianosonaatti nro 2. Sekin kertoo osaltaan miesten keskinäisestä kiintymyksestä.

Prokofjev oli varhaiskypsä lahjakkuus. Jo lapsena hän sävelsi oman oopperansa. Konserton valmistuessa Prokofjev oli reilu parikymppinen valmis omaan tyyliinsä kypsymässä oleva säveltäjä, ehtinyt saada aikalaiskritiikistä jo kolhujakin. Pianokonserton lopulliseen asuun ystävän menetys ei ehtinyt vaikuttaa. Konsertto on ennen muuta laajempi kuva syntyajastaan. Ensiesitys oli Pietarin lähistöllä Pavlovskissa säveltäjän itsensä ollessa solistina. Elettiin monella tapaa murroksen ilmapiirissä. Maailmansota oli syttymäisillään. Nuori säveltäjä keskittyi kuitenkin omaan uraansa. Opinnot olivat loppuvaiheessa ja ura oli nosteessa. Poliittiset mullistukset jäivät taka-alalle. Vuonna 1918 mies lähti konserttikiertueelle Yhdysvaltoihin. Sen myötä mies asettui Pariisiin asumaan. Luodessaan siellä uutta versiota kadonneesta pianokonsertostaan, voi aiheellisesti kysyä, missä määrin se poikkeaa alkuperäisversiosta. Toisen konserton nimellä se on kuitenkin jäänyt elämään, vaikka voisi sitä kutsua varsinaisen syntyaikansa perusteella myös neljänneksi. Voisi päätellä, että Schmidthoffin kohtalo on tuonut vaikutuksensa Prokofjevin luodessa uutta versiotaan. Sen verran syvästä ihmissuhteesta oli kyse. Kuolema jätti omat haavansa ja traumansa. On arvioitu, että se seurasi läpi elämän. Prokofjev kuitenkin kykeni purkamaan noita tuntojaan musiikissaan.

Mennään nyt Tšaikovski-salin tunnelmaan ja pianokonserton esitykseen. Kantorow on ujosti hymyilevä nuorukainen. Ulkoisesti tuntuisi, että hän on kiltti pianon pimputtelija. Hän astuu yleisön ja orkesterin eteen ollen kuin muissa maailmoissa. Ottaa uneliaan häkeltyneenä vastaan yleisön tervetuloaplodit. Kun sitten orkesteri valmistautuu aloittamaan, solisti vaipuu kuin koomaan. Hetkeksi nousee jopa epäilys, kuuluuko sieltä mitään. Mutta jännitys purkautuu. Pianisti lähtee viemään tarinaansa eteenpäin hiljakseen. Pian kuulijan kuvittelema harmonia särkyy. Dialogi alkaa, kontrasti syttyy. Soitto saa ilmettä ja voimaa. On lempeää herkkyyttä, joka sitten tarpeellisella hetkellä räjähtää. Musiikki iskee voimallaan ja rajulla tempollaan.

Niin soittajasta kuin soitosta huokuu nöyryys ja pyyteetön eläytyminen. Hän ei tuo omaa persoonaansa esille. Hänessä ei ole mitään diivan elkeitä. Hän on läsnä ulkopuolisena, paljastaa kuulijoilleen pienen osasen omasta sisimmästään. Kun tuo reilun puolen tunnin konsertto päättyy, hän lähtee suosionosoitusten ja myös parin ylimääräisen kappaleen jälkeen salista – samana vaatimattoman oloisena poikasena, jollaisena hän oli saapunutkin, kuin vaipuen samaan sisäiseen tyyneyteensä. Hän oli elämän ulkopuolinen vierailija, joka antoi vastaanottavalla yleisölleen palan omaa sisintään. Sen voimalla me kestämme eteenpäin.

Alexandre Kantorow Prokofjevin maailmassa

Prokofjev on äärimmäisen haastava konsertto. En ole sitä aikaisemmin kuullut kuin muutaman kerran levyltä. Käsittääkseni kiinalaisen Yundi Lin Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty levytys on ainoa todellisen vaikutuksen minuun tehnyt levytys. Se vaikutti siinä määrin vahvasti, että Yundi Listä tuli heti yksi suosikkipianisteistani. Tosin kotoani löytyy myös Lontoon Sinfoniaorkesterin versio, solistina Vladimir Ashkenazy, mutta se versio ei kyllä toimi. Syystä tai toisesta samaa voimallisuutta en siitä ole löytänyt.  Netistä löytyy myös melko tuore Kantorowin ystävän ja ikätoverin Lucas Debarquen tulkinta, joka on kuvattu samaisessa Tšaikovskin konserttisalissa. Mielestäni tasoero kyllä tulee näkyville, mutten kuitenkaan väheksy pianistin taitoja, joka niin ikään on menestynyt Tšaikovski-kilpailussa Kantorowia neljä vuotta aiemmin.

Alexandre Kantorow ei jättänyt kynttiläänsä vakan alle. Hän palautui Prokofjevin maailmasta pikaisesti ja lahjoitti riemastuneelle yleisölleen vielä kaksi ylimääräistä numeroa. Samalla siirryttiin räjähtävästä modernismista romantiikan maailmaan. Minä en kappaleita tunnistanut, mutta ”online liven” keskustelussa joku heitti Brahmsin nimen. Ja Brahmsiltahan se kuulosti.  Nyt päivä konsertin jälkeen löysin kommenteista tarkan vahvistuksen, joka pitänee paikkansa, vaikka suoran konsertin aikana ehdoteltiin muutakin:

”Both are Brahms.  The first is the Finale from Op.5, Sonata in F minor: Allegro moderato ma rubato.  The second is a Ballad (a Scottish ballad).”

Siis ensin oli finaaliosa pianosonaatista No. 5. Pitkä osa, jossa solisti siirtyi todellakin intensiivistäkin intensiivisemmin aivan toisenlaiseen elämysmaailmaan. Kantorowille se ei tuottanut ongelmia. Ja kun suosionosoitukset eivät ottaneet laantuakseen, hän viivyttelemättä soitti vielä skottilaisen balladin.

 

Totean sen vielä. Koskettavaa eläytymistä! Brahms hiljensi yleisön rankan Prokofjevinkin jälkeen. Sali pimeni täysin, pienenä valopisteenä keskiössä Kantorow tuo Brahmsin aivolohkojemme syvyyksiin. Tämä jos mikä tuo toivon keskellemme, keskinäisen yhteyden ympäri maailman. Seurasin kahden vuoden takaisia Tšaikovski-kilpailuja ja niiden yhteydessä kävi jo ilmi, että Brahms on Kantorowin lempisäveltäjiä. Siihen palaan alempana.

Menen vielä yli sadan vuoden taakse, pianokonserton alkuperäisversion syntyaikoihin. Prokofjev eli sävellyksen syntyaikoihin hyvin hektistä aikaa. Konservatoriossa oli opintojen näytetöitä. Elämälle lisäpoltetta loi nuoren nousevan tähden luomisen hehku. Itsemurha jäi elämän virrassa nopeasti taustalle, kun päivittäiset haasteet painoivat. Myös isä oli muutama vuosi aiemmin menehtynyt äkillisesti paksusuolen syöpään.

Konserton ensiesityksen paikasta Pavlovskissa olen kirjoittanut aiemminkin. Se oli tuolloin hyvin merkittävä konserttipaikka. Olen siitä maininnut tässä jutussani 1800-luvun eurooppalaisesta kulttuurista. Myös runoilija Osip Mandelštam on eräässä runossaan viehtynyt sen tunnelmasta kuvatessaan lapsuudenmuistojaan. Paikka henkii eurooppalaisen kulttuurielämän valtavirtaa.

Sergei Prokofjev tutustui Schmidthoffiin keväällä 1909 läheisen opiskelijatoverinsa Vera Alpersin kautta. Alpers oli sydänjuuriaan myöten rakastunut ”Serjoža” Prokofjeviin. Vastakaikua hän ei saanut, mutta Veran tunteet ovat jääneet elämään, sillä hän kirjoitti päiväkirjaa, joka on myöhemmin jäänyt tutkijoiden ja Prokofjevin ihailijoiden iloksi.  Schmidthoff oli myös opiskellut pianon soittoa. Kaikki kolme sattuivat kohtaamaan eräässä konsertissa. Vera esitteli Maximilianin, mitä hänen kerrotaan sittemmin katuneen, koska Serjoža vain etääntyi Verasta. Nuorten miesten ystävyys lämpeni vähitellen. Molemmat harrastivat shakkia, mikä toi suhteeseen oman intensiteettinsä. Schmidthoff oli kuitenkin ennen kaikkea filosofian harrastaja. He alkoivat käydä keskenään filosofista keskustelua. ”Hiomatonta, mutta hauskaa, niin kuin 17 vuoden iässä kuuluukin, niin sujuivat meidän kävelyretkemme Pietarin kaduilla ja rannoilla keväällä 1909 ”, kuvaa Prokofjev itse. (lähde)

Prokofjevilla ystäviä riitti. Vera Allersin kanssa hän kävi eläväistä nuoruuden innon täytteistä kirjeenvaihtoa. Allersin päiväkirjamerkinnät kuvaavat hyvin Prokofjevin omistautumista musiikille. Tämä harmittelee alkukesästä, että Sergei on lähdössä Pietarista työntäyteisen  ja pettymyksiäkin tuoneen kevätlukukauden jälkeen kotipaikkaansa Sontsovkaan, joka sijaitsee Etelä-Venäjällä. Sontsovkassa Prokofjev ei kuitenkaan nautiskellut kevään heräävästä luonnosta. Hän työskenteli kuumeisesti erään sävellystyön parissa, jonka esityksen piti olla heinäkuussa. Se kylläkin lopulta kariutui. Suunnitelmat lensivät tuuleen mutta uusia haasteita tuli tilalle. Prokofjev oli tuolloin kovasti Aleksandr Skrjabinin musiikin pauloissa.

Tuo oli hyvin kuvaavaa Prokofjevin nuoruudelle. Opiskelua ja täydellistä omistautumista musiikille. Siinä ohessa oli kirjeenvaihtoa ja nuorta flirttiä.

Prokofjev ei jäänyt pitkäksi ajaksi paikoilleen. Vanhempiensa Sontsovkassa sijaitseva kotikartano oli myös tuolloin vain lyhyt kääntymispaikka. Toki se oli tärkeä, koska äiti oli kuitenkin hänen piano-opintojensa alullepanija. Pietari, Moskova ja Kaukasus pitivät matkustusvirettä yllä. Kirjeenvaihdon kautta säilyi suhde ystäviin, myös Veraan.

Aktiivinen shakkiharrastus kuului myös ohjelmaan. Sekin piti yllä matkakuumetta, ja sävellystyön ja pianonsoitonkin lomassakin se sopi älylliseen rentoutumiseen. Kirjeshakki toi nuorukaiseen virtaa. Tuon kesän sävellystyötä tehdessään hän yhden viikon aikana lähetti 17 šakkikirjettä ja otti vastaan 12. Sontsovkan pienen pienessä postitoimistossa riitti vilskettä. Prokofjev kirjoitti, että päätä särki shakista ja sormia poltti Skrjabin. Lyhyesti todeten varhaiskypsästä älyköstä oli kyse.

Tähän maailmaan ilmestyi Maximilian Schmidthoff. Ystävyys käynnistyi hitaasti mutta se tiivistyi lähes intiimiyden tasolle. Šakki oli yksi yhdistävä tekijä. Filosofisista keskusteluista tuli tärkeämpi.

Schmidthoff kysäisi kerran, oliko Prokofjev lukenut Schopenhaueria. Hän ei ollut lukenut. Hän toteaa kuulleensa äidiltään, että ”Schopenhauerin lukeminen merkitsee kylmää pessimismin kylpyä”. Maximilian toteaa ottaneensa sellaisen kylvyn kaksi vuotta aiemmin. Siitä tuo aihe lähti etenemään.

Vuosi 1912 oli jonkinlainen käännekohta. Nuorilla miehillä oli tapana tehdä Pietarissa pitkiä kävelyretkiä ja julistaa niitä kulinaristisilla nautinnoilla kohdalle osuvissa ravintoloissa. Prokofjevilla oli noihin aikoihin monta rautaa tulessa, mutta ystävyydellä oli hänelle tärkeä merkitys. Schmidthoffin kanssa kehkeytyi paljon syviä keskusteluja paitsi Schopenhauerista, myös toisen tuon ajan keskiössä olleen filosofin Immanuel Kantin ajatuksista. Niistä hän ammensi myös musiikkiinsa aineksia.

Ystävyyssuhteen tunnevoimasta kertoo se, että nuoret miehet tekivät jopa yhteisen matkan Imatralle kylpylään. Lähteestäni ei kuitenkaan tule aivan selkeästi ilmi, tekivätkö he lopulta sen matkan, mutta ainakin he sitä tiiviisti suunnittelivat.  Paikan valinnalla on oma erityinen symbolinen poltteensa. Nimittäin pietarilaisilla vastanaineilla oli tapana matkustaa sinne kuhertelemaan. Imatran koski ja sen ympäristön luonto inspiroivat rakastuneita.

Suhteella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Schmidthoff oli menettämässä otettaan yhteiskunnasta. Ei ollut töitä, ei tuloja. Näköpiiri tulevaan oli katoamassa. Lieköhän hän huomasi tarrautuvansa ystäväänsä? Ja kokiko Prokofjev velvollisuudekseen auttaa häntä?  Prokofjev kustansi edellisen vuoden lopulla ystävälleen matkan Krimille. Helmikuussa he tekivät sinne myös yhdessä matkan. Sieltä paluun jälkeen Schmidthoff päätyi kauhistuttavaan ratkaisuunsa.

Prokofjev oli tuolloin viimeistelemässä pianokonserttoaan. Hän sai ystävältään kirjeen, jossa oli järkyttävä ilmoitus edessä olevasta itsemurhasta. Se oli lakonisen lyhyt viesti, syytä tekoonsa Scmidthoff ei kertonut. Viestin postittamisen jälkeen hän matkusti junalla Viipurin suuntaan, jäi pois viimeistä edellisellä asemalla. Läheisessä metsikössä hän ampui itsensä.

Hänet haudattiin kaikessa hiljaisuudessa eräälle Viipurin suomalaisista hautausmaista. Tapa vaati, että itsemurhan ollessa kyseessä vainaja todellakin haudattiin kaikessa hiljaisuudessa, ilman mitään ortodoksisuuteen kuuluvaa tapakulttuuria.

Prokofjev ei osallistunut miehen hautajaisiin. Hän toki lähetti vilpittömät surunvalittelunsa. Vasta seuraavan vuoden keväällä Prokofjev pääsi käväisemään haudalla. Hän matkusti yksin. Hautausmaan vartija opasti hänet paikalle. Oli rospuuttoaikaa, pääsy haudalle ei sujunut ihan helposti ja haudan kuntokaan ei mairitellut. Hautaa koristi yksinkertainen puuristi. Prokofjev antoi vartijalle muutaman markan (!), jotta tämä kunnostaisi hautaa.

Voisi tietysti vatvoa pitkäänkin sitä, miksi nuorten miesten suhde päättyi tuolla tavalla. Lyhyesti todeten suhde suli omaan mahdottomuuteensa. Elämä oli alkanut viedä ystävyksiä eri suuntiin. Suhde oli johtamassa ulottuvuuksiin, josta Schmidthoff ei kyennyt irtautumaan.

Kantin ja Schopenhauerin filosofia kiinnosti Prokofjevia edelleen. Runoilija Boris Baškirov on todennut kolme vuotta myöhemmin tekemissä päiväkirjamerkinnöissään käyneensä Prokofjevin kanssa läpi Schopenhauerin aforismeja. Niihin sisältyvä yksinäisyyden teema kiinnosti.

Nykylukijoita jää varmaan arveluttamaan tuon suhteen homoeroottisuus. Siitähän lopulta oli kyse. Avoimesti siitä ei varmasti tuolloin eikä myöhemminkään ole voinut puhua.  Elämäkerroista löytyy kiinnostava viite. Eräässä haastattelussa säveltäjän kuoleman jälkeen toimittaja on kysellyt asiasta Prokofjevin pitkäaikaiselta italialaistaustaiselta vaimolta Linalta. Suoraan kysymykseen tämä kiertelee ja kaartelee. Lopulta hän toteaa tavallaan toimittajan painostaessa, että ei voi sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, etteikö Prokofjevilla olisi voinut olla homoseksuaalisia taipumuksia. Mutta samalla hän korostaa, että Schmidthoffin kanssa suhde ei ole voinut kehittyä intiimille tasolle. Kärjistän nyt vaimon sanoja todeten, että ei Prokofjev mikään biseksuaali ollut.

…

Siirrytään konserton syksyiseen ensi-iltaan. Siinä Prokofjev itse oli solistina. Esitys sai suosionosoituksia ja ystävät palkitsivat säveltäjän kukkakimpulla. Vera Alpers ja monet muut ystävät olivat luonnollisesti ihastuksissaan. Päällimmäisenä ensi-illasta jää kai mieleen konserton saama kritiikki, mikä luonnollisesti johtuu säveltäjän tyylistä. Hän oli omassa musiikillisessa näkemyksessään hylännyt edellisenä vuosisatana vallinneen romanttisen tyylin. Moderni ote ei purrut konserttiyleisön enemmistöön. Kertoman perusteella esityksen päätyttyä salissa taisi olla jonkinlainen kaaos, minkä en arvelisi varmaankaan olleen solistina olleelle säveltäjälle yllätys.

Sittemmin koitti sota, vallankumouksen koittaessa Prokofjev lähti vuonna 1918 pitkälle kiertueelle Yhdysvaltoihin.  Sille tiellä hän myös jäi asettuen lopulta asumaan Pariisiin. Sotakommunismin aikana toisen pianokonserton partituuri katosi. Ja konsertto piti tavallaan säveltää uudestaan. Sen Prokofjev teki 20-luvulla. Konsertto esitettiin uudelleen vuosikymmenen puolivälissä. Kyseessä oli kuitenkin aikalaisten mukaan aivan toinen sävellys kuin kymmenen vuotta aikaisemmin Venäjällä luotu versio. Se versio jäi kuitenkin elämään ja yhdistetään noihin maailmansotaa edeltäviin vuosiin.

Yritän seuraavaksi kuvata, miten tuota pianokonserttoa on alun perin kuvattu. Lähteenäni on Igor  Višnevetskin Prokofjevista luoma elämäkerta. Venäjänkielisen kuvauksen kääntäminen on haastavaa ja siksi välitän pastissimaisesti siitä nousseita keskeisiä vaikutelmia. Višnevetski lainaa tuon ajan merkittävää tutkijaa ja säveltäjää Boris Asafjevia, joka oli läsnä vuoden 1913 ensiesityksessä. Totean, että Kantorowin tulkintaa kuunnellessani omassa päässäni pyöri hyvin samantapaisia aatoksia.

Igor Višnevetski itse korostaa piano-osuuden improvisatorista luonnetta. Orkesteri soi taustalla kuin valtameri tai aallokko. Ehkä voisi käyttää ilmausta valtava virta. Pianoimprovisaatio pitää sisällään myrskyisää romanttistäyteistä tunnepurkausta ja haaveilua. Se vie tapahtumia eteenpäin mutta lopulta musiikin moderni sointi ei päästä omaan improvisaatioonsa käpertynyttä pianoa vapautumaan. Sillekin toki tulee hetkensä, mutta ajan rytmi painaa levottomassa ”valtameren aallokossa” harhailevan pianon allensa.

Luonnehtisin, että se on tukahduttavan tiivistettyä musiikillista ilmaisua, jossa piano etsii purkautumisen tietä. Višnevetskin mukaan musiikki pitää sisällään oman historiallisen aikansa jännitteen. Musiikki reagoi ”barometrimaisesti” (kuin ilmapuntari) aikaansa ja ennakoi edessä olevia kuohuisia maailmanhistorian tapahtumia.

Mielestäni Kantorow on vapautuneessa tulkinnassaan kyennyt aistimaan nuo maailmansotaa edeltävät tunnot ja muutoksen tuulet. Kantorow kykenee menemään musiikin ytimeen ja orkesterin luoman sointivirran jäädessä yksinäisen ulospääsyään etsivän pianon taustalle. Se ei ole mitään kevyttä kamarimusiikkia vaan voimallista ahdistuksen kokemusta, valoa hapuilevaa epätoivoa. Tunsin itse – tietämättä Asafjevin kuvauksista – tuon syvän hengityksen pianon levottoman sooloilun taustalla. Se tuo esitykseen oman kontrastinsa.

Prokofjevin nuoruuden musiikista on todettu, että siinä heijastuu koskettavasti aikansa syvät tunnot. Siitä siis aistii ajan hengen. On vuosi 1913. Eletään sodan uhan edessä, jännitteet yhteiskunnassa ovat nousemassa. Asafjev kirjoittaa, ettei hän tiedä tuolle ajalle herkempää barometriä, kuin Prokofjevin musiikki. Hän mainitsee myös, että Prokofjev on siinä Igor Stravinskin kaltainen. Ja liekö sattumaa, että tuona samana vuonna kesä-heinäkuussa – hieman ennen pianokonserton ensiesitystä -  Prokofjev teki elämänsä ensimmäisen ulkomaanmatkan Pariisiin ja Lontooseen. Siellä hän sai kokea Sergei Djagilevin balettiryhmän esityksiä, joissa soi nimenomaan Stravinskin musiikki.

…

Prokofjev ei varsinaisesti koskaan ollut bolševikkeja vastaan. Hän oli täysin epäpoliittinen henkilö, omistautunut musiikille ja taiteelle. Siksi hän myös matkusti Yhdysvaltoihin, koska edellytyksiä musiikin teolle ei sotakommunismin tilassa olleessa kotimaassa ollut. Mitään sympatian osoituksia hän ei valkoisille eikä ylipäänsä bolševikkien vastustajillekaan osoittanut.  Perustan tämän tiedon erään näkemäni dokumenttielokuvan tietoon.

Kun hän vuonna 1935 palasi lopullisesti Neuvostoliittoon, siihenkään syy ei ollut poliittinen. Hän vastasi kosiskeluihin. Lisäksi oli siinä tiettyä sielun sympatiaa venäläistä kuulijakuntaa kohtaan. Prokofjevia odottivat Neuvostoliitossa monet ystävät ja ihailijat. Yksi heistä oli yllä kertomani opiskelukaveri Vera Alpers. Nainen oli luonut uran konservatorion pianon soiton opettajana ja musiikkipedagogina. Varsin pidetystä opettajasta oli kyse. Prokofjev ja Alpers tapasivat Prokofjevin paluun jälkeen vuonna 1935 Veran kesäpaikalla. Siitä on olemassa valokuva. Näin nuoruuden muistot palasivat henkilötapaamisten kautta. Myös musiikkikriitikko ja säveltäjä, aikoinaan vuonna 1913 toisen pianokonserton ensi-iltaa arvioinut Boris Asafjev oli elossa ja työskenteli musiikin parissa.

Prokofjev ja Vera Alpers

En itse ole ollut mikään erityinen Prokofjevin musiikin ihailija. Tämä nyt käsiteltävänä oleva pianokonsertto nro 2 on niitä harvoja suosikkeja. Ehdoton suosikki on 40-luvulla sotavuosina sävelletty pianosonaatti No. 7, lähinnä sen villin viimeisen osan vuoksi. Sen kantaesitti aikoinaan nuoruusvuosinaan neuvostoajan pianistilegenda Svjatoslav Richter. Hän oli säveltäjän valitsema esittäjä. Hänelle esitys oli siinä määrin kunnia-asia, että hän harjoitteli sen pikaisesti neljässä päivässä, ja soitti sen ulkoa. Hän esitti myöhemmin muutakin Prokofjevin musiikkia, ja vuonna 1952 - ainokaisen kerran, kun hän on toiminut orkesterin johtajana – hän johti tämän sellokonserton. Se on siinäkin mielessä merkittävä esitys, että muutama vuosi aiemmin Prokofjev oli joutunut Stalinin hallinnon käynnistämien formalismisyytösten uhriksi ja esitys oli osaltaan palauttamassa takaisin säveltäjän kunniaa. Yhtä kaikki, Richterin suhteet säveltäjään jäivät etäisiksi. Kun Prokofjev kuoli vuonna 1953, hän kertoi kyllä ajatelleensa säveltäjämestaria, mutta korostaa, ettei hän surrut. 

Otan Richterin nyt esille, koska olen viime aikoina tutustunut hänen elämänsä vaiheisiin. Löydän heidän persoonistaan ja taiteellisista ambitioistaan jotain yhteistä. Se on toki vain mielikuvien tasolla. Kun katselin netistä löytämääni Richterin ennen kuolemaansa tekemää haastattelua, olen huomaavinani pientä katkeruutta Prokofjevin kylmäkiskoisuuden vuoksi.

Prokofjev oli Neuvostoliittoon muutettuaan omistautunut täysin sävellystyöhönsä. Sen ymmärrän. Hylkäsihän hän vaimonsa Linan ja lapsensakin ja muutti yhteen uuden naisen kanssa taiteellista inspiraatiota vahvistaakseen.  Richteriin hänellä ei ollut henkilökohtaista suhdetta, vaikka he olivatkin ajoittain tiiviisti yhteydessä. Hän oli ilmaissut Richterille, että hän tekee häntä varten uuden pianosonaatin. Se ei ehtinyt valmistua, kun kuolema ehti ennen. Minulla nousee mieleen Schmidthoff. Richter on tietysti erityisen kaukana Schmidthoffista, koska hän oli syntynytkin vasta 1915. Hänestä on vahvoja huhuja, että hän oli homoseksuaali. Puhekielisesti ilmaisten hän oli ”kaappihomo”, joka eli muodollisessa avioliitossa.  Kun Prokofjev säilytti etäisyyden yhteen hänen musiikkinsa keskeiseen esittäjään, nousee ajatus, että olikohan siinä alitajuista välttelyä. Tosin elämä Prokofjevillakin oli tuolloin hyvin kiihkeässä vaiheessa. Sävellystyön lisäksi oli tultava toimeen byrokratian kanssa. Mutta kun vertaa nuoruusvuosiin, niin sama asiakeskeisyys oli läsnä myös 1910-luvulla, vain Schmidthoff oli poikkeus, varsinaisten rakkaussuhteiden ohessa. Vera Alperskin sai vain etäältä ihailla idolinsa musiikkia.

Sivuhuomautuksena totean vielä, että Prokofjev teki 40-luvulla tiiviisti yhteistyötä elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin kanssa. Eisenstein oli Richteriin verrattuna julkihomo, joka tosin eli muodollisessa avioliitossa eikä tuonut sisimpiä tuntojaan ilmi, koska tuolloin homoseksualismi oli maassa lailla kielletty.

Tunteet saivat Prokofjevilla jäädä syrjään, mikäli ne haittasivat musiikin tekoa. Enkä minä löydä sitä paljoa hänen musiikistakaan.  Hän sävelsi samalla kylmyydellä ja välinpitämättömyydellä Stalinin hallinnon tilaistöitä – johtajan tai neuvostovaltion kunniaksi sävellettyjä kantaatteja. Musiikki toimi ja vaikutti omalla tasollaan. Nerokasta se on mutta jättää kuulijansa usein kylmäksi.

…

Alexandre Kantorowin olemukseen ihastuin itse vuonna 2019 seuratessani Moskovassa pidettyjä Tšaikovski-kilpailuja. Kuten yllä totesin, Kantorow sai koko kilpailun varsinaisen pääpalkinnon. Kilpailusarjoja oli useita, mutta vain yhdelle myönnettiin Grand Prix. Finaalissa hän soitti kaksi erittäin vaikeaa konserttoa, joista hän selvisi fantastisesti. Toinen oli Johannes Brahmsin pianokonsertto nro 2, toinen Pjotr Tšaikovskin niin ikään toinen pianokonsertto. Jälkimmäisestä on olemassa kaksi versiota, ja Kantorow soitti sen vaikeamman ja pitemmän, jonka moni jättää soittamatta sen haastavuuden vuoksi. ”Outo ja harvinainen valinta, mutta hieno suoritus”, kirjoitettiin lehdissä.  Se on edelleen katsottavissa täällä.

Miehen nimi viittaa Venäjälle. Hänen isovanhempansa  ovat kotoisin jostakin Ukrainan rajan lähettyviltä. He ovat kuitenkin aikoinaan siirtyneet Ranskaan. Kantorowilla on siis nimen kautta sidos Venäjän suuntaan. Hän kertoo pitävänsä venäläisestä yleisöstä. Hän on todennut haastatteluissa, että Venäjällä yleisö eläytyy musiikkiin eikä vain mene viettämään hauskaa iltaa. Yleisö tulee saliin kuunnellakseen musiikkia ja kokeakseen voimakkaita tunteita. Soittaja aistii yleisön läsnäolon ja myötäelämisen. Jos jokin asia ei yleisöä miellytä, se ilmaisee senkin tavalla tai toisella. Hän oppinut saamaan venäläisyleisöön kontaktin. Reaktiot pitävät kuitenkin sisällään yllätyksiä.

Kantorow on vieraillut Venäjällä useasti kilpailumenestyksensä jälkeen. Nyt alkuvuonna Kantorowin matkakumppanina on ollut yllä mainittu Lucas Debarque, joka selvisi vuoden 2015 Tšaikovski-kilpailussa finaaliin ja olisi voinut menestyä kilpailussa paremminkin, mutta soitti tuolloin vasta elämänsä ensi kertaa orkesterin kanssa. Debarquesta on Kantorowin lailla tullut venäläisyleisön suosikki. Nähtävästi he viihtyvät toistensa seurassa.

Kantorowia ja Debarqueta yhdistää muukin asia kuin ranskalaisuus ja venäläinen konserttiyleisö. Heillä on ollut sama opettaja – Azerbaidzanista kotoisin oleva Rena Shereshevskaya. Hän on Kantorowin mukaan innostava opettaja. Hän auttaa soittaja löytämään musiikista sen, mitä ei itse voi löytää. Hän auttaa soittajaa löytämään tämän oman keinon ilmaista itseään musiikin kautta, omalla persoonallisuudellaan, tyylillään ja tavallaan. Jokaisella on oma sisäinen maailmansa, jota kautta esitettävää musiikkia tulee lähestyä. Shereshevskaya auttaa soittajaa löytämään muusikkona omat lahjansa.

Kantorowiin liittyen on eräs seikka, josta voin ylpeänä kertoa. Hänellä on varhainen yhteys Suomeen. Hänen isänsä Jean-Jacques Kantorow on orkesterinjohtaja. Hän toimii Tapiola Sinfoniettan kunniaorkesterinjohtajana. Vuonna 2014 Alexandre Kantorow vieraili 17-vuotiaana isänsä kanssa Espoossa (ks. täältä). Isän johtama Tapiola Sinfonietta esitti Lisztin pianokonserton nro 2 ja poika oli solistina. Lehdistössä oli ylistäviä lausuntoja. Se ei ole ainoa esiintyminen. Myöhemmin he ovat myös levyttäneet yhdessä Tapiola Sinfoniettan kanssa Saint-Saënsin pianokonsertot 3, 4 ja 5. Levytys on ollut ehdolla merkittävän palkinnon saajaksi.

Vuonna 2019 heti Moskovan Tšaikovski-kilpailun jälkeen Alexandre Kantorow vieraili Mikkelin musiikkijuhlissa saaden pelkkiä kehuja. Ohjelmistoon kuului Lisztin pianokonsertto nro 2. Helsingin Sanomat kirjoitti otsikossaan:

”Tähti on syttynyt: Tšaikovski-voittaja Alexandre Kantorow teki Lisztin virtuoosikonsertosta syvämietteisen odysseian...”

Ylimääräisenä Kantorow esitti Mikkelissä Igor Stravinskia: kaksi osaa Tulilinnun pianosovituksista. ”Ne menivät hyvin, mutta paljastivat myös pianistin rajat”, kirjoitti lehti. Enempää ei voinut 22-vuotiaalta nuorukaiselta odottakaan. Kantorowin säveltäjävalinta on mielenkiintoinen. Yllä tuli Stravinskin nimi jo mainittua. Tulee suora yhteys Sergei Prokofjevin nuoruuden vuosiin.

”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

…

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.