Jean Sibelius -viulukilpailu (alkuerät I ja II)

Maanantaina alkoi Jean Sibelius -viulukilpailun alkuerät (http://www.sibeliuscompetition.fi/?LangID=5). Seurasin ensimmäistä ja toista alkuerää Ylen Areenalla. Viulu kuuluu lempisoittimiini. Olenhan sitä itse joskus teinipoikana soittanut. Niistä kaukaisista vuosista minuun on jäänyt rakkaus klassiseen musiikkiin.

Ajattelin, että laitan tähän blogiini esille omat suosikkini, pari kummastakin erästä. Muita alkueriä minulla ei ole mahdollista seurata kuin korkeintaan puolittain. Ja on todettava, etten nytkään seurannut ensimmäistä erää kovin intensiivisesti. Musiikki soi itse asiassa taustalla. Mutta se on hyvä testi. Jos joku soittaa hyvin ja kiinnostavasti, niin se tarttuu kyllä korvaan ja mieli herkistyy kuuntelemaan.

En ole lukenut tai kuunnellut kenenkään asiantuntijan lausuntoa. Onkin mielenkiintoista nähdä, poikkeaako makuni asiantuntijoiden näkemyksistä.

Tässä muutama linkki kilpailun verkkosivuille:

http://www.sibeliuscompetition.fi/Info/AIKATAULUT/

http://www.sibeliuscompetition.fi/Competitors/?LangID=5

http://www.sibeliuscompetition.fi/Information/SCHEDULE/

Kilpailuun osallistujista olen kuullut aiemmin Amerikan kiinalaista Nancy Zhouta. Hän kävi viime talvena soittamassa täällä Kuusankoskella soittamassa Mozartin viulukonserton nro 5. Vaikutuin siitä niin paljon, että olisin jo nyt tarjoamassa hänelle finaalipaikkaa. Tekninen taituruus on vain yksi osa viulistia. Mozartin pohjalta en osaa arvioida Zhoun todellisia kykyjä, mutta sielujen sympatiaa se soitto kuitenkin minuun välitti. Hän kuitenkin soittaa vasta loppupäässä, joten en pääse häntä tässä blogissani arvioimaan.

….

Alkuerän ohjelmistoon kuuluu Bela Bartokin soolosonaatin 1. osa, Mozartin Rondo C-Duuri (KV 373) sekä J.S.Bachia ja Sibeliusta annetun listan pohjalta. Noista minun mielestäni Bartok paljastaa soittajasta paljon. Se vaatii vahvaa tekniikka ja voi pahimmillaan kuulostaa värittömältä ja myös tylsältä. Sen sijaan hyvä soittaja tuo siihen mukanaan hengen.

Ensimmäisen erän soittajista yritin syventyä kuuntelemaan kilpailun aloittanutta tasmanialaista Katerina Nazarovaa ja venäläistä Anna Savkinaa. He eivät kyllä kummatkaan antaneet itsestään vakuuttavaa kuvaa.  Erässä soitti myös suomalainen Pekko Pulakka. En valitettavasti siihen kovin paneutunut. Hän saattaa selvitä välieriin. Minun sydäntä hänen soittonsa ei kuitenkaan pannut sykkimään.

Ensimmäisestä alkuerästä nostan kaksi viulistia ylitse muiden. He ovat Lev Solodovnikov Moskovasta Venäjältä ja Friederike Starkloff Berliinistä Saksasta. Heidän luulisin nousevan välieriin ja jopa finaaliin.

Lev Solodovnikov

Solodovnikovilta löytyy temperamenttia. Hän näyttää paneutuneen kilpailuun. Hänellä on oma pianisti mukana, sama säestäjä on myös toisessa alkuerässä soittaneella Elena Tarosyanilla (niin olin katsovinani).

Omalla videolla Solodivnikov kertoo soittaneensa viulua kuusivuotiaasta lähtien. Kultuaan ensi kerran Sibeliuksen viulukonserton hän ei pitänyt siitä lainkaan. Nyt hän on alkanut siitä pitää ja se kuuluu Beethovenin viulukonserton ohella hänen suosikkeihin. Videolla sympaattisenoloinen Solodivnikov tuntui melko itsevarmalta.

Friederike Starkloff soitti heti heti Solodovnikovin jälkeen.  Heissä molemmissa näkee heti suuren lahjakkuuden, taiteelliseen kypsyyteen pyrkivän taiteellisen otteen. Hyvän soittajan kuulen viulun soinnista, jousen kosketuksesta kieleen välittyy jonnekin sisimpääni se soittajan sisäinen energia.

Oikeastaan Starkloffin sielukkuus voi kantaa pitemmälle kuin Solodovnikovin. Amatöörin vaistollani arvelen, että Sadovnikovilla tuo tekninen puoli olisi hieman paremmin hallinnassa, painotan sanaa ”hieman”. Mutta kun enemmän kuuntelee, niin tekisi mieleni perua sanani. Starkloff alkaa soiton edetessä kiinnostaa yhä enemmän.  Ehkä se sielun sympatia kompensoi sitä teknistä osaamista. Aploditkin lupaavat paljon. Hän sai yleisön joukosta  myös muutaman bravo-huudon.

Asettaisin Salodovnikovin hiukan saksattaren edelle, mutta toivon heidän pääsevän välieriin, jotta voisin kuunnella heitä lisää.

Osanottajat kertovat lyhyellä videolla itsestään ja suhteestaan Sibeliukseen. Jotain mielistelyä niissä puheenvuoroissa on. Mutta olkoon. Starkloff kertoo olevansa ”lumoutunut” Sibeliuksesta kertoen sen olevan ”rehellistä, syvällistä ja värikästä musiikkia”.  Ehkä hän on tätä kautta saanut jotain lisäherkkyyttä soittoonsa.

Friederike Starkloff

….

Toisessa alkuerässä ensimmäisenä soitti eteläkorealainen Elly Suh.  Hän on toista kertaa mukana Sibelius-viulukilpailussa. Hän soitti mielestäni erinomaisesti, mutta ei nouse minun listallani kärkikolmikkoon. Olisin odottanut niihin sooloviuluosuuksiin enemmän henkeä. Nyt ne jäivät värittömiksi. Hänessä oli kuitenkin virtuositeettia.

Seuraavana soitti kaksi japanilaista Ryusuke Suho ja Mai Suzuki. Ryosuke Suho oli kyllä taitava mutta soitto oli tasapaksun tuntuista. Bartokiin ei tuntunut henkeä tulevan. Soittaja tuntui hengästyvän soittaessaan. Olisipa voinut sen energian purkaa soittoonsa. Viimeisenä kuultava Sibelius jäi jotenkin levottomaksi. Tuntui kuin hän ei olisi perehtynyt musiikin sanoman ollenkaan. Tämä sama koskee myös Mai Suzukin soittoa. Hänen viulussaan oli kyllä ajoittain kaunis sointi. Mutta Mozart jäi jotenkin ”huojumaan”, jotain ”hankausta” sen rytmissä oli. Se ei hengittänyt niin kuin tuonkaltaisen musiikin pitäisi. Hänen viimeisenä numeronaan oli Bartok. Siinä hän tuntui etenevän kuin räiskien. Epätasaisen vaikutelman se teki, vaikka olihan siinä toki jotain eloakin.

Seuraavana oli vuorossa Elena Tarosyan Moskovasta Venäjältä. Ensimmäisessä numerossaan Bachin soolosonaatissa hän tuntui nautiskelevan. Hän oli kyllä sisäistänyt jotakin musiikin ytimestä. Nopeampaan osaan edetessään soitto selvästi hengitti. Minun korvaani Tarosyan soitti hyvin, hän on päässyt musiikin sisäiseen rytmiin. Seuraavana oleva Mozart oli mielestäni myös hyvin kypsä tulkinta. Ja sitten Sibelius kuulosti aivan loistavan herkältä tulkinnalta. Tarosyanin soitosta löytyi kyllä kosketuspintaa.

Sitten oli Bartokin vuoro – ja poltetta löytyi. Sähäkkä aloitus vei munaskuihin asti. Se oli todellista virtuositeettia. Häntä kuunnellessa tuo sävellys tuntuu paljon mielenkiintoisemmalta, ei mitään tylsyyden häivääkään. Se oli suuri seikkailu.

Tarosyan on fyysisesti poikkeuksellisen vahva soittaja. Voimaa ja energiaa on soitossa paljon ja hän on pystynyt panostamaan sen hienon hallitusti musiikilliseen sisältöön.

Hän sai runsaasti aplodeja, olin kuulevinani bravoo-huudonkin.

Elena Tarosyan

Seuraava soittaja oli Stephen Tavani Philadelphiasta Yhdysvalloista. Hän on mielestäni hyvin tyylikäs soittaja, rauhallinen persoonallisuus, joka on sinut oman soittotyylinsä kanssa. Häntä on ilman muuta oikein miellyttävä kuunnella. Mikään räiskyvä persoonallisuus hän ei tunnu olevan.

Mozart oli oikein tyylikästä soittoa. Bach oli levollinen ja mietiskelevä. Minusta se oli hienoa tulkintaa ja osoitti soittajan kypsyyttä.  Bach oli mielestäni loistava mutta Bartok ei alkanut yhtä vakuuttavasti kuin edellisellä soittajalla Tarosyanilla. Hän selvisi siitä mielestäni kuitenkin hyvin.

Sibelius oli tosi vahva ja dramaattinen tulkinta. Voima jyräsi, soitto huokui sisäistä energiaa. Tämän ansiosta hän nousi toisessa alkuerässä suosikikseni. Hän osasi siinä yllättää. Lopussa hän sai raikuvat aplodit, vaikkei bravoota kuulunutkaan.

 

Stephen Tavani

Erän viimeistä edellinen soittaja Diana Tishchenko on Ukrainasta, mutta hän on asunut viimeiset viisi vuotta Berliinissä. Monet ehkä saattoivat laittaa hänet suosikikseen, koska hän sai varsin runsaasti aplodeja ja bravoota kuului enemmänkin. Minustakin hän on hyvin vahva ehdokas välierään, muttei minun rankingissani kuitenkaan yltänyt kahden edellisen tasolle. Hän antoi itsestään hyvin varman kuvan. En kuitenkaan löytänyt soitosta sellaista tulkinnallista syvyyttä, että olisin nostanut hänet kärkeen.

Toisen alkuerän viimeisenä soittanut itävaltalainen Emmanuel Tjeknavorian kuului myös eränsä parhaimmistoon. Mielestäni hänen Bartokinsa ei ollut niin jäsentynyttä ja teknisesti hallittua kuin kolmella edellisellä soittajalla. Muutamalla bravoolla hänetkin yleisö palkitsi.

Toisesta alkuerästä minun oli lopulta vaikea tehdä valinta. Loppujen lopuksi nostin sieltä ylitse muiden kaksi nimeä: Stephen Tavanin ja Elena Tarosyanin. Mutta kyllä myös Tishchenko ja Tjeknavorian sekä ensimmäisenä soittanut Elly Suh olivat vahvoja.

,,,

Jälkikirjoitus tiistaina klo 14.00

Sattumalta näin tänään Yle Areenassa kolme esitystä. Heistä yksi oli juuri tuo Nancy Zhou, jota olen siis kuullut aiemmin myös luonnossa. Hän on tietysti huippuluokan viulisti ja kypsä tulkitsija, mutta minun korvaani hänellä ei tainnut olla paras päivänsä.  Soraääniäkin olin kuulevinani. Sen sijaan hänen jälkeensä esiintynyt japanilainen Naoka Aoki, kolmannen alkuerän viimeinen soittaja, teki minuun todella vahvan vaikutuksen.  Tuntuu olevan finaalitasoa. Mutta katsotaan, miten pieleen olen arvioissani mennyt. Ainakin yleisön reaktioista päättelen, että muutkin ovat hänestä pitäneet.

Naoka Aoki, 23 vuotta, on soittanut viulua kertomansa mukaan 21 vuotta, eli 2-vuotiaasta alkaen

Kommentti 26.11.

Pieleen meni arvioni, mutta mutta menköön: tuomaristo päättää. Pidän peukkuja amerikkalaisille Stephen Tavanille ja Nancy Zhoulle.

Jumalansynnyttäjäneitsyen ylistystä ja muutakin laulun iloa – Pietarissa neljän kuoron konsertissa

Otsikko voisi olla kyllä toisinkin, mutta se on yksi asia, joka tuosta konsertista on jäänyt minulle mieleen. Yhtälailla konsertissa mentiin jiven tahtiin, hehkuteltiin negrospirituaalia tai hulluteltiin riehakkaan venäläisen kansanperinteen parissa.  

Pienoiskuva Polyteknisen yliopiston kampuksesta. Valkoinen sali löytyy rakennuksesta numero 21.

Käväisin Pietarissa ja iltaohjelmaksi valitsin neljän harrastelijakuoron yhteisesityksen Pietari Suuren polyteknisen yliopiston Valkoisessa salissa. Yliopistokampus sijaitsee kaupungin pohjoisosassa metroasema Politehnitšeskajan luona. Sali on kuoromusiikille akustiikaltaan aivan erinomainen. Olen itse kuorolaulaja ja ihan kateeksi käy, kun saavat esiintyä sellaisessa salissa. En tietenkään voi mennä akustiikasta kaikilta osin takuuseen, mutta itse istuin toisessa rivissä ja se tuntui parhaalta mahdolliselta paikalta.

Konsertin aikana yleisöä oli paljon enemmän. Kuva on otettu väliajalla. Taisin olla ainoa ulkomaalainen.

Kuoron olivat nuorekkaita sekakuoroja. Ensimmäisenä esiintyi Pietari Suuren polyteknisen yliopiston kamarikuoro, jonka erääseen ohjelmanumeroon otsikossa viittaan. Muut kuorot olivat Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro, Nuorten kamarikuoro Cantus ja kamarikuoro Fortis. Näistä viimeksi mainittu on ehkä taiteelliselta kannalta laadukkain, mutta olin todella positiivisesti yllättynyt näiden pietarilaisten kuorojen korkeasta tasosta ja myös siitä innokkuudesta, mikä kuorojen jokaisen laulajan olemuksesta huokui.

Luon ensin kokonaiskuvan kuorojen ohjelmanumeroista ja esityksistä. Kunkin kuoron esitys kesti  20 – 30 minuuttia. Se koostui vähintään kuudesta ohjelmanumerosta. Kaikilla kuorolla oli ohjelmiston alussa hengellistä musiikkia, joko venäläistä tai länsimaista. Sitten siirryttiin kansanmusiikkiin tai romansseihin. Loppunumeroissa sitten irroteltiin erilaatuisen viihteen parissa. Eräät kuorot yllättivät ohjelmistonsa lopussa todella taitavalla koreografialla ja huumorilla.

Laulajat olivat sisäistäneet esittämänsä musiikin. Oli paljon niitä, jotka eivät vilkaisseet nuotteihin, mutta silti heidän esityksestään ei huokunut epävarmuuden häivääkään. Tässä saa erikoishuomion ensimmäisenä esiintynyt kuoro. Lisäksi on annettava tunnustus kuoronjohtajille. He saivat ryhmänsä todella elämään. Mitään paikallaan jyräävää pysähtyneisyyden tunnetta ei ollut, vaan esitykset soljuivat eteenpäin. Ja eräät kuorot saivat jopa a capella –esityksiinsä upean rytmin. Musiikki hengitti ajan sykkeessä. Laulajien äänet olivat tasalaatuisia, mikä vain paransi yhteissointia.

Ensimmäisenä esiintynyt Polyteknisen yliopiston oma kuoro oli nuorekas ja tyylikäs ryhmä, kaikki yhtä hymyä. Laulajien yhteissointi oli puhdas ja tasalaatuinen. Kaikki lauloivat ilman nuotteja eikä epävarmuutta näkynyt.  Yhtenäisessä asussaan ryhmä oli kuin yhtä suurta perhettä. Varsin nuorekas ja rennon oloinen oli myös kuoron johtaja.

Alkukappaleena soi 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa eläneen espanjalaisen Juan del Encinan pienimuotoinen kaunis Fata la parte . Naisäänien yhtenäinen sointi sai minut heti lumoihinsa. Kolmantena numerona ollut Arvo Pärtin Bogoroditse devo (Jumalansynnyttävän neitsyt) oli se, mistä kirjoitukseni sai nimensä. Odotin jotain pyhää ja harrasta kirkkomusiikkia. Mutta nämä neidot ja pojat olivat kuin kesäheinästä nousseita kukkasia, jotka hehkuivat riemuntäyteistä ylistystään Jumalansynnyttäjäneitsyelle. Se oli niin maallinen tulkinta pyhyyttä täynnä olevasta kuorojen klassikkolaulusta. Kaikki hartaus oli pyyhkäisty piiloon.

Lopussa kuultiin vielä mm. tuttu irlantilainen kansansävelmä Greensleeves (Sait multa kukkaset toukokuun), jossa kuorolla oli jo pianosävellys. Ja setti päättyi Leonard Bernsteinin West Side Storyn sävelmiin. Kuoro lauloi puhtaasti ja raikkaasti. Ainoa miinus nuorelle kuorolle oli se, että kokonaisuus oli tasapaksu. Kuoro ei näytä hallitsevan eri tyylilajeja, mutta sehän juuri tekikin Arvo Pärtin sävellyksestä ainakin minulle niin erityisen raikkaan.

Tämän jälkeen aloin jo uskoa, että illasta tulee ikimuistoinen, mikä kävikin sitten toteen.

Toisena esiintynyt Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro näyttää netin mukaan käyttäneen ainakin muissa yhteyksissä myös nimeä ”Kantares” (http://spb-day.ru/video/5163_hor-kantares-g-sankt-peterburg.html). Se aloitti oman hengellisen osuuden edellistä kuoroa hieman epävarmemmin. Kuitenkin loppujen lopuksi kokonaisuudessaan kuoro osoitti kykynsä muuttaa tarvittaessa tyylilajia. 

Ohjelmistossa oli pari hienosti toteutettua kansanlaulua, joista yhdessä kuoron mieslaulajiin kuuluva nuorimies yllätti rennolla solistiosuudellaan. Kuoro pääsi todella valloilleen loppupuolen ohjelmassaan, jossa se sai hulvattoman koreografiansa ansiosta yleisön villeihin aplodeihin. Hienoja olivat Pat Ballardin Mr. Sandman ja varsinkin Ben Oaklandin Java Jive, jonka taitavasti toteutettu koreografia – ottaen huomioon, että kyseessä on harrastelijaryhmä - sai minut aivan hämmennyksiin. Suomalainen kriitikko arvostelisi englanninkielistä ääntämystä, minusta se oli ihan riittävän sujuva. Tämän riehakkaaseen menoon päättyneen esityksen jälkeen tuli väliaika.

Tauon jälkeen esiintyi kamarikuoro Cantus. Kuoron ilmestyessä esiintymislavalle kiinnitin huomiota isokokoiseen naiseen, joka oli sävyttänyt vaaleita lyhyitä hiuksiaan vihreällä värillä ja ihossa oli runsaasti tatuointeja. Kyseessä oli komeaääninen altto, joka pääsi oikeuksiinsa lopussa esitetyn negrospirituaalin Down in the River to Pray soolossa. Tällä kuorolla taisi olla yleisön joukossa eniten kannattajia, eivätkä he turhaan riemuinneet.

Cantus on oikein hyvä-ääninen kuoro, joka kaiken lisäksi yllätti alkuosassa laulamalla täysin ilman kansioita ranskaksi Clément Janequinin sävellyksen Ce moys de may, ja sen jälkeen ruotsiksi Gunnar Ericssonin Vakna först i sommartid. Sen jälkeen yleisölle maistui oikein hienosti pari venäläistä kansanlaulua. Tuossa yllä mainitussa negrospirituaalissa oli varsin kiinnostava koreografia.

Neljäntenä esiintyneen Fortis-kuoro oli keski-iältään muita vanhempi ja se tuntui olevan myös tasoltaan kypsin. Esityksen aloitti 1500-luvulla eläneen Tomás Luis de Victorian O magnum mysteria. Se on vaativa monen suomalaisenkin kuoron ohjelmistossa oleva sävellys ja tämä ryhmä selvisi siitä loistavasti. Ja seuraavakin numero oli upea: Henry Puercellin A ground in gamut. Kuorossa on upeaäänisiä sopraanoja ja he kyllä hehkuttivatkin tosikoreasti ja voimakkaasti. Tämän jälkeen kuoro siirtyi venäläiseen musiikkiin ja viihteellisemmille linjoille. Bulat Okudžavan herkistävä laulelma oli kuin valmistelua. Sen jälkeen kuultiin muutama venäläisen viihteen klassikko. Esitykset olivat toteutettu hyvin legatomaisesti eli musiikki rullasi sujuvasti, esitys oli eteenpäin pyrkivää laulun riemua.

Kuoron esityksistä minulle jäi mieleen tunnettu venäläinen iskelmä Yksinäinen harmonikka, jonka on venäjäksi levyttänyt ainakin Georg Ots ja suomeksi se tunnetaan kai parhaiten Erkki Junkkarisen laulamana (https://www.youtube.com/watch?v=GU4_B4Bgt9Y). Kuoro esitti sen a cappellana eli ilman säestystä. Oli upea kuulla, kuinka kuoro sai lauluun vauhtia ja eloa. Kyseessähän on valssi ja kyllä se sellaiselta kuulostikin. Kuoronjohtaja teki valtavasti työtä saaden yhteissoinnin hehkumaan. Laulu hengitti aivan valssin tahtiin, ei tarvittu mitään taustakomppia.

Sen jälkeen kuultiin vielä mm. vastikään menehtyneen Andrei Ešpain Jevgeni Evtušenkon runoon sävelletty venäläinen klassikkoiskelmä ”Lunta tulee” (A снег идет). Olipahan vauhdikas ja raikas toteutus. Hyvin lennokkaasta pianosäestyksestä vastasi kuoron toinen johtaja Mihail Serkov.

Lopussa vielä Fortis-kuoron seuraksi tuli ensimmäisenä esiintynyt Polyteknisen yliopiston kamarikuoro. He esittivät yhdessä pari venäläisille tuttua laulua.  Saatiin mahtava loppu upealla konsertille.

Tämän pienimuotoisen katselmuksen jälkeen voin todeta, että Pietarin harrastelijakuorot ovat todella kovaa tasoa. Toki nyt oli kyseessä etupäässä nuorisokuorot. Olisi ollut kiva kuulla myös mieskuoroja,

Tässä on vielä kuorojen nimet venäjäksi. Sen alle liitän valokuvia kuoroista. Kuvateksteissä kerron vielä hieman esityksistä.

1)      Камерный хор СПбПУ Петра Великого. Художественный руководитель Александра Макарова.

Polyteknisen yliopiston kamarikuoro, johtajana Aleksandra Makarova.

2)      Камерный хор СПбГУТ им. Бонч-Бруевича. Художественный руководитель и дирижер Екатерина Степанова.

Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro, johtajana Jekaterina Stepanova.

3)      Молодежный камерный хор Cantus. Художественный руководитель Дарья Голоушкина.

Nuorisokuoro Cantus, johtajana Darja Golouškina.

4)       Камерный хор «Фортис». Художественный руководитель Екатерина Андреева.

Kamarikuoro Fortis, johtajina Jekaterina Andrejeva ja Mihail Serkov.

Konsertin viehättävä juontaja esittelee ensimmäisenä esiintyneen kuoron

Polyteknisen yliopiston kamarikuoron pojat saivat aloittaa soolollaan laulun "Sait multa kukkaset toukokuun..."

Illan toinen esiintyjä. Tämän kuoron laulajista kansio on joka neljännellä.

Tässä ollaan "Java Jiven" tunnelmissa.

Kuoro Cantus oli mukautunut mustiin.

Negrospirituaalin koreografiaa, upeaääninen solisti antaa palaa.

Kuoro Fortis aloittamassa esitystään

Lopun riemukasta tunnelmaa. Lavalla kaksi kuoroa.

Konsertti on ohi. Kauan ei flyygelin tarvitse olla toimettomana. Valkoisessa salissa tapahtumia riittää harva se päivä.

Olisiko Dostojevski ilmiantanut terroristin?

Olen tämän jutun oikeastaan vain poiminut edellisestä kirjoituksestani.

Sen mukaan Dostojevski kauhistelee yleistä mielipidettä ja leimautumista, ettei edes uskaltaisi ilmiantaa terroristia. Tuon ajan mielipidejohtajina olivat länsimieliset liberaalit, jotka samalla olivat ajautuneet eräänlaisiksi terrorismin ”äänettömiksi yhtiömiehiksi”. Ja itse asiassa länteenhän – tarkemmin sanoen Ranskan suureen vallankumoukseen – taitaa terrorismin perinne Venäjällä johtaa. Eli viikonlopun tapahtumiin viitaten ympäri käydään, yhteen tullaan.   

Toki on todettava sekin, että varsinaisena muistelijana tässä oleva Aleksei Suvorin oli tuossa vaiheessa jo kääntynyt konservatiivisempaan suuntaan: https://en.wikipedia.org/wiki/Aleksey_Suvorin. (Tuo wiki-artikkeli paljastaa, että siihen oli myös ns. henkilökohtaisia syitä.)

Olen parantanut alkuperäisen tekstini kieliasua. Huomasin hätiköineeni viimeistelyssä. Pitänee katsoa, josko sieltä löytyy muutakin korjattavaa.

...

Tässä lainaus Juri Trifonovin esseestä vuodelta 1980. Hän on lainannut Aleksei Suvorinin päiväkirjamerkintöjä.

A.S. Suvorin on muistellut erästä keskusteluaan Fjodor Dostojevskin kanssa:

”Kuvitelkaapa, Aleksei Sergejevitš, että me seisomme Datsiaron liikkeen (http://oldmos.ru/old/photo/view/70778) näyteikkunoiden äärellä ja katsomme siinä esillä olevia kuvia. Lähellämme seisoo mies, joka on myös niitä katsovinaan. Hän odottaa jotakin ja vilkuilee sen vuoksi sivuilleen. Yhtäkkiä hänen luoksensa ilmestyy toinen henkilö, joka sanoo: ’Pian Talvipalatsi räjähtää, laite on kytketty päälle’ (eli helvetinkone, aikapommi; Trifonovin tarkennus). Me kuulemme tämän.  Menemmekö me Talvipalatsiin varoittamaan räjähdyksestä tai otammeko yhteyttä poliisiin, menemmekö puhumaan asiasta kadulla päivystävälle poliisille, jotta tämä pidättäisi nuo henkilöt? Menisittekö te?” Suvorin vastasi: ” En menisi.” ”Niinpä niin”, pohti Dostojevski, ”se juuri onkin kauheaa! Pelko saada ilmiantajan maine. Kuvittelen, kuinka minuun katsottaisiin, alettaisiin kysellä, joutuisin ristikuulusteluun, kenties ehdotettaisiin palkkiota, tai ehkä epäiltäisiin rikoskumppaniksi. Lehdissä kirjoitettaisiin: Dostojevski osoittaa sormella rikollisia. Onko se minun asiani? Se on poliisin asia. Minulle eivät liberaalit sitä antaisi anteeksi. He kiusaisivat, saattaisivat minut epätoivoon. Onko se normaalia? Meillä kaikki on epänormaalia, siitä tämä tällainen johtuu.”


(Tekstiin tehty korjauksia ja lisäyksiä 17.11.2015)

Mitä olin tekemässä, kun Pariisin terrori-iskut alkoivat…

Idea kirjoitukseeni tuli eräästä Uuden Suomen puheenvuoroissa ilmestyneestä blogikirjoituksesta, jonka otsikkona oli ”Mitä tein kun Pariisissa paukkui?”.  En käsittele tässä Pariisin tapahtumia, mutta terrorismista on kyse.

Istuin perjantaina iltamyöhällä tietokoneeni äärellä omien asioitteni parissa, kun jätin ne hetkeksi syrjään, ja samassa uutissivuilta räjähtivät eteeni Pariisin tapahtumien ensiuutiset. Siinä sitten seurasin järkyttyneenä tapahtumien etenemistä pikkutunneille asti. Nuo omat asianikin sivusivat terroritekoja eli läheltä liippasi.

Kirjoitan tässä juuri siitä, mihin ennen Pariisin uutisia olin paneutunut. Oman johdantonsa se kuitenkin vaatii.

Viimeksi olen kirjoittanut islamista ja Euroopan maahanmuuttovirtojen taustoista. Siinä yhteydessä oli myös ISISin toiminta tullut vastaan. Nyt olin kuitenkin toisen aiheen parissa. Kyse on lempiteemastani, millä tarkoitan Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Olin lukemassa ja pohtimassa erästä kirjailija Juri Trifonovin tekstiä, joka käsitteli Fjodor Dostojevskia.  Sillä on oma yhteytensä viima aikoina käsittelemiini aiheisiin. Kirjoitin jokin aika sitten Leningradin puoluejohtajasta Sergei Kirovista. Aihetta on tarkoitus jatkaa ja olenkin jo lukenut lähes kaiken hänen murhastaan. Murhaaja Leonid Nikolajevin motiivien takaa on löytynyt 1800-luvun lopun venäläinen terroristijohtaja, aikansa länsimielinen ”zapadnikki”, älykkö Andrei Ivanovitš Željabov (1851 – 1881), joka hirtettiin osallisuudesta tsaari Aleksanteri II:n murhaan.  Hän oli Nikolajeville eräänlainen esikuva. Željaboville oli Leninistä lähtien rakennettu sankarin sädekehää. Mm. Pietarissa oleva katu Bolshaja Konjushennaja (Большая Коню́шенная улица) oli vuodesta 1918 vuoteen 1991 nimetty hänen mukaansa.  Hänen nimisiä katuja löytyy Venäjältä ja Ukrainasta edelleen ainakin muutama.

Kirovin murha vei minut 1800-luvun lopun Venäjälle. Siellä vastaani tuli Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) ja hänen aikansa terrorismia käsittelevä romaaninsa Riivaajat (Бесы, 1871-72). Samalla matkallani huomasin olevani sata vuotta Dostojevskia myöhemmin menehtyneen kirjailija Juri Trifonovin (1925 – 1981) maailmassa. Pariisin terrori-iskujen aikaan olin juuri lukemassa hänen esseekokoelmaansa, joka koostuu hänen eri vuosina julkaisemistaan lehtikirjoituksista. (Se on venäjänkieliseltä nimeltään Как слово наше отзовется ja on julkaistu postuumisti vuonna 1985, toimittajina kirjailijan vaimo Olga Trifonova ja A.P. Shitov.)

Trifonov tunnetaan Suomessa lähinnä romaanistaan Talo rantakadulla (1976).  Kiroviin hän liittyy murhaaja Leonid Nikolajevin ihanteen kautta. Hän on nimittäin kirjoittanut romaanin yllä mainitun Andrei Željabovin ja hänen terroristiryhmänsä elämästä. Se on nimeltään Neterpenije (Нетерпение 1973), suomeksi ”Kärsimättömyys”. En itse ole sitä lukenut. Mielenkiintoista on sekin, että kirjailija pitää sitä parhaimpana teoksenaan. Sen tuo Hannu Mäkelä esille kertoessaan tapaamisestaan Trifonovin kanssa (kirjassa Ruhtinas unelmain mailla : matkani kirjojen kanssa. Otava, 2005).

Juri Trifonov

Omaa suhdettani Trifonovin tuotantoon lähentää eräs erityinen seikka. Olen nimittäin nähnyt hänet muutenkin kuin kuvissa. Hän vieraili vuonna 1980 Jyväskylässä ja olin tuolloin kuuntelemassa hänen esiintymistään. Lukiessani hänen tekstejään näen hänet silmieni edessä samanlaisena ujona, sanojaan tarkasti punnitsevana älykkönä, kuin 35 vuotta sitten, vuotta ennen kuolemaansa.

Perjantai-iltana Pariisin terrori-iskujen aikaan edessäni oli Trifonovin kirjoitus Fjodor Dostojevskista ja nimenomaisesti romaanista Riivaajat: ’Netšajev, Verhovenski ja muut’ (Нечаев, Верховенский и другие). Se on kirjoitettu alun perin vuonna 1980 ja julkaistu seuraavana vuonna. Verhovenski on Dostojevskin romaanin keskeinen hahmo, jonka esikuvana on oikea historiallinen henkilö Sergei Netšajev (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_Net%C5%A1ajev). Romaanin tapahtumat liittyvät erään Ivanov-nimisen ylioppilaan murhaan, jonka taustalla Netšajev hääri.  

Olin pohtimassa erästä katkelmaa, joka löytyy myös netistä: https://www.litmir.co/br/?b=71204&p=15 . Tässä on siitä tekemäni suomennos. Suluissa olevat linkit olen lisännyt itse.

Trifonov kirjoittaa vuonna 1980:

Dostojevski kuoli kuukausi ennen sitä päivää, kun Grinevitski murhasi tsaarin pommilla. Siitä ei ole seurannut Venäjälle mitään muuta kuin onnettomuuksia. Oltiin valmistamassa uutta perustuslakia, josta tsaari oli jo tehnyt olosuhteiden pakosta päätöksen. Sen hyväksyminen viivästyi pitkäksi aikaa.

Hedelmiä terrorismi ei anna, mikä on kaikkien nähtävissä.  Sen elinvoimaisuus jää vuosisadan arvoitukseksi.

Englantilainen filosofi Ian Schreiber katsoo, että terrorismin vahvuus ei perustu lukumäärään tai taitavuuteen, vaan yleiseen mielipiteeseen. Se pitää sisällään mutkikkaan vyyhteen vihaa, ihastelua, epätoivoa, toiveita ja pelkoa. Se peili on vino, mutta siinä on tehokas vahvistin. Ikuinen houkutus: ratkaista kaikki ongelmat kertaheitolla – yhdellä pommilla, sillä viimeisellä ratkaisevalla murhalla. Dostojevski katsoi – 1870-luvun loppupuolella, kun terrorismi oli Venäjällä puhjennut pelottavana kukkaan – että yhteiskunta oli kehittänyt eräänlaisen erityisen nurinkurisen häveliäisyyden tunteen suhteessa terrorismiin. Kustantaja A.S.Suvorin (1834 – 1912; https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Suvorin) on muistellut erästä keskusteluaan Dostojevskin kanssa:

Kuvitellaanpa, Aleksei Sergejevitš, että seisomme Datsiaron liikkeen (http://oldmos.ru/old/photo/view/70778) näyteikkunoiden äärellä ja katsomme siinä esillä olevia kuvia. Lähellämme seisoo mies, joka on myös niitä katsovinaan. Hän odottaa jotakin vilkuillen siksi sivuilleen. Yhtäkkiä hänen luoksensa ilmestyy toinen henkilö, joka sanoo: ’Pian Talvipalatsi räjähtää, laite on kytketty päälle’(eli helvetinkone, aikapommi; Juri Trifonovin oma tarkennus). Me kuulemme tämän.  Menemmekö me Talvipalatsiin varoittamaan räjähdyksestä tai otammeko yhteyttä viranomaisiin, menemme puhumaan asiasta kadulla päivystävälle poliisille, jotta tämä pidättäisi nuo henkilöt? Menisittekö te?” Suvorin vastasi: ” En menisi.” ”Niinpä niin”, pohti Dostojevski, ”se juuri on kauheaa! Pelko saada ilmiantajan maine. Kuvittelen, kuinka minuun katsottaisiin, alettaisiin kysellä, joutuisin ristikuulustelua, kenties tarjottaisiin palkkiota, tai ehkä epäiltäisiin rikoskumppaniksi. Lehdissä kirjoitettaisiin: Dostojevski osoittaa rikollisia sormella. Onko se minun asiani? Se on poliisin asia. Minulle eivät liberaalit sitä antaisi anteeksi. He kiusaisivat, saattaisivat minut epätoivoon. Onko se normaalia? Meillä on kaikki epänormaalia, siitä tämä tällainen johtuu.”

A.S.Suvorin

Tähän loppuu Trifonovin lainaus noiden herrojen keskustelusta. Kirjan loppukommenteissa teoksen toimittajat ovat kuitenkin lainanneet lisää Suvorinin muistelmista. Tässä on siitä katkelmia.

Kyse on Suvorinin myöhemmin julkaisemistaan päiväkirjamerkinnöistä. Se jatkuu näin:

”Tämänkaltainen kertoo siitä, että kukaan ei tiedä, miten menetellä. Ei helpoissa eikä vaikeissa tapauksissa…. Voisin kertoa monista hyvistä tai inhottavista asioista. Mutta sitä ei voi tehdä. Meillä ei voi puhua kaikkein tärkeimmästä. Hän [Dostojevski] puhui kauan tästä aiheesta ja oli hyvin innoissaan. Siinä samassa hän kertoi, että on kirjoittamassa romaania, jossa päähenkilöksi tulee Aljoša Karamazov. Dostojevski halusi saada Aljošan luostariin, jossa tästä kehittyisi vallankumouksellinen. Hänen olisi määrä suorittaa poliittinen rikos, josta hänet tuomittaisiin. Hän siis etsisi totuutta ja näissä etsinnöissään päätyisi vallankumoukselliseksi.” (Lähde: Ф.М.Достоевский в воспоминаниях современников. М., 1964, т. 2, с. 328  - 329.)

Kirjan toimittaja täsmentää:

”Tiedetään, että Dostojevski suunnitteli vielä toista kirjaa Karamazoveista, jossa pyrkimys kuvata Aljoša Karamazovia toiminnan ihmisenä johtaa 70-ja 80-lukujen taitteessa kirjailijan päätelmään, että tuona aikana romaanin sankariksi kelpaa vain vallankumouksellinen.”

Jatkan Trifonovin tekstiä valikoiden ja tiivistäen:

Dostojevskin kauhistelemaa yleistä mielipidettä ruokittiin huhupuheilla ja lehtikirjoituksilla. Nykyisin [kirjoitettu vuonna 1980] tämä vaikutusvalta on huomattavasti voimistunut: kaikki tulee tietoisuuteen välittömästi. Maailma seuraa television kautta panttivankidraamoja, ei ole olemassa vetävämpää näkyä.

Terroristeista tulee elokuvan sankareita.

Kansa ihmettelee ja kyselee, keitä nämä ihmiset ovat? Mistä he ovat tulleet? Mihin he pyrkivät? Mitä he meiltä haluavat? Ja ensimmäinen, sielua rauhoittava reaktio: Meiltä ei haluta mitään, he haluavat muilta.

Terrorismista on tullut maailmanlaajuista showta. Riivaajien maailmasta on tullut teatteria, missä näyttämö pursuaa verta ja päähenkilönä on kuolema. On epäilys, että juuri tähän terroristit itse sitä ymmärtämättä ovatkin pyrkineet. … Terrori ja joukkotiedotus ovat aikamme siamilaiset kaksoset…

Tekstissään Trifonov tarkastelee 70-luvun maailmaa. Nykyisessä Pariisin terrori-iskuissa on paljon räikeämmin kyse valtavasta maailmanlaajuisesta mediatapahtumasta. Konteksti on muuttunut. Trifonovin maailmassa tavalliset ihmiset ovat terrorin ulkopuolella. Nykyisin emme enää ole ulkopuolisia.

Trifonovin kirjoitukset – ei pelkästään tämä – kertovat hänen kyvystään olla ajan hermolla. Hän yhdistää 1800-luvun lopun Venäjän myös tulevaisuuden uhkakuvaksi.  Eräässä toisessa artikkelissa hän tosiaan hienovaraisesti viittaa siihen, että koko neuvostoyhteiskunta on lähtöisin tuosta terrorismin aatteellisesta perinnöstä. Siihen periytyvät yhteiskunnan toimintamallit. Ja kuvaavaa on, että Kirovin murhanneen Nikolajevin esikuvana oli juuri Dostojevskin ajan älymystöön kuuluva terroristijohtaja.

 

Leonid Nikolajaev - Sergei Kirovin murhaaja

Trifonov palaa vielä artikkelissaan Dostojevskin Riivaajiin. Siitä nousevat ajatukset voidaan kyllä liittää myös meidän aikaamme.

On pantu merkille terrorismit kahdet kasvot: Verhovenski ja Shatov. Riivaajan [pirun, paholaisen] on ennemmin tai myöhemmin tapettava pyhä. Aluksi itsessään. Miksi Dostojevskin viha ja kipu elää vielä tänäkin päivänä. Elämme murroksen aikaa: elää vai tuhoutua? Ympärillämme oleva maailma on järkyttävästi ja jättimäisesti muuttunut. Dostojevski ei omissa fiktioissaan voinut olettaa, millaisia muutoksia on edessä.  Tullakseen Jumalaksi nykypäivän Kirillovilla on absoluuttinen kyky räjäyttää mukanansa koko maapallon väestö. Vuonna 1975 Amerikassa 20-vuotias fyysikko rakensi vain harrastusmielessä atomipommin viidessä viikossa.

Sitten Trifonov pohtii Aldo Moron murhan vaikutuksia. Hänen kidnappauksensa oli 70-luvun keskeisin mediatapahtuma, jonka olemme jo tainneet unohtaa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Aldo_Moro). Seuratessaan tv-raporttia Aldo Morosta siirrytään yhtäkkiä urheiluun – kilpajuoksuun tai -ajoihin. Sana voi merkitä molempaa. Trifonov yhdistää sen Dostojevskiin. ”Kilpa-ajot jatkuvat”, hän kirjoittaa. Tällä Trifonov viittaa Riivaajien mottoon, Luukkaan evankeliumin luvun 8 jakeisiin 32 - 36. Se kertoo, kuinka Jeesus paransi riivatun miehen, ajoi riivaajat laitumella olevaan sikalaumaan, joka syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. Riivattu mies symboloi Venäjää. Riivaajat (бес ’paholainen’, ’piru’) kuvaavat terrorismin aaltoa. Kilpa-ajot viittaavat juoksevaan sikalaumaan.

Juoksu jatkuu, ihmiset ovat kiinnostuneita tuloksesta. Verhovenskia ja Carlosia [70-luvun etsityimpiä terroristeja] ei ole vieläkään saatu kiinni.  He vaeltavat meidän pienessä maailmassamme täydessä vapaudessa. Siksi luemme edelleen Dostojevskia.

Kirjoitus loppuu tähän. Sovinnaisena pidetty kirjailija  viitannee tuolla lopullaan myös maansa menneisyyteen. Mutta se ei ole tässä yhteydessä tärkeää.

Mielestäni on kiintoisaa, että Trifonov arvostaa omassa tuotannossaan eniten juuri tuota 1800-luvun loppupuolen terrorismia valottavaa aikaa. Ymmärrän tämän niin, että hän on pohtinut aihetta kauan ja tehnyt paljon työtä taustatietojen eteen ja ymmärtää tuon ajan yhteyden Neuvostoliiton henkisessä kehityksessä ja ilmapiirissä.

Trifonov kirjoittaa sen omalla hienovaraisen älyllisellä tyylillään, mikä ei antanut aikanaan aihetta sensuuriin.

Lähtökohtanaan 1800-luvun lopun liikehdintä Trifonov katsoo, että Venäjä on sairas. Diagnoosissaan hän ei näe mongolivaltaa, ei taloudellista jälkeenjääneisyyttä, ei maaorjuutta eikä lännen vehkeilyjä. Hän näkee sen älyllisessä kapea-alaisuudessa, jota ohjaa eräänlainen lahkolaisuus. Pyritään esittämään oma näkemys ainoana mahdollisena ratkaisuna, ei kyetä kuuntelemaan eri mieltä olevia. Kaiken lisäksi ollaan itsepintaisesti sitä mieltä, että oma yksipuolinen näkökulma on universaali. Tämä sama on hänen mukaansa nähtävissä myös myöhemmässä kehityksessä, jopa 1960-luvun ilmapiirissä. Kuusikymmentäluvun nuori älymystökään ei ole hänen mukaansa voinut irtautua tuosta paheesta. Se on eräänlainen venäläisen intelligentsijan (älymystö, sivistyneistö) alkusynti.

Tässä esitin hieman pintaa Trifonovin näkemyksistä, jotka palautuvat romaanin Neterpenije (”Kärsimättömyys”) maailmaan ja taustoihin. Siitä voi lukea Semjon Ekštutin kirjoittamasta Trifonov-elämäkerrasta (Molodaja gvardija 2014, s. 232). Pystyn näitä asioita sisäistämään paremmin luettuani romaanin.

Lopuksi

Haluan palata Trifonovin tulkintaan Dostojevskin näkemyksestä, jonka mukaan ”yhteiskunta oli kehittänyt eräänlaisen erityisen nurinkurisen häveliäisyyden tunteen suhteessa terrorismiin”. Ei se ole vierasta meidänkään ajallemme. Asioista on parempi vaieta, ettei tule leimatuksi ja joudu tietyissä piireissä hankaluuksiin. Ihminen tulee kannoissaan hyvin valikoivaksi. Pian opitaan, että jotakin on parasta pitää vakan alla. Tähän voi ihminen pakahtua.  Dostojevski pelkäsi liberaalien reaktioita. He salaa hymistellen hyväksyivät terrorin, joka kohdistui heidän toiveittensa mukaan vain pahantekijöihin. Željabovista kerrottiin, että hän antoi tietyn teon suorittajille dynamiittia vain sen verran, etteivät sivulliset kärsineet. Uuden älymystönkin silmissä hän oli fiksu mies.  Yleinen mielipide pystyi tukkimaan ihmisten suut, aivan niin kuin nytkin.  Pelättiin seurauksia, maineen tahriintumista, säröjä ihmissuhteisiin.

Päivitys: Kieliasua korjattu 16.11.2015.

Juha Ahvio pohtii Euroopan pakolaiskriisiä ja sen taustoja

Käsittelen tässä jutussani Juha Ahvion syyskuun lopussa pitämää luentoa Euroopan pakolaiskriisi ja islamin invaasio: https://www.youtube.com/watch?v=WBWjcQq09-Y. Ahvio on käsitellyt aihetta myös muissa yhteyksissä, mutten niihin nyt puutu. Hänen blogiaan en ole viime aikoina lukenut. Hänen viimeisimmän kirjansa (Eurooppa ja Suomi islamisoituvat, Kuva ja Sana 2015) lukaisin kesällä.

Kun Juha Ahvion luentoa kuuntelee, niin alkaa tuntua, että meitä pieniä ihmisiä ja myös koko Suomen kansaa ohjataan ja viedään oikein isolla kädellä. Eurooppa yhdentyy eikä liittovaltiokehitystä voi estää enää mikään. Bilderberg (https://en.wikipedia.org/wiki/Bilderberg_Group) vie ja demokratia vikisee. TTIP-sopimuksesta investointisuojineen ei Ahvio mainitse sanallakaan, mutta sekin tuntuu astuvan kehiin kuin olisi jo valmiina näytelmän käsikirjoituksessa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Transatlanttinen_kauppa-_ja_investointikumppanuus). 

Kärjistäen totean, että suomalaisuuden esille tuonti on pian jos ei aivan rikollista niin ainakin paheksuttavaa ja kertoo puhujan moraalivajeesta. Urheilusta suomalaisuudelle on löydetty turvasatama, mutta kansallisuutta hehkuttavien fanien selän takana on perinteinen arvomaailmamme katalassa muutoksen paineessa. Varmistetaan vielä, että tässä kohdassa kyse on omaehtoista pohdinnastani.

…

Juha Ahvio on Suomen merkittävimpiä monikulttuurisuusideologian kriitikoita. Hän näkee islamin leviämisen maailmassa uhkana. Vaikka hänen teemansa onkin mitä ajankohtaisin, niin mikään julkisuudessa näkyvä mediapersoonallisuus hän ei ole. Hän pysyy tutkijanroolissaan parrasvaloilta syrjässä. Eikä toki valtamedia häntä sivuillensa huolikaan, koska hän edustaa sille vieraita arvoja. Hän osaa joka tapauksessa ilmaista selkeästi oman näkemyksensä, laajentaa arjen todellisuuteen, ajan tapahtumiin ja ajankohtaisiin kirjoituksiin perustuen selkeän kokonaiskuvan, josta paljastuu keskinäiset kytkökset ja yhteiskunnan keskeisten toimijoiden taustavaikuttajat.

Ahvio kirjoittaa omasta asiastaan aktiivisesti ja järjestää silloin tällöin yleisöluentoja, jossa hän pyrkii kansantajuisesti selkeyttäen kertomaan oman sanomansa. Hän haluaa oman aatteellisen taustansa mukaisesti puolustaa länsimaisia juutalaiskristillisiä arvoja ja näkee sen vuoksi islamilaisista maista leviävän maahanmuuton suurena uhkana. Hän haluaa sanomassaan tuoda esille myös kristittyjen vainoja.

…

Minulla on Ahvioon kaksijakoinen suhde. Yhtenä syynä on myös hänen sanomansa uskonnollinen viitekehys, jota selvitän hieman alempana.

Totta kai hän kirjoittaa tärkeistä asioista ja tuo esiin näkökulmia, joita valtamedia tietoisesti välttelee. Hän menee taustoihin tehden tutkivaa journalismia ja luo sillä tavalla vaihtoehdon vallassa olevalle yksioikoiselle tulkinnalle. Hänen kaltaiselleen on olemassa oma tilauksensa.

Kaksijakoisuudella tarkoitan sitä, että en mene mukaan aivan kaikkiin Ahvion kärjistyksiin. Osaan asettaa ne omaan lokeroonsa. Tietty kriittisyys on siis asenteissani mukana. Hän perustaa tietonsa kuitenkin faktoihin ja vaikea on hänen päälinjauksiaan pitää minään huuhaana.

Tuon esimerkkinä kestävän kehityksen periaatteet (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kest%C3%A4v%C3%A4_kehitys) ja meitä uhkaavan ilmastonmuutoksen. Ahvio suhtautuu sen ”profeettoihin” kovin kriittisesti. Minä taas näen sen maapallon elämälle todellisena uhkana, mikä pakottaa suhtautumaan ekologisiin kysymyksiin vakavasti. Ymmärrän toisaalta Ahviota ja hänen taustajoukkojaan, jotka löytävät pinnan alta tiettyjen piirien poliittisen agendan. Nämä piirit käyttävät asiaa omiin poliittisiin tarkoituksiinsa, pelaavat omaan pussiin. Osaltaan kai siksi Ahvio ottaa ilmastonmuutokseen ja kestävän kehityksen ideologiaan niin jyrkän kriittisen kannan. Muitakin ideologisia perusteita lienee, mutta ei mennä nyt niihin. Kykenen tässä asiassa suhtautumaan häneen kylmän viileästi. Otan huomioon hänen sanomansa tärkeiksi katsomiltani kohdin. Jätän muut kärjistykset huomiotta.

Nyt huomaan, että Ahvio on käsitellyt luentonsa jälkeen asiaa tarkemmin tuoden blogissaan esille myös saamaansa kirpeää palautetta. Omaan kaksijakoisuuteeni se luo valitettavasti lisää säröä.

kuusimetsä

Juha Ahvio on Patmos-lähetyssäätiön (https://fi.wikipedia.org/wiki/Patmos_L%C3%A4hetyss%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6) tutkimusjohtaja. Patmos on avustus- ja lähetystyötä tekevä kristillinen järjestö. Sillä on kansainväistä toimintaa ja Suomessa sen tärkeänä osana on Kuva ja Sana –kustantamon kautta leviävä julkaisutoiminta. Se toimii evankelisluterilaisesta kirkosta erillään.

Patmos ry:n yhtenä taustahahmona on ollut amerikkalaistyylinen saarnaaja Leo Meller, sen nyt jo eläkkeelle siirtynyt entinen toiminnanjohtaja. Hän pystyi aikoinaan nostamaan säätiön kukoistukseen.

Jotta tuo yllä mainitsemani oman suhtautumiseni ”kaksijakoisuus” selvenisi, niin hypähdän hieman menneisiin vuosiin. Etäännyn maahanmuuton ongelmista tai arabikeväästä tai kansallisvaltion murentumisesta ja palaan teinivuosiini. Tosin EU:n liittovaltiokehitykseen sillä on pienen pieni sidos.

Meller on siinä mielessä minulle nuoruudesta tuttu henkilö, että olen hänet tavannut ja lukenutkin pari hänen kirjaansa. Elettiin aivan 70-luvun alkuvuosia. Olin alle kaksikymppinen lukiolainen ja asuin kotona, isäni toimi seurakunnassa osa-aikaisena vahtimestarina. Kerran isäni oli matkalla ja toimin hänen sijaisenaan. Tuolloin juuri seurakunnan tiloissa oli Patmoksen tilaisuus, jossa esiintyi Leo Meller. Kuuntelin hänen palavasieluista yleisön vangitsevaa esitystään. Autoin tilaisuuden jälkeen kantamaan hänen tarpeistoaan autoon ja palkkioksi hän lahjoitti erään kirjansa, jossa käsiteltiin Uuden testamentin Ilmestyskirjaa ja nähtiin sen ennustuksissa hyvin konkreettisia viitteitä nykyajan tapahtumista. Kirjan sanomana oli, että lopun aika oli lähellä. Antikristus (Ilmestyskirjan peto) nousee valtaan valtioiden yhdentymisen myötä. Olin tuolloin herkkäsieluinen maailmankuvaani ja –katsomustani rakentava nuori ja tuo näky Euroopan tulevaisuudesta jäi syvälle mieleeni. Aina se palautuu, varsinkin kun olen alkanut huomata, mihin Euroopan Unionin laajentuminen on Eurooppaa johtamassa.

Isälläni oli toinenkin Mellerin kirja ja luin samalla senkin. Tutkistelinkin vakavissani kirjojen sanomaa. Tulin kuitenkin verrattain kriittiseksi. Ajattelin, että tarvittiin aikamoista mielikuvitusta, kun yrittää liittää Ilmestyskirjan ennustuksia meidän aikaamme. En nähnyt viitteitä siitä, että olisimme tuolloin eläneet niin kohtalokkaita aikoja ihmiskunnan elämässä.  Alkoi tuntua, että Meller pyöritti vain omaa liiketoimintaansa. En hyväksynyt sitä, että ihmisten herkimpiä tuntoja hyödynnettiin sellaiseen. Teinkin henkisen pesäeron Melleriin sekä hänen taustaorganisaatioonsa. Aidon kristillisyyden näin aivan muualla kuin Patmos ry:n amerikkalaistyylisen julistuksen 

maailmassa. Ajauduin maailmankatsomuksellisissa pohdinnoissani aivan toiseen suuntaan.

Tuon tapaaminen ja tilaisuus unohtui pian vuosikausiksi, vaikka Euroopan yhdentymisen kautta nouseva antikristuksen hahmo onkin aika ajoin kummitellut mieleni syövereissä. Leo Meller palasi mieleeni, kun kerran katselin sattumalta TV7:n lähetystä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Taivas_TV7)ja hän sattui siellä juuri silloin esiintymään. Nyt huomaan, että TV7:n arkistossa on nähtävillä huomattavan paljon Leo Mellerin ohjelmia: http://www.tv7.fi/vod/search/?searchPattern=Leo+Meller. Hyvin pitkä lista ohjelmia löytyy myös hakusanalla ’Juha Ahvio’. Otsikoiden kautta voi tehdä pikasilmäyksen hänen ajatusmaailmaansa: http://www.tv7.fi/vod/search/?searchPattern=Juha+Ahvio. Se ei sisällä yksinomaan islam-kritiikkiä eikä maahanmuuttokritiikkiä.

Noiden teinivuosien ajoista johtuen minulle on Ahvioon ja hänen taustayhteisöönsä edelleen vähintäänkin varautunut suhde. Olen toki muuttunut nuoruusvuosista konservatiivisemmaksi, mutta jotain vastahankaa ja tervettä kriittisyyttä koen edelleen. Onneksi Ahvio ei tyrkytä kristillistä sanomaansa. Vierastan häntä silloin, kun hän alkaa perustella sanomaansa Raamatun lauseilla tai jonkun islamin uskonnollisen johtajan Koraani-sitaateilla. Kuulen taustalta saarnamiehen julistuksen, jossa kriittinen kuulija muuttuu aseettomaksi.

…

Nyt siirryn Ahvion reilun tunnin kestäneeseen esitelmään. Yritän nostaa luennosta esiin yleiskuvan ja tiivistäen tuoda esille mm. siitä nousevia länsimaista kulttuuriamme koskevia uhkakuvia. Parhaiten niihin kukin pääsee perille kuuntelemalla selkeästi esitetyn luennon itse. Tämän selvitykseni teen lähinnä itseäni sivistääkseni. Haluan tällä tapaa hahmottaa kokonaisuutta. Minua kiinnostavat taustat ja toiminnan perimmäiset motiivit. Aika näyttäköön luennon mahdolliset virheet.

Olen aikaisemminkin pohtinut EU-kritiikkiä. Esimerkiksi tämä juttuni selvittää erään liettualaisen EU-kriitikon Vytautas Radžvilasin näkemyksiä vuodelta 2013: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/euroopan-unioni-kritiikkia-liettuasta.html. Sekä Radžvilas että Ahvio ovat tavallaan ihmeissään, kuinka yhdentymiskehitys tuntuu olevan kuin jostakin valmiista käsikirjoituksesta. Aivan kuin olisi olemassa salajuoni. Se heitä yhdistää, ja Ahvio tuo siihen uuden ulottuvuuden.

…

Islam

Ahvio korostaa alussa, että kyse on poikkeuksellisen suuresta liikehdinnästä. Vaikka mukana on myös aitoja muslimipakolaisia, niin ennen muuta kyse on islamin leviämisestä Eurooppaan. Ahvio käyttää termiä invaasio. On kyse keskitetystä invaasiosta. Nykyisessä tilanteessa väestömassat tulevat väkisin Euroopan rajojen yli, liikkuvat tarkoitushakuisesti Euroopan unionin sisällä täysiä etuja vaatien. Valitetaan oloista. Vaihdetaan tarvittaessa maata ja tuhotaan henkilökohtaisia asiapapereita, jotta voitaisiin salata todellinen identiteetti.

Aitoja muslimipakolaisia voisivat halutessaan auttaa kriisialuetta lähimpänä olevat islamilaiset maat, kuten Saudi-Arabia, jolla olisi miljoonille ihmisille tilat valmiina. Ne olisivat myös kulttuurisesti lähempänä. Ahvion mukaan olisi loogista, jos kristitty länsi auttaisi kristittyjä ja lähialueen islamilaiset maat auttaisivat muslimeja.

On kyse islamin invaasiosta Eurooppaan. ISIS on ennalta ilmoittanut, että se panee liikkeelle satojen tuhansien massavaelluksen Euroopan sisällä. Ja näin on tapahtunut. On selvät strategiat. ISIS on neuvonut miten edetä ja toimia. OIK (Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö) on eri yhteyksissä ilmaissut tahtonsa käyttää maahanmuuttoa islamin levittämisen välineenä. Siksi tämä maahanmuutto ei suuntaudu Saudi-Arabiaan, vaikka siellä olisi valmiudet heidän vastaanottoon. Sen sijaan Saudi-Arabia on kyllä ilmaissut halukkuutensa rahoittaa uusia moskeijoita Eurooppaan. Tämäkin kertoo osaltaan invaasion luonteesta.

Kyseessä on selkeä strategia. Saudi-Arabia ei sijoita rahojaan siirtolaisten asuttamiseen vaan sijoittaa ne moskeijoitten rakentamiseen ympäri Eurooppaa. Tässä islamin invaasiossa on olemassa isompi kehys ja siinä pyörivät suuret rahavirrat. 

Euroopan unioni

Odotukset Euroopan Unionin toimista tulevat ilmi alla Peter Sutherlandin näkemyksistä. EU ei pärjää kansallisvaltioiden yhteisönä. Täytyy luoda liittovaltio ja EU:sta on tehtävä rajaton. Liittovaltio on vipuvarsi EU:n tiivistämiseen.

Peter Surherland on Irlannista. Siihen viitannee myös sateenvarjo.

Peter Sutherland  (http://petersutherland.co.uk/)

Peter Sutherland on YK:n pääsihteerin erityisavustaja väestön muuttoliikekysymyksissä. Hän on ottanut aktiivisesti kantaa meneillään olevaan maahanmuuttotilanteeseen. Ahvio tuo ilmi Sutherlandin taustoja, mikä auttaa kokonaistilanteen globaalien näkymien hahmottamisessa.

Virallisessa yhteydessä kerrotaan, että Sutherland on maahanmuuttajien puolestapuhuja. Maahanmuutto ja siirtolaisuus on hyvä asia ja sitä pitää edistää sen itsensä vuoksi. Kun ihmisjoukot liikkuvat, se luo Sutherlandin mukaan ympärilleen hyvää. Tällaisen vastustamisessa ei ole mieltä.

Sutherlandin kanta Euroopan unioniin on selvä. EU:n pitää heikentää kansallista homogeenisuutta, murentaa se. Perinteinen kansallisvaltioajattelu on hänen mukaansa huono vaihtoehto, koska se tukee ihmisten etniskansallista yhtenäisyyttä. Tämä kehitys pitää murtaa rajat aukaisemalla.  Maahanmuuttajien on päästävä Eurooppaan ja saatava valita itse asuinpaikkansa. Kansallisvaltiot eivät saa estää heidän tuloaan.

Sutherlandin mukaan EU:n pitää tehdä kaikkensa, että kansallinen homogeenisuus ja etnisen erottelun hyväksyvä ajattelu saataisiin murrettua. Tämän vuoksi EU:n on tultava entistä monikulttuurisemmaksi. Multikulttuurisuuden ideologian täytyy siis laajentaa vaikutustaan.

Vuonna 2012 hän on todennut, että EU:n pitää jatkaa tätä politiikkaa, vaikka kansalaiset vastustavat. Taustalla on siis ajatus, että kansalaiset ovat tyhmiä. Eliitin on heitä ohjattava.

Sutherlandin arvojen motiivit avautuvat lähemmin, kun tutkii miehen taustoja. Hän on toiminut suuren pankin johtokunnassa ja merkittävän öljy-yhtiön hallituksessa (BP). Hän on siis ollut mukana liike-elämän suurissa ympyröissä. Hän on osallistunut keskeisenä toimijana Bilderberg-ryhmän kokouksiin.

Voidaan todeta, että nyt YK:ssa hän edustaa taustapiiriensä kantoja ja propagoi niitä julkisesti. Maahanmuutto on hänen mukaansa luonut monessa EU-maassa taloudellista dynamiikkaa talouden kasvulle. Siksi sitä pitää jatkossakin ylläpitää. Tähän vahvistavana tekijänä hän nostaa esille myös syntyvyyden laskun Euroopassa ja väestön vanhenemisen. Se, että Euroopassa väestö pienenee ja vanhenee, on avainargumentti sille, että Eurooppaa on kehitettävä entistä monikulttuurisemmaksi. Rajat on avattava ja mahdollisimman paljon erilaista populaatiota on päästettävä kuhunkin valtioon. Se on hyvä tie.

Uudet arvot

Sutherlandin mukaan ”ihmisten pitää yhdistyä jaettujen arvojen pohjalle, ei kansallisten identiteettien pohjalle”. Minulle nuo arvot jää luennon pohjalta epäselväksi, mutta olennaista on se, että kansallismielisyys, patriotismi, etninen sitoutuminen ja isänmaallisuus eivät siihen kuulu. On kyse rajat ylittävistä arvoista. Rajoja ja kansallisia lojaliteetteja ei tarvita. Maapallo on siinä tilassa, että suurimuotoinen maahanmuutto on väistämätöntä. Ihmisten Euroopassa on totuttava siihen. Lisäksi ihmiskuntaa odottaa ilmastokatastrofi, joka aiheuttaa lisää väestönsiirtoja.

Tässä uudenlaisiin arvoihin pohjautuva näkemys on Ahvion mukaan ”ohjelmallista antirasismia”, josta mainitessaan hän viittaa uusimpaan kirjaansa.  Rasismin määritelmä laajenee. Islam-vastaisuudesta on tullut yksi rasismin muoto. Tässä yhteydessä Ahvio viittaa uusimpaan kirjaansa.

Jyrki Kataisen hallitus otti vuonna 2011 tavoitteekseen kitkeä rasismin Suomesta. Hallituksella oli maahanmuuttopoliittinen analyysi. Sen mukaan Suomi tarvitsee huomattavan paljon maahanmuuttajia, jotta Suomi pärjäisi. Tuolloin siis seurattiin Ruotsin esimerkkiä. Nythän kaikki näkevät, mihin ongelmiin naapurimaamme joutunut avoimen maahanmuuttopolitiikkansa kanssa. Kataisen hallitus julisti, että tämä kehitys edellyttää rasismin kitkemistä Suomesta. Rasismia on kaikki kansallismielinen ajattelu. Tämä muistuttaa Peter Surtherlandin ajattelua ja siihen vuoden 2011 hallitus sitoutui.

Taustalla kummittelee tuo ajatus, että kansallisvaltiot, kansallisuusaate ja kaikenlainen patriotismi on hävitettävä. Ihmisistä tulee juurettomia: ”Ja ihmismassat on irrotettava perinteisistä juuristaan, jotta tuloksena olisi yksittäisten sosiaalisten atomien juureton massa, jota on helpompi hallita niin keskitetyn taloudellisesti kuin yhteiskunnallisesti.”

Sen mielekkyyttä Ahvio ei ymmärrä, että ihmisistä tehdään ehdoin tahdoin juurettomia.  Tähän sitten tuo ylikansallinen viihdeteollisuus oman vaihtoehtonsa. Ihmisiä on helpompi hallita. Luonnollisesti Ahvio korostaa tällaisen kehityksen vaikutusta kristinuskon asemaan. Perinteinen juutalais-kristillinen länsi on potentiaalinen vastarintapesäke globalistiselle ajatustavalle. Siksi sen haittavaikutusta on karsittava siinä määrin, kuin se häiritsee ”kansainvälisten toimijoiden utopian toteutumista”.

Bilderberg-ryhmä

Peter Sutherland on ollut keskeisesti mukana Bilderberg-ryhmän toiminnassa. Se on merkittävä taustavaikuttaja, joka on ottanut aktiivisesti kantaa maahanmuuton ja sen taustalla olevien kehitysnäkymien puolesta.

Hyväksymällä maahanmuuton voidaan valmistua myös edessä olevaan ilmastokatastrofiin. Ilmastonmuutos on näin saanut poliittisen sisällön ja palvelee globaalia Bilderberg-ryhmän toivomaa kehitystä. Siihen liittyen on luotu uudissana ”ilmastopakolaisuus”. Kaikki tämä pohjautuu olettamukseen, että ilmastonmuutos etenee. Ahvio ei siihen usko vaan näkee sen vain eräille piireille poliittisesti tarkoituksenmukaisena toimintana. Tässä ilmastonmuutos on siis saanut poliittisen sisällön ja palvelee globaalia Bilderberg-ryhmän toivomaa kehitystä.

Tähänkin liittyen siis valtavia ihmismääriä voi olla tulossa eikä eurooppalaisilla ole mitään oikeutta torjua heitä. Kaikki on otettava vastaan.

Säätiöiden valta

Ahvio mainitsee eräitä merkittäviä säätiöitä, joissa suuri raha liikkuu: Fordin säätiö, David Rockefellerin säätiö ja Sorosin Open Society –säätiö. Ne ovat olleet taustalla merkittäviä rahoittajia. Niihin johtavat tämän asian ympärillä liikkuvat huomattavan suuret rahavirrat.

Mm. Syyrian opposition kärkihahmoihin kuuluva Bassma Kodmani on aikoinaan työskennellyt Fordin säätiölle.

Kyseessä on suurta globaalia rahaa.  Säätiöiltä tulevia miljardeja käytetään erilaisiin tätä prosessia tukeviin hankkeisiin. Sitä kautta on sysätty maahanmuuttoaallon kaltaiset ongelmat liikkeelle. Kyse on suunnitelmallisesta toiminnasta. Kysyttäessä, miksi näin tehdään, päädytään selitykseen, jonka keskeisenä taikasanana on talouskasvu. Talouskasvu edellyttää laajaa maahanmuuttoa. Näinhän on myös Peter Sutherland todennut.

Barack Obama ja USA, arabikevät

USA ja Barack Obama ovat näissä ympyröissä tiiviisti mukana. Ahvio käsittelee mm. kysymystä USA:n laittomista pakolaisista. Nyt tässä yhteydessä totean vain, että USA - ja Ahvion mukaan varsinkin Barack Obama - on ollut luomassa ns. arabikevättä, millä on yhteys myös Syyrian kriisiin pakolaisvirtoineen.

Arabikevään tapahtumat johtivat M. Gaddafin ja H. Mubarakin vallan kaatumiseen. Libya ja Egypti joutuivat epävakauden tilaan ja käytännössä islamistiradikaalit nousivat vallankahvaan. USA:n vaikutusvallan ohella läntinen eliitti on ollut sponsoroimassa tätä kumousta. Syyriassa se ei ole kuitenkaan onnistunut.

Läntinen eliitti on nyt ollut antamassa ohjeita, miten asioita pitäisi Euroopassa hoitaa. Ahvio näkee kuitenkin tilanteen irvokkuuden, kun samat piirit ovat olleet aiheuttamassa mm. Syyrian kriisiä ja sen synnyttämiä kansainvaelluksia.

Mainita voisin vielä erikseen Libyan, joka on ollut turvapaikanhakijoiden lähtösatamana. Se on joutunut jonkinlaisen vakauden tilasta sekaannukseen ja aiheuttanut monille afrikkalaisille suoraan ja välillisesti taloudellisia ongelmia ja turvallisuusriskin.

Syyriassa lännen tukeman opposition nousu on vienyt maan sisällissotaan. Yhtenä avainhenkilönä oppositiossa on Bassma Kodmani, joka oli mukana vuonna 2012 Bilderberg-kokouksessa (https://en.wikipedia.org/wiki/Bassma_Kodmani). Sitä ennen vuonna 2005 hän työskenteli Kairossa Ford-säätiölle. Syyrian opposition kärkihahmoilla on siis ollut jo kauan yhteyksiä vaikutusvaltaiseen Lännen eliittiin.

 

Bassma Kodmani

Agenda 21

Agenda 21 on Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen toimintaohjelma. Se hyväksyttiin Rio de Janeirossa vuonna 1992. Toimintaohjelmassa paikallisuudella ja kansalaisyhteiskunnan osallistumisella on keskeinen rooli. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Agenda_21.)

Agenda 21 on eräänlainen kattotermi ilmastonmuutoskysymyksiin. Juha Ahvion kanta siihen kuin myös ilmastonmuutoksen väistämättömyyteen on hyvin kriittinen. Hänen mukaansa se on käytännössä globalistinen pyrkimys toteuttaa sosiaalinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus maailmanlaajuisin tulonsiirroin, tulontasauksin ja myös väestönsiirroin. Kun tasataan omaisuutta ja varallisuutta, niin pitää tasata myös väestöä. Populaatiopolitiikka on vahvasti mukana. Väestöä on maapallolla liikaa ja tätä kautta voidaan vaikuttaa siihenkin, esimerkiksi ehkäisypolitiikan keinoin.

Agenda 21:n ohjelma on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen asia. Pariisissa alkaa joulukuun alussa YK:n ilmastokokous jossa niputetaan kestävän kehityksen linjauksia. Kannattaa seurata uutisia. Esimerkiksi tällainen sivusto on olemassa: http://ilmasto.org/ilmastokokousblogi.

Ahvio näkee Agenda 21:ssä liikkeen kohti totalitarismia. Lisäksi kaikki rattaat eivät pyöri tuon ohjelman toivomalla tavalla. Väestön siirroissa on toimittu toistaiseksi vain yhteen suuntaan, islamin ehdoilla.

Uskonnot - Miksi islam sopii erittäin hyvin näihin ympyröihin?

Perinteinen islamilainen usko ei tunnusta kansallisvaltioita, ei tunnusta isänmaata. On vain globaali ”islamin uskonyhteisö”. Ei ole mitään kansallisia rajoja. Siinä mielessä se eroaa muista uskonnoista.

Rajat pois –sopii myös islamin agendaan. Samalla on myös toinen seikka. Islam on perinteisesti kristinuskon kovin haastaja ja vihollinen. Globalistit ovat ymmärtäneet sen välinearvon kristinuskon aseman murentamisessa. Liikemaailmalle ja islamille on näin löytynyt yhteisiä päämääriä. Buddhalaisuus tai hindulaisuus eivät sovi samaan tehtävään.

Näkymiä edellisen johdosta

Yllä on mainittu tähän globaaliin kehitykseen vaikuttavia taustavaikuttajia. Heillä on tässä prosessissa tukemaan merkittävät voimavarat. Vihollisena on kansallisvaltioajattelu, patriotismi ja perinteinen kristinusko. Vastakkain ovat kansallinen lainsäädäntö ja ylikansalliset sopimukset. Ahviolle näkymät ovat hyvin pessimistiset.

Ilmastopakolaisuus rinnastuu maahanmuuttoon. Ei ole mitään muuta keinoa kuin toimia niin kuin ilmastoprofeetat sanovat. Maahanmuutossakaan ei ole vaihtoehtoja. ”Rajat auki ja miljoonat sisällä ja sitten toivotaan, että saataisiin hommaa kivasti pyöritettyä.” Jos joku esittää vaihtoehtoja niin jo tulee vasta-argumentteja: ”Se on perustuslain vastaista., se on kansainvälisten sopimusten vastaista, se on perusoikeuksien vastaista, niin ei voi tehdä.” Näissä kuvioissa perusajatus on selvä.

Maahanmuuttoagenda haastaa myös konservatiivisen kristinuskon. Tällä luennolla Ahvio ei anna kristityille ohjeita. Lopussa hän haluaa kuitenkin luoda toivoa: ”Siihen vipuun ei pitäisi mennä, että kuvittelee, että vastarinta olisi turhaa.”

Alla on linkkejä Ahvion blogikirjoituksiin. Niistä kahteen viimeiseen Ahvio kehottaa luennossaan tutustumaan. Ensimmäinen on kirjoitettu luennon jälkeen.

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/750/islamin_invaasio_eurooppa_ja_kristityt

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/746/pakolaiskriisin_myota_kasvava_eurooppaan_kohdistuva_isis-islamistinen_uhka_on_todellinen

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/744/syyrian_pakolaistilanne_maahanmuuttojihadin_valossa

…

LOPUKSI

Olen itse lähinnä traditionalisti ja haluan puolustaa omia kansallisia perinteitämme, pitää kiinni juuristamme. Siksi koen Ahvion nostamat asiat tärkeinä. Näistä kehityssuunnista ja agendoista pitäisi puhua avoimesti. Myös poliittiset puolueet pitäisi panna tiukille, jotta selviäisi puolueiden taustalla olevat todelliset arvot. Mutta valitettavasti niistä nyt vaietaan, mikä puolestaan johtaa perusteettomaan nimittelyyn ja leimakirveiden käyttöön.

Jos luon Ahvion maailmaan hieman etäisyyttä, niin katson, että tästä voi seurata joko dystopia - totalitaristinen ”uljas uusi maailma” - tai sitten se voi olla ihmisille mahdollisuus, avata uudenlaista yhteistoimintaa. Ihmisten eteen voi avautua näkymiä, joihin on sopeuduttava tai ainakin mukauduttava, jotta selvittäisiin. Mahdollisten luonnonkatastrofien myötä ikävätkin asiat ovat mahdollisia ja niiden vastaanottamiseen ihmiskunnalla on oltava henkinen valmius. Ylikansalliset toimivat voivat ottaa vallan niin ulkoisesti kuin myös ihmisten mielissä. Edessä on erilainen kansainvälisyyden täyttämä maailma, jossa turvan tuo ihmisille edelleenkin vain oma lähiyhteisö ja -ympäristö.

Jokainen päättäköön ja uskokoon itse. Olkoonpa kehityssuunta millainen hyvänsä, niin kovilla arvoilla on edelleen langat käsissään. Toivon, että tämänkaltaiset puheenvuorot saavat ihmiset pohtimaan asioita ja tekemään heistä vahvempia.