POLANSKI (päivitystä ja spekulointia)

(Roman Polanskin elämää ja elokuvia V)

Olen näköjään viime kuukausina seurannut huonosti uutisointia Roman Polanskista. Nyt tuli vastaan tämä Iltalehden uutinen:

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1421175287662.html

Polanskin kiirastuli ei näköjään tunnu loppuvan. Tai… tarkemmin ajatellen: ei hän niin tyhmä ole, että juoksisi tietämättään loukkuun. Mihin Polanski oikein itse pyrkii? Hän on jo vanha mies, 81-vuotias. Sen verran olen hänen elämästään lukenut, että ymmärrän tässä olevan jonkin koiran haudattuna. Jospa hän vain ehdoin tahdoin provosoi. Jospa hän haluaakin, että Puolan viranomaiset luovuttavat hänet Yhdysvaltoihin, jolloin saataisiin tuo raiskausoikeudenkäyntiteatteriesitys alkuun. Tarkoitan nimenomaan alkuun, ei välttämättä päätökseen.

Olen tästä kirjoitellut aiemmin, mutta toistan. Raiskaus tapahtui vuonna 1977. Siitä lähtien ohjaaja on elänyt löysässä hirressä, pakoillut USA:n viranomaisia. Uhri Samantha Geimer on nyt 51-vuotias. Polanski on hänen kanssaan asian sopinut jo aikoja sitten (90-luvulla muistaakseni) ja maksanut hänelle korvauksia. USA on jatkanut itsepäisesti tätä kissa-hiiri-leikkiä. Vuonna 2009 Polanskin oleillessa Sveitsissä alppimajassaan hänet vangittiin, ja Sveitsin viranomaiset pohtivat 289 päivää USA:n luovutuspyyntöä, ensin 69 päivää telkien takana ja sen jälkeen lunnaita vastaan 220 päivää kotiarestissa. Sveitsi pelasti kasvonsa ja päätti olla häntä luovuttamatta. Polanski pääsi vapaaksi 12. heinäkuuta 2010. Seuraavana vuonna Polanskilta valmistui Ranskassa kuvattu irvailu Carnage, jonka käsikirjoitusta hän oli kotiarestissa valmistellut ja jossa on hienovaraista mutta selvää piikittelyä USA:n suuntaan.

Samantha Geimer itse on toivonut, että tämä USA:n jatkama ajojahti voisi jo loppua. Se on hänelle ollut paljon rankempi ja järkyttävämpi kokemus kuin itse raiskaus. Näin ollen USA:n oikeusviranomaiset näyttävät toimillaan vain jatkavan raiskausta, joka alkanee viimeistään nyt käydä jo kivuliaaksi.

Polanski on vuosien mittaan ollut välillä kahden vaiheilla. Hän on harkinnut välillä suostumista USA:n vaatimuksiin. Jos asia saataisiin hoidettua, hän voisi toteuttaa vielä elämässään unelmansa ja tehdä Hollywoodissa elämänsä elokuvan. Lopullisena esteenä on ollut lopputuloksen arvoituksellisuus. Tuomiolta voisi odottaa mitä tahansa. Ei hän välttämättä muutamalla kuukaudella selviäisi.

Löysin vanhoja uutisia viime vuoden loka-marraskuulta. Polanski on ollut Krakovassa valmistelemassa tulevaa elokuvaansa. Lokakuussa USA esitti pidätyspyynnön. Krakovan syyttäjänvirasto päätti, että pidätykseen ei ole aihetta. Nyt tutkitaan USA:n luovutuspyyntöä. Vastaus pitäisi tulla lähiaikoina, ehkä jo tänään.

Nykyisinhän Polanski asuu Ranskassa, jossa hän on vapaa luovutusuhasta. Mielestäni Polanskin on Puolaan tullessaan täytynyt tietää, että USA voi uudistaa pyyntönsä. Ehkä hän toivookin sitä. Hän on vanha velmu. Ei häntä tuo ajojahti ole hidastanut eikä murtanut häntä psyykkisesti. Hän on tähän päivään asti tehnyt hienoa uraa. Ehkä hän haluaa käydä vielä tämänkin näytöksen loppuun asti. Todelliset taka-ajatukset paljastunevat aikanaan.

Toisaalta jos Krakova päättäisi yhtäkkiä luovuttaa Roman Polanskin USA:han, olisi sillä irvokkaita mielleyhtymiä. Aikoinaan pikkupoikana vuonna 1933 syntynyt Polanski pääsi pakenemaan Krakovan keskitysleiriltä. Hänen viimeisillään raskaana ollut äitinsä joutui kaasukammioon. Poika selvisi natsien ajojahdista piiloteltuaan maaseudulla eräässä perheessä. Tuolloin hän sai apua. Jos nyt puolalaiset päättäisivät luovuttaa hänet oikeuden eteen USA:han, nousee tuon menneisyyden valossa tämä päätös traagisiin mittoihin. Keskitysleiristä Polanski selvisi hengissä, mutta Puolan nykyviranomaisilta ei. Puola siinä saattaisi menettää kasvonsa.

Miksi USA sitten jatkamalla jatkaa tuota ikivanhaa juttua? Se tietysti kertoo jotakin tuosta maasta – ei se kuitenkaan tee siitä oikeusvaltiota. Amerikkalaisessa perinteessä oikeusjärjestelmä perustuu kostoon. Jos joku on tehnyt rikoksen, oikeuden tehtävänä on kostaa rikolliselle rankaisemalla tätä. Eurooppalaisessa perinteessä päällimmäisenä ajatuksena on uudelleenkasvatus. Tavoitteena on parantaa rikollinen, ettei hän enää sortuisi uusiin rikkomuksiin. Tässä tapauksessa jälkimmäisen ajatuksen perusteella Polanski on elämällään osoittanut parantuneensa. Hän ei ole sen jälkeen tehnyt uusia rikoksia ja hän on kaiken lisäksi sopinut rikoksen uhrin kanssa oma-aloitteisesti tekonsa. Mutta tämä maailman poliisi USA vain jatkaa ajojahtiaan.

Odotellaan lisää uutisia tapahtuman kulusta.

Laitan loppuun vielä lisää linkkejä, joihin olen tänä aamuna tutustunut:

http://abcnews.go.com/Entertainment/wireStory/roman-polanski-trusts-poland-extradite-us-28193535

http://www.whdh.com/story/27780455/us-asks-poland-to-extradite-roman-polanski

http://svenska.yle.fi/artikel/2015/01/14/roman-polanski-forhordes-i-polen-gammalt-brott

http://www.radiokrakow.pl/wiadomosci/krakow/roman-polanski-zostal-przesluchany-przez-krakowska-prokurature-27393/

http://yle.fi/uutiset/polanski_ei_vapaudu_vuoden_1977_raiskaussyytteesta/7707545

http://www.theguardian.com/film/2014/oct/30/roman-polanski-questioned-poland-us-arrest-warrant-extradition

http://www.bbc.com/news/entertainment-arts-29834442 .

A Late Quartet – Beethovenilla höystettyä sotkuista melodraamaa

Vuoden 2015 ensimmäisenä päivänä jätin tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen ja Wienin filharmonikkojen konsertin katsomatta. Sen sijaan katsoin elokuvan, jonka ajattelin hankkiessani sopivan minunlaiselleni klassisen musiikin ystävälle. A Late Quartet oli jo muutaman kuukauden odotellut hyllylläni katsomishetkeään. Teemasta huolimatta epäilin kyseessä olevan ihmissuhdedraaman, jollaisista en erityisemmin välitä. Beethovenin traaginen kvartetto nro 14 cis-molli veti kuitenkin puoleensa. Jos se saa elokuvan tekijät liikkeelle, on tuloksen oltava muutakin kuin pelkkää ajantäytettä. Tulinpa jopa ajatelleeksi, että filmi voisi olla minulle porttina Beethovenin kvartettojen maailmaan.

DVD:n takakannesta poimittu esittelyteksti:

”Kun maailmankuulun jousikvartetin rakastettu sellisti saa kuulla lääkäriltään mullistavan diagnoosin, on koko ryhmän tulevaisuus vaakalaudalla. Tukahdutetut tunteet, kilpailevat egot ja hallitsemattomat intohimot uhkaavat suistaa vuosien ystävyyden ja yhteistyön raiteiltaan. Valmistautuessaan 25. vuosipäivän juhlakonserttiinsa, joka saattaa hyvinkin jäädä myös viimeiseksi, on toivo heidän maineensa säilymisestä kiinni yhteisistä siteistä ja musiikin voimasta. Beethovenin Jousikvartetto nro 14 cis-molli opus 131:n ympärille rakennettu A LATE QUARTET on koskettava kunnanosoitus kamarimusiikille ja New Yorkin kulttuurimaailmalle.”

Kvartetti on nimeltään Fugue String Quartet.   Kvartetin jäsenet ja näyttelijät ovat seuraavat:

-          sellisti Peter (kvartetin isähahmo) – Christopher Walken

-          ykkösviulisti Daniel - Mark Ivanir

-          kakkosviulisti Robert - Philip Seymour Hoffman

-          alttoviulisti Juliette - Catherine Keener.

Lisäksi keskeisessä roolissa on nuori viulisti Alexandra - Imogen Poots.

Elokuvan on ohjannut Yaron Zilberman. Tämä on hänen ensimmäinen fiktiivinen täyspitkäelokuvansa. Taustalla on dokumenttifilmejä. Zilberman on myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Seth Crossmanin kanssa. Elokuvassa esiintyy tunnettu mezzosopraano Anne Sofie von Otter. Häpeän tunnustaa, että pääosien esittäjät ovat minulle ennestään tuntemattomia suuruuksia. Hoffmania tunnutaan kovasti arvostavan, koska hänet mainitaan yleensä aina ensimmäisenä. Walkenin kerrotaan esiintyvän aikaisempiin töihinsä nähden kovin epätyypillisessä roolissa.

Asetelma elokuvassa on mielestäni hieno. Klassisen musiikin maailmassa mainetta niittänyt sellisti joutuu Parkinsonin taudin oireiden vuoksi luopumaan yli kaiken rakastamastaan kvartetista ja ylipäänsä muusikon urastaan. Dramaattiseksi tilanteen tekee myös se, että jousikvartetti on harjoittelemassa Beethovenin viimeisiin töihin kuuluvaa cis-mollikvartettoa juhlakonserttiaan varten.

Sellisti Peter on hieno persoonallisuus. Hän taistelee sairautta vastaan ja tekee samalla vilpittömästi uskoen kaikkensa, että hänen elämäntyönsä – The Fugue Quartet – voisi jatkaa elämäänsä. Hän järjestää jopa itselleen seuraajan, mikä ei osoittaudukaan kovin helpoksi hommaksi. Elämä tuo kuitenkin mukanaan odottamattomia käänteitä.

Jo elokuvan alkuvaiheessa tajuaa, että melodramaattiset käänteet alkavat dominoida elokuvan muuten niin hienolta tuntuvaa kehyskertomusta. Se on tietenkin luonnollista, jos ylipäänsä haluaa saada elokuvalle levikkiä ja sen myötä katsojia.  Nuo käänteet alkavat mielestäni kuitenkin ennen pitkää johtaa juonta vastenmieliseen suuntaan. Tapahtumien kulku alkaa inhottaa, mutta samalla katsoessani toivon, että ihmissuhdekiemurat saadaan kuntoon ja kvartetin jäsenet pääsevät varsinaiseen asiaan.

 …

Kvartetissa tuntuu olleen johtajuuskriisi. Sellisti tuntuu pitäneen kvartettia koossa auktoriteetillaan, ja kun hän ilmoittaa luopumisestaan, nousee tuo kriisi pintaan. Kvartetin ykkös- ja kakkosviulistin suhteissa on jotain vastahankaa ja myös taiteellisia erimielisyyksiä, jotka vain odottavat purkautumistaan ilmiriidaksi. Kakkosviulisti Robert tuntee alemmuuskompleksia kollegaansa kohtaan. Hän haluaisi ”päästää intohimot valloilleen” ja soittaa Beethovenia ilman nuotteja. Siihen ei varsinkaan ykkösviulisti Daniel halua suostua. Taiteellisten erimielisyyksien lisäksi pakkaa sekoittaa myös intiimimmät seikat. Alttoviulisti Juliette ja kakkosviulisti Robert ovat keskenään naimisissa, eikä heidän keskinäisessä liitossaan tunnu asiat sujuvan ihan normaalisti. Mukana on myös nuori lahjakas teini-iän kriisissään oikutteleva viulisti Alexandra, joka sattuu olemaan kakkosviulistin ja alttoviulistin tytär mutta on sellisti Peterin toiveesta annettu ykkösviulisti Danielin yksityisoppilaaksi. Tämä tuo vain lisää kitkeryyttä viulistien periaatteellisien erimielisyyksien soppaan. Eivätkä nämä ihmissuhdekoukerot tähän lopu. Alttoviulistin vanhemmat ovat kuolleet tämän ollessa pikkutyttö ja hänen toisena ottovanhempanaan on toiminut kvartetin sellisti Peter vaimonsa kanssa. Sellisti itse on jäänyt vastikään leskeksi, mikä lisää hänen roolinsa traagisuutta.

Tärkeänä sivujuonteena elokuvassa on tuo Danielin ja Alexandran opettaja-oppilas -suhde. Ykkösviulistin yksityisopetus on tytön mielestä niuhotusta. Ja hän ilmaisee sen käytöksellään, joka on jälkipuberteettista oikuttelua, ”isänmurhaa”. Erimielisyyksistä ja oikuista huolimatta heidän välille kehittyy kiihkeä romanssi, jossa kyllä teinityttö vie aikuista huippuviulistia kuin höpsähtänyttä peräkammarin poikaa. Ei tunnu näyttelijä Mark Ivanirkaan pysyä roolinsa perässä. Asian tullessa ilmi tytön vanhemmat joutuvat tietysti raivon partaalle. Tuleepa elokuvassa jopa tilanne, jossa kakkosviulisti lyö ykkösviulistia mojovasti turpaan.

Toinen herkempi sivujuonne on sellistin nuorille soittajille pitämä mestarikurssi, jossa myös Alexandra on mukana.  Se tasapainottaa mukavasti elokuvan rytmiä ja valaisee myös musiikin sisäistä merkitystä katsojille. Se tuo elokuvaan juuri sitä näkökulmaa, jota DVD:tä ostaessani toivoin. Mestarikurssia kuvaavat pari lyhyttä kohtausta ovat harvoja elokuvan musiikillisesti hienoja hetkiä. 

Musiikin sijaan elokuvassa saavat vallan melodramaattiset kliseet. Homma tuntuu etääntyvän kauas alkuperäisistä toiveistani.  Musiikillisen luomisen prosessia ei käsitellä juuri ollenkaan. Se on vain pintakiiltoa, vaikka näyttelijät kyllä pyrkivät tekemään voitavansa. Ohjaaja lähtee yleisön kosiskelussaan turhan kauas. Huumoriyrityksissäänkin hän menee metsään.

Danielin ja Alexandran ”rakastuminen” on käsikirjoittajan mielikuvituksen puutetta. En ylipäänsä ymmärrä kriitikoiden suopeutta elokuvaa kohtaan. Käänteet ovat niin absurdeja ja tilanne on täysin todellisuuden vastainen. Juonen käänteiden myötä musiikillinen uskottavuus ontuu. Jokainen tajuaa, ettei tällainen kvartetti ole voinut toimia vuosikausia yhdessä.

Näyttelijöiden roolisuoritukset ovat mielestäni epätasaisia. On kohtauksia, joissa jokainen välillä onnistuu, välillä he eivät saa hommasta otetta. Mielestäni parhain on viulisti Philip Seymor Hoffman. Arvioinneissa ylistetään Christopher Walkenin roolisuoritusta sellistinä. Kumman flegmaattinen ja jäykkä hän välillä on, jäykkyys tuntuu tarttuvan itse elokuvaankin.  Tosin Walkenin roolisuoritus taitaa olla osin tietoinen ratkaisu, koska hänellähän on etenevä Parkinsonin tauti.

Mezzosopraano Anne Sofie von Otterin esityksen sisältämä kohtaus jää elokuvassa valitettavan huomaamattomaksi.

….

Kun vertaan mielipidettäni siihen, miten elokuvaa on yleensä arvioitu, taidan jäädä kovin yksinäiseksi sudeksi. Lukemani kirjoitukset tuntuvat nimittäin pursuavan ylistystä:

”Hienovaraisessa ja vähäeleisessä tarinassa on voimaa.”

”A Late Quartet on teoksena hypnoottinen, hienot näyttelijäsuoritukset sulautuvat yhteen soljuvan klassisen musiikin saumattomasti.”

”A Late Quartet on upea elokuva: tunteikas, tarkkaan rakennettu kuvaus ihmisten välisestä piirileikistä, lahjakkuudesta, luopumisesta ja intohimosta musiikkiin.”

”Kohtaukset kehittyvät, muuttavat tempoaan ja muotoaan kuin Beethovenin kvartetossa. Elokuvassa on tenhoa, jota ei voi selittää puhki.”

”Yaron Zilbermanin elokuva on mestarinäyttelijöiden bravuuri.”

Elokuvaa tunnutaan kehuvan kuin yhdestä suusta. Liiasta melodramaattisuudesta annetaan joissakin kirjoituksissa varovaista kritiikkiä. Eräällä sivulla joku kommentoi tyyliin ”paras katsomani elokuva”. Uskoin sen alkuun olevan joko kriitikon paras ystävä tai muuten vain trolli. Kun sitten luin arviointeja enemmän, annoin periksi.

Mennään Suomesta etäämmälle. Eräs kanadalainen arvio rinnastaa elokuvan Woody Allenin parhaimpiin töihin.

Indeed, the working musician angle of the screenplay (co-written with Seth Grossman, The Elephant King) remains the most intriguing part of a rather familiar story where mid and late-life crises come to a head for the members of the world renowned, Manhattan-based Fugue String Quartet.

…

Set in and around various uptown apartments, with plenty of requisite Central Park rendezvous scenes, A Late Quartet can’t help but evoke the narrow demographics of Allen’s oeuvre, with a cameo by Manhattan’s Wallace Shawn only enforcing the point. But Zilberman’s self-important characters are incapable of taking things lightly, save for one welcome tongue-in-cheek scene where a rehearsal quickly turns sour. http://www.hollywoodreporter.com/review/a-late-quartet-toronto-review-369021

Ulkomaisissa arvioinneissa hehkutetaan paljon näyttelijäsuorituksia. Lainaan vielä toista lähdettä, jossa kriitikko ylistää elokuvan loppukohtausta. Siinä kriitikko tuo esille samana vuonna ilmestynyttä ja samaa teemaa sivuavan Dustin Hoffmanin ohjausdebyyttinsä Quartet (http://en.wikipedia.org/wiki/Quartet_(2012_film)), suomeksi Kvartetti.  Todettakoon, että myös suomalaisissa katsauksissa on niitä vertailtu.

While it’s a bit light on plot and heavy on musical metaphor, this is nonetheless a delightful film about the power of art and family and love. It conveys successfully what Dustin Hoffman’s film, Quartet tried and failed to. When Walken lays down his cello in the middle of a concert, indicating his official resignation, and the other three musicians put away their sheet music to play by heart, these are huge decisions and seismic changes. When they launch into the film’s final performance of the piece, it’s with such energy and optimism, it’s clear that it is indeed a happy ending. To take such a small story and turn it into this huge emotional journey is a credit to the screenplay, the director (Yaron Zilberman), and these performers. http://www.avclub.com/article/philip-seymour-hoffman-gives-a-very-nuanced-perfor-201044

…..

En ole nähnyt Dustin Hoffmanin filmiä eikä minulla ole mitään näkemystä Woody Allen-vertauksiin. Sen sijaan aion ottaa seuraavaksi esille erään puolen, joka minua kaikkein eniten tässä elokuvassa (sen tilanteiden etenemisessä ja kehityksessä) häiritsee. Ollaan elokuvan lopussa. Asiat ovat täysin umpikujassa. Kaikki ovat ilmiriidoissa. On aviokriisi, Danielin elämän suuri ”love story” menee mönkään, samoin kakkosviulisti Robertin au-romanssi. Sitten loppukuvassa yllättäen siirrytään jäähyväiskonserttiin, jossa kaikki hymyilevät ja hehkuvat. Asiat ovat hoituneet itsestään, aivan kuin mitään todellisia kriisejä ei olisi ollutkaan.

Kovin oli loppuratkaisu teennäinen, vaikkakin yllättävä – ja yllätyksethän kuuluvat tämänkaltaiseen viihteeseen. Ei kai melodraamalta voi odottaakaan muuta kuin valjua happy endiä.

Elokuva luo tilanteita, juonesta tehdään houkutteleva, ihmiset vedetään mukaan seuraamaan suurta draamaa. Ja huippukohdassa, kun ollaan täydellisessä umpikujassa ja kun katsoja odottaa ratkaisuja irti konfliktista, pannaan peli poikki. Tästähän suuren draaman varsinainen loppuhuipennus pitäisi vasta alkaa. Kvartetti pitäisi saada työskentelemään yhdessä, löytämään kadoksissa oleva yhteinen sävel. Mutta mitä tapahtuu! Siirrytään suoraan jäähyväiskonserttiin. Kaikki hymyilevät, ongelmat ja kriisit on pyyhkäisty maton alle. Ymmärrän niin, että sellisti Peter on arvovallallaan saanut asiat järjestykseen. Kompromisseihinkin ollaan valmiimpia, koska nyt myös rakkausseikkailussa nöyryytetty Daniel suostuu siihen, että soitetaan ilman nuotteja.

Vaikka katsoja saa käyttää luovaa mielikuvitustaan tapahtumien aukkoa täyttäessään, niin kuitenkin olen sitä mieltä, että tässä ohjaaja sortuu turhan helppoon ratkaisuun. Se on ennemminkin laiskuutta kuin nerokkuutta. Voihan se olla myös leikkauspöydällä syntynyt päätös. Katsojana koin tulevani petetyksi.

Lisäksi elokuva jättää ilmaan erään keskeisen kysymyksen kvartetin tulevaisuudesta. Nähtävästi toiminta jatkuu, kun kerran uusi jäsenkin ilmestyi mukaan. Ja yhteiselokin on entistä kypsempää.

 ...

Harvoin elokuva, romaani tai näytelmä pystyy kuvaamaan ihmisessä tapahtuvaa muutosta niin, että lukija tai katsoja tajuaa sen siihen sisäistyen, pystyen elämään nuo prosessit päähenkilön tai -henkilöiden mukana. Tavallisempaa on, että Deus ex machina vie tapahtumia eteenpäin toivottuun tilaan.

Totta kai maailma on täynnä taideteoksia, joissa tällaiseen ei sorruta. Koska elokuva ei ole minulle loppujen lopuksi kuitenkaan vahva alue, loikkaan vanhemman suomalaisen kirjallisuuden pariin ja tuon pari vastakkaista esimerkkiä. Eihän tämä kovin tyylikkäältä tässä yhteydessä tunnu, mutta kun nämä sattuvat tulemaan mieleen. Nobelisti F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus (1918) on esimerkki romaanista, jossa kirjailija pystyy kuvaamaan päähenkilönsä Toivolan Jussin kehitystä. Vastaavasti Minna Canthin näytelmä Papin perhe (1891) päättyy samantapaiseen ratkaisuun kuin A Late Quartet. Perheessä on paljon sisäisiä ristiriitoja, mutta onnelliseen loppukohtaukseen siirrytään kuvaamatta lainkaan isän tietä mielenmuutokseen.

…..

Elokuva päättyy samaan juhlakonserttiin, mistä se myös alkaa. Minulle siitä tulee mieleen Roman Polanskin tunnettu elokuva Death and The Maiden vuodelta 1994 (suomeksi Yö ei tunne armoa).  Elokuvan varsinainen tarina on kehykseensä liitetty takauma. Lopussa palataan alun tilanteeseen. Molemmissa elokuvissa on kyseessä jousikvartetto.

Polanskin elokuvassa soitetaan Franz Schubertin jousikvartettoa D-molli (http://en.wikipedia.org/wiki/String_Quartet_No._14_(Schubert)), jolla on sama lisänimi kuin elokuvan alkuperäisen version nimi. Luulen, että A Late Quartetin tekijät ovat tietoisesti jäljitelleet Polanskin elokuvan ratkaisua. Ja kyllä Zilbermanin luomuksessa myös puhutaan Schubertista. Tämän sanotaan kuunnelleen ennen kuolemaansa Beethovenin cis-molli-kvartettoa. Schubertin ja Beethovenin suhde on muutenkin hyvin läheinen. Schubert osallistui hänen hautajaisiinsa ja pyysi tulla haudatuksi esikuvansa viereen.

Elokuvia verrattaessa huomaa tasoeron. Polanskin elokuvassa ollaan ennen konserttia jyrkänteen reunalla eteläamerikkalaisessa diktatuurivaltiossa. Sigourney Weaverin näyttelemä Paulina vaatii ase kädessä tunnustusta mieheltä, jonka hän väittää kiduttaneen tätä ja raiskanneen useita kertoja soittaen samalla tuota Schubertin jousikvartettoa. Lopulta mies kuolemanpelossaan tunnustaa tekonsa. Tilanne jää auki ja katsoja saa harteilleen tuomarin roolin: oliko mies syyllinen vai tunnustiko hän vain kuolemanpelon edessä? Sitten ollaan yhtäkkiä konsertissa. Permannolla istuu Paulina miehensä kanssa, parvella heitä katsoo tuo Ben Kingsleyn esittämä mahdollinen kiduttaja vaimonsa ja lastensa kanssa. Elokuvan katsoja on kvartettoa kuunnellessaan moninaisten pohdintojen edessä.

Polanskin elokuvan loppukohtauksen vuoren jyrkänteellä voi katsoa täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=1Ls3WG8kNvw

A Late Quartetin loppukohtaus ei tuo mukanaan vastaavanlaista jännitettä. Ohjaaja Yaron Zilberman tyytyy turhan helppoon ratkaisuun. Voi häntä syyttää ainakin mielikuvituksen puutteesta.

….

Tässä vaiheessa ei varmaan enää kannata pyöritellä elokuvan yksityiskohtia. Yhteenvetona voisi kuitenkin todeta, että ei tämä elokuva sittenkään niin huono ole kuin alun alkujaan tuntui. Taiteen tehtävänähän on luoda katsojien eteen yhteyksiä ja ajatuslinkkejä. Ja olenhan löytänyt yhteyden ainakin Schubertiin ja Polanskiin. Ja prosessi on vielä kesken.

Kun tilanne valuu täysin käsistä, kun keskinäiset suhteet ovat totaalisen tulehtuneet ja ollaan jo toisten kurkussa kiinni, on vain yksi ulospääsy: sopu. Siinä on minun elokuvasta innoituksensa saanut positiivinen sanomani.

…

Vertailun vuoksi voi tutustua vaikka Tuuve Aron kirjoitukseen: http://www.mtv.fi/viihde/elokuvat-ja-arvostelut/arvosteluarkisto/artikkeli/a-late-quartet/3042978 . Tuuve Aro on hyvä kirjoittaja ja kirjailija. Arviossa kerrotaan hieman enemmän myös Beethovenin seitsemänosaisesta kvartetosta (”sävellyksen seitsemän osaa kuvastavat jäsenten omaa ja yhteistä matkaa, josta ei myrskyjä puutu”). Lisäksi hän mm. nostaa vertailukohtana esille juuri yllä mainitun Dustin Hoffmanin elokuvan.

Kannattaa myös kuunnella Anne Sofie von Otterin vaikuttavaa laulua Marietta’s song oopperasta Die tote Stadt (The Dead City): https://www.youtube.com/watch?v=WN_vsAUEE8s. Laulaja ilmestyy esittämään sen kohtauksessa, jossa Peter yksinäisyydessään muistelee vaimovainajaansa. Minulle laulu oli uusi upea tuttavuus.

Viimeiset kirjoitukseni sanat saakoon Ludwig van Beethovenin myöhäinen jousikvartetto. Olen siitä nyt elokuvan jälkeen kuunnellut kaksi versiota, toisen osin kahteen kertaan. Se on hienoa musiikkia, herkkää ja syväluotaavaa sydämen viestiä kahdensadan vuoden takaa.

ROMAN POLANSKIN ELÄMÄÄ JA ELOKUVIA IV: CARNAGE 2011 (Ylilyönti)

Carnage on uusin näkemäni Roman Polanskin elokuvista, vuodelta 2011. Huomaan, että Yleisradion Teema–kanava näyttää sen tänä iltana (02.01.2015). Näin myös ensi kerran käytettävän elokuvan nimen suomennosta -  Ylilyönti.

Tässä tietoja elokuvasta: valmistus maina Ranska/Saksa/Puola/Espanja, pääosissa Jodie Foster, Kate Winslet, Christoph Waltz ja John C. Reilly. Roman Polanski on muokannut käsikirjoituksen yhdessä God of Carnage (Vihan jumala) näytelmän kirjoittaneen Yasmina Rezan kanssa. Elokuvassa on varsin nimekkäitä näyttelijöitä. Sekä Kate Winslet että Jodie Foster saivat suorituksistaan Golden Globe –ehdokkuudet. Minäkin vaikutuin eniten naisroolien suorituksista.

Kun aikoinaan rupesin itse katsomaan elokuvaa videolta, se tuntui alussa aivan hullulta pitkästyttävältä jaarittelulta. Jaksoin katsoa vajaat 20 minuuttia.  Sitten lopetin ja katsoin elokuvan myöhemmin loppuun, kun olin siihen ”henkisesti valmiimpi”.

Juonihan on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava. Kahden 11-vuotiaan pojan vanhemmat, joista toinen on lyönyt toiselta kepillä huulen ja hampaat rikki, yrittävät sopia siitä, että pojat voisivat keskenään jutella ja toinen voisi pyytää anteeksi. Ollaan toisen, iskun saaneen vanhempien kodissa.

Perhe tekee jo aivan alusta alkaen pois lähtöä, mutta vierailu vain pitkittyy ja pitkittyy. Lopulta koko 1 h 16 minuuttia ollaan tuossa samassa asunnossa.

Arvioinneissa korostetaan, että elokuva ei kuulu Polanskin parhaimpiin. DVD:n takakannen johdattelussa kirjoitetaan:

”Kaksi keskiluokkaista ja keski-ikäistä pariskuntaa tapaa sivistyneen keskustelun merkeissä. Tarkoitus on selvittää ja sopia pariskuntien samanikäisten pojanviikareiden tappelunujakka. Kohtelias tapaaminen mutkistuu pitkittyessään. Sanailu kärjistyy kipakaksi sivalteluksi. Kun isäntäperhe alkaa tarjoilla viskiä, meno yltyy verbaaliseksi verilöylyksi – niin pariskuntien välillä kuin oman kumppanin kanssa.”

”Yhdessä asunnossa tapahtuva elokuva on hurja, hauska ja intensiivinen näyttelijöiden taidonnäyte”

Yleisradion sivuilla elokuvaa kutsutaan ”mustaksi komediaksi”, jossa tilanne riistäytyy täysin hallinnasta.

Ranskalaisen Yasmina Rezan näytelmään perustuvassa elokuvassa kaksi keskiluokkaista pariskuntaa yrittää päästä yhteisymmärrykseen, mutta keskustelu joutuu nopeasti väärille raiteille ja syytökset lentelevät. Puheenaiheiksi tulevat lasten lisäksi myös muun muassa kännykkään puhuminen, alkoholi ja kadonnut hamsteri. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12/23/ylilyonti?ref=ohj-articles

Kun sitten sopivalla hetkellä katsoin elokuvan loppuun, niin pitkästyneisyys oli pian tipotiessään. Elokuva imaisi mukaansa ja viimeistään siinä oksentelukohtauksessa nauroin jo aivan kippurassa. Se oli kaiken kaikkiaan hauska pienimuotoinen elokuva. Polanski ei ole vanhoilla päivilläänkään yhtään taantunut.

Olen kirjoittanut paljon Polanskin keskitysleirikokemuksestaan ja sen vaikutuksesta hänen tuotannossaan. Hänen elokuvissaan tuntuu olevan sekä klaustrofobiaa eli ahtaan paikan kammoa että agorafobiaa eli avaran paikan kammoa (torikammoa). Tämä on hyvin havainnollinen esimerkki ensiksi mainitusta, mutta kyllä siellä tilaisuus tulee tutustua loppukuvassa myös viimeksi mainittuun.

Klaustrofobiasta esimerkki on tietysti asunto, jonka sokkelomaisissa tiloissa avioparit liikuskelevat ja monet konfliktitilanteet sattuvat juuri noihin ahtaisiin nurkkiin. Avarat paikat sijoittuvat ensiksikin aivan alkuun, kun näemme kaukaa kuvattuna tuon poikien konfliktin.  Muuten tuo aggressiivisen uhoavan pojan roolissa on Roman Polanskin poika Elvis Polanski. Sitten loppukuvassa palataan tuohon saman puistoon. Siellä muutaman sekunnin otoksessa kotoa ”vapauteen” hylätty marsu yrittää löytää itselleen suojaa.

Fobian liittäminen puistoon saattaa kyllä olla hieman liioiteltua. Puistossa toki tapahtuu poikien keskinäinen kahinointi, josta seura ikävää jälkeä hammaskalustoon aiheuttanut kepinisku. Tältä pohjalta fobialle on perusteita. Toisaalta loppukuvassa näytetään aluksi tuota asunnosta pois heitettyä marsua, joka näyttää tosiasiassa nauttivan elostaan ”vapaudessa”. Toki katsoja – kuten minäkin - saattaa aistia uhkia ilmassa. Toisessakin mielessä puisto näytetään päinvastaisessa valossa kuin klaustrofobinen huoneisto, joka riitelyn ja vihanpurkausten seurauksena oli joutunut jo lähes kaoottiseen kuntoon. Pojat näyttävät nimittäin jo sopineen riitansa.

Huoneistossa - aikuisten maailmassa - sen sijaan oltiin jo niin maanisessa tilassa, että riidan tyyntymiseen tarvittiin ihme. Vasta sen avulla ohjaaja pystyi lopettamaan ikuiselta tuntuvan ”sotatilan” ja siirtämään kuvan puistoon. Tuo ihme liittyy vierailevan pariskunnan miehen rakkaimpaan työkaluun kännykkään. Vaimo oli nimittäin raivostunut miehensä jatkuvaan puhelimessa puhumiseen ja pudottanut sen kukkamaljakkoon. Sitä oli sitten yritetty kaikin voimin kuivata ja saada toimimaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Yhtäkkiä se alkaa kuitenkin soida. Keltaisiin tulppaaneihin parhaillaan raivoaan purkava vaimokin tyyntyy muiden mukana.

Eräässä mielessä marsun voisi kuvitella Roman Polanskin alter egoksi. Carnage-elokuvan valmistelut liittyvät nimittäin hyvin traagisiin vaiheisiin ohjaajan elämässä. Polanski valmisteli elokuvan käsikirjoitusta Yasmin Rezan Vihan jumala –näytelmästä kotiarestissa Sveitsin Gstaadissa sijaitsevassa alppimajassaan.

Kotiaresti liittyy ikivanhaan vuonna 1977 alkunsa saaneeseen oikeusjuttuun. Nimittäin Yhdysvaltain viranomaiset olivat nostaneet esille tuon vanhan raiskaustapauksen ja halusivat saada ohjaajan Kaliforniaan oikeuden eteen. Sveitsille esitettiin virallinen luovutuspyyntö. Sveitsin viranomaisten käsitellessä pyyntöä Polanski vietti ensin 69 päivää vankilassa ja sen jälkeen 220 päivää kotiarestissa. Heinäkuun 12. päivänä 2010 Bern hylkäsi luovutuspyynnön ja Polanski vapautettiin. Yhdysvaltain viranomaisille päätös oli luonnollisesti nöyryyttävä.

Todettakoon, että Polanski ei ollut Sveitsille pitkävihainen. Hän torjui 289 päivän vapaudenriistosta tarjotun vahingonkorvauksen ja kuvaili myöhemmin Sveitsin viranomaisten kohdelleen häntä oikeudenmukaisesti ja asiallisesti.

Polanskilla ei ole elämässään ollut tapana jäädä murehtimaan menneitä. Hän on aina vaikeista tilanteista selvittyään pyrkinyt katsomaan eteenpäin kohti uusia työtehtäviä. Tässä tapauksessa kotiaresti oli sopivaakin sopivampi tilaisuus elokuvan kehittelyyn. Rezan näytelmässä tapahtumat sijoittuvat olohuoneeseen. Polanski laajentaa tapahtumapaikaksi (sokkeloisen) huoneiston ja hieman liikutaan myös porraskäytävässä. Tämän lisäksi on tietysti ulkosalla oleva puistikko.

Yllä mainitsemani yhteys ohjaajan ja marsun välillä liittyy juuri tuohon kotiarestiin. Huoneistossa tapahtuvan riitelyn ja kaikenpuolisen loanheiton voisi ajatella viittaavan tuohon pitkään oikeusprosessiin. Puistikon vapaudessa marsu riemuitsee auringon paisteessa kuin vankeudesta olisi päässyt.

Lainaan loppuun Ida Kankaanpäätä, joka tiivistää elokuvaa seuraavalla tavalla:

”Vaikka farssissa viljellään synkähköä huumoria, on tunnelma lähinnä piinaava. Polanskin kuvakulmat yhdistettynä karikatyyrimäisiin henkilöhahmoihin kiskaisevat katsojankin mukaan kahakkaan. Myös näyttelijäntyön rautaisista ammattilaista erityisesti kireäkasvoinen Jodie Foster ja kyyninen pukumies Christoph Waltz tukevat tunnelmaa. http://www.tylkkari.fi/kulttuuri/sanasota

Ida Kankaanpää löytää filmin miljööstä myös piikittelyä Yhdysvaltojen suuntaan. Elokuva on kuitenkin kuvattu Pariisissa.

Lähde:Werner, Paul: Roman Polanski, henkilökuva. Minerva 2014.

Aleksei Navalnyi, Mihail Hodorkovski, Aleksei Kudrin…

Politologi ja toimittaja Maksim Shevchenko oli keskiössä edellisessä kirjoituksessani ja on myös tässä. Häntä on haastateltu Nakanune-lehteen, aiheena oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Navalnyi,  https://navalny.com/). Haastattelu on ilmestynyt eilen eli ennen tänään julkistettua tuomiota Yves Rocher –kosmetiikkayhtiöön kohdistuneesta kavalluksesta ja sitä seuranneita tapahtumia.

Haastattelun mielenkiintoisin pointti on Shevchenkon epäily, että maan hallintojärjestelmässä on henkilöitä, jotka määrätietoisesti toimivat Navalnyin rangaistusten puolesta vaikuttaakseen tällä tapaa Vladimir Putinin syöksemiseen vallasta. Kansa ajetaan kaduille osoittamaan mieltään ja uudelle venäläiselle Maidanille luodaan tällä tapaa kasvualustaa. Olihan Myös Kievin Maidan-mielenosoitusten takana Shevchenkon mukaan alun pitäen presidentti Janukovichin hallinnon virkamies. Tosin tämä mielenosoitus karkasi käsistä ja sen langat tulivat muiden käsiin.

Toinen tärkeä huomio koskee Aleksei Navalnyin roolia. Shevchenko katsoo hänen olevan lähinnä vain ”uhrilammas”, jonka taustalla tilannetta seuraavat varsinaiset toimijat: Mihail Hodorkovski (http://fi.wikipedia.org/wiki/Mihail_Hodorkovski) ja entinen Dmitri Medjedevin hallituksen talousministeri Aleksei Kudrin (http://akudrin.ru/ , https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Kudrin ). Toki Shevchenkokin myöntää kyseen olevan vasta spekulaatioista.

Muutos nousee joukkoliikkeistä, kun parlamentarismi on siihen voimaton. Viime aikojen tapahtumia ja kirjoituksia seuratessa tulee miettineeksi, miten taitavasti tai miten tyhmästi toimitaan niin joukoissa kuin niiden taustallakin, ohjissa ja ohjattavina.

Haastattelu löytyy osoitteesta http://www.nakanune.ru/articles/19876 . Se on ilmestynyt 29.12.2014. Haastattelua on lyhennetty ja jonkin verran muokattu.

…..

Kysymys: Mitä mieltä olette Navalnyista?

Maksim Shevchenko:

Tämä uusi Navalnyin tapaus on osa yritystä syöstä Putin vallasta, yritys luoda Venäjällä Maidan. Yves Rocher-tapauksen tuomio ei todellakaan ole kymmenen vuoden arvoinen, korkeintaan vuoden tai puolitoista. On aivan selvää, ettei tuollaista tehnyt henkilö ole yhteiskunnalle niin vaarallinen, että hänet voitaisiin panna kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Sen sijaan tämä tuomio tekee automaattisesti Navalnyista poliittisen marttyyrin, eräänlaisen trotskistin. Luulen, että tämä on tehty tarkoituksella. Se on suunniteltu niin, että Navalnyista voidaan tehdä eräänlainen ”poliittinen vankilakundi”.

Kysymys: Mutta ehkä häntä ei vielä panna suoraan vankilaan, olisiko mahdollista, että hän saa uuden ehdollisen tuomion?

Shevchenko:

On selvää, että kymmentä vuotta hän ei vankilassa tule olemaan. Mutta meitä voi odottaa valtava joukkokokous, joka vähitellen voi antaa kasvualustaa jollekin suuremmalle. On ymmärrettävää, että sekä syyttäjä että hänen syytteensä ja koko tämä draama tuomioineen on järjestelmässä mukana olevan eliitin työtä. Tuo eliitti haluaa syöstä Putinin vallasta ja sopia Lännen kanssa. On ymmärrettävää, että tämän eliitin mielestä Navalnyi on ehdottoman vaaraton toisinajattelija. Eihän hän mikään Udaltsov ole [ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_Udaltsov ].

Ja kun ylipäänsä perehtyy Navalnyin puheisiin, voi päätellä, että kyseessä on rohkea, urhea ja rehellinen henkilö. Hänen puheensa tekee todella vaikutuksen. Mutta jos hän puhuisi hänen yllään uhkaavan tuomion kontekstin ulkopuolelta, niin annan kunniasanani, että se hukkuisi tuhansien vastaavien tekstien joukkoon Grani.ru:n, Facebookin ja Livejournalin sivuilla. Ilman syyttäjän vaatimaa tuomiota Navalnyi olisi vain yksi sisäpiiriläinen.

Ja nimenomaan kymmenen vuoden tuomio vie hänet julkisuuteen ja ohjaa hänen puheensa historialliseen taustaansa, laittaa sen miltei samaan riviin Fidel Castron puheen ”Historia on antava minulle oikeutuksen” tai Maksim Gorkin romaanin Äiti loppukohtauksessa olevan Pavel Vlasovin puheen kanssa.

Kysymys: Eikö se voisi olla vain kohtalokas yhteensattuma, seurausta byrokratisoituneesta järjestelmästä, sen päättämättömyydestä tai muusta vastaavasta seikasta?

Shevchenko:

Kaikki tämä on poliittisteknologista postmodernia näytelmää, jonka taustalla on pyrkimys saada Putin vallasta. Se mitä syyttäjä vaatii, toimii vastoin Putinia ja valtakoneistoaan. Se on mielipiteeni, voin myös erehtyä. Mutta en mitenkään voi selittää itselleni muuten Navalnyin muuttumista tuollaisen parfyymien kavallusjutun takia jonkinlaiseksi neuvostodissidentiksi.

Ylipäänsä näinhän tehdään oranssivallankaappauksia. Yhteiskunnallis-poliittiselta kannalta merkityksettömistä henkilöistä, joilla ei ole mitään todellista sidettä eliittiin mutta jotka ovat vain manipulatiivisia konsepteja, tehdään keinotekoisesti poliittisia hahmoja. Se on jotakuinkin kuin ”nebesnaja sotnja” [http://nebesnasotnya.com.ua/en].

En usko, ettei syyttäjällä olisi ollut käsitystä, kenen asia on kyseessä ja kenelle hän on ajamassa tuomiota. En usko siihenkään, etteivätkö asiaa seuraavat henkilöt osaisi olla huomaamatta sen seurauksia.

Minä ymmärrän erinomaisesti tilanteen, jossa kaikki tämän tarinan yksittäiset osanottajat tajuavat, että Navalnyita ei saa pitää tällä tavalla esillä, mutta kuitenkin he tekevät sen.

Mutta on minulla toinenkin versio. Navalnyita pidetään esillä, jotta Hodorkovski voitaisiin minimoida. Navalnyihan ei ole todellisuudessa kukaan, vaikka hän itsessään onkin verrattain urhea ihminen. Mutta on selvää, että Hodorkovski on sata kertaa vaarallisempi.

Kysymys: Oranssivallankumouksista puheen ollen, me näemme, että niissä edellytetään olevan suuri joukko uusia johtajia, heitä on aina paljon, eikö vain?

Maksim Shevchenko:  

Hodorkovski ei ole vain johtaja. Hän on henkilö, jolla on yhteydet maailman eliitin korkeimpiin kerroksiin. Navalnyilla ei tällaisia yhteyksiä ole. Navalnyi on maailman eliitille kuin se tyttö Pakistanista, jolla ennettiin Nobelin palkinto. Hän on vain symboli, ei prosessin varsinainen subjekti. Hodorovski on varsinainen päähenkilö. Hän on jopa ohjaaja-näyttelijä, tai pelaaja-valmentaja, miten vain haluatte sen ilmaista.

On mahdollista – tältä jostakusta Venäjällä voi tuntua - että Navalnyin esilläpito on hyvä keino panna Hodorkovski syrjään. Minä en tällaista mahdollisuutta sulje pois.

Kysymys: Te puhutte, että meitä voi odottaa valtava mielenosoitus, jolla tulee olemaan kaikissa tapauksissa vakavia seurauksia. Mutta kuka tulee olemaan näiden seurausten käynnistäjä? Näet Navalnyihan menetti huomattavan osan kannatuksestaan Krimin jälkeen.

Maksim Shevchenko:

Kuka kannattaa Navalnyita? Eivät kansallismieliset, eivät vasemmistolaiset, se on järjestelmän liberaali luokka, joka vaatii tämän valtion olemassaolon lopettamista nykymuodossaan ja dialogia Lännen kanssa. Tämän luokan edustaja ja symboli on paljolti Kudrin.

Aleksei K.

Pankaa muuten merkille, kuinka kaksi vektoria muotoutuu yhteen. Kudrin esiintyy melkein päivä kuin päivä järjestelmää myötäilevillä, perusteellisesti pohdituilla ehdotuksilla osoittaen näin, että hän on ehdokkaana pääministeriksi tai jopa presidentiksi. Ei Javlinski, ei Kirienko, ei kukaan muu, vaan nimenomaan hän on järjestelmän poliitikko, jolla on henkilökohtaiset suhteet Putiniin. Kudrin edustaa käsikirjoituksessa järjestelmän sisäistä yksikköä. Navalnyi on vain pelkkä karitsa, jonka järjestelmän liberaalit aikovat uhrata. Heidän yläpuolella ulkomailla tilannetta seurailee Hodorkovski, joka on vaarallinen sekä Kudrinille että – ja nimenomaan - Navalnyille. Näet Hodorkovski on ihminen, joka on jo mukana maailman ”establishmentissä”. Hänet otetaan vastaan korkeimmalla tasolla, ei vain vieraana, vaan muiden rinnalla samanarvoisena.

Mihail H.

Ukrainan kriisi ja Venäjä. Moskovalaisen toimittajan kriittinen näkemys.

Käsittelen jälleen Ukrainan kriisiä ja Venäjää. Olen suomentanut toimittaja Maksim Shevchenkon haastattelun, joka ilmestyi perjantaina 26.12 pietarilaisessa iltapäivälehdessä. Ainakin se avaa suomalaiselle lukijalle erilaisen näkökulman.

Venäläinen toimittaja Maksim Shevchenko (Максим Шевченко, synt. 1966 Moskovassa) on omassa maassaan kiistelty hahmo. Hän on ortodoksikristillisiä arvoja toiminnassaan korostava konservatiivi. En ala nyt käsitellä hänen elämäänsä enkä mahdollisesti kärkeviä näkemyksiään. Totean vain, että sosiaalisen median kommenttien perusteella hänellä on paljon vastustajia, häntä suoraan sanoen inhotaan joidenkin mielipiteittensä takia. Eräiden mielestä hänen kannoistaan on löytynyt ristiriitaisuuksia, mistä syystä he pitävät häntä epäluotettavana. Minä en näe mitään väärää siinä, jos näkemys jostain syystä muuttuu.  Olen itse aiemminkin seurannut hänen kantojaan. Hän ilmaisee ne selvästi tuoden yleensä esille myös taustoja. Ja ainakin tässä haastattelussa hän vie omalla päättäväisyydellään keskustelua eteenpäin.

Shevchenko asuu Moskovassa, mutta Ukrainan kysymys on hänelle erityisen läheinen, koska hänellä on ukrainalaiset juuret. Hän on venäläinen, joka ymmärtää ukrainalaisia. Tämänkin vuoksi hänen näkemyksensä ovat mielenkiintoisia. Enkä ihmettele, että hän on saanut kotimaassaan vastustajia.

En halua itse ottaa kantaa Shevchenkon näkemyksiin saati hänen persoonaansa. Myönnän, että tietoni hänestä ovat vajavaiset. Häntä on mm. syytetty antisemitismistä ja Hamas-mielisyydestä. En ole näihin näkemyksiin tutustunut enkä halua luoda ihmisestä mielipidettä pelkkien huhujen perusteella. Mielestäni Ukrainan kriisin suhteen on tärkeää tutustua erilaisiin mielipiteisiin. Shevchenkon kanta on tähän hyvä lisä.

Haastattelu ilmestyi pietarilaisessa Vetsherni Peterburg –lehdessä (Вечерний Петербург). Tässä jutussani on tuon haastattelun käännös lähes kokonaisuudessaan. Olen jättänyt pois lähinnä vain alkujohdannon. Hieman provosoivat kysymykset ovat lehden toimittajan ja vastaukset tulevat Maksim Shevchenkon suusta. Oman lyhyen kommenttini laitan jutun loppuun, vaikka kyllä olen laittanut pariin kohtaan kommenttini itse tekstin keskelle. Sen verran tähän alkuun kuitenkin totean, että en pidä nimittelyistä enkä varsinkaan, jos niitä esitetään perustelematta. Shevchenko kutsuu Ukrainan nykyisiä vallanpitäviä ”natsisteiksi”. Tässä yhteydessä hän ei lähde sen käyttöä tarkemmin perustelemaan. Ainakin yhdessä kohdassa hän viittaa heidän haluunsa rajoittaa äidinkielenään venäjää puhuvien lasten mahdollisuutta lukea koulussa omaa kieltään. Lopussa on muutama linkki, jotka auttavat lukijaa taustatietojen saamisessa.

…

ВЕЧЕРНИЙ ПЕТЕРБУРГ

http://vppress.ru/stories/Maksim-Shevchenko-Ukrainskii-narod-vvergnut-v-prostranstvo-tcivilizatcionnoi-degradatcii-27701

Torstai 25. joulukuuta 2014. Artikkelin kirjoittaja: Ljudmila Klushina.

Maksim Shevchenko: Ukrainan kansa on ajettu sivistykselliseen taantumaan.

Tunnettu journalisti ja politologi kertoo virheistä ja tilanteen ongelmallisuudesta naapurimaassa.

Vetsherni Peterburg tapasi Maksim Shevchenkon, joka oli tullut Pietariin kansainväliseen kulttuurifoorumiin.

-          

      Maksim Leonardovitsh, viime aikoina olette usein esiintyneet erilaisissa poliittisissa keskusteluohjelmissa ja olette myös joutuneet kollegoittenne kritiikin kohteeksi. Mistä syystä teistä ei pidetä?

-          En sanoisi, että esiintyisin televisiossa usein. TVTs-kanavan  Pravo golosa –ohjelmassa en ole ollut maaliskuun jälkeen, Solovjevin ohjelmassa en ole ollut viime vuoden tammikuun jälkeen…

Aiemmin todellakin esiinnyin usein, mutta minut pantiin virallisesta mediasta syrjään kritisoituani vuoden 2014 keväällä Venäjän mediaa propagandistisista asenteista Ukrainan tapahtumien uutisoinneissa. Olin tuolloin ilmaissut avoimesti kantani talvella ja keväällä mediassa esiintynyttä ukrainofobiaa vastaan. Valitettavasti ukrainofobinen hysteria oli vakava virhe, joka omalta osaltaan työnsi valtavan joukon ukrainalaisia liberaalinatsististen Avakovin, Turchinovin, Jatsenjukin ja Petro Poroshenkon syleilyyn. Venäjän televisiossa kerrottiin Ukrainan kansalle, että ukrainalaisia ei ole olemassa, että se on keinotekoinen kansa ja että ukrainan kieli on venäjän kielen murre. Tällainen Venäjän tv:stä virtaava hölynpöly oli paras mahdollinen keino mobilisoida vapaaehtoisjoukkoja Ukrainan kansalliskaartiin ja poliisipataljooniin. Valitettavasti tästä uutisoinnista luovuttiin liian myöhään, vasta heinäkuussa, kun sota oli jo saavuttanut huippunsa ja Kievin valtakoneisto oli saanut mobilisoitua valtavat massat ideologisesti motivoituneita ihmisiä, joille riitti vain katsoa venäläisiä tv-kanavia, jotta voisi ymmärtää, että valtavalta kansalta oli evätty oikeus olemassaoloon. Olen vahva omissa näkemyksissäni ja katson, että Ukrainan kansa ei ole Venäjän kansan vihollinen. Asia on vain niin, että jokaisen kansan olemassaolon puolesta on taisteltava: saksalaisten, ukrainalaisten, venäläisten, juutalaisten, arabialaisten...  On pystyttävä keskustelemaan kaikkien kanssa. Tämä kyky dialogiin ja toisten kunnioittamiseen on venäläisen idean perusta. Itsekseen asiat eivät toteudu.

-          Emmekö me sitten taistele?

-          Miten me olemme taistelleet? Onko Moskovassa ollut minkäänlaisia ukrainalaisen kulttuurin iltoja? Onko merkittävä ukrainalainen laulaja Nina Matvijenko käynyt  Kremlin konserttisalissa esiintymässä? Olemmeko tutustuneet ukrainalaisiin historianäkemyksiin? Ja ylipäänsä tiedämmekö kirjonnan ja liinavaatteiden lisäksi Ukrainasta yhtään mitään?

-          Onhan ukrainalainen rockyhtye  Okean Elzi hyvin suosittu nuorison keskuudessa?

-          Kuten tiedätte, se kuuluu nuorisokulttuuriin. Ukrainan kansa on mitä rikkaimman etnokulttuurin lähde. Venäjällä on kyljessään neljänkymmenen miljoonan suuruinen maa eikä se ole tehnyt mitään esitelläkseen Ukrainan monimuotoisuutta. Siellä asuu ukrainalaisia, venäläisiä, juutalaisia, kreikkalaisia, romanialaisia, unkarilaisia, armenialaisia. Ukraina on monien kansojen kotimaa. Esimerkiksi Pontian kreikkalaisista 30 % asuu Donetskin ja Dnepropetrovskin alueilla. Kuka tästä puhuu?  Meillä kaikki tungetaan samaan muottiin. Minusta tämänkaltainen kansalaissodan tilanne, joka Ukrainassa on kärjistynyt, olisi voitu välttää. Ei olisi pitänyt antaa ukrainalaisille natsisteille sellaisia valttikortteja, jotka valitettavasti venäläinen propaganda antoi talven ja kevään aikana.

-          Maksim Leonardovitsh, mutta ovathan omassa propagandassaan myös ukrainalaiset päätyneet julistamaan itsensä vanhimmaksi roduksi maan päällä, muinaisten ukraanien [ven. укране; itäisestä Saksasta Uecker-joen rantamilta – PE] jälkeläisiksi. Lisäksi he ovat muka löytäneet sukulaisuuden latinalaisiin ja haluavat nyt siirtyä ukrainan kielessä latinalaiseen kirjoitusasuun.

-          En käsittele hölynpölyä, käsittelen tosiasioita. Kaikenlaistahan ihmiset keksivät. Meilläkin kirjoitettiin, että venäläiset ovat noin 6 000 vuotta vanha kansa, ja Babylon tulee venäjän sanoista бабье лоно (”babje lono”, ’naisen povi’) ja on näin ollen venäläinen kaupunki. Hölynpölyä riittää jokaisella kansalla. On tärkeää, ettei senkaltainen typeryys ilmesty akateemisen tieteen piiriin.

-          Siitä huolimatta Ukrainan erkaantuminen Venäjästä jatkuu: nyt halutaan ukrainalaisissa kouluissa aloittaa englannin kielen opiskelu toiselta luokalta ja jättää venäjän kieli pois…

-          Totta puhuen minä luin toiselta luokalta lähtien erityiskoulussa saksaa eikä minulle tapahtunut siinä mitään kauheaa: ei minusta tullut saksalaista eikä Saksan poliittisen kulttuurin kannattajaa. Olen jäänyt ukrainalaiset juuret omaavaksi venäläiseksi, joka taitaa kolme vierasta kieltä, mukaan lukien saksan. Näin ollen tervehdin ilolla vieraan kielen opiskelua koulussa ja tuen sitä kaikin puolin. Ja jos minun pojalleni suodaan mahdollisuus opiskella englantia toiselta luokalta, niin olen kiitollinen sille koululle, joka on suonut hänelle sellaisen mahdollisuuden.

-          Mutta kyse on siitä, että venäjänkielisissä perheissä kasvaneilla lapsilla ei ole valinnan varaa: venäläisiä kouluja suljetaan…

-          Nyt en pohdi natsistien toimia. Ukrainan liberaalis-natsistinen valta on kauheaa. Mutta tähän ei syypäänä ole Ukrainan kansa, joka on painettu alas, orjuutettu ja syösty kulttuurisen ja sivistyksellisen taantuman tilaan. Kievin vallanpitäjät ovat perustaltaan antiukrainalaisia. He käyttävät hyväkseen omiin tarkoituksiinsa Ukrainan kansojen (ukrainalaisten, juutalaisten venäläisten ym.) traagista historiaa. Kiovan vallanpitäjät yksinkertaistavat, tekevät asioista mustavalkoisia. Itse asiassa Ukrainan historia – 1500- , 1600- , 1700- ja 1900-luvulla – on ollut hyvin dramaattista. Palautetaan mieliin esimerkiksi ns. banderalaisten liike Länsi-Ukrainassa. Eivät suinkaan kaikki tuohon vastarintaan osallistuneista olleet banderalaisia. Siihen osallistui paljon eri ryhmiä. Banderalaiset toteuttivat juuri julmaa terroria muita ukrainalaisia, vähemmän vastenmielisiä kansallisia suuntauksia vastaan. Mutta stalinistinen propaganda asioita yksinkertaistaen laski heidät kaikki fasisteiksi, banderalaisiksi. Toisaalta länsiukrainalaiset esiintyivät stalinististen kommunistien toimia vastaan ja toisaalta sitä liikettä voi kuvata kristilliseksi vastarinnaksi jumalatonta Stalinin hallintokoneistoa vastaan. Mitä sitten tuolloin tapahtui? Tuhottiin kirkkoja, ajettiin ihmisiä maan alle, ja vankileireille lähetettiin Länsi-Ukrainasta 600 000 ihmistä. Mitä he tämän jälkeen voivat tehdä – siunata Moskovaa ja Stalinin hallintoa, niinkö? Keiden puolella me olemme? Minä henkilökohtaisesti olen kristittyjen puolella konfliktissa ei-kristittyjä vastaan. Olen siis aina uskovien puolella konfliktissa ei-uskovia vastaan. Se on minun periaatteellinen näkökulmani. Minun mielestäni vuosien 1944 – 1946 tapahtumia Länsi-Ukrainassa ei pitäisi tulkita niin yksisilmäisesti, kuin meillä on tehty.

-          Ettekö pelkää, että tällaisen ilmoituksen jälkeen teitä syytetään banderalaisten tukemisesta?

-          Ymmärtäkää minua oikein, minä en kannata banderalaisia. Minä kannatan kristityn kansan vastarintaa, joka ei mitenkään ole eronnut, sanotaan, Tambovin alueen tai Donin alueen asukkaiden vastarinnasta. Mitä eroa on Donin kasakoiden vastarinnan ja Länsi-Ukrainan asukkaiden vastarinnalla jumalattomia vallanpitäjiä vastaan? Donilla tuhottiin kirkkoja, haudattiin pappeja elävältä, teloitettiin ihmisiä. Ja Länsi-Ukrainassa tehtiin aivan samaa: teloitettiin pappeja, poltettiin kokonaisia kyliä.

-          Mutta te ette ota huomioon kansallista tekijää: kukaan Donin kasakoista ei potenut russofobiaa.

-          Mutta sen sijaan kasakat potivat antisemitismiä sekä vihaa ”ei-kasakoita” ja ”vieraspaikkakuntalaisia” kohtaan, jotka muodostivat bolshevistisen armeijan perustan. Vihollisen hahmo muotoutuu sodan liikekannallepanon tehtävien pohjalta – se on laki. Niin, Donilla tuhottiin koko kasakkaliike – se hävitettiin fyysisesti! Ja 70 % kasakoista ei nähnyt enää vuotta 1922. Ja Länsi-Ukrainassa on aina toimittu jumalattomia miehittäjiä vastaan, sillä se on ollut uskonnollista seutua. Siellä ei kuitenkaan ole ollut mitään erityisen russofobista ilmapiiriä. Venäläiset tulivat alueelle vasta vuonna 1939, kun se liitettiin Neuvostoliittoon. Venäläisyys merkitsi heille neuvostostalinismia. Lisäksi länsiukrainalaiset käyttivät itsestään ennen liittymistä Neuvostoliittoon nimitystä venäläiset tai rusiinit (ruteenit) tehden näin eroa puolalaisiin ja itävaltalaisiin. Toisaalta venäläisvastaisuus on ollut nimenomaan Keski-Ukrainan ominaispiirre. Siellä on aina ollut paljon russofobiaa: venäläisiä on halveksien kutsuttu ”katsaapeiksi” (кацапы) ja ”moskaleiksi” (москали). Kerron tämän, koska näihin liittyy hyvin tarkkoja määrittelyjä ja sävyjä, ne tulee huomata. Mutta nykyisin kaikki leivotaan yhdeksi möykyksi ja sitä pidetään politiikkana.

-          Entä mihin mielestänne johtaa se seikka, että Ukrainan hallitukseen on tuotu ministereiksi ”vierastyövoimaa”?

-          Se on hävytöntä. Se kertoo siitä, että valta Ukrainassa on hengeltään antiukrainalaista, että käytännössä vallassa eivät ole ukrainalaiset. Se muuttaa maan koloniaksi, miehitetyksi alueeksi Länttä varten – se on heidän oligarkkinen ”testamentti” [Shevchenko käyttää sanaa заповит ”zapovit” ’testamentti’, jolla viitataan Ukrainan kansallisrunoilijan Taras Shevchenkon runomuotoiseen ohjelmajulistukseen – PE]. Minun mielestäni siellä on meneillään sosiaalinen kansalaissota – ei etnisin vaan sosiaalipoliittisin tunnuksin. DNR (Donetskin kansantasavalta) ja LNR (Luhanskin kansantasavalta) ovat kansan aseellista kapinaa oligarkkien ja roistojen rikollista valtaa vastaan. Muuten Donetskin kansantasavalta on vanhaa mahnolaista seutua, mistä syystä monet DNR:n kapinalliset ammentavat perinteitä Nestor Ivanovitsh Mahnon kansanliikkeestä. Slavjansk, Starobeshevo ovat merkittäviä paikkoja, joissa Mahnon joukot kävivät taisteluja punaisia, valkoisia ja Petljuran joukkoja vastaan.

-          Ja viimeinen kysymys, johon on varmaankin vaikea antaa vastaus: milloin päättyy sotatila Ukrainassa?

-          Niin, on vaikea vastata, miten konflikti saadaan loppumaan. Sota jatkuu, mutta tilanne on muuttuvainen. Toivon, että tämän kapinan kansa voittaa, että Ukrainan johtohenkilöt syöstään vallasta, ja Ukrainan kansa muodostaa itse sellaiset muodot alueelliselle tasavaltalaiselle kansandemokraattiselle hallinnolle, että se tulee vastaamaan Ukrainan ja sen monikansallisen kansan henkeä ja olemusta.

Maksim Shevchenko

……

Linkkejä, taustatietoa

Jutussa mainitaan Nina Matvijenkon nimi. Hän on tunnettu ukrainalainen laulaja ja elokuvanäyttelijä (s. 1947). Joulukuun alussa hän sai huomiota hyvin tunteenomaisella vetoomuksellaan, jossa hän arvostelee Ukrainan nykyistä johtotroikkaa ja toteaa hyvin kärjekkäästi, että ”juutalaiset ovat aloittaneet Ukrainan kansalaissodan”. Youtubessa näkyvillä oleva vetoomus on herättänyt runsaasti keskustelua: https://www.youtube.com/watch?v=vj-ij6OnCmw. Monet eivät pidä juutalaisviittauksista, mutta muuten suhtautuvat vetoomukseen myönteisesti sen syvän sodanvastaisuutensa vuoksi. Matvijenkon mielestä vallan vaihtumisen taustalla ovat eräiden poliitikkojen ja oligarkkien henkilökohtaiset intressit. Hän kutsuu Kaakkois-Ukrainan tilannetta ”klaanien sodaksi” (http://ru.golos.ua/suspilstvo/nina_matvienko_proiznesla_strastnuyu_antivoennuyu_rech_video_8368).

Maksim Shevchenkosta löytyy venäjäksi tietoa täältä: http://echo.msk.ru/guests/7198/. Wikipediassa hänestä on myös englanninkielinen sivu: http://en.wikipedia.org/wiki/Maksim_Leonardovich_Shevchenko.

Donin kasakat: https://en.wikipedia.org/wiki/Don_Cossacks (suomenkielisessä versiossa ei käsitellä 1900-luvun alkuvuosikymmenten tapahtumia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Donin_kasakat).

Stepan Bandera: https://fi.wikipedia.org/wiki/Stepan_Bandera,

http://m.ria.ru/tags/organization_Organizacija_ukrainskikh_nacionalistov_banderovskoe_dvizhenie/.

Luhanskin ja Donetskin kansantasavallat (LNR, DNR): http://fi.wikipedia.org/wiki/Luhanskin_kansantasavalta ; http://fi.wikipedia.org/wiki/Donetskin_kansantasavalta .

Nestor Ivanovytš Mahno: http://fi.wikipedia.org/wiki/Nestor_Mahno.

Tambov: https://en.wikipedia.org/wiki/Tambov_Oblast.

Taras Shevchenkon runo Testamentti (Заповит ,”zapovit”) löyty täältä englanniksi ja ukrainaksi: https://en.wikipedia.org/wiki/Taras_Shevchenko.

 

Taras Shevchenko

Ruteenit, rusiinit: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruteenit,  http://ya-rusin.com/kultura-rusinov/kto-takie-rusiny.html.

Ukraanit: https://en.wikipedia.org/wiki/Ukrani,  https://de.wikipedia.org/wiki/Ukranen, https://de.wikipedia.org/wiki/Ukranenland.

…

Loppukommenttini

Shevchenkon mielipiteissä on ainakin kaksi seikkaa, jotka vaikuttivat minun kiinnostukseeni. Ensiksikin hän kritisoi Venäjällä vallinnutta propagandistista näkemystä Ukrainasta olematta kuitenkaan Eurooppaan katsova arvoliberaali. Hän siis näpäyttää omiaan juuri siitä, missä venäläiset ovat perinteisesti olleet vahvoja: kiinnostuksessa muihin kulttuureihin ja niiden arvostamisessa. Toiseksi hän näkee Ukrainan paljon monimuotoisempana yhteiskuntana kuin esimerkiksi suomalaisessa mediassa se on käsitetty valaisten tätä puolta mm. historian esimerkein. Venäjävastaisuuden taustoista puhuessaan Shevchenko laittaa syyksi stalinistisen hallinnon. Tietenkin tämänkaltaisessa lyhyessä haastattelussa on asioita tiivistettävä, mutta luulisin, että myös tsaarin aikaisilla toimilla on ollut tähän oma vaikutuksensa.

Toimittaja toteaa, että nykyisin Ukrainassa pyrittäisiin ottamaan käyttöön latinalainen kirjaimisto. En itse asiassa itse tiedä, missä määrin tällaisia pyrkimyksiä on nykyisin. Sen sijaan jo 1920-luvun Neuvosto-Ukrainassa näitä pyrkimyksiä oltiin toteuttamassa.

Shevchenkolla Ukraina ei ole mikään kokonainen ”klöntti”, se muodostuu eri kansallisuuksista. Osa niistä on ehditty jo tukahduttaa, mutta osa jatkaa eloaan ja niiden edustajat haluavat varmasti puolustaa omaansa. Yhtenäisyyden esteenä on maan kansojen monisävyisyys. Olisi tuntunut luontevalta heti kriisin ilmetessä ruveta kehittää Ukrainan valtionhallintoa uudelta pohjalta liittovaltion suuntaan, jolloin olisi ainakin yritetty turvata alueellinen itsehallinto. Enää paluu alkupisteeseen ei ole mahdollista.

Yllä olen referoinut laulaja Nina Matvijenkoa, jossa hän toteaa nykytilanteeseen liittyvän oligarkkien valtataistelun. Parlamenttivaalien aikaan toin kirjoituksessani esille Viktoria Shilovan kärkeviä näkemyksiä, joiden mukaan nykyvallanpitäjien myötä maahan pesiytyy uusi oligarkkivalta. Tästä joutuu juuri tavallinen kansa kärsimään. Maksim Shevchenko tuntuu olevan Shilovan kanssa samoilla linjoilla, myös nimittelyretoriikka on samansuuntaista.

Suomalaisittain katsoen tällaiset näkemykset ovat avartavia. Uudet näkökulmat estävät meitä osaltaan urautumasta suppean yksioikoisen suomalaismedian ohjailuun. Suomessa on keskitytty presidentti Vladimir Putinin demonisointiin sekä Euroopan Unionin ja USA:n näkemysten kritiikittömään toisteluun. Ukrainan vallanpitäjiä kohtaan ei löydy yhtään arvostelevaa sanaa, mm. Ukrainan sotilastoimien käsittelyä pyritään välttämään ja huomio on keskittynyt ”separatisteihin”. Käsikirjoitus tuntuu olevan jo valmiina. Ukrainan tulevaisuuden suhteen uskon, että tappelut maan parlamentissa Verhovna Radassa jatkuvat.

ATENEUM. JEAN SIBELIUS JA TAITEEN MAAILMA.

Tein lauantaina pääkaupunkiin pienen kyläilyreissun ja kun aikaa oli muuhunkin, niin päätin mennä Ateneumiin. Siellä on nyt meneillään näyttely Sibelius ja taiteen maailma. Mitään palavaa intoa aiheeseen minulla ei ollut, mutta tiedän kyllä kokemuksesta, että viimeistään museon saleissa tuo into herää. Toki aikatauluni huomioon ottaen myös sijainti auttoi kohteen valinnassa. Koska Ateneumissa käynti on minulle kokonaisuus, en aio kirjoituksessani tyytyä pelkästään tuon Sibelius-näyttelyn sisältöön.

En ole mitenkään erityisen innokas taidemuseossa kävijä saati taiteen eri suuntauksien tuntija.  Ateneum on minulle taidemuseoista läheisin, esimerkiksi Kiasmassa käyn korkeintaan kahvilassa, koska sieltä on niin kiva näkymä Mannerheimintielle. Ulkomailla käyn taidenäyttelyissä lähinnä muodon vuoksi. Toisaalta taiteen parissa kyllä nautin, silmäni lepää upeiden maalausten tai muun kuvataiteen parissa. Siksi esimerkiksi viettäessäni Pekingissä pitempiä aikoja, kävin melko usein eräässä taidehallissa, koska koin tuon paikan ”minun auralleni” sopivaksi. Ateneumissa on jotain samankaltaista vetovoimaa. Tapani on käydä siellä muutaman vuoden välein lähinnä katsomassa ja ihailemassa Suomen taiteen kultakauden perusteoksia (kuten Albert Edelfeltiä, Akseli Gallen-Kallelaa, Pekka Halosta, Eero Järnefeltiä, Magnus Enckelliä, Hugo Simbergiä, Tyko Sallista). Esimerkiksi Eero Järnefeltin maalauksen Raatajat rahanalaiset (Kaski) rankassa työssä uupunutta tyttöparkaa voisin tuijottaa silmiin useita minuutteja ja eläytyä hänen osaansa elämän kiertokulussa. Nyt tämä ei ollut mahdollista, sillä kolmas kerros oli remontin vuoksi suljettu. Alakertaan oli sieltä tuotu muutama Suomen taiteen kaanoniin kuuluva teos, joten jotain korviketta perinteiseen kierrokseeni sain, vaikkei tuota yllä mainittua maalausta siellä ollutkaan.

Ei minun tuota remonttia todellakaan tarvinnut surkutella, sillä Sibelius-näyttelyssä oli esillä minulle ennestään läheisien taiteilijoiden teoksia. Ja mikä hienointa, oli heidän harvemmin näkemiäni töitä. Sen lisäksi tuntemattomampien taiteilijoiden töiden joukosta löytyi suoranaisia helmiä. Näin taiteen tuntemukseni syventyi. Monet mielenkiintoiset työt oli tuotu näyttelyyn Sibeliuksen kotitalosta Ainolasta, jonne taiteilijoiden lahjoituksista ja myös Sibeliuksen omista hankinnoista oli kertynyt arvokas kokoelma.

Näyttelyssä on mukana 38 taiteilijaa ja 147 teosta. Tämän tiedon sain vasta tätä kirjoitusta valmistaessani. Löysin nimittäin Helsingin Sanomien sivuilta näyttelystä yllättävän hyvän jutun, johon liittyi myös noin neljän minuutin esittelyvideo: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1413431110556. Juuri videossa näyttelyn kokoamisesta vastaavat henkilöt antavat arvokasta lisätietoa.

Näyttelyssä on eri teemoja, joille on varattu kullekin oma salinsa: Sibeliuksen kuvat, nuoruus, kansainvälinen Sibelius, fantasia ja myytit, Finlandia, Ainola, muotokuvagalleria, puut, sinfoniset maisemat, olohuone, melankolia ja Sibelius-monumentti. Maalausten ja muun kuvataiteen ohessa musiikkinäytteet, videot ja jopa puhenäytteet laajentavat kokonaisvaikutelmaa. Jos olisi pakko valita suosikkini, niin se on epäilemättä Melankolia-sali. Täytyy heti lisätä, että Fantasia ja myytit oli yhtä vaikuttava. Ja jokaisesta löytyy jotakin kiinnostavaa. Taitoluistelusta pitävä voi vaikka ihastella Susanna Rahkamon ja Petri Kokon esittämää Valse tristeä. Jos vähiten kiinnostavaa etsii, niin taisi Finlandiasta kertova käytävätila jäädä minulle lähes läpikävelyksi. Sekin johtui vain muista virikkeistä ja ajan puutteesta.

Panin merkille, että Ainolan tuomiset olivat ehkä näyttelyn hienoimpia teoksia. Ilman niitä kokonaisuus jäisi selvästi köyhemmäksi. Olen kyllä joskus muinoin siellä käynyt, mutten silloin niihin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Se saattoi johtua väenpaljoudesta ja ahtaudesta. Nyt vierailijoita oli vähän ja tilaa riittävästi. Sain keskittyä teoksiin kaikessa rauhassa ilman ympärillä hyöriviä pulisijoita. Oli siellä jopa eristetty valkoinen huone, jossa minun istuessani soi Finlandia orkesteriversiona. Muutaman muun näyttelyvieraan seurassa se oli herkkä hiljentymistuokio.

Lippua ostaessani en hoksannut ostaa kolmen euron esittelyvihkoa eikä lipunmyyjä liioin hoksannut sitä minulle kaupitella. Siitä olisin ainakin nähnyt, missä järjestyksessä näyttelytiloissa edetään. Nyt nousin portaita ylös ja astuin ensin ovesta pääsaliin, jossa oli kuvia Sibeliuksesta. Sitten olisi pitänyt kiertää huoneet vasemmalle kääntyen myötäpäivään ja olisin sitten palannut lopussa lähtöpaikkaani.  Pieni nuoli olisi ohjannut vierailijaa oikeaan suuntaan. Nyt en tajunnut näyttelytilan olevan kehänmuotoinen, ja kierroksestani tuli hiukan poukkoileva. Kokonaisvaikutelmaani tämä ei lie kuitenkaan häirinnyt. Onneksi huomasin pois lähtiessäni hankkia tuon esittelyvihkon. Onpahan ainakin muisto.

Sibeliuksen kuvat sopivat oikein hienosti näyttelyn aloitusteemaksi. Aivan ensiksi edessäni oli patsaskokoelmalla, jossa oli esitteillä säveltäjämestaria kuvaavia pystejä. Yksi pieni kokovartaloveistos siellä välissä oli. Tekijää ei ollut selvästi osoitettu. Luulin aluksi, että kyseessä on Kain Tapperin luomus, sillä tyyli sopisi esillä olevista nimistä häneen parhaiten. Nyt myöhemmin tutkittuani en ole siitä yhtään varma. Tekijä jääköön siis tuntemattomaksi. En voi antaa vaihtoehtojakaan, koska en kirjoittanut kuvanveistäjien listaa muistiin. Vartalosta oli tehty jollain lailla rujo ja muhkurainen, mutta pään hahmosta pidin. Se oli vartalon kokoon verrattuna luonnottoman iso. Jäin miettimään, oliko taiteilija tarkoittanut sen parodiaksi. Ainakin kaksijakoisuutta työstä löytyy. Tuo pieni patsas oli näyttelyn ensimmäinen varsinainen elämykseni.

Patsas-asetelman jälkeen huomioni kiinnittyi Akseli Gallen-Kallelan tunnettuun juopottelukuvaan Symposioniin, josta Kalervo Palsa oli tekaissut pilapiirroksen Senkin kännikalat. Se irrotti minua hieman siitä juhlavasta isänmaallis-kansallisesta ennakkoasenteesta, jollaisessa Sibeliukseni kohtaan. Työ mainitaan myös Helsingin Sanomien ansiokkaassa lehtijutussa (ks. yllä). Kannattaa käydä katsomassa myös sivulla olevia kuvia maalauksista.

Sibeliusta kuvaavat maalaukset ovat vuosien kuluessa käyneet tutuiksi. Yksi teos oli kuitenkin aivan outo. Se oli Eemu Myntin ekspressionistinen maalaus kansallissäveltäjästämme vuodelta 1930. Se eroaa selkeästi muista kirkkaudellaan ja räikeydellään. Eemu Myntti (1890 – 1943) oli minulle ensimmäinen täysin uusi taiteilijanimi. Ensin se näytti upealta, mutta alkuviehätyksen laannuttua sen värikylläisyys alkoi kiusata. Nyt jos menisin uudestaan Ateneumiin, yrittäisin ehkä jopa karttaa sitä.

Fantasia ja myytit -tila vie vierailijansa 1800-luvun lopun suurten mullistusten aikaan, jossa erilaiset henkistä kokemusta ja uskonnollisuutta korostavat liikehdinnät elivät vahvoina. Tässä huoneessa olisin halunnut viettää aikaani enemmänkin ja antaa tajunnan levätä eri värien, myyttisten kuvien ja kansallisromanttisen symboliikan ohjaamina. Siellä tulee enemmän esille myös säveltäjämestarin värit ja äänet yhdistävä synestesiataipumus. Itse asiassa sen parhaita esimerkkejä on jo ensimmäiseen huoneeseen sijoitettu Gallen-Kallelan vuonna 1894 maalaama, samannimisestä sävelrunosta innoituksensa saanut Satu, jonka nostaa esille niin Helsingin Sanomien juttu kuin myös muu media. Myös ostamani esittelyvihkosen kannessa oleva kasvokuva on lainattu tästä teoksesta. Taiteilija oli ajatellut sijoittaa teoksensa alanurkkaan myös nuotteja sävelrunosta, mutta se ei koskaan toteutunut Sibeliuksen vastustuksen vuoksi. Nyt tuo paikka hohtaa tyhjyyttään vain muistuttamassa taiteilijan alkuperäisistä suunnitelmista.

Akseli Gallen-Kallela: Satu (1894)

Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen venematka

Huoneen maalauksista Gallen-Kallelan isohko Väinämöisen venematka hallitsee oikeastaan koko tilaa. Sen utuinen muta samalla hehkuva fantasiamaailma vangitsi minutkin mukaansa, kuitenkin inspiroiden mielen muihin teoksiin. Kalevala teemaa käsittelee ruotsalaisen Louis Sparren Kalevala-aiheiset maalaukset (Kullervo-teema). Toinen uusi tuttavuus on Lennart Segerstrålen kolme lintuaiheista työtä, joista eniten vaikutuin vuodelta 1914 olevasta, Ainolasta tuodusta maalauksesta Joutsenia sumussa.  Ne ovat pienikokoisia, mutta niistä huokuu hyvin herkkä mystinen maailma. Suomenruotsalainen Segerstråle (1892 – 1975) tunnetaan parhaiten kirkkojen alttaritauluista ja lasimaalauksista.

Lennart Segerstråle: Joutsenia sumussa (1914)

Käytävälle sijoitetusta Ainola-teemasta jäi mieleeni kirjailija Arvid Järnefeltin maalaus Kukkiva hedelmäpuu. Eihän se kovin erikoinen ollut, mutta oli elämys sinänsä löytää tunnettu kirjailija muunkin kuin pelkän sanataiteen luojana. Osasto itsessään oli mielenkiintoinen, mutta nyt se kävi ahtaaksi, koska samaan aikaan siinä parveili koululaisryhmä. Sainpahan samalla hyötyä oppaan selostuksesta. Joku kysyi, oliko Sibeliuksella omia lapsia. Tuli selväksi, että hänellä oli vain tyttäriä, joiden kautta Sibelius-nimi ei valitettavasti ole jäänyt elämään. Hän mainitsi myös yhden lapsen kuolemasta, mutta siihen palaan tuonnempana.

Sali nimeltään Puut oli myös mielen herkistävä paikka. Tämäkin sali vie kävijän Sibeliuksen asuintalon Ainolan ympärillä sijaitsevaan metsikköön. Huoneeseen sijoitetun videokuvan avulla saatoin kuvitella säveltäjämestarin astelevan puiden keskellä, kuuntelevan linnunlaulua ja tuntea sen tuoksuja. Siellä hän sai inspiraationsa viiteen puuaiheiseen pianosävellykseen, joista suosituimmaksi on jäänyt Kuusi. Se on myös minulle mieleinen, ehkä Finlandian ja Valse tristen ohella Sibeliuksen läheisin teos. Viereinen Sinfoniset maisemat -sali sisälsi upeita säveltäjää inspiroineita luontonäkymiä, joista Kolilta avautuva järvimaisema on ilman muuta tunnetuin ja liitetään erottamattomasti Sibeliukseen.

Pääsin vierailemaan myös olohuoneessa. Vanhanaikaisen puhelimen luuria nostamalla saatoin kuulla Sibeliuksen keskustelevan.  Kotoisaksi huoneen sai Ainolasta paikalle tuotu kulunut nojatuoli ja pöytä. Säveltäjän elinaikana pöydällä oli tuhkakuppi ja siinä nojatuolissa istuskellen säveltäjällä oli tapana nautiskella päivän sikariannoksesta.

Siirrytään seuraavaksi Melankolia-tilaan, joka oli minulle se huoneista kaikkein vaikuttavin. Ehkä viehtymykseni siihen kertoo omalta osaltaan myös minun suomalaisesta perusluonteestani. Tilasta oli kai varta vasten tehty ahtaan tuntuinen, mikä osaltaan lisäsi ahdistuksen tunnelmaa.

”Melankolian koettiin olevan ylevöittävä ja taiteilijalle tarpeellinen olotila. Psykologia kasvoi tieteenalana 1800-luvun lopulla, jolloin Sigmund Freudin käsitteet unista sekä seksuaalisuuden ja kuoleman alkuvoimasta tulivat tärkeäksi osaksi taiteen kuvastoa. Taiteilijat halusivat avata alitajunnan portteja ja kuvata maailmaa näkyvän tuolla puolen.” (Katkelma näyttelyn opasvihkosta)

                                                                       

Ainolan flyygeli, taustalla Oscar Parviaisen maalaus Bönen till Gud

Minulla tuon tilan keskeisin maalaus on Oscar Parviaisen Rukous (Lapsen kuolema) - ruotsiksi Bönen till Gud  - vuodelta 1910. Se oli sijoitettuna Ainolassa flyygelin taakse. Näin ollen se oli aina Sibeliuksen edessä hänen soittaessaan. Maalauksen taustalle on perheen Kirsti-tyttären kuolema vuonna 1900. Maalaus pysähdyttää, se aivan kuin hengittäisi surua ja kaipuuta. Sen kautta tytär oli läsnä perheen jokapäiväisessä elämässä. Vuonna 1903 valmistunut Valse triste on sävelletty Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. En ole asiaa tutkinut, mutta uskon, että Kirstin kuolema on siinä musiikissa läsnä. Ainakin eräässä haastattelussa vuonna 1924 Sibelius on kutsunut taulua nimellä Valse triste (http://www.sibelius.fi/suomi/ainola/ainola_sali_taide.html ).

Huoneessa on myös toinen Oscar Parviaisen maalaus – Hautajaissaatto, johon liittyy synestesiaa.  Maalauksen taustoista voi lukea esimerkiksi näiltä sivuilta: http://www.sibelius.fi/suomi/ainola/ainola_ruokasali_taide.html . Sibelius kiintyy taulussa dominoivaan keltaiseen väriin ja nimeää sen ”D-duuri-tauluksi”.

”Säveltäjä rinnasti D-duurin keltaiseen väriin. Parviainen on käyttänyt keltaista soihtujen valohämynä, joka heijastuu hevosista ja ruumisarkusta. Parikymmentä vuotta aikaisemmin Sibelius oli maininnut ystävälleen Adolf Paulille, että hänet tulisi haudata keltaiseen ruumisarkkuun.” (lainaus yllä olevalta nettisivulta.)

Hautajaissaatto jäi minulle näyttelytilassa hieman vähemmälle huomiolle, koska olin niin Bönen till Gud –taulun pauloissa.  Oscar Parviainen (1880 – 1938) oli ennen tätä näyttelyä minulle täysin tuntematon nimi. Wikipedian mukaan hänen maalauksissaan on vahvoja symbolismin vaikutteita sekä värikästä elämäniloa, ja hänen grafiikkansa on mehevän impressionistista.

Myös Lemminkäisen äidin tukahtunut itku on melankolia-tilassa läsnä.

Peitettyä erotiikkaa huokuvat myös Ville Vallgrenin veistokset alastomista toisiaan syleilevistä tytöistä. Ne tuovat tilaan kuoleman vastapainoksi elämää ja intohimoa.

Ainolassa pöytäkellon vasemmalla puolella Vallgrenin syleilevät tytöt

Näyttely oli ohi. Tähän loppuun laitan Aamulehden linkin, jossa näyttelyn kuraattori Anna-Maria von Bonsdorff antaa kolme vinkkiä Sibelius-näyttelyyn. Ne löytyvät täältä: http://m.aamulehti.fi/kulttuuri/kolme-tarppia-sibelius-nayttelyyn?v=2. Vinkeistä ensimmäinen (1) on Melankolia-huone ja Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti (1897).  Toinen (2) on Fantasia ja myytit –huoneen eläimet. Ne ovat von Bonsdorffin mukaan yksi näyttelyn punaisista langoista. Hän toteaa, että Lennart Segerstrålen Joutsenia sumussa oli Sibeliuksen oma lempiteos (”Sibelius jopa tapasi sanoa, että oli edellisessä elämässään ollut joutsen”). Kolmantena (3) hän mainitsee Puut-huoneen ja Ainolan metsässä liikkuvan videokuvan. Löysin nämä vinkit vasta myöhemmin, ja siksi niitä olikin hauska verrata omiin mieltymyksiini.  Huomaan, että olin itse kiintynyt samoihin tiloihin. Segerstrålen joutsentyö oli myös minun suosikkeja, mutta Lemminkäisen äiti jäi Oscar Parviaisen Bönen till Gud –teoksen varjoon.

….

Sibelius-näyttelyn jälkeen vasta huomasin kolmannen kerroksen olevan suljettu. Laskeuduin alas ja onneksi huomasin pohjakerroksessa olevan esillä valikoituja peruskokoelman töitä. Yritin saada aluksi kiinnekohtaa johonkin tuttuun maalaukseen. Oli mm. Gallen-Kallelan Poika ja varis ja Tyko Sallisen Pyykkärit. Tällä kertaa kiinnitin katseeni Albert Edelfeltin niin tuttuun mutta vähemmälle huomiolle jääneeseen työhön Luxemburgin puistossa (1887).  Pariisi-teemaa oli muuten ollut myös yläkerran Sibelius-näyttelyssä, sillä erästä seinää koristi hyvin karunnäköinen talvinen kaupunkikuva muistaakseni nimeltään Pariisi talvella (tekijää en kirjoittanut ylös). Nyt löysin puistosta elämää ja iloa, paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Näin itse asiassa ihmisten liikkuvan. Edelfeltin kerrotaan maalanneen tätä valokuvantarkkaa työtä kaksi vuotta (http://www.ateneum.fi/fi/pariisin-luxembourgin-puistossa ).

Johanneksen kirkko

Täysin uusi tuttavuus oli Greta Hällfors-Sipilä (1899 – 1974). Esillä oli hänen naivistinen työnsä Johanneksen kirkko (noin vuodelta 1918). Hänen aviomiehensä oli taidemaalari Sulho Sipilä. Vaimo jäi miehensä varjoon. Tätäkin työtä pidettiin Sulho Sipilän työnä vuoteen 2005 asti. Ei siis ole ihme, että en ollut kuullutkaan tästä naismaalarista. Näkymä on maalattu avioparin yhteisen kodin ikkunasta. Sekä Sulho että Greta olivat taiteen ennakkoluulottomia modernisteja. (http://www.ateneum.fi/fi/greta-h%C3%A4llfors-sipil%C3%A4-johanneksen-kirkko .)

Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Ehkä sen vuoksi Vilho Lampi (1898 – 1936) on suosikkejani. Hänen töitä nähdessäni tulee kotoisa olo. Niinpä tuntui tämänkertaisen Ateneum-käyntini loppuhuipennukselta nähdä viimeisessä huoneessa Vilho Lammen maalaus Mietiskelijä, joka on omakuva vuodelta 1929 ( http://www.ateneum.fi/fi/vilho-lampi-mietiskelij%C3%A4-omakuva-1929). Hänen elämästään on Paavo Rintala kirjoittanut vaikuttavan romaanin (Jumala on kauneus, 1959). Luin sen joskus teinipoikana ja uskon sen jättäneen persoonaani oman jälkensä.

…

Tämän jälkeen menin vielä kahvilaan. Ennen pois lähtöä käväisin myymälän puolella. Näin valokuvan nuoresta Ainosta: kaunis nainen, ajattelin. Yläkerran näyttelyssä hän näkyi vanhempana harmaapäisenä rouvana, yhtä upeana. Aivan kuin nuoruuden kauneus ja herkkyys olisi hehkunut sädekehänä hänen yllään.

Tästäkin Ateneum-vierailusta jäi hyvä mieli. Jatkoin matkaani. Pysähdyin ulkona hetkeksi seuraamaan luistelukentän riemukasta elämää, kansallisteatterin julkisivu loisti taustalla.