Poimintoja ja ajatuksia blogisti Riikka Purran teksteistä

Kirjoitin aiemmin tänä syksynä jutun Riikka Purran radiokeskustelusta, jonka myötä kiinnostuin Purran teksteistä. Tässä välillä on ollut tauko, jolloin en ole Purran sivuille eksynyt. Palasin kuitenkin ja tutustuin tämän vuoden juttuihin entistä paneutuneemmin. Olen lukenut hänen tämän vuoden juttujansa ja yritän luoda hieman alempana Purran näkemyksistä kokonaiskuvaa. Enempiäkin tekstejä olisin käsitellyt, mutta aika ei salli kaikkea.

Totean heti sen, että olen seurannut maahanmuuton kehitystä enemmän tai vähemmän yli kymmenen vuoden ajan. Kun vuonna 2013 aloin kirjoittaa omaa blogiani, päätin, että pyrin pitämään maahanmuuttoasiat ensisijaisesti sisälläni ja keskittyväni muihin, itselleni sisäisesti haastavampiin aiheisiin, koska aikaansa tiiviisti seuraavia maahanmuuttokriitikoita tuntui olevan riittävästi. Lisäksi olen sellaista tyyppiä, etten pysty joka hetki olemaan ajan hermolla. En ole kuitenkaan pystynyt pitämään sanaani. Alkuun on tullut erinäisiä tunteenpurkauksia, jotka olen pohdinnan jälkeen jättänyt paikalleen. Viime aikoina kirjoituksia on tullut enemmän, kun on tuntunut olevan tarvetta. Kun on pakahtumaisillaan, niin kirjoittaminen auttaa.

Minulla on oma historiani myös mamujen parissa. Se jakautuu eri kausiin, joiden välissä olen ollut heistä erillään. Yksi kausi sijoittuu tämän vuosituhannen alkuvuosiin. Silloin vielä jotenkin uskoin mamujen kotoutukseen, vaikka sain mm. suoraan heidän kauttansa Suomen kotouttamispolitiikasta pohtimisen arvoista kritiikkiä. Ja tapasin tuolloin mm. somalinuoria, jotka pyrkivät mukautumaan suomalaiseen elämäntapaan. Tosin sen rinnalla oli myös uhkaa vastakkaisesta kehityksestä. Esimerkiksi työelämään sopeutumisessa tuntui olemaan hidasteita, jotka johtuivat paitsi somaleista itsestään mutta – mitä haluan korostaa - myös suomalaisten joustamattomuudesta ja tökeryydestä. Kun sitten 2010-luvun alussa palasin maahanmuuttajien pariin, niin huomasin pian, että juna oli jo mennyt. Toivoa heidän sopeutumisestaan ei ollut, pelkän uskon varassa oli vaikea edetä. Meidän täytyi alkaa sopeutua heihin.   

Tähän alkuun laitan analyysin vastapainoksi hieman yleisluonteisia mielikuvia. Purra tuntuu olevan arvoliberaali, vaikka kritisoikin jutussaan juuri arvoliberaalien maahanmuuttoon liittyviä näkemyksiä. Hän siis pyrkii vaikuttamaan tavallaan sisältäpäin, pelastamaan oman aatteensa. Purra on näin ollen selkeä vaihtoehto maahanmuuttokriittisten blogistien ja muiden toimijoiden joukossa. Silläkin on vaikutuksensa, että hän on nainen.  Jutuista löytyy poikkeavaa empaattisuutta, parhaimmillaan kommenteissa. Hän pyrkii ymmärtämään kommentoijan ehkä piiloon jäänyttä ajatusta ja vastaamaan sen mukaisesti. Piikittelyynkin hän reagoi, joskus yllättävän herkkänahkaisesti, mutta omana itsenään. Kommentteja on kiinnostava lukea, koska parhaimmillaan niitä on monipuolisesti eri lailla ajattelevilta lukijoilta.

En tiedä, tulkitsenko oikein, mutta minusta Purra näyttää tuovan maahanmuuttokeskusteluun paitsi ennakkoasenteista vapaaksi pyrkivän analyysin, myös empatian.

Seuraavan tulkinnan perusteella minut ehkä saatetaan liittää kummajaisten joukkoon, mutta ten sen silti. 

Purra on ammatiltaan tutkija mutta blogistina hän on kun maallikkosaarnaaja. Hän vetoaa samanlaisin kääntein. Hän ei mene tutkijan kaavun taakse peittoon, vaan laittaa itsensä likoon.  Sattuneesta syystä olen elämässäni joutunut kuuntelemaan saarnoja. Maallikkosaarnaaja poikkeaa edukseen kuivahkosta papista, joka pitää oman persoonansa piilossa ja keskittyy vain selittämiseen. Hän tuo puheeseensa omakohtaisuuden, syvimmät tuntonsa. Hän ei ole pelkkä sananselittäjä. No, en halua mennä tässä vertailussa älyttömyyksiin, mutta muutaman kerran minulla on vain tullut tuntuma, että Purran kirjoitusten rytmistä huokuisi asiat omakohtaisesti kokevan ihmisen sisäinen maailma. Esimerkkinä voisin mainita Charlie Hedbon iskujen jälkeen tammikuussa kirjoitettu purkautuma ja nyt marraskuun terrori-iskujen jälkeen luotu teksti.

Tämä johdanto-osa on vaarassa venyä liian pitkäksi. Siirryn itse teksteihin.

…

Liberalismia kärkevästi piruileva Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen on julkaistu heti Charlie Hedbo-iskujen jälkeen 8.tammikuuta. Se on jonkinlainen ironinen tunteenpurkaus epänormaalista tilanteesta, jossa islamistit pyrkivät toiminnallaan saamaan lännen polvilleen. Liberaalissa onnelassamme ei suostuta ottamaan heitä todesta. ”Allahu akbar!” menee kuin kuuroille korville. Kirjoittaja kaataa lukijoiden eteen sarkastista vinoilua kaikkien hyvien ihmisten muumilaaksosta.

Me Euroopassa haluamme rakastaa terroristin hyväksi, muuttaa hänet kaltaiseksemme. Miksi terroristi ei rakastakaan meitä? Mikä meissä on vikana?

On perhesurmia, väkivaltaisia vaimojaan hakkaavia sovinistimiehiä, pedofiilipappeja, takapajuisten lahkolaisuskontojen uupuneita synnytyskoneäitejä, täpötäysiä turvakoteja epätoivoisten naisten suojaksi, on idioottimaisia homoliittojen vastustajia…  Omia kansalaisiamme syytetään, paha on meissä. Mutta maahanmuuttajilla ei ongelmia ole samassa määrin. Jos jotakin on, se johtuu meidän syrjivästä järjestelmästämme, ei heistä itsestään.

Liberalismi on muumimamma, joka ottaa kaikki syleilyynsä. Se vie elämää eteenpäin omaa rataansa, sitä on mahdotonta vastustaa. Muumilaakso on onnen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita. Täällä tahdottomat nöyryytetyt idiootit odottavat.

Ongelma on se, että kaikki meistä eivät halua mitään muumilaaksoa. Yhtä kaikki karavaani kulkee.  Liberalismi tietää, että me nujerrumme.

Purra jatkaa pöllytystään. Liberalismi tietää, mitä on olla kunnon ihminen. Enempään se ei pysty. Se on sokeutunut uskossaan, eikä tiedä, mitä on olla ihminen.

Se uskoo integroivansa koulutuksella ja tapakasvatuksella. Jumalattomuudessaan liberalismi on tyhmä. Se ei osaa arvostaa, mitä täällä on aikaansaatu. Purra kärjistää, mutta tuo sillä tavalla esille hiljaisimpien syviä tuntoja.  (http://riikkapurra.net/2015/01/08/islamistitaistelijan-probleema-liberalismin-nimeen/)

…

Maahanmuutto, yhteisö ja henkilökohtaisen poliittisuus (9.1.) alkaa ilmaisusta ”Henkilökohtainen on poliittista” (feminismiä kritisoiden) ja päätyy yhteiskuntamme kaksoisstandardeihin (http://riikkapurra.net/2015/01/09/maahanmuutto-yhteiso-ja-henkilokohtaisen-poliittisuus/).

On yhteistä ja on henkilökohtaista. Feministit ovat halunneet tehdä henkilökohtaisesta poliittista pyrkien näin parantamaan naisten asemaa ja laajentamaan heidän vaikutusvaltaansa.

Pohjoismaat ovat edenneet tässä pitkälle. Järjestelmä on alkanut pitää tätä edistystä itsestään selvänä.  On unohdettu, että globaalina aikanamme maahanmuutto tuo muutoksia.  Kun yhteiskuntaan tulee lisää eri arvomaailmaa edustavia ihmisiä, tämä ajattelu rapautuu. Kun olemme luulleet olevamme mielipiteissämme yhtenäisiä, niin alkaakin tulla eri kerroksen väkeä. Yhteisömme monimuotoistuu, syntyvät kaksoisstandardit.

Kaikille henkilökohtainen ei olekaan poliittista. Ei ole enää selviö sekään ajatus, että nainen olisi miehen kanssa tasa-arvoinen. 

Meitä suomalaisia on kasvatettu, ohjattu, opastettu, palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu, mitä meidän tulee haluta, mitä tulee arvostaa. Ollaankin tilanteessa, että se ei koskekaan enää kaikkia. Eroja ei kuitenkaan tunnusteta. Luodaan vain kuvitelmaa samanlaisuudesta.

Purra tuo eteemme kolme tapaa toteuttaa kaksoisstandardia. Niistä ensimmäinen on maahanmuuttajia pehmeästi sopeuttava, toinen edustaa kultturirelativismia, kolmannessa ongelmista vaietaan. Tässä selvitän näitä hieman tarkemmin:

1)      Tarvitaan tietoista työtä, mutta se ei saa tehdä syyllistämällä niin kuin kantaväestön suhteen. Se on monikulttuurista tai yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa lähinnä taloudelliset puitteet, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja heitä tulee ”kunnioittaa”, ts. heidän tulee saada itse päättää. Kaikki on omasta halusta kiinni: ihmisen ei välttämättä tarvitse tehdä mitään. Muslimi saa autonomian, suomalainen ei. Liberalismi haluaa vaikuttaa heihin sisäisesti mahdollisuuksien kautta. Maahanmuuttajille annetaan mahdollisuus uudistua, tarjotaan vaihtoehto, mutta ei pakoteta.

 

Maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista. Omaksuttua dogmia pidetään kuitenkin yhteiskunnassa yllä. Siksi se saattaa väittää vanhojen uskomusten mukaisesti, että suomalainen mies on ongelma, vaikka tosi asiassa hänestä on tullut varsin kuuliainen.

2)      Toinen tapa on selkeämmin monikulturistinen. Pitää hyväksyä kulttuurien erilaisuus. Monista tavoista, uskomuksista ja hiljaisesta hyväksynnästä vaietaan. Niistä on vaiettava, koska ne eivät kuulu liberalismiin. Moraalinen vaatimustaso kohdistuu kanta-asukkaisiin. Kyseessä on essentialistinen ihmiskäsitys.

3)      Kolmas tapa on synteesi kahdesta edellisestä. Se perustuu pääasiassa vaikenemiseen. Pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta niihin ei tarvitsisi reagoida. Tähän tarvitaan aktiivista vääristelyä ja mustamaalaamista. Käytetään leimakirvestä.

Purra kysyy, miten me voimme tällaisessa tilanteessa kuvitella muuttavamme asioita.

…

Helmikuun 3. päivän kirjoituksessa oikea- ja väärämielisten sananvapaudesta (http://riikkapurra.net/2015/02/03/oikea-ja-vaaramielisten-sananvapaudesta/) Purra pureutuu sananvapauden ristiriitaisuuksiin. Yhtäältä liberaali maailma hehkuttaa kansalaisvapauksia, toisaalta niitä halutaan kahlita. Charlie Hedbon iskujen jälkeen valjastettiin koko maailma julistamaan eurooppalaisen sivistyksen pyhän perusprinsiipin voimaa. Sitten kuitenkin halutaan nykymenon kyseenalaistajilta rajoittaa oikeutta vapaaseen sanaan,. No, senhän näkee kun katsoo yleisradion ajankohtaislähetyksiä. Ristiriitaista sanaa ei sallita. Ollaan valmiita leimaamaan eri mieltä olevat, käännetään heille selkä tai jopa tehdään hylkiöitä.

…

Kirjoituksesta Terroristien hyveellisyys ja jihad grooming (25.2.) olen jutun luettuani kirjoittanut itselleni tällaisen huomion:

Liberalismi ei halua ymmärtää, että jihadistit haluavat palvella uskontonsa arvoja. Sellaiset ajatukset tulkitaan tyhjiksi. Kaikki muokataan omaa maailmankatsomustaan vastaavaksi. Sille vieraat motiivit ja uskomukset ”liberalistetaan”.

Kanadalainen sosiologian professori Lorne Dawson kuvaa jihadismiin kääntyviä ”erityisen moraalisiksi ihmisiksi”. Tuo väite on Purran mukaan kuitenkin väärä.  Tosiasiassa jihadiin kääntyneillä on ollut ongelmia integroitumisessa. Kaikki selitetään kuitenkin itselle suotuisasti. Syynä on kantaväestö ja sen edustaman yhteiskunnan syrjivät toimintatavat.

Toiseksi liberaalien edustama monikulttuurinen etiikka edustaa kulttuurirelativismia, jossa moraaleja on monenlaisia. Väite ”moraalisista ihmisistä” pitää sisältään näkemyksen, että heidän moraalinsa on syvempää kuin länsimaisilla. Näin jihadismille annetaan moraalinen myönnytys meidän oman maailmamme tyhjyyden rinnalla.

Grooming on manipulaatiota, kuin seksuaalista hyväksikäyttöä, jihadistitkin ovat uhreja. Tämä johtaa siihen, että he tarvitsevat rangaistuksen sijaan tukea ja apua. On epäinhimillistä esittää groomingin uhreille rangaistusta.

Jokin ideologinen vimma panee ajamaan käärmettä pyssyyn. Siinä loogiset perustelut unohtuvat. Purra näkee uhkakuvan. Väärintekijät saavat yhä suuremman kannusteen korottaa pahuuden astetta, kun ”meidän hyveemme kaikuvat pimeään.” (http://riikkapurra.net/2015/02/25/terroristien-hyveellisyys-ja-jihad-grooming/)

….

Pakolaiskriisi ja pari metriä rautalankaa (18.08.) koskettelee eri käsitteiden sotkemista, mikä saattaa palvella tiettyjä tahoja. Puhutaan pakolaisista, vaikka kyse on turvapaikanhakijoista. ”Turvapaikanhakija […] on äärimmäisen poliittinen käsite eikä sen moraalinen kantokyky yllä lähellekään pakolaisuutta”, Purra kirjoittaa. Hän selittää pitkään käsitettä ”moraalinen kantokyky”.  Se on yksi tutkijoiden luomista uusista käsitteistä, joita käytetään uutta tilannetta kuvaamaan. En puutu nyt siihen. Keskusteluosiossa hän selventää:

”Jos media/muu kirjoittaa siitä, kuinka pakolaiset tulevat sinne tai tänne, on asia ehdottomasti vääristelevä, koska kyseessä eivät ole pakolaiset. Pakolainen-sana herättää myötätunnon ja ”velvollisuutemme”, ja tunteisiin vetoava oikeamielinen media tietysti pyrkiikin tähän. Ikävä vain, että tyhmä kansa alkaa olla eri mieltä, olkoon syynä sitten kansallinen jääräpäisyys tai pitkittynyt taloudellinen laskukausi.”

Purra arvostelee Helsingin Sanomien artikkelia (http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305978043206 ). Tosiasioita kierretään, hänen mukaansa fakta on se, että pakolaisvirta kulkee vain yhteen suuntaan. Kehitysmaihin se vie vain keinona päästä jatkamaan sieltä paremmin matkaa.  Ja onhan Euroopassakin Kreikka, jossa olot saattavat olla huonommat kuin lähtömaassa. Sieltäkin tie vie vain eteenpäin.

Hesari on järjestänyt selittelyjen listan sille, miksi ”pakolaiset ovat nuoria miehiä”. Selityksiä riittää. Valtion kädet ovat Purran mukaan sidotut tilanteen hallitsemiseksi. Erilaisten kansainvälisten sopimusten lisäksi viime kädessä sitovat ”liberaalit käsiraudat byrokraattisten käsirautojen lisäksi”.

Tämä kirjoitus on saanut erittäin paljon kommentteja. En lukenut niistä kuin muutaman. Mutta kuten usein Purralla on varsin älykkäitä lukijoita. Nytkin sieltä löytyi asioihin perehtynyt kommentoija. Eräs (nimeltään Halfdan) on laittanut osittaisen käännöksen 22.8. 2015 tanskalaisessa Jyllands Postenissa olleesta historian professori Bent Jensenin kirjoituksesta. Se on loistava kirjoitus. Purra ihmettelee, että naapuristamme löytyy maa, joka julkaisee valtamediassaan tällaista. Jensen käsittelee nykyisen kansanvaelluksen taustoja ja syitä todeten historiallisessa perspektiivissä myös nykytilanteen erityisluonteisuuden:

”Kyllä ihmiset ovat muuttaneet isoin joukoin paikasta toiseen. Mutta nyt meneillään oleva kansainvaellus poikkeaa noista edellisistä monin tavoin. Nyt puhutaan ihmisistä, jotka ovat peräisin kulttuureista, jotka eroavat radikaalisti eurooppalaisesta kulttuurista, ja joilla ei ole halua assimiloitua, vaan päinvastoin vaatia erityiskohtelua. Ellei tätä määrätöntä ihmisvirtaa pysäytetä, eurooppalainen yhteiskunta tuhoutuu.”

Myös kommentoijan tekemä käännös on kehumisen arvoinen. (http://riikkapurra.net/2015/08/18/pakolaiskriisi-ja-pari-metria-rautalankaa/)

…….

Kaksiosaisessa kirjoituksessa paneudutaan nyky-yhteiskunnan kokoonpanoon. Aluksi (29.9.) hän tarkastelee yhteiskuntaluokkia yleisemmin, toinen kirjoitus (5.11.) keskittyy maahanmuuttoon. 

Näin alkaa ensimmäinen teksti:

”Tasa-arvoista yhteiskuntaa leimaa vahingollinen ominaispiirre: koska sen ihmiset eivät tiedä, millaista olisi asua epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, he eivät tunnista sen saapumista eivätkä näin ollen osaa siihen puuttuakaan.”

Tuo ongelma koskee eniten sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien lapsissa, joiden ei ole tarvinnut taistella uudistusten puolesta eikä seurata hyvinvointivaltion kehitystä. He ovat saaneet elää ”lottovoittovaltiossa”, joka on vain väline saavuttaa jotain vielä suurempaa.

Sitten mennään eri yhteiskunnan tasoihin: eliittiin, ylimpään, keskimmäiseen ja alimpaan keskiluokkaan sekä lopuksi ylempään ja alempaan alaluokkaan. Purran mukaan alemman keskiluokan väestö elää suurimmassa vaaravyöhykkeessä. Ylöspäin on vaikea nousta mutta alaluokkaistuminen uhkaa. Siihen vaikuttaa eniten suuret muutokset: koneellistuminen, digitalisaatio, globalisaatio, talouden vapautuminen, liikkuvuuden vapautuminen. Sen sisälle syntyy sukupuoleen, etnisyyteen ja maantieteelliseen sijaintiin liittyviä rajalinjoja. Alin keskiluokka on Purran mukaan yhteiskunnan haurainta väestönosaa.

Tarkastellessaan tulonsiirtoja Purra pitää suurimpana hyötyjänä ylemmän alaluokan väestöä. Siihen hän katsoo kuuluvaksi alimmasta keskiluokasta pudonneita pitkäaikaistyöttömiä, syrjäytyneitä, maahanmuuttajia ja halpatyövoimaa. Ironiakin tässä käsittelyssä on mukana: hän laittaa lainausmerkit käsitteen ”tasa-arvoisen yhteiskunta” ympärille.

Alempaan alaluokkaan kuuluvat yhteiskunnan rattailta pudonneet marginaaliryhmät.

Ylempi alaluokka on yhteiskunnan näkymätön osa (kuin myös ylin yläluokka). Sillä ei ole mahdollisuutta eikä usein edes halua tuoda itseään esille. Jos se näkyy, niin huonossa valossa. Ylemmät ryhmät pyrkivät välttämään alaluokan kohtaamista ja tekemään siihen myös kulttuurista pesäeroa. Eronteko siitä on keino kuulua muuhun ryhmään.

Ylemmän alaluokan ihmisistä puhuessaan Purra korostaa henkilökohtaisten ominaisuuksien ja kykyjen merkitystä. Niiden avulla heillä on parhaimmat mahdollisuudet selviytyä elämässä.

Toisessa osassa 5.11. Purra käsittelee maahanmuuttoa suhteessa yhteiskunnan eri luokkiin.

Eliitille maahanmuutto on itsessään merkityksetön asia, mutta välillisesti se, että Suomeen muuttaa ihmisiä, nähdään uusina mahdollisuuksina. Siihen ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyvästä maahanmuutosta (paitsi joku puoluepoliittinen toimija). Oleellista eliitille on riippumattomuus.

Ylempi keskiluokka myötäilee eliittiä. Siellä on ryhmiä, jotka hyötyvät maahanmuutosta. Toisaalta sekä yläluokka ja ylempi keskiluokka välttävät kaikki henkilökohtaiset epämukavuustekijät.

Jos halutaan moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, on varmistettu, etteivät sen mahdolliset huonot seuraukset kosketa heitä itseään. Oma selusta on turvattu.

Kun mennään hierarkiassa alaspäin, tulee mukaan syyllistäminen ja halveksunta.

Ylimpien luokkien maahanmuuttokannoissa olennaista on se, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edelliset haluavat laajentaa sosiaalivaltiota ja sen velvollisuuksia: ”maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle”. Jälkimmäisten intresseissä on vapaa taloudellinen toiminta. Tässä ei kyse ole enää poliittisesta vasemmisto-oikeisto-jaottelusta.

Keskimmäinen keskiluokka on maahanmuuton suhteen hajanainen. Mahdollisuus omiin autenttisiin mielipiteisiin on rajallisempaa. Sen tulee ottaa huomioon mahdolliset kielteiset seuraukset. Se tekee selvän pesäeron alempiin luokkiin, pyrkii pois niiden heikosta moraalista ja itsekkyydestä. Toisaalta mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.

Keskimmäisen keskiluokan pää on ylempien luokkien parissa, mutta jalat vievät alaspäin: epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Purran mukaan keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta instituutiota koossa, vaikka se ajan myötä hyötyy niistä vähemmän.

Purra katsoo, että mikäli taloustilanne ei ala korjaantua, maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkava jyrkentyä. Halukkuus verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon alentuu. Hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta alkaa keskimmäinen keskiluokka hyötyä yhä vähemmän.

Yhteiskunnan selkäranka – itsensä ja lapsensa ja veronmaksunsa hoitava keskiluokka – on murroksessa.

Alimman keskiluokan asema on haurain, koska se on kärsinyt eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Sillä ei ole keinoja puuttua asioihin. Siltä puuttuu keskimmäinen keskiluokan hyväuskoisuus.

Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat negatiivisia mutta se saattaa äänestää myös vanhan vasemmisto- oikeisto –ulottuvuuden pohjalta. Se on yhteiskunnallisessa keskustelussa aika näkymättömissä. Se huomataan mm. silloin, kun se sattuu äänestämään ”väärin”.

Alaluokat eivät aiheuta sellaista uhkaa, kuin ylemmät luokat saattavat kuvitella. Kuitenkin ryhmässä on myös yhteiskunnan levottomuuden lähteitä. Eniten sitä löytyy ylemmästä alaluokasta. Merkittävä osa maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään. Juopa heidän ja kantasuomalaisten välillä voi olla huomionarvoinen.

Alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, mutta kantasuomalaisten alaluokkaa ei voida samalla lailla mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. ”Toisaalta keskiluokka ei voi enää kannattaa alaluokkaa kosiskelevaa puoluetta, koska sen jalat voivat kastua”.

Alemman alaluokan rooli on olematon, vaikka se saattaakin olla esimerkiksi mediassa useammin esillä.

…

On vielä yksi yhteiskunnan kokoonpanoa sivuava juttu Ikiliikkuja kiihtyy, bloggaaja ei (22.09.) . Se koskettelee varsinaista maahanmuuttobisnestä. Jutun alkuun Purra toteaa, että siinä toiminnassa ei auttamishalu tai empatia ole ohjaavana tekijänä, minkä lienee meistä monet ovat jo sisäistäneet.

Koska juttua kirjoittaessaan Purra on seurannut jo jonkin aikaa maahanmuuttomäärän räjähtämistä, hän toteaa, että vastaanottotoimintaan on ilmestymässä paljon uusia toimijoita. Periferian ”pystyyn kuolleet hotellit ja kylpylät” ovat saaneet uuden tehtävän vastaanottokeskuksina. Sijoittajat ovat kekanneet uuden rahasammon. Miljoonat alkavat kiiltää silmissä ja kiinteistötoimessakin haisee.

Maahanmuuttobisnes eroaa muusta valtion kustantamasta omasta liiketoiminnasta. Maahanmuuttoa tuotetaan rajojen toiselta puolelta. Joka tapauksessa raha liikkuu veronmaksajilta yrityksille ja yksityisille toimijoille. BKT kasvaa.

Kun maahantulijoiden määrä on räjähtänyt, se avaa kotouttamistoimintaan vielä isommat markkinat. Purra heittää likimaisarvion, jonka mukaan kotouttamistoimiin kuluu noin nelinkertainen summa suhteessa vastaanoton kuluihin. Tätä seuraa sarkasmintäytteinen lisäkehote bisnesnenäisille tarttumaan toimeen. Opetustyötä olisi tarjolla luku- ja kirjoitustaidosta pesäpalloon ja erilaisiin ”elämäntaitoihin”. Siitä vaan keksimään mitä erilaisimpia tarpeita maamme uusille asukkaille. Työtä riittää, toiminnassaan herpaantuneet kansalaisjärjestöt saavat uuden mahdollisuuden.

 Eikä tämä vielä tähän lopu. Hyötyä tulee myös muuta kautta. Uudet toimijat saavat näkyvyyttä ja valtaa. Ne pääsevät määrittämään suoraan todellisuutta ja sitä kautta vaikuttamaan, heistä tulee asiantuntijoita. Kansalaisjärjestöjen olemassaolo ja rahoitus nojaavat valtion tukeen. Niiden asema vahvistuu siinä määrin, ettei politiikka tai demokratia pysty niitä enää entisessä määrin ohjaamaan. Näin tulkitsen Purran aavisteluja.

Näiden runsaslukuisten toimijoiden intressien mukaista on kasvattaa maahanmuuttoa ja kaikkea siihen liittyvää oheistoimintaa. Siinä päällimmäisenä ei enää ole ihmisten auttaminen vaan omien asemien säilyttäminen. Purra täsmentää: …ei tarvitse välttämättä olla ihmisten auttaminen. Prosessi on pantu liikkeelle ja kasvaa kuin pullataikina. Yritä sitä sitten pysäyttää.

Mikään instanssi ei laske kuluja, ei arvioi eri tahojen keskinäisiä suhteita, yhteyksiä tai riippuvuuksia. Oheen syntyy valtavasti muuta toimintaa kunnissa, tutkimuslaitoksissa, eri hallinnonaloilla. Työpaikkoja syntyy, ja siitä monet ovat mielissään. Eldorado se on, sanon minä. Purra toteaa sarkastisesti, että me vanhan maailman jäänteet jäämme vain vikisemään.

Tällaista kehitystä katsotaan eräiden puolueiden ajavan, koska sen katsotaan olevan tie valtaan. Maahanmuuttajissa on uusi nopeasti kasvava äänestäjäpotentiaali.

Keskusteluosassa eräät pitävät tuollaisten visioiden esittelyä liioitteluna, pirujen maalaamista. Siihen Purra lienee pyrkinytkin. (http://riikkapurra.net/2015/09/22/ikiliikkuja-kiihtyy-bloggaaja-ei/)

…

Tunnevoimaisessa kirjoituksessaan Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka (18.11.) Purra asettaa vastakkain kaksi kuvitteellista henkilöä rationalistin ja moralistin. Rationalismi on nyky-yhteiskunnassa kuollut. Sijan on saanut moralismi, joka yrittää vedota argumentoinnissaan tunteisiin ja hehkuttaa sentimentaalisuudellaan. Tällaisessa ilmapiirissä oikeaa keskustelua on vaikea käydä. Kommenttiosastolla tullaan myös länsimaista ihmistä riivaavaan syyllisyyden taakkaan.  Näin Purra toteaa:

”Luulen kuitenkin, että kyse on enemmän kulttuurista ja psykologiasta kuin historian todellisuuksista. Suomella olisi verrattomat mahdollisuudet toimia myös uhrina, ei syyllisenä, mikäli taaksepäin katsottaisiin rehellisesti.”

http://riikkapurra.net/2015/11/18/maahanmuuttajat-terrorismi-ja-keskustelun-logiikka/

…

Kirjoituksessaan Pariisi, islam, liberalismi ja Houellebecq  (16.11.) Riikka Purra käsittelee Michel Houellebecqin romaania Alistuminen (http://www.risingshadow.fi/library/book/7567-alistuminen). Minua aihe kiinnosti tuon kirjailijankin vuoksi, mikä osoittaa myös sen, miten etäällä näistä asioista todellisuudessa liikun. En tätä ennen ollut kuullutkaan tuon nimisestä kirjailijasta, saati itse kirjasta.

Houellebeckin romaanista Purra lähtee liikkeelle ja etenee kuin maallikkosaarnaaja, joka pyrkii saavuttamaan harhaanjohdettujen lähimmäisten syvimmät tunnot.

Purra nimittelee kirjailijaa nihilistiksi ja lisää, että se tarjoaa paljon suurempia selityksiä kuin uutiset. Hän toteaa, että Lännelle on jäänyt jäljelle häpeä. Sen peittämiseksi se kiirehtii teeskentelemään toipunutta pyrkien samalla hillitsemään reaktioitaan.

Ihmisiä ohjataan peittämään aidot tunteensa tuputtamalla heille rakkautta ja ymmärtämystä. Pyritään ohjaamaan ihmisten ajattelua, etteivät he menisi omassa logiikassaan väärään suuntaan. Liberalismi vie, muut vaikenevat.

Tässä Purra tuo syyllisyyden varsinaiseen kirjoitukseensa.

”Liberalistien ja islamistien maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan, jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.”

Vastapainona lännen nöyristelylle islamilla on itsevarmuutensa omasta paremmuudestaan arvotyhjiössä elävän lännen rinnalla.

Romaanissa ranskalaiset valitsevat johtajakseen muslimin. Uusi valta tarjoaa uusia mahdollisuuksia mutta se tuo myös uudet arvot.  Inhimillisyydessään ihmiset hyväksyvät ne. Liberalismin perintönä on jäänyt varmuus siitä, että jumala joustaa.

Romaanissa Ranska luovutetaan muille. Lehdistö on hiljaa, vääriä mielipiteitä pimitetään, totuudesta ei välitetä. Vaivihkaa yhteiskunnan rakenteet siirtyvät uuteen järjestykseen.

…

Viimeisin kirjoitus eilen 24. marraskuuta julkaistu Pelko, riski ja todellisuus  (http://riikkapurra.net/2015/11/24/pelko-riski-ja-todellisuus/) saattoi olla joillekuille Purran blogia seuraaville pieni pettymys. Sanottavaa ei loppujen lopuksi ollut paljoa. On totuttu hyvään ja korkeatasoiseen. Ja nyt jäätiin vähän puolitiehen.

Kirjoitus on reagointia Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kolumniin Pelko muuttaa maailmaa enemmän kuin terrorismi (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1448083503887?src=haku&ref=arkisto%2F ).

Siinä Kari Huhta vähättelee ihmisten pelkoa. Purra asettautuu hieman vastahankaan. Terrorismin pelkoon on syynsä senkin vuoksi, koska terrorismin todennäköisyys näyttää kasvavan. Se on toinen asia, onko pelosta hyötyä. Vähätellä ihmisten pelkoja ei kuitenkaan pidä, koska niillä on oma syynsä. (Minulla tuli tässä yhteydessä mieleen Lipposen ”Pöö”)

Tämäkin Hesarin kirjoitus liittyy tuttuun liberaalin maailman suureen tehtävään, on mukana luomassa ihmisiin uskonvahvistusta. Se on pienenä osana mukana rakentamassa kivijalkaa laajamittaiselle maahanmuutolle, muokkaamassa asenneilmapiiriä.

Pienenä osana, mutta kuitenkin on. Siksi Purra edes särähti, ei ärähtänyt, saati purrut.

Jean Sibelius -viulukilpailu (alkuerät I ja II)

Maanantaina alkoi Jean Sibelius -viulukilpailun alkuerät (http://www.sibeliuscompetition.fi/?LangID=5). Seurasin ensimmäistä ja toista alkuerää Ylen Areenalla. Viulu kuuluu lempisoittimiini. Olenhan sitä itse joskus teinipoikana soittanut. Niistä kaukaisista vuosista minuun on jäänyt rakkaus klassiseen musiikkiin.

Ajattelin, että laitan tähän blogiini esille omat suosikkini, pari kummastakin erästä. Muita alkueriä minulla ei ole mahdollista seurata kuin korkeintaan puolittain. Ja on todettava, etten nytkään seurannut ensimmäistä erää kovin intensiivisesti. Musiikki soi itse asiassa taustalla. Mutta se on hyvä testi. Jos joku soittaa hyvin ja kiinnostavasti, niin se tarttuu kyllä korvaan ja mieli herkistyy kuuntelemaan.

En ole lukenut tai kuunnellut kenenkään asiantuntijan lausuntoa. Onkin mielenkiintoista nähdä, poikkeaako makuni asiantuntijoiden näkemyksistä.

Tässä muutama linkki kilpailun verkkosivuille:

http://www.sibeliuscompetition.fi/Info/AIKATAULUT/

http://www.sibeliuscompetition.fi/Competitors/?LangID=5

http://www.sibeliuscompetition.fi/Information/SCHEDULE/

Kilpailuun osallistujista olen kuullut aiemmin Amerikan kiinalaista Nancy Zhouta. Hän kävi viime talvena soittamassa täällä Kuusankoskella soittamassa Mozartin viulukonserton nro 5. Vaikutuin siitä niin paljon, että olisin jo nyt tarjoamassa hänelle finaalipaikkaa. Tekninen taituruus on vain yksi osa viulistia. Mozartin pohjalta en osaa arvioida Zhoun todellisia kykyjä, mutta sielujen sympatiaa se soitto kuitenkin minuun välitti. Hän kuitenkin soittaa vasta loppupäässä, joten en pääse häntä tässä blogissani arvioimaan.

….

Alkuerän ohjelmistoon kuuluu Bela Bartokin soolosonaatin 1. osa, Mozartin Rondo C-Duuri (KV 373) sekä J.S.Bachia ja Sibeliusta annetun listan pohjalta. Noista minun mielestäni Bartok paljastaa soittajasta paljon. Se vaatii vahvaa tekniikka ja voi pahimmillaan kuulostaa värittömältä ja myös tylsältä. Sen sijaan hyvä soittaja tuo siihen mukanaan hengen.

Ensimmäisen erän soittajista yritin syventyä kuuntelemaan kilpailun aloittanutta tasmanialaista Katerina Nazarovaa ja venäläistä Anna Savkinaa. He eivät kyllä kummatkaan antaneet itsestään vakuuttavaa kuvaa.  Erässä soitti myös suomalainen Pekko Pulakka. En valitettavasti siihen kovin paneutunut. Hän saattaa selvitä välieriin. Minun sydäntä hänen soittonsa ei kuitenkaan pannut sykkimään.

Ensimmäisestä alkuerästä nostan kaksi viulistia ylitse muiden. He ovat Lev Solodovnikov Moskovasta Venäjältä ja Friederike Starkloff Berliinistä Saksasta. Heidän luulisin nousevan välieriin ja jopa finaaliin.

Lev Solodovnikov

Solodovnikovilta löytyy temperamenttia. Hän näyttää paneutuneen kilpailuun. Hänellä on oma pianisti mukana, sama säestäjä on myös toisessa alkuerässä soittaneella Elena Tarosyanilla (niin olin katsovinani).

Omalla videolla Solodivnikov kertoo soittaneensa viulua kuusivuotiaasta lähtien. Kultuaan ensi kerran Sibeliuksen viulukonserton hän ei pitänyt siitä lainkaan. Nyt hän on alkanut siitä pitää ja se kuuluu Beethovenin viulukonserton ohella hänen suosikkeihin. Videolla sympaattisenoloinen Solodivnikov tuntui melko itsevarmalta.

Friederike Starkloff soitti heti heti Solodovnikovin jälkeen.  Heissä molemmissa näkee heti suuren lahjakkuuden, taiteelliseen kypsyyteen pyrkivän taiteellisen otteen. Hyvän soittajan kuulen viulun soinnista, jousen kosketuksesta kieleen välittyy jonnekin sisimpääni se soittajan sisäinen energia.

Oikeastaan Starkloffin sielukkuus voi kantaa pitemmälle kuin Solodovnikovin. Amatöörin vaistollani arvelen, että Sadovnikovilla tuo tekninen puoli olisi hieman paremmin hallinnassa, painotan sanaa ”hieman”. Mutta kun enemmän kuuntelee, niin tekisi mieleni perua sanani. Starkloff alkaa soiton edetessä kiinnostaa yhä enemmän.  Ehkä se sielun sympatia kompensoi sitä teknistä osaamista. Aploditkin lupaavat paljon. Hän sai yleisön joukosta  myös muutaman bravo-huudon.

Asettaisin Salodovnikovin hiukan saksattaren edelle, mutta toivon heidän pääsevän välieriin, jotta voisin kuunnella heitä lisää.

Osanottajat kertovat lyhyellä videolla itsestään ja suhteestaan Sibeliukseen. Jotain mielistelyä niissä puheenvuoroissa on. Mutta olkoon. Starkloff kertoo olevansa ”lumoutunut” Sibeliuksesta kertoen sen olevan ”rehellistä, syvällistä ja värikästä musiikkia”.  Ehkä hän on tätä kautta saanut jotain lisäherkkyyttä soittoonsa.

Friederike Starkloff

….

Toisessa alkuerässä ensimmäisenä soitti eteläkorealainen Elly Suh.  Hän on toista kertaa mukana Sibelius-viulukilpailussa. Hän soitti mielestäni erinomaisesti, mutta ei nouse minun listallani kärkikolmikkoon. Olisin odottanut niihin sooloviuluosuuksiin enemmän henkeä. Nyt ne jäivät värittömiksi. Hänessä oli kuitenkin virtuositeettia.

Seuraavana soitti kaksi japanilaista Ryusuke Suho ja Mai Suzuki. Ryosuke Suho oli kyllä taitava mutta soitto oli tasapaksun tuntuista. Bartokiin ei tuntunut henkeä tulevan. Soittaja tuntui hengästyvän soittaessaan. Olisipa voinut sen energian purkaa soittoonsa. Viimeisenä kuultava Sibelius jäi jotenkin levottomaksi. Tuntui kuin hän ei olisi perehtynyt musiikin sanoman ollenkaan. Tämä sama koskee myös Mai Suzukin soittoa. Hänen viulussaan oli kyllä ajoittain kaunis sointi. Mutta Mozart jäi jotenkin ”huojumaan”, jotain ”hankausta” sen rytmissä oli. Se ei hengittänyt niin kuin tuonkaltaisen musiikin pitäisi. Hänen viimeisenä numeronaan oli Bartok. Siinä hän tuntui etenevän kuin räiskien. Epätasaisen vaikutelman se teki, vaikka olihan siinä toki jotain eloakin.

Seuraavana oli vuorossa Elena Tarosyan Moskovasta Venäjältä. Ensimmäisessä numerossaan Bachin soolosonaatissa hän tuntui nautiskelevan. Hän oli kyllä sisäistänyt jotakin musiikin ytimestä. Nopeampaan osaan edetessään soitto selvästi hengitti. Minun korvaani Tarosyan soitti hyvin, hän on päässyt musiikin sisäiseen rytmiin. Seuraavana oleva Mozart oli mielestäni myös hyvin kypsä tulkinta. Ja sitten Sibelius kuulosti aivan loistavan herkältä tulkinnalta. Tarosyanin soitosta löytyi kyllä kosketuspintaa.

Sitten oli Bartokin vuoro – ja poltetta löytyi. Sähäkkä aloitus vei munaskuihin asti. Se oli todellista virtuositeettia. Häntä kuunnellessa tuo sävellys tuntuu paljon mielenkiintoisemmalta, ei mitään tylsyyden häivääkään. Se oli suuri seikkailu.

Tarosyan on fyysisesti poikkeuksellisen vahva soittaja. Voimaa ja energiaa on soitossa paljon ja hän on pystynyt panostamaan sen hienon hallitusti musiikilliseen sisältöön.

Hän sai runsaasti aplodeja, olin kuulevinani bravoo-huudonkin.

Elena Tarosyan

Seuraava soittaja oli Stephen Tavani Philadelphiasta Yhdysvalloista. Hän on mielestäni hyvin tyylikäs soittaja, rauhallinen persoonallisuus, joka on sinut oman soittotyylinsä kanssa. Häntä on ilman muuta oikein miellyttävä kuunnella. Mikään räiskyvä persoonallisuus hän ei tunnu olevan.

Mozart oli oikein tyylikästä soittoa. Bach oli levollinen ja mietiskelevä. Minusta se oli hienoa tulkintaa ja osoitti soittajan kypsyyttä.  Bach oli mielestäni loistava mutta Bartok ei alkanut yhtä vakuuttavasti kuin edellisellä soittajalla Tarosyanilla. Hän selvisi siitä mielestäni kuitenkin hyvin.

Sibelius oli tosi vahva ja dramaattinen tulkinta. Voima jyräsi, soitto huokui sisäistä energiaa. Tämän ansiosta hän nousi toisessa alkuerässä suosikikseni. Hän osasi siinä yllättää. Lopussa hän sai raikuvat aplodit, vaikkei bravoota kuulunutkaan.

 

Stephen Tavani

Erän viimeistä edellinen soittaja Diana Tishchenko on Ukrainasta, mutta hän on asunut viimeiset viisi vuotta Berliinissä. Monet ehkä saattoivat laittaa hänet suosikikseen, koska hän sai varsin runsaasti aplodeja ja bravoota kuului enemmänkin. Minustakin hän on hyvin vahva ehdokas välierään, muttei minun rankingissani kuitenkaan yltänyt kahden edellisen tasolle. Hän antoi itsestään hyvin varman kuvan. En kuitenkaan löytänyt soitosta sellaista tulkinnallista syvyyttä, että olisin nostanut hänet kärkeen.

Toisen alkuerän viimeisenä soittanut itävaltalainen Emmanuel Tjeknavorian kuului myös eränsä parhaimmistoon. Mielestäni hänen Bartokinsa ei ollut niin jäsentynyttä ja teknisesti hallittua kuin kolmella edellisellä soittajalla. Muutamalla bravoolla hänetkin yleisö palkitsi.

Toisesta alkuerästä minun oli lopulta vaikea tehdä valinta. Loppujen lopuksi nostin sieltä ylitse muiden kaksi nimeä: Stephen Tavanin ja Elena Tarosyanin. Mutta kyllä myös Tishchenko ja Tjeknavorian sekä ensimmäisenä soittanut Elly Suh olivat vahvoja.

,,,

Jälkikirjoitus tiistaina klo 14.00

Sattumalta näin tänään Yle Areenassa kolme esitystä. Heistä yksi oli juuri tuo Nancy Zhou, jota olen siis kuullut aiemmin myös luonnossa. Hän on tietysti huippuluokan viulisti ja kypsä tulkitsija, mutta minun korvaani hänellä ei tainnut olla paras päivänsä.  Soraääniäkin olin kuulevinani. Sen sijaan hänen jälkeensä esiintynyt japanilainen Naoka Aoki, kolmannen alkuerän viimeinen soittaja, teki minuun todella vahvan vaikutuksen.  Tuntuu olevan finaalitasoa. Mutta katsotaan, miten pieleen olen arvioissani mennyt. Ainakin yleisön reaktioista päättelen, että muutkin ovat hänestä pitäneet.

Naoka Aoki, 23 vuotta, on soittanut viulua kertomansa mukaan 21 vuotta, eli 2-vuotiaasta alkaen

Kommentti 26.11.

Pieleen meni arvioni, mutta mutta menköön: tuomaristo päättää. Pidän peukkuja amerikkalaisille Stephen Tavanille ja Nancy Zhoulle.

Jumalansynnyttäjäneitsyen ylistystä ja muutakin laulun iloa – Pietarissa neljän kuoron konsertissa

Otsikko voisi olla kyllä toisinkin, mutta se on yksi asia, joka tuosta konsertista on jäänyt minulle mieleen. Yhtälailla konsertissa mentiin jiven tahtiin, hehkuteltiin negrospirituaalia tai hulluteltiin riehakkaan venäläisen kansanperinteen parissa.  

Pienoiskuva Polyteknisen yliopiston kampuksesta. Valkoinen sali löytyy rakennuksesta numero 21.

Käväisin Pietarissa ja iltaohjelmaksi valitsin neljän harrastelijakuoron yhteisesityksen Pietari Suuren polyteknisen yliopiston Valkoisessa salissa. Yliopistokampus sijaitsee kaupungin pohjoisosassa metroasema Politehnitšeskajan luona. Sali on kuoromusiikille akustiikaltaan aivan erinomainen. Olen itse kuorolaulaja ja ihan kateeksi käy, kun saavat esiintyä sellaisessa salissa. En tietenkään voi mennä akustiikasta kaikilta osin takuuseen, mutta itse istuin toisessa rivissä ja se tuntui parhaalta mahdolliselta paikalta.

Konsertin aikana yleisöä oli paljon enemmän. Kuva on otettu väliajalla. Taisin olla ainoa ulkomaalainen.

Kuoron olivat nuorekkaita sekakuoroja. Ensimmäisenä esiintyi Pietari Suuren polyteknisen yliopiston kamarikuoro, jonka erääseen ohjelmanumeroon otsikossa viittaan. Muut kuorot olivat Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro, Nuorten kamarikuoro Cantus ja kamarikuoro Fortis. Näistä viimeksi mainittu on ehkä taiteelliselta kannalta laadukkain, mutta olin todella positiivisesti yllättynyt näiden pietarilaisten kuorojen korkeasta tasosta ja myös siitä innokkuudesta, mikä kuorojen jokaisen laulajan olemuksesta huokui.

Luon ensin kokonaiskuvan kuorojen ohjelmanumeroista ja esityksistä. Kunkin kuoron esitys kesti  20 – 30 minuuttia. Se koostui vähintään kuudesta ohjelmanumerosta. Kaikilla kuorolla oli ohjelmiston alussa hengellistä musiikkia, joko venäläistä tai länsimaista. Sitten siirryttiin kansanmusiikkiin tai romansseihin. Loppunumeroissa sitten irroteltiin erilaatuisen viihteen parissa. Eräät kuorot yllättivät ohjelmistonsa lopussa todella taitavalla koreografialla ja huumorilla.

Laulajat olivat sisäistäneet esittämänsä musiikin. Oli paljon niitä, jotka eivät vilkaisseet nuotteihin, mutta silti heidän esityksestään ei huokunut epävarmuuden häivääkään. Tässä saa erikoishuomion ensimmäisenä esiintynyt kuoro. Lisäksi on annettava tunnustus kuoronjohtajille. He saivat ryhmänsä todella elämään. Mitään paikallaan jyräävää pysähtyneisyyden tunnetta ei ollut, vaan esitykset soljuivat eteenpäin. Ja eräät kuorot saivat jopa a capella –esityksiinsä upean rytmin. Musiikki hengitti ajan sykkeessä. Laulajien äänet olivat tasalaatuisia, mikä vain paransi yhteissointia.

Ensimmäisenä esiintynyt Polyteknisen yliopiston oma kuoro oli nuorekas ja tyylikäs ryhmä, kaikki yhtä hymyä. Laulajien yhteissointi oli puhdas ja tasalaatuinen. Kaikki lauloivat ilman nuotteja eikä epävarmuutta näkynyt.  Yhtenäisessä asussaan ryhmä oli kuin yhtä suurta perhettä. Varsin nuorekas ja rennon oloinen oli myös kuoron johtaja.

Alkukappaleena soi 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa eläneen espanjalaisen Juan del Encinan pienimuotoinen kaunis Fata la parte . Naisäänien yhtenäinen sointi sai minut heti lumoihinsa. Kolmantena numerona ollut Arvo Pärtin Bogoroditse devo (Jumalansynnyttävän neitsyt) oli se, mistä kirjoitukseni sai nimensä. Odotin jotain pyhää ja harrasta kirkkomusiikkia. Mutta nämä neidot ja pojat olivat kuin kesäheinästä nousseita kukkasia, jotka hehkuivat riemuntäyteistä ylistystään Jumalansynnyttäjäneitsyelle. Se oli niin maallinen tulkinta pyhyyttä täynnä olevasta kuorojen klassikkolaulusta. Kaikki hartaus oli pyyhkäisty piiloon.

Lopussa kuultiin vielä mm. tuttu irlantilainen kansansävelmä Greensleeves (Sait multa kukkaset toukokuun), jossa kuorolla oli jo pianosävellys. Ja setti päättyi Leonard Bernsteinin West Side Storyn sävelmiin. Kuoro lauloi puhtaasti ja raikkaasti. Ainoa miinus nuorelle kuorolle oli se, että kokonaisuus oli tasapaksu. Kuoro ei näytä hallitsevan eri tyylilajeja, mutta sehän juuri tekikin Arvo Pärtin sävellyksestä ainakin minulle niin erityisen raikkaan.

Tämän jälkeen aloin jo uskoa, että illasta tulee ikimuistoinen, mikä kävikin sitten toteen.

Toisena esiintynyt Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro näyttää netin mukaan käyttäneen ainakin muissa yhteyksissä myös nimeä ”Kantares” (http://spb-day.ru/video/5163_hor-kantares-g-sankt-peterburg.html). Se aloitti oman hengellisen osuuden edellistä kuoroa hieman epävarmemmin. Kuitenkin loppujen lopuksi kokonaisuudessaan kuoro osoitti kykynsä muuttaa tarvittaessa tyylilajia. 

Ohjelmistossa oli pari hienosti toteutettua kansanlaulua, joista yhdessä kuoron mieslaulajiin kuuluva nuorimies yllätti rennolla solistiosuudellaan. Kuoro pääsi todella valloilleen loppupuolen ohjelmassaan, jossa se sai hulvattoman koreografiansa ansiosta yleisön villeihin aplodeihin. Hienoja olivat Pat Ballardin Mr. Sandman ja varsinkin Ben Oaklandin Java Jive, jonka taitavasti toteutettu koreografia – ottaen huomioon, että kyseessä on harrastelijaryhmä - sai minut aivan hämmennyksiin. Suomalainen kriitikko arvostelisi englanninkielistä ääntämystä, minusta se oli ihan riittävän sujuva. Tämän riehakkaaseen menoon päättyneen esityksen jälkeen tuli väliaika.

Tauon jälkeen esiintyi kamarikuoro Cantus. Kuoron ilmestyessä esiintymislavalle kiinnitin huomiota isokokoiseen naiseen, joka oli sävyttänyt vaaleita lyhyitä hiuksiaan vihreällä värillä ja ihossa oli runsaasti tatuointeja. Kyseessä oli komeaääninen altto, joka pääsi oikeuksiinsa lopussa esitetyn negrospirituaalin Down in the River to Pray soolossa. Tällä kuorolla taisi olla yleisön joukossa eniten kannattajia, eivätkä he turhaan riemuinneet.

Cantus on oikein hyvä-ääninen kuoro, joka kaiken lisäksi yllätti alkuosassa laulamalla täysin ilman kansioita ranskaksi Clément Janequinin sävellyksen Ce moys de may, ja sen jälkeen ruotsiksi Gunnar Ericssonin Vakna först i sommartid. Sen jälkeen yleisölle maistui oikein hienosti pari venäläistä kansanlaulua. Tuossa yllä mainitussa negrospirituaalissa oli varsin kiinnostava koreografia.

Neljäntenä esiintyneen Fortis-kuoro oli keski-iältään muita vanhempi ja se tuntui olevan myös tasoltaan kypsin. Esityksen aloitti 1500-luvulla eläneen Tomás Luis de Victorian O magnum mysteria. Se on vaativa monen suomalaisenkin kuoron ohjelmistossa oleva sävellys ja tämä ryhmä selvisi siitä loistavasti. Ja seuraavakin numero oli upea: Henry Puercellin A ground in gamut. Kuorossa on upeaäänisiä sopraanoja ja he kyllä hehkuttivatkin tosikoreasti ja voimakkaasti. Tämän jälkeen kuoro siirtyi venäläiseen musiikkiin ja viihteellisemmille linjoille. Bulat Okudžavan herkistävä laulelma oli kuin valmistelua. Sen jälkeen kuultiin muutama venäläisen viihteen klassikko. Esitykset olivat toteutettu hyvin legatomaisesti eli musiikki rullasi sujuvasti, esitys oli eteenpäin pyrkivää laulun riemua.

Kuoron esityksistä minulle jäi mieleen tunnettu venäläinen iskelmä Yksinäinen harmonikka, jonka on venäjäksi levyttänyt ainakin Georg Ots ja suomeksi se tunnetaan kai parhaiten Erkki Junkkarisen laulamana (https://www.youtube.com/watch?v=GU4_B4Bgt9Y). Kuoro esitti sen a cappellana eli ilman säestystä. Oli upea kuulla, kuinka kuoro sai lauluun vauhtia ja eloa. Kyseessähän on valssi ja kyllä se sellaiselta kuulostikin. Kuoronjohtaja teki valtavasti työtä saaden yhteissoinnin hehkumaan. Laulu hengitti aivan valssin tahtiin, ei tarvittu mitään taustakomppia.

Sen jälkeen kuultiin vielä mm. vastikään menehtyneen Andrei Ešpain Jevgeni Evtušenkon runoon sävelletty venäläinen klassikkoiskelmä ”Lunta tulee” (A снег идет). Olipahan vauhdikas ja raikas toteutus. Hyvin lennokkaasta pianosäestyksestä vastasi kuoron toinen johtaja Mihail Serkov.

Lopussa vielä Fortis-kuoron seuraksi tuli ensimmäisenä esiintynyt Polyteknisen yliopiston kamarikuoro. He esittivät yhdessä pari venäläisille tuttua laulua.  Saatiin mahtava loppu upealla konsertille.

Tämän pienimuotoisen katselmuksen jälkeen voin todeta, että Pietarin harrastelijakuorot ovat todella kovaa tasoa. Toki nyt oli kyseessä etupäässä nuorisokuorot. Olisi ollut kiva kuulla myös mieskuoroja,

Tässä on vielä kuorojen nimet venäjäksi. Sen alle liitän valokuvia kuoroista. Kuvateksteissä kerron vielä hieman esityksistä.

1)      Камерный хор СПбПУ Петра Великого. Художественный руководитель Александра Макарова.

Polyteknisen yliopiston kamarikuoro, johtajana Aleksandra Makarova.

2)      Камерный хор СПбГУТ им. Бонч-Бруевича. Художественный руководитель и дирижер Екатерина Степанова.

Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro, johtajana Jekaterina Stepanova.

3)      Молодежный камерный хор Cantus. Художественный руководитель Дарья Голоушкина.

Nuorisokuoro Cantus, johtajana Darja Golouškina.

4)       Камерный хор «Фортис». Художественный руководитель Екатерина Андреева.

Kamarikuoro Fortis, johtajina Jekaterina Andrejeva ja Mihail Serkov.

Konsertin viehättävä juontaja esittelee ensimmäisenä esiintyneen kuoron

Polyteknisen yliopiston kamarikuoron pojat saivat aloittaa soolollaan laulun "Sait multa kukkaset toukokuun..."

Illan toinen esiintyjä. Tämän kuoron laulajista kansio on joka neljännellä.

Tässä ollaan "Java Jiven" tunnelmissa.

Kuoro Cantus oli mukautunut mustiin.

Negrospirituaalin koreografiaa, upeaääninen solisti antaa palaa.

Kuoro Fortis aloittamassa esitystään

Lopun riemukasta tunnelmaa. Lavalla kaksi kuoroa.

Konsertti on ohi. Kauan ei flyygelin tarvitse olla toimettomana. Valkoisessa salissa tapahtumia riittää harva se päivä.

Olisiko Dostojevski ilmiantanut terroristin?

Olen tämän jutun oikeastaan vain poiminut edellisestä kirjoituksestani.

Sen mukaan Dostojevski kauhistelee yleistä mielipidettä ja leimautumista, ettei edes uskaltaisi ilmiantaa terroristia. Tuon ajan mielipidejohtajina olivat länsimieliset liberaalit, jotka samalla olivat ajautuneet eräänlaisiksi terrorismin ”äänettömiksi yhtiömiehiksi”. Ja itse asiassa länteenhän – tarkemmin sanoen Ranskan suureen vallankumoukseen – taitaa terrorismin perinne Venäjällä johtaa. Eli viikonlopun tapahtumiin viitaten ympäri käydään, yhteen tullaan.   

Toki on todettava sekin, että varsinaisena muistelijana tässä oleva Aleksei Suvorin oli tuossa vaiheessa jo kääntynyt konservatiivisempaan suuntaan: https://en.wikipedia.org/wiki/Aleksey_Suvorin. (Tuo wiki-artikkeli paljastaa, että siihen oli myös ns. henkilökohtaisia syitä.)

Olen parantanut alkuperäisen tekstini kieliasua. Huomasin hätiköineeni viimeistelyssä. Pitänee katsoa, josko sieltä löytyy muutakin korjattavaa.

...

Tässä lainaus Juri Trifonovin esseestä vuodelta 1980. Hän on lainannut Aleksei Suvorinin päiväkirjamerkintöjä.

A.S. Suvorin on muistellut erästä keskusteluaan Fjodor Dostojevskin kanssa:

”Kuvitelkaapa, Aleksei Sergejevitš, että me seisomme Datsiaron liikkeen (http://oldmos.ru/old/photo/view/70778) näyteikkunoiden äärellä ja katsomme siinä esillä olevia kuvia. Lähellämme seisoo mies, joka on myös niitä katsovinaan. Hän odottaa jotakin ja vilkuilee sen vuoksi sivuilleen. Yhtäkkiä hänen luoksensa ilmestyy toinen henkilö, joka sanoo: ’Pian Talvipalatsi räjähtää, laite on kytketty päälle’ (eli helvetinkone, aikapommi; Trifonovin tarkennus). Me kuulemme tämän.  Menemmekö me Talvipalatsiin varoittamaan räjähdyksestä tai otammeko yhteyttä poliisiin, menemmekö puhumaan asiasta kadulla päivystävälle poliisille, jotta tämä pidättäisi nuo henkilöt? Menisittekö te?” Suvorin vastasi: ” En menisi.” ”Niinpä niin”, pohti Dostojevski, ”se juuri onkin kauheaa! Pelko saada ilmiantajan maine. Kuvittelen, kuinka minuun katsottaisiin, alettaisiin kysellä, joutuisin ristikuulusteluun, kenties ehdotettaisiin palkkiota, tai ehkä epäiltäisiin rikoskumppaniksi. Lehdissä kirjoitettaisiin: Dostojevski osoittaa sormella rikollisia. Onko se minun asiani? Se on poliisin asia. Minulle eivät liberaalit sitä antaisi anteeksi. He kiusaisivat, saattaisivat minut epätoivoon. Onko se normaalia? Meillä kaikki on epänormaalia, siitä tämä tällainen johtuu.”


(Tekstiin tehty korjauksia ja lisäyksiä 17.11.2015)

Mitä olin tekemässä, kun Pariisin terrori-iskut alkoivat…

Idea kirjoitukseeni tuli eräästä Uuden Suomen puheenvuoroissa ilmestyneestä blogikirjoituksesta, jonka otsikkona oli ”Mitä tein kun Pariisissa paukkui?”.  En käsittele tässä Pariisin tapahtumia, mutta terrorismista on kyse.

Istuin perjantaina iltamyöhällä tietokoneeni äärellä omien asioitteni parissa, kun jätin ne hetkeksi syrjään, ja samassa uutissivuilta räjähtivät eteeni Pariisin tapahtumien ensiuutiset. Siinä sitten seurasin järkyttyneenä tapahtumien etenemistä pikkutunneille asti. Nuo omat asianikin sivusivat terroritekoja eli läheltä liippasi.

Kirjoitan tässä juuri siitä, mihin ennen Pariisin uutisia olin paneutunut. Oman johdantonsa se kuitenkin vaatii.

Viimeksi olen kirjoittanut islamista ja Euroopan maahanmuuttovirtojen taustoista. Siinä yhteydessä oli myös ISISin toiminta tullut vastaan. Nyt olin kuitenkin toisen aiheen parissa. Kyse on lempiteemastani, millä tarkoitan Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Olin lukemassa ja pohtimassa erästä kirjailija Juri Trifonovin tekstiä, joka käsitteli Fjodor Dostojevskia.  Sillä on oma yhteytensä viima aikoina käsittelemiini aiheisiin. Kirjoitin jokin aika sitten Leningradin puoluejohtajasta Sergei Kirovista. Aihetta on tarkoitus jatkaa ja olenkin jo lukenut lähes kaiken hänen murhastaan. Murhaaja Leonid Nikolajevin motiivien takaa on löytynyt 1800-luvun lopun venäläinen terroristijohtaja, aikansa länsimielinen ”zapadnikki”, älykkö Andrei Ivanovitš Željabov (1851 – 1881), joka hirtettiin osallisuudesta tsaari Aleksanteri II:n murhaan.  Hän oli Nikolajeville eräänlainen esikuva. Željaboville oli Leninistä lähtien rakennettu sankarin sädekehää. Mm. Pietarissa oleva katu Bolshaja Konjushennaja (Большая Коню́шенная улица) oli vuodesta 1918 vuoteen 1991 nimetty hänen mukaansa.  Hänen nimisiä katuja löytyy Venäjältä ja Ukrainasta edelleen ainakin muutama.

Kirovin murha vei minut 1800-luvun lopun Venäjälle. Siellä vastaani tuli Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) ja hänen aikansa terrorismia käsittelevä romaaninsa Riivaajat (Бесы, 1871-72). Samalla matkallani huomasin olevani sata vuotta Dostojevskia myöhemmin menehtyneen kirjailija Juri Trifonovin (1925 – 1981) maailmassa. Pariisin terrori-iskujen aikaan olin juuri lukemassa hänen esseekokoelmaansa, joka koostuu hänen eri vuosina julkaisemistaan lehtikirjoituksista. (Se on venäjänkieliseltä nimeltään Как слово наше отзовется ja on julkaistu postuumisti vuonna 1985, toimittajina kirjailijan vaimo Olga Trifonova ja A.P. Shitov.)

Trifonov tunnetaan Suomessa lähinnä romaanistaan Talo rantakadulla (1976).  Kiroviin hän liittyy murhaaja Leonid Nikolajevin ihanteen kautta. Hän on nimittäin kirjoittanut romaanin yllä mainitun Andrei Željabovin ja hänen terroristiryhmänsä elämästä. Se on nimeltään Neterpenije (Нетерпение 1973), suomeksi ”Kärsimättömyys”. En itse ole sitä lukenut. Mielenkiintoista on sekin, että kirjailija pitää sitä parhaimpana teoksenaan. Sen tuo Hannu Mäkelä esille kertoessaan tapaamisestaan Trifonovin kanssa (kirjassa Ruhtinas unelmain mailla : matkani kirjojen kanssa. Otava, 2005).

Juri Trifonov

Omaa suhdettani Trifonovin tuotantoon lähentää eräs erityinen seikka. Olen nimittäin nähnyt hänet muutenkin kuin kuvissa. Hän vieraili vuonna 1980 Jyväskylässä ja olin tuolloin kuuntelemassa hänen esiintymistään. Lukiessani hänen tekstejään näen hänet silmieni edessä samanlaisena ujona, sanojaan tarkasti punnitsevana älykkönä, kuin 35 vuotta sitten, vuotta ennen kuolemaansa.

Perjantai-iltana Pariisin terrori-iskujen aikaan edessäni oli Trifonovin kirjoitus Fjodor Dostojevskista ja nimenomaisesti romaanista Riivaajat: ’Netšajev, Verhovenski ja muut’ (Нечаев, Верховенский и другие). Se on kirjoitettu alun perin vuonna 1980 ja julkaistu seuraavana vuonna. Verhovenski on Dostojevskin romaanin keskeinen hahmo, jonka esikuvana on oikea historiallinen henkilö Sergei Netšajev (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_Net%C5%A1ajev). Romaanin tapahtumat liittyvät erään Ivanov-nimisen ylioppilaan murhaan, jonka taustalla Netšajev hääri.  

Olin pohtimassa erästä katkelmaa, joka löytyy myös netistä: https://www.litmir.co/br/?b=71204&p=15 . Tässä on siitä tekemäni suomennos. Suluissa olevat linkit olen lisännyt itse.

Trifonov kirjoittaa vuonna 1980:

Dostojevski kuoli kuukausi ennen sitä päivää, kun Grinevitski murhasi tsaarin pommilla. Siitä ei ole seurannut Venäjälle mitään muuta kuin onnettomuuksia. Oltiin valmistamassa uutta perustuslakia, josta tsaari oli jo tehnyt olosuhteiden pakosta päätöksen. Sen hyväksyminen viivästyi pitkäksi aikaa.

Hedelmiä terrorismi ei anna, mikä on kaikkien nähtävissä.  Sen elinvoimaisuus jää vuosisadan arvoitukseksi.

Englantilainen filosofi Ian Schreiber katsoo, että terrorismin vahvuus ei perustu lukumäärään tai taitavuuteen, vaan yleiseen mielipiteeseen. Se pitää sisällään mutkikkaan vyyhteen vihaa, ihastelua, epätoivoa, toiveita ja pelkoa. Se peili on vino, mutta siinä on tehokas vahvistin. Ikuinen houkutus: ratkaista kaikki ongelmat kertaheitolla – yhdellä pommilla, sillä viimeisellä ratkaisevalla murhalla. Dostojevski katsoi – 1870-luvun loppupuolella, kun terrorismi oli Venäjällä puhjennut pelottavana kukkaan – että yhteiskunta oli kehittänyt eräänlaisen erityisen nurinkurisen häveliäisyyden tunteen suhteessa terrorismiin. Kustantaja A.S.Suvorin (1834 – 1912; https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Suvorin) on muistellut erästä keskusteluaan Dostojevskin kanssa:

Kuvitellaanpa, Aleksei Sergejevitš, että seisomme Datsiaron liikkeen (http://oldmos.ru/old/photo/view/70778) näyteikkunoiden äärellä ja katsomme siinä esillä olevia kuvia. Lähellämme seisoo mies, joka on myös niitä katsovinaan. Hän odottaa jotakin vilkuillen siksi sivuilleen. Yhtäkkiä hänen luoksensa ilmestyy toinen henkilö, joka sanoo: ’Pian Talvipalatsi räjähtää, laite on kytketty päälle’(eli helvetinkone, aikapommi; Juri Trifonovin oma tarkennus). Me kuulemme tämän.  Menemmekö me Talvipalatsiin varoittamaan räjähdyksestä tai otammeko yhteyttä viranomaisiin, menemme puhumaan asiasta kadulla päivystävälle poliisille, jotta tämä pidättäisi nuo henkilöt? Menisittekö te?” Suvorin vastasi: ” En menisi.” ”Niinpä niin”, pohti Dostojevski, ”se juuri on kauheaa! Pelko saada ilmiantajan maine. Kuvittelen, kuinka minuun katsottaisiin, alettaisiin kysellä, joutuisin ristikuulustelua, kenties tarjottaisiin palkkiota, tai ehkä epäiltäisiin rikoskumppaniksi. Lehdissä kirjoitettaisiin: Dostojevski osoittaa rikollisia sormella. Onko se minun asiani? Se on poliisin asia. Minulle eivät liberaalit sitä antaisi anteeksi. He kiusaisivat, saattaisivat minut epätoivoon. Onko se normaalia? Meillä on kaikki epänormaalia, siitä tämä tällainen johtuu.”

A.S.Suvorin

Tähän loppuu Trifonovin lainaus noiden herrojen keskustelusta. Kirjan loppukommenteissa teoksen toimittajat ovat kuitenkin lainanneet lisää Suvorinin muistelmista. Tässä on siitä katkelmia.

Kyse on Suvorinin myöhemmin julkaisemistaan päiväkirjamerkinnöistä. Se jatkuu näin:

”Tämänkaltainen kertoo siitä, että kukaan ei tiedä, miten menetellä. Ei helpoissa eikä vaikeissa tapauksissa…. Voisin kertoa monista hyvistä tai inhottavista asioista. Mutta sitä ei voi tehdä. Meillä ei voi puhua kaikkein tärkeimmästä. Hän [Dostojevski] puhui kauan tästä aiheesta ja oli hyvin innoissaan. Siinä samassa hän kertoi, että on kirjoittamassa romaania, jossa päähenkilöksi tulee Aljoša Karamazov. Dostojevski halusi saada Aljošan luostariin, jossa tästä kehittyisi vallankumouksellinen. Hänen olisi määrä suorittaa poliittinen rikos, josta hänet tuomittaisiin. Hän siis etsisi totuutta ja näissä etsinnöissään päätyisi vallankumoukselliseksi.” (Lähde: Ф.М.Достоевский в воспоминаниях современников. М., 1964, т. 2, с. 328  - 329.)

Kirjan toimittaja täsmentää:

”Tiedetään, että Dostojevski suunnitteli vielä toista kirjaa Karamazoveista, jossa pyrkimys kuvata Aljoša Karamazovia toiminnan ihmisenä johtaa 70-ja 80-lukujen taitteessa kirjailijan päätelmään, että tuona aikana romaanin sankariksi kelpaa vain vallankumouksellinen.”

Jatkan Trifonovin tekstiä valikoiden ja tiivistäen:

Dostojevskin kauhistelemaa yleistä mielipidettä ruokittiin huhupuheilla ja lehtikirjoituksilla. Nykyisin [kirjoitettu vuonna 1980] tämä vaikutusvalta on huomattavasti voimistunut: kaikki tulee tietoisuuteen välittömästi. Maailma seuraa television kautta panttivankidraamoja, ei ole olemassa vetävämpää näkyä.

Terroristeista tulee elokuvan sankareita.

Kansa ihmettelee ja kyselee, keitä nämä ihmiset ovat? Mistä he ovat tulleet? Mihin he pyrkivät? Mitä he meiltä haluavat? Ja ensimmäinen, sielua rauhoittava reaktio: Meiltä ei haluta mitään, he haluavat muilta.

Terrorismista on tullut maailmanlaajuista showta. Riivaajien maailmasta on tullut teatteria, missä näyttämö pursuaa verta ja päähenkilönä on kuolema. On epäilys, että juuri tähän terroristit itse sitä ymmärtämättä ovatkin pyrkineet. … Terrori ja joukkotiedotus ovat aikamme siamilaiset kaksoset…

Tekstissään Trifonov tarkastelee 70-luvun maailmaa. Nykyisessä Pariisin terrori-iskuissa on paljon räikeämmin kyse valtavasta maailmanlaajuisesta mediatapahtumasta. Konteksti on muuttunut. Trifonovin maailmassa tavalliset ihmiset ovat terrorin ulkopuolella. Nykyisin emme enää ole ulkopuolisia.

Trifonovin kirjoitukset – ei pelkästään tämä – kertovat hänen kyvystään olla ajan hermolla. Hän yhdistää 1800-luvun lopun Venäjän myös tulevaisuuden uhkakuvaksi.  Eräässä toisessa artikkelissa hän tosiaan hienovaraisesti viittaa siihen, että koko neuvostoyhteiskunta on lähtöisin tuosta terrorismin aatteellisesta perinnöstä. Siihen periytyvät yhteiskunnan toimintamallit. Ja kuvaavaa on, että Kirovin murhanneen Nikolajevin esikuvana oli juuri Dostojevskin ajan älymystöön kuuluva terroristijohtaja.

 

Leonid Nikolajaev - Sergei Kirovin murhaaja

Trifonov palaa vielä artikkelissaan Dostojevskin Riivaajiin. Siitä nousevat ajatukset voidaan kyllä liittää myös meidän aikaamme.

On pantu merkille terrorismit kahdet kasvot: Verhovenski ja Shatov. Riivaajan [pirun, paholaisen] on ennemmin tai myöhemmin tapettava pyhä. Aluksi itsessään. Miksi Dostojevskin viha ja kipu elää vielä tänäkin päivänä. Elämme murroksen aikaa: elää vai tuhoutua? Ympärillämme oleva maailma on järkyttävästi ja jättimäisesti muuttunut. Dostojevski ei omissa fiktioissaan voinut olettaa, millaisia muutoksia on edessä.  Tullakseen Jumalaksi nykypäivän Kirillovilla on absoluuttinen kyky räjäyttää mukanansa koko maapallon väestö. Vuonna 1975 Amerikassa 20-vuotias fyysikko rakensi vain harrastusmielessä atomipommin viidessä viikossa.

Sitten Trifonov pohtii Aldo Moron murhan vaikutuksia. Hänen kidnappauksensa oli 70-luvun keskeisin mediatapahtuma, jonka olemme jo tainneet unohtaa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Aldo_Moro). Seuratessaan tv-raporttia Aldo Morosta siirrytään yhtäkkiä urheiluun – kilpajuoksuun tai -ajoihin. Sana voi merkitä molempaa. Trifonov yhdistää sen Dostojevskiin. ”Kilpa-ajot jatkuvat”, hän kirjoittaa. Tällä Trifonov viittaa Riivaajien mottoon, Luukkaan evankeliumin luvun 8 jakeisiin 32 - 36. Se kertoo, kuinka Jeesus paransi riivatun miehen, ajoi riivaajat laitumella olevaan sikalaumaan, joka syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. Riivattu mies symboloi Venäjää. Riivaajat (бес ’paholainen’, ’piru’) kuvaavat terrorismin aaltoa. Kilpa-ajot viittaavat juoksevaan sikalaumaan.

Juoksu jatkuu, ihmiset ovat kiinnostuneita tuloksesta. Verhovenskia ja Carlosia [70-luvun etsityimpiä terroristeja] ei ole vieläkään saatu kiinni.  He vaeltavat meidän pienessä maailmassamme täydessä vapaudessa. Siksi luemme edelleen Dostojevskia.

Kirjoitus loppuu tähän. Sovinnaisena pidetty kirjailija  viitannee tuolla lopullaan myös maansa menneisyyteen. Mutta se ei ole tässä yhteydessä tärkeää.

Mielestäni on kiintoisaa, että Trifonov arvostaa omassa tuotannossaan eniten juuri tuota 1800-luvun loppupuolen terrorismia valottavaa aikaa. Ymmärrän tämän niin, että hän on pohtinut aihetta kauan ja tehnyt paljon työtä taustatietojen eteen ja ymmärtää tuon ajan yhteyden Neuvostoliiton henkisessä kehityksessä ja ilmapiirissä.

Trifonov kirjoittaa sen omalla hienovaraisen älyllisellä tyylillään, mikä ei antanut aikanaan aihetta sensuuriin.

Lähtökohtanaan 1800-luvun lopun liikehdintä Trifonov katsoo, että Venäjä on sairas. Diagnoosissaan hän ei näe mongolivaltaa, ei taloudellista jälkeenjääneisyyttä, ei maaorjuutta eikä lännen vehkeilyjä. Hän näkee sen älyllisessä kapea-alaisuudessa, jota ohjaa eräänlainen lahkolaisuus. Pyritään esittämään oma näkemys ainoana mahdollisena ratkaisuna, ei kyetä kuuntelemaan eri mieltä olevia. Kaiken lisäksi ollaan itsepintaisesti sitä mieltä, että oma yksipuolinen näkökulma on universaali. Tämä sama on hänen mukaansa nähtävissä myös myöhemmässä kehityksessä, jopa 1960-luvun ilmapiirissä. Kuusikymmentäluvun nuori älymystökään ei ole hänen mukaansa voinut irtautua tuosta paheesta. Se on eräänlainen venäläisen intelligentsijan (älymystö, sivistyneistö) alkusynti.

Tässä esitin hieman pintaa Trifonovin näkemyksistä, jotka palautuvat romaanin Neterpenije (”Kärsimättömyys”) maailmaan ja taustoihin. Siitä voi lukea Semjon Ekštutin kirjoittamasta Trifonov-elämäkerrasta (Molodaja gvardija 2014, s. 232). Pystyn näitä asioita sisäistämään paremmin luettuani romaanin.

Lopuksi

Haluan palata Trifonovin tulkintaan Dostojevskin näkemyksestä, jonka mukaan ”yhteiskunta oli kehittänyt eräänlaisen erityisen nurinkurisen häveliäisyyden tunteen suhteessa terrorismiin”. Ei se ole vierasta meidänkään ajallemme. Asioista on parempi vaieta, ettei tule leimatuksi ja joudu tietyissä piireissä hankaluuksiin. Ihminen tulee kannoissaan hyvin valikoivaksi. Pian opitaan, että jotakin on parasta pitää vakan alla. Tähän voi ihminen pakahtua.  Dostojevski pelkäsi liberaalien reaktioita. He salaa hymistellen hyväksyivät terrorin, joka kohdistui heidän toiveittensa mukaan vain pahantekijöihin. Željabovista kerrottiin, että hän antoi tietyn teon suorittajille dynamiittia vain sen verran, etteivät sivulliset kärsineet. Uuden älymystönkin silmissä hän oli fiksu mies.  Yleinen mielipide pystyi tukkimaan ihmisten suut, aivan niin kuin nytkin.  Pelättiin seurauksia, maineen tahriintumista, säröjä ihmissuhteisiin.

Päivitys: Kieliasua korjattu 16.11.2015.