Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.

Seitsemän veljeksen yhteinen joulun vietto

 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päättyy veljesten ja heidän perheittensä yhteiseen joulun viettoon. On siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin niistä ajoista, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Vielä kerran he olivat päättäneet kokoontua yhteen entiseen kotoonsa Jukolan taloon.

Aattoilta sujuu aluksi vanhoja verestäessä. Romanttisin sanankääntein veljekset haastelevat muistellen entisiä töitä, taisteloita ja kohtaamiaan vaaroja.  ”Muistot sulivat heidän mielissänsä suloisesti yhteen kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä…”

Simeoni istuu virsikirja polvella, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Sitä ennen kuitenkin nostetaan pata tulelta ja tehdään tuohisista haloista pystyvalkea. Tulen loimottaessa Simeoni aloittaa juhlallisen veisuun. Muut veljekset vaikenevat ja hiljenee myös ympärillä pyörivien lasten meteli. Naiset yhtyvät ihanaan virteen, lopulta kaikki veisaavat omine ääninensä. Eeron kainolla Anna-vaimolla on puhdas ja lempeä ääni. Se soi kauniimpana muiden yllä. Laulun jälkeen astutaan ehtoollispöytään ennen kallistumista öiseen lepoon.

Koittaa jouluaamu.

”Mutta varhain heräsivät he seuraavana päivänä, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.”

 

Kyseessä on romaanin viimeisen eli neljännentoista luvun kokoava päätös. Tuota yhteistä joulun viettoa seuraa vielä romaanin minä-hahmoisen kertojan loppusanat. Veljekset ovat saaneet elämänsä järjestykseen. He ovat löytäneet paikkansa kyläyhteisössä. On aika jättää heille hyvästit. Alkaa elämän ehkä seesteisempi vaihe. Suomen saloissa on heidät kotinsa. Mennään kohti illan lepoa. Romaanin kertoja liittää veljesten elämän osaksi laajempaa maailmaa, heidän elämänkaarensa on asettunut osaksi kaikkeuden kiertokulkua.

”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivistä ja vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

 Nuo loppusanat kertovat harmoniasta. Kaikkien villien kasvuvuosien ja harhailujen jälkeen veljekset ovat löytäneet kotinsa ja sen myötä rauhan.  Elämällä on perusta.

…

Itselleni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kansallinen kivijalkamme. Siinä on jotain olennaista kansakuntamme säröisistä kehitysvuosista. Itsenäisyys ja kansallinen identiteettimme lepää osittain tuon romaanin varassa. Veljekset ovat rakentamassa yhteistä kotiamme. Me olemme heidän seuraajiaan.

 Tuota yllä kerrottua seesteistä kuvausta edeltävät monenlaiset myrskyt ja kommellukset. Pojat ovat jääneet orvoiksi, kun isä – innokas metsämies – on kaatunut painissa karhun kanssa. Kuvaavaa on, että urhea mies on saanut taistelussa karhunkin hengiltä. Pojat omaksuvat kasvaessaan isänsä perintönä saman sitkeyden. Keskenänsä he elävät kuin villi joukko kiinni toisissaan. He ovat juuttuneet vaistoinensa metsän uumeniin etsien sieltä sielullensa turvaa. Paljon he oppivat ja omaksuvat mutta kovin kynnys on vielä ylittämättä. Monien koettelemusten ja nöyryytysten kautta he kasvavat sieltä osaksi muuta kyläyhteisöä. Kestää aikansa, ennen kuin he kasvavat omiksi itsellisiksi persoonikseen.

Veljesten ensimmäinen kosioretki on tarinana kuvaava. Yhtenä joukkona käydään jopa kosimassa naapurissa asuvaa Männistön muorin tytärtä. Kosioretki päättyy yhteisiin rukkasiin. Siinä he ovat kuin yhteen sulanut toisistaan eriytymätön joukko. Evoluutiopsykologiaan viitaten veljekset elävät jonkinlaista primitiivistä heimoyhteiskunnan vaihetta. Veljesjoukko toimii jonkinlaisen suggestiivisen joukkokokemuksen varassa.  

Lukkarin opissa käy myös huonosti. Veljesjoukko pakenee koulumestaria yhtenä veljesryhmänä.

Impivaarassakin vietetään yhteistä joulua. Sen vietto päättyy ryypiskelyyn ja tappeluun. Turvapaikaksi korpeen yhteisvoimin rakennettu talo palaa poroksi ja tuo alkuasukasjoukko joutuu kauhusta katkerana paitasillaan pakenemaan umpihangessa henkensä edestä ja hakemaan turvaa entisestä kotitalosta, josta pojat olivat paenneet sivistystä pakoon. Onneksi he saavat turvan. Veljekset kasvavat tuosta koettelemuksesta kiitollisuuteen ja pääsevät keväällä entistä sisukkaampina rakentamaan Impivaaraan uutta kotia.

Koettelemukset seuraavat toisiaan. Viimein veljekset rohkaistuvat myös koulun penkille. Itse he löytävät sisimmästään tahdon voimansa. Paksupäisenä itseään pitävä Juhanikin oppii lukemaan ja tie muiden yhteyteen avautuu. Sitkeys palkitaan ja nuoret miehet pääsevät rakentavaksi osaksi kyläyhteisöä. He löytävät kukin itselleen sopivan elämän tiensä. Löytävät puolison, perustavat perheensä. Tässäkin on toki kääntöpuolensa. Jokaiselle ei tuota onnea suoda. Simeoni jää vanhaksi pojaksi, tyytyy kohtaloonsa. Hän kokee kriisin, ajautuu itsemurhayritykseen, mutta Juhani pelastaa hänet kuoleman kidasta. Se on epätoivoinen syrjähyppy. Hänkin tasaantuu lopulta omalle elämänpolulleen.

Kunkin veljeksen henkilökohtainen kehitystarina olisi varmasti oman romaaninsa arvoinen.  Vaatii oman rohkeutensa ottaa elämästään vastuu. Ilman yhteisön myötäsukaista tukea emme siihen kykene.

…

Tuon myös eräänlaisen kulttuuriantropologisen näkökulman. Veljekset tapaavat elämässään monenlaisia kulttuurin levittäjiä ja tarinankertojia. Heitä he oppivat arvostamaan.

Romaanin neljännentoista luvun ehkä kaunein kohtaus on kuvaus nuorimman veljeksen Eeron ja hänen puolisonsa, kalvakkaan surumielisen Annan elämästä. Yllä jo mainitsin hänet kertoessani kerroin jouluaattoillan virrenveisuusta ja naisen kauniin herkästä lauluäänestä.  Anna on pelokkaan oloinen surumielinen nainen. Anna on sielultaan herkkä kokija, joka ”oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Niin kuvaa romaanin kertoja Annaa. Hän on päätösluvun tarinankertoja.

Eero on poissa kotoa, Anna hoitaa esikoistaan. Eteemme nousee suloinen idylli. Nuori äiti välittää lapselleen lorujen ja laulunsa kautta kiintymyksensä luontoon. Se on lapsoselle kuin alkutie elämänhallintaan. Hän kiinnittyy elämänlangallaan luonnon ja kansanperinteen harmoniseen yhteyteen. Lapsi katselee äitiään kuin hehkuva aamu.

Anna on yksin kotona lapsosensa kanssa. Hän kertoo välillä hyräillen, välillä puhuen lapselle loruja ja lapsi hanakkana tai ehkä uneliaanakin kuuntelee.

”Sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä…”

 

Anna toteuttaa tärkeää tehtävää. Hänestä välittyy myös keskeinen seikka tuon ajan maailmassa. Elämä on usein hiuskarvan varassa. Monenmoinen tauti voi viedä mennessään. On lähes ihme, että lapsi voi selviää kasvuvuosistaan hengissä. Äidin sydämen täyttää pelko.

Runollinen hetki päättyy hehkeään näkyyn, joka muovautuu lauluksi.

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”

Annan suussa alkaa soida Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan…”  Se saattaa nykyaikana tuntua kauhukuvalta, mutta Annalle se on ihana näkymä. Hietakehdosta voi koitua lapselle turva. Äidin sydämen täyttää paitsi pelko, samalla myös toivo. Ollaan kiinni luonnossa: maan povessa ja taivaan avaruudessa. Nuoren äidin lauluääni nousee helisten korkeuksiin.  Sinne hän kääntää myös laulaessaan katseensa. Poutapääskynen lentelee sinne tänne, ”keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos”.

Mies saapuu kotosalle ja kuulee puolisonsa suloisen laulun. Koittaa herkimmistä herkin kahden rakastavan kohtaaminen. Yksinäiselle nuorelle äidille puolison saapuminen on kuin turvasatama. Löytää mieskin sisimmästään ystävyyden ja läheisyyden tunteen, jota ei ole aiemmin kokenut.

 

”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.”

 

He tuntevat sisimmässään, kuinka elämä on kovuudessaan ahdistavan karu ja raakakin. Heidän keskinäinen rakkautensa kantaa jopa elämän yli kiinni avaruuksiin ja myös maan poveen.

Noihin kohtauksiin voi kukin tutustua romaanin viimeisessä luvussa. Se löytyy täältä. Sieltä avautuu myös koskettava Sydämeni laulu.

…

On aika siirtyä kirjoitukseni päätökseen.

Kivi luo meille kuvauksen Suomestamme ennen itsenäisyyttä. Hän kuvaa sitä voimaa, joka on ajanut Suomen sukua elämässä eteenpäin. Läpi historiamme meidän turvanamme ja voimanamme ovat olleet lukuisat työhönsä antautuneet tulisielut. Heidän varassaan monet kylät ja isommatkin yhteisöt ovat voineet kasvaa. Heidän pyyteetön työnsä on kantanut hedelmää. Varmasti myös omasta elämästämme voimme tunnistaa sellaisia persoonia. Olen itse musiikin ystävä ja omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani muistan koulumme musiikin opettajan. Ilman häntä en varmasti olisi sama minä, joka nyt olen.  Hän on varmasti antanut monelle nuorelle eväät itsensä kehittämiseen. Hän kuuluu niihin, jotka eivät ole omia työtuntejaan laskeneet. Samaa on sanottava monista yrittäjistä ja monitaitoisista työmiehistä. Ei unohdeta heitä.

Elämme paraikaa maailmassamme ennalta arvaamatonta murrosta. Monenmoista on liikehdintää, mutta ei unohdeta synnyinmaatamme. Pidetään omasta rakkaasta Suomestamme kiinni. Kukaan muu, ei mikään muu kansa tai ylikansallinen byrokratia pidä meidän puoltamme samassa määrin kuin me suomalaiset itse. Tuetaan toisiamme vaikeinakin hetkinä.

Kansainvälisyyttä ei pidä torjua. Se kuuluu luontaisesti ihmisten kanssakäymisiin, ja myös omaan henkiseen kasvuumme. Mutta ollaan siinä omana itsenämme, arvomme tuntien. Esi-isämme ovat olleet vuosisatoja olleet kanssakäymisissä muiden kanssa, myös rauhanomaisesti. Jatkakaamme samaa tietä, itsellisinä, omaa rakasta kotiamme vaalien.

Kirjoitettu jouluaamuna 2020.

 

Pallolaajennuksessa

Tänä syksynä puhti on ollut poissa. Syykin on selvinnyt - onneksi ajoissa.  Minulla todettiin sepelvaltimotauti. Diagnoosia ennen oli kuitenkin muutama ihmetystä ja hämmennystä herättävä vaihe. Oli myös luovuttava itselleni tärkeistä asioista ja – ainakin väliaikaisesti – elämän lähiajan tavoitteista. Luulen, että eräässä vaiheessa infarkti saattoi olla melko lähellä.

Nyt joulukuussa tehtiin pallolaajennus. Lisään heti, että onnistuttiin tekemään, sillä oli siinä yksi välivaihe, jolloin hetken mietittiin myös ohitusleikkausta. Kardiologin aluksi hieman epävarmalta vaikuttava kanta oli, että yritetään pallolaajennusta. Operaatio vaikuttaa ainakin toistaiseksi onnistuneen, joten on aihetta hymyyn, toivottavasti se ei hyydy.

…

Laitan alkuun hieman lääketieteellistä faktaa. Sen jälkeen palaan omiin tuntemuksiini ja kokemuksiini ennen lopullista operaatiota ja sen jälkeen.

Kyse on vasemman sepelvaltimon päähaaran ahtaumasta. Löysin netistä vuodelta 2007 peräisin olevan artikkelin, jossa käsitellään pallolaajennusta juuri samanlaisessa tapauksessa kuin minulle tehtiin (Timo Mäkikallio ym. Vasemman sepelvaltimon päähaaran pallolaajennus ja stentin asennus). Tässä on linkki artikkeliin. 

Tulokset ovat olleet hyviä. Ennen näissä tapauksissa on turvauduttu ohitusleikkaukseen. Pallolaajennusta on ruvettu tekemään potilaille, joilla on siihen liittyviä riskitekijöitä.

Vaikka tulokset ovatkin olleet lupaavia, niin - sen mitä minä tutkimuksesta ymmärrän -  ohitusleikkauksen mahdollisuus on edelleen olemassa. Tätä vahvistavat myös operaationi suorittaneen kardiologin sanat. Kardiologi tosin lisäsi, että ohitusleikkauspotilaalle voidaan vastaavasti joutua myöhemmin tekemään korjaavia pallolaajennuksia.

Lainaan vielä toista artikkelia. Tekijänä on Arno Forsius: Sepelvaltimotaudin syistä, oireista ja hoidosta. Se on sen verran yleistajuinen ja historiaankin kiinnostavasti perehdyttävä, että suosittelen tutustumaan. Siinä kerrotaan sepelvaltimotukoksen vakavista seurauksista. Tämä pysähdyttää minutkin:

Seurauksiltaan vakavimpia ovat vasemman sepelvaltimon päähaaran tai sen laskevan haaran alkuosan tukkeutuminen, minkä vuoksi näihin kohtiin muodostuneita vaikeita ahtautumia ja tukoksia on kutsuttu nimellä ”widow maker” eli ”leskentekijä”.

 

Leskentekijäsuonesta kuulin ensi kerran sairaalassa minusta huolehtineelta hoitajalta. Hän totesi operaation jälkeen, mihin minulle on pallolaajennus tehty ja lisäsi, että tuota elintärkeää suonta mainitaan myös leskentekijäsuoneksi. Kyse on lainauksessa mainitusta. laskevan haaran alkuosasta. Suonesta löytyy perusinfoa Wikipediasta.

Vasen sepelvaltimo puolestaan jakautuu kahteen päähaaraan. Näistä laskeva haara (lat. ramus interventricularis anterior) kulkee alas kohti sydämen kärkeä, ja kiertävä haara (lat. ramus circumflexus) kiertyy sepeluurteessa vasemmalle sydämen taakse.

 

Yksityiskohtaisemmin vasemman sepelvaltimon laskevasta haarasta kerrotaan täällä. Englanninkielisen termin mukaisesti suonesta käytetään myös nimitystä LAD (left coronary artery, anterior descending branch). Leskentekijäsuonen nimen perusteista todetaan ainakin minulle kalseaa faktaa. Lisään tähän lainauksen, vaikka asia on yllä jo todettu:

Tätä termiä käytetään koska tämä valtimohaara toimittaa verta suureen osaan sydäntä, ja tämän vuoksi tukos voi johtaa massiiviseen sydänkohtaukseen josta todennäköisenä seurauksena äkillinen kuolema. Jopa pieni määrä plakkia tällä alueella […] voi irrota ja aiheuttaa kuoleman.

Viimeisestä toteamuksesta mainitaan esimerkkinä erikseen toimittaja Tim Russertin kuolema.

…

Palaan oman tapaukseni taustoihin ja tuntemuksiini. Muistelen aluksi loppukesän tuntemuksiani ja etenen sitten sieltä tuoreisiin tuntemuksiini.

Korona oli sekoittanut keväät rutiinit. Kesällä olin saanut harrastuksiini uutta potkua. Loin pohjakuntoa kävellen ja pyöräillen. Oli reipasta ylämäen nousua, portaikkoja. Harrastan hyötyliikuntaa. Siinä pyöräily on etusijalla, autoa en käytä. Kuntosalilla en ole käynyt koskaan.

Jyrkissä nousuissa alkoi yllättäen tuntua oudolta. Yhtäkkiä hengästyin, ylös päästyäni piti pysähtyä ja palauttaa hengitys normaaliksi.  Ihmettelin, ja jatkoin matkaa. Päivän parin kuluttua sama jatkui. Pyöräillessä alkoi olla rinnassa samoja tuntemuksia. Jokin siellä puristi. Oli pari käännekohtaa, jolloin päätin hakeutua tutkimuksiin. En toki tuolloin vieläkään epäillyt ensi sijaisesti pumppua. Se oli närästystä, ylävatsan ongelmia. Se on varmaan aika monella sydänongelmista kärsivällä ensimmäisenä mielessä. Olin jo hieman aiemmin heinäkuussa hakenut yleislääkäriltä apua refluksiongelmiini. Hän oli määrännyt enterotabletteja, joiden avulla luulin hoitavani itseni kuntoon – tai ainakin toivoin sitä. Eivät nuo tabletit olleet tuoneet apua.

Kerran noustessani reippaasti ylämäkeä jouduin pysähtymään kesken kaiken. Kesti melko pitkä tovi, ennen kuin sain hengitykseni normaaliksi. Pääsin vaivoin mäestä ylös, mutta jouduin hyvin verkkaisesti palaamaan kotiin. Sama toistui pari päivää myöhemmin tasamaalla kesken verkkaisen kävelylenkin. Siinä vaiheessa todellakin tuntui, että pääsenkö enää ylipäänsä mihinkään. Oli kipristeltävä jotenkuten kotiin. Pyöräillessä alkoi tuntua samaa. Viimeinen niitti oli, kun ajoin kerran alikulkusillalta ylös loivaa mäkeä. Yritin sinnitellä tasaiselle, mutta siitä ei tullut mitään. Aloin tukahtua rintakipuun. Tiesin, että ylhäällä on pelastava puistonpenkki.  Oli pysähdyttävä puoliväliin, lähes vajosin ruohikolle. Pysyin kuitenkin tolpillani ja hoipuin pyöräni kanssa penkille turvaan. Olin hieman ennen syönyt tukevan lounaan, ja epäilin siinäkin tapauksessa syyksi sen aiheuttamaa närästystä.

Myöhemmin syksyllä havaitsin itse ja kuulin myös muilta, että juuri lounaan jälkeen alkaa usein oireilu ja on turvauduttava nitrosuihkeeseen.  Olin kyllä jo aiemmin keventänyt erinäisten oireiden vuoksi ruokailua ja syksyllä tein lisää rajoittavia päätöksiä. Naudan liha ja tuhdit lohiannokset saivat jäädä, lampaasta puhumattakaan. Pelkkään kasvisruokaan en ole siirtynyt, mutta lihan suhteen vaihtoehdot ovat vähentyneet. Selkeä ykkösvaihtoehto on broileri.

Päätin hakeutua vaivoineni lääkäriin. Eräs tuttavani oli ehdottanut menoa kardiologin vastaanotolle. Menin kuitenkin sisätautilääkärille, koska en edelleenkään uskonut minulla olevan sydänvaivoja. Hän sanoi välittömästi vaivoista kerrottuani, että oireet viittaavat selkeästi sepelvaltimotautiin. Angina pectoris, hän lisäsi varmoin äänensävyin. Sanoin, kun se on niin ilmeistä, niin mennään tutkimuksiin. Tuolloin olin vielä yksityisellä puolella ja samasta paikasta varasin ajan rasitustestiin. Siihen taisin odottaa kolmisen viikkoa.  Ne päivät kuluivat turhan hitaasti.

Rasitustestissä kroppaani liitettiin anturoita ja minut pantiin ajamaan kuntopyörää. Kesti hetken, ennen kuin pääsin vaadittuun nopeuteen. Aluksi ei tuntunut missään, kunnes kardiologi yhtäkkiä pysäytti testin. Sitä ennen hän kyllä kysyi tuntemuksistani. Totesin, että jotain aivan pienen pientä tuntemusta on rinnassa, mutta se ei häirinnyt. Olin itse asiassa juuri päässyt vauhtiin ja olisin jatkanut. Ehkä siinä nousi sisu pintaan, enkä halunnut hellittää. Kardiologi näki kuitenkin asian toisella lailla ja jopa hätääntyen kehotti pysähtymään. Totta kai tottelin. Pian lähes lyyhistyin kasaan. Sain pikaisen oppikurssin nitrosuihkeen käytöstä. Lyhyt suihkaus nieluun kielen päälle ja vointi hellitti. Kun nousin pyörästä sydämen ultraäänitutkimusta varten, avustava hoitaja totesi, että eipä ole hikeä pisaraakaan. Elvyin lähes hetkessä, sillä ultraäänitutkimukseen siirtyessäni ei kohtauksesta ollut enää tuntemuksia.

Ultraäänitutkimuksessa selvisi, että sydämeni on OK.  Ei erikoisempaa löytynyt.  Samalla kuitenkin määrättiin varjoainekuvauksiin. Siinä vaiheessa siirryin julkisen terveydenhoidon piiriin. Sitä sain odottaa viisi viikkoa. Onneksi olin saanut lääkityksen eli nitrotabletit ja -suihkeen, joiden varassa jaksoin odottaa. Olin jo sisätautilääkärin suosituksesta alkanut käyttää verenkiertoa parantavaa Aspirin satasen korvaavaa lääkettä.

Elämääni tuli uusi, huomattavasti verkkaisempi vaihe. Paino taisi siinä vaiheessa pudota kolmisen kiloa. Se alkoi olla kokooni nähden normaali.

 

Varjoainekuvaus oli minulle jännittävä prosessi ja uusi kokemus siinäkin mielessä, että olin ensi kertaa sairaalan vaatteissa. Edellisen yön olin nukkunut aika levottomasti. Oli aikainen herätys, taksi vei naapurikaupunkiin. Vuoroni oli ensimmäisenä, kuvaus tehtiin nopeasti. Siitä ei jäänyt erityisempiä tuntemuksia. Aine pumpattiin ranteen kautta verisuonistoon.

Siinä yhteydessä sairauteni virallisesti vahvistettiin, mutta samalla tuli hämmentävä tieto. Ahtauma on niin vaikeassa pakassa, ettei pallolaajennusta pystytä tekemään. Panin heti merkille prosessia hoitaneen kardiologin hieman varovaisen ja epäröivänkin asenteen. Hän totesi, että vaihtoehtoina olisi joko ohitusleikkaus tai voisi yrittää myös pallolaajennusta, mutta siihen on valmistauduttava. Jälkimmäiseen liittyy hänen mukaansa riski, että myöhemmin saatetaan joutua ohitusleikkaukseen. Lääkäri pehmensi väitettä todeten, voi käydä myös päinvastoin: voidaan joutua pallolaajennukseen. Päätin luonnollisesti seurata kardiologin suositusta. Olin itse asiassa helpottunut, kun ei tarvinnut ruveta valmistautumaan rasittavaan avoleikkaukseen. Aluksi todettiin, että se tehdään jo parin viikon kuluttua. Hieman myöhemmin hän pyörsi tuon päätöksen ja loppujen lopuksi odotusaikaa oli puolitoista kuukautta. Ymmärrän, että kalenteri oli tiukka ja lisäksi lyhyen pohdinnan jälkeen hän lienee katsonut, että valmistautumisaikaa tarvitsivat niin hän kuin minun elimistönikin.  Onneksi ei tarvinnut olla epätietoisuudessa, kutsu operaatioon tuli nopeasti. Lisäksi olin saanut niin hyvät lääkkeet ja ohjeet, että aika kului sujuvasti.

Palaan tuohon valintatilanteeseen. Luotin tietysti lääkärin sanaan. Kun hän kysyi mielipidettäni ohitusleikkauksesta, niin minulla nousi mieleen eräs hauska sanailu, jonka olin tehnyt erään kymmenisen vuotta sitten ohitusleikkauksessa olleen miehen kanssa.  Mies on voinut leikkauksen jälkeen erinomaisesti eikä mitään korjauksia ole tarvinnut tehdä. Autoilusta tykkäävänä henkilönä hän oli todennut, että ”ohitusleikkaus on Mersu, ja pallolaajennus on Lada”. Onneksi en kuitenkaan hihkaissut tuota ajatusta herra kardiologille. Pieni epävarmuuden häivä minulle kuitenkin pallolaajennuksen tehokkuudesta oli jäänyt.

Vointini koheni viikko viikolta. Oma huomioni oli koko ajan sairaudessa ja itseni tarkkailussa. Pyrin noudattaman terveellistä ruokavaliota. Eräänä iltana sorruin helmasyntiini lenkkimakkaraan, ja elimistöni reagoi välittömästi. Jouduin turvautumaan nitrosuihkeeseen, jota tuli käyttää jonkinlaisessa hätätilanteessa. Päivien myötä sen käyttö väheni huomattavasti. Viimeisen kerran käytin sitä pari viikkoa ennen operaatiota. Olin eräässä konsertissa, jossa jouduin käyttämään pari tuntia maskia. Konsertin lopussa alkoi sydäntä puristaa sen verran ahdistavasti, että hätäännyin. Suihke auttoi hetkessä ja pääsin konsertista turvallisesti kotiin. Syy huonoon vointiin oli ilman muuta maskissa.

Liikuin tuona valmistautumisaikana paljon. Nousin ylämäkiä verkkaisesti. Pysähdyin, jos oli pieniäkin epämiellyttäviä tuntemuksia. Pyörällä liikkuessani kävelin mäet ylös. Loppuvaiheessa kävelylenkit pitenivät, se ei tuntunut elimistössä. Päinvastoin – olo oli energisempi kuin aikoihin. Välttelin turhaa auton käyttöä.

…

Koitti se päivä. Esivaiheena oli pari päivää ennen ollut verikokeet. Olin nukkunut yön yllättävän hyvin, heräsin aamutuimaan puhelimen hälytykseen ja unen pöpperöisenä vääntäydyin pikaisille aamuaskareille. Otin pakolliset lääkkeet, vähällä vedellä. Vielä pikainen suihku, vaatteet ylle ja menoksi. Oli vielä pilkkopimeää, kun taksi lähti kuljettamaan kohti määräpaikkaa. Nuo kyydit ovat oikein rentouttavaa valmistautumista itse operaatioon. Se on tavallaan kuin valmistautumisrituaali. Juttua riittää, voi kiireettä käydä lävitse mieleen juolahtavia asioita. Ne liittyvät toki terveyteen mutta tajunnan virta vie myös ajankohtaisiin kysymyksiin. Yksi kestoaihe on taksinkuljettajan arki. Siinäkin työssä käydään nyt koronan aikaan selviytymiskamppailua. Öisiä ravintola-ajoja ei ole. Tämä kuski oli ajanut edellisen ajonsa illalla yhdentoista aikaan ja vartonut sitten siitä lähtien minun kyytiäni. Kun matkaa kertyi, niin olin tavallaan pelastanut hänen työvuoronsa.

Kun olin tullut sairaalaan ja asettunut paikalleni muutaman hengen huoneeseeni, alkoi odotus. Huoneessa häärivä hoitaja oli tullut tutuksi jo edelliseltä kerralta. Hän on hyvin ystävällinen ja hän tuo persoonallaan levollisen olon. Kaiken häärinnän ja kiireen keskellä on myös pieni hetki jutustelulle. Häneltä saan kuulla, että nuo kardiologit ovat hyvin sorminäppärää väkeä. Ei uskoisi, miten taitavasti he kykenevät  reagoimaan. Totean, että heiltä sujuisi varmaan virkkaaminen tai muu käsityö. 

Vartominen ei kestä kauan, minut tullaan noutamaan, saattaja ohjaa operaatiohuoneeseen. Tohtori jutustelee ja luo rennon tunnelman. Ennen alkua valitan, että maski ahdistaa, on hieman vaikea hengittää. Saan ns. happiviikset. Se osoittautuu hyväksi ratkaisuksi. Tuota ratkaisua vahvistaa myöhemmin aamupäivällä kuulemani tieto. Viereisessä vuoteessa operaatiota odottanut minua parikymmentä vuotta nuorempi mies oli menettänyt operaation aikana – tai itse asiassa välittömästi sen loputtua – tajuntansa ja herännyt lattialla. Onneksi oli pian herännyt ja luullut kai olevansa taivaassa. Syy oli hänen mielestään maskissa. Sitä en epäile, sillä mielessä oli vielä tuo yllä kertomani konserttikokemus.

Noin kymmenen minuutin valmistelutöiden jälkeen päästään itse asiaan. Aivan aluksi alkaa horkka vaivata. Se saadaan rauhoittumaan, kun sisääni pumpataan rauhoittavaa. En näe näyttöruutuun enkä sen vuoksi voi seurata, mitä sisälläni tapahtuu. Verenkiertoon mennään ranteen kautta. Kipuja ei ole. On joitain tuntemuksia mutta en niitä kutsuisi kivuiksi. ”Tämä voi vähän koskea”, toteaa kardiologi eräässä vaiheessa, mutta ei se koske. Ikävimmältä tuntuu loppuvaiheessa, kun tohtori toteaa, että kaikki on sujunut hienosti ja on meneillään laaduntarkastus. Kestän senkin ja noin puolen tunnin operaation jälkeen olen jo ylhäällä ja minut ohjataan takaisin hoitohuoneeseen omaan vuoteeseeni.

Ympärilläni pyöri operaation aikana ehkä kuusi henkeä. Heistä kaksi oli kardiologeja. Yritin keskittyä kuuntelemaan ja painamaan mieleen heidän sananvaihtonsa, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Hektistä oli meno ja kova hässäkkä päällä. Paljon kuulin erilaisia numeroita, kyse lienee ollut suoneen asetettavan stentin koosta. Omat ajatukset harhailivat siellä täällä, enimmäkseen musiikissa. Olin itse asiassa koko aamun tapaillut mielessäni eri lauluja, kuten ”Tänä yönä, onni suosii rohkeaa…” Nyt kardiologi puhui hämähäkistä, tuli mieleen Olavi Virran ”Hämähäkki seitin kutoo…”. No, hämähäkki minun sisääni laitettiin ja pystyn vain kuvittelemaan mitä se saattoi olla.  Ajatukset harhailivat ja keskeytyivät silloin, kun hoitaja välillä kysäisi vointiani.  Oli levollinen olo. Hengitin syvään, oikein pyrin vetämään keuhkojen täydeltä sisääni happea.  Uloshengityksessä laskin kaikessa rauhassa sisältäni viimeisetkin ilman rippeet.  Tuli mielikuva, että kylkiluiden välikötkin tyhjenivät. Sitten olen hetken rauhassa, ja taas alkoi sisäänhengitysvaihe. Oli turvallista levätä ja seurata, mitä ympärilläni tapahtui.

…

Operaation jälkeen olin tarkkailussa kuusi tuntia. Pääsin yöksi kotiin.  Mieltä kohensi sekin, että taksissa onnistuin saamaan mainiota seuraa. Vaikka kuljettaja oli eri kaupungista, niin löysimme yhteisiä tuttavia.  Juttelimme paljolti musiikista. Se on minullekin lämpimiä tunteita nostattava aihe.  

Palautuminen on ollut yllättävän hidasta. Jo ensimmäinen yö oli hankala. Oli yhtäältä varottava rannetta, ettei veri pääsisi arvesta purkautumaan. Mutta sisällänikin oli tuntemuksia. Oli kutakuinkin ikävä tunne, jota on vaikea kuvata.  Aivan kuin sisälläni olisi ollut jotakin vierasta. Se tuntui sisään hengittäessäni. Kuvittelin, että keuhkot painoivat verisuonia ja kipu tuli siitä. Selällään en voinut maata, kun rintaa painoi. Löysin onneksi siedettävän asennon sohvalta.

Noita tuntemuksia oli minulla jo sairaalassa. Kerroin niistä vähän ennen lähtöäni kardiologille. Hän tiesi niistä, mutta ei osannut varsinaisesti kertoa, mistä se johtui. Erilaisia vaihtoehtoja hän kävi lyhykäisesti lävitse. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että tuon keskustelun jäljiltä olo on ollut levollinen, koska mistään vakavammasta ei liene kyse.

Nytkään vointi ei ole vielä kohentunut. Suurempia ponnisteluja en voi tehdä. On ollut tilanteita, jolloin olen joutunut menemään makuulle rauhoittumaan. Toki välillä olen turhan uhkarohkeasti koetellut sydämeni kestokykyä.

Kun ensi kerran sain tietää sairaudestani, niin eräs pallolaajennuksen läpikäynyt kaverini totesi rauhoitellen, että operaation jälkeen alkaa uusi elämä. Hän tarkoitti vapauttavaa kokemusta. Hänellä kävi niin. Se näkyy siinäkin, että ei sairaus näytä muuttaneen hänen elämäntapojaan. Hän esimerkiksi tupakoi entiseen tapaan. Minulla on tässä vaiheessa toisenlaisia tuntemuksia. Nyt ymmärrän, että olen sidoksissa sepelvaltimotautiin. Se antaa lähes jatkuvasti merkkejä itsestään. On tarkkailtava syömisiä, juomisia ja liikkumisiani. Tunnen, kuinka sydän sisälläni ponnistelee. Se on kuin oikutteleva kaveri, jolta on kysyttävä lupa tekemisiini. Tällä hetkellä harmittavimmalta tuntuu se, että minun on ehkä luovuttava myös eräistä oman luovuuteni ja henkisen hyvinvointini kannalta keskeisistä asioista.  Palautumiseni on kuitenkin vielä alkuvaiheessa, ja ehkä edessä on myös jonkinlainen vapautuminen.

Radiokeskustelua maahanmuutosta vuonna 2004

 

Pengoin vanhaa roinaa täynnä olevaa kaappia ja käteeni osui vanhoja C-kasetteja.  Muutamaan kasettiin olin äänittänyt radio-ohjelmia, paitsi musiikkia myös puheohjelmia. Niistä yhdessä oli syyskuun 9. päivänä 2004 aamuradiossa lähetetty keskustelu maahanmuuttajien ammatillisesta koulutuksesta.  Se oli asiallinen ohjelma, jossa asiantuntijat kertoivat maahanmuuttajien kohtaamista haasteista ja ongelmista yrittäessään saada uudessa kotimaassa ammatin. Päähuomio oli terveysalan koulutuksessa. Yleisimmät alat ovat lähihoitaja- ja sairaanhoitajakoulutus.

Ongelmat ovat tyypilliset. Ohjelmassa todetaan, että maahanmuuttajalla saattaa olla lähtömaassaan hankittu korkeamman tason koulutus, mutta Suomessa on vaikeuksia saada ammattia vastaavaa työtä. Syyksi siihen mainitaan kielitaidon ongelmat. Haastateltavien mukaan Suomessa korostetaan kovasti hyvää suomen kielen taitoa. Ohjelmassa se kuitenkin hyväksyttiin.  Yksi tärkeä seikka on ammattitutkintojen vastaavuus. Sen todentaminen voi olla hankalaa. Viime kädessä ratkaisun tekee kuitenkin työnantaja. Sillä on siis päätäntävalta.

Ongelmista huolimatta ohjelmassa oli mielestäni optimistinen henki. Maahanmuuttajien saamiseksi työelämään tehdään vilpitöntä työtä ja uskotaan sen olevan maallemme hyväksi.

En mene nyt enemmälti ohjelman sisältöön. Kommentoin erästä sivuseikkaa. Noin varttitunnin ohjelmassa en kuullut kertaakaan sanaa ”rasismi”. Yhdessä vaiheessa toimittaja toteaa, että asenteet voivat olla ”jähmettyneitä”. Sekään ei saanut kovin suurta painoarvoa.

 Oma muistikelloni alkoi raksuttaa. Minulla on noilta vuosilta työkokemusta maahanmuuttajien kanssa. Pääasiassa Suomeen tultiin Venäjältä ja muualta Euroopasta. Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta oli muutamia yksittäisiä henkilöitä. Esimerkiksi minun tuolloisessa asuinkaupungissa Somaliasta taisi olla vain yksi perhe. Kotoutuminen ja työ olivat hyvin keskeisenä pyrkimyksenä. Rasismia sanan perinteisessä merkityksessä en suoranaisesti ole havainnut mutta muistissa on tapaus erään teini-ikäisen afrikkalaisen työharjoittelusta, jossa noita ”jähmettyneitä asenteita” suomalaisten työkavereiden keskuudessa voisin todeta havainneeni. En missään nimessä pidä sitä rasismina. Kyse oli vain lähinnä samanlaisesta koppavuudesta, kun itse koin ollessani kerran opiskelijapoikana sairaalassa kesätöissä kokemattomana huoltomiehenä. Uudelta henkilöltä odotettiin samanlaista työtehtävien hallintaa ja ripeyttä, kuin vakinaisilla. Ei osattu mukautua ulkomaalaisen työharjoittelijan tilanteeseen. Uudessa tilanteessa avuttomuutta saatettiin pitää laiskuutena.

Myöskään suomen kielen hallintaan suomalaisilla duunareilla saattoi olla ylisuuria odotuksia. Kieltämättä sen kaltaiset kokemukset   nuorelle miehelle saattavat tuoda kielteisiä reaktioita tai jopa traumoja. Helppoa ei ole maahanmuuttajalla päästä mukaan suomalaiseen työyhteisöön. Siihen vaaditaan erityistä avointa luonnetta.

2010-luvulla tilanne alkoi polarisoitua. Syytökset suomalaisten rasismista saivat lisää pontta ja tuota käsitettä onkin sitten alettu venyttää laajempiin sfääreihin. Suomalaisten syyllistäminen on vain kärjistänyt asenteita. Toisaalta myös maahanmuuttajien itsetietoisuus ja oma identiteetti alkoivat jollain lailla ottaa muutosten virrassa omaa suuntaa. Tämä on ehkä epäselvästi ilmaistu. Mutta kyllä siihen kavahtaa, jos joku nimittelee sinua jollakin leimasanalla.

Palaan vielä tuonne vuoden 2004 tietämille. Oman kokemukseni mukaan tuolloin monet Suomeen 90-luvun alkupuolella muuttaneet työperäiset maahanmuuttajat, kuten ravintolayrittäjät, esittivät kritiikkiä maahanmuuttopolitiikkamme suunnasta. He tajusivat kehityksessä olevan uhkakuvia.

Vadim Kozin - estradilaulajan outo elämäntarina

 

Vadim Kozin on minulle tuore tuttavuus. Ehkä olin häntä ja hänestä kuullut mutta se tieto oli mennyt toisesta korvasta ulos.  Vasta tänä syksynä kiinnostus heräsi, kun avasin uteliaana YouTubessa hänestä kertovan dokumenttifilmin. Sen alussa hyvin vanha mies kertoo elämästään. Aluksi hän toteaa, että syntyi kauppiasperheeseen vuonna 1903. Isä oli venäläinen ja äiti täysverinen mustalainen. Eipä tarvittu enempää. Halusin tutustua hänen musiikkiinsa. Sen myötä löysin paitsi loistavan muusikon myös koskettavan elämänkohtalon.

Kozin osoittautui monipuoliseksi ja tunnevoimaiseksi laulajaksi. Mustalaisveri toi musiikkiin tulkinnallista herkkyyttä, romanimusiikille ominaista intohimoa ja temperamenttia. Se tosin vain sävytti tulkintaa. Sukujuuriensa ansiosta miehelle oli muotoutunut persoonallinen laulutyyli.  Hänen ohjelmistoonsa kuuluu kevyttä iskelmää, tangoja ja valsseja, venäläisiä romansseja ja laulelmia, joissa esittäjä tulkitsee musiikin sanomaa. Usein taustalta löytyy koskettava runo.  Mukana on sopivassa mitassa myös aitoa mustalaismusiikkia. Kun nuoruuden tulkinnoissa tanssin rytmi vei mukanaan, niin myöhemmällä iällään hän vaikuttaisi keskittyneen enemmän laulujen sisältöön. Eikä saa unohtaa, että hän sävelsi myös itse.

Nimeän otsikossa häntä estradilaulajaksi. Hän lienee ollut suurissa saleissa kuin kala vedessä mutta varmaankin elämänsä aikana hän sai esiintyä runsaasti nimenomaan pienelle yleisölle. Voisin kuvitella, että niissä hänen tulkintansa olivat koskettavimmillaan.

Vadim Kozinin urasta on kirjoitettu paljon, hänestä löytyy kiinnostavia dokumentteja ja myös luentoja. Yritän jutussani avata hänen pitkän elämänsä vaiheita. Totean kuitenkin, että hänestä kerrotuista materiaaleista löytyy ristiriitaisuuksia, syntymävuotta myöten. Lisäksi on olemassa suoranaisia aukkoja. Jossain vaiheessa Kozinia on luonnehdittu tarinankertojaksi, joka saattoi värittää myös oman elämänsä faktoja. Olen muiden armoilla mutta yritän säilyttää kriittisyyteni. Hänen eräisiin elämänvaiheisiin olisin halunnut perehtyä tarkemmin, mutta aika ei nyt sitä salli.

 

Vadim Aleksejevitš Kozin syntyi 21. maaliskuuta vuonna 1903 Pietarissa. Hän kuoli valtakunnan toisella laidalla Magadanissa 19. joulukuuta vuonna 1994. Hän eli siis 91-vuotiaaksi ja yli puolet elämästään hän asui Kauko-idässä.  Uran huippuvuodet ajoittuvat kuitenkin Moskovaan 30-luvun lopulle ja 40-luvun alkuun. Hänen syntymänsä ja kuolemansa ajoittuvat Venäjälle, mutta hän oli kuitenkin selkeästi neuvostoliittolainen laulajatähti. Ja musiikki kuului olennaisena osana hänen elämäänsä. Vaikka hän lauloi venäjäksi, hänelle on kertynyt myös kansainvälistä mainetta. Hänen musiikkiaan on levytetty ainakin Yhdysvalloissa (vuonna 1984). Mielenkiintoa herättänee sekin, että lähinnä rokkariksi luokiteltu brittilaulaja Marc Almond on noin kymmenen vuotta sitten levyttänyt LP-levyllisen Vadim Kozinin tunnetuksi tekemiä lauluja. Almond tutustui miehen elämänkohtaloon Venäjän matkallaan. Siitä syntyi radiodokumentti In Search of Vadim Kozin  ja BBC:n julkaisema kirjoitus (venäjäksi täällä).

Kozinin voi todeta laulaneen koko ikänsä. Ura alkoi 20-luvun puolivälissä ja vielä 90-vuotiaana hän esiintyi lähes hampaattomana ukkona muutamassa TV-dokumentissa joko itseään pianolla säestäen tai ilman sitä. Se on elävää, vahvan omakohtaisesti koettua musiikkia. Siinä on jo aivan toinen sävy kuin uran alkupuolen tanssimusiikissa ja herkissä romansseissa. Tyylikkäästi karkeaääninen vanhus luo yhden miehen musiikkiteatteria.

Magadan ja Kauko-itä antavat valveutuneelle lukijalle viitettä miehen menneisyydestä. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja seuraavan vuoden helmikuussa hän sai 8 vuoden pakkotyörangaistuksen ja joutui Siperian junaan. Mies oli tuolloin suuri tähti ja sen mukaisesti häntä kohdeltiin. Matkasta tuli tavallista pitempi, kun suuremmissa pysähdyspisteissä haluttiin kuulla hänen esiintymistään. Niin hyödynnettiin ainutkertaista mahdollisuutta. Perille Kolymaan tultiin vuoden loppupuolella.

Pakkotyövankina Kozin pääsi suhteellisen helpolla. Koviin uuvuttaviin ruumiillisiin töihin hän ei joutunut. Hänen taustansa otettiin toki huomioon. Hänet värvättiin vankileirin musiikkiteatteriin (Matlag). Sitä johti Vankileirin johtajan puoliso Aleksandra Gridasova. Hänestä kerron alempana lisää. Rangaistuksensa hän kärsi siinä määrin esimerkillisesti, että viiden vuoden kuluttua hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Moskovaan tai Leningradiin ei ollut kuitenkaan tuolloin paluuta ja mies jäi Magadaniin. Myöhemmin eläkeiässä, kun asumislupakin olisi heltynyt, hän ei enää halunnut palata.

Mennään laulajan sukutaustaan ja elämänvaiheisiin.

Äidin puolelta suvussa oli musikaalisuutta. Hänen isoisänsä sisko oli kuuluisa, jopa tsaari Nikolai II:n ihailema tummaääninen mustalaislaulajatar Varvara (Varja) Panina (1872-1911). Vadimin äiti lauloi ennen naimisiin menoaan kuorossa. Perheessä vieraili usein laulajia ja sen myötä myös Vadim kasvoi kiinni musiikkiin.

Myöhemmin aloittaessaan laulajanuraansa hän käytti taiteilijanimiä. Yhdessä vaiheessa hän kutsui itseään Varja Paninan lapsenlapseksi, mikä ei siis pitänyt paikkaansa. Hän ei kuitenkaan pannut kynttiläänsä vakan alle vaan yritti hyödyntää äitinsä sukujuuret. Myöhemmin 80-luvulla, kun USA:ssa julkaistiin Kozinin levy, miestä luonnehditaan edelleen tuon maineikkaan mustalaislaulajattaren lapsenlapseksi. Se oli oiva mainoskikka.

Kozin oli suhteellisen varakkaasta kauppiasperheestä. Voisi kai puhua ylellisyydestä, sillä kerrotaan, että perheessä oli Benz-merkkinen auto. Vallankumouksen jälkeen perheen elintaso romahti. Ja isän terveys meni mukana. Hän kuoli pian 20-luvun alussa. Vadimilla oli neljä sisarta ja myös hän joutui kantamaan osaltaan vastuuta elatuksesta. Vadim oli alkuaan pianistina mykkäelokuvaesityksissä. Niiden alussa oli tapana pitää konsertteja. Sitten kävi se ”tavallinen tarina”. Vadim joutui sattumoisin sijaistamaan laulusolistia ja siitä avautui uusi ura. 20-luvun villimmästä ilmapiiristä siirryttiin 30-luvulle. Yhteiskunta ”eheytyi”. Vuonna 1931 mies pääsi valtion viralliseen solistikaartiin. Palkka oli vakaa ja säännölliset mutta tulot niukat. 30-luvun puolivälin jälkeen hän rohkeni pyytää kollegansa kanssa organisaatioltaan palkankorotusta. Kollega sai haluamansa, Kozinille sitä ei herunut. Se kai otti miestä kunnian päälle ja hän päätti lähteä kokeilemaan onneaan pääkaupunkiin Moskovaan.  

Moskovassa hän sai pian osakseen huomiota ja pian hän pääsi jo levyttämään. Kozin on itse kertonut, että hän oli alkuvaiheessa täysin varaton, ravintona oli pelkkää leipää ja kuumaa vettä. Uralle tuli levytysten myötä äkkinousu.

Vauhti kiihtyi - ja yleisö hurmaantui. Levytyksiä tehtiin hurjaa vauhtia. Levyjä jonotettiin siinä määrin, että ainakin tämän artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisijoukkoja valvomaan järjestystä. Osaltaan miehen suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Sotavuosina Kozin oli viihdytysjoukoissa. Hänen yhtyeellään oli käytössä oma junanvaunu ja matkakilometrejä kertyi.  Hän esiintyi sotilaiden parissa ja mm. sairaaloissa siten taisteluhenkeä osaltaan kohottaen.

…

Jäädään vielä sotavuosiin. Koziniin liittyen on olemassa eräs uskomaton tarina, jota esitetään toteutuneena faktana, mutta jonka todenperäisyyttä sopinee epäillä.

Kyseessä on Teheranin konferenssi marraskuun ja joulukuun vaihteessa 1943 (28.11-1.12.). Siihenhän osallistuivat Neuvostoliiton , Ison-Britannian ja Yhdysvaltain päämiehet. Winston Churchillilla vietti siellä syntymäpäiviään marraskuun viimeisenä päivänä (69 vuotta). Paikan päällä järjestettiin luonnollisesti syntymäpäiväjuhla. Kerrotaan, että Churchill esitti Stalinille toiveen saada kuulla siellä venäläistä suosikkilaulajaansa Vadim Kozinia. Stalin tietysti kutsui Kozinin pikakomennuksella Teheraniin. Myös muita kansainvälisiä tähtiä hankittiin paikalle: Marlene Dietrich, Maurice Chevalier ja Argentiinassa asuva venäläistaustainen mustalaislaulajatar Isa Kremer. Tarinan mukaan Isa Kremer kehotti Kozinia pakenemaan Neuvostoliitosta. Hänen kerrotaan laulaneen juhlassa laulun, jonka sanomaan kätkeytyi jonkinlainen ”täky” eli vastenmielisyyden ilmaus Stalinille. Kozin palasi kuitenkin kiltisti kotimaahansa.

Tuo tapaus olisi luonnollisesti Kozinin uran kannalta kovin mairitteleva. Kyseenalaiseksi sen tekee kuitenkin  se seikka. että mikään muu taho ei ole vahvistanut noita synttäreitä. Marlene Dietrich ja Maurice Chevalier eivät ole siitä maininneet missään yhteydessä. Ja kaiken lisäksi tiedetään, että tuolloin ei liioin Dietrich eikä Chevalier olisi päässyt matkustamaan Teheraniin. Dietrich oli tuolloin Yhdysvalloissa, ja Chevalier oli miehitetyllä alueella Ranskassa, josta poispääsy oli mahdotonta.

Kaiken lisäksi ei edes Churchill ole maininnut noista syntymäpäivistä koskaan halaistua sanaa, ei edes omissa muistelmissaan. Luulisi, että tuollainen kanainvälinen tilaisuus olisi kertomisen ja muistelemisen arvoinen. Oudolta kuulostaa myös ajatus, että Churchill olisi tuntenut Kozinin musiikkia. Tuon tiedon kuulin eräästä dokumentista. Itse en toki ole koskaan lukenut Churchillin muistelmia.

Miten ylipäänsä tuollainen tarina on saanut alkunsa. Sitä on levitetty ihan vakavasti otetuissa julkaisuissa kritiikittömänä faktana. Toisaalta Kozinin tiedetään olleen lahjakas tarinan kertoja, eikä häntä aina voinut ottaa vakavasti. Kuitenkin tuollaisen tarinan keksiminen vaatii jo suurta lahjakkuutta.

Palaan vielä alempana erääseen Kozinin muisteloon, jolla on selkeä yhteys Teheranin ”synttärikutsuihin”.

….

Vuosi 1944 toi kuitenkin miehen elämään käänteen. Hänet vangittiin ja tuli tuomio. Vangitsemisen syitä onkin sitten spekuloitu kovin eri tavalla. Siitä saisi laajankin jutun, mutta yritän pysyä kohtuudessa. Totuus jää edelleen epäselväksi mutta kyllä menneestä jotain avautuu.

Yleisin versio ja eräänlainen puolivirallinen totuus on sanaharkka tuolloisen sisäministerin Lavrenti Berijan kanssa. Berija oli pyytänyt laulamaan Stalinista. Kozin oli kieltäytynyt vedoten siihen, että sellaiset laulut eivät sovi hänen ohjelmistoonsa. Berija oli  todennut, että onhan hän laulanut myös Leninistä. Toden totta, hänen tuotannossaan on 20-luvulta peräisin oleva vallankumousrunoilija Saša Tšornyin runoon sävelletty laulu, jonka lopussa mainitaan Lenin. Kozin ei kuitenkaan taipunut. Ristiriitaisuutta asiaan tuo sekin tieto, että Kozinin on kerrottu ihailleen Stalinia.

Toinen versio on hänen huumorinsa. Jonkun kerrotaan ilmiantaneen hänet poliittisesti arveluttavista vitseistä. Hän piti päiväkirjaa ja kerrotaan, että hän oli kirjoittanut siihen jotain arveluttavaa (hänellä kerrotaan olleen tapana kirjoittaa kuulemansa tarinat ylös) ja hänen hotellihuoneessaan käytiin vallinneen tavan mukaan urkkimassa. 

Sitten on yksi syy, josta eräissä dokumenteissa ja kirjoituksissa vältellään kertomasta eikä toki Kozin itsekään sitä mitenkään kommentoi. Huhut kuitenkin kiersivät aikoinaan vahvoina. Se oli hänen homoseksuaalisuutensa. Eri lähteissä on kerrottu, että Leningradissa häntä pidettiin julkihomona. Viitataan jopa alaikäisiin kohdistuneeseen seksuaaliseen häirintään. Toisaalta on niitä, jotka haluavat ylläpitää oman idolinsa julkisuuskuvan siloisena eivätkä tällaisesta edes vihjaa. Erään viitteen voisi kai antaa myös se tosiseikka, että Kozin ei elämässään koskaan avioitunut. Hän vietti eläkevuosiaan suhteellisessa yksinäisyydessä kissojensa kanssa. Aivan 80-luvun lopussa hänestä kiinnostuttiin uudelleen, oma rauha taisi mennä sen mukana mutta mies oli vain hyvillään, kun hänen musiikkinsa sai huomiota.

Tuo homoseksuaalisuus tarvitsee hiukan lisäystä. 20-luku varsinkin kulttuurielämässä oli Leningradin kaltaisessa metropolissa villiä aikaa.  Vapaamielinen ilmapiiri oli levinnyt myös Neuvostoliiton keskuksiin. Homoseksuaalisuus kiellettiin siellä virallisesti vasta 30-luvulla. Tästä hyvänä vertailukohtana on elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein. Hän pohti avoimesti omaa seksuaalisuuttaan ja kokeili mm freudilaista terapiaa siitä johtuvaan masennukseen. 30-luvulla maailma muuttui ja myös Eisenstein sai kokea ongelmia. Hän meni ”kaappiin” ja loi platonisen parisuhteen naisen kanssa.

Hauskan seikan voi kuulla tässä TV-dokumentissa musiikin keräilijä Nikolai Markovitšin suusta. Hän on erittäin pätevä ja selkeäsanainen asiantuntija. Ohjelman lopussa hän kuitenkin pitää lyhyen puheenvuoron, jossa hän hienovaraisesti ”irtisanoutuu” laulajan yksityiselämästä. Ei hän suoraan sitä sano, vaan tosiaankin yrittää selvitä tilanteesta diplomaattisesti. Hän kertoi arvostavansa ja ihailevansa Kozinin musiikkia, mutta yksityiselämään hän ei kajoa. Tuo asenne herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita.

…

Kozinin omista sanoista ei kertoman mukaan saa täyttä selvyyttä. Eräässä aivan loppuvaiheessa tehdyssä haastattelussa Kozinilta kysyttiin, mikä toi miehen Magadaniin. Kozin vastasi kutakuinkin seuraavaan tyyliin: ”Berija kutsui minut luokseen ja tarjosi matkaa Magadanin lomakeskukseen.”  Huumori oli tuolloin jo lähes ysikymppisellä miehellä vielä tallella. Mainitaan vielä sekin, että samassa yhteydessä haastattelija kysyi, miksei hän ole palannut Moskovaan. Vastaus oli selkeä: ei ole halunnut, vaikka hänelle oli tarjottu jopa asuntoa. Tämä luonnollisesti tarkoittaa eläkevuosia. Vankileirituomion päättyessä ei asumisoikeutta Moskovaan tai Leningradiin ollut mahdollisuutta saada.

 

Virallisesti syynä tuomioon oli valtiollisen salaisuuden paljastaminen. Viitataan siis sisäpoliittisiin asioihin, mikä merkitsee sitä, että Kozin oli poliittinen vanki. Siihen viittaa myös kanssakäyminen sisäministeri Berijan kanssa. Tosin esimerkiksi hänestä tehdyssä elämäkerrassa viitataan homosuhteet kieltävään lakiin, joka oli tullut Neuvostoliitossa voimaan vuonna 1933. Kun Kozin pääsi vuonna 1950 ehdolliseen vapauteen, asiapaperissa oli rangaistuksen perusteena pelkkä viiva.

….

Oikeastaan minun intuitiivinen käsitykseni tavallaan kirkastui, kun katsoin Kozia käsittelevän pätkän  Theo Uittenbogaardin vuonna 1993 ilmestyneestä  TV dokumentista Gold – Lost in Siberia (löytyy täältä). Siihen viitataan myös englanninkielisessä Kozinin Wikipedia-artikkelissa. Aluksi on todettava se, että tuon artikkelin mukaan Kozinia olisi pyydetty esiintymään Winston Churchillille helmikuussa 1945 pidettyyn Jaltan konferenssiin. Kozin kertoo haastattelussaan aivan muuta. Hän toteaa laulaneensa suurille johtajille ja mainitsee muiden ohessa myös Charles de Gaullen. Ja lisäksi hän puhuu tällä kertaa Moskovasta. Toden totta, historian kirjat kertovat, että de Gaulle kävi vuoden 1944 lopussa Moskovassa neuvottelemassa. Vierailun tavoitteena oli valmistella tulevaa Jaltan konferenssia, jonne de Gaullea ei kutsuttu.

Haastattelusta jää kyllä sekava kuva. Ensiksikin mies on jo täyttänyt 90 vuotta ja oli lopullisen sairastumisensa kynnyksellä. Hän ilmiselvästi hermostuu haastattelijaan, joka käy päälle ristikuulustelunomaisesti eikä annan Kozinin selvittää asiaansa rauhassa. Kozinin tunteet kuumenevat, kun nainen mm. tiuskii keskeyttäen miehen käsitystä Stalinista.

Kozin kertoo tavanneensa Stalinin ja esittää esimerkkinä tšastuškan (kansan suussa elävä humoristinen pilalaulu), jonka Stalin oli Kozinin mukaan laulanut. Haastattelija-nainen kuuntelee kai ilmeisen kärsimättömänä. Häntä ei laulu taida kiinnostaa.  Hänen tehtävänsä on muu. Kozin kertoo arvostaneensa Stalinia. Hänen myönteisyyttä tukee myös muualta lukemani tieto, jonka mukaan Kozinilla oli kirjahyllyssään Stalinin elämäkerta.  Sitten Kozin kertoo laulaneensa suurille johtajille Moskovassa, mm. Charles de Gaullelle.

Nainen yrittää tiuskia Kozinilta, miksi hänet vangittiin. Siinä yhteydessä hän mainitsee Berijan, joka ”lähetti hänet Kolyman lomakeskukseen”. Hän lisäksi kertoo jo yllä todetun asian. Berija oli vaatinut miestä laulamaan Stalinista ja vetosi siihen, että onhan hän laulanut Leninistäkin. Sitä kertoessa vanhan miehen ajatuksen juoksu hieman menee sekaisin. Hän alkaa laulaa tuota Saša Tšornyin runoon sävellettyä laulua, jonka lopussa mainitaan Lenin.  Nyt tuo muisto saa hiukan sekavan sävyn. Nainen saa lopulta selvää vastausta siihen, miksi mies vangittiin. Minusta Kozin koki kysymyksen tungettelevaksi. Siksi hän reagoi tuohon tapaan.

Tuo haastattelu avasi minulle jotain Kozinista. Hän näytti elävän täysin musiikille. Laulamista eivät muistiongelmat kiusanneet. Menneiden tapahtumien muisteluun hän ei kuitenkaan syttynyt. Hän oli jo vanha eikä kulunut kauaakaan, kun hän jo sairastui viimeisen kerran. Kun muistelu ei kiinnostanut, hän herkesi luontevasti kesken kerronnan laulun maailmaan. Mies oli joutunut elämänsä lopulla aikamoiseen myllerrykseen. Siinä tilassa vangitsemisen syistä tiuskiminen on jo liikaa. Ne asiat hän oli aktiivisesti unohtanut. Berijasta kertominen oli aivan kuin peitteeksi esitetty, vaikka oli varmasti totta. Muuhun ei ajatus taipunut.

Charles de Gaullesta Kozin kyllä kertoo niin vakuuttavasti, että taipuisin uskomaan, että hän toden todella esiintyi hänen kunniakseen. Tuolloin hän kuitenkin oli jo vangittuna ja näin ollen hänet oli täytynyt kuljettaa juhlaan kahleissa. Haastattelija olisi voinut kysyä siitä, mutta se ei kuulunut agendaan.

 …

Yksi vainon ja tuomion syy saattoi ainakin osaltaan olla myös tähteys. Ollessaan suosionsa huipulla Kozinin suosio oli hämmästyttävä (ainakin tämän artikkelin mukaan). Konsertit olivat loppuunmyytyjä, hänen levyjään jonotettiin. Artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisivoimia valvomaan järjestystä. Osaltaan suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin ei kajottu. 

Tuo suosio ei luonnollisestikaan voinut olla vaikuttamatta laulajan mentaliteettiin.  Totalitaristinen byrokratiakoneisto ei seurannut kovin suopeana, jos siinä tilanteessa kansan suosikissa alkoi ilmetä ylimielisyyttä. Sotavuosina Kozin palkittiin valtakunnallisesti arvostetulla kunniamerkillä, kun hän kävi oman yhtyeensä kanssa esiintymässä taisteluihin valmistautuvien tai niistä toipuvien sotilaiden luona rintaman liepeillä. Tuolloin häneltä edellytettiin tuon kunnianosoituksen mukaista arvokasta käytöstä. Ylimielisyydeksi saatettiin kokea se, kun hän alkoi vaatia omien sukulaistensa (äidin ja sisarten) vapauttamista piiritetystä Leningradista. Kun sitten asia ei edistynyt, niin Kozin reagoi siihen voimakkaasti. Se koettiin maan sotavoimien halventamisena eikä sitä siedetty.

Neuvostoliiton historiassa on kyllä tapauksia, joissa suuret tähdet on vaiennettu. Olen aiemmin kirjoittanut hyvin nuorena huipulle nousseesta jalkapalloilija Eduard Streltsovista (täällä). Tapaus on tosin 50-luvulta. Hän oli mukana jopa  olympiakultaa voittaneessa Venäjän maajoukkueessa Melbournessa 1956. Tekaistun rikoksen perusteella hän sai kuitenkin raiskaustuomion. Hän kuitenkin vielä palasi huipulle Venäjän maajoukkueeseen. Kozinin ohella estraditähdistä on vaiennettu mm. Georgi Vinogradov.  Sekin tapahtui 50-luvun alussa. Kozinin tapaus tosin poikkeaa siinä, että vangitseminen ja tuomio tulivat sota-aikana. Yhtä kaikki, auktoriteettiaan herkkähipiäisesti suojeleva hallintokoneisto saattoi reagoida äärimmäisen voimallisesti. Sen me tiedämme historiasta.  Kansan huulilla ollut nimi katosi yhtäkkiä julkisuudesta. Hän unohtui, mutta siihen aukkoon tuli nopeasti muita tilalle.

…

Kozin pääsi vankileirivuosistaan verrattain helpolla. Noita vuosia ei voi rinnastaa niihin lukuisiin kauhukuvauksiin pakkotyöstä, nälästä, keripukista ja muista sairauksista. Mihinkään voimia raastaviin kaivostöihin tai vastaavaan häntä ei pakotettu. Nöyryytykset olivat henkistä laatua, sillä aina sopivin välein joku pomo hoksasi muistuttaa hänen homoudestaan. Sen mies kesti. Mies kärsi tuomionsa pääosin vankileirien musiikkiteatterissa laulusolistina.

Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen ennen määräaikaa vuonna 1950. Asumislupaa Moskovaan ei miehelle myönnetty, eikä hän kai olisi sinne halunnutkaan lähteä. Vapauduttuaan mies jäi Magadaniin. Sieltä löytyi vaatimaton asunto. Hänellä oli aluksi myös tavallinen työpaikka, mutta varsin pian hänestä tuli paikallisen filharmonian solisti. Aluksi mies oli matkustuskiellossa mutta vähitellen esiintymismatkojen myötä luvat laajenivat. Hänen konserttinsa vetivät sen veran runsaasti yleisöä, että lipunmyyntitulojen ansiosta hän piti Magadanin filharmoniaa taloudellisesti pystyssä.

Konserttimatkat ulottuivat yhä kauemmas Siperiaan ja Kaukasukselle.  Kerrotaan, että hän käväisi myös Moskovassa esiintymässä. Se oli kuitenkin pikavisiitti ja esiintymistilaisuus oli täysin tavalliselta yleisöltä suljettu.

Sitten vuonna 1959 taas tapahtui. Kozin pidätettiin hänen ollessaan Habarovskissa esiintymismatkalla. Hän sai uuden tuomion.

Nyt hän selvisi kahdella vuodella. Vuonna 1961 mies pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Tuolloin hänellä ei ollut mahdollisuutta kärsiä rangaistusta laulamalla. Hän tosin pääsi toimistotöihin ollen puunjalostustehtaalla jonkinlaatuisena laskijana. Tehtävänsä hän täytti nähtävästi mallikkaasti. Tuon tuomion taustat viittaavat vielä vahvemmin homoseksuaalisuuteen. Häneen liittyen myös alaikäiseen kohdistunut seksuaalinen häirintä on joissain yhteyksissä mainittu. Mutta todettakoon, että siitäkään en voi esittää selkeää faktaa.

…

Tästä tuomiosta ainakin eräissä julkaisuissa mielellään vaietaan. Se ei sovi hänestä luotuun kuvaan Stalinin ajan mielivallan uhrina. Sen taustalla on lakipykälä nro 121, joka koskee homosuhteita. Wikipedian mukaan rikos miesten keskisestä sukupuolisuhteesta perustuu juridisesti epämääräisenä pidettyyn lainsäädäntöön. Kun 50-luvulla stalinismi kaatui, se ei suinkaan lopettanut homovainoja vaan jopa kärjisti niitä. Pelättiin, että joukkoarmahdusten myötä erilaiset rikollisten suosimat alakulttuurit saavat sijaa. Yhteiskunnassa vahvistettiin valvontaa sen ”ilmenemismuotoja kohtaan”. Kozinin tuomio vuonna 1959 on vielä alkusoittoa. 1960- ja 70-luvuilla todetaan homovastaisten tuomioiden lisääntyneen 40 %. Lisäksi yhteiskunnassa pyrittiin irti Stalinin ajan mielivallasta, se toi yhteiskunnassa omat vaatimuksensa myös lainsäädännön ja tuomioiden perusteisiin. ”Homolakien” suhteen tämä merkitsi sitä, että alettiin kehitellä niihin lääketieteellisiä perusteita. Vertailun vuoksi totean, että 60-luvulla alkoi vahvistua myös pyrkimys etsiä toisinajattelijoiden tuomioiden taustalle psykiatrisia syitä, mikä siis merkitsi heidän sulkemista mielisairaaloihin.

Samaisessa venäjänkielisessä Wikipedia-artikkelissa Vadim Kozinin tuomio mainitaan yhtenä esimerkkinä Hruštšovin ajan oikeuden päätöksistä. Muutamat taiteilijat kokivat uuden tilanteen sen verran uhkaavaksi, että pyrkivät pois maasta. Siitä esimerkkinä on balettitanssija Rudolf Nurejev, joka jäi vuonna 1961 palaamatta esiintymismatkaltaan.  

….

Tuon vielä tuohon tuomioon erään seikan pakkaa sekoittamaan – nimittäin Kozinin päiväkirjat. Hän teki vankileiriltäkin päiväkirjaa ja sieltä löytyy ainakin yksi homokuvaus. (Siitä kuvaus täällä). En viitsi sitä tähän nyt suomentaa, mutta totean, että Kozin itse on siinä kyllä osallinen mutta varsin passiivinen seurailija. Päiväkirjan arvo on lähinnä olla yhtenä autenttisena dokumenttina vankileirin arjesta. On epäselvää, tuomittiinko Kozin toisen kerran tuosta päiväkirjamerkinnästä vai onko käynyt ilmi jotain omakohtaisempaa. Epävarmuutta ja epätietoisuutta siis leijuu ilmassa, mielivallasta puhumattakaan. Jo ensimmäisen pidätyksen ja tuomion yhteydessä kerroin Kozinin tavasta tehdä muistiinpanoja ja siitä, että hän kirjoitti muistiin myös poliittisesti arveluttavia seikkoja. Tämä artikkeli toteaa, että Kozinin päiväkirja oli todellinen löytö, joka avasi ulkopuolisille vankileirien elämää, myös homoseksuaalisuutta. Minulla ei ole nyt aikaa eikä mahdollisuutta mennä asiassa pintaa syvemmälle.

Myös eräs toinen seikka tuo epäilyihin epäselvyyden verhoa. Nimittäin aina homoseksuaalisuudesta tuomittu mies ei välttämättä ollut harjoittanut haureutta toisen miehen kanssa. Tästä esimerkkinä elokuvaohjaaja Sergei Paražanovin tapaus 1970-luvulta.

 

Läpikäymissäni materiaaleissa kerrotaan Kozinin luonteenpiirteestä eräs olennainen, paljon selittävä seikka. Hän oli lähinnä boheemi taiteilija, joka ei aina ajatellut asioita nenäänsä pitemmälle. Se näkyy paitsi tavassa luoda päiväkirjaa myös ylipäänsä huolettoman rennoissa elämäntavoissa. En epäile, että Leningradin vuosina 20- ja 30-luvuilla hänestä on saattanut muotoutua erilaisia mielikuvia. Hänhän käytti muun muassa itsestään taiteilijanimiä, ensimmäisestä (näyttelijätär Vera Holodnajaa mukailevasta) hän joutui poliittisten seikkojen vuoksi luopumaan. Harmittomalla kaverilla ei jäänyt sormi suuhun vaan hän keksi uuden väittäen olevansa laulajatar Varvara Paninan lapsenlapsi. Luonteeseen kuuluu myös suorasukaisuus ja suoranainen nenäkkyys. Siitä kertoo paitsi monet mahdollisesti keksityt tarinat myös tapa vaatia hieman ennen pidätystään hallitukselta toimia omien lähisukulaisten pelastamiseksi piiritetystä Leningradista.

En voi siis tietää, mitä Habarovskissa aikoinaan on tapahtunut, mutta tässäkin nousee väkisin mieleen ajatus pelotevaikutuksesta. Tuntuu, että samalla tapaa kuin yllä jo mainitsemani jalkapalloilija Eduard Streltsovin saama raiskaustuomio, myös Vadim Kozinin tuomion haluttiin osaltaan olevan tuon ajan yhteiskunnassa pelotteena, pelkistetysti todeten osoittamassa väestölle, miten ei kannata käyttäytyä. Varovaisuus oli siis viisautta. Molemmathan pääsivät kaiken lisäksi ehdonalaiseen vapauteen.

Vapauduttuaan vuonna 1961 hän joutui kuitenkin ponnistelemaan päästäkseen uudelleen kiinni normaaliin elämään. Häneen oli lyöty leima ja työnantajat karttoivat sellaisen tuomion saaneen palkkaamista. Hänellä oli kuitenkin tukijoita, joilla riitti kärsivällisyyttä ja kansalaisrohkeutta. Hänen musiikkinsa ihailijat eivät halunneet jättää vaatimatonta miestä heitteille. Erään tukijansa ansiosta hän pääsi töihin Magadanin kirjastoon. Ilmiantokulttuuri oli kuitenkin yhteiskunnassa vallalla. Hänestä kanneltiin. Kerrotaan, että hänet jouduttiin erottamaan mutta kärsivällinen henkilö palkkasi hänet uudelleen. Vuonna 1965 Kozin eläköityi.

Henkisen paineen alla musiikki pelasti miehen. Koko ajan hän jatkoi musiikintekoa. Uskollisimmat ihailijat eivät häntä hylänneet. Hän pystyi jatkamaan esiintymisiään ja luomaan myös uutta musiikkia, mm. tunnettujen runoilijoiden teksteihin. Ohjelmistoon tuli jopa tuolloin ajankohtaisen Jevgeni Jevtušenkon runoon luotu sävellys (Идут белые снеги, 1965). Tuo runo on muuten Pentti Saaritsan suomentamana saanut nimen Leijuu valkeaa lunta. Itse pidän siitä kovasti ja myös suomennoksessa on kyetty välittämään sen ydinsanoma. Se löytyy kokoelmasta Runoni (Kirjayhtymä 1984, s. 179).

Vaikka valtakunnallisesti Kozin eli pimennossa, niin paikallisessa Magadanin televisiossa näytettiin 70-luvulla Kozinin musiikillisia tapaamisia. Netistä löytyy niiltä ajoilta filmikatkelmia, joissa nähtävästi hänen asuntoonsa on kokoontunut ystäviä musisoimaan. Brežneviläinen pysähtyneisyyden aika ei kuitenkaan suonut Kozinin kaltaiselle valtakunnallista ”come backia”.  80-luvun alkupuolella mies jäi hiljaiseloon käpertyen yksiöönsä lähinnä kissat seuranaan. Erään muistelijan mukaan hän seurusteli niiden kanssa siinä määrin tiiviisti, että nämäkin taisivat pitää isäntäänsä kissana. Se oli äärimmäisen vaatimatonta ja niukkaa elämää. Oma siisteys ja hyvinvointikin unohtuivat. Sitten vuosikymmenen lopussa herättiin, kun myös Moskovaan kiiri tieto, että Kozin on elossa. Dokumenttielokuva Viimeinen romanssi (täällä) kertoo eräästä Kozinin entisestä ihailijattaresta, joka matkustaa Magadaniin tavatakseen vielä idolinsa. Nainen huomaa miehen tilan, hän jää kaupunkiin huolehtimaan vanhuksesta. ”Asfaltinharmaaksi kauhtunut ukko” saa kasvoihinsa vielä uuden hehkun. Nainen saa ihmeitä aikaan. Miehen 90-vuotispäivän kynnyksellä laulajan asunnon viereiseen huoneistoon rakennetaan erityinen, sädehtivän punaiseksi koristeltu musiikkikabinetti. Myöhemmin Kozinin kuoleman jälkeen siihen ja Kozinin asuntoon luodaan kotimuseo. Nainen on kaiken takana. Hän jää kaupunkiin museon hoitajaksi.

Eräät Neuvostoliitossa ja Venäjällä vaikuttaneet kuuluisuudet, kuten Iosif Kobson, käyvät häntä tapaamassa ja saapuvat myös miehen 90-vuotisjuhliin vuonna 1993. Mies itse kuitenkin kieltäytyy viime hetkellä lähtemässä hänen kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Siihen hänellä oli oma syynsä, jota on vaikea sanoiksi muovata. Ulkopuoliset voivat sen vain aavistaa. TV-dokumentissa naisystävä kertoo miehen todenneen, että ”muistettiin kyllä 90-vuotispäivillä, ei muulloin.”

Samana vuonna, kun juhlittiin Kozinin 90-vuotispäiviä, Venäjän parlamentti lakkautti pahamaineisen homolain. Se oli ollut voimassa vuodesta 1933 lähtien 60 vuotta. Jotain symboliikkaa kai siinäkin on.

Myöhemmin asuintalon lähistölle pystytetään muistomerkki. Siinä Kozin istuu penkillä talvitamineissa huopikkaat jalassa, kissa sylissä. Minusta se on sympaattinen muisto laulajasta. Kaikki eivät siitä kuitenkaan pidä, osa on jopa närkästynyt. Heidän mielestään Kozin olisi ansainnut arvokkaamman luomuksen.  Sen luonut taiteilija on kuitenkin luomuksensa takana. Hän oli asunut Magadanissa, nähnyt Kozinin juuri sellaisena, kuin muistomerkki esittää. Kuva siitä ja monista muistakin laulajaan liittyvistä asioista löytyy googlen hausta, kun syöttää sinne miehen nimen (”Вадим Козин”).

…

Kirjoitukseni voisi kai lopettaakin mutta kun kerran asiaa tuli tutkailtua hieman perusteellisemmin, niin jatkan vielä. Palataan vuoteen 1945, jolloin Kozin sai helmikuussa tuomion, mies pääsi Ljubjankan vankilasta Siperian matkalleen ja saapui viimein määränpäähän.

Miehen otti suojelukseen vankileirin musiikkiteatterin ”Maglagin” johtaja Aleksandra Gridasova – tai kuten sanottiin: ”Madame Gridasova”. Hän oli alueen vankileirien johtajan vaimo. Tämä oli hylännyt perheensä ja ottanut rinnalleen puolisoksi nuoren innokkaan Komsomolin tytön.

Gridasovasta on monta tarinaa. Hän sai toimia tehtävässään omien mielihalujensa mukaan. Kerrotaan, että hänellä oli koreita pukuja, koruja ja turkiksia kuin tsaarittarella. Eri yhteyksissä hänet on kuvattu milloin pedoksi, milloin enkeliksi. Kozinin suhteen hän oli jälkimmäinen.

Tunnettu vankileirin kokenut kirjailija Varlam Šalamov on kuvannut Kolyman kertomuksissaan Gridasovan lähinnä mielivaltaiseksi hirviöksi. Kyllä hänen parista kertomuksesta löytyy myös Kozin. Hän puolestaan on Šalamovin näkemänä hieman liero tyyppi - ilmiantaja. Tuo kuvaus sai aikoinaan Kozinin raivoihinsa. Hän ei myöntänyt ilmiantaneensa koskaan ketään. Toisessa tarinassa Kozin esiintyi pakkotyövangeille järjestetyssä konsertissa. Hänen kerrotaan pyytäneen vartijoita tiehensä ja esiintyneen sitten keskenään vankien kanssa. Se ei Kozinin itsensä mukaan pitänyt paikkaansa, sillä hän ei esiintynyt koskaan vangeille, vain päällystölle. 

Gridasova sai Maglag-teatterin toimimaan. Hän puki esittäjänsä hienosti. Hänellä oli varoja rajattomasti käytössään. Hän itse asui miehensä kanssa eristetyssä, ylellisyyttä säkenöivässä ”linnassa”. Kozin oli tuonut Moskovasta mukanaan oman esiintymisasunsa ja muut tamineet. Hän sai pitää yllään omaa komeaa turkkiaan ja hattuaan. Gridasova itse asiassa ihastui niihin siinä määrin, että tilasi Moskovasta omalle puolisolleen täsmälleen samanlaisen turkin ja turkishatun.

Jevgenija Ginzburg on kirjoittanut kolmiosaisen muistelmateoksen omista vankileirivuosistaan (Крутой маршрут, ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Rajumyrskyn halki). Ginzburg vangittiin jo 30-luvun puolivälissä. Hän muistelee Gridasovaa ainakin yhdessä mielessä hyvällä. Tämän ansiosta hän sai luokseen Siperiaan poikansa, josta hän oli joutunut erilleen tämän ollessa nelivuotias. Tuo poika oli sittemmin maailmanmaineeseen noussut kirjailija Vasili Aksjonov.  

Kozinin konsertointi ei ollut aina kuitenkaan pelkkää riemukulkuetta. Kun yllä jo vihjailin nöyryyttämisestä, niin kerron esimerkin. Kozin oli esiintymässä paikalliselle valikoidulle yleisölle. Kun sitten yleisö villiintyi rajuihin suosionosoituksiin, niin eräs vankileirin johtajista hiljensi salin karjaisemalla isosti kutakuinkin tyyliin ”mitä te tuolle hintille hurraatte”. 

Noita ylläkin kuvattuja tarinoita ja huhuja kyllä Kozinista riittää. Kaikkien paikkansapitävyydestä ei voi olla varma.  Yhtä kaikki, mies suoritti vankileirivuotensa niin hyvin ja tunnollisesti, että hänet vapautettiin ennen määräaikaa.

Lopuksi yritän vielä koota yhteenvetoa. Kozin lauloi ja musisoi koko ikänsä. Myös miehen elämän tueksi 80-luvun lopussa ilmestynyt naisystävä kertoo dokumentissa, että vielä elämänsä viimeisinä vuosina hän lauloi päivittäin. Kun tarkastelee hänen koko uraansa, niin hänen ohjelmistonsa oli huomattavan laaja. Eräässä yhteydessä laulumääräksi kerrotaan 3000. Se on tietysti raaka arvio. Omaa sävellystuotantoakin hänellä oli huomattavasti. En muista tarkkaa lukua. Erään arvion mukaan niitä olisi ollut 300. Se tuntuu kyllä isolta määrältä. Toisesta yhteydestä muistiini on jäänyt luku 150.

Iän myötä pianosta tuli pienen yksiön nurkassa kissojen ohella miehelle läheinen seuralainen. Vaikka ikä toi ääneen muutoksia, niin laatu säilyi. Hän vielä 90-kymppisenä hampaattomana ukkona hän kykenee esiintymään voimallisesti. Tietystikään ei äänensävyssä ja -värissä ole sitä samaa nuoruuden samettia, jolla hän nuorempana särki sydämiä. Hempeät rakkausromanssit – jos hän niihin enää kajosi – saivat toisen soinnin. Siihenkin löytyi tarvittavaa voimaa ja tulkinnallista energiaa. Elämä jätti mieheen jälkensä, kokemukset toivat tulkintaan kypsyyttä. Loppuvuosien TV-dokumenteissa mies näyttää elävän yhdessä pianonsa kanssa. Sanat soljuvat syvältä mielen sopukoista. Minua koskettaa erityisesti kotikaupungille Magadanille omistettu rakkaudentunnustus, kuin myös eräs nimeämätön musiikkiteatterimainen tulkinta, jossa vahvana mukana on laulajan oman pianosäestyksen osuus. Ja mainio on myös se yllä mainittuun hollantilaisdokumenttiin sisältyvä ”rekilaulu” eli tšastuška, jonka Stalin Kozinin kertoman mukaan hänelle esitti. Siihen ysikymppiseltä löytyy vielä aidon vahvaa eläytymistä.

Kozinin suurin hitti lienee 30-luvun huippuvuosina levytetty Осень ”Syksy”. Siinä on tunnevoimaa. Mutta kun panen joskus hiljaisessa illassa Kozinin levykokoelman soimaan, niin itse vaikutun eniten hänen mustalaissävelistään. Niissä on liioittelemattoman aito tunnelma.

Kaiken kaikkiaan, kun tarkastelee Vadim Koxinin elämää kokonaisuutena, niin hän vaikuttaa olleen sangen huoleton veikko. Siten on päästy elämässä seuraavaan päivään - musiikki edellä.

…

Tässä on muutama linkki.

Täällä kerrotaan Vadim Kozinin kotimuseosta Magadanissa.

Tältä sivulta avautuu mm. valokuvia.