Tullimaksut, Euroopan unioni - historiallista perspektiiviä

Viime keskiviikkoisessa Yleisradion Brüsselin kone -ohjelmassa Maija Elonheimon haastateltavana oli Turun yliopiston emeritusprofessori Matti Virén. Ohjelma on kuultavissa täällä. Se käsittelee EU:n elvytyspakettia ja sen vaikutuksia. Samalla pohditaan EU:n vallankäyttöä laajemmin, mukaan lukien liittovaltiokehityksen. Itse käsittelen nyt jutussani asiaa, jonka Virén tuo esille ohjelman viimeisten minuuttien aikana. Kyse on Suomen keräämistä tullimaksuista, jotka menevät nykyisin käsittääkseni ainakin pääosin EU:n kassaan. Esimerkin kautta Virén valottaa Suomen ja Euroopan Unionin suhdetta vertailukohtana oma historiamme. (Huomaa myös kirjoitukseni lopussa oleva päivitys!)

Aihetta ennen Virén pohtii Euroopan unionin laajempaa roolia ja mm. sitä, tuleeko EU:n sisälle yhteisiä veroja. Hän näkee, että kyseessä on todella iso asia. Hän toteaa, että mm. Yhdysvalloissa on viimeiset 20 vuotta kiistelty siitä, voidaanko liittovaltiolle antaa enemmän verotusoikeutta. Virénin mukaan verotusoikeutta hivutetaan Unionin jäsenmaihin hienovaraisesti. Kaikki alkaa pienestä, kuin huomaamatta. Esimerkiksi yli 300 litran muovisäkit joutuvat verolle. Pitkällä aikavälillä EU-kansalaisille tulee myös tulovero. Se on Virénin mukaan helpompi toteuttaa kuin hyödykevero. Tästä ohjelman vieras siirtyy käsittelemään tullimaksuja, jotka lähtevät ensimmäisenä. Virén muistelee tullimaksujen historiaa. Ja perspektiivistä tuleekin yhtäkkiä satojen vuosien mittainen.

Silloin kun Suomesta tuli osana Venäjää autonominen suurruhtinaskunta, niin pääasiallisena tulonlähteenä oli nimenomaan tullimaksut, Virénin mukaan noin 80 prosenttia tuloista. Suomen valtio sai pitää kaikki keräämänsä tullimaksut. Se oli erikoista, että meillä oli tulliraja jopa Venäjää vastaan. Emämaan tavarat piti tullata Suomessa, eikä sen raha kelvannut täällä. Lisäksi Virén toteaa, että Venäjän kansalaisilla ei ollut kansalaisoikeutta Suomessa.

 

Autonomian aikana 1800-luvulla Suomen itsenäisyys oli erilaisessa kurssissa, mitä se on Euroopan unionin yhteydessä. Nyt ollaan menossa kehityksessä takaisinpäin. Siirrytään lähemmäksi järjestelmää, joka oli vallalla ennen autonomian aikaa. Silloin Tukholmassa määrättiin kaikki tulot ja verot, samoin kaikki lainsäädännölliset asiat.

Virén toki toteaa, että historian kulussa on erilaisia kehitysvaiheita eikä niiden suuntaa voi ennakoida. Se on hyvä pitää mielessä, kun käsitellään Suomen taloudellista autonomiaa. Mihinkään determinismiin ei siis pidä vajota.

Virén käsittelee aikaa ennen uskonpuhdistusta. Ollaan siis keskiajan feodaaliyhteiskunnassa. Silloin Euroopassa oli ainoastaan yksi verotusjärjestelmä. ainoastaan yksi instanssi, joka keräsi veroja. Se oli katolinen kirkko. Virénin mukaan se oli ”ainakin jossain fiktiivisessä mielessä” samansuuntainen järjestelmä kuin Brüssel tällä hetkellä.

Sitten tuli vaihe, että valtiot kyllästyivät verojen maksuun. Kysyttiin, mitä järkeä oli siinä, että Kirkko omistaa ”kaiken”. Virenin vertauksin todeten valtiot tavallaan erosivat ”sen aikaisesta Euroopan unionista”.  Siinä kehityksessä pohjoismaat olivat etunenässä. Ruotsin kuningas Kustaa Vasa ryhtyi toimeen. ”Hän oli ahneimmillaan!”  Kehityskulkua saneli halu päästä eroon tulonsiirroista, jotka menivät katoliselle kirkolle. Vastaavasti Kustaa Vaasaa saneli puolestaan halu päästä itse käsiksi kirkon hallussa pitämiin rikkauksiin.

 

Kun vertaa Suomen kehitystä autonomian aikana ja ennen sitä, niin on täysin selvää, että osana Venäjää Suomen kehitys oli suotuisaa. Suomalaisuusaate sai alleen voimaa, mikä johti maamme itsenäistymiseen.  Siitä saamme kiittää suuria kansallisia esikuviamme. Suomen kielestä tuli virallinen kieli ja ruotsalaisuuden jäänteet saatiin lokeroitua omaan nurkkaansa.

Otetaan esimerkiksi vuonna 1696-7 Suomessa koetut nälkävuodet. Kansaa kaatui kuin aisaa, emävaltiossa lahden toisella puolella ei nälänhädästä kärsitty. Eikä sieltä saatu juuri taloudellista apua. Ruotsi toimi raa’an siirtomaavallan tavoin. No, todettava on, että apuakin tuli, mutta se oli lähinnä aatelisrouvien omantunnon puhdistamiseen tähtäävää hyvesignalointia.

Asiaa voisi käsitellä perusteellisemmin. Tyydyn nyt vain mainitsemaan yhden kohdalleni osuneen blogitekstiin. Kyseessä on ansiokkaan Totuus kiihottaa -teoksen luojan tohtori Jukka Hankamäen kirjoitus noin neljän vuoden takaa (päiväys 29.12.2016). Jutun otsikossa viitataan juuri samaan Virénin mainitsemaan itsenäisen Suomen kannalta taantuvaan kehitykseen: EU on palauttanut Euroopan feodaaliaikaan. Kirjoitus avautuu täältä. Hankamäki toteaa kehityssuunnan, joka on toteutunut EU:n paisuessa ja ottaessa tilaa haltuun. Kansakuntamme yhteiset arvopäämäärät ja sen tahtotila ovat murenemassa. Tuhotaan kansallinen itsemääräämisoikeus ja mitätöidään kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Sen myötä oma kansallinen kulttuurimme taantuu. Tuo kauhukuva on tärkeää pitää näkyvästi esille, ettei se toteutuisi.

Lainaan osasia Hankamäen tekstistä.

”Eurooppa on kuin huomaamatta järjestelty uudelleen. Tavaroiden ja turistien vellonnasta johtuvat liikennevirrat ovat pirstomassa kansallisvaltiot paikalliskeskuksiksi valtioiden sisällä. Tärkeiksi toiminnan yksiköiksi ovat jälleen kohoamassa kaupunkivaltiot. Maakuntien keskukset menestyvät kaupan, teollisuuden ja liikenteen solmukohtina, ja muut taantuvat. Tätä sanotaan logistiikan kehitykseksi.”

 

”Raja-aidoiltaan madallettu Eurooppa on tukenut pääomien ja vierasperäisten siirtolaisten harppomista kansalaisten yli. Hyvinvointiyhteiskunnat ovat tähän asti perustuneet kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen ja valtioiden kykyyn toimia etujärjestöinä kansalaistensa hyväksi. Heikentämällä valtioiden itsenäisyyttä, valtaa ja verokertymää EU on velkaannuttanut valtiot pankeille, jotka ovat ulosmitanneet valtioiden varallisuuden.”

…

”Eurooppaa ei enää hallita poliittisesti vaan EU:n katakombeissa asuvien kirkkoruhtinaiden ja yrityspomojen omalakisilla läänityksillä. Ihminen ei ole enää valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön yleispätevässä suojeluksessa vaan nauttii suojatusta elämästä vain sikäli, jos päätyy jonkin kansainvälisen firman turvamuurien sisäpuolelle ja pystyy myymään työvoimansa siellä.”

…

”Renessanssin jälkeisellä modernilla ajalla katsottiin, että jokaisella kansakunnalla on sille ominainen yhteishenki, joka ilmenee kansakunnan yhteisenä tahtotilana. Jos tämä tahtotila hajotetaan, kansakunnat ja valtiot lakkaavat olemasta. Valistusfilosofiaan yhdistyvä kansallismielinen ajattelu merkitsi aikoinaan suurta yhteiskunnallista kehitystä, ja juuri sen esiin nostaminen teki Georg Wilhelm Friedrich Hegelistä kuuluisan eurooppalaisen filosofin.”

…

Päivitys 28.9.2020

Nyt huomaan, että Matti Virén on kirjoittanut aiheeseen liittyvän blogin.

Se on luettavissa Oikean median sivulla ja avautuu täältä. Otsikkona on Paluu menneeseen. Seuraavassa pari lainausta:

”Kuvitelkaamme, mitä olisi tapahtunut, jos Venäjä ei olisi vallannut Suomen aluetta 1808-1809 ja raja olisi jäänyt Turun rauhan mukaiseksi. Olisiko meillä nykyään Suomen valtiota? Rohkenen epäillä.”

 

”Entä mitä olisi tapahtunut ruotsalaiselle Suomelle? Olisiko Suomi enää 600 vuoden ruotsittumisen jälkeen kansallisuusaatteen myötä kyennyt irrottautumaan omaksi maakseen? Vaikea on uskoa sitä, kun muistelee, ettei edes Venäjän tsaarin suojeluksessa suomen kieli päässyt sataan vuoteen tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa (tapahtui vasta 1902).”

 

”Suomen sodan lopputulos oli tappio, mutta tappio vain Ruotsille. Suomelle se oli pikemminkin voitto, jota voisi juhlia – itse asiassa paljon enemmän kuin monia nykyisiä juhla- ja liputuspäiviä. Mutta miksi muistella vanhoja? No, ne tulevat mieleen kesän 2020 tapahtumien jälkeen. 19.7 Sanna Marin ja Tytti Tuppurainen matkustivat Brysseliin kertomaan EU:n johtajille Angela Merkelille ja Emmanuel Macronille, että Suomi ei enää halua päättää omien verovarojensa käytöstä vaan on valmis ulkoistamaan se Euroopan Unionille. Eli nyt ollaan palaamassa aikaan ennen vuotta 1809. EU alkaa kerätä veroja ja päättää, mihin niitä käytetään, se (haluaa) päättää ”pakolaispolitiikasta”, se ”harmonisoi” lainsäädäntöä jne.”

Kuoleman uhkaa ja Kassandran varoituksia toivottomuuden keskellä

 (Taustaa)

Yksinäinen ilta kotona. Hiljaisuuden täyttää keskustelu. Vakavaa pohdintaa elämästä. Kuuntelen puolittain, mieltä painaa toinen asia. Sitten saan jo tutuksi käyneen vieraan – ilman koputusta tai tervehdystä. Tunnistan hänet sydämessäni – kalsean tunteeton puristus. Yritän selvitä tyynenä. Nitrosuihke tuo lohdun. Olo helpottuu. Yritän jatkaa keskittymistä. Tulee mieleen eräs jo 60-luvulla lukemani Pekka Parkkisen runo: ”Yksinäisyyteen suhtaudu kuin ystävään. Kun ystävä lähtee, ystävä jää.”

……

Tuon tilanteen koin toissa iltana. Tuntemukseni ”kalseasta vieraasta” oli todellinen. Odotan pallolaajennusta eikä vointi ole aina huipussaan. Osaan olla varovainen, sillä muutaman kerran olen joutunut vaaran hetkeen. Odottavan aika on turhan pitkä.

 Kuuntelemani ohjelma tuli Youtube-kanavalta. Se oli viiden osa Jari Sarasvuon sarjasta Kassandran huuto (https://www.youtube.com/watch?v=WDnH9o1ACWo). Sarasvuon vieraana on Eija-Riitta Korhola ja aiheena fundamentalismi. Ei varmasti kuitenkaan siinä mielessä, kuin odotamme. Jostain sattuman oikusta tuossa ohjelmassa käsitellään myös kuolemaa ja toivottomuutta. Mutta käsitellään siinä muutakin, kuten nöyryyttä, johon myös itse olen viime aikoina joutunut taipumaan.

Mietin nitroa ottaessani, kuinka moni yksinäinen samaan aikaan haki turvaa ja lohtua samaan vaivaan. Senkin vuoksi ”empatiakäyräni” ohjelman edetessä hyvähenkistä keskustelua kuunnellessani nousi. Todettava kuitenkin on, että ohjelman annilla on hyvin löyhä yhteys omiin kokemuksiini. Tunnen kyllä luonnollista myötätuntoa tuota salaperäistä Kassandraa kohtaan, jota kukaan ei ota todesta.

……

Valitsen ohjelmasta muutamia kohtia. Jotkut niistä liittyvät jollain hataralla tavalla kuoleman teemaan. Pintaan nousee myös elämässämme näkyvä ja tuntuva toivottomuus. Elämme aikaa, jolloin ihmisiltä viedään tai on jo viety toivo turvallisesta tulevaisuudesta. Ja sitä tarvitsevat nimenomaan nuoret voidakseen katsoa elämässään eteenpäin tavoitteita luoden.

Toivoa ovat viemässä aikamme fundamentalistit, jotka luulevat pitävänsä totuutta hallussaan. Nyt ei ole kyse ainakaan pelkästään uskonnollisista liikkeistä. Vaikka ei saisi leimata, niin todetaan kuitenkin, että punavihreät poliitikot ovat yksi kritiikin kohde. Toinen kohde on media. Ensimmäinen esimerkki tulee Yleisradion ohjelmasta 70-luvulta, kun Neuvostoliittoa kritisoiva Jori C. Ehrnroothia yritettiin tehdä naurunalaiseksi jopa käyttämällä teknisiä tehokeinoja. Esimerkiksi puhetta nopeutettiin niin, että se kuulosti ”säksättävän oravan” räkytykseltä. Ihmisistä tehtiin säälittäviä. Sarasvuo sanoin ”paremmisto oli ottanut vallan”.  Osuvan sanan on mies noille poliittisesti aktivoituneille toimittajille löytänyt. Jo tuolloin käytettiin naurunalaiseksi leimaamisessa hyödyksi myös kuvamateriaalia.

Ajankohtaisempiakin esimerkkejä toki nousee keskustelussa esille. Todetaan muutama sana mm. Atte Jääskeläisen erottamisesta, Terrafamesta ja Juha Sipilästä. Ja meillä jokaisella on vastaavanlaisia havaintoja toimittajien työstä. En nyt puutu kuitenkaan erityisemmin tähän teemaan. Keskityn aikamme toivottomuuteen. Seuraavassa en etene ihan kronologisesti mutta pyrin tuomaan esille keskeisiä asioita.

Sarasvuo toteaa hyvin painokkaasti, että ihmiset tarvitsevat rohkeutta, jotta he uskaltaisivat elää. Nyt ylhäältä luodussa paniikkimielialassa tuo on viety. Ihminen tarvitsee hallinnan tunnetta, että voitaisiin tehdä jotain asioiden eteen. Nyt on päädytty tilanteeseen, jossa päällimmäiseksi reaktioksi jää alistuminen ulkoiseen määräysvaltaan.

On vaarallista viedä nuorilta elämästä toivo. Sen toteaa myös Korhola. Hän ottaa vertailukohdaksi tieteen tekijöiden raportit. Kysymys koskee ilmaston muutosta.

”Minua vaivaa se, että tieteilijöiden raportit eivät ole niin alarmistisia, kuin millaisina ne myydään meille. Ne myydään meille katastrofiajatteluna.”

Nyt on päädytty kuitenkin myymään kansalle dystopiaa - sellaista maailmaa, että ”jos ei päästöjä saada peruttua vuoteen 2028, me kuolemme kaikki”.

Ihmisiltä viedään siis toivo, ja sen takaisin saamiseksi halutaan anarkismia ja väkivaltaa. Tämä on oma kiteytykseni.

Korhola jatkaa asiantuntevaa pohdiskeluaan:

”Olen vihainen siitä, että liian paljon tuetaan näitä aktivistien kirjoittamia yksinkertaistuksia. Jos lukee sitä varsinaista tieteellistä osuutta, niin on pakko sanoa, että ne ei ole kirjoitettu samalla planeetalla. Niissä on aivan eri viesti. Lehdistö valitsee sen liioitellun jutun. Se riistää monelta nuorelta paitsi yöunet, myös tulevaisuuden suunnitelmat. Se on harmittanut minua valtavasti.”

”Ei ole yhtään tieteellisempää sanoa, että ilmastonmuutos on kaikkein vaarallisin uhka, kuin todeta, että se on kohtuullinen haaste, joka me voidaan selättää, koska nuo molemmat skenaariot ovat olemassa eri ennusteissa.”

…

Palaan keskustelun pääteemaan – fundamentalismiin.

Jari Sarasvuo toteaa:

”Mä määrittelen fundamentalismin ehdottomuutena, dogmaattisuutena, jossa ihminen uskonnollisesti ottaa jonkin kannan, ja puolustaakseen tuota kantaa hän on valmis hylkäämään minkä tahansa rationaalisen tietopohjaisen […] logiikan. Ja usein fundamentalistit pystyvät jatkamaan olemassaoloaan ainoastaan viholliskuvien ravitsemana.

 Korhola:

”Mä olen ajatellut, että hallinnan ajatus on fundamentalismissa keskeinen. Mä näen sen itse eräänlaisena versiona uskonnosta, josta on olemassa kristillinen versio, islamilainen versio ja on ateistinen versio.”

Siinä on Korholan mukaan takana ajatus, että ”minulla on halussa totuus ja minä näen sen”. ”Ja teidän on parasta totella sitä. Totuuden haltijalla on valo ja muu on pimeyttä.”

Korhola tuntee ja tietää, mistä puhuu. Hän toimi itse aikoinaan jopa Kristillisen liiton puoluesihteerinä, mutta jätti sitten vuonna 2003 puolueen, kun puolueen keskeisenä toimijana oli henkilö, joka koki olevansa Jumalan edustajana politiikassa (”Jumala on mulla töissä”). Sen kaltaisessa tilanteessa ihminen ei tajua itse tulkitsevansa. Hän on asettunut muiden yläpuolelle.

Todetaan siis vielä.  Fundamentalisti voi olla paitsi kiihkouskovainen, myös poliittinen, monipuolista keskustelua ja pohdintaa välttelevä fanaatikko.

Fundamentalismista pitäisi päästä irti, unohtamatta kuitenkaan sukupolvemme vastuuta maapallon tulevaisuudesta. Keskustelijoiden mukaan moraali on kuitenkin pidettävä mielessä. Sarasvuo puhuu ”fundamentalistisesta krampista”. Emme saa jäädä sen loukkuun. Meidän on pystyttävä keskustelemaan ilman leimautumista.

Sarasvuo on ennenkin käyttänyt ajattelussaan raamatullista retoriikkaa. Sen hän tekee myös nyt. Hän puhuu kilvoittelusta. Vakavista asioista on kysymys ja tuo sana kuvaa, mitä kautta asioita on lähestyttävä. Myös Korhola lähestyy asioita uskonnollisen sanaston avulla. 

Korholan mukaan fundamentalismin vastakohta on ajatus siitä, että totuudella on mysteeriluonne. Fundamentalistin vastakohta on siis mystikko. Näin Sarasvuo asian kärjistää. Sana mystiikka tulee kreikan kielen verbistä ’vaieta’.

”Fundamentalistit ovat surkeita rationalisteja. He eivät ole ymmärtäneet, että totuus on aina sitä, jonka äärellä me joudumme nöyrtymään.” Se tarkoittaa pienentymistä. Emme saa olla ”muita tohtoroimassa”, mikä siis tarkoittanee, että emme ala kovin herkästi julistaa yhtä totuutta.

Sarasvuo nosta esille dogmaatikon ja dogmatistin käsitteet. Dogmatisti katsoo asioita yhdestä ikkunasta. Se on hänen dogminsa.

Dogmaatikko puolestaan yrittää katsoa sitä mysteeriksi jäävää todellisuutta eri ikkunoista ja kulmista oppiakseen tuntemaan sen paremmin. Hän rakentaa teoriakehyksiä, että voisi oppia lisää.

Ihmisen pitää luopua omasta narsistisesta egoistisesta ajattelustaan. On nöyrryttävä asioiden edessä. Ei saa antautua maailman vietäväksi. Vastuullisella johtajalla on kahta kauheampi tarve pienentää itseään, kilvoitella asioiden parissa, Sarasvuo kiteyttää. Jos on valtaa, on kyettävä kyseenalaistamaan jopa oma moraali. Tuo edellyttää hiljentymistä.

Nykyisin johtotehtäviin nousseet näyttävät humaltuvan vallasta. Sarasvuo puhuu turmeltumisesta. ”Hyvät ihmiset tekevätkin pahaa”. Korholan mukaan valta muuttaa ihmisen aivokemiaa. Valta toimii kuin huume. Tuo kauhukuva pitäisi olla mielessä.

….

Sarasvuota mukaillen nyt on vallalla ihmeellinen tarve painaa teollisuuttamme alas, pitää EU:n elvytyspakettia lähes pyhänä asiana. Kuten Sarasvuo toteaa, tällä menolla elämästä poistetaan realismi ja markkinakuri. Mistä löytyvät vastedes hyvinvointimme ja kulttuurimme rakentajat?

Tehdään maanis-depressiivista politiikkaa, kuten keskustelussa todetaan. Lyhytjännitteistä vauhkoamista! Keskustelijat toteavat, että tosiasiassa EU on kasvattanut kokonaispäästöjä. Ulkopuolelta on tuotu tuotteita, jotka on valmistettu likaisemmin.

Korhola toteaa, että elämässämme pitäisi tehdä luonnon eteen sellaista, joka on aivan varmasti tulevaisuudelle hyväksi. Hän mainitsee kaksi asiaa: saasteiden vähentäminen ja puiden istuttaminen. Siinäpä meille vaihtoehto vauhkoontumiselle.

…

Haluan nostaa tähän erään hyvin tutun aiheen. En nyt muista, puhuivatko siitä Sarasvuo ja Korhola. Olen nimittäin lueskellut viime päivinä Maria Asunnan ja Erkki Seppäsen tuoretta kirjaa Turvapaikka uutisissa, joka on katsaus viiden viime vuoden tapahtumiin yhteiskunnassamme. Asia saattaa olla mielessä myös tämän keskustelun myötä.

Yksi vallankäytön keino on uhriutumisen ja ns. turvallisen tilan ajattelu sekä leimakirveen heiluttelu. Tällä tapaa on haluttu torpata avoin keskustelu. Tätä mukailee pintaan nostettu totalitarismia myötäilevä ilmiantopolitiikka. Epämiellyttäviksi koetuilta ihmisiltä halutaan viedä työ ja toimeentulo – aivan kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.  Kunpa työnantajapuolelta riittäisi rohkeutta panna tällaisille yhteydenotoille jyrkkä nollatoleranssi, mutta ei siltä näytä. Toimitaan leimautumisen pelossa kuin lampaat. Se on väärä suunta!

…

Elämme rankkaa aikaa. Oma elämäni on kyllä hyvällä raiteella, vaikka sisimmässäni onkin ollut ikäviä tuntemuksia. En tiedä, elänkö vielä parikymmentä vuotta vai onko nyt viimeinen päiväni.  Ei sillä ole väliä. Olen itseni kanssa sovussa. Nöyrin mielin otan vastaan uuden päivän. Haluan katsoa myös itseni ylitse. Haluaisin, että kansakunnallamme ja ihmiskunnalla olisi toivo – tie eteenpäin. Haluan, että perinteitä kunnioitetaan ja kulttuurielämä kukoistaa. Nykyisessä vimmassa jää luovuus jalkoihin ja esi-isiemme ponnistukset unohtuvat.

Eija-Riitta Korhola on isoäiti. Hän on siitä ylpeä ja hän kokee sen sisimmässään. Se on kärjistetysti todeten jopa eräänlainen ”taakka”. Ne joilla on lapsia, ovat antaneet tulevaisuudelle panttivankeja. Hän on ottanut ajatuksen Francis Baconilta, joka on puhunut ”kohtalon panttivangeista”. Korholalla on siis jälkipolvea, mikä tarkoittaa, että hänellä on samalla ”tulevaisuudessa panttivankeja”.  Se luo ihmisen toimintaan erityistä vastuullisuutta.

Tangoa, olkaa hyvä!

Tangon laulajan dilemma:

Tunteet pinnassa - isku myöhässä

Esitys pilalla.

 

Rytmi ei veny, se hakkaa pystysuoraan.

Tarina juontuu eteenpäin – ristikkäin.

                   

                    Kai siinä voisi olla vapautumisen hekumaa

                        jos solisti pitää ryhtinsä.

Kokonaisuuden täydentää tanssilavan sekamelska 

ja korviaan herkistävä yleisö.

 

(13.9.2020)

Urho Kaleva Kekkonen 1900 – 1986

Urho Kekkonen 25-vuotta presidenttinä. Arabia, Veikko Roininen 1981.

Syyskuun kolmantena tuli kuluneeksi 120 vuotta Urho Kekkosen syntymästä. Hän toimi tasavaltamme presidenttinä 25 vuotta, ja oli lähes puoli vuosisataa aktiivisesti mukana Suomen politiikassa. Kuolema koitti elokuun viimeisenä päivänä, hieman ennen 86. syntymäpäivää. 

Voi sanoa, että olen Kekkosen ajan lapsi ja nuori. Olen syntynyt kutakuinkin samoihin aikoihin, kun Kekkonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Päätös presidentin uralle sattui osumaan aikaan, jolloin olin juuri siirtynyt yliopisto-opintojeni jälkeen työelämään. Muistan elävästi sen hetken, kun työpaikallani - päijäthämäläisen koulun opettajanhuoneessa - kuuntelimme syksyisenä lokakuun päivänä radiosta uutista Kekkosen sairastumisesta ja siitä, että hän jättää lopullisesti tehtävänsä. Siinä työssä en jatkanut kuin vuoden loppuun. Sitten elämä alkoi viedä ja Kekkonen unohtui. Myöhemmin on välillä tullut Kekkosta ja hänen jämäkkyyttään jopa hieman ikävä, vaikka en voikaan sanoa olleeni hänen elinaikanaan mikään Kekkosen kannattaja. Hänen määrätietoisuutensa ja kaukonäköisyytensä on avautunut vasta myöhemmin, kai vasta siinä vaiheessa, kun häntä on julkisesti ruvettu vähättelemään ja painamaan alas. Nykyisin arvostan Kekkosen uraa, siitä on osoituksena yllä oleva kuva juhlalautasesta, joka löytyy olohuoneeni seinältä.

Tarkastelen kirjoituksessani Kekkosen elämää ja myös omaa suhdettani hänen uraansa. Isäni jäämistöstä löytyi aikoinaan Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kertovia lehtileikkeitä (Oulussa ilmestyneestä Kalevasta ja kirkon julkaisemasta Kotimaasta. Palaan juttuni loppupuolella myös niiden antiin. Olen aikaisemmin viitannut niihin parissa suppeassa jutussani vuodelta 2014.  Ne löytyvät täältä (Paavo Rintalan muistokirjoitus Kekkosesta) ja täältä (Ahti Pekkalan muistoja). Täällä puolestaan muistelen isäni elämää ja sotapolkuja.

Isäni arvosti Kekkosta. Hänelle Kekkonen oli turvallisuuden tae. Sodan kokeneena hän koki Neuvostoliiton uhaksi. Hän oli lähtöisin rutiköyhistä oloista ja sai tuntea ja kokea Suomen taloudellisen nousun. Muistan sen sisimmästä nousevan tunteen, kun hän pääsi tietyssä elämän vaiheessa muuttamaan omalla työllä säästettyyn kerrostalohuoneistoon. Silloin elettiin 70-luvun loppua. Velkaakin hän joutui ottamaan mutta se painoi sen verran sydäntä, että hän halusi maksaa velkansa mahdollisimman pian takaisin. Siinä oli kai kunniakin kyseessä. Nyt voi vain todeta, että kyllä ajat ovat muuttuneet.

Isäni oli myös kerran sivutoimisena vahtimestarina toimiessaan nähnyt Kekkosen hyvin läheltä. En tiedä, mikä toi presidenttimme Ouluun. Ei hän siitä erikoisemmin puhunut eikä kehuskellut, ei presidentti sentään sellainen guru ollut. Muistan ainakin hänen korostaneen miehen ryhdikästä olemusta. Käsittääkseni isäni suhde Kekkoseen oli samanlainen kuin yleensä Pohjois-Suomessa. Kekkonen oli pohjoisen köyhän kansan presidentti, sieltä hän ammensi tukensa. Ei isäni silti mikään maalaisliiton mies ollut. Kyllä hän oli kaupunkilaisduunari, joka kristittynä vieroksui kommunisteja, tullen kuitenkin hyvin toimeen kahden kommunistiveljensä kanssa.

 

Vaikka kunnioitan Kekkosta, en ole häntä silti koskaan äänestänyt. Vuonna 1974 sorruttiin poikkeuslakiin. Vuonna 1978 oli ainoa mahdollisuuteni tukea Kekkosta. Valintani oli tuolloin selvä, tukeni meni kilpailijalle.  Kekkonen oli jo vanha mies, mikä ei toki vielä sinällään ollut kielteinen tekijä. Kyllä hän toki vielä oli tolkussaan, merkit ”vanhuuden höperyydestä” alkoivat näkyä vasta hieman myöhemmin. Mutta mies alkoi kyllä olla jo tehtävänsä suorittanut. Toimin määrätietoisesti protestimielialalla. Merkittävin syy valintaani oli, että olin alkanut inhota kaikkea Kekkosen ympärillä hulmunnutta liehittelyä ja mielistelyä. Nykyisin se tuntuu vähittäinkin kuvottavalta.  Vuoden 1974 poikkeuslaki oli minusta älytön ratkaisu. Olisin sen jotenkuten vielä sietänyt, mutta siinä tunnuttiin jo mentävän liian pitkälle, kun presidentti ryhtyi vielä uuteen vaalikampanjaan.  Tehtiinpä Kekkosesta vielä ”taiteilija”, kun kampanjaa rahoitettiin, jonkinlaisilla tökeröillä puutyötekeleillä.

Kekkosen ”palvonnassa” mentiin monella tapaa yli terveen ajattelun. Jossain vaiheessa taidettiin viedä Neuvostoliittoon tuliaisina Kekkosen syntymäkodin Lepikon torpan pihalta kaivettua multaa. Mielistelyn saralla käytiin lähes kilpailua. Jotenkin siedin, jos takana oli Keskustapuolueen oma mies, kuten yllättäen vastuuhenkilön paikalle joutunut Eino Uusitalo. Sitä ihmettelin, kun esimerkiksi kokoomuksen nuoret menivät kieli pitkällä Kekkosen taakse. Asetelma oli toki selvä. Puolue halusi valtaa, eivätkä mitkään ”yleiset syyt” saaneet olla sille esteenä. Hallitustielle oli vain yksi keino, seistä yhdessä rintamassa K-linjan kanssa.

 

Todettava on, että en tuolloin 70-luvulla paljoa politiikkaa seurannut. Poikkeuslakimenettely tuntuu nyt jälkikäteen mielettömältä ajatukselta, mutta toisaalta ymmärränkin niitä syitä, jotka tuolloin painoivat vaakakupissa. Siinä oli mukana myös inhimillisiä seikkoja. Minulla oli silloin elämässäni paljon tärkeämpiä asioita. Oli laitettava omat asiani järjestykseen. Oli ylioppilaskirjoitukset ja sitten oli löydyttävä opiskelupaikka. Lisäksi oli muutto pois kotoa, oli syvälliset ja synkeät maailmankatsomukselliset pohdinnat.  Oli muitakin haastavia asioita, joista selviäminen tuntuu nykyisin kuin enkelin kosketukselta. Nyt olen lähinnä kiitollinen, että pääsin opintojen tielläni alkuun. Tasapaino alkoi löytyä myöhemmin.

Tuolloin Kekkonen oli ja pysyi, hänelle ei ollut vaihtoehtoa. Sisäpolitiikka oli yhtä myllerrystä, Kekkonen piti maata ja kansakuntaa pystyssä.  Politiikkojen liehittely ärsytti, mutta sitäkin enemmän ärsytystä herätti vasemmistohegemonian nousu. Se alkoi jo ns. Reporadiosta 60-luvulla. Vasemmistoradikaali opiskelijanuoriso alkoi hehkuttaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia. Yleisradiosta tuli sen vankka äänitorvi.

Kun vuonna 1974 itse menin Jyväskylään opiskelemaan, tilanne oli jo muuttunut. Nyt hegemonista asemaa yliopistomaailmassa käyttivät ns. sinipaidat, taistolaisnuoret. He olivat jyrkemmän kommunistisiiven edustajia. Heidän johtohahmonaan oli SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo, joka oli kannattanut Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitystä. Puheenjohtaja Aarne Saarisen kannattajat – punapaidat – uskalsivat sitä jopa kritisoida.  Kekkonen oli viisaasti vaiti ja pyrki toiminnassaan hyödyntämään Neuvostoliittoa tukevaa ilmapiiriä.

Minun asenteeseeni vaikutti paljon se, että sain opiskelija-asunnossa kämppäkaverikseni innokkaan sinipaidan. Olimme toisillemme ventovieraita mutta jouduimme jakamaan kahdestaan 20 neliömetrin huoneen. Hän yritti vaikuttaa minuun ja minä aloin huutaa vastaan. Olin hänelle kuitenkin sopuisa vastustaja, koska opiskelin venäjän kieltä ja suhtauduin Neuvostoliittoon uteliaan avoimesti, myönteisessä hengessä. Kämppikseeni verrattuna minulla oli kuitenkin kutakuinkin järjissäni. Vuosien myötä muutuin ajan hengen mukana kriittisemmäksi.

Voi kai sanoa, että lopullisesti ”takkini kääntyi”, kun suomalaiset kustantamot eivät rohjenneet julkaista Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa (osat I-II). Se piti julkaista Ruotsissa, koska pelättiin niin paljon leimatuksi tulemista. Neuvostovastaisuuden leima oli tuolloin se pahin mahdollinen. Siinä oli tuolloin jotakin samaa, kun nykyisin lyötäisiin natsi- tai rasistikortilla, tai joutuisi metoo-kampanja-aktivistien hyökkäyksen kohteeksi.

Vihavainen kirjoittaa artikkelissaan Suomettuminen vuodelta 1993 (Itsenäisen Suomen historia, osa 4, s. 89):

”Erityisesti 1970-luvun alussa Kekkonen esiintyi – Kremlin terveisiä välittäen – myös ponnekkaasti sen puolesta, että lehdistö lisäisi Neuvostoliittoa koskevaa tiedotusta ja vähentäisi sen arvostelemista. On syytä olettaa, että tämä ilmiö oli sidoksissa siihen uuteen politiikkaan, jota Moskova muutoinkin tuolloin alkoi Suomen suhteen noudattaa.”

 

Maailmalla pintaan oli nostettu suomettumisen käsite. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua. Virallisesti Suomi – eli Kekkonen - pyrki näkemään sen positiivisena seikkana kahden talousjärjestelmältään erilaisen maan yhteistyöstä ja ystävyydestä. Suomi halusi korostaa omaa puolueettomuuttaan. Halusimme pysyä kansainvälisten konfliktien ulkopuolella.  On huomattava, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden vasta vuonna 1989. Se tapahtui Mihail Gorbatshovin Suomen vierailun aikana.

Vihavainen kuvaa Suomen henkistä ilmapiiriä seuraavasti:

”1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien oli syntynyt erikoislaatuinen poliittinen kulttuuri, jossa kaikki merkittävät puolueet pyrkivät kilvan ”ulkopoliittiseen luotettavuuteen” eli Moskovan suosioon. Osittain tämän johdosta kriittinen asennoituminen Neuvostoliittoon todellakin väheni Suomessa.”

Hän luonnehtii myös Suomen radikaalin opiskelijanuorison sitoutumista Neuvostoliiton valtaideologiaan. Muualla Länsi-Euroopassa vasemmisto oli vapaasti kriittinen, mutta Suomi muodosti poikkeuksen.

”Toinen kriittisyyttä heikentänyt tekijä oli se, että Suomen vasemmistoradikaalinen opiskelijanuoriso sitoutui milteipä yksinomaisesti neuvostoliittolaisen reaalisosialismin kannalle.  Vasemmistoaalto sinänsä oli maailmanlaajuinen ilmiö mutta Suomessa se toteutui eri syistä poikkeuksellisen ”venäläisessä” muodossa.”

….

Mennään nyt tarkemmin Suomen historiaan ja Kekkosen rooliin ja merkitykseen. Pahoitteluni siitä, että tarkasteluni saattaa tuntua poukkoilevalta. Lainaan jälleen tutkijan tekstiä. Annan vuoron Henrik Meinanderille. Seuraavat kaksi kappaletta ovat suoria lainauksia hänen Suomen historiastaan vuodelta 2006 (WSOY, s. 193).

 

”Kekkosen vastustajat yrittivät parhaansa mukaan koota laajan liittoutuman estämään hänen uudelleenvalintansa 1962. Kekkosen epäiltiin ennen kaikkea tehneen tarpeettoman myönnytyksiä Moskovalle saadakseen tukea presidentinvaalitaisteluunsa. Tutkimus on sittemmin vahvistanut, että hän solmi jo syksyllä 1944 läheiset suhteet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja ajoi sitä kautta tehokkaasti läpi omia tavoitteitaan.”

 

”Mutta ilmiön arviointia hankaloittaa se, että tästä epäsovinnaisesta ja usein monimielisestä pelistä koitui myös paljon hyvää maan taloudelle ja samalla myös sen väestölle. Keväällä 1950 Kekkonen pääsi vastavalittuna pääministerinä allekirjoittamaan viisivuotisen kauppasopimuksen Moskovassa, mikä oli erittäin hyödyllistä Suomelle. Ja viiden vuodenkuluttua hänen luottamuksellinen suhteensa Neuvostoliiton uuteen johtajaan Nikita Hruštšoviin vaikutti merkittävästi siihen, että Moskova salli Suomen vihdoin liittyä sekä Yhdistyneisiin kansakuntiin että Pohjoismaiden neuvostoon. Tässä Suomelle avautui täysin uusia mahdollisuuksia korostaa valtiollista itsenäisyyttään ja pyrkimystään pysyä suurvaltaselkkausten ulkopuolella – kunhan se vain tapahtui YYA-sopimuksen sitoumusten sallimissa rajoissa.”

 

Kekkosen tietä presidentinlinnaan tasoitti myös Neuvostoliiton päätös syksyllä 1955 luopua Porkkalan tukikohdastaan.

Meinander kiteyttää, että Kekkosen idändiplomatia tuotti sekä taloudellista että turvallisuuspoliittista hyötyä. Tulosta arvostettiin vilpittömästi, sen Meinander toteaa. Kaiken lisäksi suhteet Neuvostoliittoon kehittyivät niin sujuviksi, että Suomi pääsi keväällä 1961 allekirjoittamaan edullisen sopimuksen EEC:n ulkopuolella olevista Länsi-Euroopan valtioista koostuvan vapaakauppajärjestö Eftan kanssa. Sen ansiosta vientiteollisuudellemme varmistui elintärkeät markkinat. Lisäksi se loi hyvän pohjan myöhemmille sopimuksille (Meinander, s. 196.)

Palaan 40- ja 50-luvun vuosiin vielä edempänä. Nyt totean, että en syty lainkaan Meinanderin esittämiin syytöksiin veljeilystä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa. Maailmanpoliittinen tilanne ja Suomen geopoliittinen asema olivat hyvin jännitteisiä. Suomi kävi selviämiskamppailuaan. Lisäksi sisäpoliittiset kiistat raastoivat Suomea. Kauna ja kahtiajako olivat todellisuutta. Kekkonen oli oikea mies paikallaan. Hänen johdollaan Suomi selvisi läpi vaikeiden vuosia. Kekkonen oli paitsi ulkopoliittinen toimija, myös sisäpoliittinen eheyttäjä. Sen työnsä hän aloitti määrätietoisesti jo vuonna 1936, kun hänet Viipurin vaalipiiristä valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan.  Samana vuonna hän nousi jo oikeusministeriksi Kyösti Kallion hallitukseen. Seuraavana vuonna Kalliosta tuli presidentti ja Kekkosesta sisäministeri. Kekkos-elämäkerran kirjoittajan Juhani Suomen mukaan Kekkosen valinta uudelleen ministeriksi ei ollut selviö. Hän oli ryhmän nuorin ja poliittisilta ansioiltaan muihin verrattuna aloittelija. J. Suomi ei löydä selvää vastausta Kekkosen valintaan. Yhtäältä puolueessa ihmeteltiin, miksi nuori kansanedustaja katsottiin heti kypsäksi ministerin toimiin. Toisaalta Kekkonen toimi hyvin aloitteellisesti, hän oli osoittautunut kyvykkääksi ja saanut sillä huomiota. Lisäksi hänellä oli läheiset suhteet Kyösti Kallioon.  Hänen asemansa puolueessa oli vankistumassa.

Kekkonen toimi voimallisesti Kyösti Kallion ja muiden merkittävien maalaisliiton poliitikkojen rinnalla punamultayhteistyön puolesta.  Presidentti Svinhufvud ei halunnut sosialidemokraatteja hallitukseen. Sisällissodan taakka painoi. Maalaisliitto ja Kekkonen sen mukana halusi katsoa Suomeen laajemmin. Sosiaalidemokraatit nousivat hallitukseen.  Niin vasemmistosta tuli olennainen osa suomalaista demokratiaa.

Puolueessa oli toki yhteistyötä vastustava siipi. Esimerkiksi Kekkosen veli Jussi ihmetteli kirjeessään, miten Urho oli lähtenyt samaan kelkkaan sosialidemokraattien kanssa (J. Suomi: Myrrysmies, s. 60). Ennakkoluuloja kuitenkin alettiin murtaa, alkoi sovunrakentamisen ja eheyttämisen tie. Sen ansiosta – uskallan niin päätellä – myös Suomi nousi sotaan yhtenäisenä rintamana.

 Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrassa vuosista 1936-1944 (Myrrysmies) on seuraava lainaus (s. 131):

”Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on  tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä vastassa ovat ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.”

Katkelma Kekkosen puheesta heinäkuussa 1938 osoittaa Kekkosen määrätietoisuuden kansallisen eheyttämisen politiikassaan.

…

Mennään välillä nykypäivän kautta Kekkosen nuoruusvuosiin. Uuden Suomen blogeista löytyy yksi tuore ja hyvä kirjoitus Urho Kekkosesta, tekijänä Kimmo Kautio (täällä). Sieltä löysin kommentin, jossa viitataan ulkoministerinäkin toimineen Keijo Korhosen näkemykseen Kekkosen osallistumisesta sisällissotaan vuonna 1918. En itse ole Korhosen kirjoja lukenut ja vaikea niihin on nykyisin päästä käsiksi. Kommentin mukaan Korhonen korostaa sisällissotaan osallistumisen merkitystä Kekkosen tulevalle uralle: ”[hän]… teloitusjoukkueen johtajana vuonna 1918 kantoi kansakunnan kaikki haavat ja arvet kehossaan ja juuri sen takia hän oli sopiva mies kansan yhdistäjäksi.” Sisällissota oli Urho-nuorukaiselle varmasti rankka kokemus. Hän ei halunnut sen toistuvan. Ja siitä kokemuksesta löytyi voimavara myös poliittiselle toiminnalle. Siihen viittaa myös Mikko Juva muistokirjoituksessaan (ks. alla).

20-luvun alussa Kekkonen kunnostautui myös urheilijana. Urheilu-uran huippu osui vuodelle 1924. Korkeushyppy ja vauhditon kolmiloikka olivat päälajeja. Oli pienestä kiinni, ettei hän olisi noussut olympiaedustajaksi. Sittemmin Kekkonen nousi urheilujohtajaksi toimien mm. Suomen urheiluliiton puheenjohtajana 1930- ja 40-luvulla. Siinäkin toimessa hänen työnsä merkitystä arvostetaan. Eheyttämiseen pyrittiin osaltaan myös urheiluliittojen yhteistyön kautta.

Sisällissodan ohella mainittava on myös Kekkosen aktiivinen osallistuminen AKS:n eli Akateemisen Karjalaseuran toimintaan. Sen peruja on Kekkosen koko eliniän jatkunut kiinnostus ja sympatiat Baltiaan; myöhemmin presidenttinähän hän vieraili Virossa. Hänen lähipiiriinsä kuului sittemmin IKL:n kansanedustajana toiminut pastori Elias Simojoki. Kekkonenhan toimi 30-luvulla kansanedustajana korostetun aktiivisesti IKL:ää vastaan vaatien sen lakkauttamista. Se tosin onnistui vasta vuonna sodan ollessa lopuillaan vuonna 1944 välirauhan sopimuksen perusteella. Seppo Keränen toteaa tuoreessa kirjassaan (Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, 2019), että AKS:n alkuaikoina kesällä 1924 Kekkonen ja Simojoki ”olivat yhdessä kiertäneet Kainuuta AKS:n ilosanomaa levittämässä”. Näköjään Kekkonen ehti siihenkin hommaan urheilijan uransa ohessa. Kun AKS hajosi vuonna 1932, miesten tiet erkanivat, mutta Keränen jatkaa, että jonkinlainen kaveruus säilyi myöhemminkin. ”IKL:n tulkinnan mukaan Kekkonen pyrki Simojoen kautta urkkimaan puolueen sisäisiä asioita” (Keränen, s. 88). Mikäli tuo on totta, se mielestäni avaa Kekkosesta jotain uutta. Ehkä tätä kautta raottuu se minulle arvoitukseksi jäänyt seikka, miksi Kekkosta niin syvästi vihattiin. Tuon kaltainen hämmentävä paljastus saattaa avata miehen luonteesta inhoreaktioiden taustoja. Alkaa väkisinkin pohtia, mitäköhän se Kekkonen siellä itänaapurin pakeilla juoni. Asioita ei kuitenkaan pidä suurennella.

 

Juhani Suomen Kekkos-elämäkerta kuvaa osuvasti Kekkosen määrätietoista tuloa valtakunnalliseen politiikkaan. Elämäkerran otsikkoon valittu luonnehdinta ”myrrysmies” on minua aina mietityttänyt, mutta ehkä se paljastaa jotain Kekkosen sisäisistä voimavaroista ja tenhosta. Hän kuitenkin nousi politiikan huipulle hyvin nopeasti jättäen taustalle monet kokeneemmat puolueen johtohahmot.

 Palaan vielä Simojokeen. Kekkonen ajoi jo 30-luvulla voimallisesti suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Sen vuoksi hän puuttui myös IKL:n harjoittaman heimosotapropagandaan. Juhani Suomen mukaan hän paheksui sitä, koska se ärsytti Neuvostoliittoa, mutta toisaalta hän tuomitsi myös vasemmistolehtien sitä paisuttelevan uutisoinnin. Kekkonen kielsi Elias Simojokea sisällyttämästä heimopropagandaa puheisiinsa. Samoihin aikoihin opiskelijanuorisolle osoittamissaan sanoissa varotti ”kiihkomielisyydestä” kehottaen välttämään ”ulkovaltoihin kohdistuvia uhkailuja, ylisanoja ja epärealististen pilvilinnojen rakentelua”:

”Kiihkomielisyys ja sokeus sisäisissä asioissa tuo tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka siihen lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa sellaisesta saattaa koitua vakava vaara koko kansakunnalle.” (Juhani Suomi: Myrrysmies, s. 47)

Nuo sanat osoittavat, että Kekkosen poliittinen linja oli selkiintynyt jo 30-luvulla. Juhani Suomi kuitenkin lisää, että kaikki hänen lausumansa eivät sovi noihin yllä esitettyihin linjavetoihin. Kekkosen linja ei siis ollut vielä täysin johdonmukainen.

Pintaan nousi myös ns. kielikysymys. Kekkonen ajoi voimallisesti myös suomen kielen aseman parantamista yliopistossa. Kekkonen toimi aktiivisesti suomenkielisen opetuksen lisäämiseksi yliopistossa. Maalaisliitto ajoi virallisesti yliopisto-opetuksen täydellistä suomalaistamista, mikä puolestaan aiheutti kitkaa esimerkiksi sosiaalidemokraattien kanssa. Yliopiston täydelliseen suomalaistamiseen ei kuitenkaan menty. Kiistaa käytiin lähinnä ruotsinkielellä opetusta antavien varsinaisten professorien lukumäärästä. Kekkosella oli alkuaan tiukka kanta mutta hänkin taipui kompromissiin, koska uskoi, että suomen kielen asema vahvistuu luonnostaan. Ei haluttu, että kielitaistelu olisi noussut pintaan.

…

Siirrytään sodan jälkeisiin vuosiin. Päälähteenäni on Jouko Vahtolan Suomen historia (Vahtola, Jouko. Suomen historia. Kivikaudesta 2000-luvulle. Otava, uudistettu painos 2017).

40-luvun loppu oli Paasikiven aikaa ja rankkaa sisäpoliittista kahinointia. Kommunistit menestyivät eduskuntavaaleissa ja pääsivät niskan päälle. He tehtailivat maassa lakkoja ja mielenosoituksia uhaten siten vakavasti yhteiskuntarauhaa. Eniten niitä organisoitiin vuosina 1946-49. Aikaa on kutsuttu vaaran vuosiksi.  Lakot häiritsivät sotakorvausten toimittamista ja vientiteollisuutta. Ne onnistuttiin kuitenkin rajaamaan, eivätkä ne johtaneet laajan vyöryyn. Samanaikaisesti Suomessa käytiin raskasta jälleenrakentamisen aikaa. Sodan tuhojen korjaamiseen esimerkiksi Lapin sodan jäljiltä meni runsaasti voimavaroja.  Ei ollut ihme, että vuoden 48 eduskuntavaaleissa SKDL:n ja kommunistien toiminta koki tappion.

Jouko Vahtola kirjoittaa Suomen historiassaan, että kommunismi koettiin Suomen historian pahimmaksi uhaksi. Tiedettiin, että kommunistit pitivät läheisiä yhteyksiä valvontakomissioon ja sen lähdön jälkeen NKP:n edustajiin Moskovassa ja Helsingin lähetystössä. Tavoitteena heillä oli päästä valtaan Suomessa ja muuttaa maan yhteiskuntajärjestys. Näit tavoitteita ei rohjettu – ei edes sosialisointia – saattaa julkisuuteen, koska niillä ei Suomessa ollut laajaa kannatusta. Kommunistienkin oli tärkeää menestyä vaaleissa.

Keväällä 1948 Suomen kommunistit pyysivät Stalinilta apua: ”Olisi suotavaa, että Neuvostoliitto toteuttaisi omasta puolestaan mahdollisia painostustoimia.”  Stalin ei siihen reagoinut. Neuvostoliitto hyväksyi Suomen hallitukseksi maassa laillisesti valtaan nousseen hallituksen, kunhan se noudatti ystävällismielistä politiikkaa.  Vuonna 1948 Stalin ehdotti  YYA-sopimusta. Se ratifioitiin 30. huhtikuuta. Luottamus kasvoi.

 SKDL:n mukanaolosta hallituksessa Vahtola kirjoittaa:

”Se hoiti vastuullisesti Suomen jälleenrakennusta kaikessa laajuudessaan, pani työn alle laajan sosiaalilainsäädännön ja ohjasi onnistuneesti Suomen kehitystä välirauhan tilasta…. omaa tietä kohti vakiintuneempia oloja.” (s. 343.)

Kommunistit toisaalta valmistelivat vallankaappausta mutta toisaalta käyttivät valtaa siinä järjestelmässä, joka heidän olisi pitänyt kumota. Sitä voi kutsua kaksilla rattailla ajamiseksi.

Oli tärkeää, että maalaisliiton ja oikeiston ohella myös sosialidemokraattinen puolue piti kommunistien vallankumousuhkaa näkyvästi esillä ja taisteli kommunismia vastaan. Esimerkiksi vuonna 1947 SDP sai SAK:n edustajiston vaaleissa enemmistön. Vuoden 48 vaaleissa SKDL koki tappion, demarit voittivat. Kommunistien oli se vaikea sulattaa ja siksi he pyrkivät käyttämään lakkoja poliittisena painostuskeinona valtiovaltaa sekä ammattiyhdistysrintamalla sosialidemokraatteja vastaan. (Vahtola, s. 345)

YYA-sopimuksen myötä luottamus kasvoi. Sen hedelmiä oli myös se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut pääsivät ehdonalaiseen vapauteen ja heidät sitten myös armahdettiin (mm. vaikeasti sairas Risto Ryti). Neuvostoliiton ja SKP:n arvostelun sai lähinnä Väinö Tanner – Neuvostoliiton arkkivihollinen.

 

Vuonna 1950 Paasikivi valittiin selvällä enemmistöllä uudelleen presidentiksi. Kekkonenkin oli vaaleissa mukana mutta jäi peränpitäjäksi. Suomen sisäpolitiikka oli vuosina 50-56 levotonta. Kekkosesta tuli pääministeri ja hän sai kokoon vähemmistöhallituksen. Lähtökohdat idänsuhteiden parantamiseen eivät olleet hyvät, koska SKDL oli hallituksesta ulkona. Pääministeri onnistui kuitenkin vakauttamaan suhteen Neuvostoliittoon. Henkilöyhteyksillään hän sai kauppaneuvottelut käyntiin ja matkusti itse allekirjoittamaan 13.6. 1950 viisivuotisenkauppasopimuksen Moskovaan. Matkallaan hän tapasi myös Stalinin.

Kekkonen tarvitsi kommunisteja tuekseen. 50-luvulla tilanne kehittyi siihen suuntaan, että kommunistit jäivät oppositioon. Kekkosen oli selvittävä heitä ilman. 40-luvun lopun toiminta jätti heihin leiman ja loi epäluuloja. SKDL:n tuella hän onnistui vuonna 1956 nousemaan presidentiksi. Ehkä senkin vuoksi hän joutui kuitenkin välillä vakuuttelemaan omia lähtökohtiaan ja pitämään pesäeroa sosialismiin. Kekkonenhan piti selvän etäisyyden neuvostoliittosympatioihin siinä tunnetussa lausumassaan, joka kuului kutakuinkin niin, että Suomi pysyy kapitalistisena, jos kansa niin päättää, vaikka koko muu maailma muuttuisi sosialistiseksi. Se lienee lausuttu joskus 60-luvun alussa.

Urho Kekkonen ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa vuonna 1956.

                                                                    Vaalijuliste, vuosi 1962

Eheyttämispolitiikalle oli löytynyt 50-luvulla selvä suunta. Se jatkui vuonna 1966, kun kommunistit pääsivät sosialistienemmistöisen eduskunnan myötä Rafael Paasion johtamaan punamultahallitukseen. Sitä ennen demarit olivat käyneet oman Jaakobin paininsa, kun Neuvostoliiton vihaama Väinö Tanner toimi puheenjohtajana vuosina 1957-63.

YYA-sopimus oli Suomen ulkopolitiikassa koko ajan taustalla, sekä varjona että turvana. Luonnollisesti se loi Suomelle tietyt kahleet, jos niin ilkeästi haluttaisiin tulkita. Mutta itse tulkitsen, että kyllä niin Paasikivi kuin Kekkonenkin pitivät arvokkaana yllä maamme omaa kunniaa ja pyrkivät saamaan myös Suomen omat intressit huomioon otetuiksi. Totta kai joskus käytiin ikävää rajanvetoa. Suhde emigrantteihin oli vaikea kysymys, Viro oli haastava kysymys. Kekkosella oli jo nuoruudesta saakka ollut suuria Baltia-sympatioita, mukaan lukien Viro. Se oli nuorallatanssia, jossa Kekkonen taituroi kuin parhaiten kykeni. Sitten 70-luvulle tultaessa homma lähti hieman lapasesta niin kuin yllä olen siitä jo todennut. On kuitenkin muistettava Kekkosen Viron vierailu vuonna 1964. Hän piti tuolloin puheen viroksi, minkä on tulkittu tehneen syvän vaikutuksen virolaisväestöön. Se oli yksi itu, joka ylläpiti Eestin neuvostotasavallassa kansallismielistä henkeä ja johti myöhemmin suotuisaan kehitykseen. 

…

Käsittelen lopuksi isäni Kaleva-lehdestä ja kirkon julkaisemasta Kotimaa-lehdestä keräämiä lehtileikkeitä. Ne koostuvat Kekkosen elämäntyötä käsittelevistä muistokirjoituksista ja tavallisten suomalaisten mielipiteistä. Ja kyllä tulen viitanneeksi myös muuhun materiaaliin.

Puukontekijä Seth Keräsellä Kainuun Hyrynsalmelta on muistoja Kekkosesta vuodesta 1945 alkaen. Hän kertoo tilanteesta Kekkosen pääministerikaudelta. Eduskuntavaalien alla Kekkonen oli Kainuussa puhujamatkalla. Suomussalmella hänen ei annettu puhua mutta Hyrynsalmella hän puhui. Siellä hän kummasteli Suomussalmen ratkaisua mutta lisäsi, ettei hän jätä suomussalmelaisiakaan unholaan. ”Se on köyhää kansaa, jonka puolesta täytyy taistella.”

Tuo esimerkki kertoo osaltaan siitä, kuinka laajaa Kekkosen vastustus oli. Sen hän onnistui kuitenkin kääntämään voitokseen. Se kertoo myös toisen olennaisen seikan. Kekkonen oli köyhän maalaisväestön äänitorvi. Tai ainakin profiloitui sellaiseksi. Sieltä hän sai tukensa. 50-luvulla Kekkosen ollessa pääministerinä lähinnä sosialidemokraatit kävivät kampanjaa Kekkosta vastaan. Kommunistit toivat puolestaan Kekkoselle ratkaisevan kannatuksen vuoden 1956 presidentin vaaleissa. Sitten vuoden 1962 vaalien alla dramatiikkaa toi Honka-liitto ja noottikriisi. Sosialidemokraatit nousivat Kekkosta vastaan. Siinähän kävi sitten niin kuin kävi. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa vasemmisto kokosi itsensä ja SKDL nousi pitkän tauon jälkeen taas hallitukseen. Se on katsottu Kekkosen määrätietoisen eheyttämispolitiikan ansioksi. Hän yhdisti Suomea myös sisäpoliittisena vaikuttajana. Ja suuri saavutus oli se, kun hän onnistui saamaan myös sosialidemokraatit politiikkansa taakse.

Palataan vielä vuoden 1962 presidentin vaaleja edeltäviin aikoihin. Paavo Rintala kertoo muistokirjoituksessaan, että kun syksyllä 61 noottikriisin aikaan sosialidemokraatit ja oikeisto hyökkäsivät Kekkosta vastaan, niin vaalien lähetessä Helsingin Sanomat ei ottanut edes maksettuja Kekkosen vaaliliiton ilmoituksia lehteensä. Vastustus oli Rintalan mukaan laajaa. Suomen kuvalehden päätoimittaja kirjoitti, että Kekkonen oli suuri vaara Suomelle.  Vuosikymmenen lopulla tilanne oli muuttunut Rintalan sanoin ”Kokoomus ja SMP olivat ainoa vastavoima, jos sellaisiksi heitä voi kutsua”.

Rintala luonnehtii Kekkosta seuraavasti:

”Hän oli aina pyrkinyt työskentelemään niiden ihmisten puolesta, josta hän oi lähtöisin. Hän ei samaistunut aristokraatteihin kuin Mannerheim eikä virkamiesluokkaan kuin Fagerholm tai suurtalonpoikaan kuin Kyösti Kallio vaan Suomen syrjäkylien pienviljelijäväestöön, Kainuun ja Pohjois-Suomen eläjiin.”

Rintala löytää vertailukohtia kirjallisuudesta. Hänen mukaansa Kekkonen samaistui ”Ilmari Kiannon romaanien henkilöihin, Pentti Haanpään juttujen korpeentuneisiin synkkiin hahmoihin, Veikko Huovisen velmuileviin velikultiin”. Suomen köyhä maalaisväestö oli hänelle läheisin. Siksi 60-luvun lopulla alkanut suuri rakennemuutos ja sitä seurannut murros peltojen paketoimisineen ja muuttoaaltoineen otti Rintalan mukaan Kekkosta lujille.

Noista ”velmuilevista velikullista” minulla nousee mieleen neuvostoliittolaisen suomen kielen tulkin Rudolf Sykiäisen muistelmat (Musta Rudolf – ihmeelliset seikkailuni bolsevikkien maassa, Tammi 2000). Hän oli kesäkuussa 1950 mukana, kun allekirjoitettiin sopimus taloudellisesta yhteistyöstä. Kekkonen oli pääministerinä Suomen valtuuskunnan johtaja. Vierailun isäntänä oli toveri Stalin. Kekkonen tuntuu sopeutuneen Sykiäisen kertoman perusteella tilanteeseen erittäin luontevasti. Sykiäinen oli tuolloin tulkkina vielä keltanokka ja tilanne oli hänelle hyvin jännittynyt. Kekkosen ja tulkin suhteet tuntuvat kuitenkin olleen hyvin inhimilliset. Mielestäni tuo kertoo paljon hyvää Kekkosesta. Vierailun aikana näytti olevan tilanteen huomioon ottaen suhteellisen vapautunut ilmapiiri. Kun sitten vuosia myöhemmin Nikita Hruštšov nousi valtaan, Kekkosen ja hänen välille kehkeytyi jo hyvin lämmin suhde. Olen saanut käsityksen, että kyllä he aikamoisia ”velmuilijoita” olivat.

 

Palaan lehtileikkeisiin ja tavallisten kansalaisten ajatuksiin Kekkosesta. Tässä on kaksi lainausta Kaleva-lehdestä vuodelta 1986 (1. syyskuuta).

Reino Toivonen, Oulu: ”Sotavuodet eläneenä pidän Kekkosen merkitystä melkein korvaamattomana, hän on eheyttänyt koko suomalaisen yhteiskunnan ja ennen kaikkea hoitanut ulkopolitiikkaa, mikä on kaikkein tärkein. Tässä tulivat Kekkosen henkilökohtaiset ansiot esille.”

Ahti Inget, Oulu: ”…Kyllä meidän purjeiden ohjaimissa tarvitaan Kekkosen kaltaista lujaa miestä. Koivisto on hyvä mies paikallaan, mutta pikkuisen terävyyttä tarvittaisiin lisää. Kirjoittamalla nimeni surukirjaan halusin kunnioittaa Urho Kekkosen muistoa.”

 

Kun yllä Inget vähätteli Kekkosen seuraajaa, niin lainaan seuraavaksi Mauno Koiviston muistokirjoitusta käsittelevää juttua, jonka isäni on leikannut talteen Kaleva-lehdestä. Jutussa kuvataan Koiviston käsitystä seuraavasti:

Urho Kekkosen elämäntyö oli Koiviston mukaan yhtä monipuolinen ja värikäs kuin hänen persoonallisuutensa. mihin hän ryhtyi, siinä hän oli ehdoton ja määrätietoinen. Hän ajoi vastuksista välittämättä oikeaksi ja kansallisesti tärkeiksi kokemiaan asioita.

Koiviston mukaan Kekkonen oli ”se vastavirtaan sauvova mies, joka on kuvattuna hänen kirjan omistusmerkissään”. En valitettavasti tiedä mitään omistusmerkistä. Koivisto korostaa, että jo toisen maailmansodan aikana Kekkonen asetti tavoitteekseen Suomen kansainvälisen aseman vakauttamisen uudelle pohjalle. Se tarkoittaa luottamuksen rakentamista suhteissa itäiseen naapuriin. Samalta pohjalta hän ”rakensi hyvät ja toimivat suhteet myös länteen”.

Koiviston luonnehdinnan Kekkosen toteuttamasta kansallisesta eheytyksestä lainaan tähän kokonaisuudessaan. Koiviston mukaan Kekkonen kykeni kokemuksensa ja taitojensa pohjalta vaikuttamaan kansallisen eheytymisen suuntaan enemmän kuin kukaan muu.

”Kansallisen eheytyksen Kekkonen sanoi ymmärtäneensä niin, että se voi toteutua vain siten, että kansa oppii tuntemaan itsensä ja hyväksymään keskuudessaan vallitsevan erilaisuuden. Urho Kekkosen ajaman kansallisen eheytymisen esteenä eivät olleet erilaisia aatteita omaksuneiden ihmisten toisistaan poikkeava laatu, vaan heidän toisistaan poikkeava yhteiskunnallinen asemansa ja erilaiset elämänkokemuksensa.”

 

Seuraavat Koiviston sanat ovat mielestäni erityisen tärkeät myös nykypäivän suomalaisille:

”Meistä ei voi tulla kaikista samankaltaisia, ja jos voisi, sillä ei olisi arvoa. Arvokasta on, että me erilaisuudessamme voimme elää yhdessä, yhdessä hoitaa yhteisiä asioita, Urho Kekkosen viitoittamalla tavalla.”

…

Jostain syystä myös Matti Vanhasen isän Tatu Vanhasen kirjoitus on Kalevassa keskeisellä paikalla. Hänet tituleerataan apulaisprofessoriksi. Hän arvelee, että Kekkosen ”sisäpoliittisen sillanrakennustyön” suurin historiallinen saavutus on SKDL:n ja kommunistien nivoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan. Alun pitäen Kekkonen valittiin presidentiksi SKDL:n valitsijamiesten tuella. Sen jälkeen muut puolueet eivät olleet valmiita SKDL:n kanssa yhteistyöhön. Vuonna 1966 eduskunnasta tuli vasemmistoenemmistöinen ja tällöin myös kommunisteille avautui tie hallitukseen.

”Siitä alkoi Suomen sisäpoliittisen eheytymisen aika, minkä myönteisinä seuraamuksina on ollut ennennäkemätön taloudellinen kasvu, kansan vaurastuminen, väestön heikompien osien olojen korjaaminen, ylisen sosiaaliturvan parantuminen ja koulutustason nousu.”

Vanhanen lisää, että yhden miehen merkitystä ei pidä liioitella. Se on kuitenkin totta, että Kekkosen myötävaikutuksella maassa tapahtui sisäistä eheytymistä. Vastakohtaisuudet ja sisäiset taistelut jäivät taustalle, mikä teki mahdolliseksi voimien keskittämisen rakentavaan työhön. Seuraavassa lainauksessa on jo viitteitä siihen, mistä Tatu Vanhanen sai myöhemmin kielteiseksi leimattua mainetta.

”Esimerkit muualta maailmasta osoittavat, että sisäisesti liian rikkinäiset kansat eivät kykene menestyksellisesti ratkaisemaan taloudellisia ja sosiaalisia ongelmiaan, kun taas vauraimmat ja edistyneimmät ovat samalla myös sisäisesti yhtenäisempiä, vaikka eivät kaikissa asioissa yksimielisiä.”

 

Mikko Juva kirjoittaa Kekkosesta Kotimaa-lehdessä syyskuun toisen päivän numerossa. Hänen mukaansa kokonainen aikakausi on mennyt Kekkosen mukana historiaan. Hän panee merkille Kekkosen osallistumisen vuonna 1918 vapaussotaan, joka ”käytännössä osoittautui kansalaissodaksi”. Itsenäisyys saavutettiin mutta sen hintana oli kansan kahtia jakautuminen ja pysyvä vihamielisyys itäistä naapuria kohtaan. Kansan eheyttäminen, työväestön vetäminen mukaan maan rakennustyöhön ja suomenkielisen enemmistön oikeuksien turvaaminen määräsivät nuoren Kekkosen poliittiset tavoitteet. Juva toteaa, että 30-luvulla Kekkonen oli tehokkaasti ajamassa keskustan ja vasemmiston yhteistyötä. Sittemmin Suomen ulkopoliittisen aseman vakiinnuttaminen johti Urho Kekkosen myös kansainvälisten ongelmien pariin. ETYK-prosessi oli kruunu miehen kansainväliselle uralle.

Urho Kekkonen pyrki Juvan mukaan kaatamaan määrätietoisesti raja-aitoja. Kolmekymmentäluvun sovintopolitiikka sai jatkoa 60-luvulla, jolloin hän toimi määrätietoisesti niveltääkseen kommunistit tasaveroisena ryhmänä suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomessa toteutettu konsensuspolitiikka perustuu Urho Kekkosen elämäntyöhön.

”Hänen tiensä kulki usein jyrkkien vastakohtaisuuksien ja ankarien taistelujen kautta. Poikkeuksellisen terävänä ja lahjakkaana, tarpeen vaatiessa häikäilemättömänä ja keinoja kaihtamattomana hän pitkän poliittisen uransa keskivaiheille asti ja sen ylikin oli sangen kiistelty mies. Vastustajia hän ei pelännyt, ei myöskään lujia otteita, jotka jättivät matkan varrelle melkoisen joukon vihamiehiä. Kuusikymmentäluvulta lähtien hän kuitenkin oli maan kiistaton johtaja, jonka ansiot niidenkin oli pakko tunnustaa, jotka aikoinaan olivat yrittäneet estää hänen nousuaan.” (Kotimaa 2.9.1986)

…

Hautajaiset pidettiin 7. syyskuuta. Arkkipiispa John Vikström piti siunauspuheen. Sen teemana oli ”tie ja elämä – totuus”. Hän toteaa, että Kekkonen pyrki elämässään aina eteenpäin. Hänelle tärkeämpää kuin mikään oli elämä ja sen myötä myös kansamme elämä ja tulevaisuus.

Vikström vertasi siunauspuheessaan Kekkosta yksinäiseen hiihtäjään, joka hiljalleen umpeutuvaa latua myöten katoaa horisonttiin.

Vikströmin puheesta nostan esille vielä yhden kohdan. Nykyiseen maailman tilanteeseen verrattaessa sanat voivat monista tuntua oudoilta ja uhkarohkeilta. Minä jään lähinnä ihmettelemään ja miettimään, mitä Kekkonen noilla sanoilla on tarkoittanut. Ja voinhan kysyä myös, mitä John Vikström on miettinyt valitessaan sanat puheeseensa.

”Turvallisuutta ei saavuteta aitojen pystyttämisellä”, oli Urho Kekkosella tapana sanoa. Ja hän jatkoi ”turvallisuus saavutetaan avaamalla portit.” On vapauttavaa uskaltaa avata portit. On vapauttavaa tunnustaa tosiasiat ja toimia niiden mukaan…”

…

Kuvaus hautajaissaatosta on koskettava. Seuraava teksti on suora lainaus lehtiuutisesta. Siinä tavallaan Kekkosen perintöä halutan siirtää myöhemmille sukupolvillemme.

”Hautajaisten surusaatto kulki Unioninkadulta Aleksanterinkadulle, josta se kääntyi Mariankadulle. Pohjois-Esplanadilla saatto pysähtyi puoleksi minuutiksi Presidentin linnan eteen jättämään viimeisiä hyvästejä presidentin pitkäaikaiselle työpaikalle. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukko seurasi äänettömänä tapahtumaa.

Linnan lippu laskeutui pysähdyksen ajaksi puolitankoon ja nousi taas ylös, kun matka jatkui.

Jäähyväissurua muistuttaen taivaalta alkoi putoilla hiljalleen sadepisaroita, kun presidentinlinna häipyi näkymättömiin ja surusaatto kaarsi Esplanadilta Mannerheimintielle.

Arviolta kymmenet tuhannet suomalaiset olivat tulleet vaiteliaina seuraamaan kadun varsille suomalaisen suurmiehen lähtöä. […] Omana hyvästijättönään pieni tyttö vilkutti ohi kulkeville autoille. Joku laski päänsä alas, joku puolestaan pyyhkäisi silmäkulmaansa. Joku lopetti kiireisen kulkunsa, pysähtyi ja seurasi vakavana hautajaiskulkuetta.

Liikkeet olivat saattoreitin varrella koristelleet ikkunansa presidentti Kekkosen kuvin ja kynttilöin.

Kadunvarsilla tapahtumaa kuvattiin haikeaksi, yhden aikakauden päätökseksi. ”Siinä menee Isänmaan ja rauhan rakentaja”, kuvasi muuan saattoa seurannut.

…

Kotimaan pääkirjoituksessa Kekkonen kuvataan siltojen rakentajaksi. Siinä kuvataan Kekkosen ajatuksia kirkosta ja kristillisyydestä.

”Kirkon tulisi ennakkoluulottomasti lähestyä piirejä, jotka eivät aikaisemmin ole löytäneet kirkon sanomasta elämäänsä sisältöä. Muuten kirkko jää syrjään sykkivästä elämästä.”

 

Nuo ajatukset kertovat nykyisin siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Kaikki hänen ajatuksensa eivät toki voi kantaa hänen aikansa ylitse. Tuolloin nuo ajatukset varmasti olivat painavia ja niiden kautta myös kirkko pyrki tuolloin muuttamaan suuntaa ja lähestymään yhä enemmän vähäosaisia ja kirkon toiminnasta syrjäytyneitä.

Voisi miettiä, mitä meillä on opittavaa Kekkosesta. Mitä arvokasta häneltä ja hänestä on jäänyt meidän aikaamme, meidän ja meidän jälkeläistemme tulevaisuuteen? Pelkkä irvailu ja piikittely eivät tee Kekkoselle oikeutta. Mielestäni se anti löytyy hänen persoonastaan. Hänellä oli oma viiteryhmänsä, hän ei ollut siitä irrallaan. Hänellä oli yhteys kansaan. Hän rakensi tietä vaikeana aikana, loi kansakunnalle yhteyttä. Minulle hänen toiminastaan erottuu tietty pitkäjänteisyys. Hän oli määrätietoinen ja pyrki eteenpäin.

 

Ylösnousemus, Leo Tolstoi

Лев Толстой: Воскресение, 1899.  (Leo Tolstoi: Voskresenije)

Leo Tolstoi: Ylösnousemus, suom. ja esipuhe Lea Pyykkö. Viides painos, 2007.

Tolstoin Ylösnousemus - venäläisen pokkarijulkaisun kansi

Ylösnousemus kuuluu Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan ohella Leo Tolstoin (1828 - 1910) suurromaaneihin. Se muovautui lopulliseen muotoonsa kymmenen vuoden kuluessa. Tuolloin kirjailija oli henkisen murroksen läpikäytyään ehtinyt jo välillä luopua laajemmasta proosatuotannosta painopisteen ollessa maailmankatsomuksellisissa ja yhteiskunnallisissa teksteissä. Ainakin vanha kiistakumppani Ivan Turgenev elämänsä loppuvuosina 80-luvulla tehdessään miehen kanssa sovintoa suositteli häntä palaamaan proosan pariin, mikä sittemmin toteutui. Kun romaanin lopulta valmistui, Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosista. Kirjailija oli tuolloin 71-vuotias. Sairaudet olivat musertamassa miestä. Ei uskottu, että hän kykenee luomaan noin laajaa yhtenäistä taideteosta. Eikä teos jäänyt miksikään joutsenlauluksi.  Mies sinnitteli venäläisen yhteiskunnan omanatuntona vielä kymmenisen vuotta.

Edellisessä kirjoituksessani (täällä) tutkailen kahden kirjailijamestarin Leo Tolstoin ja Anton Tšehovin keskinäistä vuorovaikutusta ja näkemyseroja. Nykyistä aihettani aloin oikeastaan valmistella jo ennen sitä, mutta niin vain kävi, että elämä romaanin ja sen kirjoitusprosessin ympärillä alkoi kiinnostaa enemmän. Olen aiemmin kirjoittanut Tolstoin nuoruusvuosista (https://perttueemeli.blogspot.com/2019/01/nuori-tolstoi-kaukasiassa-krimin.html ). Siihen nähden nyt on kyse jonkinlaisesta jatko-osasta, vaikka väliin jää kirjailijan kaunokirjallisen tuotannon luovin kausi.

Idea romaaniin tuli Tolstoin ystävältä tuomari A.F. Konilta. Hän kertoi tositarinan väärin perustein tuomitusta naisesta. Hän alkaa kehitellä tarinaa ja kirjoitusprosessi kestää lopulta kymmenen vuotta. Romaani sai jo ennakolta kansainvälistä huomiota, kun Tolstoi julkaisi välillä romaanista viimeistelemättömiä osia kerätessään rahaa duhoborien uskonlahkon auttamiseksi. Tsaarin hallinto oli vaatinut lahkon miehiä asepalvelukseen. He kieltäytyivät. Hallinto teki kompromissin. Täydellistä väkivallattomuutta edustavat uskonlahkon jäsenet pääsisivät poistumaan maasta, kun Kanada oli korvausta vastaan lupautunut ottamaan heidät vastaan. Siitä kerron lisää alempana.  

Romaanin vaikutus tuon ajan Venäjällä on kiistaton. Se oli kirjailijan elinaikana hänen luetuin teoksensa. Sitä on luonnehdittu 1800-luvun ”viimeiseksi romaaniksi”, minkä yhteydessä viitataan sen eittämättä tilitykselliseen luonteeseen mutta myös ikkunana uudelle vuosisadalle.  Valtakunta alkoi murentua sisältäpäin, alkoi tulla tilaa uusille voimille.  Myöhemmin Venäjällä alkoi muutoksen virta, joka lopulta johti tsaarin vallan kaatumiseen ja kuohui vallankumoukseksi. Tolstoi ei hyväksynyt väkivaltaa missään muodossa. Vallankumouksellista toimintaideaa hän vastusti, mikä tulee ilmi myös Ylösnousemuksessa. Romaanista löytyy sosialismia ajavan vallankumouksellisen prototyyppi, jolle Tolstoi antaa vahvasti ironisen käsittelyn. Sitten kuitenkin kävi niin kuin kävi. Hirmuvalta voitti. Yhteiskunnan myllerryksessä tolstoilaisuuden aate mureni jääden kyllä ihmisten sydämiin muistoksi ja muistutukseksi.  Tolstoin henkiselle perinnölle jäi uudessa neuvostoyhteiskunnassa oma tilansa. Kaikkea ei ryövätty. Onneksi Lenin kuului Tolstoin arvostajiin.

…

Ensin kerron muutaman sanan Leo Tolstoin henkisestä murroksesta ja hänen eettis-uskonnollisesta filosofiastaan. Suomentaja Lea Pyykkö korostaa esipuheessa, että romaanin nimi johtaa harhaan. Kyse ei ole suoranaisesta viittauksesta Jeesukseen ja pääsiäisyön tapahtumiin. Sanalla on venäjän kielessä sivumerkitys, joka tarkoittaa käännekohtaa elämässä, henkistä heräämistä. Tolstoin aatteen merkittävin suomalainen seuraaja Arvid Järnefelt loi kirjasta ensimmäisen suomennoksen. Se on suppeampi versio, koska kun hän ryhtyi työhön, romaani ei ollut kokonaisuudessaan vielä valmistunut. Hän käänsi romaanin otsikon suoraan, jättäen siihen niin ollen raamatullisen viitteen. Pyykön mukaan hän luonnollisesti tajusi, että kyse on henkisestä uudistumisesta. Järnefelt oli kuitenkin julkaissut itse vuonna 1894 teoksen Heräämiseni, jossa hän kertoo omasta kääntymyksestään tolstoilaisuuteen. Pyykkö arvelee, että tuo seikka on saattanut vaikuttaa kirjailijan ratkaisuun. Kirjailija ei halunnut mitään epäsuoraakaan viittausta omaan tunnustukselliseen teokseensa.

Ennen kuin menen romaaniin, kerron vielä hiukan Tolstoin omasta henkisestä heräämisestä ja uskonnollisfilosofisesta ajattelusta.  Lähteenäni ovat tutkija Boris Proskudinin nettiluento youtubessa ja Orlando Figesin teos Venäjän kulttuurihistoriasta (lähde alla). Tolstoi koki murroksen 70-luvun lopulla ja sitten alkoi pitkä etsintä. Hän pohti, oliko hän luonut perheen ihan turhaan. Hän menetti elämänhalunsa ja suunnitteli itsemurhaa mutta ei siihen vajonnut. vaan alkoi pitkä prosessi. Hän oli ollut ateisti mutta aloitti oman elämäntarkoituksen etsintänsä kirkosta. Hän eristäytyi pohtimaan tilaansa Optinan luostariin Keski-Venäjällä. Tiettyihin kirkon sakramentteihin hän ei voinut uskoa. Hän löysi vastauksen Jeesuksen vuorisaarnasta. Siitä tuli hänen kompassinsa. Hänen uskonnollisen oivalluksensa johtopäätökset näkyvät hänen poliittisissa kannoissaan.  Lopullisen ratkaisunsa hän kirjoitti sanoiksi vuonna 1884. Tuolloin ilmestyi teos Mitä on uskoni (В чём моя вера, suom. 1907), julkaistu suomeksi uudelleen toimitettuna 2019. Sitä ennen oli ilmestynyt teos Tunnustuksia (Исповедь 1882), jonka Eero Balk on suomentanut tuoreeseen kielelliseen asuun vuonna 2012.

Boris Proskudin valaisee nettiluennossaan Tolstoin aatteellista perustaa. Hän nostaa Jeesuksen vuorisaarnasta Matteuksen evankeliumin viidennestä luvusta  esille kohdan jakeesta 38 eteenpäin:

”Rakastakaa vihamiehiänne. Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta…”

Prokudinin mukaan Tolstoille lause ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” ei ollut mikään metafora tai symbolinen viite, vaan hän otti sen aivan konkreettisena totena ja elämänohjeena.  Se ei siis Kristuksen opetuksessa merkinnyt mitään ihmisen sisäistä myötäelämistä, vaan suoraan sitä, että jos haluaa olla Jeesuksen oppilas, niin EI saa vastustaa pahaa eikä tehdä sille vastarintaa.

Tolstoi ymmärsi Jeesuksen sanat myös niin, että ei ylipäänsä pidä tukea sellaista instituutiota, joka ylläpitää väkivaltakoneistoa, esimerkiksi armeijaa tai poliisia tai muita turvallisuudesta huolehtivia organisaatioita. Sama koskee myös oikeuslaitosta. Hänelle siis kehotus ”Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi” ei rajoitu pelkkään henkilökohtaukseen herjaukseen, vaan sillä on laajempi yhteiskunnallinen sanoma.

Tolstoille vuorisaarna ei ollut pelkkä eettinen ohjeisto vaan konkreettinen sosiaalinen koko yhteiskuntaa koskeva käytännön ohjelma ja elämänohje.

…

On kai aiheellisesti todettu, että romaani ei yllä kirjailijan kahden muun suurromaanin tasolle. Minunkin lukuprosessini aikana se tuntui turhan rönsyilevältä, ja siinä on hieman keinotekoisuuden makua. Yhtä kaikki se herätti ilmestyttyään myös kansainvälisesti laajaa kiinnostusta ja yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan se lienee Tolstoin merkittävin kaunokirjallinen teos.  Omalta kohdaltani jälkeenpäin romaania punnitessani olen paljon myötäsukaisempi. Kirjailijan tyylissä on omat haasteensa. Lauserakenteet välillä uuvuttavat, henkilöiden kirjo saa pään sekaisin. Lukemisen edetessä romaani imaisee kyllä lukijansa mukanaan. Sanoma kirkastuu. Tämän rinnalla Sota ja rauha on minulle todellinen koettelemus.

Romaanin ytimessä on useiden valitusten jälkeen voittoisasti päättynyt oikeustaistelu, mutta ohessa on myös tolstoilainen näkökulma aikansa yhteiskuntaan. Aikamoinen määrä henkilöhahmoja romaanissa tulee vastaan, vangeista ja kurjissa oloissa kituuttavista talonpojista enemmän tai vähemmän omassa asemassaan prameileviin virkamiehiin ja herttaisiin aatelisrouviin.  Kohtaapa siellä jopa kristillistä sanomaa julistavan ”maallikkosaarnaajan”, joka tosin esiintyy ylhäisön seurapiirien vierailevana tähtenä, ei sellaisena sananjulistajana kuin olemme koto-Suomessamme historiassa tottuneet kohtaamaan. 1800-luvun lopun Venäjä avautuu laajassa moninaisuudessaan. Kuvaus tuon ajan yhteiskunnasta on romaanin vahvuus.

Kaksi henkilöä on kuitenkin ylitse muiden. He ovat ruhtinas Dmitri Nehljudov ja Jekaterina ”Katjuša” Maslova. He kokevat omalla tavallaan romaanin nimen viittaaman henkisen heräämisen. Nehljudov on tavallaan Tolstoin alter ego, joka kokee elämänsä turhaumassa tarpeen löytää elämälleen mielekkyyttä. Maslova on puolestaan tuomittu väärin perustein ja mies ryhtyy naisen puolesta oikeustaisteluun. Nehljudov haluaa pelastaa naisen ja mennä tämän kanssa jopa naimisiin, koska koki nuorempana käyttäneensä tätä seksuaalisesti hyväkseen ja aiheuttaneensa näin hänen elämänsä alamäen. Romaanissa seurataan Maslovan elämää vankilassa ja matkaa pakkotyöhön Siperiaan. Parin tiet lopulta erkanevat. Maslova löytää vankileiriltä elämänkumppaninsa. Hän vapautuu, kun ylimmässä oikeusasteessa valitus hyväksytään, mutta jää Siperiaan miehensä tueksi. Molemmille tulevaisuus näyttää avautuvan kohti uutta. Toivon valoa löytyy.  Ymmärrän kuitenkin, että myös Tolstoi olisi halunnut kirjoittaa romaaniin jatko-osan. Lukija jää pohtimaan sekä Maslovan että Nehljudovin tulevia koettelemuksia.

Edellisessä kirjoituksessani totesin, että Anton Tšehov ei pitänyt Nehljudovin ja Maslovan suhteen kuvauksesta eikä liioin romaanin loppuratkaisusta, joka on suora lainaus Jeesuksen vuorisaarnasta. Se ei ole mikään ihme. Jonkin verran kiiltokuvamaisuutta tuossa on. Mielestäni kyllä Nehljudovin muu toiminta, kuten keskustelut maaseudun talonpoikien kanssa on hieno näkökulma tuon ajan todellisuuteen. Varsin kiintoisaa on myös Maslovan elämä vankilassa, siellä kohdatut henkilöhahmot ja heidän suhteensa, kauniin naisen kohtaama seksistinen asenteellisuus. Kaikki tuo avaa uuden puolen aikansa venäläisestä yhteiskunnasta. Mieleeni on jäänyt myös Nehljudovin asenteellinen harha. Maslova joutuu väärinkäytöksen uhriksi, ja kun Nehljudov saa kuulla siitä vankilan henkilökunnalta, hän ottaa hänelle tapahtumasta esitetyn version heti todesta. Todellisuus oli kuitenkin muuta. Maslova oli joutunut puolustamaan omaa koskemattomuuttaan vankilan henkilökuntaan kuuluvaa miestä vastaan. Nainen kokee pettymyksen mutta vaikenee. Hänen suhteensa Nehljudoviin horjuu. Rakkauttakin on ilmassa. Lopulta hän kuitenkin valitsee oman tiensä, mihin toki vaikuttaa monia seikkoja.

Nehljudovin oma avoimuus ja vilpittömyys on ihmissuhteissa koskettava. Hän haluaa kasvaa ja uudistua. Se jää romaanista näkyvästi esille.

Romaanissa on myös tärkeä sivujuoni. Nehljudov on valtavan omaisuuden perinyt nuori mies, joka löytää elämälleen uuden sisällön. Hän haluaa toteuttaa omistamillaan alueilla kyläyhteisössä maareformin, luovuttaa viljelysmaat kyläläisten omistukseen ja hallintaan. Se tuntuu välillä toivottomalta kamppailulta mutta hän pyrkii sitkeästi päämääräänsä.

Menen vielä tarinan taustoihin. Nehljudov tapaa Maslovan ensi kerran vieraillessaan opiskelijana tätiensä kartanossa maaseudun rauhassa. Hän tapaa siellä taloon otetun kasvattitytön Katjušan, joka toimi talossa puolittain palvelijattarena.  Tämä on tuolloin 16-vuotias kaunotar. Tyttö rakastuu lopputyötään valmistelevaan komeaan nuorukaiseen ja ihastuminen on molemminpuolista. Nehljudovilla on elämässään suuria ihanteita ja hän haluaisi niitä toteuttaa elämässään. Kaikki jää kuitenkin puolitiehen. Muutaman vuoden kuluttua asepalveluksessa ollessaan hän poikkeaa tätiensä luona uudestaan. Tällöin suhde Katjušan kanssa etenee intiimiksi. Mies kokee vietelleensä tytön ja lähtöpäivänä hän omaatuntoansa rauhoittaakseen antaa tälle sadan ruplan setelin. Tyttö jää kyllä miehen mieleen mutta unohtuu ajan myötä. Hän kotiutuu armeijasta luutnanttina ja elää jonkinlaisessa henkisessä murroksessa. Kuluu useampi vuosi ja oikeuden valamiehistössä toimiessaan hän sitten yllättäen kohtaa Maslovan uudelleen. Tämä on kahden muun henkilön kanssa tuomittuna kavalluksesta ja taposta.

Paljon oli Katjušalle ehtinyt tapahtua. Hän tulee raskaaksi, jättää lähinnä häpeän vuoksi tätien talon, joutuu heitteille. Katjuša synnyttää lapsen, antaa sen pois. Vauva viedään orpokotiin, jossa sen sitten kerrotaan kuolleen. Nainen menettää lopullisesti otteen yhteiskunnasta ja vajoaa prostituutioon. Sitten vuosien jälkeen Nehljudon ja Maslova kohtaavat yllättävästi oikeudessa. Maslova on syytettyjen penkillä. Hän ei tunnista entistä rakkauttaan. Se aika on jäänyt taakse. Miehen muistot heräävät. Oikeus katsoo naisen syylliseksi, Nehljudov tajuaa, että tosiasiassa nainen on syytön. Miehen elämässään tapahtuu käänne. Hän haluaa pelastaa Maslovan. Siitä tulee pitkä tie. 

Valamiehistössä Nehljudov ei kykene puolustamaan Maslovaa, koska pelkää tulevansa ilmi menneisyyden suhteesta. Muotovirhe saa aiheen tuomion korjaamiseen. Siinä hetkessä se on kuitenkin liian myöhäistä,. Alkaa pitkä prosessi, valitusten kierre oikeuden tasolta toiseen. Lopulta kun toivo on jo lähes menetetty, korkein instanssi peruu tuomion. Maslova vapautuu mutta siinä vaiheessa vankilat ja pakkotyö Siperiassa oli jo tullut naiselle tutuksi. Kierre oli alkanut, tulevaisuus oli käytännössä tukossa.

Nehljudovin avioliittotarjouksen nainen torjuu. Aluksi se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Sittemmin suhde mieheen tiivistyy.  Lopulta syttyy jopa rakkaus mutta nainen pelkää, että aivoliitosta tulisi miehelle vain vaivaa. Hän ei halua aiheuttaa pettymystä ja siksi hän valitsee toisen tien. Lisäksi hän haluaa myös pitää kiinni itsenäisyydestään. Nehljudov on kasvanut henkisesti siinä määrin, että älyää olla painostamatta naista ratkaisuun.  Vapautumisen tunne jää elämään. Molemmille löytyy oma tiensä. Mihin se sitten johtaakaan, sen romaani jättää avoimeksi.

….

Yllä totesin, että Tolstoi sai aiheen romaaniinsa tuomariystävänsä A.F. Konin kertomasta oikeustapauksesta. Totesin myös, että ruhtinas Nehljudovin hahmossa on ainakin jonkin verran Tolstoita itseään. Esimerkiksi kun hän harrasti seksiä kauniin uhkearintaisen Katjuša Maslovan kanssa, hän oli asepalveluksessa ja oli saanut luutnantin arvon. Tolstoi itse värväytyi nuorena armeijaan ja nousi siellä luutnantiksi. Tuolloin hän itse eli huikentelevaa elämää. On siis ilmeistä, että romaani on Tolstoille itselleen ollut ainakin jossain määrin itsetilitystä ja siksi jokin sisäinen puhdistautumisen pakko on ajanut häntä ryhtymään romaanin tekoon. Siihen nimittäin viittaa myös Tolstoin vaimo päiväkirjoissaan. Hän toteaa, että Tolstoi oli tehnyt nuorena raskaaksi erään kartanon sisäkön, mistä hän tunsi omantunnon tuskia.   

Tolstoin oikeuslaitokseen ja oikeudenistuntoihin liittyvä sarkasmi ja ironia on merkillepantavaa. Rikosten käsittely oikeudessa on kuin teatteria. Mitättömiä asioita pyöritellään, minkä myötä sitten joku elämässään heitteille jäänyt henkilö saadaan surutta vankeuteen. Asioiden taustat ovat yhdentekeviä. Inhimillisyys on tipotiessään. Pääasia on saada vietyä näytös loppuun ja viranmaiset saavat kiillotettua omaa statustaan.

Sama henki on myös aivan toisessa yhteydessä, kun Tolstoi intoutuu Vankilan jumalanpalveluskuvauksessa ironisoimaan kirkon käytäntöjä. Sen huomasi ja siitä pelästyi aikanaan myös ortodoksinen kirkko ja valtionhallinto. Häntä vastaan hyökättiin, ja hän joutuikin eroon kirkon yhteydestä.  Siihen toki vaikutti Tolstoin toiminta kokonaisuudessaan.

Myös Tolstoin vaimo Sofia käsittelee päiväkirjoissaan vaivautuneena tuota jumalanpalveluskohtausta. Lisäksi muutamissa kohdissa vaimo valittaa sitä, kuinka julmasti Leo Tolstoi tuomitsee kirkon toiminnan. Hän itse piti miehestään poiketen yhteyden kirkkoon ja puolustaa kirkon toimintaa.

Tutkaillaan Sofia-vaimon päiväkirjaa tarkemmin.  Seuraava merkintä on tammikuusta 1899. Hän kertoo kirjoittavansa puhtaaksi Leo Tolstoin tekemiä korjauksia oikovedokseen:

”…tunsin vastenmielisyyttä sitä tarkoituksellista kyynisyyttä kohtaan, jolla hän kuvaa ortodoksista jumalanpalvelusta. Esimerkiksi pappi ojensi kansaan päin kullattua ristinmuotoista esinettä, jossa oli hirsipuun sijasta mestattu Jeesus Kristus. Ehtoollisviiniä hän nimittää litkuksi. Se on koppavaa kyynisyyttä, uskovien ihmisten tökeröä ärsyttämistä. Minusta se on vastenmielistä.” (26. tammikuuta 1899)

Tuo kohtauksen jumalanpalveluksesta on pannut myös suomentaja Lea Pyykkö merkille kirjoittamassaan suomennoksen esipuheessa.  Hän toteaa:

”Tolstoin kuvaus vankilan kirkonmenoista on ironiassaan suorastaan herjaava. Visuaalinen vaikutus on niin voimakas, että lukija saattaa kuvitella itse nähneensä kaiken. Hän miltei tuntee suussaan viiniin kastetun leivän maun.”

Olen suomentajan kanssa samaa mieltä. Kohtaus on oivallisesti kuvattua, osuvaa ironiaa. Aviomiehen vakaumuksesta huolimatta hartaaksi ortodoksiksi jäänyt Sofia-vaimo ei siitä pitänyt. Hänestä se oli turhanpäiväistä herjausta, mutta hän kuitenkin kunnioitti miehensä ratkaisua eikä rohjennut ruveta asiasta avoimesti protestoimaan.

Litku-sanaa en itse löydä käytössäni olevasta alkukielisestä versiosta enkä liioin Pyykön suomennoksesta. Ei se ole mikään ihme, sillä vaikka sensuuriviranomaiset ovat saattaneet varoa kajoamasta liikoja Tolstoin teksteihin, niin kyllä muutoksia on jouduttu tekemään. Kohtausta lienee kirkon edustajien mieliksi kaunisteltu. Vaimon päiväkirjassa on vuodelta 1910 kohta, jossa tämä on parin apulaisensa kanssa tekemässä sensuuriviranomaisten vaatimia korjauksia valmisteilla olevaan uuteen painokseen Ylösnousemuksesta. Minulle on epäselvää, mitä muutoksia tekstiin on tehty.

Sensuroitu versio voi joskus jäädä huomaamatta elämään. Esimerkiksi minulle on tullut vastaan melko tuore painos Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta, josta puuttuu Neuvostoliitossa alkuvuosina erästä yksittäistä ohjausta varten poistettu kohta. Kyse on julkaisijan huolimattomuudesta.

Todettakoon vielä, että teoksen puhtaaksi kirjoittamiseen tuntui osallistuneen koko perhekunta, oma vaimo tietysti etunenässä. Tolstoin kirjallinen tuotanto oli siinä mielessä perheen yhteinen projekti. Perheen sairastelevaa patriarkkaa pyrittiin auttamaan ja tukemaan.

Tolstoi suunnitteli teokselle jatko-osaa. Bykovin mukaan sellaisia ajatuksia hän esitti vuonna 1903, 1907 ja vielä viimeisenä elinvuotenaan 1910. Bykov arvelee, että hän ei ryhtynyt työhön, koska Anton Tšehovilta oli jo vuonna 1896 ilmestynyt pitkä novelli – tai oikeastaan pienoisromaani – Elämäni, jonka päähenkilö oli ”hurahtanut” tolstoilaisuuteen. Tuskinpa se on voinut olla ainakaan ainoa syy, koska teos on kovin eri luonteinen. Jatkuvat terveysongelmat veivät mieheltä varmasti voimia.

Ylösnousemuksen jälkeen

Leo Tolstoi - Mihail Zygarin teoksen kuvitusta

Romaani aiheutti venäläisessä yhteiskunnassa kohun. Kohua Tolstoin ympärillä oli toki ollut jo aiemmin, mutta romaaninsa ansiosta mies sai myös kansainvälistä huomiota. Romaania luettiin ja kansan riveissä teos sai huomiota. Kansalaiset kirjoittivat Tolstoille kokemistaan hallinnon ja oikeuslaitoksen väärinkäytöksistä. Tuona aikana puhuttiin, että Venäjällä oli kaksi tsaaria Nikolai II ja Leo Tolstoi. Kun maassa epäjärjestys lisääntyi, niin voi vain päätellä kumman asema oli enemmän vaakalaudalla.

Tolstoin suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla lisäsi myös duhoborien uskonlahkon tapaus. Se käytiin 1890-luvulla ja oli varsinainen voimainkoitos Tolstoin ja Venäjän hallinnon välillä. Duhoborit olivat historian saatossa asettuneet asumaan Kaukasukselle paikallisten vuoristokansojen keskuuteen. Käytännössä heidät oli sinne karkotettu Nikolai I:n hallintokauden aikana. He olivat menestyneet siellä ja joutuneet myös paikallisten kansojen kanssaryöstelyn kohteeksi. Kun sitten vuosisadan lopulla yleinen asepalvelus tuli voimaan myös Kaukasuksella, noustiin liikkeessä vastahankaan. Liike otti tiukan kannan aseiden käyttöä vastaan, keulamieheksi tuolloin noussut P. Verigin vangittiin ja silloin myös Tolstoi kiinnostui asiasta. Hän kävi vuonna 1893 tapaamassa Veriginiä Solovetskin vankityrmässä. Tolstoin arvovalta ei riittänyt miehen vapauttamisen mutta Tolstoi ei antanut periksi. Lopulta hänen myötävaikutuksellaan päästiin sopimukseen. Lahkon jäsenille annettiin mahdollisuus emigroitua ja Kanadan hallitus suostui vastaanottamaan ryhmän, mutta vaati siitä korvauksia. Tolstoi keräsi suuren osan rahoista, pääosin ne saatiin, kun Tolstoi ryhtyi myymään katkelmia vielä viimeistelemättömästä Ylösnousemus-romaanista. Myös Englannin kveekarit olivat ottaneet duhoborien asian ajaakseen. Siellä tukena oli Venäjältä karkotettu Tolstoin aatteellinen tukimies Vladimir Tšertkov. Kun vaadittu summa oli vuonna 1898 saatu koottua, duhoborit pääsivät lähtemään kohdemaahansa.

Tolstoi näytti tuossa prosessissa voimansa ja sen ja myös muiden ulostulojensa kautta sädekehä hänen ympärillään kirkastui. Kansan keskuudessa hänen suosionsa nousi.

Journalisti Mihail Zygar’ käsittelee teoksessaan ”Imperiumin on kuoltava” muiden muassa myös Leo Tolstoita. Hän toteaa, että 1900-luvun alussa Tolstoin asema oli poikkeuksellisen vahva. Zygarin mukaan hän ei ollut lain ulkopuolella vaan lain yläpuolella. Se kuvaa ajan ristiriitaista henkeä. Tolstoita pelättiin ja siksi kunnioitettiin. Valtion hallinto ja kirkko eivät voineet hyökätä häntä vastaan, koska se olisi ollut valtiolle tuhoksi.

Kirkon piirissä toimi Pyhän synodin yliprokuraattorina Konstantin Pobedonostsev (1829-1907). Hän oli hyvin vaikutusvaltainen konservatiivinen vaikuttaja, joka kuului edellisen tsaarin Aleksanteri III:n lähipiiriin. Pobedonostsevin aatteellisena ohjeena oli se, että sivistys lisäsi liberaalien voimien asemaa ja sen myötä myös vallankumouksen uhkaa. Siksi sitä oli parasta vastustaa.

Pobedonostsev kävi arvovaltasotaa liberaaleja voimia ja myös Tolstoita vastaan. Aleksanteri II:n valtakauden aikana Tolstoi oli eräänlainen persona non grata. Hänen toimintaansa ei puututtu. Sen sijaan Nikolai II:n aikana tilanne kehittyi toiseen suuntaan. Kun kirkko pohti suhdettaan Tolstoihin, niin Pobedonostsev oli siinä keskeinen henkilö. Kirkko ei virallisesti julistanut Tolstoita ”pannaan”. Hänen vain todettiin luopuneen oikeasta uskosta ja sen vuoksi häntä vaadittiin katumaan tekosiaan. Ns. pannaan julistus olisi merkinnyt hänelle jonkinlaista uhrin asemaa ja kirkon piirissä sitä erityisesti pelättiin, sillä sen katsottiin vain nostavan Tolstoin suosiota.  

Vuoden 1905 tammikuussa maan älymystö suuttui, kun työläisten mielenosoituskulkue joutui virkavallan aseellisen väliintulon kohteeksi. Keskiluokka (luova luokka ”creative class”) vaatii yleisiä vaaleja, parlamentin luomista, sananvapautta, yhdenvertaisuutta lain edessä. Myös Tolstoin vaimo Sofia Tolstaja kauhistelee päiväkirjassaan virkavallan toimia.

Zygar toteaa, että vaatimukset kasvoivat ja valtio joutui tekemään myönnytyksiä. Toiveet uudistuksista nousivat pintaan. Aluksi vallanpitäjät antoivat ymmärtää, että he ottavat protestoijien vaatimuksista vaarin ja ryhtyvät uudistuksiin. Mutta vähitellen käy ilmi, että lähes kaikki lupaukset jäävät toteuttamatta. Optimismi muuttui pettymykseksi. Maassa alettiin kiristää ruuvia. Alettiin yhä laajemmin tajuta muutoksen välttämättömyys.  Zygarin mukaan vuosia 1905-1914 on nähty Venäjän historiassa toisaalta toiveita herättävänä, toisaalta synkkien vainojen vuosina, jossa oikeuden mielivalta ja vallan väärinkäyttö kukoistivat. Vaadittiin kovempia rangaistuksia niille kulttuurin alalla työskenteleville, jotka halveksivat vallan edustajia tai uskovaisten tunteita.

Tuo yhtäältä toiveikas ja toisaalta toivoton aika päättyi odottamatta, kun maailmansota syttyi. Sota sinällään ei ollut Zygarin mukaan Venäjälle traagista vaan traagista oli byrokratian kyvyttömyys selviytyä siitä.

Leo Tolstoin pasifistiset aatteet saivat huomiota, hän sai seuraajia aina ulkomaita ja myös Suomea myöten. Venäjällä Tolstoin suosio kasvoi, Ylösnousemus-romaanilla oli siinä oma painoarvonsa. Kansa otti mieheen yhteyttä ja kertoi kirjeissään kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta. Kansalaiset rohkaistuivat puuttumaan väärinkäytöksiin. He joutuivat sitten kyllä ongelmiin virkavallan kanssa mutta Tolstoin toimintaan ei rohjettu puuttua.

Vaikka Tolstoi tuomitsi kaiken väkivallan, niin taistelussa hallintoa vastaan hänestä muotoutui eräänlainen protestien henkinen keulakuva. Hän tuomitsi toki selkeästi sosialistien toiminnan. Esimerkiksi vuonna 1905 hän joutui välirikkoon Maksim Gorkin kanssa. Vastenmielisyys ja ironinen suhde tulee ilmi myös Ylösnousemuksen vankilakuvauksessa.  

Pobedonostsev kuoli 1907 mutta Bykovia mukaillen hänen ”haamunsa” jäi hallintoon elämään. Myös oikeuslaitosta pyrittiin hyödyntämään. Siitä on esimerkkinä ns. Beilisin juttu, jota käytiin vuosina 1911-1913 Kiovassa. Kyseessä on vähintäänkin mystinen tapaus. Se oli pyrkimys antisemitistisen kiihotuksen avulla saada kansa valtion politiikan taakse. Viatonta ja henkisesti jonkin verran yksinkertaista Beilis-nimistä juutalaista työläismiestä alettiin syyttää yhden pojan murhasta. Väitettiin, että tämä oli muka juutalaisia perinteitä noudattaen rituaalimurhannut pojan. Väitteelle ei ollut todellisuuspohjaa ja myös juutalainen rituaaliperinne oli täysin tuulesta temmattu ajatus. Mutta oikeuslaitoksen koneisto valjastettiin miestä vastaan. Kaksi vuotta kestänyt prosessi päättyi lopulta siihen, että Beilis vapautettiin syytteistä. Bykov toteaa, että maassa oltiin valmiita laajoihin juutalaisvainoihin, mutta oikeuden päätöksen johdosta tuo outo suunnitelma tyrehtyi.

Tapaus näyttää osoittavan, että tsaarin hallintokaan ei Venäjällä pystynyt toteuttaman mitä tahansa mielivaltaa. Oikeusvaltioperiaatteet toimivat ainakin jossain määrin.

Beilisin jutusta saan yhteyden Tolstoihin ja Ylösnousemukseen. Uskon, että myös sieltä oli yhteiskuntaan saatu tarvittavia henkisiä voimavaroja. Kirjailijan henkinen perintö ei ollut sammunut, vaikka mies oli jo haudattu. Dmitri Bykov kirjoittaa, että Beilisin jutussa suuren työn teki kirjailija Vladimir Korolenko. Hän ei ollut varsinaisesti tolstoilainen mutta oli Tolstoihin läheisissä suhteissa ja myötäili hänen toimintaansa. Korolenkon tutkiva journalismi vaikutti yleiseen mielipiteeseen. Oikeudelta löytyi rohkeutta itsenäiseen ratkaisuun. Venäjän imperiumissa oikeuslaitos ei siis ollut täysin vallan palveluksessa. Kun vallankumouksen myötä bolševismi pääsi hallitsemaan, otettiin kokemuksesta opiksi. Siinä järjestelmässä ei sellaista varaventtiiliä enää ollut. Tolstoista tuli pelkkä kirjallisuuden klassikko.

Lopuksi voin vain vahvistaa: emme edelleenkään saa unohtaa Tolstoin kaltaista periaatteellisuutta. Imperiumi uhkaa myös Suomea eikä se syöpä leviä idästä päin.

Lähteitä:

Bykov, Dmitri. Russkaja literatura – Strast’ i vlast’ (”Venäjän kirjallisuus – intohimo ja valta”). AST, Moskva, 2019.

Bykov, Dmitri. Vladimir Korolenko – ”Beilisin juttu”, viimeinen näytös. Sisältyy Bykovin yllä mainittuun kokoelmaan.

Figes, Orlando. Natasha’s Dance. A Cultural History of Russia. Picador, New York, 2002.

Tolstaja Sofia. Päiväkirjat. (suomennettu versio)

Zygar’ Mihail: Imperiumin on kuoltava. Moskova 2017. (Империя должна умереть. История русских революций в лицах. 1900-1917. Москва 2017)