SERGEI KIROV I: Mies, myytti, museo, murha

Juttu sai alkunsa syyskuisesta kotimuseokäynnistä Pietarissa. Siihen sen piti rajoittuakin, mutta kun aloin lähemmin tutustua miehen elämään ja myös hänen murhansa ympärillä käytyihin spekulointeihin, en selvinnytkään niin helpolla.  Pikkuhiljaa aihe on laajennut ja mielenkiintoinen elämäntarina pikkukaupungin orpopojasta valtakunnan johtoon on kehkeytymässä. Pitemmän kaavan kautta edetään ja tälle kirjoitukselleni on piakkoin tulossa myös jatko-osa, kun vain viitsin sen viimeistellä. Todetaan vielä se, että varsinkin murhan taustoja tutkiessani olen käyttänyt hyvin paljon erityyppisiä ja eritasoisia lähteitä, joiden luetteloa en ole kuitenkaan juttuuni liittänyt. Kun jälkimmäisessä osassa viittaan yksityiskohtiin, olen silloin tarkempi. Arvokasta perustietoa löytyy mm. museon sivuilta: www.kirovmuseum.ru.

I.                    TAUSTAA

Sergei Kirov (1886 – 1934) oli Stalinin lähipiiriin kuuluneita Neuvostoliiton johtohahmoja. Hän oli kansan suosima poliitikko, Leningradin ykkösmies, jonka suosio päättyi tylysti murhaajan niskalaukaukseen työpaikalla puolueen päämajassa Smolnassa. Sitä ennen hän oli toiminut kahdeksan vuotta - vuodesta 1926 alkaen - virallisesti ilmaisten Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä.  

Kirovin kuolema joulukuun ensimmäisenä oli aikanaan shokki ja mediatapahtuma, täysin verrattavissa John F. Kennedyn murhaan ja sen jälkipuintiin. Murhan taustojen ja motiivien puinti jatkuu edelleen. Monet kysymykset ovat jääneet ratkaisematta. Eikä murhasta kai selvää koskaan tulekaan, koska kaikki mahdollinen (ja mahdotonkin) on tehty jälkien peittämiseksi.

Syyllinen Leonid Nikolajev pidätettiin tapahtumapaikalta. Hän oli yrittänyt itsemurhaa mutta epäonnistunut. Valtakoneiston piti ”löytää” mahdollisimman nopeasti murhalle motiivi. Nähtävästi henkisesti häiriintyneen murhaajan henkilökohtaiset motiivit eivät siihen kelvanneet.  Nikolajev ”paljastui” puolueen virallisen linjan vastaisen trotskilais-zinovjevilaisen salaliiton toteuttajaksi. Tämä puolestaan laukaisi maassa laajan pidätysaallon. Seurasi kuolemanrangaistuksia ja pitkiä vankeustuomioita.  Maa joutui sittemmin lähes vainoharhaiseen tilaan.

Samaan aikaan Kirovin kansan suosiota haluttiin härskisti hyödyntää vallitsevan tavan mukaan. Kiroville nimettyjä kaupunkeja, katuja, tuotantolaitoksia ja muita paikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Niiden kautta mies tuli kaikille tutuksi. Myytti oli puettu valkoisiin vaatteisiin.

Sergei Mironovitš Kirov syntyi pienessä muutaman tuhannen asukkaan Uržumin kaupungissa, joka sijaitsee pari sataa kilometriä Kazanista pohjoiseen. Pojan oikea sukunimi oli Kostrikov. Poika joutui jo lapsena orvoksi. Ensin isä jätti perheen ja sitten äiti kuoli. Pojan kaksi sisarta otti mummo huostaansa, Sergei lähetettiin orpokotiin.  Tästä huolimatta poika menestyi koulussa erinomaisesti ja hän sai hankittua itselleen Kazanissa kartografin ammatin. Tämän jälkeen vallankumouksen aate vei kuitenkin nuoren miehen mennessään.

Kirovin nimen Sergei Kostrikov otti käyttöön vuonna 1912 seuraten bolševikkivallankumouksellisten perinnettä. Tosiasiassa Sergei oli vielä tuolloin maltillinen sosialisti, vaikka olikin jo joutunut aatteensa vuoksi vankeuteen. Vuonna 1917 hänen on todettu kallistuneen vielä menševikkien puolelle. Varsinaisesti bolševikkeihin hän liittyi vuonna 1919, vaikka puolueen virallisessa historiikissa väitetäänkin liittymisvuodeksi vuotta 1904. Tuolloin hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen, joka piti sisällään useita suuntauksia.

Kirov-nimen taustalla on persialainen Kir-keisarisuku. Tosin on tullut vastaan myös viittauksia, joiden mukaan taustalla olisi muinaiskreikan sana kiros ’arvovalta’.

II.                  KUN KOHTASIN KIROVIN

Oli vuoden 1979 syksy. Olin kieliharjoittelussa Leningradissa ja asustelin Mytninskaja naberežnajan opiskelija-asuntolassa, joka itse asiassa sijaitsi melko lähellä yllä mainitsemaani Kirovin kotimuseota. Tuolloin ei minulla kuitenkaan ollut sinne minkäänlaista kiinnostusta poiketa. En tiennyt hänestä paljoakaan eikä hänen elämällään ja persoonallaan ollut tilaa minun senhetkisessä tajunnassani. Eräänä iltana Kirov kuitenkin nousi asuntolassa puheenaiheeksi. Minulla oli edessä treffit. Olin lähdössä oopperaan paikallisen opiskelijatytön kanssa. Valmistauduin asuntolassa iltaan. Olin menossa kaupungin ykköspaikkaan, Kirovin ooppera- ja balettiteatteriin, siihen samaan, joka nyttemmin on saanut takaisin vanhan nimensä Mariinskin (Mariinsky Theater). Kysäisin sivumennen eräältä venäläiseltä huonetoveriltani (asuin kuuden hengen huoneessa), kuka oli Kirov ja miksi teatteri on saanut hänen nimensä. Ehkä jotakin tiesin, mutta joskus yhteinen puheenaihe on tärkeämpää kuin oman tietämyksen osoittaminen.  Pojan vastaus äänenvärinöineen on jäänyt mieleeni.

Huonetoverini kertoi aivan kuin hiljentyen. Sydän tuntui olevan rakkautta täynnä. Muuten niin reipas ja kaikin puolin menevä nuori mies oli siirtynyt pyhitettyyn tilaan. Yleensä hieman kimakka ääni soi nyt matalampana ja rauhallisempana. Sisällöstä en enää paljoa muista, mutta ymmärsin, että Kirov oli ollut koko kansan rakastama johtaja, joka joutui katalan verityön uhriksi. Murhaaja iski ja tuon poikkeuksellisen sivistyneen kaupungin ykkösmiehen elämä sammui kesken kukoistuksensa. Juttelimme hieman siitä, kuinka monet erilaiset paikat kantoivat tuolloin Kirovin nimeä. Huonetoverini mukaan se heijasti kansan tuntoja. Ja oopperatalolle sopi Kirovin nimi erityisen hienosti, koska mies oli kulttuurin ja erityisesti oopperan ystävä.

Ilta tuli ja meni. Seuralaiseni oli saanut liput hommattua lähisukulaisensa kautta, joka työskenteli teatterissa. Istuimme erinomaisella paikalla, entisessä tsaarin aitiossa. Ooppera taisi olla La Traviata, joka jäi mieleeni senkin vuoksi, koska seuralaiseni kauhisteli ehkä sijaisen sijaiseksi paikalle kiidätetyn miespääosan esittäjän laulusuoritusta. Minulle toki kaikki oli vain koreaa ja hienoa, olin kuin suuressa juhlassa enkä löytänyt kenenkään suorituksista arvosteltavaa. Tuolloin minulle nimenomaan Kirovin teatteri oli se hienoin ja perinteisin.

Sen koommin emme huonetoverini kanssa Kirovista keskustelleet. Eikä mitään romanssiakaan teatterimatkan myötä kehittynyt. Sen verran miehen kohtalo jäi painamaan, että mielessä vilahti ajatus käydä tutustumassa miehen kotimuseoon. Aikaa oli kuitenkin niukalti ja nuorella miehellä ajatukset hypähtivät nopeasti aivan muihin asioihin.

Nyt kun tuota asuntolassa käymääni keskustelua ajattelee, niin tulee mieleen kämppäkaverini henkinen yhteys 30-luvun puoliväliin. Kirovin murha oli tapahtunut neljännesvuosisata ennen, mutta poliittisesti aktiivisen asuntokaverini mielentilan kautta olin päässyt yllättäen maistelemaan noita vanhoja tuntoja. Kun Kirov murhattiin, koko yhteiskunta valjastettiin luomaan mielikuvaa rakastetusta johtajasta, joka oli joutunut katalan salaliiton uhriksi. Elokuvateattereihin ilmestyi Kirovin elämää ylistäviä filmejä, julkaistiin hänen elämäänsä perehtyviä kirjoja (mm. vuonna 1936 Antonina Golubevan nuorisoromaani Мальчик из Уржума ”Poika Uržumista”). Samaan aikaan etsittiin syyllisiä ja kansanvihollisia. Miehestä luotavalle myytille löytyi yhteiskunnassa vankka kasvupohja ja se eli vielä 80-luvun kynnyksellä vahvana tuon poliittisesti aktiivisen opiskelijapojan mielessä.

Katselin juuri 30-luvun lopulla valmistunutta kaksiosaista elokuvaa ”Suuri kansalainen” (Великий гражданин). Se on poliittisesti propagandistinen elokuva kuvitteellisesta puoluejohtajasta Petr Shahovista, joka taistelee urheasti trotskilais-zinovjevilaista porvarillista klikkiä ja sen johtajaa Kartašovia vastaan. Shahovin hahmo on ulkoista olemusta myöten Sergei Kirov. Sitä ei ole edes pyritty peittämään, vaikka henkilön nimi onkin toinen. Toki elokuva on nykykatsojan edessä jo vanhentunut, mutta se on nykynäkökulmastakin katsoen hyvin taitavasti tehty. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia ja kuvauksellisestikin se on tuon ajan tekniset mahdollisuudet ja myös muut olosuhteet huomioon ottaen korkeatasoinen. Näyttelijätyö on antaumuksellista ja elokuvasta näkyy selvästi, kuinka jokaisen roolin taustalla oleva henkilö on mukana elokuvassa koko sydämellään. Luin Wikipediasta, että elokuvan positiivisten hahmojen esittäjiksi oli tunkua, mutta kukaan ei olisi halunnut esittää ”vastavallankumouksellisia” henkilöhahmoja. Se koettiin lähes rangaistukseksi.

"Suuri kansalainen". Elokuvan juliste.

Myöhemmin 60-luvulla alkoi ilmestyä toisenlaista näkemystä 30-luvun tapahtumiin. Esimerkiksi Anatoli Rybakov kirjoitti romaanitrilogian Arbatin lapset, joka luo kuvaa Iosif Stalinin ja Sergei Kirovin suhteesta. Se avaa karulla tavalla Kremlin kulisseja ja Neuvostoliiton johtajien toiminnan moraalia. Kaikesta huolimatta myös Rybakovin näkemyksessä Kirovista elää tuo vanha myytti. Muut olivat pahoja, Kirov oli puolueen ”kullannuppu”, vilpitön rehti toimija. Teosten pohjalta on tehty Suomenkin televisiossa 2000-luvun alkuvuosina näytetty TV-sarja, jonka näkemys tosin poikkeaa itse romaanin näkemyksestä, ei tosin Kirovin hahmon osalta.

Stalinin kuoltua Nikita Hruštšovin aloitteesta myös tulkinta murhan syyllisestä muuttui. Nyt tutkintalautakunta päätti, että kaiken takana oli Stalin. Hän halusi päästä eroon kilpailijastaan ja antoi sen maan salaisen poliisin NKVD:n tehtäväksi.  Yllä mainitussa Rybakovin romaanissa painopiste on Stalinissa. Hän hautoo murhaa mielessään. TV-sarjassa Stalinin hahmo on jo epävarmempi. Hän tuntuu olevan salaisen poliisin päällikön Genrih Jagodan ohjailtavissa.

Yhtä kaikki myös Hruštšovin ratkaisussa häiritsevänä tekijänä on poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Eri kertomuksista ja tulkinnoista on valittu tähän versioon sopivimmat selitykset. Muut on jätetty huomiotta. Ei vieläkään haluttu selvittää, mitä todella tapahtui.

III.                MUSEO

Sergei Kirovin museo avattiin vuonna 1939 aluksi puolalaissyntyisen Venäjän keisarillisen Mariinski-teatterin ballerinan Matilda Feliksovna Kšesinskajan (puolaksi Matylda Krzesińska, 1872 - 1971) taloon. Kyse on ns. Kšesinskajan talosta, josta voi lukea täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%A1esinskajan_talo. Kšesinskaja oli tulevan tsaarin, silloisen kruununprinssin Nikolain rakastajatar, joka lahjoitti tälle talon. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 talo jäi bolševikkien haltuun eikä maasta paennut entinen omistaja onnistunut sitä myöhemmin lunastamaan itselleen.

Museoon sijoitettu Kirovin työhuone Smolnasta

Vuodesta 1955 lähtien (museon omien kotisivujen mukaan) museo on sijainnut Sergei Kirovin entisessä asuinpaikassa, jonne museon esineistö oli siirretty. Tarkka osoite on Kamenno-ostrovski prospekt 26/28 (Каменноостровский проспект 26/28). Nykyisin museo sijaitsee kahdessa kerroksessa. Kirovin entisen asunnon lisäksi on kolmen naapuriasunnon tiloja otettu käyttöön. 

Myöhemmin museon tiloissa on avattu Kirovin Smolnassa sijainneen työhuoneen tarkka jäljitelmä. Se itse asiassa siirrettiin sinne Smolnasta, jossa oli vuonna 1946 avattu museon sivupiste.

Museo sijaitsee oikeastaan Gorkovskajan ja Petrogradskajan metroasemien puolivälissä. Minä nousin ylös Gorkovskajalla ja kävelin Kamenno-ostrovskiprospektia eteenpäin noin 700 metriä kunnes vastaani tuli Kirovin museon kyltti. Kyseessä on varsin vilkkaasti liikennöity katu. Kadun varrella on varsin komeita uusklassista tyyliä jäljitteleviä rakennuksia, joiden julkisivussa voi ihastella erilaisia koristeita, mm. upeita eläinkuvia. Tietysti jotkut kaipaavat perusremonttia.

Benois-talo

Kyseessä on massiivisen iso ja komea tummanharmaa rakennus. Sitä kutsutaan ”kolmen Benois’n taloksi”, tai lyhyemmin se on ”Benois-talo”. Nimensä se on saanut rakennuksen suunnittelusta vastanneiden arkkitehtien mukaan. Työryhmään kuului kolme tunnettuun Benois-sukuun kuuluvaa arkkitehtia: Leon, Jules-Louis-Auguste  ja Albert. Se valmistui vuonna 1914 ja oli valmistuessaan varsin ylellinen rakennus. Se edusti aikansa viimeisintä teknologiaa: hisseistä keskuslämmitykseen. Rakennukseen oli asennettu vesijohdot, puhelinlinjat, oma sähkönvaraaja, hevostalli, autotalleja, pannuhuone, pesula, ja jopa lumensulatin.

Vallankumouksen jälkeen rakennus kuului puolueen haltuun ja siihen muutti merkittäviä puolueen johtoa ja muita nimihenkilöitä. Rakennuksessa on asunut merkittäviä tutkijoita, taiteilijoita, arkkitehtejä, kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä, jonkin aikaa jopa Dmitri Shostakovitš. Neuvostoliittolaisista kommunisteista voi mainita Kirovin lisäksi hänen edeltäjänsä Grigori Zinovjevin sekä Nikolai Shvernikin, suomalaisista kommunisteista rakennuksen asukkaina ovat olleet jonkin aikaa ainakin Otto Wille Kuusinen, Kustaa Rovio ja Eino Rahja.

Sergei Kirov muutti taloon vuonna 1926 tultuaan valituksi kaupungin johtoon ja asui kuolemaansa asti. 

Rakennuksella on Suomeen myös läheisempi, surullisen kuuluisa sidos. Talon viidennessä kerroksessa huoneistossa nro 116 sijaitsi ns. Kuusisen klubi. Huoneiston numeron pohjalta voi päätellä, että se sijaitsi eri portaikossa kuin Kirovin asunto. Huoneisto oli nimetty Otto Wille Kuusisen kunniaksi ja sitä käytettiin suomalaisten kommunistien kokouspaikkana. Rakennuksessa asui ainakin wikipedian mukaan lukuisia suomalaiskommunisteja. Huoneistoon liittyy traaginen joukkomurha, joka tapahtui elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1920. Siellä poliittista kokousta pitäneet suomalaiset joutuivat yllättäen salamurhaajien hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen ja tunnetuin uhri oli Jukka Rahja, joka ammuttiin hänen ollessaan esitelmänsä jälkeen porraskäytävässä tupakalla. Muut yrittivät soittaa apua tai hakeutua turvaan. Ammunta loppui, kun hyökkääjiltä loppuivat panokset. Kuolonuhreja ehti tulla kahdeksan, kymmenkunta haavoittui.

Kuusisen klubille kokoontuneet kommunistit olivat paenneet sisällissodan jälkeen Venäjälle ja viettivät siellä ylellistä elämää, koska olivat tuoneet mukanaan Suomen pankista keploteltua ulkomaanvaluuttaa. Hyökkäyksen takana oli suomalaisia köyhyydessä eläneitä rivikommunisteja, jotka muodostivat ns. oppositioryhmän.

Uhrit haudattiin Pietarin Mars-kentille ja muistolaattaan heidät kirjattiin valkosuomalaisten murhaamiksi, vaikka murhien takana oli vääryyttä kokeneiden suomalaiskommunistien ryhmä. Eli tosiasiassa kyseessä oli entisten punakaartilaisten keskinäinen välienselvittely. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusisen_klubin_murhat)

Käydessäni museossa en tiennyt tuosta joukkomurhasta mitään. Jos olisin tiennyt, olisin varmasti etsinyt rakennuksen seiniltä mahdollista muistokylttiä.

…..

Sisäänkäynti museoon

Menin ovesta sisään. Alakerrassa sijaitsi jokin kaupungin asuntotoimisto. Nousin hissillä viidenteen kerrokseen, jossa sijaitsi museon sisäänpääsy. Varsinainen Kirovin asunto sijaitsi kerrosta alempana huoneistossa nro 20, jonne laskeuduin maksettuani pääsymaksun ja jätettyäni päällystakkini narikkaan. Yllä mainittu Smolnan työhuone on rekonstruoitu asunnon viereiseen huoneistoon, johon kuitenkin on pääsy samasta sisäänkäynnistä.

Kirovilla oli viiden huoneen asunto, jossa hän asui vaimonsa (Maria Markus 1885 - 1945) ja palvelijansa kanssa. Museo on kuitenkin laajempi. Kerrosta ylempänä esitellään Kirovin ajan lasten elämää. Huomaa, että museon tärkeänä kohderyhmänä ovat koululaiset.

Asunnossa kiinnitin huomiota kahteen seikkaan. Kirov oli innokas metsästyksen harrastaja, asunnosta löytyy täytettyjä eläimiä sekä lattialta ketunnahka ja jääkarhuntalja. Makuuhuoneeseen sijoitettu ketunnahka lienee itse saalistettu, mutta työhuonetta komistava jääkarhuntalja oli Tšeljuskin-nimisellä jäänsärkijällä (engl. SS Chelyuskin, ven. Челю́скин ) matkustaneen tutkimusretkikunnan lahjoitus vuodelta 1934. Työpöydän alla oli ruskean karhun talja. Sen alkuperä jäi tuntemattomaksi.

Toisenlainen näkymä samaan huoneeseen. Työpöydällä näkyy mm. neuvostovalmisteinen kello.

Tässä lähikuva vuonna 1929 valmistetusta kellosta 24 tunnin näytöllä. Todellinen harvinaisuus.

Ketunnahka makuuhuoneessa. Pöydällä oleva punainen munanmuotoinen erikoisuus on radio 

Toinen merkille pantava seikka on hyvin laaja kirjasto. Kirjoja tutkiessa voi päätellä paitsi puoluejohtajan monipuolisesta lukuharrastuksesta myös hänen laajasta perehtymisestä työhönsä. Kirjasto koostuu 20 000 niteestä. Politiikkaan liittyviä teoksia on runsaasti. On kaunokirjallisuutta ja jopa runoutta. Huomasin näkyvällä paikalla Dostojevskin kootut teokset. Kirovin elämään tutustuneena tiedän mm. Leo Tolstoin olleen Kiroville läheinen kirjailija.

Myös tieteellistä kirjallisuutta on monipuolisesti. Oma lukunsa ovat myös runsaat hakuteokset ja ensyklopediat. Kirov vietti paljon aikaansa lukemisen parissa. Myös tavalliselta kansalta kiellettyjä kirjoja ja muita julkaisuja kirjastosta löytyy. Niihin Kirovilla oli politbyroon jäsenenä oikeus tutustua. Siellä on mm. emigranttien muistelmateoksia.

Asunnossa on kirjasto, työhuone, ruokailuhuone, makuuhuone ja lepohuone. On kaksi eteistä, keittiö, kotiapulaisen huone, kylpyhuone ja WC. Kirovin luona vieraili ja myös yöpyi monia maan poliittisia johtajia Stalinista lähtien. Mm. Ordžokinidze oli Kirovin läheinen ystävä, ja hänen kuvansa on työhuoneessa työpöydällä. Luonnollisesti seinällä on Leninin ja Stalinin kuvat. Lisäksi sinne on sijoitettu Kirovin saamia lahjoja.

On kerrottava myös, minkä minä suomalaisena heti huomasin. Löysin kaksi suomeen liittyvää asiaa. Kotimuseoesineistön joukossa lasikaapissa on Kirovin suomalaista tekoa olevat hiihto- ja luistelukengät eli ”pieksut” (venäjäksi пексы).  Lisäksi museon muusta osastosta löytyy pienoisveistos nuoresta Kirovista jakamassa lentolehtisiä (Киров с листовками ’Kirov ja lentolehtiset’). Se liittyy Suomeen tekijänsä kautta. Patsaan on luonut suomalaissyntyinen kuvanveistäjä Viktor Ellonen (1891 – 1980). Hän on luonut uransa Neuvostoliitossa ja hänen töitään on esillä Venäjän suurissa taidemuseoissa. En ollut aikaisemmin hänestä kuullutkaan.

 

Kirovin suomalaisvalmisteiset "pieksut"

Viktor Ellosen veistos nuoresta Kirovista

Anders Mård muistuttaa matkaoppaassaan (Mondo  matkaopas Pietari, Keuruu 2014) kävijöitä , ettei saa ohittaa Kirovin ainutlaatuista höyhenistä tehtyä muotokuvaa. Minä ohitin. Se jäi huomaamatta eivätkä matkaoppaan sanatkaan olleet jääneet muistiini. Saattoihan se toki olla väliaikaisesti poissa. Netistä sen kuitenkin löysin.

Minulta huomaamatta jäänyt Kirovin muotokuva

Kotimuseo on oiva mahdollisuus vilkaista 20- ja 30-luvun puolue-eliitin – eli parempiosaisten - yksityiselämään. Lisäksi myös keittiö ja saniteettitilat täydentävät tuota kuvaa. Ja onhan siellä myös ns. ”lepohuone”, jonka kautta välittyy lisätietoa Kirovin harrastuksista. Se toimi myös vierashuoneena, jossa arvovieraatkin nukkuivat.

Ainakin yksi asia minua ja Sergei Mironovitšia yhdistää. Hänkin oli innokas klassisen musiikin ystävä. Hänen levykokoelmansa koostui yli sadasta levystä ja oli aikakauden huomioon ottaen hyvin laaja. Kirovin suosikkeja olivat mm. Tšaikovskin 5. ja 6. sinfonia, Beethovenin yhdeksäs sekä maailman oopperaklassikot, kuten Carmen ja Jevgeni Onegin. Myös Musorgski kuului suosikkeihin.

Levysoitin oli aikansa viimeistä huutoa. Se ja radio sijaitsivat ruokailuhuoneessa. Siellä oli myös kaksi akvaariota, joista isommassa uiskenteli Kirovin elinaikana peilikarppeja, pienempään oli sijoitettu kultakaloja.

…

Kirovin museo ei luo pelkästään katsetta puoluejohtajan kotiin ja elämänympyröitä. Siellä on myös muuta esineistöä ja aktiviteetteja, joiden kautta voi tutustua kansan ja erityisesti lasten elämään 20- ja 30-lukujen Leningradissa. Siellä löytyy erilaisia pelejä, joiden kautta lapset voivat eläytyä Kirovin ajan kouluun ja ylipäänsä taloudellisesti niukkaan elämäntapaan.

On kaksi erillistä nurkkausta, joissa näytetään koulupojan ja -tytön kotitarpeistoa. Voi saada kuvan heidän koulunkäynnistään ja harrastuksistaan. On mielenkiintoisia valokuvia noiden aikojen katulapsista ja lapsirikollisista. Näytetään heistä kuvia poliisin huostassa ja toisaalta internaateissa ja kuvateksteissä viitataan heidän rikoksiin. On kuvia myös sokeiden lasten sisäoppilaitoksesta, jossa tehdään käsitöitä ja opitaan lukemaan.

Kerrotaan partioliikkeestä, josta sitten kehittyi neuvostoliittolainen versionsa pioneerijärjestö. Itse asiassa hieman yllätyin, kun keskipisteenä on kansainvälinen partiojärjestö, mutta ehkä se on jonkinlainen taktinen veto kuvaamaan nykylapsille tuon ajan pioneerien toimintaa.

Ylipäänsä museota on aktiivisesti pyritty suuntaamaan myös pikkulapsia kiinnostavaksi. Nähtäväksi on haluttu saada sinne koululaisryhmiä – ja nimenomaan alakoululaisia - tutustumaan neuvostoajan varhaisvuosien elämää. Tästä on selkeänä esimerkkinä myös palvelijan huoneen seinälle sijoitettu museon johtajan kehittämä ”ruokakorttipeli”. Pelin tarkoituksena on avata lapsille heitä kiinnostavalla tavalla sitä puutetta, jossa tavallinen kansa joutui elämään. Tähän tuo kontrastia läheinen asunnon keittiötila, jonka esitteessä kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten yltäkylläisesti puoluejohtaja Kirov söi.

Kirov oli kalaruoan ystävä. Keittoja hän ei suostunut nauttimaan, ne olivat hänestä ”vatsan huijaamista”. Poikkeuksen teki tuhti kalasoppa. Suosikkeja oli sisävesikala lahna, säyne ja ruutana. Peruna ja tattari ja maltillisesti suolattu kurkku kuuluivat asiaan. Siperialaiset pelmenit ja haudutettu liha olivat myös mieleen. Asunnossa kävi keittäjä varta vasten ruokaa valmistamassa. Tosin vaimo valmisti kaalipiirakoita, jotka saivat puolisolla veden herahtamaan kielelle. Vaimo ei kylläkään varsinaisesti muuten ollut mikään kulinaristi. Vahva tee kuului asiaan ja sen kanssa mustaherukka- ja mansikkahillo.

Kirov työskenteli päivittäin Smolnassa. Tämän museon yhteyteen on viereisestä asunnosta tehty sisustettu työhuoneen täyskopio, joka käsittää myös alkuperäiset huonekalut ja tarpeiston. Kiinnitin huomioni paitsi Stalinia kuvaavaan maalaukseen myös runsaaseen puhelimien määrään, Myös varsinaisessa asunnossa taisi olla neljä puhelinta.

Smolnassa ja työmatkoilla Kirovin ruoan tarpeesta huolehtivat parhaat kokit. Yksi heistä oli työskennellyt tsaarin perheelle, toinen oli olut Kreikan kuningasperheen palveluksessa. Tämä uhkasi museon esitteen mukaan erota ja piti sitä itse asiassa pilkantekona, kun puoluejohtaja pyysi valmistamaan yksinkertaista kotiruokaa. Tälläkin toteamuksella vahvistetaan Kirovista luotua mielikuvaa vaatimattomana kansanmiehenä.

Keittiö (konstruoitu myöhemmin, ei siis ole alkuperäinen)

Jääkaappi (amerikkalainen)

Tämä on jääkaapin edeltäjä,  kylmäkaappi, joka pitää jäiden avulla ruoan kylmänä.

…

Kerron hieman peleistä. Ruokakorttipeli on nimeltään ”Ota mitä annetaan”.  Kyselin pelistä perässäni kulkevalta kovin hiljaiselta vartijamummolta. Hän kertoi, että sen on tosiaan museon johtaja kehittänyt museossa vierailevia lapsia ja koululaisia varten. Sitten hän lisäsi, että eivät lapset ole siihen oikein syttyneet. He ovat tottuneet nykypäivän yltäkylläisyyteen siinä määrin, että ei 20- ja 30-lukujen elintarvikepula ruokakortteineen tunnu avautuvan heidän maailmaansa.

Pelissä tarvitaan noppaa. Siinä eletään vuotta 1931. Tarkoituksena on kuvata vuosien 1929 – 1931 aikaa, jolloin Leningradissa ja koko maassa oli hyvin ankara elintarvikepula. Kansa oli jaettu kolmeen ryhmään: työläiset, palkansaajat ja lapset. Nähtävästi aidot työväenluokan edustajat olivat etuoikeutettuja.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä satunnaisesti. Saamansa vastakirjan (заборная книга) mukaan hän lähtee sitten hankkimaan päivän ruoka-annostaan. Vastakirja on vihkonen, jolla ruoka lunastettiin. Lisäksi peliin hahmoihin kuuluu myös korkean ammattitaidon omaava asiantuntija, jolla myönnettiin erityisruokavalio. Ja on vielä myös ”kansalaisoikeuksia vailla oleva henkilö”, jolla ei ole lainkaan vastakirjaa. Todellisuus tuodaan karulla tavalla lasten eteen.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä ja sen myötä pelissä eletään. Siinä on kolme kierrosta. En alkanut tutkia tarkemmin pelin sääntöjä enkä näin ollen valitettavasti tiedä, miten pelissä edetään. Tarkoitus lienee kuitenkin selvä.

Kotiapulaisen huoneen seinälle sijoitetun pelin yläpuolta koristaa suurikokoinen kirkkaanpunainen Lenin-sitaatti: ”Iskurityöläisen etuna on etuasema kulutuksessa.” Pientä ironiaa siinä on, liekö tahatonta vai tahallista?

"Ruokakorttipeli", ylhäällä vilahtaa Lenin-sitaatti.

Virtuaalimatka 30-luvun alun kouluun

Sitten museossa on vielä tietokonepeli, johon tutustumiseni jäi hyvin pintapuoliseksi. Pelin kautta lapset pääsevät tutustumaan kiinnostavalla tavalla Kirovin ajan kouluun ja opetukseen. Lapset voivat havainnollisesti nähdä sen totalitarismin, joka järjestelmään liittyi. Vieressä oli myös sivuja, joissa oli lista tuon ajan vallankumouksellisista nimistä, joita kehotettiin tuolloin lapsille antamaan. Tuon esimerkkeinä vain kaksi ensikirjaimista muodostettua nimeä: Vil (Vladimir Iljitš Lenin) ja Vinun (Владимир Ильич не умрёт никогда  ”Vladimir Iljitš ei kuole koskaan”). Tässä yhteydessä voisi mainita myös Kirovin murhaajan Leonid Nikolajevin ja hänen vaimonsa Milda Draulen toisen pojan nimi Marks.

,,,

On monia Kirovin elämään liittyviä seikkoja, joista museossa ei kävijöille kerrota. Kirovin murhaa käsitellään suhteellisen niukasti, vaikka sen kautta hänet maailmalla tunnetaan. On esillä Kirovin viimeisenä päivänä yllä ollut puku. Siitä voi erottaa verijäljet. Ja lakin reunuksessa on pienen pieni luodinreikä. Sitä kautta luoti upposi huoneiston entisen asukkaan takaraivoon tuhoaan tehden. Paljon muuta ei sitten olekaan. Seuranani kulkenut vartijamummo kehottamalla kehotti minua tutustumaan asuun ja luodinreikään, kun näytti, että se voi jäädä minulta huomaamatta. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan murhan yksityiskohdista. Tuntui, että nainen aivan kuin kunnioituksesta olisi madaltanut ääntään siitä puhuessaan.

Tässä käytöksessä huomasin saman, minkä olen yleensä venäläisissä kotimuseoissa käydessäni havainnut. Työntekijät ovat koko sydämestään sisäistyneet huoneiston entisen asukkaan maailmaan. Se on sitä venäläistä sielukkuutta.

Toinen hyvin vähälle huomiolla museossa jäänyt seikka on Kirovin yksityiselämä. Museo keskittyy paljolti luomaan myyttiä. Kirovin perhe-elämän kuvaus ei siihen kehykseen sovi.

Mainitsin jo yllä Kirovin vaimon Maria Markusin (Мария Львовна Маркус), joka oli tunnetun juutalaissyntyisen, vuonna 1919 kaatuneen vallankumoustaistelijan J.Markusin sisar. Hänestä löytyy toisessa yhteydessä kuva. Maria-vaimosta on pieni kuva lepohuoneen peräseinällä. Yritin kysellä vartijamummolta heidän perhe-elämästään, mutten saanut paljoakaan irti. Nainen vetosi vain puolisoiden vallankumoukselliseen taustaan ja totesi, ettei heillä ollut aikaa lapsille.

Toisaalta kuitenkin museossa lapsiin on kiinnitetty paljon huomiota.

Kirov tutustui Maria Markusiin jo 1910-luvun alussa. Kuitenkin he avioituivat vasta 20-luvulla ja kyseessä oli Kirovin toinen avioliitto, joka jäi lapsettomaksi. Museossa ei kuitenkaan mainita sanaakaan, että Kirovilla oli Vladikavkazissa asuessaan myös toinen nainen, josta hänelle jäi vuonna 1921 syntynyt tytär Jevgenija. Lapsen äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kun sitten isä muutti Leningradiin, ei uusi puoliso huolinut tytärtä heidän yhteiseen kotiinsa ja näin Kirov jätti tyttären valtion ”turviin”. Hän teki siis saman tyttärelleen kuin oli käynyt hänelle itselleen. Sergei Kostrikov sai äitinsä kuoltua hoivan kirkon hyväntekeväisyysjärjestön kautta, tyttärestä huolehti kommunistihallinto. Tytär kasvoi ilman isänsä turvaa internaatissa, eli juuri samankaltaisessa orpokodissa, joita museossa laajalti esitellään. Museossa esiteltävät internaatit ja orpokodit liittyvät Kiroviin sekä hänen oman lapsuutensa että tyttärensä kautta.

Tyttären kohtalo kuuluu Kirovin elämän nurjiin ja vaiettuihin puoliin. Sanaakaan hänestä en museossa löytänyt.

Nuo internaatit (lastenkodit, työsiirtolat) olivat tuon ajan Neuvostoliitossa hyvin tavallisia. Maassa kannettiin paljon huolta lasten uudelleenkasvatuksesta. Esimerkiksi lännessäkin legendaksi noussut Anton Makarenko ja myös Leninin leski Nadežda Krupskaja tekivät paljon työtä kodittomiksi ilman vanhempia jääneiden lasten eteen.

Isä Sergei oli omistautunut vallankumoukselle eikä sen hehkussa eläessään voinut tai halunnut huolehtia tytöstään, joten tämä sijoitettiin viisivuotiaana orpokotiin. Sitä en tiedä, oliko tähän todella pääsyynä vaimo, joka suhtautui nuivasti toisen naisen kanssa hankittuun lapseen. Perhe ymmärrettiin tuolloin porvarillisen yhteiskunnan jäänteeksi eikä sitä tuolloin pidetty arvossa. Nähtiin, että valtio voi kasvattaa lapset paremmin omien kommunististen arvojen mukaisesti.

Isästä tuli Jevgenia-tytölle kuitenkin suuri esikuva. Sen mukaisesti tytöstä kasvoi aito kommunisti ja sotilas. Samaan lastenkotiin sijoitettiin vuonna 1936 Espanjan kansalaissodan syttyessä pakolaislapsia. Tytär oli innokas pioneeri ja komsomolilainen ja paloi halusta päästä Espanjaan taistelemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt toteutua, koska kansalaissota siellä päättyi vuonna 1939. Siihen mennessä Evgenija oli päässyt koulusta ja mennyt insinöörin oppiin tekniseen opistoon. Kun talvisota alkoi, Evgenija halusi kovasti mukaan taistelemaan uuteen isänsä nimen Kirovin saaneeseen panssarivaunuun.  Sota kuitenkin ehti loppua ennen kuin tuo toive pääsi toteutumaan. Suuren isänmaallisen sodan syttyessä Evgenija kävi sairaanhoitajan pikakurssin ja ilmoittautui vapaaehtoisena suuren isänmaalliseen sotaan saksalaisia fasisteja vastaan. Hän oli palavasieluinen nuori neuvostopatriootti, joka näki suurimmaksi kunniakseen kaatua isänmaansa puolesta. Evgenija ei kuitenkaan kaatunut. Hän eteni jopa panssarivaunun komentajaksi, mihin ei monikaan nainen tuolloin yltänyt. Hän taisteli mm. Stalingradissa. Sodan loppuessa hän oli Tšekkoslovakiassa rintamalla ja tuolloin oli ylennyt yliluutnantiksi. Hän jatkoi isänsä tiellä eikä koskaan perustanut perhettä.

Tätä ei museossa kerrottu. Siellä kuitenkin kerrottiin paljon muuta kiinnostavaa. Hyvin antoisa oli museoretkeni Benois-taloon. Pois lähdettyäni poikkesin saman talon kivijalassa sijaitsevaan ruokalaan myöhäiselle lounaalle. Ruoka oli huokeaa ja yksinkertaista: kanakeitto, jauhelihapihvi ja riisiä. Näin myös ruumis tuli ravituksi.

IV.                MURHA

 

Smolna - paikka jossa Kirov murhattiin

Olen käynyt läpi murhaa käsitteleviä juttuja ja TV-ohjelmia. Kaikki eri versiot taustaoletuksineen ovat tulleet tutuiksi. Paljon on tullut vastaan keskenään ristiriitaista tietoa ja varsin mielikuvituksellisiin päätelmiin on saatettu päätyä. Siihen syynä on pelkästään se, että kaikki murhaan liittyvät todistajat ja silminnäkijät eliminoitiin. Jäivät jäljelle vain huhut.

Murha haluttiin nähdä vastavallankumouksellisten iskuna vallassa olleiden bolševistien ytimeen. Se oli versio, jota valtakoneisto syötti kansalle ja maailmalle aloittaen samalla massiivisen puhdistusten, pidätysten ja oikeudenkäyntien sarjan kuviteltuja vihollisia vastaan. Koneiston taktiikka puri ja myöhemmin itse pääsyylliset - 20-luvulla Stalinin politiikkaa vastustaneet ja toimiaan sittemmin nöyrinä katuneet Zinovjev ja Kamenev – saatiin tunnustamaan olemattomia ja suuren terrorin koittaessa teloitettiin. Kaiken vihamielisten voimien isähahmo Trotski oli paennut maasta jo 20-luvun lopulla, mutta pyövelin kirves osui häneenkin aikanaan. Mitään vastavallankumouksellista trotskistis-zinovjevilaista järjestöä ei ollut olemassakaan, mutta kun sitä aikansa joka tuutista iskostettiin, alkoivat jo syyllisiksikin väitetyt uskoa pahuuteensa. Kommunistisen hierarkkisen ideologian pääperiaatteiden mukaisesti yläpäästä tulleita päätöksiä ja ratkaisuja vastaan ei protestoitu. Vaikkei hyväksyä voitukaan, niin kuitenkin vaiettiin.

Ystävykset

Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin tultua valtaan selitettiin Kirovin murhan tapahtumiakin uudella tavalla. Nyt pääsyylliseksi nähtiin itse Stalin, Kirovin läheinen ystävä. Kaveri olisi eliminoinut hengiltä uskollisimman kannattajansa. Sävel oli aivan sama kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. Yhtä totuutta laulettiin kaikkialla ja sen taustakuoroon oli helppoa saada kansainvälisetkin piirit. Suuri johtaja oli delegoinut sisäministeriön salaisen poliisin murhaamaan kuvitellun vastustajan. Faktat tässäkin unohtuivat. Monista mahdollisista todisteista valittiin ne, jotka tukivat omaa versiota. Vasta-argumentit torjuttiin.

Stalin-demonisointi kävi kaupaksi helpommin kuin salaliittoteoriat.

Mutta totuus ei pala tulessakaan. Murhan taustojen tutkimista jatkettiin. Alkoi päästä esiin se luontevin vaihtoehto. Jos ehkä kuitenkin Leonid Nikolajev itse olisi ollut kaiken takana. Siihen oli taipumassa 60-luvun lautakunnat ja varsinkin 80-luvun lopun tutkinta, jonka yhteenvetona vuonna 1990 päädyttiin ratkaisuun, että Sergei Kirovin kuolemaan johtivat Leonid Nikolajevin omat henkilökohtaiset motiivit. A.N.Jakovlevin muistio murhatutkinnan historiasta on mielestäni asiallinen (http://www.alexanderyakovlev.org/fond/issues-doc/67970). Siinä mm. todetaan olleen seikkoja, jotka on jätetty selvittämättä vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.  

Ei tutkimus ole kuitenkaan tähän pysähtynyt. Myös Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit vaativat tarkennuksia. Ja lisäksi Stalinin ja salaisen poliisin osallisuudelle on omat kannattajansa. Siirrettiinhän murhaa edeltävänä syksynä Leningradin salaisen poliisin toiminta Moskovan alaisuuteen. Näin ollen sisäministeriön Leningradin alueen osastossa murhaa olisi voinut valmistella Kirovin siitä tietämättä.

Leonid Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit ovat viime aikoina joutuneet suurennuslasin alle. Syynä epätoivoiseen ratkaisuun saattoi olla epäonnistunut työura puolueen tehtävissä. Runsaat epäonnistumiset olivat johtaneet kaunaan ja mieli järkkyi. Tosin tässäkin versiossa kummasti ne salaisen poliisin voimat yhä ”kummittelevat”. Ei saada aikaan yksiselitteistä ratkaisua. Ja ei kai niitä huhuja yhteyksistä vieraan vallan edustajiinkaan ole pystytty täysin kumoamaan.

Ja tottahan tosiaan mediaseksikkyydenkin pitää nousta esiin. Kyseessä olikin triangelidraama. Kirovilla oli suhde Nikolajevin vaimoon, latvialaissyntyiseen Milda Drauleen. Mustasukkaisuus ajoi aviomiehen veritekoon. Draule oli itse töissä Smolnassa, samassa rakennuksessa, jossa Kirov työskenteli. Sitä vahvistavat mm. ne seikat joiden mukaan Draulen tiedetään saaneen erityiskohtelua. Ja sekin on selvinnyt, ettei naisten hurmuri Kirovin seksielämä oman vaimonsa kanssa enää toiminut tämän sairastelun vuoksi. Ja kaiken lisäksi reilut pari vuotta aikaisemmin perheeseen syntynyt poika tuntui kovasti olevan Kirovin näköinen.

Tuonpa tähän yhteyteen esimerkin mielikuvituksellisista todisteista. Yhtenä todisteena tähän on nimittäin liitetty Kirovin alushousujen kemiallisen koostumuksen tutkimus. Tutkinnassa niistä löytyi vanhaa spermaa. Olisiko se sitten todistamassa yllä hahmoteltua kolmiodraamaa? No, ainakin se osoittaa itse Kirovin viriiliyttä, joka etsi purkautumisteitä, kun vaimo ei enää pystynyt tyydyttämään miehen seksuaalisia tarpeita.

Ja tällainenkin sattuma yhdistää Kirovia ja Milda Draulea. Viimeksi mainittu oli elokuussa 1934 lomailemassa Leningradin lähistöllä Sestroretskissa (suomeksi Siestarjoki). Ja kas kummaa! Kirov sattui olemaan siellä samaan aikaan. Heidän yhteisestä tapaamisesta ei ole kuitenkaan mitään faktoja.

Toisaalta tämä suhde Milda Drauleen vaihtoehto on tyrmätty sillä seikalla, että ei hän mikään kaunotar ollut. Paljon parempaa ja viehättävämpää olisi kulttuuripiireissä viihtyneelle kansan suosikille ollut tarjolla.

…

Leonid Nikolajev ja Milda Draule

Virallisen version mukaan murha tapahtui käytävällä. Kirov oli menossa työhuoneeseensa ja murhaaja iski takaapäin juuri työhuoneen oven edustalla. Tämä on esitetty niin yksiselitteisesti, ettei sitä ole epäilty. Mutta olisihan se voinut tapahtua toisinkin. Vaikea on totuutta selvittää, kun kerran silminnäkijät oli vaiennettu. 

Julkisuudessa murhatilanne on kuvattu tarkasti. Kirov nousi kolmanteen kerrokseen. Lähin turvamies Borisov kulki jatkuvasti vanavedessä, vaikka Kirov itse kansan keskuudessa liikkuessaan koki sen haitaksi. Mutta sellainen oli määräys ja tälläkin kertaa Borisov kulki taustalla, mutta nyt hieman ennen Kirovin saapumista työhuoneensa luo, joku ulkopuolinen pysäytti hänet ja pyysi tulta. Borisov pysähtyi auttamaan pyytäjää, Kirov jatkoi matkaansa. Murhaaja Leonid Nikolajev oli hieman ennen osunut WC:stä saapuessaan kohdalle. Hän kulki Kirovin perässä ja ampui tämän juuri oven edustalla. Virallisen version mukaan kuului kaksi laukausta. Murhaaja yritti sitten ampua itsensä mutta käsi taisi vapista sen verran, että hän epäonnistui.

Elokuvassa Suuri kansalainen (josta yllä olen maininnut) tuo murhatilanne on hieman poikkeava. Siinä päähenkilö menee huoneeseensa ja kuuluu laukaus. Se on tietysti fiktiivinen elokuva, jossa on pelkästään mukailtu Kirovin tapausta.

Borisov oli tässä avainhenkilöitä, mutta hän sai parin päivän kuluttua surmansa kummallisessa auto-onnettomuudessa, jossa on enemmän kuin palaneen käryä. Ei tällaista voi tapahtua kuin saduissa. Jostain syystä Borisovia vietiin Stalinin luo kuulusteluun kuorma-auton lavalla. Sitten tapahtui jotain äkillistä, kuljettaja menetti mutkassa autonsa hallinnan ja juuri tuo Borisov iskeytyi auton lavalta kivitalon seinään saaden kallon murtuman. Toisen version mukaan hän ei iskeytynytkään seinään vaan saattajana ollut mies oli iskenyt häntä kivellä kalloon, jolloin juttu olisi siis lavastettu. Selvitys Borisovin kallosta tukevat tätä jälkimmäistä tulkintaa, mutta tiedä häntä. En usko enää ihan kaikkea, mitä teksteissä syötetään.

Triangelidraamaversiossa juttu onkin toteutunut hieman toisella lailla. Se versio on kuitenkin jonkun mielikuvituksen tuotetta, sillä kuten yllä olen todennut, tapahtuman silminnäkijät onnistuttiin ”vaimentamaan”. Tämän ratkaisun mukaan Milda Draule odotti Kirovia tämän työhuoneessaan, kun Kirov tuli sisälle hän syöksyi syleilemään sohvalla makaavaa naista. Tuolloin aviomies Nikolajev ryntäsi paikalle, järkyttyi näkemästään ja ampui Kirovia takaraivoon.

Tälle versiolle on olemassa looginen selitys. Nimittäin kyse on luodin jäljestä Kirovin lakissa ja takaraivossa. Kummassakin tapauksessa luodin jäljestä päätelty luodin suunta on erilainen. Takaraivosta voi päätellä, että luoti on ammuttu miehen ollessa makuuasennossa, kun taas lakin jäljestä voi päätellä että mies on ollut pystyasennossa. Ja edelleen lakin läpi laukaistu luoti on tullut erityyppisestä aseesta kuin kuoleman aiheuttanut luoti.

Näin ollen julkisuuteen esitetty murhan kulku olisi lavastettu. Olisi ollut vastoin kommunistisen moraalin periaatteita löytää puolueen johtomies vieraan naisen seurasta. Siksi murhalle piti antaa julkisuuteen toisenlainen kuva. Tapahtumapaikka siirrettiin käytävälle ja ”femme fatalen” roolissa ollut Milda Draule suljettiin tapahtumien kulusta. Se kyllä tiedetään, että hän ilmestyi pian tapahtumapaikalle, koska oli töissä samassa rakennuksessa.

Jatkoa seuraa.

Infosodasta

Tällä kertaa kirjoitan lyhykäisesti. Puolustusvoimien tutkija, sotatieteiden tutkija Saara Jantunen on kirjoittanut kirjan Infosota. Se on ollut valtamediassa viime päivien puheenaihe. Saara Jantunen kuuluu Yleisradion toimittajan Jessikka Aron ohella valtakunnallisessa trollijahdissa eniten kunnostautuneisiin henkilöihin. Yksi tässä ”sodassa” vastapuolelle joutunut on Peter Saramo. Hän on kirjoittanut kirjasta hyvin perusteellisen arvion: http://vastavalkea.fi/2015/10/21/infosotarintamalta-ei-mitaan-uutta/. Se oli minulle kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Jantusen kirjaa en ole lukenut enkä aiokaan lukea. Mutta Saramon katsaus tuo kyllä ”trollikuohunnalle” uuden ulottuvuuden. Sen lukemista suosittelen, jutussa olevia linkkejä unohtamatta.

Minulle keskeisenä seikkana jää kirjoituksesta käteen se, että tässä ”kuohussa” suurimpana kärsijänä on ollut sananvapaus. Ja siihen liittyen Yleisradio on tahrinut itsensä täysin.

Tässä sodassa on tullut pelkkiä siviiliuhreja, ja valitettavasti omia kansalaisiamme.

Mielikuvia trolleista on paisuteltu ja luotu paljolti tyhjästä.  Sillä keinoin on Saramon mukaan tehty karhunpalvelus tasapainoiselle keskustelulle Suomen tulevaisuudesta. Kun ”infosodasta” ja ”trolleista” on muotoutunut pilkan ja leikinlaskun kohde, on samalla tehty hallaa Suomen henkiselle maanpuolustukselle.

Lopussa Saramo kuitenkin näkee, että kirjan vaikutus on myönteinen, kun trollikuohu laantuu: ”Sen jälkeen voimme rauhallisesti, faktoihin tukeutuen ryhtyä kehittämään demokraattisen valtion vastausta oikeasti olemassa oleviin uhkakuviin.”

Tämä lopussa oleva virke on yllättävän positiivinen:

”Viimeistään Saara Jantusen kirjan myötä suomalaiset tulevat luullakseni heräämään uudelleen yhteen demokratian peruskysymykseen: Miten puolustaa avointa yhteiskuntaa sekä ulkoisia uhkia että totalitarismin houkutuksia vastaan?” 

Saramo itse on joutunut Jantusen leimaamaksi, mutta siitä huolimatta hän on kyennyt nielemään kiukkunsa ja tekemään kypsän arvion hienotunteisuuttakaan unohtamatta. Lisäkehut siitä hänelle.

Minusta ei kyllä näytä siltä, että parempaan oltaisiin menossa. Leimakirveet jyräävät, kyräilyn henki johtaa saaden ihmiset varomaan ”vääriä” mielipiteitä. Mutta tämähän on kai juuri sitä avointa yhteiskuntaa uhkaavaa "totalitaristista" kehitystä, johon Saramo yllä viittaa.  

HELSINGIN KIRJAMESSUJA ODOTELLESSA

Tällä viikolla Helsingin Messukeskuksessa alkavat kirjamessut: http://www.messukeskus.com/Sites3/Kirjamessut/Sivut/default.aspx. Sen ohessa on paljon muitakin tapahtumia, joten väkeä riittänee. Olen kerran aikaisemmin siellä käynyt. Nyt sinne on saapumassa 34 venäläistä kirjailijaa (http://www.messukeskus.com/Sites3/Kirjamessut/Kavijat/Ohjelma/Sivut/Ulkomaisetvieraat.aspx). Se on oikeastaan tärkein syy, miksi olen sinne jälleen menossa.

Ehkä tunnetuin (tai ainakin kirjallisesti ansioitunein) venäläinen vieras on vuonna 1937 syntynyt Andrei Bitov, jonka Puškinin talo –romaania pidetään Neuvostoliiton ensimmäisenä postmodernistisena teoksena. Yleisradiossa Eeva Luotosen keskusteluohjelmassa professori Pekka Pesonen kertoo hänen urastaan ja toteaa alkuun, että kirjamessuilla hän on mukana lähinnä Venäjän ”delegaation” johtajana, tällä hetkellä hän ei ole kirjailijana mitenkään ajankohtainen. Ja onhan hänellä Venäjän PEN-klubin puheenjohtajana vielä toki virallinenkin asema maan kirjallisessa elämässä. Bitovin teokset ovat olleet aikanaan hyvin merkittäviä. Hienoa, että Esa Adrian on suomentanut hänen keskeistä tuotantoaan. Itselläni on hänen kootut teoksensa, mutta lukuyrityksistä huolimatta etäiseksi hänen tuotantonsa ja kerrontatyylinsä on minulle jäänyt. Alla olevassa kirjamessujen esittelytekstissä todetaan Puškinin talosta se, mikä minut on saanut siitä kiinnostuman: yhteys venäläisen kirjallisuuden traditioon.

Andrei Bitov (s. 1937) lukeutuu venäläisen postmodernismin kärkinimiin. Pitkän kirjailijanuran tehnyt pietarilainen Bitov tunnetaan parhaiten kokeilevasta ja leikittelevästä proosasta. Bitov ajautui varhain hankauksiin neuvostosensuurin kanssa ja useat hänen teoksensa julkaistiin ensin ulkomailla. Hänen ehkä kuuluisin teoksensa on suomeksikin ilmestynyt Puškinin talo (1978), jossa leikitellään ironisesti klassisen venäläisen kirjallisuuden traditiolla. Bitov on myös Venäjän PEN-klubin pitkäaikainen puheenjohtaja.

Eeva Luotosen Bitovin pääteosta käsittelevä ohjelma on vielä kuultavissa YLEn Areenassa: http://areena.yle.fi/1-2969018.

Merkittäviä kirjailijoita on pitkä liuta, joista en kyllä montaakaan tunne. Tutuista mainitsen nimet Boris Akunin, Viktor Jerofejev ja Ljudmila Ulitskaja. Toki tuttu nimi myös rocktoimittaja Artemi Troitski, joka aikanaan teki neuvostorockia meilläkin tunnetuksi. Hän saa nyt paljon huomiota lähinnä Putin-kriitikkona. Hän on aikansa kulttihahmo, 80- ja 90-luvun julkkis, jonka kirjallinen tuotanto ei kiinnosta.

Akunin (s. 1956) on Venäjän luetuimpia nykykirjailijoita. Hänen teoksensa menee kansaan kuin häkä. Jossakin lehtijutussa joku leikillisesti totesi, että jos Akunin julkaisisi pelkkiä tyhjiä sivuja, painos myytäisiin loppuun. Minä olen hiljattain hankkinut hänen kaksi teostaan Venäjän historiasta. Niissä hän pääsee vasta 1400-luvun puoliväliin. En tiedä, onko jatko-osia tulossa. Venäläisille ja myös minulle hän on tullut tunnetuksi 1800-luvun Venäjälle sijoittuneilla dekkareillaan. Niiden kautta hän on saanut eräänlaisen kulttikirjailijan aseman. Yhden olen itse lukenut, taitavasti hän tapahtumaketjua rakentaa. Viime vuosina en ole hänen kirjoittamistaan seurannut, noita yllä mainittua kahta historiateosta lukuun ottamatta. Nekin ovat vielä odottamassa hyllyllä lukuinspiraatiotani.

Viktor Jerofejev (s. 1947) on yllä mainituista nimistä minulle kirjailijana tutuin. 90-luvulla suorastaan innostuin hänen muutamasta teoksestaan. Suosikkini oli pornografiastakin syytetty Русская красавица (”Venäläinen kaunotar”), joka on suomennettu nimellä Moskovan kaunotar. Toinen mieleen jäänyt on Мужчины (”Miehet”), joka niin ikään huomaan suomennetun. Jerofejev kuuluu Venäjän tunnetuimpiin toisinajattelijoihin. Monet suhtautuvat häneen ”kalseasti”, yksi näkyvä kriitikko on ollut yllä mainittu Andrei Bitov: https://fi.wikipedia.org/wiki/Viktor_Jerofejev.

Ulitskajaa (s. 1943) olen lukenut, mutta lukukokemuksista ei ole jäänyt erityisiä muistikuvia. Viimeaikainen tuotanto on tullut tutuksi vain erinäisten arvostelujen ja yhden radio-ohjelman kautta. Skandaaleja hänelläkin on viime aikoina ollut vallanpitäjien kanssa. YLEn Areenassa on kaksi häneen liittyvää ohjelmaa. Minulle on tuttu Anna-Liisa Haavikon ohjelma, jossa suomentaja Arja Pikkupeura ja toimittaja Aleksis Salusjärvi keskustelevat hänen teoksestaan Medeia ja hänen lapsensa. Ohjelma on valmistunut vuonna 2012. Onneksi se on vielä kuultavissa: http://areena.yle.fi/1-1634889. Sitä lämpimästi suosittelen. Pari vuotta myöhemmin YLEn Kultakuume-ohjelmassa käsitellään hänen yli 700-sivuista uutuusteostaan Vihreän teltan alla: http://areena.yle.fi/1-2215754. Se pitänee ehkä vielä ennen kirjamessuja kuunnella. Romaanista kerrotaan mm. täällä: http://blogit.kansanuutiset.fi/oisinajattelija/vahvat-naiset-ja-toisinajattelijat/, kirjoittajana on Pentti Stranius. Hän yhdistää teoksen Anatoli Rybakovin Arbatin lapsiin pitäen sitä vielä monitahoisempana. Rybakovin trilogian olen lukenut suomennoksena heti kun se aikoinaan julkaistiin. Viime päivinä olen kuitenkin palannut sen pariin eräästä syystä, josta toivottavasti kirjoittelen piakkoin blogissani. Tämänkin yhteyden kautta kiinnostukseni Ulitskajan mammuttiteokseen on herännyt, toivottavasti liikenee aikaa sen lukemiseen.

Kirjamessuilla Ulitskaja esiintyy torstaina 22.10 useampaan kertaan. Valitettavasti en pääse tuolloin paikalle. Yhtenä aiheena on tuo yllä mainittu romaani sekä tänä vuonna suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Tyttölapsia: http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/ljudmila-ulitskaja-tyttolapsia/2028577. Lisäksi hän on kertomassa käsityksiään Venäjän sananvapaustilanteesta.

En liioin pääse kuulemaan myöskään Jerofejevia enkä Akuninia. He ovat keskustelemassa kirjallisuuden asemasta Venäjällä ja Akunin esittelee myös uusimpia pienoisromaanejaan, jotka on vastikään suomennettu.

Valeri Popov

Sen sijaan Andrei Bitovia pääsen kuulemaan. Ja minua kiinnostaa myös viime aikoina elämäkertoja kirjoittanut Valeri Popov (s. 1939). Olen lukenut hänen melko tuoreen elämäkerran akateemikko Dmitri Lihatšovista. Popovia pidetään Sergei Dovlatovin tradition jatkajana. Miehellä on pitkä kirjallinen ura takanaan, nykyisin hän toimii Pietarin kirjailijaliiton ja PEN-klubin puheenjohtajana. Suomennoksia hänen teoksistaan ei yhtä pikkunovellia lukuun ottamatta ole. Pidin kovasti hänen Lihatšov-elämäkerrastaan. Olen myös seurannut, miten Venäjällä on siihen suhtauduttu. Se kuin myös hänen vastikään kirjoittamansa Dovlatovin elämää käsittelevä teos on saanut ankaraa kritiikkiä. Suoraan sanoen ne melkein lytättiin. Eräässä katsomassani TV-ohjelmassa kirjailija kuitenkin hyvin rauhallisena puolusti ratkaisujaan.

Muutakin kiinnostavaa ohjelmasta löytyy. Sofi Oksaset ja muut vastaavat jätän väliin. Tässä on muutamia valintojani.

Perjantaina Teemu Keskisarja, Juhani Seppänen ja Hanna Smith käsittelevät sangen kiinnostavaa historiateemaa: isoavihaa eli Suuren Pohjansodan aikaa (1700 – 1721) Suomen historiassa. Tarkemmin sanoen siinä käsitellään sen vaikutusta suomalaisten ja venäläisten keskinäisiin suhteisiin historian saatossa. Tilaisuuden otsikkona on Isostavihasta "isoon vihaan" .

Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela on myös varsin kiinnostava henkilö. Yleisradiossa Kalle Haatasen ohjelmassa hän oli syyskuussa puhumassa uuden kirjansa aiheesta, länsimaisen yhteiskunnan synnystä: http://areena.yle.fi/1-2914031. Siinä hän käsitteli sen verran kiinnostavia seikkoja mm. Venäjän historiasta, että kirjamessuilla aion ehdottomasti päästä häntä kuulemaan ja näkemään. Aiheena on ”länsimaisen ihmisen tie kauppatavarasta yksilöksi”. Tässä on kirjamessujen ohjelmasta poimittu tarkempi kuvaus:

”Orjakauppa kukoisti varhaiskeskiajalla. Kun kuninkaanvalta syrjäytti klaanit kirkon myötävaikutuksella, orjabyrokratiat murtuivat, naisesta tuli itsenäinen ja Suomikin kasvoi epämääräisestä rajamaasta länsimaiseksi oikeusyhteiskunnaksi.”

Haastattelijana on sama henkilö kuin radio-ohjelmassa: sosiologi Kalle Haatanen.

Jos aika sallii, aion käväistä kuulemassa myös keskustelua ”Venäjän imperiaalisesta tilasta”. Keskustelijoina ovat Hanna Smith, Sanna Turoma ja Veli-Pekka Tynkkynen Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista. ”Tarjolla on kolme näkökulmaa Venäjän nykytilaan ja tulevaisuuteen”, kerrotaan kirjamessujen ohjelmassa.

Ja lopuksi ”last but not least”:

Petroskoilaista kirjailijaa, runoilijaa ja esseistiä Jana Žemoitelitea haluan ehdottomasti päästä seuraamaan. Olen tutustunut hänen runoihinsa ja muuhun tuotantoonsa. Luin vastikään mm. hänen kiinnostavan pikkuesseensä, joka liittyy Aleksandr Puškinin pienimuotoiseen tragediaan Пир во время чумы (”Pidot ruton aikaan”). Lisäksi hänen näkemyksiinsä osuin kirjoittaessani juttua Antti Timosen romaanista Me karjalaiset. Žemoitelite on valmistunut Petroskoin yliopistosta suomen kieli pääaineenaan. Hän siis puhuu sujuvasti suomea. Hän on merkittävä hahmo Venäjän Karjalan kirjallisessa elämässä, toiminut mm. Petroskoissa julkaistava kirjallisuuslehti Severin päätoimittajana. Ja Karjalan kirjallisuuteenhan olen tuntenut vetoa 80-luvulta lähtien. Lisäksi oman kiinnostavuutensa tuo hänen liettualaiset sukujuurensa. Ja Liettua on minullekin varsin tuttu maa. Jana Žemoitelite on kirjoittanut varsin perusteellisen katsauksen liettualaisen taiteilijan ja säveltäjän  Mikalojus Konstantinas Čiurlionisin elämään ja taiteeseen. Se on vahva osoitus hänen monipuolisuudestaan. Venäjänkielentaitoiset pääsevät tutustumaan hänen tuotantoonsa mm. tämän linkin kautta: http://avtor.karelia.ru/about/zhemoitelite_yana__yana_zhemoitel.html?category=12.

CHLOË HANSLIP JA VIULU

Olin jälleen Kymi Sinfoniettan konsertissa, viime viikolla Kouvolan kaupungintalossa, nyt Kuusankoskitalossa. Olin koko torstai-iltapäivän valmistellut edellistä juttuani. Kun kello tuli 6, alkoivat voimatkin ehtyä. Pikavalmisteluin suihkun kautta pääsin matkaan.

Taisi olla lyhyen ajan sisällä jo neljäs kerta, kun kävin sinfoniakonsertissa Kotkan ja Kouvolan yhteistä orkesteria kuuntelemassa. Olin jo aikeissa pitää taukoa, mutta tästä tilaisuudesta en voinut jäädä paitsi. Ohjelmassa oli Ludwig van Beethovenin viulukonsertto D-duuri, op.61. Olen itse murrosikäisenä teininä soittanut viulua - toki vain koulumme orkesterissa - ja siitä lähtien olen ollut kiintynyt viulumusiikkiin ja kuunnellut paljon viulukonserttoja.  Beethovenin konsertto on ehdoton suosikkini. Sen toinen osa Larghetto saa minut kirjaimellisesti sulamaan, eivätkä muutkaan osat vierellä kalpene. Ja nyt pääsin ensi kertaa elämässäni kokemaan sen livenä konserttisalissa. Illan solistista en tiennyt enempää kuin mitä orkesterin nettisivuilta olin nopeasti lukaissut. Nimikin tuntui oudolta - Chloë Hanslip? Jotain tuttua siinä kuitenkin oli, mutta se selvisi vasta myöhemmin. Kapellimestarista jätin esittelytekstit lukematta. 

Pyörällä menin, kirpeän kirkas syysilta nipisteli mukavasti poskia. Kiire lopulta tuli, mutta ehdin.

Viulukonsertto oli pantu konsertin toiseen osaan, mikä nyt jälkeenpäin ajatellen oli loistava ratkaisu. Alkuosassa orkesteri soitti ensin Beethovenin Coriolan-alkusoiton (opus 62) ja toisena numerona oli Franz Schubertin ”keskeneräinen” sinfonia numero 7 h-molli (D759). Sekin on kuulunut suosikkeihini, mutta viime vuosina jäänyt unholaan. Ei sen alkuosa enää sytytä niin kuin nuorena, jolloin nimenomaan se oli ensimmäisiä kappaleita, jotka saivat minut innostumaan sinfoniamusiikista.

Kapellimestarina oli Andreas Delfs.  Sen huomasin, että hän tunsi Beethoveninsa, mutta muuten hän jäi minulta vähemmälle huomiolle. Näkymättömissä hän tuntui muutenkin olevan, mutta sehän on hyvä kun ei tuo liikaa itseään esille. Joka tapauksessa merkittävän elämänuran hän on tähän mennessä luonut.

Coriolan meni minulla lämmitellessä. En ollut vielä päässyt päivän pohdinnoistani eroon ja ripeä pyörämatkakin tuntui jäsenissä. Ja Schubertinkin aikana olin osin muissa maailmoissa. Orkesterikin tuntui soittavan flegmaattisesti, mielestäni turhan hempeästi, kun minulle tuo konsertto on merkinnyt voimakkaiden intohimojen ja rajun sisäisen etsinnän täyttämää mielikuvamatkaa. Nyt odotin lähinnä taukoa ja Kuusankoskitalon 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi talon tarjoamia ilmaisia kakkukahveja. Ja tietysti Beethoven oli koko ajan mielessä.

Tauko tuli, kahvit ja kakku meni sisuksiin. Olin voimissani. Päivän työt jäivät kahvin, kakunpalan ja ihmismassan iloisen porinan mukana unohduksiin, aloin valmistautua viulukonserttoon. 

Kakkukahvien vapauttama orkesteri alkoi valua paikalle, sitten tuli kapellimestari ja sitten Chloë Hanslip astui lavalle. Hänellä oli yllään tumman sininen olkapäät täysin paljastava, iltapukua muistuttava hulmuava kellomekko, joka ylsi hieman polvien alapuolelle pohkeisiin. Helma leveni 50-luvun iskelmälaulajattarien ja Suomifilmineitojen leninkien tyyliin. Hän oli pienikokoinen, mitä hän yritti kompensoida hieman liiankin korkeakorkoisilla mustankiiltävillä kengillä. Kauniit ne olivat, mutta saivat kovasti kopistessaan jotenkin korostetun huomion. Ehdin vilaukselta nähdä, että niiden pohjat olivat punaiset. Chloë näytti pirteältä ja reippaalta. Hän pyysi vielä puhaltajalta viritysääntä, viulun kielet saivat soinneilleen viime silauksen.

Chloë keltaisessa mekossa

Sitten orkesteri lähti reippaan vauhdikkaasti matkaan. Chloë tavanomaisista solisteista poiketen tuntui keinuvan sen tahdissa. Hän ei pysynyt paljoa paikallaan. Hän liikehti koko konserton ajan. Käänteli päätään, eläytyi soittoon täysillä, ja katseellaan hän aivan kuin vaati – tai ehkä edellytti - täydellistä yhteyttä muihin soittajiin. Hän mukautti oman viulunsa orkesterin soitantaan ja samalla myös orkesterin kuului sopeutua häneen. Tällä eleellä hän otti tavallaan lavan ja myös orkesterin haltuunsa. Henkinen yhteys oli luotu. Kapellimestari oli sulavana välikätenä, sopivan näkymättömänä.

Lopputuloksena oli upeaa soitantaa. Yleisö kuunteli, eli hetki hetkeltä mukana, kun solisti taivalsi beethovenilaisessa musiikin maailmassa. Tuntui, että erityinen tunnelma täytti salin. Tällaisia aavisteluja mielikuvitukseni minulle syötti.

…

Menen mielikuvitukseni avittamana hieman syvemmälle soiton syövereihin.

Joka sävelessä oli oma jännitteensä. Viulun ääni oli vakaa, tukeva, jämäkkä, ehkä hetkittäin meheväkin. En oikein tiedä, miten sitä kuvaisin. Minulla on vertailukohtaa parista konsertista. Olen samassa salissa kuunnellut melko lyhyen ajan sisällä kahta muuta viulistia: Cecilia Zilliacus soittamassa Nielssenin viulukonserttoa ja Nancy Zhou Mozartin. Molemmista konserteista olen myös kirjoittanut blogiini. Chloën soitosta jäi kovin erilainen tuntu, jo ensimmäisestä soinnista lähtien. Se yllätti, lähes hätkähdytti. Eikä se ollut mitään ihastuksen värinää. ”Eihän sen noin pitänyt alkaa”.  Oli jäänyt takaraivoon jokin mielikuva, jonka kanssa soitto ei täsmännytkään. Ensimmäinen seikka oli juuri yllä mainitsemassani viulun äänessä, siinä kuinka jousi saa kosketuksensa kieleen. Jokin erityinen voima siinä oli, joka toi sen jännitteen, mitä solisti piti hengissä läpi konserton kaikkien osien. Ääni kuulosti alkuun jopa raa’alta. Ja orkesterikin lähti jotenkin töksähtäen liikkeelle. Ei hiljaa liukuen, sulavasti voimakkuuden tasoa nostaen. Olisikohan ollut pientä epäpuhtautta? Sitten kun viulu tuli mukaan, oli jotenkin arkinen tunnelma. Ei tullut samaa juhlavaa Beethoven-soundia, jota oli jäänyt lempitulkinnastani mielikuviini. Tuo tulkinta on vinyylinä ja solistina taitaa olla Oistrah.

Mutta hyvin nopeasti tajusin tämän pelin hengen. Ei se kauneus ole pääasia, vaan sisältö. Jostakin aivojen sopukoista, ehkä sydämestä, jousikäden kautta ääneen välittyi se jännite, jonka kautta solisti piti konserton jokaisen hetken otteessaan. Siinä Chlëon soiton ydin olikin: se jännitteen voima ei herpaantunut hetkeksikään. Punaisena lankana se jatkui loppuunsa saakka.

Ei menty melodramaattiseen tunteiluun. Oltiin muissa sfääreissä. Jännite piti minut mukana musiikissa, ja muukin yleisö taisi hengittää sen tahdissa.

Tunnelma oli lähinnä kai jotain karhean hellää. Tilanteet jatkuivat herkästi rajumpaan. Jousen ote kieleen pysyi tiiviinä, viulun ääni soi sävykkäästi kuin oma persoonansa orkesterin soiton yllä. Miten taitavasti solisti saikaan eri herkkyyden sävyt välittymään, antamatta jousen kosketukselle periksi!

Solisti kuulosteli, ujuttautui orkesterin sointiin mukaan kuin varkain, otti aloitteita – ja hallitsi koko näyttämöä. Onneksi ei nyt ollut vaski- tai fagottitöräyttelijöitä, jotka usein pilaa yhteisen soiton sinfonisen herkkyyden.

Konsertossa on kolme osaa: Allegro ma non troppi, Larghetto ja Rondo (Allegro). Ensimmäinen on hyvin pitkä, toinen on ehkä reilu kymmenminuuttinen, kolmas alkaa reippaana ja vauhdikkaana rondona, josta sitten vaihtuu Allegroon. Alkuosan loppupuolella on cadenza, joskin mitään erityistä virtuositeettia ei solisti siinä osoittanut. Se jäi pettymykseksi. Toinen, hidas osa on minulle ollut se vahvojen tunteiden täyttämä purkauma, joka on minut nostanut herkkään musiikilliseen kiimaansa. Kolmannessa osassa on sitten palattu tähän maailmaan, sen tanssilliseen riemuun.

Ensimmäistä osaa kuunnellessa toivoin, että ei tämä saa loppua koskaan. Olen joskus levyä kuunnellessani siihen hieman pitkästynyt, nyt ei niihin mietteisiin ollut sijaa. Solistin viulu jatkoi matkaansa ja siitä junasta en halunnut hypätä pois. Se kuitenkin loppui. Alkoi se toinen osa, jonka piti saada minut sulamaan. Ei se samalta tuntunut, paljon elämänläheisemmissä tunnelmissa liikuttiin. Näin käy oikeassa konsertissa, en ollut nyt nojatuolissa unelmoimassa. Kolmannen osan Rondo antoikin sitten elämään uutta potkua ja Allegroon mentäessä solistin vieno hymy tuntui siirtyvän säveliin. Lopussa olisin halunnut huutaa bravoota, joku toinen ehti ennen.

…

Tuo Chloë Hanslipin nimi oli tuntunut tutulta. Illalla kotona syykin siihen selvisi. Minulla on kotona yksi hänen levynsä, jossa hän soittaa Benjamin Godardin viulukonserton. Levy on julkaistu vuonna 2008, jolloin Chloë oli 21-vuotias. Säveltäjä Godard on minulle tuntematon suuruus ja levyä olen tainnut kuunnella ehkä vain kerran. Ei se sytyttänyt. Nyt kuuntelin sitä toisen kerran ja kun kerran solistinkin olin nähnyt luonnossa, niin pienellä itseironialla voin vakuuttaa, että levykin tuntui paljon paremmalta.

Chloë kaksikymppisenä. Tämän cd-levyn omistan.

Tähän yhteyteen voi lisätä vanhan totuuden. Kyllä klassinen musiikki soi aidoimmin paikan päällä konserttisalissa. Esimerkiksi tämän kaltaisissa konserteissa pääsee aivan toisella lailla nauttimaan solistin soittimen sävyistä ja soiton herkkyystasoista sekä tietysti myös orkesterin soinnista. Siinä on elämän makua, kun myös erinäiset raadollisuudet saattavat paljastua puhumattakaan ajoittaisista raivostuttavista yskänkohtauksista. Ja viulussakin on omat herkkyystekijänsä, jotka saattavat tuoda aidossa tilanteessa yllätyksiä.

Itse minulla on viuluun vahva tunneside. Kuten yllä jo mainitsin, olin koulupoikana viulisti. Soitin tosin vain koulumme orkesterissa. Murrosiässä viulunsoitto jäi. Olisin varmasti tarvinnut vanhemmilta ja muilta läheisiltä enemmän henkistä tukea. Lisäksi tuolloin teininä viulu toi omat paineensa: sitä pidettiin naismaisena harrastuksena ja muiden ilkkuessa se oli herkälle ja yksinäiselle omaa identiteettiään etsivälle nuorelle kova paikka.

Jonkun sanan voisin kertoa myös itse Chloësta. Hän on syntynyt vuonna 1987 ja nousi maineeseen 15-vuotiaana esiintyessään BBC Proms-konsertin solistina. Siitä ura lähti nousuun ja hyvin pian hän pääsi esiintymään tärkeillä kansainvälisillä areenoilla, myös orkesterien lista on hyvin vaikuttava. Levytyksiäkin on valmistunut säännöllisesti vuoden 2002 ensiesiintymisestä lähtien. Hänellä on ollut merkittäviä viulupedagogeja opettajanaan, yhtenä viimeisimmistä Maksim Vengerov.

Oli todella mahtavaa saada Suomen Kymenlaaksoon vieraaksi näin kansainvälisen tason suuruus. Hyvin arkisen normaalilta nuorelta naiselta hän vaikutti. Toivottavasti tällaiseen pieneen kylään pistäytyminen ei ole merkkinä uran lähtemisestä laskuun.

Vilkaisenpa vielä solistin kalenteria hänen sivuiltaan http://www.chloehanslip.com/. Syyskuun lopussa hän oli Milanossa Verdi-orkesterin solistina. Kotkan ja Kuusenkosken keikkojen jälkeen hän menee seuraavaksi Kristiansandiin Norjaan, jossa hän niin ikään soittaa Beethovenin viulukonserton. Kuun lopussa hän on Lontoon Royal Albert Hallissa, jossa vuorossa on Bruchin viulukonsertto. Loppusyksystä hän soittaa Beethovenin konserttoa useammankin kerran. Mainitaan vielä sekin, että marraskuussa hänellä on viiden konsertin ryväs kapellimestari Pietari Inkisen kanssa.

Chloën upeita lapsuuden ja nuoruuden kuvia voi katsella täällä: http://www.chloehanslip.com/gallery/earlyyears/index.htm.

Loppulinkiksi voisin laittaa konsertin, jossa Hanslip soittaa Schindlerin listan teeman BBC Proms Movie Night -konsertissa: https://www.youtube.com/watch?v=bTQQIQcPv-I. Videoon liittyviä ylistäviä kommentteja on ilo lukea. Hän vaikuttaa niin aidolta. Katsokaa vaikka tätä haastattelua: https://www.youtube.com/watch?v=AKcHkCCZg8Y . 

Chloë ilman viulua haastattelussa

Länsimaiden tuho – Timo Vihavaisen kirjan parissa kuuden vuoden jälkeen

Nyt jo eläkkeelle siirtynyt professori Timo Vihavainen julkaisi kirjansa Länsimaiden tuho vuonna 2009. Se koostuu aikaisemmin Kanava-lehdessä julkistuista artikkeleista. Kirja on tyyliltään pamfletti, mikä sallii lähdekirjallisuuden vapaamuotoisen referoinnin, railakkaan kommentoinnin ja väliin rajunkin kiusoittelun. Kirjoittajan näkemys on laaja, tiedot monipuoliset. Tyyli on sujuvaa, asiat pannaan poikki ja pinoon, ilman turhia taustajohdantoja. Siksi lukeminen edistyy ripeästi.

Itse hankin kirjan vasta pari vuotta julkaisemisen jälkeen. Se osui silmiini Helsingin asematunnelin halpakirjakaupassa, jonne poikkesin junaa odotellessani. Siitä tulikin sen vuoden mielenkiintoisimpia lukuelämyksiä. Kirja antoi ajattelemisen aihetta ja jo osin ennestään tutuille asioille löytyi lisää perusteluja.

Melko nopeasti sen tuolloin lukaisin, mutta kuitenkin sivuille ja sisäkanteen tuli runsaasti erinäisiä merkintöjä. Siitä lähtien kirja on työpöytäni vieressä olevalla hyllyllä silmiini aina pällistellyt, mutta enpä ole siihen tarttunut ennen kuin nyt.

Tämä kirjoitus sai alkunsa siitä, kun vastaani tuli youtube-linkki Yleisradion Aamu-TV:n haastattelusta: https://www.youtube.com/watch?v=SILewnME_ZE. Siinä toimittaja Leena Pakkanen juttelee Vihavaisen kanssa Länsimaiden tuhosta juuri kirjan julkistamispäivänä. Enkä minä sitä filminpätkää Vihavaisen vuoksi katsonut, vaan Leena Pakkasen. Hän on niitä viimeisiä oikeita toimittajia Yleisradiossa. Olen kovasti ihaillut hänen journalistisia taitojaan. Hän minut ylipäänsä sai aamuisin katsomaan Aamu—TV:tä. Haastatellessaan hän oli aina itse omana persoonanaan mukana jutussa. Haastateltava oli todellakin vieras, ei kiusan kohde. Hän kuunteli, teki kuulemansa pohjalta lisäkysymyksiä ja reagoi aidosti. Hän ei lukenut poissaolevana paperista kysymyksiä, ei peittänyt minäänsä tyhjänpuhuvaan hymyyn, niin kuin nykyisin tehdään (silloin kun sattumalta ohjelmaa katson). Taitavana toimittajana hän pysyi asiassa, kunnioitti kameran toisella puolella olevaa katsojaa.

Katsottuani haastattelun kaivoin kirjan hyllystäni ja sillä hetkellä päätin, että yritän kirjoittaa siitä, kun se tuntuu edelleenkin olevan niin kiinni ajassamme. En rupea kuitenkaan sen lähemmin tarkastelemaan, miltä kirjan sanoma nykynäkökulmasta tuntuu, mutta kyllä sekin olisi kieltämättä herkullista. Esimerkiksi Vihavaisen kirjassa todetaan useassa kohdin, että ”kansainvaellukset ovat alkaneet”, ja nythän ne ovat todella kärjistyneet. Merkkejä on todellakin nykykehitykselle ollut jo kauan. Jokin ideologinen harha on pakottanut pitämään noita ennusmerkkejä piilossa.

Ylipäänsä kirjasta minulla oli jäänyt mieleen kolme-neljä aihetta: konsumerismin kehittyminen uskonnon asemaan, islamin tuoma uhka ja feminismin kritiikki. Neljäntenä voisi mainita Venäjän tilanteen selvittelyn ja venäläisyyden  suomalaisuuden suhteen. Menen näihin teemoihin hieman edempänä. Ajattelin edetä niin, että poimin aluksi esille Aamu-TV:n jutusta minua kiinnostavia seikkoja. Sitten palaan kirjaan ja omiin tuntoihini. Laitan mukaan myös muutaman lainauksen.

Leena Pakkasen ja Timo Vihavaisen keskustelu

Mielestäni Pakkanen teki hyviä kysymyksiä.  Vihavaisessa taisi kyllä olla hieman aamujäykkyyttä. Hän ei pystynyt aivan selkeästi ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä toki on hyvin ymmärrettävää, kun takana oli hyvin varhainen herätys. Ei oikein kieli taipunut, virke tahtoi välillä jäädä kesken.  Onneksi kuitenkin epäselvyyksienkin takaa löytyy sisältöä.

Valitsin haastattelusta muutaman kohdan, joihin kuunnellessani kiinnitin huomiota. Laitan ne esille hieman muokatussa kieliasussa.

(1)

Pakkanen: Venäjän tutkija, professori Timo Vihavainen, huomenta!... Tervetuloa! Vaan ei tällä kertaa puhuta Venäjä-asiasta van länsimaisen järjestelmän tuhoa ennustavasta kirjastanne. Siinä on mielenkiintoinen sisältö. Te puhutte tässä monenlaisista arvojen murroksista ja mitä siitä seuraa, mutta ensimmäiseksi kysyn, mikä saa Venäjän tutkimukseen erikoistuneen tiedemiehen pohtimaan juuri tämäntyyppisiä maailmanlaajuisia aiheita?

Vihavainen: No se on tietysti hyvin luontevaa, koska Venäjällähän näitä on pohdittu ja pohditaan jatkuvasti. Ne olivat sata vuotta sitten Euroopassakin hyvin suosittuja puheenaiheita. Ja Venäjällähän sitten tämä keskustelu katkesi bolševikkivallan ajaksi. 70 vuotta pidettiin taukoa ja palattiin taas samoihin asioihin. Samat kirjat on sitten painettu uudestaan ja keskustelu jatkuu.

(2)

Pakkanen: Kirjan yksi keskeinen teema on islam. Miten merkittävä tekijä islam on länsimaiselle kulttuurille?

Vihavainen: Se on merkkinä siitä, miten pienet valtavirran vastaiset ryhmät pakottavat valtavirran omaan muottiinsa. Heillä on monessa suhteessa henkinen yliote. … On nähtävissä, että länsimaat joutuvat paljolti sopeutumaan islamilaisiin arvoihin. …

Pakkanen: Islamilla pelotellaan, onko se tarpeetonta? Katsotaanko meillä liian yksisilmäisesti, liian mustavalkoisesti? Pitäisikö meidän lähteä aktiivisesti hakemaan jotain sellaista mikä rikastuttaa kulttuuria?

Vihavainen: Sitähän on kyllä haettu jatkuvasti. Varmasti sellaisia aineksia on, enkä väitä, että se on joka suhteessa paha. Ihmisten sekoittuminen on ihan hyvä, mutta miten käy länsimaiselle kulttuurille, on ihan toinen juttu. Koska islam on hyvin usein ollut hyvin aggressiivista, se ei integroidu edes. Otetaan nyt esimerkkejä Hollannista, Ranskasta ja vaikka Ruotsista. Ei olisi mitenkään yllättävää, jos meille tapahtuisi ihan samaa, jos tietty määrä näitä elementtejä meille tulisi.

…

Pakkanen: Ollaanko me islamilaisuuteen rähmällään nyt Suomessa, kun me aikanaan olimme Neuvostoliittoon rähmällään?

Vihavainen: Sanoisin, että tämä on länsimaisen kulttuurin ominaisuus. Se kunnioittaa sellaista ideologiaa, joka on varma itsestään, koska se itse ei ole varma itsestään. Ja vaikka lähtökohta nykyisin on, että kaikki ovat tasa-arvoisia, niin jotka ovat määrätietoisia ja asiasta varmoja, ovat käytännössä tasa-arvoisempia kuin toiset.

(3)

Pakkanen: Mikä on loppupäätelmä kirjassanne?

Vihavainen: Länsimaat marginalisoituvat ja itäiset suuret kulttuurit kehittyvät toisella tavalla. Eivät ne muutu meidän kaltaisiksemme. Ei heillä ole tarvetta siihen.

Täytyy todeta, ettei vielä tuolloin kirjaa lukiessani islam ollut minulle niin keskeinen asia, kuin on nyt. Tuolloin lähinnä kauhistelin konsumerismin kehitystä. Siitä puhuttiin tässäkin haastattelussa, mutta ei se enää niin sytyttänyt. Vielä toteaisin, että Pakkaselta oli hieno veto liittää lisäkysymykseen tuo ”rähmällään olo”.

Kirjasta ja kirjan pohjalta

Kirjaan voi tutustua täällä: https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsimaiden_tuho. Sieltä huomaa, että sitä on paljon arvosteltu, mikä toki on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kirjan tyylin ja valtaideologioihin, kuten multikulturalismiin, islamiin ja feminismiin kohdistuvan kriittisen asenteen.

Yllä jo kerroin omista muistikuvistani (konsumerismi, islam ja feminismi). Islamin suhteen olen viimeaikaisen kehityksen vuoksi tullut noista ajoista kriittisemmäksi, koska suomalaisen valtaelitismi tuntuu todellakin yhä selvemmin olevan siihen rähmällään. Ei ole enää kyse mistään yksittäistapauksista. Tuolloin Venäjästä luin ylimalkaisemmin, koska kirjassa oli niin paljon muuta minulle uutta ja kiinnostavaa. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Kiina menivät edelle. Tuo ylimalkaisuus näkyy siinä, että niiltä sivuilta merkinnät puuttuvat kokonaan.

Vihavaisen tekstejä luen kyllä mielelläni, vaikka joskus jotkut viittaukset ovat epäselviä, mutta toisaalta pakottavat ottaman asioista itse selvää. Blogiteksteissään hän parhaimmillaan ja pahimmillaan räiskii herkeämättä. Länsimaiden tuhon kaltaisessa teoksessa löytää jäsentyneempää tarkastelua. Monet asiat olivat sinällään lukiessa tuttuja, mutta kun ne Vihavaisen kaltainen laajasti maailman kehitystä tarkkaileva henkilö on laittanut kansien väliin, saa omille orastaville ajatuksille ja tunnoille tarvittaessa oivaa vahvistusta.

Kun pitää joitakin ajatuksia jollain tapaa kerettiläisinä, joista olisi paras kasvojen menetyksen muun leimautumisen pelossa vaieta, niin yhtäkkiä Vihavainen sanookin asiat halki liittäen ne laajempaan kehityskontekstiinsa.

Tuolla viimeksi mainitulla tarkoitan feminismiä ja naistutkimuksen kirousta tiedemaailmassa. Kerroin yllä, että ensi lukemalta kirjasta oli jäänyt mieleen feminismin kritiikki. Nyt selatessani kirjaa uudelleen huomasin, että feminismiä siinä käsitellään verrattain vähän. Ensimmäisellä kerralla se tulee esille, kun käsitellään Yhdysvaltain kehitystä viime vuosikymmeninä. Päästään tieteen kehitykseen kohti postmodernistista suuntausta ihmistieteissä. Tämä on hyvin mielenkiintoinen osa kirjasta, jonka referoimista hieman välttelen, kun en itse ole tutkija, enkä ole ainakaan viime aikoina perehtynyt lainkaan tieteenfilosofian perusteisiin. Samassa yhteydessä nousee esille tuo postmodernismin ristiriita, jossa ihmisen biologiset lainalaisuudet on pyritty irrottamaan ihmisen toiminnan tarkastelusta. Hienoa, että tämäkin nousee esille Vihavaisen kirjasta.

Postmodernin näkemyksen laajentuessa tiede alkoi ottaa vapauksia. Kyse ei ollut pelkästi pluralismista vaan se epä-älyllisyydestä (s. 90). Siirryttiin kohti irrationalismia. Tutkija keskittyi oman tajuntansa ilmiöihin eikä siinä näkemyksessä ollut sijaa ympäröivälle maailmalle. ”Hurjimmillaan vaadittiin oikeuksia täydelle subjektivismille, mikä jo uhkasi koko tieteellisyyden arvovaltaa”, Vihavainen kirjoittaa (s. 92.)

Tunnustanpa, että olen joskus yrittänyt lukea tämänkaltaisia tutkielmia. Eräs feministirunoilija on mielessä, mutta en kehtaa mainita nimeä. Tässä vielä yksi asiaan liittyvä lainaus:

”Traditionaalisen tiedekäsityksen kannalta tieteen muuttuminen taiteeksi oli melkoisen järkyttävä asia. Mikäli mitä tahansa voitiin esittää tieteenä, ilman objektiivisuuden, koeteltavuuden ja toistettavuuden kriteerejä – ja ylipäänsä ilman mitään kriteerejä – sopi kysyä, mikä sitten oli tieteen merkitys.” (s. 92-93.)

Vihavainen kuvaa sarkastisen sävyisesti eksaktin tieteen kehittymisen ”postmoderniksi tieteilyksi” (s. 94). Yhtenä kärjistyksenä siinä on feminismin lanseeraama patriarkka-teoriat, joiden hypoteeseja ei voi falsifioida eikä verifioida. Niihin voi vain uskoa. Tulokset ovat täysin ennalta arvattavia ja triviaaleja.

Vihavainen päätyy toteamaan, että tällainen tiedeyhteisö alkaa muistuttaa uskonnollisia yhteisöjä. Se alkaa muistuttaa keskiajan skolastista filosofiaa. Tällaiseen ”iloisen tieteen” piiriin Vihavainen liittää postmodernin feministisen tutkimuksen.

Feministisestä tieteestä on siis tullut uskonnon korvike. Se tuottaa tuloksena itsestään selviä banaliteetteja, joista ei käytännössä voi keskustella eikä niitä voi asettaa kyseenalaiseksi (muu kuin harva ja valittu ”oppineiden” aateli).

Toisessa yhteydessä feminismi nostetaan esille emansipaation käsitteen yhteydessä. Tuota 60-luvun opiskelijoiden liikehdintään liittynyttä sanaa feministit yrittävät vuosikymmenien jälkeenkin epätoivoisesti uhriutuen toistella. Sisäistetty herruus kahlitsee ihmisiä. Nainen ei tällaisessa yhteiskunnassa muka voi toteuttaa itseään. Vihavainen reagoi näihin vaateisiin omalla sarkasmillaan (s. 114-115). Nainen haluaa siis tehdä kaikkea mahdollista eikä se vielä riitä, mukaan tarvitaan yhteiskunnan arvostustakin.

Naiset siis vaativat itselleen erityiskohtelua. Toisaalta he haluavat biologisen erottelun poistamista. Mutta tällöinhän ”erityinen huolenpito naisen oikeuksista ja velvollisuuksista pitää myös lopettaa yksin tein” (s.116).

Tästä feminismin kritiikistä tuolloin neljä vuotta sitten riemastuin. Se oli minulle jonkinlainen vapautuksen hetki. Tähän on omat syyni. Noin kymmenen vuotta sitten feministisiä oikeauskoisia alkoi jo työnikin kautta tulla vastaan. Ennen pitkää oli vaikea hymistellä ja kantaa sisällään patoutuneita turhauman ja raivonkin tunteita. Olin sisäistänyt feminismin kritiikin yhdeksi nykyelämämme uudeksi tabuksi.

Vihavainen oli ensimmäisiä merkittäviä julkisuuden henkilöitä, jotka nostivat kissan pöydälle. Hän näki feminismin aatteellisen onttouden. Se oli mielestäni rohkea teko aikana, kun feminismistä oltiin tekemässä jonkinlaista valtionideologiaa. Oli merkittäviä politiikkojakin, jotka julistautuivat naisliikkeen painostuksen voimasta kilvan feministeiksi.

Muistan aikaa noin kymmenen vuotta sitten, kun työni vuoksi jouduin ulkomailla (en viitsi mainita maata) kuuntelemaan erästä Suomen ministeriöstä lähetettyä luennoitsijaa, joka käsitteli esityksessään Suomen julkista sektoria ja sosiaalipolitiikkaa. Puhe oli tietysti täynnä pelkkää Suomi-kehua ja ylistystä siitä, kuinka suomalainen järjestelmä turvaa laajoille väestökerroksille toimeentulon. Muistan ulkomaalaisten ihmetelleen, miten tuo saadaan maksettua. Tuolloin vielä julkisen sektorin osuus taloudesta taisi olla noin 45 prosenttia. Naisen hehkutukseen löytyi kuitenkin myös kritiikkiä. Suomen ongelmana ovat nimittäin vaimojaan hakkaavat miehet. Katselin luentoyleisön hämmästyneitä ilmeitä. Kuvittelin mielessäni heidän ajatuksiaan. Lähes aistin, millaisen kolauksen sai heille mahdollisesti muotoutunut kuva tyynistä ja ystävällisistä suomalaisista. Suomalaiset miehet ovatkin hirviöitä. Itse istuin tyynenä muiden joukossa, mutta sisälläni kiehuin. Onneksi pystyin olemaan vaiti. Muutamaa vuotta myöhemmin se ei olisi enää onnistunut.

Vasta vuosia myöhemmin Sofi Oksanen kertoi tämän saman karmean totuuden muistaakseni Tanskassa jossakin kirjailijapaneelissa.

…

Mutta palataanpa tästä syrjähypystä Länsimaiden tuhoon. ”Taustamörkönä” teokselle on luonnollisesti Oswald Spenglerin klassikkoteos Länsimaiden perikato (1918 – 1922). Hän löysi kulttuurien kehityksestä säännönmukaisuuksia. Länsimaisen kulttuurin huippu oli hänen mukaansa 1700-luvulla ja rappion tielle lähdettiin hänen mukaansa 1800-luvulla.  Spengler arvioi länsimaisen kulttuurin tuhoutuvan 200–300 vuoden kuluessa.

Nyt näyttää että se tapahtuu nopeammin. No, 100 vuotta on Spenglerin arviosta kulunut, toinen samanlainen ehkä saatetaan vielä tarvita. Kuolinkorinoiden alettua loppu on hidas. Vihavaisen sanoin ”Spenglerille länsimainen kulttuuri oli kuin kasvi, jonka geneettinen koodi oli määrännyt sen kuolemaan. Se ei ollut virvoitettavissa, vaan saisi antaa tilaa uusille kulttuureille.” (s. 11.)

Vihavainen kartoittaa johdantoluvussaan viime vuosisatojen kehityksen kulkua. Hän tuo esille eri historian aikoina nousseita pessimismin oraakkeleita ja nostaa yhtenä muutoksen merkkinä esille uskonnon merkityksen vähenemisen.

Kulutusyhteiskunta ja sen mukana kehittynyt -hysteria kuvastaa länsimaisen yhteiskunnan rappiota. Kun samanaikaisesti länsimaissa kristinuskonnon merkitys vähenee, kuluttaminen ottaa aivan kuin uskonnon aseman. Tähän liittyen Vihavainen nostaa esiin konsumerismin käsitteen. Ihmisen tajunnan on täyttänyt uusi konsumerismin uskonto.

Eräässä blogissaan vuodelta 2012 Vihavainen tuo esimerkin Neuvostoliitosta, jossa tuolle konsumerismin aatteelle ei annettu jalansijaa mutta sen sijaan 60-luvun alussa oli ”kehaistu”, että siellä rakennetaan parissakymmenessä vuodessa kommunistinen yhteiskunta ja ihmisille riittää ”kohtuulliset tarpeet”.

Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”. http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2012/06/kulutuksen-vuosisata.html

Länsimaiden tuhossa Vihavainen kirjoittaa konsumerismista näin:

Konsumerismi on ehkä enemmän kuin aikamme sairaus. Se taitaa olla myös aikamme uskonto. Siksi se tarvitsee oman teologiansa ja omat roolimallinsa eli pyhimyksensä, mutta myös omat syntinsä. Ihminen haluaa samaan aikaan sekä hyvän omantunnon että mahdollisuuden tehdä syntiä. Kun massoille lanseerataan sellainen devotio moderna, jossa hyve saavutetaan halujen vapautuksella, lienee yhtälö täydellinen. Se toimii luultavasti vain valkokankaan sadussa, mutta palveleehan se ainakin sitä yleistä hyvää, joksi kulutuksen kasvu on määritelty. (s. 118.)

Todettakoon että tuolla ”valkokankaan sadulla” viitataan Sinkkuelämää-ohjelmaan, jota Vihavainen hieman on käsitellyt yllä olevaa lainausta ennen. Siinähän päähenkilöt elävät jonkinlaisessa kulutuksen hurmiossa. Vihavainen jatkaa kulutuksesta:

Kulutus on yhä selkeämmin alettu nähdä yleisenä ihmisoikeutena, ei niinkään vaivalla hankittavana palkintona kieltäymyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rahan haalimista pidettäisiin toisarvoisena toimintana. Päinvastoin, enimmillään siihen saattaa kohdistua intohimoja, jotka muistuttavat uskonnosta tai totalitaarisesta monomaniasta. (118-119.)

Tästä eteenpäin Vihavainen lyö mojovasti pökköä pesään alkamalla pohtia laajemmin rahan ansaitsemiseen sisältyvää elämäntapaa ja rahan ympärille pesiytynyttä mammonan palvontaa. Ja hän tuo ilmi myös kulutusideologiasta alkunsa saaneen vastareaktion. Ihmiset ovat alkaneet ajatella omaa elämäänsä ja vastuutaan maapallon tulevaisuuden kannalta. Vihavainen nostaa asiaa myös päälaelleen tuoden esille näkemyksen, jonka mukaan ”vastuu tulevasta maailmasta päättyy, ellemme itse osaltamme ole syyllistyneet elämän jatkamiseen”. Asia on varmaan nostettu esille pilke silmäkulmassa mutta se on kuitenkin merkkinä vastuukysymykseen liittyvistä ongelmista. Mitenköhän sitten, kun suomalaiset eivät teekään itse lapsia vaan alkavat tuottaa tänne maahanmuuttajia?

Seuraukset voivat olla arvaamattomia (s. 124 - 125). Siitä saattaa tulla jälkimaailman maksettavaksi merkittävä lasku. Täältä siitä voi lukea enemmän:

Sivut 124 - 125 (teksti suurenee napsauttamalla)

Olen valikoinut yllä olevalta aukeamalta muutaman mojovan pätkän.

(1)    Vihavaisen luoma lohduton sarkasmilla höystetty tulevaisuuden kuva:

”Talousmiesten ikuinen valitus työvoimapulasta kaikuu ekouskovaisten osalta kuuroille korville: mikäli pula tulee, selvitään asiasta kutsumalla ulkomaalaisia, joiden pelastaminen tänne korkean elintason ääreen on päästökaupan logiikan mukaan reilu teko. Voi siis päätellä, että maksimaalinen syntyvyyden rajoittaminen Suomessa palvelee koko jakamattoman ihmiskunnan etua ja ansaitsee mahdollisen tuen ja kannustuksen.”

(2)     

”Muuan merkittävä lasku, joka jälkimaailman maksettavaksi tällä elämäntavalla koituu, ovat väestön koostumuksen muuttumisen aiheuttamat kustannukset. Ihmisethän ovat paitsi kaikki tyynni höyhenettömiä kaksijalkaisia myös oman kansansa ja kulttuurinsa edustajia. Heidän yhteiselonsa järjestäminen ei onnistukaan päästökaupan logiikalla, vaan aiheuttaa myös sivukuluja. Tämän uuden asetelman tunnemmekin jo monista maista.”

(3)     

Jostain sosiaalisen median kommentista kai nousi jokin aika sitten eteeni pieni tähän liittyvä kommentti, jonka mukaan kaikesta maahanmuuttoon liittyvästä vastuuntunnosta huolimatta kuitenkin ihmistä ohjaa tarve omasta lapsesta. Ihmisen toiminnan perustana on siis kuitenkin jokin biologinen vietti ja huoli oman perimänsä jatkumisesta, vaikka toisaalta monessa yhteydessä tuo biologisuus on haluttu kieltää (vrt. yllä). Sopii miettiä, määrin siinä sitten ovat kulttuuritekijätkin mukana, jolloin konflikti vieraiden kulttuureiden täyttäessä maatamme on odotettavissa.

(4)     

”Suomessakin syntyy pääkaupunkiseudulla jo enemmän lapsia ulkomaalaistaustaisiin kuin suomalaisiin perheisiin. Ei ole vaikea ennakoida, että nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tämä aines jo tulee olemaan useissa Euroopan maissa enemmistönä. Asiassa on nähty runsaasti valopuolia: ruokakulttuuri monipuolistuu ja viimeinkin löytyy ihmisiä, jotka suostuvat tekemään ikäviä töitä halvalla, joten omat työttömämme voivat keskittyä itsensä toteuttamiseen viinan parissa.”

(5)     

”Tämä tuleva monikulttuurinen yhteiskunta on monien mielestä kangastellut jonkinlaisena paratiisina, jossa vallitsee yleinen suvaitsevaisuus, kun kaikki ovat erilaisia. Herttainen hyväntahtoisuus kantaväestöä kohtaan oletetaan muuttajien perusasenteeksi, joka perustuu tietoisuuteen siitä, että he ovat saapuneet valmiiksi rakennetun hyvinvoinnin ääreen. Tämä kannustaa heitä tekemään kaikkensa, että heidän omakin panoksensa yhdistyisi yhteisen hyvinvoinnin lisäämiseen.”

,,,

Katsotaan myös hieman Venäjän suuntaan. TV-haastattelussa Vihavainen toteaa, että Venäjällä on aina käyty tiivistä keskustelua suhteesta länsimaihin ja myös länsimaisen elämäntavan rappiosta. Neuvostovuodet toivat siihen katkoksen.  Ja koska itse olen venäläisen kulttuurin ihailija ja jotain tunnenkin siitä, niin tämäkin aihe kirjassa kiinnosti. Olen itse kuitenkin Neuvostoliiton ajan lapsi. Neuvostoliittolaiset opettajat ovat minut saaneet venäläisyydestä kiinnostumaan ja tunnustan, että kovin helppoa ei ole ollut päästä heidän painopisteistään irti. Siksi tuo puoli venäläisyydestä on jäänyt minulle hieman vajaaksi.  Vasta viime aikoina olen alkanut tähän puoleen venäläisessä kulttuurissa laajemmin pohtia, vaikka onhan se minulle ollut aina jollain lailla tuttu joskus 80-luvulla Neuvostoliitossa käymieni keittiökeskustelujen kautta.

Vihavainen tuo esille Spenglerin jälkeisiä ”pahan ilman lintuja”, jotka ovat kaunokirjallisin keinoin visioineet länsimaisen sivistyksen rappiota: Jevgeni Zamjatin, Aldous Huxley, George Orwell. Tähän hän liittää yllättäen myös Aleksandr Solženitsynin, joka ”asettui käsittämättömän uljaasti vastustamaan valheen valtaa”. Se mihin se sitten johti, pani minutkin aikoinaan mietteliääksi:

”Kun se [Neuvostoliitto] sortui, hänestä tuli massaihmisten vähättelyn kohde niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin. Kaikki uskalsivat nyt jo potkaista kuollutta tiikeriä.”

Ehkä konsumerismin dystopia tuntui vetävän puolensa kommunistisen dystopian jälkeen.

Yhtenä keskustelun palauttajana Vihavainen mainitsee runoilija Anna Ahmatovan pojan Lev Gumiljovin, jonka monimutkaisiin ajatusrakenteisiin minäkin olen viime aikoina yrittänyt perehtyä. Ostin keväällä pari hänen kirjaansa. En kyllä suoraan sanoen pidä häntä slavofiileihin rinnastettavana messianistisena uhoajana, vaan kulttuurin tutkijana, joka joutui oman tieteellisen kutsumuksensa vuoksi Neuvostoliitossa paljon kärsimään. Hänen tutkimustensa päätelmiä voi toki jokainen päteväksi itsensä katsova kritisoida. Niihin voi parhaiten tutustua vaikka englanninkielisen wikipedian kautta.

Venäjällä on siis nähty suurta kansallista tulevaisuuden uskoa, mutta uskonvarmuuden sokaistessa ei ole huomattu maan demografista eikä ekologista tilaa. Siksi Vihavainen ei juurikaan arvosta esiin nousseita optimistisia visioita. (s. 11.)

Länsimaiden kehitystä tarkastellessaan Vihavainen ei nosta esille luonnonvaroja syövää tehokkuutta ja rationalisuutta, vaan länsimaiden kohtalo hänen mukaansa onkin tehottomuus ja irrationaalisuus. Tässä hän on ennustanut kehityksen suunnan. Euroopan unionin nykytila tulee mieleen. ”Se on yksinkertaisesti hallitsematon itsetuhon koneisto, joka ei tarjoa armoa itselleen eikä muille”, hän kirjoittaa.

…

Suomen tilaa tarkastellessaan tulee tunne, että Vihavainen on osannut nähdä sen, mitä viime päivinä on alkanut tapahtua. Tällä tarkoitan siirtolaisjoukkojen virtaa Lähi-idästä. Olen kuvannut kirjasta yhden aukeaman, jossa kerrotaan meille nyt niin tutuista ongelmista: pakkoruotsista, -venäjästä, massiivisista kansainvaelluksista, monikulttuurisesta Suomesta, Suomen väestön koostumuksen muutoksista, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin henkisestä yhteydestä, Euroopan rajojen mullistuksesta integraation seurauksena. Vihavainen näkee vielä tuolloin myönteisenä asiana ”kontaktipintojen laajenemisen Venäjän kanssa”. Ehkä se on totta ja toivottavasti tällä hetkellä Euroopan unionista tulevan painostuksen myötä elämme vain väliaikaisessa notkahduksessa. Vihavainen näkee joka tapauksessa maahanmuuttopolitiikan myönteisimpänä vaihtoehtona venäläisten määrän lisääntymisen. Tosin hän näkee siinä kitkatekijöitä, joiden minimoimiseksi hän edellyttää uudelta kansanosalta halua integraatioon, kuin myös vastaavasti Suomelta kykyä vastata uuden väestönaineksen tarpeisiin.

Nythän on sitten tapahtumassa se pahin. Venäläisperäisen väestön kasvu on suhteessa paljon vähäisempi, kuin islamilaistaustaisen Lähi-idästä tulevan. On tapahtumassa integraation ja uhkakuvien kannalta se pahin vaihtoehto.

Sivut 208 - 209. (teksti suurenee napsauttamalla)

Edellisellä sivulla Vihavainen toteaa, että suomenruotsalaiset ovat esimerkki onnistuneesta integraatiosta. Hän lisää kuitenkin, että se perustuu aivan erityisen historialliseen kehitykseen. Hänen mukaansa suomenruotsalaisten nykyinen institutionaalinen asema saattaa käydä kestämättömäksi. No tänä päivänä tarkastellessa huomaamme Vihavaisen arvioineen tuolloin väärin. Nythän koko poliittinen valtakoneista, koulu- ja sivistyslaitos sekä yleisradio ja muu keskeinen media on valjastettu tukemaan suomenruotsalaisuutta pitämällä ehdoin tahdoin kiinni pakkoruotsista ja vaatimuksista ruotsin kielen todistuksesta valtion virkoja hakevilta.

Muutamia valintoja

Länsimaisen kulttuurin ja myös sen nykyisen sivilisaation saavutukset ovat niin ilmeiset, ettei niitä tarvitse erikseen todistella. Koko tieteellis-tekninen kulttuuri on valtaosin syntynyt läntisistä aineksista ja valloittanut koko maailman Sen sijaan lännen eettinen ja uskonnollinen asema tunnustetaan hiljaa ontoksi ja sitä hävetään. Lännen kannalta hankala kysymys on esimerkiksi kaikille yhteisen luonnon tuhoaminen läntisen nykyihmisen hedonismin takia. Mutta kaikki länsimaat näyttävät olevan samassa juonessa mukana ja kaikille muillekin maapallon asukkaille julistetaan demokratian ja ihmisoikeuksien evankeliumia yleispätevänä ja järjen sanelemana yhtä paatoksellisesti kuin Ranskan vallankumouksen aikoihin. (s. 29.)

Sivu 31:

Miksi pitäisi...

Sivut 98 – 99:

Lopuksi: Tulevaisuuden haaste

”Joka tapauksessa on selvää, että tuo uusi Suomi ei enää paljoakaan muistuta Snellmanin aikoinaan tarkoittamaa kansallisvaltiota, jolla oli määrä olla jokin erityisesti suomalainen antinsa annettavana maailmankulttuurille.” (s. 126.)

”Päästökauppaa käyvän, halujaan tyydyttävän höyhenettömän kaksijalkaisen vastaus tulevaisuuden haasteeseen on, että on parempi olla olematta suomalainen kuin olla suomalainen. Suomalainen kansallisvaltio on tältä kannalta katsottuna kuin raamatun mainitsema synti henkeä vastaan: sillä ei ole oikeutusta enempää nykymaailmassa kuin tulevassa. Kansallisuus ei kanna mitään erityisiä arvoja: vain yleismaailmalliset arvot, kuten halujen tyydytys ja tasa-arvo ovat todellisia.” (s. 126.)

Unelmointia maahanmuuton ympärillä

Paul Lillrank on kirjoittanut Helsingissä heinäkuussa järjestetyn Meillä on unelma –tapahtuman sytyttämänä blogikirjoituksen: http://www.libera.fi/blogi/minulla-on-unelma/.  Siinä hän pohtii suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja monikulttuurisuutta Martin Luther Kingin maailman suuntaa muuttaneen I have a dream –puheen pohjalta. Nyt, kun siirtolaisvirta jatkuu kohti aulista kotimaatamme ja tilanne muuttuu päivä päivältä, tuo Lillrankin kirjoitus ole enää kovin tuore (julkaistu 3.8.2015). Luin itse kuitenkin tuon jutun vasta tänään (5.10.) ja mielestäni kirjoitus ansaitsee huomion.

Tuo legendaarinen lause esiintyy Martin Luther Kingin puheessa Lillrankin mukaan seitsemän kertaa. Lillrank on valinnut neljännen, jota hän pitää keskeisimpänä:

”I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character.”

Itse löysin puheesta vain kuusi I have a dream –teesiä, mutta tuo neljäs on kyllä osuva valinta (http://www.americanrhetoric.com/speeches/mlkihaveadream.htm). Lillrank erottaa kiinnostavasti kolme positiota sen mukaan, miten sitä luetaan ja mitä jätetään lukematta. En niitä nyt selvittele, vaan otan vapauden omiin kärjistyksiini, päätelmiini ja pohdintoihini. Josko sieltä jotain unelmanpoikasta avautuisi.

(1)    Tasa-arvon kannattajan näkökulma:

Maahanmuuttajat ovat huono-osaisia uhreja. Syynä heidän asemaansa ovat yhteiskunnan eriarvoistavat mekanismit. Siksi heidät vain pitää hyväksyä eikä missään tapauksessa syyllistää. Heiltä ei saa vaatia mitään, heitä pitää hoivata, eikä raha saa olla tähän esteenä.

(2)    Antirasistin näkökulma:

Tässä yhteydessä rasismin määritelmä on puhujan mielessä eikä sitä saa tietenkään kyseenalaistaa, saati ylipäänsä pohtia sen sisältöä. ”Ihonvärin perusteella syrjiminen on kuolemansynneistä kamalin.” Kaikki maahanmuuttoon ja sitä toteuttavaan politikkaan kohdistuva kritiikki on rasismia. ”Rasisti” on huoraan rinnastettava haukkumasana. Jokainen joka ottaa puheeksi maahanmuuttopolitiikan rajoitteet ansaitsee tämän haukkumasanan.

Aikoinaan 90-luvulla venäläinen nainen joutui huorittelun kohteeksi, sitä pidettiin tuolloin eräällä tapaa yleisesti hyväksyttynä. Jos venäläiset naiset menivät ravintolaan, he joutuivat heti epäilyksen alle. Samalla unohdettiin asenteissa autuaasti kaikki ihmisyyttä kunnioittavat periaatteet.  

Nyt jokainen avointa maahanmuuttoa kannattava rahahanat auki –ideologian kannattaja katsoo rasistiksi nimittelyn ihmisoikeudeksi. Keskustelu on tässä ilmapiirissä mahdotonta. Kun argumentit loppuvat, mennään nimittelyn tielle.

Selkein esimerkki tästä on Helsingin Sanomien kritiikittä ihailema Tiina Rosenberg (http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1443670264678). Hänhän ei edes suostu kättelemään henkilöä, jota hän arvelee rasistiksi.

(3)    Kolmas näkökulma:

Lillrank nostaa esille sanan judge , jonka mukaisesti ”ihmisiä arvioidaan erilaisin kriteerein ja tästä on heille seurauksia”. Kingin näkemyksen mukaan ihonväri ei saa olla kriteerinä. Mikä sitten? – Content of character eli luonteenpiirteet. Lillrank katsoo, että pastori Martin Luther King edustaa ”pitkälle vietyä individualismia”.

Mitä content of character pitää sisällään? Sitä ei Martin Luther Lillrankin mukaan kerro.

Lillrank kysyy: ”Onko olemassa kiistattomia character –piirteitä, joita yhteiskunta, sisältäen lakien säätäjät, sosiaalitoimen normien ja pääsykokeiden laatijat, työnantajat sekä paikallisyhteisöt voivat edellyttää?”

Porvarillisena hyveenä hän nostaa esiin mm. kyvykkyyden. Mutta sehän on eriarvoistamista, mitä ei tietenkään voida tasa-arvoisessa yhteiskunnassa hyväksyä.

Yhteiskunnan monet eri tahot joutuvat pohtimaan näitä kriteereitä. Ja se työhän on jo aloitettu. Vaarana on, että kriteerit ovat eri ryhmille ja eri ihmisille erilaiset.

Joskus nuorena miehenä (yli 30 vuotta sitten) olin äidinkielen opettajan sijaisena eräässä lukiossa ja jouduin tarkastamaan ylioppilasaineita (niitä vanhanmuotoisia). Eräs suomalainen lähetyssaarnaajan poika oli viettänyt lapsuutensa Afrikassa ja hänellä oli selkeästi ongelmia kirjoittaa tolkullista suomea. Jouduin neuvotteleman vanhan ja kokeneen kollegani kanssa, millä arvosanalla lähetämme aineen ylioppilaslautakunnalle. Hänen mukaansa siinä oli paljon hyvää. Laitoimme sen arvosanaksi C:n ja pistin mukaan selittävän kirjeen, jossa kerroin pojan taustoista. Arvosana pysyi C:nä. Ratkaisu oli varmasti oikea ja oikeudenmukainen. Tällainen perinne meillä on siis jo olemassa. Ja epäilemättä sitä toteutetaan nykyisin entistä laajemmin. Siitä minulla ei ole suoranaisia kokemuksia enkä viitsi nyt ruveta googlailemaan suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevista arvostelukriteereistä.

Laitan vielä toisen lähteettömän esimerkin nykypäivän asenteista. Tämä liittyy juridiikkaan. Yleisradion uutislähetyksessä kuulin jokin aika sitten, että eräs Ylen valitsema asiantuntijajuristi perusteli asennettaan hallituksen kaavailemia tiukennuksia maahanmuuttopolitiikkaan ”sydämen äänellä”. Valitettavasti minulla ei ole tarkkaa linkkiä, mutta perustelu meni kutakuinkin näin: ”Sanatarkasti asian voi tulkita näin, mutta sydän sanoo toisin ja se pitää ottaa tässä kysymyksessä huomioon.” No se tiedetään, millä kriteereillä Yleisradio asiantuntijoitaan valitsee, joten heidän pätevyyttään voi arvostella. Kuitenkin minuun se jätti ristiriitaisia tunteita. Juridiikan pitäisi olla eksaktia ja yhtäkkiä se ei sitä olekaan. Eri asioille ja eri ihmisille käytetään eri kriteerejä. Olkoot ajattelutavaltaan millaisia hyvänsä, niin nämäkin asiantuntijat ovat päätöksen tekijöitä, jotka omilla toiminnallaan ohjaavat yhteiskuntamme.

Jos kriteerit riippuvat esimerkiksi henkilön etnisestä taustasta, on aiheellista kysyä, onko menty liian pitkälle. Kysehän on silloin positiivisesta syrjinnästä. Ei asia mihinkään ole jäänyt, vaikkei ilmausta enää paljoa esiinnykään. 
…

Jokin keskitie pitäisi löytyä segregaation ja tiukan yhtenäiskulttuurin välillä.  En toivoisi, että integraation sijasta suuntaudutaan äärimmäiseen eriytymiseen. Silloin jokaisella alakulttuurilla ja etnisellä ryhmällä olisi omat sääntönsä, kriteerinsä, jotka tulisi ottaa huomioon yhteiskunnan toiminnassa.

Janan toisessa päässä on yhtenäiskulttuuri, joka olisi Lillrankin mielestä äärimmilleen vietynä totalitarismia. Yhtenäiskulttuuriin ei ole paluuta, mutta tuo eriytyminen pelottaa. Siinä leimataan ja leimaudutaan yhä selvemmin. Ei rajoituttaisi rasisti-tyyppisiin leimakirveisiin, vaan heiluisivat ihan oikeat. Veri on alkanut jo roiskua. Se ei ole päättämättömyyden kierteeseen ajautuneen poliittisen päätöksenteon eikä maailmaa syleilevän ”suvaitsevaisuuden” pilaaman propagandistisen valtamedian hallittavissa.

Yhtenäiskulttuurissa sentään koetaan vastuuta omasta yhteisöstä, omasta lähipiiristä. Parhaimmillaan lähimmäisiksi voidaan sisäistää isompikin viiteryhmä, joskus koko Suomi. Tähän viiteryhmään rajat auki –politiikka ja sen mukanaan tuoma etninen eriytyminen tuo vakavia säröjä.  Koko maailmaa eivät varsinkaan rehellistä työtä tekevät veronmaksajat halua syleillä.

Kun ihmisten mieliä aletaan keinotekoisestikin ohjata, käy niin, että ihmiset passivoituvat. Maahanmuuttopolitiikan suitsemista ajavat mielenosoitukset on leimattu vihapuheeksi. Nykyisessä tilanteessa ja kontrastissa sellaiseksi se luontevasti ohjautuu.

Ja tällä avoimen sydämen politiikkaa kannattavalla ”unelmapuolella” on etujoukoissa pieniä anarkistiryhmiä, jotka haluavat ja toivovat valtiokeskeisen yhteiskunnan perusrakenteiden horjuvan. Nykyinen siirtolaisvirran mukanaan tuoma sekasortoinen tilanne ruokkii heidän pyrkimyksiään. He ovatkin ensimmäisten joukossa huutelemassa, riitaa haastamassa ja siihen provosoimassa erilaisissa Meillä on unelma –mielenosoituksissa, joita on muka kansan spontaaneiksi reaktioiksikin kutsuttu.

Tällaisista unelma-mielenosoituksista normaali kansa erkaantuu, vaikka kannattaisikin maahanmuuttajien määrän jyrkkää lisäämistä omine epärealistisine uskomuksineen, vai onko se sitten vain jotain hyvää tekemisen kiimaa, joka on täyttänyt ihmisten tajunnan vallitsevassa arvotyhjiössä.

Mutta jätänpä nuo tunnepurkaukseni ja palaan asiallisempaan asian käsittelyyn. Kyllä myös unelmapuolelta rakentavia rauhanrakentajia löytyy, vaikka olenkin joutunut moniin heistä pettymään. Käyköhän tässä niin kuin kirkon ekumeeniselle liikkeelle, josta on tullut oma erilliskulttuurinsa kristillisessä maailmassa? Syntyy oma ryhmänsä, joka yrittää epätoivoisena luoda jotain siltaa ihmisten välille. Muu maailma menee sitten omaa rataansa.

Haluan puolustaa suomalaisuutta, jolloin kansalliset rajat vaativat puolustamista. Eräs historian lentävä lause päättyy ilmaukseen ”Olkaamme siis suomalaisia”. Minulle venäläiset ovat ystäviä, joiden kanssa voi mennä joskus jokin hankaukseen, mutta en salli sen rikkoa suhdetta lopullisesti. Joskus olimme osana Venäjää, mutta onneksi avautui tie itsenäistymiselle. Välillä monen ihmisen unelmat sortuivat, kun he joutuivat lähtemään isänmaataan puolustamaan. Jos he siitä elävinä selvisivät, niin saivat kantaa mukanaan monien traumojen täyttämää taakkaa sisimmässään aina hautaansa saakka. Niin kävi isällenikin. Onneksi – kiitos yhtenäiskulttuurin - rakennettiin yhdessä Suomea, joka antoi ihmisille mahdollisuuden selviytyä turvalliseen ja onnelliseen vanhuuteen.

Ruotsi on meidän toinen kohtalomme. Sen osana tai ehkä paremminkin siirtomaana me kehityimme paljon kauemmin. Vuosisatojen ajan Ruotsi meitä verotti, vei miehet vuosikymmeniksi sotimaan, piti kilpenä Venäjää vastaan. Uhri annettiin Ruotsin puolesta. Nyt ruotsalainen yhteiskunta on maahanmuuttopolitiikallaan saanut käynnistymään tuhoisan segregaatiokehityksen, jollaisen uskoisi olevan Suomelle varoittavana esimerkkinä. Mutta Ruotsin tauti leviää. Viime viikkojen kehitys osoittaa, että naapurimaamme hallitus haluaa panna vahingon kiertämään ohjaamalla siirtolaisvirrat Suomen rajalle. Vastareaktioillemme on ”isällisesti” selitetty, että Suomenkin pitää kantaa vastuuta (http://www.ts.fi/uutiset/ulkomaat/814944/Ruotsin+ministeri+ei+nae+syyta+puuttua+turvapaikanhakijoiden+junamatkoihin). Vahinko on pantu kiertämään.

Itsenäisessä valtiossa pitäisi olla omat pelinsäännöt. Jos naapurimaat rupeavat niitä ohjaamaan, pitäisi hälytyskellojen soida. EU tänne on jo päästetty. Ja euron mukana maamme taloudelliselta päätäntävallalta on viety pohja.

…

Kansainvälisyys on hieno asia. Siinä viitekehyksessä me olemme suomalaisia. En toivo monikulturismin kaapuun puettua monokulttuuria. Aikoinaan Neuvostoliitto oli ”monikulttuurinen” yhteiskunta, mutta siellä käytetty poliittinen terminologia poikkesi siitä, mitä nykyisin Euroopassa käytetään. Valtakunta koostui eri kansallisuuksista, kansallisia erityispiirteitä korostettiin mutta ideologisesti oltiin yhtenäisiä. Siellä asia oli formuloitu näin: ”Kulttuurin pitää olla muodoltaan kansallista, mutta sisällöltään sosialistista.”  Luoja suokoon, ettei vastaavaan meillä mentäisi.

…

Aloitin kirjoitukseni viittaamalla Paul Lillrankin kirjoitukseen. Laitan loppuun vielä Martin Luther Kingin ensimmäisen unelmateesin, johon myös maahanmuuttoasioihin yhteiskuntasopimusta halajava Lillrank päättää kirjoituksensa:

I have a dream that one day this nation will rise up and live out the true meaning of its creed: “We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal.”

Vaikka olenkin omissa asenteissani välillä jyrkkä, kompromisseihin minäkin taipuisin, jotta saisin edes jotakin omista unelmistani säilytettyä. Suomen talous on saatava jaloilleen. Ei sitä haukkumalla tai verottamalla tehdä, vaan yhteisin ponnistuksin - työnteolla.

Annetaan vielä herkille tunteillekin sijaa: https://www.youtube.com/watch?v=44fDKiAmFlc. ”Maailman tuska ja hätä ja vastuumme yhteinen” – läpi elämäni se on mieltäni kaivertanut, niin edelleenkin. Tuo kaipaus on minunkin sydämessäni. Mutta se onkin aivan toinen juttu.
...

 Lisäys 18.10. (jossa en pyöri enää pelkän maahanmuuton ympärillä)

Luin juuri Timo Vihavaisen blogista kommentteja juttuun Sentimentalismin kultti, julkaistu 16.10.  Kirjoitus on mainio ja antaa ajattelun aihetta, mutta en puutu nyt siihen. Eräässä kommentissa anonyymi henkilö toteaa mielipiteenään, että ”sentimentalismi” tarkoittaa tuntemusten nostamista argumentin asemaan.  Tämä liittyy yllä olevaan pohdiskeluuni juridiikasta. Erilaisissa arkipäivän väittelyissä ja somekeskusteluissa sentimentalismille olkoon oma sijansa. Ja ottakoon paikkansa vaikka tieteen kielipeleissä. Mutta vaaralliseksi on kehitys mennyt, kun se laajenee lainsäädäntöön ja -tulkintoihin. Epämääräisesti muotoillut lait ohjaavat päättäjiä mielivaltaan. Saadaan oikeutus poliittisille ajojahdeille ja toisaalta joidenkuiden tiettyihin poliittisiin tai muihin viiteryhmiin kuuluvien suosimiselle. Sekä lainsäädännössä että oikeuden ratkaisuissa on jo esimerkkejä olemassa. Tästä on lyhyt matka yhteiskunnan muihin rakenteisiin. Kun nyt kai vietetään jonkinlaista sananvapauden viikkoa, niin uhkaavaahan tällainen kehitys on. Lakihan on pelote ja pelko tekee hiljaiseksi.