To His Holiness (säveltänyt Peeter Vähi) – Tallinnan Nigulisten kirkossa pidetyn konsertin huipentuma

Jälleen kirjoitan konsertista ja jälleen inspiroidun siitä hieman laajemminkin. Tämänkertainen konsertti tapahtui Tallinnassa Nigulisten kirkossa (Pyhän Nikolauksen kirkko) reilu viikko sitten. Esiintyjiä oli muutamia, mutta konsertin kohokohtana oli otsikossa mainittu sävellys. Jos pitäisi luonnehtia lyhyesti konserttia kokonaisuutena, niin käyttäisin ilmausta ”Tunnelmasta toiseen”. Yllättävän hypähtelevästi konsertin ohjelmassa edettiin, mikä toisaalta teki siitä kiinnostavamman.

Nigulisten kirkontorni kuvattuna Toompean mäellä sijaitsevan Tallinnan tuomiokirkon tornista

Tallinnaa en tunne kovin hyvin, mutta virolaista musiikkia voin sanoa jotenkin tuntevani, koska tiedän muitakin nimiä kuin Arvo Pärtin. Peeter Vähi oli minulle kuitenkin tähän asti täysin tuntematon säveltäjä. Nyt To His Holiness –esityksen kuultuani katson hänet suosikkieni joukkoon.  

Olin maaliskuun lopulla pikkumatkalla Tallinnassa ja menin Tallinnan musiikkiviikon ohjelmaan kuuluvaan konserttiin Nigulisten kirkkoon. Virolaisittain sitä kutsutaan Glasperlenspiel-festivaaliksi (http://tmw.ee/), ja konsertin nimenä oli Pühad loitsud/ Sacred Incantations. Konsertissa oli toki muutakin kiinnostavaa kuin yllä mainittu Peeter Vähin teos. Minua kiinnosti jo itse konserttipaikka. Säveltäjä Vähi ansaitsee kuitenkin erityishuomion, sillä hän kunnioitti konserttia läsnäolollaan, lisäksi käsittääkseni oboelle ja kamariorkesterille luotu To His Holiness oli tarkoitettukin konsertin huipentumaksi. Sen esitti kamariorkesteri Klaaspärimäng Sinfonietta (Glasperlenspiel Sinfonietta) kapellimestarinaan Mihail Leontjev (Mikhail Leontyev) ja oboesolistinaan Riivo Kallasmaa. Soihan siellä myös konsertin nimikkokappale, mutta se jäi kuitenkin vähemmälle huomiolle.

Olen nyt tutustunut Vähin uraan hieman tarkemmin. Huomaan, että hänellä on erityistä kiinnostusta buddhalaiseen kulttuuriin. ”Vähin 1992 valmistunut tiibetiläisten rukouslaulujen aasialaisten sävelkulkujen innoittama sävellys Relaxatio on arvioitu psykoterapeuttisen musiikin sähköiseksi mestariteokseksi” (http://fi.wikipedia.org/wiki/Peeter_V%C3%A4hi). Vähin musiikkia avautuu myös tämän linkin kautta: https://www.youtube.com/watch?v=T-bWSkCzOjg. Sekin on kuvattu Nigulisten kirkossa, joten sen kautta voi tutustua myös konserttipaikkaan. Vähin ehkä tunnetuimman teoksen, oratorion Maria Magdalena, hankin jo ennen konserttia aulan levymyynnistä. En ole sitä vielä ehtinyt kuunnella. Ostohetkellä mieleen painuvana ja ehkä valintaankin ratkaisevasti vaikuttavana seikkana oli, että se esitetään koptin kielellä. Eli muinaisessa maailmassa siinäkin liikutaan. Ja näin ollen Afrikkaankin Vähin musiikilla on yhteyksiä. Itse asiassa konsertissa Vähin seurueessa taisi olla mukana afrikkalainen henkilö. Oratoriosta löytyy tietoa täältä: http://www.erpmusic.com/records/cds/mary-magdalene-gospel. Laitan linkin myös koptinkieliseen tekstiin ja sen englanninnokseen (http://www.erpmusic.com/images/materials/MaryMagdaleneGospelLyrics.pdf) sekä yhteen oratorion arvioon (http://www.planethugill.com/2014/05/coptic-epic-peeter-vahis-maria-magalene.html). Ja onhan se Youtubessakin kuultavissa. Sieltä sen etsivä löytää.

Vähin kiinnostus buddhalaiseen perinteeseen näkyy ja kuuluu myös illan huipennukseksi nimeämässäni esityksessä. Sävellys on nimensä mukaisesti omistettu säveltäjän pitkäaikaiselle ystävälle ja hengelliselle isälle hänen pyhyydelleen buddhalaisuuden Tiibetin koulun hengelliselle johtajalle, jolla on varsin pitkä nimi, mistä syystä laitan sen tähän perusmuodossaan: 37. Drikung Kyanbgon Chetsang Rinpoche. Kerron kuitenkin ensin konsertin muusta ohjelmasta, palaan sen jälkeen Peeter Vähiin, To His Holiness –sävellykseen ja itse esitykseen.

…

Konsertin aloitti barokkiyhtye Ensemble Floridante (http://tmw.ee/#!/artist/floridante). Yhtye käyttää vanhoja soittimia : klavesiini, barokkiviulu (orel), viola da gamba ja teorbi. Viimeksi mainittu oli minulle uusi tuttavuus. Kyseessä on pitkäkaulainen barokkikitara. Se näkyy alla olevassa kuvassa.

Floridante-yhtye esiintymässä, ei kuitenkaan Nigulisten kirkossa

Yhtye soitti kauniin herkkää musiikkia. Se koostui yhtenäisenä soitetusta neljän sävellyksen sarjasta. Sarjassa oli kaksi instrumentaalikappaletta, Antonio Bertallin (1605 – 1669) Ciaccona ja Diego Ortizin (1510 – c 1570) Recercada. Sitten oli kaksi Claudio Monteverdin (1567 – 1643) laulua, joissa esiintyi kontratenori Ivo Posti. Instrumentaalikappaleiden välissä soi Quel sguardo sdegnosetto  (1632) ja setin päätti  Sì dolce è’l tormento (1624).  Molemmat ovat Monteverdin laulumusiikin helmiä. Ensimmäinen numero jäi vaisuksi, mutta viimeisessä Postin äänenkäytön taidot pääsivät oikeuksiinsa ja laulaja pääsi ilmaisemaan suuria tunteita. Dramatiikkaa hän esitykseen toikin. Pidin laulun melodiasta. Enemmänkin olisin sen kaltaista kuunnellut, mutta valitettavan lyhyeen Postin osuus loppui.

Kontratenori (http://tmw.ee/#!/artist/ivo-posti) oli myönteinen tuttavuus, joka näyttää taitavan myöhäisrenessanssin ja varhaisbarokin esitystyylin. Vertailun vuoksi kuuntelin Ann Sofie von Otterin version viimeisestä laulusta (https://www.youtube.com/watch?v=-To489HejJc), ja kyllä Postilta siihen enemmän temperamenttia löytyi.  Kiireinen mies hän kuitenkin oli, sillä hän poistui nopeasti paikalta ehkä valmistautumaan seuraavan illan konserttiin. Olin nimittäin huomannut ilmoituksista, että hänellä oli seuraavana iltana edessään vaativampi koitos.

Seuraavassa numerossa siirryttiinkin sitten aivan toiseen maailmaan: yleisön eteen tuli pianisti Tanel Joamets (s. 1968). Hempeän barokkiyhtyeen jälkeen hänen musiikkinsa tuntui kuitenkin iskevän kuin nyrkki silmään. Joamets esitti ensin oman improvisaationsa ja sitten Sergei Rahmaninovin pianokappaleen Etude-Tableaux, op 39 nr 2. Improvisaatiosta teemaan Pühad loitsud/ Sacred incantations oli koko konsertti saanut nimensä. Se oli hyvin vaikeaselkoinen kappale, josta ei Monteverdin jälkeen saanut kyllä minkäänlaista otetta. Esitys sattui olemaan väärässä paikassa vääränä hetkenä. Kirkkoakustiikka ei sopinut hänen musiikkiinsa alkuunkaan. Soitto jäi epämääräisesti leijailemaan kaikuna ilmaan.

Akustiikasta huolimatta Joamets vaikutti varsin taitavalta pianistilta. Kyseessä onkin Viron musiikkielämän suuria nimiä. Tanel Joamets on esitteen mukaan nykyisin Viron aktiivisimmin esiintyviä konserttipianisteja. Hän on perehtynyt myös improvisaatioon, josta saimme siis konsertissa kuulla näyttöä. Joamets asuu Tartossa toimien siellä pianonsoiton ja improvisaation opettajana. Hän on saanut suosiota sekä Virossa että ulkomailla. Mm. Venäjän konserttimatkoillaan hän on esiintynyt yli 100 kaupungissa. Hän on erityisen tunnettu Skrjabin-tulkinnoistaan.

Itse kuuntelisin mielelläni Joametsin soittoa sopivammassa tilassa. Hänen musiikkinsa vaatii keskittymistä, mm. konsertissa esitetty improvisaatio vaikutti tavalliselle musiikin maistelijalle vaikeatajuiselta. Mielelläni kuulisin hänen esittämänään esimerkiksi hänen bravuuriaan Aleksandr Skrjabinia.

…

Väliajan jälkeen oli sitten vuorossa kamariorkesteri Glasperlenspiel Sinfonietta, jota nyt johti kolmikymppinen venäläisen Tambovin sinfoniaorkesterin johtaja Mihail Leontjev (Leontyev) (http://www.erpmusic.com/artists/conductors/mikhail-leontyev).  Hän on Venäjällä toiminut varsin monipuolisissa ympyröissä ja luonut mainetta myös Japanissa. Tämän orkesterin sointi sopi Nigulisten tilaan erinomaisesti.

Orkesterin ensimmäinen kappale soitettiin kuitenkin ilman kapellimestaria. Kyseessä oli Wolfgang Amadeus Mozartin (1756-1791) Divertimento D-duuri KV 136 (osat Allegro, Andante ja Presto).  Se sopi erinomaisesti orkesterin aloituskappaleeksi. Divertimento soitettiin hyvin nopealla tempolla rivakasti ja oli varsin nautinnollista kuultavaa. Akustiikka antoi vauhdikkaalle esitystavalle aivan oman sävynsä.

Orkesterissa pisti alussa silmään eräs seikka. Nimittäin orkesterin ykkösviulisti, joka toimi myös konserttimestarina eli äänenjohtajana oli viimeisillään raskaana. Vieressäni istuneet kaksi venäläistä naista siitä heti supisivatkin. Hän oli jämäkkä viulisti, joka ei antanut pömppövatsansa häiritä. Uskon, että lapsesta tulee onnellinen, kun hän saa varttua sikiöaikansa musiikin mukana.

Sitten lavalle astui orkesterin kapellimestari ja ohjelmassa siirryttiin erilaiseen tunnelmaan. Vuorossa oli Alfred Schnittken (1934-1998) pienimuotoinen sävellys Polka, joka kuuluu osana Gogol-orkesterisarjaan.  Se on lyhyt groteskin humoristinen kappale, ja oman lyhyen aikansa musiikki keinui kuin tanssi. Orkesteri tuntui taitavalta luomaan tällaista nyanssia. Ehkä osuutensa oli myös kapellimestari Mihail Leontjevilla.

Tämän jälkeen esiintymispaikassa tehtiin hieman järjestelyjä ja jälleen hypättiin aivan eri maailmaan. Edessä oli konsertin päänumero, josta yllä olen jo kertonut: Peeter Vähin (s. 1955) To His Holiness for oboe and chamber orchestra. Naisista koostuvan viulistiryhmän keskelle tuli oboisti Riivo Kallasmaa.

Kerroin jo yllä, kenelle sävellys on omistettu. Hänen pyhyytensä 37. Drikung Kyanbgon Chetsang Rinpoche oli vakavasti sairas. Buddhalaiset ympäri maailmaa pyrkivät tuomaan hänelle helpotusta sairauteensa toistamalla tiettyä mantraa. Tästä säveltäjä Vähi sai ajatuksen käyttää tuota mantraa uuden sävellyksensä perustana. Alkuun sävellystä suunniteltiin lauluäänelle, mutta lopulta tuloksena oli kuitenkin sävellys kamariorkesterille ja oboelle. Tämän voitte myös lukea englanniksi alla olevasta kuvasta, jonka olen kopioinut konsertin ohjelmasta. Todetaan tässä vaiheessa, että onneksi konsertin ohjelma oli käännetty myös englanniksi.

Musiikki sai heti kuulijansa otteeseensa. Oboe oli keskeisessä roolissa. Se soitti teemaa, joka toistui läpi sävellyksen. Väliin tuli erilaisia muunnelmia. Orkesteri soitti makoisasti ja eli mukana oboen seikkailuissa ja sointimaalailuissa. Oboisti loi soittimeensa kauniin, verevän soinnin. Lisäksi se oli rytmisesti kiehtovaa modernia musiikkia, joka voisi sopia laajemmallekin yleisölle.

Sävellys oli jossain määrin kontemplatiivinen. Musiikki imi kuulijan mukaansa, ei vienyt sentään transsiin, mutta kuitenkin omaan ulottuvuuteensa. Suuri ansio siitä oli Riivo Kallasmaan täyteläisen vakaa oboesointi.

Yleisö haltioitui esityksestä ja luonnollisesti minäkin raukesin yleisön mukana aplodeihin, kun yllätyksekseni myös itse säveltäjä ilmestyi yleisön eteen kumartamaan ja kiittämään sävellyksensä esittäjiä.

Konsertti ei vielä loppunut tähän. George Gershwinin (1898 – 1937) He Loves She Loves oli kuin sokerina pohjalla ja jätti orkesterista ja kapellimestarista ja heidän yhteistyöstään hienon kuvan. Kapellimestari soitti siinä itse pianoa, mukana oli alttoviulusoolo (solistina orkesterin soittajistoon kuuluva Maria Nesterenko). Solisti sai nautiskella hehkuttelussaan. Rytmin tämä orkesteri osaa. Orkesterin jäsenet, ainakin viulistit, käyttivät siinä jopa ääntään laulaen kappaleen melodiaa. Tämä oli aika villi sovitus, mutta epäselväksi jäi, kuka oli sovituksen takana, epäilen kapellimestaria. Esityksessä oli erikoista tunnelmaa, joka sai yleisönkin riemuitsemaan. On todettava vielä, että esitystä kuunnellessani minulla ei ollut tämän sävellyksen taustoista hajuakaan. Nyt tiedän, että kyseessä on Ira Gershwinin runoon sävelletty laulu Broadway musikaalista Fanny Face ja että sen on levyttänyt mm. Ella Fitzgerald.

Valitettavasti ylimääräistä numeroa ei orkesterilta tippunut.

…

Jotta konserttielämyksestä tulisi vielä laajempi, haluan lopuksi esitellä myös itse konserttipaikan.

Nigulisten eli Pyhän Nikolauksen kirkon tunnistaa vanhan kaupungin näköalapaikoilta 105 metriä korkean torninsa ansiosta. Tornin korkeus ei vedä kuitenkaan vertoja vanhan kaupungin toisessa päässä sijaitsevalle Olevisten kirkolle (Pyhän Olavin kirkko), jonka tornin korkeus on 123,7 m. Ja muitakin näyttäviä torneja keskustassa kohoaa.

Kyseessä on todella vanha kirkko. Se on mainittu ensi kerran vuonna 1316, mutta sen arvellaan olevan vanhempi. Toisen maailmansodan aikaan se tuhoutui, onneksi arvokkaat taideteokset oli viety turvaan. Nykyisin kirkko on restauroitu ja se toimii museona ja konserttisalina. Sen alkuperäisestä sisustuksesta on säilynyt vuodelta 1481 peräisin oleva alttarikaappi, jossa kuvataan Pyhän Nikolauksen elämänvaiheita. Alttarikaappi täysin avattuna on 6,5 metriä pitkä.

Kirkon arvokkain taideaarre on lyypekkiläisen taiteilijan Bernt Notken kuolemantanssia kuvaava taulu. Alun perin se on ollut 30 metriä pitkä ja siitä on jäljellä vain seitsemän metriä. Taulussa kuvataan kuolemaa, joka taluttaa viimeiseen tanssiin erilaista väestönosaa paavista sylilapseen. Kuolema käy kunkin kanssa vuoropuhelua, joka on kirjoitettu taulun alareunaan. Lisäksi kirkossa on näytteillä keskiajan mestareiden maalaamia alttaritauluja ja myös arvokas hopeakokoelma. Kun paavi Johannes Paavali II vieraili Tallinnassa vuonna 1993, hän mm. osallistui Nigulisten kirkossa ekumeeniseen palvelukseen.

Lähde: Kaurinkoski Kaarina. 6 kävelyä Tallinnassa. Moreeni 2013.

Klaaspärimäng Sinfonietta ja kapellimestari Mihail Leontjev

oboisti Riivo Kallasmaa

Matteus-passio

Tulin juuri Kouvolan kaupunginkirkosta, jossa esitettiin Johann Sebastian Bachin Matteus-passio. Orkesteri oli Kymi sinfonietta ja kuorona Kotkan kantaattikuoro. Se oli loppujen lopuksi kokonaisuudessaan oikein hyvä esitys, vaikken ihan kaikesta pitänytkään. Suurimman kiitoksen ansaitsee kapellimestari Andres Mustonen Virosta. Hän teki esityksestä draaman, ei pelkkää kuollutta läpilaulantaa. Solisteina oli iso liuta ammattilaulajia, kuoron omaa laulajakaartia ja orkesterin muusikoita. Minuun teki suurimman vaikutuksen Jeesuksen roolissa ollut basso Kai Huopainen, siviilissä Haminan kanttori. Myös tenori Heikki Rainio evankelistana oli hyvä, artikulointi oli selvää ja kerronta elävää. Eivät muutkaan laulajat huonoja olleet. Sopraano Anu Komsi oli vain erityisen vaisu, siihen hänellä oli varmaan syynsä. Kuoro selviytyi ihmeen hyvin urakastaan. Alussa oli haparointia, mutta kun kone lähti käyntiin, niin sitten mentiin. Tästäkin kiitoksen saa Mustonen. Hänellä näytti olevan näkemystä. Erityisen hienosti käytettiin orkesterin muusikoita solisteina. Viulisti Raymond Cox esitti pariin otteeseen solistiosuuksissaan aivan loistavia otteita. Ensimmäisen kerran hän esiintyi alton kanssa Erbarme dich –aariassa (”Armahda meitä”). Toisen kerran hän esitti soolon basso Riku Pelon aarian (Geht mir meinem Jesum wieder! ”Antakaa minulle Jeesukseni takaisin”) yhteydessä. Riku Peloa olen kuullut ennenkin, pidän hänen äänestään.

Oli hienoa, että yleisöllä oli käytettävissä koko Matteus-passion teksti sekä saksaksi että suomeksi. Tapahtumien kulkua oli helppo seurata. Esimerkiksi Matteus-passion suosikkiaariani näkyy seuraavassa kuvassa (nro 47). Napsauta kuvaa.

Passion lopun teksti saksaksi ja suomeksi on seuraavassa kuvassa. Loppukuoro on Matteus-passion juhlavimpia ja lohdullisimpia kohtauksia.

Ennen esityksen alkua oli ilo lukea ohjelmasta Marja Talsin laatimaa ytimekästä johdantoa Matteus-passioon. Hän kertoo, että passiossa voidaan erottaa neljä toisiaan leikkaavaa tasoa: 1) kertomisen (tai draaman) taso, johon kuuluvat evankelista, Jeesus, sivuhenkilöt, resitatiivit ja erilaiset kiihkeät mielenilmaisut; 2) lyyrinen taso eli aariat; 3) hengellisen hartaudenharjoittamisen taso eli koraalit ja 4) monumentaalinen taso eli massiiviset kuoro-osat. Lisäksi saan tietää, että tekstinä on käytetty Raamatun tekstin lisäksi Bachin aikalaisen, postivirkailija Picanderin runoja.

Kouvolan kaupunginkirkko on tällaisille konserteille hieman hankala tila, mutta kyllä se nyt toimi ihan kohtuullisesti. Esitys loppui kello kymmenen jälkeen. Täysi kirkollinen yleisöä – minä mukaan lukien - taputti esittäjille koko sydämestään ja lähti konsertista ilmeisen tyytyväisenä. Mielestäni juuri Andres Mustosta on kiittäminen siitä, ettei passio tuntunut väsyttävältä. Draamaa riitti, kolmetuntinen meni kuin hurahtaen.

Kuorolla, orkesterilla ja solisteilla on sama urakka edessä torstai-iltana Kotkassa. Toivotan menestystä.

Tuli mieleen, että olen ehkä nähnyt kerran aikaisemminkin Andres Mustosen johtamassa Matteus-passiota. Se tapahtui Leningradissa vuonna 1979. Olin silloin siellä syyslukukaudella opiskelemassa ja Filharmonian suuressa salissa esitettiin Matteus-passio. Pääsiäisen aikaan sitä ei varmaankaan olisi voitu tuolloin esittää uskonnollis-poliittisista syistä. Siitä kyllä olen varma, että ensimmäisen kerran näin Andres Mustosen syksyllä 1979 Leningradissa Filharmonian suuressa salissa, mutta muistini voi viedä siinä harhaan, oliko kyseessä tuo Matteus-passio. Sen jälkeen olen lisäksi nähnyt hänet esiintymässä johtamansa vanhaa musiikkia soittavan Hortus Musicus –yhtyeen kanssa, joten tuttu hahmo hän minulle on.

…

Minulle rakkain Matteus-passion aaria on unkarilaisen Julia Hamarin esittämä alttoaaria Erbarme dich. Kuulin sen ensi kerran Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin (Offret 1986) loppukohtauksessa. Se on nähtävissä täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=aPAiH9XhTHc.Hamari on vuonna 1942 syntynyt mezzosopraano ja  tuolla videolla hän 29-vuotias. Tuo kohtaus on nimittäin esityksestä, jossa orkesteria johtaa maineikas Karl Richter vuonna 1971. Koko esityskin löytyy netistä hyvin helposti. Tuossa Hamarin aariassa viulua soittaa Richterin kaveri Otto Büchner (1924-2008). Laulajan ja viulun dialogi aariassa on koskettavan herkkä ja vaikuttava.

Julia Hamari

Karl Richter

…

Mutta kaikkein rakkain Matteus-passion levytys ja kokonaisesitys on samaisen Karl Richterin johtama Münchenin Bach-orkesterin sekä Münchenin Bach-kuoron ja poikakuoron esitys vuodelta 1958. Se on se toinen suuri Richterin johtama Matteus-passio. Sekin löytyy Youtubesta, tosin kuunteluversiona, mutta minä kuuntelen sen pitkäperjantaina kotonani.  Minulla on nimittäin tuo esitys neljän vinyylilevyn sarjana. Saanpahan hyvän syyn käyttää perinteistä levysoitintani, jota en tosiaankaan taida paljoa muulloin käyttää kuin pääsiäisenä Matteus-passiota kuunnellessa. Tuon levyn kuuntelusta on tullut minulle vuosittainen perinne.

Ostin levyn vuonna 1975 Moskovasta. Olin siellä ETY-kokouksen aikoihin kielikurssilla ja Melodia-levykaupasta mukaani jäi tuo neljän levyn sarja kansiossa, jonka kannessa esiintyi kärsivän Kristuksen kuva.  Taisin ostaa samalla matkalla myös pienen levysoittimen.  En toki ole kuunnellut tuota levyä joka pitkäperjantai. Välissä on useita vuosia, jolloin en ole koskenutkaan siihen. Viime vuosina olen siihen kuitenkin palannut ja kokenut sen läheiseksi.

Tässä vuoden 1958 levyssä musiikki kuulostaa mahtavalta. Siinä laulaa kaksi suurkuoroa ja orkesteri antaa mennä täysillä. Mitään barokkiorkesterin nyansseja tai hienosäätöjä sieltä ei erotu. Richterin versiossa on upeita kuorokoraaleja, tarinan kerronta saattaa tuttuudessaan tuntua välillä hieman pitkäveteiseltä, mutta hyvä aaria tai koraali minut aina siitä herättää.

Bach sävelsi Matteus-passion kahdelle kuorolle. Tässä Richterin versiossa on noudatettu säveltäjän toivetta, lisäksi toinen kuoro on poikakuoro, mikä tuo kuunteluun erityistä tenhoa. Tämän kahden kuoron voiman huomaa jo passion aloituksessa. Se poikkeaa edukseen useista nykyversioista. Teknisistä puutteista huolimatta tämän rinnalla monet Matteus-passioesitykset tuntuvat valjuilta.

Arvostan tässä versiossa myös orkesterin osuutta. Orkesteri soi tasapainoisena, se huokuu harmoniaa, on mukana kertomassa suurta sanomaa. Lisäksi tämän version evankelista on ylitse kaiken. Hän on minulle se ainoa oikea, johon vertaan kaikkien muiden versioiden evankelistoja. Muiden roolihahmojen ja soolojen suhteen en ole niin ehdoton. Lisäksi mielestäni tässä versiossa solistit osaavat tehdä eron resitatiivin ja aarian välillä.

Ja liittyyhän tähän levysarjaan se nostalgisuus, kun pyyhin levyltä enimmät pölyt, asettelen sen lautaselle, pudotan sitten neulan levyn alkuun ja alan seurata levyn vaappuvaa liikettä ja kevyesti rahisevaa ääntä, joka vähitellen häipyy Johann Sebastian Bachin upean musiikin taustaan. Neula etenee raitaansa myöten loppuunsa, levylautanen pysähtyy, vaihdan levyä, teen samat rituaalit ja taas soitto jatkuu. Ja siinäkin on jotakin, kun asettelen levyn takaisin 70-luvulta peräisin olevaan levyn muovipussimaiseen suojaansa, jonka päällä on jo hieman kellastunut karkeahko paperiliuska.

Muutaman kerran neula kuitenkin jumiutuu uraansa ja alkaa kärsimättömänä toistaa samaa tavua, kuin pyytäisi minua apuun. Kärsivällisesti nostan neulaa, hipaisen sitä kantavaa vartta niin hellästi kuin pystyn ja lasken taas alas. Siten jatkan musiikin nautiskeluani iloisena siitä, että sain olla mukana jatkamassa passion etenemistä.

No, todetaan se, minkä lukija huomaa, eli olen tässä hehkutuksessa ainakin hieman nostalgisten tunteiden sokaisema. Mutta yhtä kaikki tämän vanhan perinteen jälkeen on kivaa vaihtelua tutustua uudempaan versioon, jossa ehkä solistit tuottavat äänensä kevyemmällä tyylillä, orkesterin on raikkaampaa ja se olennaisin: sointi on teknisesti laadukkaampaa.

Vuonna 1975 moskovalaisesta Melodia-levykaupasta hankkimani Matteus-passio

Muoviliuskan välistä löytyy aarre

Зорю бьют… - sanat Aleksandr Puškin, säveltänyt Georgi Sviridov

Johdannoksi

Varsinaisesti tässä kirjoituksessani on kyse venäläisen runoilijan Aleksandr Puškinin (1799 – 1837) eräästä runosta ja siihen perustuvasta Georgi Sviridovin (1915 – 1998) kuorosävellyksestä. Aion nyt esitellä paitsi runon myös pari siitä tehtyä suomennosta, joista toinen on omani. Puškinista olen kirjoittanut tähän blogiini jo aiemmin. Sen sijaan Sviridov ansaitsisi tulla esitellyksi laajemmin. Ehkä joskus palaankin häneen. Esittelen kirjoitukseni loppuosassa nyt käsiteltävään aiheeseen liittyviä kuoroversioita. Aivan suoraan en varsinaiseen asiaan mene vaan tuon esille myös taustoja. Jutussani tärkeällä sijalla on myös Smolnan katedraalin kamarikuoro (Chamber Choir of Smolny Cathedral), jonka Rahmaninovin Vigilian esityksestä olen aiemmin kirjoittanut. Lisäksi jutussa vilahtavat mm. pietarilainen Mariinski-teatteri ja sen laulajiin kuuluva baritoni Aleksei Markov, italialainen runoilija Dante Alighieri (1265 – 1321), maailmankuulu baritoni Dmitri Hvorostovski, semiootikko ja kirjallisuuden tutkija Juri Lotman (1922 – 1994) sekä suomalainen runoilija Ilpo Tiihonen.

Sytykettä kirjoitukseeni sain sunnuntaina 22.3. Pietarin Mariinski-teatterin konserttisalissa pidetystä kuorokonsertista, jonka otsikkona oli ”Venäläinen konsertti”.  Kuorona oli yllä mainittu Smolnan katedraalin kamarikuoro ja solistina pietarilainen baritoni Aleksei Markov, syntyjään Viipurin poikia. Istuin ylimmällä parvella. Akustiikaltaan sali oli aivan loistava. Kuoron hiljaiset osat leijailivat ylös kevyenä kuin höyhen, forteosat olivat muhevia. Konsertti eteni a cappella –tyyliin, välillä kuoro lauloi yksin, välillä solistin kera. Alkuosa koostui hengellisestä musiikista, loppuosa kansanmusiikista. Konsertin päätteeksi aplodit raikuivat ja kuoro esittikin vielä muistaakseni peräti kolme ylimääräistä kappaletta. Yksi niistä oli tämän jutun aihe ”Зорю бьют…”. Se pysäytti tunnelmallaan ja herkkyydellään. Tutulta se kuulosti, mutten sitä tunnistanut. Lauluun olennaisena osana kuuluva kahden sopraanon sointumaalailu oli mielestäni erityisen koskettavaa ja pehmeää, Aleksei Markovin ääni tuntui löytäneen erityisen hengen syvyyden. Hienossa akustiikassa esitys sai minut miltei väreisiin.  Konsertin jälkeen kysäisin jopa vieressä istuneelta rouvalta, tunnistiko hän kappaleen, mutta hän sanoi kuulleensa sen ensi kertaa.

Konsertti Mariinski-teatterin konserttisalissa, kuoro yksin lavalla odottamassa johtajaansa

Sviridovin laulun jälkeen sopraanosolistit esittelyssä, kuoron johtaja halaa kiitokseksi Aleksei Markovia

Kotiin palattuani aloitin salapoliisin työni. Kaivoin esille omistamani Smolnan katedraalin kamarikuoron levyn (vuodelta 2009) ja sieltähän laulu löytyi. Se oli toki koskettanut jo aiemmin, mutta konsertin myötä laulu oli tuonut minuun varsinaista värinää, kiitos raikkaasti sointuvien sopraanoäänien. Nyt vasta tajusin paneutua sen taustalla olevaan runoon. Löysin netistä muutaman version ja kirjastosta baritoni Dmitri Hvorostovskin levyn The Bells of Dawn, jonka nimikappale on juuri tuo sama sävellys. Oli mielenkiintoista verrata eri versioita, mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja konsertissa kuulemalleni.

Runo

Runo on merkitty kirjoitetuksi vuonna 1829, se on löydetty runoilijan jäämistöstä ja julkaistu ensi kerran vuonna 1855.

Runon syntymisen taustalla kerrotaan olevan seuraava tilanne. Puškin oli Kaukasuksella sotilasleirissä ja luki Dantea, kun hän kesken lukemisen kuuli sotilasrummun kaiun. Nuo äänet palauttivat hänelle mieleen kouluvuodet Tsarskoje selossa, jossa kasarmista tai palatsin vartiopaikasta kantautui täsmälleen samanlaista soittoa. Runossa siis lapsuuden muistot palautuvat nykyhetkeen, eikä unohtaa saa myöskään Dantea, jonka kulunutta kirjaa runoilija on paraikaa lukemassa ja lausumassa ääneen tämän runoja. Myös se tuo runoon historiallista perspektiiviä.

Runon alkukielinen versio on tässä:

Зорю бьют… из рук моих
Ветхий Данте выпадает,
На устах начатый стих
Недочитанный затих —
Дух далече улетает.
Звук привычный, звук живой,
Сколь ты часто раздавался
Там, где тихо развивался
Я давнишнею порой.

Runon englanninnoksen löysin Dmitri Hvorostovskin levyn esitteestä. Kääntäjänä on Anastasia Belina-Johnson. Hän on pyrkinyt suoraan käännökseen. Totean, että kyseessä on laulun sanojen käännös, mikä eroaa hieman alkuperäisestä. Viidennen rivin säkeessä Дух далече улетает ’Henki kauemmas lentää’ sanan далече ’kauemmas’ tilalla laulussa on käytetty sanaa далеко ’kauas’.

The Bells of dawn… from my hands

Ancient Dante tome falls out,

On my lips an unfinished poem

Falls silent –

The spirit is far away.

A familiar, alive sound

How often did you ring out

There, where so long ago

I quietly grew up.

Runosta löysin yhden julkaistun suomennoksen, jonka on luonut runoilija Ilpo Tiihonen Jukka Mallisen raakakäännöksen perusteella. Runo on julkaistu Mallisen toimittamassa Puškin-kokoelmassa Muistomerkki (WSOY 1999, s. 44). Runossa puhutaan ”Sarastuksen kelloista”.

Sarastuksen kellot… käsistäni

ikuinen Dante putoaa,

huulilla säe jonka aloitin

hiljenee kesken kulkuaan –

vie henki kauas, jonnekin.

Tuttu sointi, sointu helkähtää;

ja kuinka usein kuulla saikaan

ääntäs silloin entisaikaan

siellä missä vartuin elämään.

Olen toki pelkkä maallikko, mutta rohkaistuin tekemään myös oman versioni. Tein sen tietoisesti ennen tutustumista työparin Mallinen – Tiihonen versioon. Myöhemmin runon taustoja selvitettyäni olen sitä kuitenkin jonkin verran korjannut. Pinnalta tarkasteltaessa se näyttää olevan kauempana alkuperäisestä, mutta olen pyrkinyt avaamaan syvämerkitystä ja katson sen ainakin paikoin olevan lähempänä alkuperäisen runon henkeä. Olen halunnut ottaa huomioon runon rakenteen ja merkitystasot. Niistä kerron alempana.

Kajossa soitto kumajaa… Käsistäin

Dante hauras valuu

huulilta säe

kesken jää,

ajatukset erkanee.

Ääni tuttu eläväinen

kantautunut kerrat monet

kun hiljaa kasvoin ja kehityin

aikoina ammoisina.

Merkittävä semiootikko Juri Lotman on kirjoittanut runosta perusteellisen analyysin, joka on luettavissa täältä: http://www.ruthenia.ru/lotman/papers/apt/2.3.html. Hän arvioi sen äänne-, merkitys- ja aikatasoja. Lotman analysoi paitsi riimitystä, myös äännejonoja, eritellen vokaaleja ja konsonanttien käyttöä. Hän huomaa mm. tiettyjen konsonanttiyhtymien toistoa. Lisäksi hän tarkastelee ilmaisujen merkityksiä ja monimerkityksisyyttä.

Lotman löytää runosta kaksi tasoa. Nykyhetken tason, jossa siirrytään soiton kaikuessa muualle. Sitten on lapsuuden muistojen taso. Ne erottaa toisistaan mm. runon rytmin muutos. Kun alkuosa on jambinen, niin muisteluosassa siirrytään nelipolviseen trokeehen. Tämä runomitta on sama kuin Kalevalassa. Alla olevasta kuvasta voi nähdä Juri Lotmanin luoman rakennekaavion runosta. Pystyviiva merkitsee painollista tavua. Lotman panee merkille erityisesti ensimmäisen ja kuudennen säkeen samankaltaisuuden.

 

Juri Lotmanin laatima rakennekaavio runosta

Rytmin muutoksen myötä runon kertoja siirtyy muisteloihin, unen kaltaiseen tilaan. Siirtymävaiheena on viides säe Дух далече улетает/Vie henki kauas, jonnekin/ Ajatukset erkanee/ The spirit is far away. Tässä runon rytmi muuttuu. Siirrytään venäläisessä lyriikassa tutusta jambimitasta Suomessa kalevalamitaksi kutsuttuun nelipolviseen trokeehen. Omassa versiossani olen yrittänyt kiinnittää siihen erityistä huomiota. Myös Tiihosen suomennoksessa muutoksen huomaa selvästi.

Lotman osoittaa runon hienosti rakennetut aikasuhteet. Yhteenvetona Lotman toteaa, että runon rakentavana ideana on aika ja muisti. Aika järjestyy ketjuksi. Tarve yhdistää nykyhetki menneeseen on Lotmanin mukaan puškinilaisen historiankäsityksen perusta.

Merkitykseen liittyvistä sekoista voi mainita pari monimerkityksisyyttä, mikä estää tarkan kuvan saamista. Runon taustatiedoissa kerroin kaukaa kuuluvan äänen olevan rumpujen ääntä. Se ei kuitenkaan selviä itse runosta, mistä syystä käännöksissä sekä Belina-Johnson että Tiihonen ovat kutsuneet ääntä kirkonkelloksi. Myös omassa versiossani se oli ensin kello, mutta yritin sitten hiomisvaiheessa korjata lopputulosta.  Toisaalta kääntäjän lukijana kuuluisi runoa tulkitessaan pitäytyä pelkässä runossa, jonka perusteella äänen voi tulkita myös kirkon kelloksi tai vaikka torven fanfaariksi.

Runosta jää myös epäselväksi, kuuluuko ääni aamun sarastaessa vai iltahämärässä. Venäjän kielessä käytetään nimittäin samaa sanaa. Runoilija on voinut lukea Danteansa illalla, jolloin kyseessä on varuskunnan iltasoitto, tai hän on voinut lukea sitä läpi yön, jolloin soitto on kuulunut aamuherätyksen merkiksi.

Lisäksi rupeaa miettimään itse runon luomaa tilannetta. Luonnollisin vaihtoehto on tulkita runo omaelämäkerralliseksi ja kuvitella itse runoilija runon kokija-minäksi. Puškin kuulee itse soiton ja siirtyy ajatuksissaan muistoihinsa lapsuudesta, jolloin hän kuuli samanlaista soittoa. Tällöin kyse on runoilijan kouluvuosista Tsarskojen selossa Pietarin lähistöllä. Tätä ei ole kuitenkaan runossa suoraan kerrottu. Näin voidaan päätellä tutkijoiden keräämien tietojen pohjalta. Koulun lähistöllähän sijaitsi kasarmialue.

Tulkinta jää kääntäjän vastuulle. Ymmärrän, että herkän, henkisyyttä huokuvan laulun tarkoitukseen sopii parhaiten kuvitella äänen olevan kirkon kello. Niin on Georgi Sviridov halunnut ajatella ja niinhän minäkin hänen sävellyksensä pohjalta alussa kuvittelin.

Puutun vielä yhteen merkitysasiaan. Sanan дух merkitys ’henki’ voidaan ymmärtää tässä myös ajatukseksi tai sieluksi. Päädyin omassa versiossani sanan ajatus monikkomuotoon, koska se soi minusta suomalaiseen mieleen luontevammalta. Venäläiset puhuvat mielestään sielusta (душа), suomen kielessä se kuulostaa kovin vanhahtavan korkealentoiselta.

Palaan vielä suomennoksiin. Tiihosen käännöksessä pitäydytään konkreettisella tasolla. Omaan käännökseeni on paljolti vaikuttanut Sviridovin laulun herättämä olotila, vaikkei sitä luonnollisestikaan ole mukauttanut laulettavaksi. Toisessa säkeessä mainitun Danten johdosta olen tehnyt kai liiankin rohkean tulkinnan ja kuvitellut runoilijan matkaavan oman sivistyksensä alkukotiin. Mielestäni runon unenomaisessa matkassa ei siis ole kyse pelkästä lapsuuden maailman muistelosta vaan laajemmasta kulttuurievolutiivisesta näkökulmasta.

On todettava vielä se, että sävellyksen myötä runo on alkanut elää uutta elämää, mikä on tuonut sille uusia tulkintoja. Sviridovin musiikissa runo on aivan kuin siirtynyt hengelliseen sfääriin. Laulua on alettu yleisesti esittää venäläisen hengellisen musiikin kontekstissa. Laitoinhan minäkin vaistomaisesti ”iltakellot” soimaan. Samaan on päätynyt myös Tiihonen – Mallinen sekä vastaani tulleet englanninnokset.

 

Georgi Sviridov

Laulu

Georgi Sviridov sävelsi ”Iltakellonsa” vuonna 1979 Puškinin seppele –kuorolaulusarjaan, runoilijan syntymän 180-vuotisjuhlan kunniaksi. Se on siis syntynyt säveltäjän elämän kypsässä vaiheessa ja siinä on aistittavissa filosofista pohdiskelua elämän ja kuoleman kysymyksistä. Yllä mainittu kuorosarja Puškinin seppele (Пушкинский венок) on kuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä: http://solamusica.narod.ru/s/Sviridov_G.V.-Pushkin_Garland.html.

Kuten yllä totesin, musiikin kautta Puškinin runo on alkanut elää aivan kuin toista elämää. Sitä esitetään jollain tapa hengellisenä musiikkina. Onhan se nimikappaleena myös Dmitri Hvorostovskin levyllä, jossa laulajamestari esittää pääasiassa juuri hengellistä musiikkia. Sviridovin sävellyksestä henkii syvähenkinen kokemus, jossa sopraanojen leijailevat sointukuvio voidaan ymmärtää sielun vaellukseksi.

Belina-Johnson luonnehtii Sviridovia seuraavasti:

”Like many Russian and Soviet composers, poetry was a huge inspiration in Sivridov’s compositional practise. His music is expressive, emotive, and accessible, remaining uncomplicated in its character and style even when the composer deals with complex emotional issues.”

Tämän voin alleviivata. Sviridovin säveltämä Aleksandr Puškinin teoksiin pohjautuva orkesterisarja kuuluu suosikkeihini. Se on todellakin helposti lähestyttävää, ilmaisurikasta ja tunnevoimaista. Ja tämä nyt käsiteltävä kuorokappale on hyvänä esimerkkinä siitä helppoudesta ja yksinkertaisista musikaalisista ratkaisuista, joihin säveltäjä on päätynyt, vaikka kyseessä on rakenteeltaan moniulotteinen runo.

Nyt käsiteltävästä sävellyksestä Belina-Johnson kertoo seuraavaa:

”The Bells on Dawn is an atmospheric song, and … melancholy, wistful tale of the past memories. It begins and ends with the soprano voice singing short rhythmical phrases echoing somewhere in the vastness of Russia’s expansive lands. The three layers here – solo voice, the soprano, and the rich choral foundation – all combine to create an almost otherworldly and remote soundscape.”

Mielenkiintoista tässä luonnehdinnassa on viittaus avaraan venäläiseen maisemaan ja lisäksi kuvaus musiikin luomasta tunnelmasta. Säveltäjä on pystynyt löytämään runoilijan luomuksesta toisen, unenomaisen nykyhetkestä etääntyvän äänimaailman.

Yllä olevat kuvaukset sisältyvät Dmitri Hvorostovskin levyyn The Bells of Dawn. Russian Sacred and Folk Songs, jossa maailmankuulua baritonin taustalla laulaa The Grand Choir ”Masters of Choral Singing” johtajanaan Lev Kontorovich (Ondine 2014). Levyn päätöskappaleena on juuri tässä käsiteltävä Sviridovin sävellys. En haluaisi arvioida tulkintaa, mutta jotain kai siitä on todettava. Se on toki hyvä kokonaisuus ja laulajan ääni on teknisesti hienoa, mutta minua Hvorostovski ei tällaisen musiikin tulkitsijana täysin vakuuta. Toki se on kuulemistani versioista parhaiden joukossa.

Parhaimmaksi olen jo maininnut vajaat kaksi viikkoa sitten kuulemani live-esityksen. Toiseksi parhaimmaksi nostan ukrainalaisen Dzvinochok-poikakuoron ja basso S. Kovnirin esityksen:  https://www.youtube.com/watch?v=M2SYP4B6h20. Dzvinochok on kiovalainen vuonna 1967 perustettu poikakuoro, joka on viime vuosina saanut paljon kansainvälistä huomiota. Vladimir Mininin johtamalta Moskovan kamarikuorolta olen löytänyt kaksi esitystä. Youtubessa oleva esitys on muuten hyvä, mutta en pidä sopraanojen laulutyylistä. En osaa sitä sanallisesti luonnehtia, mutta se kuulostaa liian ”oopperamaiselta” (https://www.youtube.com/watch?v=4rV-vaNG1SY), mikä häiritsee muutamassa muussakin kuulemassani versiossa. Samaa keveyttä siinä ei ole kuin Smolnan katedraalin kamarikuoron ja Dzvinochokin versioissa. Solisti Dmitri Beloselskin osuus on toki loistava. Täällä (http://music.edu.ru/attach/5/749.mp3) oleva V. Mininin johtaman Moskovan kamarikuoron esitys on parempi, nyt solistina A.Vedernikov.

Lisätään vielä, että Vladimir Begletsovin johtaman Smolnan katedraalin kamarikuoron levyllä (vuodelta 2009) on mielestäni hyvä versio, jossa solistina on P.Migunov. Tosin olin kuunnellut sitä kotonani muutaman kerran ja pitänytkin, mutta vasta aito konserttitilanne Aleksei Markovin ollessa solistina sai minut toden teolla syttymään.

Viipurin poika, baritoni Aleksei Markov

Hélène Grimaud

Ranskalainen Hélène Grimaud (s. 1969) on pianisteista parhaimpia. En sanoisi häntä häikäiseväksi mutta herkkyydellään hän tekee vaikutuksen. Ja myös soittohetken ulkoinen olemus jää mieleen hänen tehdessään vaellustaan musiikin syvissä tunnoissa. En koe häntä miksikään ylimaalliseksi tähdeksi, joka kuningas Midaan tavoin muuttaa kaiken kosketuksellaan kullaksi. Monet hänen pianostaan nousseet helmet saavat kuitenkin sydämen väräjämään. Hän paneutuu perusteellisesti esittämäänsä musiikkiin, itsensä unohtaen. Hän vie matkalle musiikin tuonpuoleiseen todellisuuteen.

Minuun osui aluksi hänen Beethoven-tulkintansa. Hän tuntui antavan Beethovenille sielun. Kyseessä oli videotaltiointi pianokonsertosta No. 5 ("Emperor"), jossa hän oli solistina. Videota en enää netistä löydä, mutta mieleeni se on jäänyt soimaan. Hän on levyttänyt saman konserton levyttänyt vuonna 2007, joka löytyy mm. Spotifyssa (http://www.deutschegrammophon.com/en/cat/4776595). En kyllä tiedä, onko kyseessä saman konsertin taltiointi (http://helenegrimaud.com/discography/beethoven). Tuolloin videota katsoessani Grimaudin sormien kosketus pianoon tuntui maagiselta. Hidas osa pysähdytti, kuuntelin tulkintaa lähes hengittämättä suuresti myötäeläen musiikin ilmaisemaa kohtaloa. Kuunnellessani nousin toiseen ulottuvaisuuteen.

Helene Grimaud keskittyneenä Ludwig van Beethovenin pianokonserton nro 5 maailmaan

Lied-säestäjänä hän on jäänyt mieleeni konsertista baritoni Thomas Quasthoffin kanssa Verbierin musiikkijuhlilla heinäkuussa vuonna 2007(http://www.verbierfestival.com/). En toki ollut paikan päällä, sillä en edes tiedä, missä tuollainen paikka sijaitsee. Netistä sen näin, ehkä Youtubessa, muttei sitä enää sieltä löydy. Kyseessä on Robert Schumannin Dichterliebe-laulusarja op. 48. Voi sieltä löytää vielä pari laulua, mm. "Hör ich das Liedchen klingen" (https://www.youtube.com/watch?v=xfL5D_MN5bE ).  Lauluista tekivät minuun vaikutuksen ”Wenn Ich in deine Augen seh”, ”Ich will meine Seele tauchen” ja erityisesti ”Am Leuchtenden Sommermorgen”. Viimeksi mainittu on mielestäni pianistin tulkinnan osalta esityksen varsinainen helmi.

Thomas Quasthoff

Konserttia katsoessani seurasin vain Quashoffin tulkintaa. Aloin kiinnittää huomiota pianistiin vasta kuuntelun edetessä. Vaikutuin Quasthoffin tulkinnasta. Hänen baritoninsa tuntui sopivan hienosti Schumannin laulujen maailmaan. Pikkuhiljaa aloin ihastella pianon osuutta: voi että pianisti osaakin upeasti tukea laulajan ääntä sekä musiikin ja lyriikan sanomaa. Osoittautui, että kyseessä olikin Grimaud. Kuuntelin uudestaan alusta, harmonia laulajan ja säestäjän välillä vain syveni.

Minusta Beethoven tuntuu sopivan Grimaudille. Hän on perehtynyt laajemminkin 1800-luvun ja romantiikan ajan musiikkiin, sillä Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin musiikki ovat keskeisellä sijalla hänen ohjelmistossaan. Myös Sergei Rahmaninov on ollut Grimaudille tärkeä säveltäjä. Vuonna 1985 hän voitti I palkinnon pianokilpailussa Rahmaninovin pianosonaatin nro 2 esityksellä. Se on myös hänen ensimmäinen levytyksensä. Rahmaninovin pianokonserton nro 2 hän on levyttänyt kaksi kertaa. Rahmaninov ja nimenomaan tuo pianokonsertto ovat minun suosikkejani. Sen sijaan Grimaudin tulkinta ei minua erityisemmin säväytä, vaikka toki hyvä onkin. Grimaudin Schumann- ja Brahms-levytyksiin (konsertot) en ole vielä tarkemmin ”päässyt sisälle”. Tähän Brahmsin pianokonserton nro 1 videotaltiointiin pitänee tutustua seuraavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=OOlc2PAiWUU.

Grimaudin tulkinta Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertista nro 23 on tullut tutuksi tutustuessani Maria Judinan pianotaiteeseen ja vertaillessani näiden eri historian ajassa ja paikassa eläneiden taitelijoiden tulkintoja. Tässä hän soittaa sen Adagio-osaa: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ. Hänen soittonsa vangitsee, saa hiljenemään. Herkkyys huokuu jokaisesta kosketuksesta. Mielestäni hänen soittonsa luo kauneutta. Hän tulee lähelle, soinnut hehkuvat rakkauden unelmia, välittävät iloa ajoittaisesta kaipuun tunteesta huolimatta. Tämä eroaa selkeästi Judinasta, joka tulkinnassaan eristäytyy, hänen soittonsa on surusta tehtyä (https://www.youtube.com/watch?v=YGZoKplBhfo). Seuraavassa vertailen konserton toisen osan tulkintoja.

Judinan soitto itkee, löydän sieltä kipua ja ahdistusta. Grimaudilla sama kohta huokaa rakkauden nostalgiaa tai kaipuuta. Judinan kipu ja tuska tuntuu Grimaudin versiosta tyystin puuttuvan. Judina kuulostaa typistetyine sointuineen joskus tukahduttavalta. Sitä myötäilee orkesteri, joka myös tuntuu itkevän. Grimaud on kuvallisempi ja vivahteikkaampi.

Molempien soitto on syväluotaavaa. Grimaudin maailma on ilosta huolimatta yksinäistä, mietiskelevää ajatusprosessia. Luovuuden lähteillä liikutaan. Judinalla syväluotaavuus on erilaista. Puupuhallinten soinnut tukahtuvat, jonkinlainen pysähtyneisyys ja melankolia nousee pintaan. Judina vie soittoa eteenpäin tempoa vaihtamalla, välissä nopeat juoksutukset kiirehtivät, vievät kerrontaa eteenpäin. Grimaud jää aprikoimaan syvällä mietiskelyn transsiin.

…

Grimaud ei saa minua aina mukaansa. Hänelläkin on maneerinsa, joihin haluaa välillä ottaa etäisyyttä. Tietyin väliajoin Grimaid maistuu, muttei liian usein. Hänen tunnevoimaisuuteensa joskus puutuu. Olisikohan niin, että hänen tulkintansa ovat liian samankaltaisia. En osaa sanoa. On pitempiäkin hetkiä, jolloin haluan Grimaudin kiertää, mikä kai koskee kaikkia musiikin tulkitsijoita. Pelkään kai hieman pettyvänikin. Yllä mainitsin Rahmaninovin pianokonserton, jossa minua häiritsevät jo ennakkoluulotkin. Olen tutustunut moniin mm. venäläisten taiteilijoiden versioihin, ja tuntuu, että Grimaud ei minusta voi siihen mitään uutta tuoda, joten jätän mieluummin kuuntelematta.  

En ole luonnollisestikaan nähnyt Grimaudia livenä. Huippupianisteista olen nähnyt mm. suomalaisen Olli Mustosen, jonka karismaan en syty. Ulkomaalaisista ehkä tunnetuin on ranskalainen Jean-Efflam Bavouzet, jota olen ollut kuuntelemassa kaksi kertaa Pekingissä oleillessani. Ensimmäinen kerta oli huikea kokemus, toinen oli jo pieni pettymys, ehkä odotusten vuoksi. Molemmissa konserteissa – eritoten jälkimmäisessä - oli yleisöä aivan liian vähän. Hänen jälkimmäisestä konsertista (ohjelmassa Beethovenin pianosonaatteja) on jäänyt mieleen tilanne, kun hän läppäsi nuorta kiinalaista nuotinkääntäjää sormille tämän alkaessa kääntää sivua liian aikaisin. No, tämä ei Grimaudiin liity mitenkään, mutta tulipahan se nyt kerrottua. Tai liittyy se siten, että ranskalaisissa muusikoissa on minuun jotakin erityistä vetovoimaa.

OLEN MIESKUOROSSA

Kirjoitukseni aiheena on yksi tämän hetken keskeisimmistä harrastuksistani – mieskuorolaulu. Sitä on kestänyt yli 10 vuotta. Tarkoitukseni on paitsi avata paitsi omaa taivaltani mieskuorossa, kertoa laajemmin siitä mitä harrastukseni olen ajatellut ja ajattelen nykyisin.  Alaotsikko voisi olla ”Näin sen koen”. Olen toki vain tavallinen rivijäsen ja sellaisena harrastuksestani kirjoitan. Kritiikkiäkin saattaa tulla, mutta ei mitään kaunaa. Tosiasiassa kuoro on merkinnyt minulle paljon. Tunnen olevani kiitollisuudenvelassa kuoroveljille ja johtajille yhteisistä lauluhetkistä ja kärsivällisestä ohjauksesta.

Mieskuorolaulu on väliin aitoa karhean hellää rakkaudenvuodatusta, väliin inhon rajamaille nousevaa isänmaallista uhoa. Laulajan täytyy pystyä ylittämään oman vakaumuksensa rajat, mutta menemään silti koko sydämellään mukaan sen sanomaan. Ateisti vaikeroi kirkossa: ”Tuolla taivaan asunnoissa autuaissa Jumalan… Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin”. Pasifisti uhoilee Porilaisten marssia: ”…viel' on Suomi voimissaan, voi vainolaisten hurmehella peittää maan. Pois, pois rauhan toimi jää, jo tulta kohta kalpa lyö ja vinkuen taas lentää luoti”. Kaikki sujuu yhtä aidosti amatöörin vilpittömyydellä. On kyse suurista asioista, suurista tunteista: hellästä rakkaudentunnustuksesta, joskus lämpöisestä joskus epätoivoisesta läheisen kaipuusta synkkiin kuoleman kuviin, isänmaalliseen uhoon tai jopa verta tihkuvaan itsepäisyyteen. Aina yritetään mennä täysillä.

"Mieskuorossa on meininkiä" - vuoden 2005 Lahden kuoropäivien t-paita on vielä tallessa ja ahkerassa käytössä.

…

Laulajantaipaleeni mieskuorossa ei ole ollut aivan yhtenäinen.  Katkoksia on ollut käytännön syistä. Aloitettuani olen ollut erinäisistä syistä kuorosta muutamaan otteeseen pois mutta palannut takaisin, kun se on ollut mahdollista. Kyllästymisen takia en ole kuorosta jättäytynyt, mutta olen kyllä välillä kokenut motivaation puutetta. Itse asiassa jättäytymiseni on vain syventänyt harrastustani. Palatessani olen ollut entistä motivoituneempi, väliin ehkä liiankin innostunut.  Löysä mukanaolo kuoron toiminnassa on haitannut integroitumista, mikä tarkoittaa, että olen ehkä jäänyt kuorossa hieman irralliseksi ja eräiden esiintymisrutiinien kehittyminen on jäänyt puolitiehen. En aio selitellä tarkemmin. Riittää, kun ymmärtää, että pitkistä poissaoloista on aina haittaa, sekä laulajalle että kuorolle. Nyt olen täysillä mukana, mutta ajoittainen puolinainen läsnäoloni on antanut mahdollisuuden tarkkailla kuoroelämää myös sopivan etäisyyden päästä.

TAUSTAA

Olin aikaisemmin laulanut parissa sekakuorossa. Lukioaikanani olin jonkin aikaa kotikaupunkini seurakunnan nuorisokuorossa. Siitä ei ole jäänyt paljoa mieleen. Ennen mieskuoroon tuloani lauloin pienessä harrastelijakuorossa. Asuin ulkomailla eräässä kaupungissa, kuoro toimi lähinnä siellä asuvien suomalaisten keskuudessa. Se oli aivan toimiva kuoro: lauloimme neljässä äänessä, harjoittelimme stemmoja ja yhteislaulua tosissaan. Joukossa oli ihan kunnon laulajia, muutama oli ottanut vuosikaudet yksityistunteja. Esiintymisemme onnistuivat ihan hyvin ja olivat tarpeeseen. Itsestäni huomasin, että opin stemmat helposti enkä tehnyt virheitä. Se antoi minulle itseluottamusta ja innostus laulun harrastukseen kasvoi.

Nyt hypähdän vielä kauemmas elämässäni. Olen harrastanut laulua koko ikäni. Isäni oli hyvä laulaja ja minä perin ääneni kai häneltä. Isällä oli tapana laittaa minut laulamaan erilaisiin tilaisuuksiin, useimmiten jouluna. Joululaulut ovat tulleet tutuksi. Suosikkilaulujani olivat Sylvian joululaulu ja Tuo armon valkokyyhky. Olin aikoinani myös innokas tiernapoika. Laulajan tai muusikon ura ei ammatinvalintaa tehdessäni ollut kuitenkaan suunnitelmissa. Valitsin ihan muun alan, mutta olen aina ollut innostunut menemään ensimmäisten joukossa mukaan erilaisiin lauluiltoihin. Karaokessa minulla oli pientä rimakauhua, mutta joskus 90-luvulla siitäkin kokeilin ja harvakseltaan mutta säännöllisesti kävin muutaman laulun lurittelemassa. Nyt en ole laulanut karaokea moneen vuoteen.

Palaan siihen, miten ajauduin mieskuoroon. Alun perin ajattelin etsiytyä sekakuoroon, koska siitä minulla oli kokemusta. Kerran eräässä kapakassa osuin samaan pöytään erään karaokeharrastajan kanssa ja jutustelun lomassa kävi ilmi, että olin suunnitellut johonkin kuoroon hakeutumista. Tuo kaveri kertoi laulavansa itse mieskuorossa ja hän suositteli mukaan. Niinpä siinä sitten kävi. Hieman myöhemmin minun oli mahdollista kuulla tuota kuoroa. Se oli melodisesti sulavaa voimallista tulkintaa. Miesenergiaa riitti ja laulajat tuntuivat nauttivan yhdessäolostaan. Tämä homma lähti liikkeelle siitä, että otin yhteyttä kuoron johtajaan.

ALKUTAIVALTA

Koelauluni taisi olla Orvon huokaus, joka alkaa sanoin ”Tääl’ yksinäni laulelen kun ilta tullut on…” Ei siinä montaa sekuntia hehkutettu, päätös oli selvä. Kuoronjohtaja laittoi minut heti ykköstenoreiden joukkoon. Ääneni on tuosta koelaulusta varmasti kehittynyt, koska nyt se sujuisi paljon paremmin.  Ääneni on täytynyt olla hyvin kireä ja ylä-äänien on täytynyt kuulostaa kauhealta puskemiselta. Kuorossa vahvuutenani oli käsittääkseni heleä falsetti.  Kouliintumaton ääneni kuitenkin oli ja sen on täytynyt kuulostaa hirmukireältä. En ollut mikään Pavarotti, mutta onneksi sitä ei lauluissa vaadittukaan, paitsi silloin, kun piti laulaa esimerkiksi Finlandia-hymniä. Opin kuitenkin siirtymään hyvin sulavasti ylä-äänissä falsettiin ja muistan saaneeni siitä jopa kiitosta. Jos vertaan tuota aikaa nykytilanteeseen, niin falsetti olisi nytkin usein parempi ratkaisu. Ei nykyinen ”röyhistelevä” tyyli aina välttämättä kovin kauniilta kuulosta, vaikka siinä voimaa saattaa ollakin.

Johtaja oli hyvin positiivinen ja ryhmä tuntui kannustavalta. Minut laitettiin kahden kokeneen laulajan keskelle. Joku kertoi, että silloin menee hyvin, kun kuulee vierustoverin äänen ja yrittää sopeutua siihen. Oma ääneni ei tule silloin läpi. Laulupaikkani oli hyvin onnistunut. Koin siinä oloni turvalliseksi. Ääneni ei ollut kypsä forteen. Siksi ei ollut pelkoa siitä, että ääneni olisi tullut läpi. Ongelmien tämän suhteen alkoi ilmetä siinä vaiheessa, kun ääneni alkoi voimistua ja kehittyä ja innostui joskus hehkuttamaan väärässä paikassa. Silloin se alkuvaiheen neuvo vierustoverin kuuntelemisesta saattoi unohtua. Olin kyllä aika tarkka omasta stemmastani. Mielestäni en stemmavirheitä tehnyt.

Alkuvaiheessa kävin itse kotona stemmoja läpi vanhoilla sähköuruilla säestäen. Pikkuhiljaa harjoittelu jäi vähemmälle. Yritin käydä säännöllisesti harjoituksissa. Se näytti riittävän. Sanojen ulkoa oppiminen oli paljon vaikeampaa kuin stemmat. Tunnustan, että sanat eivät edelleenkään jää mieleen. Esityksissä ne viimeistään unohtuvat. Tästä syystä kvartettilauluista en välitä.

Ensimmäisestä esiintymisestä en viitsi kertoa tarkemmin. Muistan, että se oli minulle kuin juhlatilanne. Jännitin sitä paljon. Työasiatkin painoivat mieltä, mutta yritin panostaa esitykseen. En pystynyt muistamaan sanoja, mutta onneksi sai käyttää nuotteja. Yhdestä aikaisemmasta esiintymisestä olin joutunut luopumaan, koska silloin ei saanut käyttää kansiota.

PIDEMMÄLLE EDETESSÄ – SÄRÖJÄKIN MATKASSA

Kuuntelen kaiholla vanhantyylistä mieskuorolaulua, jossa ei falsettia tunneta. Komealta se kuulostaa, mutta ei se ole minua varten. Ei ollut varsinkaan silloin reilut kymmenen vuotta sitten. Pikkuhiljaa minulle alkoi muotoutua omat mieltymykseni. Olin kerran mieskuoroliiton laululeirillä ja harjoittelimme hengellistä kirkkomusiikkia, jolloin me tenorit jouduimme liruttelemaan falsetissa hyvin korkealta. Se tuntui minulta vielä silloin sujuvan erinomaisesti. Esimerkkinä voisin mainita Edward Griegin sävellyksen Ave Maris Stella, jota kutsuimme ”kastraattilauluksi”. Valitettavasti vain mieskuorossamme ei sellaista musiikkia esitetty. En kuitenkaan edes harkinnut kirkkokuoroon menoa. Herkkyys ja lyyrisyys tuntuivat olevan vahvuuteni. Kuorossa sen sijaan laulettiin enimmäkseen perinteistä ohjelmistoa ja isänmaallisia lauluja perinteisellä tyylillä.  Yritin mukautua niiden vaatimaan laulutyyliin ja sopeuduin käsittääkseni nopeasti. Onneksi oli mukana myös minulle sopivampaa herkempää rakkauslauluromantiikkaa. Olisin kuitenkin kaivannut rinnalle jotain ns. taiteellisempaa. En olisi pelännyt vaikeitakaan stemmoja. Taisin kuitenkin edustaa kuorossa selkeää vähemmistöä.

Kansikuva mieskuoroliiton nuottivihkosesta, josta löytyy mm. yllä mainittu Griegin sävellys

Alku oli hienoa aikaa.  En tuonut omaa ääntäni esille, mukauduin nöyrästi muiden lauluun. Omalla kohdallani vedenjakajana oli vaihe, kun aloin laulaa rohkeammin, kokeilla äänenkäyttöni rajoja. Saatoin kai mennä liian pitkälle, kun sain osakseni jonkun mulkaisun. Alkoi häiritä, kun oikeaa palautetta ei tullut. Tulin varovaisemmaksi. Lähentymisen sijaan tulikin pintaan vieraantumisen tunnetta. Se oli kai merkkinä siitä, että odotukseni saattoivat olla ylimitoitetut enkä näyttänyt saavan kuorosta katetta.

Kuoroyhteisön ilmapiiri ei tuntunutkaan olevan minulle kovin mieleen. Ei se niin rehtiä ollut kuin ”kuoroveljeys” antoi ymmärtää. Kuoro näytti olevan kuin mikä tahansa yhteisö omine rajoitteineen ja jännitteineen sisäänlämpiävyyttä myöten. En tuntenut sitä omakseni, mutta halusin tulla sen kanssa toimeen. Laulujen harjoittelu oli raikas kokemus, jossa työelämän stressi unohtui. Lisäksi isossa ryhmässä moniäänisesti laulaminen oli uudenlaista yhteisyyttä: jo pelkkä kuoronjohtajan toiminnan seuraaminen ja hänen ratkaisunsa ison oikukkaan ryhmän edessä oli seuraamisen arvoista puuhaa. Sekavaa porukkaa yhdisti laulamisen ilo, se sai ajoittaiset ristiriidat unohtumaan.

Yritän hieman avata tuota minua risonutta ryhmädynamiikkaa. Huomasin, että ei kuoroveljeys ollut pelkkää harmoniaa. Oli selän takana puhumista, selän kääntämistä ja monenlaista kyräilyä, mikä liittyi myös laulajan äänen käyttöön ja hänen musiikilliseen persoonallisuuteensa (jos sitä sellaiseksi voi kutsua).  Olisin kaivannut avoimempaa palautetta, mutta sitä johtaja syystä tai toisesta varoi antamasta. Se minua kiusasi, vaikka sehän on vain normaalia ihmiselämän kanssakäymistä. Ja kyllä tähän on lisättävä kuorossa elävä huumori, mikä saattoi laukaista monia orastavia jännitteitä.

En välittänyt myöskään mieskuoroon liittyvästä hierarkkisuudesta ja sen toiminnan ympärille muotoutuneista perinteistä. En viitsi sitä lähemmin kertoa, totean vain, etten kokenut sitä omakseni. Toki tajuan, ettei perinteinen mieskuoro voi muuten elääkään. Uudelle laulajalle – ainakin nuoremmalle - oli vaikea tulla siihen mukaan. Kuoroyhteisö piti olemassaolollaan yllä näitä perinteitä, ja perinteiden ylläpitohan on vanhempien ihmisten harrastus. En löytänyt kuorosta itselleni henkistä kiinnekohtaa, mutta kuten yllä totesin, myönteiset seikat perivät voiton. En vakavassa mielessä pohtinut kuoron jättämistä. Tämä seuraava on ehkä voimakkaasti sanottu: tunsin, että laulaminen on kiinnekohtani elämään ja kuoro oli mukava paikka sen opiskeluun.

ÄÄNENMUODOSTUKSEN OPETTELUA

Harrastuksen edetessä äänen muodostukseen tuli kuitenkin vaatimuksia. Äänen piti saada syvempää kaikupohjaa. Kurkusta väkisin painamalla tuotettu ääni kuulosti rumalta ja kaiken lisäksi se rasitti äänihuulia. Ääneen piti saada resonanssia ja eräässä vaiheessa kuoromme johtaja alkoi kouluttaa meille tätä puolta. Tällä oli mielestäni loistavia tuloksi. Kuoron ääni parani huomattavasti, lauluun tuli eloa ja voimaa ja aloimme oppia hallitsemaan eri voimakkuuksia ja sävyjä.

Tunnustan nyt, että tämä on ollut tärkein vaihe kuorourallani. Jos johtajamme ei olisi ryhtynyt äänenmuodostusharjoitusten kautta parantamaan kuoron saundia, niin olisin jäänyt ilman kuorotaipaleeni keskeisintä ahaa-elämystä. Toki näitä asioita on sivuttu parilla laululeirillä, mutta kovin ylimalkaisesti. Nyt meidät kuorolaiset johdatettiin asiaan suhteellisen pitkällä kaavalla ja kärsivällisesti. Olin tuolloin myös kerran kuulijan paikalla ja hienolta kuulosti. Kyllä kuoron sointi on paljon parempaa, kun ääni kierrätetään päälaen kautta eikä puristeta väkisin kurkusta.

Kuoronjohtajamme kutsui sitä ”imemiseksi”. Ääntä ei saanut puristaa kurkusta tai keuhkojen yläpäästä, vaan sen tukipiste piti olla mahdollisimman alhaalla. Piti oppia hengittämään syvältä ja äänelle piti tulla tuki mahdollisimman alhaalta. Olin itse omaan kehitykseeni tyytyväinen. Ääneeni alkoi tulla voimaa ja uutta ilmettä. Samalla siihen tuli sellaisia seikkoja, joita en aluksi pystynyt hallitsemaan.

Laulaessa piti leikkiä mielikuvilla. Ääni lähti alhaalta ja eteni selkärankaa pitkin takaraivon kautta pääkoppaan ja vapautui.  Se oli jännää opettelua, hengitysharjoittelua, jatkuvaa sisäistä kuulostelua ja tuntemuksien aistimista. Kun huomasin äänessäni virheen, harjoituksien ansiosta pystyin tekemään korjausliikkeen.

Muistan erään tapauksen, kun kokenut kuoromies (ei oma johtajamme) opetti fortea. ”Oikea forte on oikeastaan pidättelyä”. Jotenkin tähän tapaan hän lausui.  Ja toden totta, se tuntui silloin toimivan. Silloin tunsin löytäneeni avaimen voimakkuuden säätelylle. Sittemmin olen sen unohtanut. Näiden asioiden parissa pitäisi olla jatkuvasti tekemisissä.

VETÄYTYMINEN

Sitten kävi niin, että jouduin jättämään laulamisen. Yhtäältä harmitti, koska olin mielestäni alkanut laulajana kehittyä ja tajusin, että kehitykseni pysähtyy siihen. Toisaalta en kokenut kuoroyhteisöä minun juttuna. Etäisyyden ottaminen oli myös vapautumista. Kun sitten säännöllinen harjoittelu jäi, moni laulamisen kannalta tärkeä asia unohtui. Palasin kuitenkin aikanaan takaisin, ja ihan mielelläni. Eron aikana motivaationi ei ollut kadonnut mihinkään. Mutta ei se palaaminen helppoa ollut. Tunsin, ettei ääneni ollut entisensä. Heleys ja virtavuus olivat poissa, koin oman ääneni katkonaiseksi ja epätasaiseksi. Tuntui yhä vaikeammalta sopeutua muiden ääniin. Tarkkailin liikaa itseäni, en pystynyt vapautumaan. Keskittymisessä oli ongelmia, mihin oli omia kuoron ulkopuolisia syitä.

Otin kiinni härkää (siis itseäni) sarvista. Yritin sopeutua ”ulkoiseen habitukseen”. Rupesin seuraamaan tiiviimmin johtajaa, jätin pois kaikki ylimääräiset eleet ja liikkeet. Yritin olla seuraamatta muiden kuorolaisten tekemisiä.

PERINNE VOI OLLA TAAKKA

Mieskuoroissa on vanhan tyylin kuorolaulajia, jotka laulavat koko ajan täysillä, vanhan perinteen mukaisesti ilman sordiinoja. Se laulutyyli on syvällä, sävyt unohtuvat helposti, vaikka niitä harjoiteltaisiin. Kuoronjohtaja voi olla kovilla tasapainoillessaan erilaisten laulajatyyppien edessä.

Yhtenäisyys siitä kärsii. Ääni ei soi yhteen, on joukko erillisiä yksilöjä, jotka päästävät omaansa toista kuuntelematta. Vierustoveria pitäisi kuunnella ja mukauttaa oma äänensä häneen, pitäisi antaa toiselle kohteliaasti tietä eikä rynniä eteenpäin kuin päätön kana. Myönnän myös itse sortuneeni tähän, mutta mielestäni suhteellisuudentajuni säilyttäen.

Yhteissointi risoo silloin tällöin, mutta olen joutunut sen hyväksymään. Tasalaatuisuuteen ei voi sellaisessa harrastelijaporukassa päästä. Kuorossa on eri-ikäistä väkeä ja erityyppisiä ääniä. Käsittääkseni nykyinen kuoronjohtajamme yrittää muuttaa mieskuoron ”säröisen saundin” rikkaudeksi, ja tulokset ovat puhuneet puolestaan.  Totta kai nuoremmat äänet soivat kauniimmin yhteen, mutta oma aneemisuutensa on myös nuorten miesten kuoroilla.

ON TÄHTIHETKIÄ MUTTA JOSKUS TÖKKII

Laulamisen tähtihetkiä on tilanne, jossa akustiikka on tukenut laulamista täydellisesti. On kuulunut laulajaveljen ääni tasapainoisesti ja on pystynyt täysin sopeuttamaan oman äänensä siihen. On ollut turvallista laulaa. Pahimmassa tapauksessa ei kuule oikeastaan lainkaan muiden ääntä, vain joitakin vierekkäisiä tai takana olevia ääniä tai muuten äänensävyltään dominoivia. Akustiikan parhaimmat kokemukset ovat sattuneet kirkkoihin ja valitettavasti myös huonoimmat (jos ei kauppakeskuksia oteta lukuun).

Lisäksi minulle tähtihetkiä ovat olleet sellaiset tapaukset, joissa on laulettu suurelle yleisölle haastavissa paikoissa, esim. suurissa konserttisaleissa, kuten laulukilpailuissa. Ennen esitystä tehdään tiukkaa työtä äänen ja soinnin puhtauden eteen. Johtaja vaatii täydellisyyttä ja - mikä tärkeintä - jokainen laulaja panee parastaan. Ryhmä yrittää yhtenäisenä parhaansa. Onnistuminen ei ole välttämättömyys vaan se tunne, että kaikkemme olemme antaneet. Jos siinä tilanteessa vielä akustiikka toimii, niin – vot, sanoi venäläinen.

Kolmas kiva tilanne on sellainen, jossa yleisön henkisen läsnäolon ja myötäelämisen aistii sydämessään, jossa laulajana tunnen, että me kuorona olemme heille tärkeitä. Löytyy sydämenyhteys. Lopputuloksella tai yhteissoinnin laadulla ja puhtaudella ei ole niin hirveästi väliä. Sillä on väliä, että me yhdessä voimme antaa kuulijoille hyvän mielen. Tällaisia tapauksia voi sattua esimerkiksi vanhainkodeissa. Myönteinen palaute voi näkyä monella lailla, sanallinen palaute on tietysti mukavin, mutta muullakin tavalla se voi näkyä. Aidon ilon kyllä huomaa.

Tähtihetkiä on harvassa. Liian usein kuoron esitys on jonkinlainen tilanteeseen liitetty pakkopulla. Mielissään ollaan, kun siitä eroon pääsee.

Joskus oma esiintymiseni on mennyt pilalle liian innostuksenkin vuoksi, esimerkiksi pitkän tauon jälkeen. Kun on harvoin päässyt laulamaan, niin ei oikein tahdo pysyä housuissaan. En kuuntele muita ääniä ja työnnän liikaa omaa ääntäni muiden ”yli”. Se kertoo kai siitä, että olen esityksessä täysin rinnoin mukana.

Joskus koko kuoro sortuu puskemiseen. Äänenmuodostus ei ole luonnollista, vaan yritämme kaikki laulavat kovempaa, ollaan kuin kilpalaulannassa. Ei luoteta tilaan ja akustiikkaan. Uudessa salissa aletaan helposti huutaa tai möläytellä. Kuoron pitäisi löytää ääneensä herkkyys ja tasapaino eri tenorien ja bassojen välille. Kuoronjohtajan tulisi meidät siihen psyykata ja parhaassa tapauksessa hän laukaiseekin jännitteen taitavasti ilmaistulla pienimuotoisella eleellä. Mielestäni tärkeissä esityksissä on tärkeää ottaa tuntumaa saliin etukäteen. Tilannetta voisi kai luonnehtia ravimaailman esimerkillä. Me mieskuorolaiset olemme esiintymään tullessamme kuin innokkaita orheja, jotka on alkulämmityksen aikana saatava rauhoittumaan.

Lisäksi haluan vielä lisätä a capella –laulun. Laulaminen ilman säestystä on sitä parasta mieskuorolaulua. Musiikin kanssa laulettaessa puhtausvaatimukset usein katoavat. Äärimmäisessä tapauksessa on aivan sama, miten me osuutemme huudamme. Ikävimpiä ovat säestystilanteet solistin ja sähköisten soittimien kanssa. Silloin laulaja saattaa kokea itsensä turhakkeeksi. Akustisen musiikin säestyksellä homma vielä toimii, parhaimpana esimerkkinä ison orkesterin kanssa laulettu Finlandia. Niitä on elämässäni sattunut muutama ja ne kuuluvat kuorolaulajan urani juhlahetkiin.

Epäonnistumiset liittyvät usein akustiikan heikkouteen tai häiritseviin ympäristötekijöihin. Jos jollakin äänialalla menee huonosti, niin se kyllä kumuloituu koko esityksessä. Omakohtaisista virheistä eniten harmittaa se, jos luottaa omaan ääneensä eikä se sitten aivan tottelekaan tahtoani. Näitä tilanteita on viime aikoina tullut. Olen miettinyt, alkaako ääneni rapistua. Jos alaspäin ollaan menossa, mutta eipä olla kynnystä korkeammalta laskeutumassa.

Muiden epäonnistumisissa minua kiusaa epäpuhtaudet aloituksissa ja äänen korkeuksissa. Perinteisille mieskuorolaulajille se lienee tyypillistä, että suhtaudutaan yliolkaisesti tarkkuuteen, ei paneuduta hienosäätöön. Tällainen huolimattomuus on vanhempien kokeneiden laulajien vika. Päästetään tulemaan kokemuksen ja tottumuksen voimalla ja siitähän seuraa epätäsmällisyyttä aloituksissa, epäpuhtauksia korkeudessa, pituudessa ja soinnuissa yleensä sekä huolimattomuutta lopetuksissa. Lisäksi ei välitetä hidastuksista ja muista tempon muutoksista eikä liioin äänen voimakkuuden säätelystä. Jokaisellehan tulee joskus virheitä, mutta suututtaa, jos joku ei viitsi edes yrittää.

JOHTAJUUDESTA

Olen ollut mieskuorourallani kolmen kuoronjohtajan ohjauksessa, lisänä on pari ns. kuoroleiriä. Toisaalta minusta on tärkeää, että johtaja on tuttu ja turvallinen ja että häneen voi luottaa. Jos johtaja vaihtuisi liian usein, voisi joutua kuin tuuliajolle. On kuitenkin ollut upeaa sopeutua eri johtajien tyyliin. Omat vahvuutensa ja heikkoutensa on itse kullakin. Yhtenä perustekijänä on kuitenkin se, että hänen täytyy voittaa kuorolaisten luottamus, ja nimenomaan keskeisten kuoropersoonien luottamus. Tai jos näiden kanssa ei luottamusta synnykään, niin on ainakin tultava heidän kanssa toimeen. He eivät kuorosta pois lähde. Aina johtajan vaihtuessa on osa kuorolaisista lopettanut, kun tyyli ei ole miellyttänyt. Yllättävän sitkeästi siihen kuoroon kuitenkin jäädään, vaikka monet piirteet uudessa johtajassa saattavatkin ärsyttää. Sopeutuminen on yksi mieskuorolaisen ominaisuus.

Alussa uudella johtajalla on kunnianhimoisia pyrkimyksiä kuoron kehittämiseksi, ajan myötä niistä suurimmat haaveet karisevat. Nämä karisevat tavoitteet saattavat liittyä kunnianhimoiseen taiteellisuuteen, jolloin tavallinen rivilaulaja jää eri aaltopituudelle. Ohjelmistossa palataan nöyrästi maanläheiselle tasolle jo mahdollista yleisöäkin ajatellen. Kuoronjohtaja ei saisi kuitenkaan taipua liiaksi kuoronsa edessä. Jonkinlaisesta tasosta olisi pidettävä kiinni, vaikka napinaa kuuluisikin.  Saattaa nimittäin olla kiusaus jonkinlaiseen suurpiirteisyyteen. Ei välitetä esimerkiksi sointien pituuksista tai tempon hidastuksista ja nopeutuksista. Myös voimakkuuden säätely unohdetaan. Laulut lauletaan tasapaksusti lähes samalla voimakkuudella. Kuoronjohtaja kyllä yrittää säädellä laulun tempoa tai voimakkuutta, mutta ei käytännössä puutu yksittäisten kuorolaisten virheisiin. Ehkä hän haluaa välttää vastarintaa ja konflikteja, mistä hänellä ehkä on jo karvaita kokemuksia.  Näin vaatimuksissa annetaan periksi ja sorrutaan miellyttämiseen. Virheistä tai toiveista ilmoitetaan epäsuorasti, kuin vihjaillen. Tämä on luonnollisesti ääriesimerkki. Huomannut olen, että johtaja pyrkii sopeutuman kuoron ilmaisuun ja kykyihin siinä määrin orjallisesti, ettei enää uskalla vaatia. Tällöin saattaa joku kokea, että haastavaa ohjelmistoa ei ole, ja motivaatio laskee. Hän alkaa etsiä toista kuoroa, josta saisi vastakaikua omille taiteellisille ambitioilleen. Ehkä jäädään vielä vanhaankin kuoroon, mutta harjoituksista aletaan laistaa. Ja kun keskittyminen heikkenee, niin ns. helpoissakin numeroissa tulee virheitä. Kuorossa aletaan tyytyä heikompaan tasoon.

Kuoronjohtajien tyylejä on toisaalta mielenkiintoista seurata. Miten johtaja puuttuu virheisiin, vai puuttuuko ollenkaan, kuunteleeko hän kuoron saundia lainkaan ja pystyykö tekemään muutoksia? Jos äänenmuodostuksessa tai jossakin muussa hommassa on ongelmia, puuttuuko hän siihen? Hienotunteisuutta tässä varmasti kaivataan, sillä vääränlainen möläyttäminen voi maksaa paljon. Liikaa ei toki saa vaatia, sillä joskus kuorolainen tulee kuoroon raskaan työpäivän päätteeksi.

Erään toisen mieskuoron laulajalta kuulin, kuinka heidän kuoronsa johtaja on yrittänyt panna aisoihin perinteisen tyylin mieskuorolaulajia, jotka rinta rottingilla päästävät kaikki laulunsa täysillä. Sävyjä mm. voimakkuudessa ei tunneta. Toisaalta nuo laulajat ovat kuitenkin kuoron perusjäsenistöä. Ilman heitä ei ehkä olisi enää kuoroakaan. Tulee johtajasta Don Quijote mieleen.

Sanojen ulkoa muistaminen on ikuinen ongelma. Tätä kuoronjohtaja vaatii jo roolinsa puolesta. Joskus siinä ei ole mieltä: ei kukaan viitsi opetella sanoja yhden esityksen takia.

LOPUKSI

Tähän loppuun laitan vielä muutamia irrallisia huomioita.

Kuoroyhteisöön kuuluvat tärkeänä osana myös kuorolaisten puolisot eli avecit. He ovat tärkeitä paitsi miehensä tukena harrastuksessa myös kuoron toiminnassa kahvinkeittäjinä ja lipunmyyjinä. Joskus he nimenomaan työntävät miehensä sohvan reunalta kuoroon.

Miehelle kuoro on terve harrastus. Tiedän niitä, joille vaihtoehtona olisi ollut alkoholismi. Toisaalta kyllä kuorossa joskus viina virtaa liikaakin. Tätä saattaa tapahtua yhteisillä matkoilla ja retkillä. Niillä on oma osansa mieskuoron toiminnassa. Mennään joko laulamaan johonkin tai sitten reissataan muuten vain. Joskus huvi ja hyöty on yhdistetty. Matkat tehdään joko avecilla tai ilman, joista viimeksi mainitut ovat niitä ”höyryisempiä”.

Rivot jutut ovat osa mieskuoroa. Ne ovat tuttuja varsinkin ennen esitystä. Niiden yhtenä tarkoituksena on laukausta jännitystä. Kuorolaisen on harjoituksissa ja muissa yhteisissä hetkissä totuttava välillä hyvinkin härskeihin juttuihin. Samaiset jutunkertojat ovat sitten avecinsa kanssa aivan toista maata.

On mainittava myös hiljaisuuden ongelma. Se voi tulla vastaan esiintymislavalla tai sen ulkopuolella. Esiintymislavalla on tilanteita, jolloin joko koko kuoro tai osa siitä joutuu seisomaan paikallaan liikkumatta.   Tämä on tuonut ongelmia ainakin minulle. On varsinainen haaste olla liikkumatta. Katse alkaa kiertää siellä täällä, nenää kutittaa. Kaikki pitäisi eliminoida. En opi sitä varmaan täysin koskaan. Nenän kaivaminen näyttäisi toki hirveältä. Toivottavasti en ole siihen sortunut.

Esiintymistilanteen ulkopuolella ongelmana on turha löpinä ja höpinä. Esiintymistä odotellessaan kuorolaiset eivät osaa olla hiljaa. Pulina saattaa häiritä muita ohjelmanumeroita. Mieskuorolaisia ei helpolla saa hiljaiseksi. Toivottavasti ne rivot jutut eivät kuulu saliin saakka.

Omakehu risoo. Ei meidän kuoro niin täydellinen ole, kuin joskus tuntuu, mutta tämä oman habituksen nosto kuuluu asiaan. Kaipaisin nöyryyttä ja huolellisuutta ylimielisyyden sijaan.

Ulkoiseen esiintymiseen ja tyyliin pitäisi kiinnittää huomiota. Nykyisin on menty hyvin suurpiirteiseksi. Yhtenäinen pukeutuminen ja tyylikäs esiintyminen on varmaan vähintään puolet esityksen kokonaisvaikutelmasta.

Yksi vaivaamaan jäänyt asia on kesken jääneet laulut tai projektit.  On siis ollut lähinnä moderneja kappaleita, joita olemme tosissamme harjoitelleet, mutta ne ovat sitten vaivihkaa unohtuneet. Kuoronjohtaja on kai huomannut, että niiden harjoittelua on turha jatkaa. Minulle ne ovat olleet mielenkiintoisimpia ja haasteellisimpia. Harmittaa, jos lopputulosta ei saa tuta. Kerran teimme erästä kolmiosaista pitkähköä teosta. Monet laulajat kyllä nyrpistivät nokkaansa, mutta minä iloitsin, että saammepa me ykköstenoritkin nyt haastetta stemmaharjoitteluun. Sitten laulua ei enää otettu esille eikä koko sävelmästä enää edes puhuttu.  On näissä perinteisempiä ja pienimuotoisempia tapauksia, mm. eräs iloinen reipas vanha joululaulu, jota bassot eivät oppineet. Olisi kerrankin ollut sopivaa täydennystä hitaille joulun nyyhkylauluille, mutta kun ei, niin ei.

…

Linkitän vielä tutustumisen arvoisia näytteitä:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/03/25/ylioppilaskunnan-laulajat-mieskuorojen-monivivahteinen-edellakavija?ref=ydd-related-content

      Tässä on tarinaa Ylioppilaskunnan laulajien taipaleelta. Siellä on esimerkkinäytteitä monilta eri vuosilta. Joukosta löytyy myös vuodelta 1938 peräisin oleva Suomen laulu. Siinä ei ykköstenoreiden tarvitse mennä falsettiin. Monia hyviä näytteitä löytyy, mm. mieskuoroklassikko Leevi Madetojan Hän kulkevi kuin yli kukkien (sanat Eino Leino). Kiitos YLE ja Elävä arkisto upeasta kokoelmasta!

https://www.youtube.com/watch?v=U5CwwgAFBLA

-          Tuonne taakse metsämaan (vuodelta 1938) YLL:n esittämänä. Meininki on perinteistä laadukasta mieskuorotyyliä.

https://www.youtube.com/watch?v=YoLrAxIzHe8

-          Oi kallis Suomenmaa  vuodelta 1954 YLL:n esittämänä. Ei ole tässä laulussa samaa hehkua kuin vuoden 1938 äänityksissä.

https://www.youtube.com/watch?v=96Io-JzI9Y8

-          Oi kallis Suomenmaa vuodelta 1998 Polyteknikkojen kuoron esittämänä. Laitan sen tähän vertailun vuoksi.  Tyyli eroaa edellisestä, mutta kauniilta kuulostavat molemmat versiot.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/01/30/isanmaallisissa-mieskuorolauluissa-soivat-luonto-ja-karsimys

-          Tästä linkistä löytyy paitsi hyvä artikkeli, myös mielenkiintoisia kuoronäytteitä eri vuosilta. Näytteet ovat enimmäkseen uudempaa tuotantoa, mutta löytyy sieltä yksi näyte vuodelta 1940: Finlandia-kuoron esittämä Nuijamiesten marssi, sävellys Toivo Kuulan. Nuijamiesten marssi on perusesimerkki sotilaallis-patrioottisesta uhosta, minun suosikkejani (vaikka olenkin pasifisti). Valitettavasti äänityksen taso ei vastaa nykykuuntelijan vaatimustasoa.