Nikolai Gogolin Taras Bulba – ja siitä siivin Ukrainaan.

 

Nikolai Gogolin historiallinen romaani Taras Bulba on kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta. Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari. Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa heidät kasakoiden tavoille.

                                            Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)

 

Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras Bulba. Koko teksti avautuu täältä. Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.

Romaanin kannen kuvitusta

Miksi Gogolin Taras Bulba?

Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010. (Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version, josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut vaarantaa kirjailijan urakehityksen.

Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu. Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.

Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!) jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan oheen muutaman lainauksen.

”Vain runsas viikko ennen kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut. Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005, samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)

Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.

 

Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on vastauksena. Näin Balk jatkaa:

”Sensuuristakin tietoisena ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen panslavismin sijasta.”

Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe, koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.

Näin Balk kirjoittaa:

”Ajatuksiaan Gogol perusteli Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa ”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä, puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta kansanperinteestä.” (s. 115)

Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan perehtyneelle.

Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.

…

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

…

Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.

Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen. Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.

Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.  Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän toimet häiritsevänä.

Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes sanoitusta.

Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin, oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä valtataistelua.

Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä. En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten (joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus, että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata mitä vain.

Stalkerin matkassa - Andrei Tarkovskin syntymästä 90 vuotta

Johdannoksi:

Tänään 4. huhtikuuta tulee kuluneeksi 90 vuotta elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin syntymästä. Sen kunniaksi laitan blogiini tämän kirjoitukseni, jonka hahmottelin jo pari vuotta sitten ja nyt tavallaan kaivoin sen ”naftaliinista” esille. Olen kuitenkin tekstiä muokannut ja tehnyt lisäyksiä. Nyt päivittäessäni ajatuksiani löysin mielikuvissani jopa yhteyksiä paraikaa Ukrainassa meneillään olevaan sotaan. Pari vuotta siten tilanne oli toki jännittynyt, muttei tullut mieleenkään kuvitella siihen nykyisenlaista käännettä. Lisäksi olen liittänyt kirjoitukseen Stalker-elokuvasta yhden runon. Se on elokuvan lopussa olevasta kohtauksesta, jossa runon lukee päähenkilön kuuromykkä (!) tytär. Samassa yhteydessä on linkki elokuvan kohtaukseen. Suosittelen katsomaan.

 Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen elokuvistaan jo aika monta blogitekstiä. Hän on minun elämäni tärkein elokuvantekijä. Aina löydän hänen elokuvia katsoessani jotain uutta. Mieli alkaa liikkua sellaisissa sfääreissä, että tuntoja on vaikea saada paperille. Stalker on ollut minulle erityisen haastava elokuva. Ajatukset riistäytyvät hallinnastani. Nyt laitan nähtäväksi hajanaisia muistiinmerkintöjäni. Toinen minuun kovasti vaikuttanut elokuva on Tarkovskin opinnäytetyö vuodelta 1960. Se on reilu puolituntinen lyhytelokuva, joka osoitti Tarkovskin todellisen lahjakkuuden ja jonka ansiosta Tarkovski sai melko pian mahdollisuuden kokeilla taitojaan kokopitkän elokuvan parissa.

Alla on pari kuvaa Andrein varhaisesta lapsuudesta. Ensimmäinen on talvinen perhepotretti vuodelta 1933, toisessa kuvassa Andrei poseeraa pikkusiskonsa kanssa kuvakirja sylissään sodan kynnyksellä vuonna 1939.

…

Andrei Tarkovski (1932-1986) –  muistiinmerkintöjä parista elokuvasta

 Käsittelen kirjoituksessani lähinnä kahta Tarkovskin elokuvaa. Ne ovat lyhytelokuva ja Andrei Tarkovskin opinnäytetyö Katujyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960) sekä Stalker (1979). Myös pari muuta elokuvaa tulen maininneeksi. Jutun raakaversion olen tehnyt noin kaksi vuotta sitten. En ollut siihen tyytyväinen ja jätin sen kypsymään. Haluan sen nyt Tarkovskin syntymän 90-vuotispäivänä julkaista, vaikka viimeistely onkin jäänyt puolitiehen. Kyse on vain hajanaisista muistikuvista.

Olen katsonut Stalkerin monta kertaa – viimeksi pari vuotta sitten. Se kirvoitti nyt edessä oleviin merkintöihini. Juonta en nyt selvittele. Siihen kyllä löytyy muita lähteitä.

Edellisistä kerroista oli jäänyt mielikuvia, että elokuvassa tarkastellaan maailmaa jonkin ulkoisen katastrofin jälkeen, kuten ydinsodan. Joskus myöhemmin sitä on rinnastettu myös Tšernobylin jälkeiseen aikaan, mutta ne ajatukset ovat nousseet omalla painollaan. Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vasta elokuvan jälkeen. Mutta Tarkovskin elokuvat pitävät sisällään salaisuuden. Ne syntyvät elämään katsojan päässä. Aivan kuin minulla nyt tätä syntymäpäivätekstiä luodessani tuntuu kuin Tarkovski olisi näkijänä ennakoinut paraikaa Ukrainassa käynnissä olevan sodan.

Mutta menen parin vuoden takaisiin muistiinmerkintöihini. Tällä kertaa minulle valkeni elokuvan idea toisin. Kyse onkin matkasta ihmisen alitajuntaan. Tietysti se oli ensi kertaakin katsoessani tulkinnoissani ja aatoksissani mukana, mutta tällä kertaa alitajunta piirtyi mieleeni jollain lailla kokonaisvaltaisemmin, jopa konkreettisemmin.

Olen melko lailla joskus yrittänyt syventyä Tarkovskin elokuvan maailmoihin ja ohjaajan näkemyksiinsä siitä, miten elokuva meihin vaikuttaa. Hän on tavallaan Sergei Eisensteinin vastakohta. Kun Eisensteinillä elokuvan tehtävänä on vaikuttaa ihmisten mieliin. Sen kautta muokataan katsojaa vastaanottamaan elokuvan sanoma suunnitellulla tavalla. Tarkovski ajattelee päinvastoin. Elokuva tavallaan katsoo ihmistä, ja ihminen on se tulkinnan luoja. Tätä näkemystä kuvaa kai parhaiten elokuva Peili (Зеркало). Sen vuoksi katsojat ovat laajalti kokeneet, että elokuva aivan kuin kuvaisi heidän omaa elämäänsä ja elämänkokemuksiaan, vaikka Tarkovski onkin siinä oman elämänsä parissa.

…

Stalkerissa liikutaan maailmassa, johon aikansa katsojat eivät kyenneet samaistumaan. Tulkinnoissa yritetään etsiä jotain ulkoista kohdetta. Jos elokuvasta sellainen halutaan löytää, niin se on Tarkovskin ajan totalitaristinen todellisuus. Hän eli nuoruutensa ajassa, joka oli Neuvostoliiton historiassa kait uskontokielteisintä vaihetta. Stalinkin oli sentään pappiskoulun entinen oppilas. Nikita Hruštšovin aikana kirkot olivat ahtaalla.  Sen tiedän, että 80-luvun Neuvostoliitossa oli jo pilkettä myös uskon suuntaan. Muistan kun eräs paikallinen opettaja kertoi, kuinka yliopiston marksismi-leninismin oppikurssilla opettaja oli joutunut toteamaan, että uskonto on osa ihmisen sisäistä maailmaa, sitä ilman hän ei selviä. Tuo ateismin opettaja siis itse asiassa kielsi sen mitä hän opetti.  Tuossa ristiriitaisessa todellisuudessa syntyi Tarkovskin Stalker.

Oikeastaan havahduin elokuvan loppuun sijoittuvassa päähenkilö Stalkerin pitkässä monologissa sen jälkeen, kun tämä oli taas kerran palannut turhautuneena kotiinsa ”vyöhykkeelle” tehdyn matkan jälkeen. Sisäinen pakko ajoi miehen matkaan kerta toisensa jälkeen. Henkiset rasitukset söivät miestä myös fyysisesti. Kerta kerralta mies käy sisällään kamppailua siitä, mikä häntä ajaa matkalle.

Lähdettäessä on ollut vielä kesä tai vaatetuksesta päätellen syksy. Saavuttaessa eletään jo talvea. Jo se vie ajatukset pois siitä, että kyseessä olisi ollut jokin kielletylle vyöhykkeelle tehty päivämatka. Ja vaikka se ulkoisesti olisi sellainen ollutkin, niin ihmisen tajunnan tasolla kyse on elämän mittaisesta kilvoituksesta.

Stalker – entinen pakkotyövanki, rikollisen leiman saanut mies – vie kirjailijan ja tiedemiehen tutustumaan omaan uskoonsa – kaikkein syvimpään. Hän vajoaa sitten lopussa toivottomuuteen, kun havaitsee, että ei ihmistajunta kykene vastaanottamaan hänen ”sanomaansa”. Elämän pinnallisuus on vienyt mielen mukanaan. Matka koetaan vain jännittävänä päivän kestävänä seikkailuna, elämyksenä tai ulkoisena selviytymistarinana, josta kävijät voivat sitten kertoa eteenpäin. Stalker haluaisi ihmisten ymmärtävän, että ”elämme vaan kerran”. Stalker opastaa ihmisiä elämän ihmeeseen, mutta joutuu toteamaan, että ihmistajunnan päälle ohjelmoidun selviytymisstrategian lävitse on vaikea päästä. Puolustusmekanismi toimii, ihminen palaa arkeen ja unohtaa syvimmät tuntonsa.

…

Minulle tulee mieleen kohtaus Tarkovskin opinnäytetyöstä Viulu ja katujyrä (Каток и скрипка). Siinäkin ollaan eräänlaisella matkalla, jossa aikuinen mies opastaa pikkupoikaa. Seitsemänvuotias viulunsoittajapoika ja katujyrän kuljettaja kohtaavat ja ystävystyvät. Työmiehen ruokatunnin aikana he tekevät pientä matkaa kaupungin – siis Moskovan - sykkeessä.

Kuva Tarkovskin diplomityöstä, viulunpojan roolissa Igor Fomtshenko

Elokuvassa on paljon puhuttelevia kohtauksia. Yhdessä niistä äitinsä hellässä hoivassa varttumassa oleva ja oman korttelinsa muita poikia pelokkaana välttelevä pikkumies joutuu tosikoitokseen. Jyrämies saa iskostettua poikaan rohkeutta, kun tämä puolustaakseen ison pojan kiusaamaa pikkupoikaa, yrittää käydä kiusaajan kimppuun. Hän häviää isommalleen mutta selviää moraalisena voittajana. Turpiin tuli, mutta turpiin antaja luovuttaa pikkupojalta ryöväämänsä pallon takaisin. Kiusattu pikkupoika saa jäädä sen kanssa leikkimään. Turpiin saanut viulunsoittajapoika sai kolhuja – niin kuin me kaikki joudumme niitä elämässä vastaan ottamaan. Hän kuitenkin koki niiden kautta kasvaneensa.

Elokuva sijoittuu sodan jälkeisiin vuosiin. Pojat kasvavat kiinni jengeihinsä. Hento viulunsoittaja on kiusaajille luonteva saalis. Rehvastelevilla jengiläisillä kuitenkin uteliaisuus herää, kun näkevät, kuinka heidän kiusaamansa ”viulupoju” pääsee jopa ohjaamaan katujyrää.

Elokuvan eri vaiheiden kautta tulee selvästi ilmi kasvun hedelmät. Poika kykenee paremmin hallitsemaan tunteitaan. Hän löytää sisältään eväitä kohtaamaan isompien poikien kiusantekoyritykset.

Jatketaan työmiehen ja viulupojan keskinäistä matkaa. He joutuvat jopa keskenään konfliktiin, mutta sen poika itse osaa jo nollata. Oppi tuo hedelmää. Ystävyys syvenee. Päädytään seuraamaan vesisateessa toista, paljon isompaa ”palloa”. Moskova kokee elokuvassa suurta rakennusbuumia. Rautainen valtava kuula huojuu kellon riipuksen tavoin hajottaen purettavaa isoa vanhaa kivitaloa. Laaja väkijoukko seuraa uteliaan innostuneena. Elokuvassa taustalle heijastuu vanha historiallinen kirkkorakennus. Se häämöttää siellä valkoiseine torneineen kuin ikuinen mielen ikoni. Ihmiset eivät sitä huomaa, kun he seuraavat lumoutuneena työmaan koneen voimaa, joka saa ison kivisen talon sortumaan. Poika on innoissaan, kun vanha raihnainen rakennus kaatuu ja taustalta silmien eteen avautuu talon takaa uuden ajan symboli – korkea uudenaikainen valkeana hohtava rakennus. Se on ”Stalinin hampaaksi” kutsuttu neuvostoajan tornimainen pilvenpiirtäjä. Niitä rakennettiin Moskovaan sodan jälkeen muistaakseni seitsemän kappaletta. Nimenomaan viulunsoittajapojalle - ja kenties muillekin kaupunkilaisille - rakennus merkitsi uuden ajan syntyä. Itse asiassa tuo elokuvan valkoinen talo oli Arbat-kadun lähistöllä sijaitseva Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennus.

Kirkko häämötti elokuvassa vain häivähdyksen, kuin sumussa. Meidän katsojien silmien editse se ehti vilahtaa mutta pojan tajunnan ja mielen täytti vain tuo komea pilvenpiirtäjä. Jyrämies ja poika palasivat jyrän luo, jossa poika esitteli miehelle viuluaan. Mies oli jo aikaisemmin opettanut pojalle, miten jyrä toimii. Nyt poika soitti työmiehelle viulullaan. Se kosketti miehen kyyneliin. Hän oli kasvanut lapsuutensa sodassa, ilman samanlaisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin.

Viulu ja katujyrä on elokuva ystävyydestä, joka kantaa sukupolven yli. Se on myös yhdestä tärkeästä päivästä ylihuolehtivaisen yksinhuoltajaäidin tiukassa hoivassa kasvavan pienen pojan elämässä. Elokuvassa eletään sodan jälkeisessä maailmassa. Miehiä on harvassa, koska sota on heidät vienyt.

…

Palaan Stalkeriin. Siinäkin kohdataan kuin varjomaisena häivähdyksenä esiintyvä kirkon torni. Se kuuluu maailmaan, joka oli neuvostoihmisen tajunnassa vain varjo. Se muistutti olemassaolostaan vaan kuvana.

Tuohon kadotettuun maailmaan Stalker vie matkalaisensa. Hän aivan kuin todistaa oudosta uskostaan aikana, jolloin ihmisen alitajuntaan oli pääsy kielletty.

Väkivaltakoneisto valvoo tahdottomana ja haluaa estää pääsyn tuolle salaperäiselle vyöhykkeelle. Sieltä ei välttämättä ole paluuta mutta Stalkerin mieli kaipaa siihen arvaamattomaan todellisuuteen.

Stalker toteaa valvonnan sisällään pitämän ristiriidan. Jos vyöhykkeen rajalla on liikettä, avataan kivääritulitus. Sen avanneet toivovat, ettei maaliin osuta. Ollaan tavallaan jossakin ihmeellisessä ulkoisten sääntöjen ja määräysten kierteessä. Oma itsenäinen ajattelu on noilta vartiossa olevilta järjestelmän osasilta evätty.

Tässä vaiheessa teen loikan tähän päivään. Nyt kun Venäjä käy Ukrainassa sotaa, niin tulee tahtomattani mieleen Stalkerin maailma. Venäläiset sotilaat ovat joutuneet absurdille vieraalle ”vyöhykkeelle”, josta ei välttämättä ole paluuta. Ja jos palataankin, niin maailma ei ole enää entisensä.

Stalker liikkuu vyöhykkeellä uskonsa varassa. Sodan käyntikin vaatii uskoa. Voi vain kysyä, kuinka pitkälle patriotismi kantaa.

Lokakuu 1945, Andrei sisarensa kanssa, keskellä sotilaspuvussa heidän enonsa.

Tarkovski näyttäisi olevan elämää suurempi elokuvan tekijä.

…

Minulle Stalker liikkuu kuitenkin alitajunnassa. Hän vie vieraansa oman sisimpänsä salaisimpaan osaan.

Ollaan kuin heikoilla jäillä tai sameissa vesissä - uskon varassa. Todellisuus palaa sinnekin, kuin pilkaten. Yhtäkkiä raunioiden keskellä, huoneen nurkassa, puhelin soi. Eletäänkin yhtäkkiä elämän arjessa. Matkan idylli katoaa.

Sitten tiedemies nostaa repustaan pommin. Hän haluaa tuhota tuon ”kaikkein pyhimmän”. Se tosiaan on kuin ortodoksisen kirkon päädyssä oleva alttaritila, jonne kaikilla ei ole pääsyä.

Sitä ennen kirjailija on kaivanut taskustaan pistoolin, kun pelko on noussut iholle. Itsesuojeluvaisto vaatii ulkoista tukea.

Stalkerin maailma romahtaa. Hänen maailmansa ei avaudu vierailleen, vaikka varsinkin kirjailija kokeekin sisällä kyynisyydessään jonkin häivähdyksen.

Kotiin palattuaan Stalker kokee turhauman ja yrittää siitä purkautua. Vaimo haluaisi auttaa, ja haluaisi jopa lähteä matkalle mukaan, mutta Stalker ei halua ottaa häntä mukaansa, koska pelkää, että hänkin torjuu muiden lailla vyöhykkeen salaperäisen maailman. Silloin miehen elämä romahtaisi lopullisesti.

Vaimo riutuu ja kipunoi mutta on miehen tukena. Mies palaa hoitamaan perhettään. Tytär on liikunta- ja puhekyvytön - nimeltään halventavasti Marakatti. Hänellä on huivi päässä aivan kuin ortodoksisessa kirkossa naisella. Elokuvan lopussa hänestä paljastuu yliluonnollisia voimia. Fyysinen todellisuus seuraa hänen tahtoaan. Tyttö saa katseensa voimalla pöydällä olevat lasit liikkumaan.  Vai johtuuko sittenkin tärinä vain talon vierestä ohi kulkevasta junasta? Katsoja joutuu tekemään valinnan.

Matkalta alitajuntaan on Stalkerin seuraan jäänyt musta koira.  Yksinäinen seuralainen jää perheeseen asumaan. Se on kuin varoitus. Koira on kuoleman symboli. Mutta se tuo mukanaan elämän. Lopussa koiralle tarjotaan maitoa, kuva seuraa, kun lautaselle loiskuu maitopurkista valkeaa nestettä.

Maito on elämän symboli. Maito on Tarkovskin elokuvissa usein toistuva symboli, ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta Ivanin lapsuus (Ei paluuta) lähtien. Muistaakseni maitoa juovat myös opinnäytetyön viulistipoika ja jyräkuski.

Koira jää litkimään tuota elämän voimaa. Ihminen kantaa sisimmässään kuolemaa mutta imee elämän energiaa maidon myötä. Sitä tuo Stalkerin perheen uusi jäsen kuvaa. Hän on perheen uskollinen seuralainen. Tuskin he siitä eroon haluavat.

Mykkä ja liikuntakyvytön tyttö tuo sisimmästään yliluonnolliset voimansa elämän voimavaraksi.

Elokuvan lopussa Stalkerin tyttö kuitenkin osaa puhua. Hän avaa kirjan ja lukee venäläisen runoilijan Fjodor Tjutševin (1803-1873) runon ”Rakastan silmiäsi ystäväni…” Se on herkkä kohtaus, joka vaikuttaa ainakin minuun. Se on katsottavissa YouTubesta ja avautuu täältä. Kesto on vajaat neljä minuuttia. kohtauksen lopussa tytöstä nousee esille myös yllä jo mainitsemani yliluonnolliset kyvyt.

Laitan oheen runon alkukielellä ja sen perässä on oma pikainen käännösversioni. Käännös on hieman hätäisesti tehty. Runo on vuodelta 1836.

Ф. И. Тютчев. «Люблю глаза твои, мой друг...»

Люблю глаза твои, мой друг,
С игрой их пламенно-чудесной,
Когда их приподымешь вдруг
И, словно молнией небесной,
Окинешь бегло целый круг...

Но есть сильней очарованья:
Глаза, потупленные ниц
В минуты страстного лобзанья,
И сквозь опущенных ресниц
Угрюмый, тусклый огнь желанья.

<1836>

 

Rakastan silmiäs’ ystäväin

ja niiden tenhoa polttavaa

hetkenä kun katseesi nostat

ja lailla salaman välkkeen

ylitses silmäyksen luot

 

Mut’ on lumoa vahvempi voima:

kun katseesta painuneesta

suudelman kiihkon palaessa

siintää lävitse luomies’

kalvakan himmeä toiveesi tuli.

…

Elokuvan symboliseen äänimaailmaan sisältyy paljon muistakin Tarkovskin elokuvista tuttuja motiiveja. Yksi on käen kukunta. Käki kukkuu Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus. Ivan on aikansa lapsisotilas, joka on jäänyt sodan aikana orvoksi. Käen kukunta soi kohtauksessa, jossa Ivan elää takautuvasti varhaislapsuuttaan, jolloin äiti oli vielä elossa ja maailma oli ruusuinen. Samassa kohtauksessa Ivan juo yllä mainittua elämän symbolia eli maitoa.

Ivan on menettänyt elämässään kaiken. Hän elää vain sodassa. Fasistit on tuhottava. Äiti ilmestyy enää vain unessa, kuin vieraasta todellisuudesta. Käki kukkuu ja äiti antaa pojan juoda – voimaa elämään. Pojan todellisuus sammuu sotaan.

Tuo käen kukunta häivähtää Stalkerin vyöhykkeellä muutaman kerran, paikassa joka muuten on lähes kuollut.  Käen kukunta jää vierailta huomaamatta.  Sekin kertoo osaltaan tajunnan valikoivuudesta. Sitä ei havaita, kun ollaan liiaksi kiinni ulkoisessa. Portit omaan mielen syvimpään on tukossa. Se näkyy selvästi tutkijan käytöksessä. Hän edustaa tieteellistä maailmankuvaa, jonka varaan neuvostoyhteiskunnan oppirakennelmat perustuivat. 

Baklykov live – blogisti kokemassa Pietaria (ja muutakin Venäjää)

Minusta on oikeastaan vasta tänä vuonna tullut Sergei Baklykovin fani. Kyseessä on siis pietarilainen blogisti, joka pitää säännöllistä englanninkielistä livestriimiä netissä (YouTube). Ensi kerran se taisi osua kohdalleni vasta viime vuoden loppupuolella. En sitä noteerannut, mutta vähitellen kurkkasin, mitä hänen striimeissään tapahtuu. Siellä hän vain käveleskeli kaduille, seurasi lähetyksensä kommentointeja ja kertoili niitä näitä siitä, mitä ympärillään kohtasi. Panin merkille, että hän puhuu loistavaa englantia ja hänellä on yllättävän paljon seuraajia. Ensimmäinen havaintoni oli, että Pietaria ja Venäjää rakastetaan ympäri maailman. Baklykovin lähetysten kautta he saavat jonkin tyhjiön täytettyä.

Itse en siis heti syttynyt. Pietari on minulle tuttu kaupunki eikä minua innostanut lähteä tarpomaan hänen kanssaan Pietarin katuja, varsinkin kun nuo lähetykset ovat monien tuntien mittaisia ja toistoakin on valtavasti. Nyt kun olen jäänyt loukkuun, niin totean, etten vieläkään seuraa häntä kuin pätkittäin, tuntikausiksi en sinne jämähdä, vaikka on iltoja, jolloin olen pitemmäksikin aikaa huomannut jääneeni hänen juttujaan kuuntelemaan ja kävelyretkiään seuraamaan. Yksi syy on nostalginen Pietarin kaipuu. Hän kulkee samoja katuja, joissa minä olen usein kulkenut. Ja varsinkin nyt sodan puhjettua, olen viimeinkin alkanut tajuta, että Pietari – vaikka onkin maantieteellisesti minua niin lähellä – ei ole enää matkakohteena minun ulottuvissa. Olen siis varma, että siihen kaupunkiin - ja Venäjälle yleensä – en pääse enää kohtaan. Syy ei ole pelkästään sota, vaan esimerkiksi myös koronapandemia. Lisäksi jo parisen vuotta sitten, kun tein viimeisen matkani Venäjälle, sisimmässäni eli terveysongelmieni vuoksi vahva tunto, että matkustelu alkaa jäädä.

Nyt sodan aikaan, monien itkujen keskellä, Baklykovin lähetykset tuovat ainakin pieneltä osin sydämelle iloa ja lohtua. Ensimmäinen innostumisen hetki tapahtui oikeastaan seuratessani hänen Moskova-striimiään. En tarkkaan muista ajankohtaa. Taisi olla jo tämän vuoden puolella, tai sitten ei vielä, koska syksyisiä mielikuvia muistissani vielä herää. Huomasin tuolloin, että kaupunki oli sitten viime käyntini hieman muuttunut. Hän esitteli tuolloin aivan Kremlin lähettyviltä erästä uutta näköalasiltaa Zaryadne-konserttirakennuksen kupeessa.

Nyt olen jäänyt kuin loukkuun. Odotan jo, miltä Pietari hänen kuvaamanaan taas näyttää. Miten hän jaksaakin luoda noita lähetyksiään käytännössä päivittäin! Sodan puhjettua häneltä saa ajankohtaista kuvaa Pietarin elämänkulusta tiukkojen pakotteiden keskellä. Olen mukana suurkaupungin sykkeessä, ja päivittäin pystyn näkemään, miten pakotteet jossain vaiheessa alkavat todella purra. Valitettavasti ne alkavat jossain vaiheessa jäytää normaalia elämää. Minulle kyse ei siis ole mistään vahingon ilosta, kuten on kai jo tullut selväksi.

Tuo oheinen kuva on eräästä Pietarin baarista, jonka olen ottanut suorasta lähetyksestä Baklykovin kuljeskellessa Pietarille niin tyypillisen sateen keskellä. En ole mikään baarikärpänen, joten niistäkin olen saanut Baklykovin myötä antoisaa tietoa. Varsinaisesti minut on sytyttänyt hänen laaja kulttuurituntemuksensa ja ennen kaikkea rakkaus klassiseen musiikkiin.  Nyt aivan viime päivinä hän on vienyt katsojansa mukaan konsertteihin. Aivan mahtava kokemus oli olla mukana ”Petrikirchessä”, Nevskin valtakadun varrella sijaitsevassa luterilaisessa kirkossa. Siitä olen kirjoittanut kolme vuotta sitten jutun, joka avautuu täältä. Tuohon kirjoitukseen herätteenä oli käynti urkukonsertissa, jolloin sain pienen ekskursion myötä tutustua kirkon historiaan ja nykyelämään lähemminkin. Sen jälkeen olen käynyt siellä toisenkin kerran, tällä kertaa kamarimusiikkikonsertissa. Tuosta käynnistä kerron tässä jutussani, jonka olen kirjoittanut samana keväänä käydessäni Pietarissa kirjamessuilla.

Nyt Baklykov kykeni teknisistä rajoituksista huolimatta luomaan striimissään aivan upean tunnelman, aivan kuin katsojat olisivat olleet fyysisesti mukana konsertissa. Konsertissa esiintyi kamarimusiikkiorkesteri. Se alkoi Vivaldista ja siinä soi hyvin monenlaista musiikkia. Iloa säteilevä sopraanosolisti teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti en nyt muista nimeä. Mutta… ei hätää. Löytyyhän lähetys edelleen netistä. Se on täällä. Baklykovin lähetyksissä eletään hyvin hektisesti. Tuo konsertti on nimittäin tapahtunut 23. maaliskuuta, viime keskiviikkona. Sopraanosolistin nimi on Irina Mulyarchik. Erityisesti kosketti eräs kappale, jonka säveltäjäksi osoittautui orkesterissa soittava alttoviulisti. Muitakin solisteja konsertissa oli: kitaristi Mikhail Kasheutov ja hanuristi Artyom Malkhasyan. Ohjelmistosta mainitsen vielä erikseen kaksi kappaletta. Toinen on José María Canon sävellys Son of Moon, solistina yllä mainittu Irina. Toinen on meille kaikille varmasti tuttu tango Mustasukkaisuutta. ”Järjen veit ja minusta orjan teit” – niin laulaa Olavi Virta. Tällä kertaa kyseessä oli orkesterisovitus.

Ja toinen konsertti tuli livelähetyksenä eilisiltana (lauantaina 26.3.2022). Paikkana oli Mjasnikovin talo (The House of Myasnikov), joka on rakennettu vuonna 1859. Se oli minulle uusi tuttavuus. Paikka onkin entisöity aivan vastikään konserttisaliksi. Kyseessä on erittäin kaunis Sali. Rakennuksesta löytyy kuva täältä. Googlaamalla löytyy muutakin tietoa.

Kyseessä on loistava konsertti, jonka sielu ja henki on pianisti Dmitry Myachin. Kannattaa tutustua Baklykovin lähetykseen, joka on nähtävissä täällä. Laulusolistit eivät mielestäni olleet aivan samassa vedossa kuin yllä mainitsemani Pietarin kirkossa esiintynyt Irina Mulyarchik, mutta hyviä he kuitenkin olivat. Konsertissa on kuitenkin hyvin intensiivinen tunnelma. Illan juontaja tuo siihen oman panoksensa. Valitettavasti vain puheesta en saanut lähetystä seuratessani selvää. Musiikki kyllä kuului aivan tyydyttävästi.

Odotan jo seuraavaa Baklykovin lähetystä. Niissä todellakin eletään arjessa mukana. Ja hänen tietämyksensä ansaitsee erityismaininnan. Hymyä vielä riittää. Baklykov haluaa luoda optimismin henkeä. Mutta kun yllä mainitsin, että Mjasnikovin talon konsertin solistit eivät tuntuneet olevan vedossa, niin mielessä välähti, olisiko syynä ollut nykyinen varmasti jokaisen sydäntä painava yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne.  Blogisti itse eilisen konsertin jälkeen nautti seuraajiensa iloksi lasillisen samppanjaa, kilistäen kuvitteellisesti meidän jokaisen kanssa toivottaen kaikille rauhaa.

...

Lisäys:

Yksi asia jäi kertomatta. Kun konflikti Ukrainan kanssa helmikuun lopussa puhkesi, niin oli uhkana, että Venäjä sulkee YouTuben eikä siis Baklykovillakaan olisi ollut mahdollisuutta siellä striimiinsä. Facebook ja Instagram suljettiin, mutta lopulta YouTube jäi, ainakin toistaiseksi. Minua veti seuraamaan nimenomaan tuo seikka. Baklykov painotti, että ehkä juuri sinä iltana oli meneillään viimeinen lähetys tai ehkä se olikin seuraavana iltana, ja minä halusin nähdä tuon ”viimeisen” lähetyksen.  Ilta illalta lähetykset kuitenkin jatkuivat, kunnes varmistui, että YouTube jatkaa Venäjällä toimintaansa.

Todettakoon vielä sekin, että Baklykov vakuuttaa olevansa patriootti, joka ei hylkää kotimaataan.

...

Päivitys 29.03.2022: Sergei Baklykovin etunimi korjattu.

Venäjä Ukrainassa: Kauanko sota kestää?

 

Andrei Illarionov on entinen Putinin neuvonantaja ja nykyinen hänen politiikkansa armoton kriitikko. Olen seurannut hänen blogiaan ja ulostulojaan välillä tiiviistikin. Nyt Venäjän Ukraina-operaation sytyttyä osui silmiini tuore keskustelu ukrainalaisen toimittajan Tatjana Martynovan kanssa. Se on pitkä enkä mene nyt laajemmin sen yksityiskohtiin. Nostan sieltä yhden asian, johon lyhykäisesti kajotaan. Kyse on siitä, kuinka kauan tähän mennessä jo yli kaksiviikkoinen ”operaatio” kestää. Toistaiseksi vakuuttelut sen pikaisesta päättymisestä ovat osoittautumassa huuhaaksi.

Andrei Illarionovin taustoista voisi kertoa pitkäänkin. Wikipedia-sivusto on varmasti hyvä lähde. Minulla on hänestä lisätietoa, joka löytyy blogitekstistäni helmikuulta 2021(linkki), tarkemmin sanoen sen aivan lopusta. Jutun otsikkona on Kansakuntaa tarvitaan. Tuon kirjoituksen painopiste on ihan muussa, mutta lisäsin siihen Illarionovia käsittelevän osan, koska se mielestäni ainakin jossain määrin sivuaa kansallisvaltio-teemaa. Tarkoitukseni oli alun perin tehdä Illarionovin ajatuksista itsenäinen juttu, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Illarionovin tyyli on tullut minulle tutuksi. Hän voi olla välillä todella provosoiva, valmis tiukkoihinkin väittelyihin, jopa avoimeen sanaharkkaan. Siksi mikään ei hänen suhteen yllätä. Ennen tätä nykyistä kriisiä, kuuntelin muutama kuukausi sitten hänen näkemyksiään USA:n vetäytymisestä Afganistanista. Siitäkin aiheesta löytyi kiintoisaa polemiikkia ja uutta lähestymistapaa. Mitä taas Putiniin tulee, niin niin hänen mielenlaatunsa ja ajatuksenjuoksunsa on miehelle tuttuakin tutumpi aihe.

Mennään nyt tähän asiaan. Käytän puhujan itsensä sanavalintoja, mutta käännös on kuitenkin vapaasti mukailtu.

Toimittaja arvelee, että kyseessä on puolitoista tai korkeintaan kaksi kuukautta kestävä sota, mikä saa vieraan havahtumaan. Aivan kuin tulisi uusi vaihde silmään, äänenpaino muuttuu ja toimittaja jää lähes hölmistyneenä ihmettelemään vieraansa muodonmuutosta.

Illarionov on suorasanainen, varma mielipiteestään. Hänen mukaansa on valmistauduttava siihen, että tämä sota voi kestää hyvin kauan. Ei ole mitenkään selvä vaihtoehto, että se päättyisi pian. Ei sotaa tietenkään voi koskaan suunnitella pitkäksi. Sen lasketaan loppuvan pian. Mutta toisaalta kun ottaa huomioon ”Kremlin isännän” mielialan ja tuntemukset sekä toisaalta ukrainalaisten ”sataprosenttisen valmiuden” olla antamatta periksi, niin se merkitsee, että sota on luonteeltaan ”eksistentiaalinen”. Ukrainalle kyse on henkiinjäämisestä. Putinille puolestaan sodassa on kyse hänen omasta henkiinjäämisestään. Hän etenee pikkuhiljaa, päämäärätietoisesti…

Illarionovin mukaan tässä sodassa voittaa sitkeämpi, lujempi, itsepintaisempi, se joka ei anna ensin periksi, joka kestää pitempään kuin vastustaja.

Toimittaja: ”No, me olemme varautuneet puoleentoista-kahteen kuukauteen.” Illarionov keskeyttää: ”Ja minä aiheutan teille pettymyksen, ei pidä varautua puoleentoista-kahteen kuukauteen, pitää varautua pitkäksi ajaksi. Putin kuulee teidän käsityksenne ja toteaa olevansa puolestaan valmis käymään sotaa vuoden…”

”Me olemme virittäytyneet voittoon, vieköön se miten kauan tahansa,” Illarionov jatkaa.

Toimittaja: ”Se on pääasia, itsestään selvää.”

Illarionovin mukaan häviö sodassa merkitsisi Ukrainan tuhoa valtiona ja Ukrainan tuhoa etnoksena, ukrainalaisen kulttuurin ja ukrainan kielen tuhoa. Putinin ulostuloista on tullut selväksi, että hänen tavoitteena on tuhota Ukraina. Siksi sota kestää. Siinä ”ei ole lounastaukoja” eikä määräaikaa, vaan sen on tarkoitus johtaa täydelliseen voittoon. Illarionovin näkemyksessä se merkitsee, että maahan tunkeutunut hyökkääjä torjutaan totaalisesti. On pidettävä pää kylmänä. ”Vastustaja voi osoittautua todella vahvaksi, ovelaksi, kyyniseksi, säälimättömäksi. Siksi ei pidä kiireessä tehdä mitään lopullista luonnehdintaa tuhon vimmassa olevasta vihollisesta. Sen sijaan on tehtävä kaikki mahdollinen, jotta voisi säilyttää omat voimansa ja tuhota Ukrainan alueelle hyökännyt vihollinen...”

Toimittaja jää mietteliäänä pohtimaan: ”Minä ihailen omaa armeijaamme äärimmäisen vaikeassa tilanteessa…”

…

Tämä on siis lyhykäinen osa pitkästä keskustelusta. Seurataan tilanteen kehitystä. Omasta puolestani haluan todeta, että asiassa on monenlaisia näkökulmia. Myös venäläiset ovat sodan uhreja. Oman itärajamme läheisyydessä saattavat perheet saada ilmoituksia sodassa kaatuneista 19-20-vuotiaista nuorukaisista. Vastikään luin järkyttyneenä venäläiseltä keskustelupalstalta muistokirjoituksen sodassa kaatuneesta parikymppisestä sairasauton kuljettajasta. Venäjälläkin ollaan suuren surun vallassa. Kommenteista huomaa, että isänmaallinen patriotismi on tunteista päällimmäisenä. Se toistaiseksi kantaa surun yli. Halutaan tukea surevia läheisiä, valaa uskoa.  Sodan uhreja on siis molemmin puolin.

Kommenteista osui silmiini kaksi tunnelman rikkovaa näkemystä. ”Nuori komea kaveri kuoli vanhojen sekopäiden tähden. Ilman heitä hän eläisi ja kasvattaisi lapsia.”  ”Noin käy jokaiselle joka ase kädessä tunkeutuu Ukrainaan.” Niiden tarkoitus oli tuoda säröä ihmisten tunteisiin. Ne saivatkin perusteltuja vastareaktioita.

Kansa tekee surutyötään. Uhreja tulee vielä kai paljon. Kaiken informaation keskellä muistetaan kuitenkin se sodan ensimmäinen uhri – totuus. Niin idässä kuin lännessäkin. Ihmiset ovat kuitenkin paljolti mediapoolien ohjauksessa.

Ukrainan tapahtumat: venäläisiä kansalaisreaktioita sodankäynnin keskeltä

 Diakoni astui ambonille, sojottavalla peukalollaan selvitti pitkät hiuksensa messukaavun kauluksen alta ja asetettuaan ristin rinnalleen ryhtyi kovalla äänellä ja juhlallisesti lukemaan rukousta: rukoilkaamme yhdessä Jumalaa.

”Yhdessä, kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä me rukoilemme”, Nataša ajatteli.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha. Kolmas kirja, osa I, luku XVIII. Suomennos Esa Adrian.

…

Nuo Natašan sanat on liitetty melko tuoreeseen venäläisten opettajien vetoomukseen sotatoimien päättämisen ja rauhan puolesta, joka on lähetetty Venäjän johdolle ja Venäjän Duuman jäsenille eli suomalaisittain kansanedustajille. Tuo reaktio on yksi monista. Sen tulosta odotetaan edelleen. Vaikka se viipyy, vetoomus ei ole turha. Se kertoo osaltaan ihmisten järkytyksestä ja rohkeudesta. Nuo rauhanpyrkimyksen eleet jäävät soimaan niidenkin omassatunnossa, jotka ovat alun alkuaan hyväksyneet maan johdon toimet. Venäläinen kulttuuri on voimavara sovulle ja rauhantahdolle, sekä myös katumukselle ja anteeksiannolle. Se yhdistää, eikä sodan turhat uhritkaan jää hämärän unhoon. Heidän muistonsa jää merkiksi kansalle poliittisten johtajien hallinnollisen väkivallan mielettömyyksille.

Aivan äskettäin kohdalleni osui pikku-uutinen kahden Venäjän karjalaisen nuorukaisen kaatumisesta Ukrainassa heidän täyttäessään kansalaisvelvollisuuttaan. 19-vuotiaat Kirill Kesäjoelta(Letneretšenskoje) ja Nikita Derevjannojen kylästä ovat menehtyneet. Kyseessä on Litsei-verkkosivun jakama tieto. Litsei jakaa tietoa Karjalan tasavallan kulttuuritapahtumista.  Uutisen myötä käy ilmi karu totuus: ihmishenkiä ei saada takaisin. Uskon, että suuri osaa Karjalaa itkee noiden nuorukaisten menehtymisen johdosta. Ja sydämessään koko Venäjä suree, vaikka virallinen informaatio yrittääkin viestiä sotatoimista kylmäkiskoisin faktoin.

 ”Ukrainan operaation” piti kestää muutama päivä, mutta se jatkuu edelleen. Venäjän poliittisessa johdossa on varmaan jo selkeitä hermostumisen merkkejä. Heidän ajatuksiaan myötäilleet uskolliset kansalaisetkin ovat suurelta osin vaikenemassa. Alkaa olla aika itsenäiselle pohdinnalle. Vaikenemisesta ja hiljentymisestä on polku uudelleenarvioinnille.

Kuuntelin jokin päivä sitten presidentti Putinin vuodatusta sodan käynnistä. Uhriluvun kerrottuaan hän totesi, kuinka valtio huolehtii siitä, että omaiset saavat vankan taloudellisen korvauksen menetyksen johdosta. Ruplamääriä en kirjoittanut muistiin, mutta ei niillä ole nyt merkitystä. Hämmennyin presidentin esityksen kylmäkiskoisuudesta. Toisaalta kauhistuin, kuinka tunteettomasti voidaan ihmiselämästä puhua. Sotilaat ovat nyt pelkkiä lukuja, kun toisaalta vieläkin vuosittain surraan valtiollisissa muistotapahtumissa toisen maailmansodan uhreja. Putinin esiintyminen kertoo peitellystä epätoivosta. Kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta perääntyä ei voi. Tätä muuten pohtivat myös toimittaja Ivan Puopolo ja sotahistorioitsija Lasse Laaksonen Puopolon youtube-kanavan keskustelussa. Sille suositukseni.

 

Mennään tarkemmin tuohon vetoomukseen. Kerron sen sisällöstä lukemani uutisen pohjalta vapaasti muotoillen. Kokonaisuudessaan en ole voinut sitä lukea. Siitä kertova uutinen löytyy mm. täältä. Se on julkaistu 2. maaliskuuta. En tiedä, miten vetoomukseen on reagoitu, tai millaisiin toimiin on ryhdytty. Käsittääkseni vetoomuksen sivut, jossa opettajilla ympäri on ollut mahdollista liittyä siihen mukaan, on suljettu.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja, Uuden koulun kirjallisuuden osaston johtaja Sergei Volkov on julkaissut avoimen kirjeen Venäjän federaation johdolle Ukrainan tilanteesta, jonka hän kirjoitti yhdessä kollegoidensa kanssa. Volkov kehottaa muita venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajia liittymään vetoomukseen. Kirje on osoitettu Venäjän presidentille Vladimir Putinille ja Venäjän federaation parlamentin (Duuman) kansanedustajille. Siinä vaaditaan kaikkien sotatoimien välitöntä lopettamista.

”Miten näitä toimia sitten kutsutaankaan ja millaisista asetelmista ne ovat alkavat, ne johtavat kotien tuhoutumiseen, kuolemiin, ihmisten joukkopakoon, keskinäisen vihan, eripuran ja kauhun lisääntymiseen.” Näin vetoomuksessa todetaan.

Opettajat muistuttavat, ettei yhdessäkään venäläisessä klassikkoteoksessa kerrota tämän kaltaisten konfliktien seurauksista myönteisesti. Päinvastoin, niitä on luonnehdittu jyrkän kielteisesti. Vetoomuksen tekijät toteavat olevansa neuvottomia oppilaiden kysyessä heiltä vihasta.

”Me venäläisessä kulttuuripiirissä kasvaneet voimme elää vain rauhan voimalla: ”kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä.” Nuo Tolstoin sanat oppilaamme osaavat ulkoa. Sukupolvi sukupolvelta venäläiset ovat lukeneet koulussa Tolstoita (ja muita venäläisiä kirjailijoita) ja ovat muodostaneet sen pohjalta kuvan rauhasta (ja sodasta).”

Opettajien mielestä venäläisen kirjallisuuden viesti on ytimeltään sodanvastainen ja kehottaa avoimeen dialogiin muiden kulttuurien kanssa, ilman raja-aitoja. Tuo kuva on nyt rikkoutunut, ja ollaan älyllisessä ristiriitatilanteessa. Kuten tekstissä todetaan: on tapahtunut ”kognitiivinen räjähdys”. Vapaasti muotoillen se tarkoittaa, että viime päivien kehitys on pommin tavoin rikkonut ihmisen turvalliseksi kokemansa maailmankuvan. Opettajien vetoomuksessa viitattaneen psykologiasta tuttuun kognitiiviseen dissonanssiin.

Vetoomuksen tekijät katsovat, että nyt meneillään olevilla yhteenotoilla ja niiden myötä aiheutuvilla tapahtumilla voi olla vakavia seurauksia Venäjän kansalle. Siksi he vaativat sotatoimien välitöntä lopettamista. Tekijät päättävät vetoomuksensa todeten, että he voivat tulla Duumaan valaisemaan kansanedustajille venäläisen kirjallisuuden näkemystä ja mitä pikemmin, sitä parempi. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

Juudas Iskariot – Leonid Andrejev ja hänen näkemyksensä Jeesuksen kavaltajasta (1907)

 

Andrejev, Leonid: Juudas Iskariot. 1907. (Андреев, Леонид: Иуда Искариот.)

Leonid Andrejev (1871-1919) kirjoitti pienoisromaanin Juudaksesta vuonna 1907. Hän oli Venäjän ns. hopeakauden kirjailija, lähinnä symbolistiksi ja ekspressionistiksi luokiteltu, vaikka nousikin kirjailijana julkisuuteen realistien joukossa. Läheisenä tukijana oli Maksim Gorki, jolla on oma roolinsa myös Juudas Iskariotin synnyssä. Tekijän itsensä mukaan teos on ”Fantasia kavalluksesta (petoksesta), hyvästä ja pahasta”. Hän tuo näkökulman muuten niin epäuskoiselta vaikuttavaan myytilliseen kertomukseen. Muistan jostain lukeneeni, että Andrejev piti sitä läheisimpänä teoksenaan.  Siksikin on kiintoisaa tutkailla teoksen tarkastelun ohessa myös kirjailijan omia elämänvaiheita.

Mukana tarkastelussani on ollut kaksi teoksen suomennosta: V.K. Trastin suomennos vuodelta 1910 (153 s.) ja Eila Salmisen suomennos vuodelta 1980 (121 s.). Viimeksi mainittu on oikeastaan parikymmentä vuotta aikaisemman Juhani Konkan suomennoksen korjattu versio. On ilmestynyt myös pienoisromaaniin pohjautuva Andrei Bogatyrjovin ohjaama elokuva vuodelta 2013: ”Juudas - on asioita, jotka on selvitettävä itse” (Иуда. Есть вещи, в которых нужно разобраться самому). Se on pelkästään venäjänkielinen.  Olen liittänyt siitä kirjoitukseni oheen pari kuvaa.

…

Venäjän kirjallisuudessa Andrejev luokitellaan kuuluvaksi ns. pieniin klassikoihin. Hän nousi suosioon kertomuksillaan 1900-luvun alkuvuosina. Hän uskalsi käsitellä rankkoja aiheita raiskauksista lähtien. Lukijamäärät olivat suuria, ja hän sai poikkeuksellisen paljon lukijakirjeitä osallistuen itsekin keskusteluihin. Se oli uudenlaista kirjallista kulttuuria. Hän kirjoitti myös näytelmiä luoden uutta näyttämöllistä ilmaisua. Hän oli myös kuvataiteilija. Monipuolisuutta kertoo sekin, että häntä pidetään värivalokuvauksen yhtenä pioneerina. Pääteoksena pidetään toista pienoisromaania Kertomus seitsemästä hirtetystä (1908), josta löytyy myös suomennos.

Andrejevin kerrotaan kypsytelleen teostaan kauan. Mikä sitten sai hänet toteuttamaan suunnitelmansa? Sitä voisi kai pohtia laajemminkin. Venäjän vallankumous (1905), vaimon kuolema, tai sitten vaan se yksinkertainen tosiseikka, että Juudaksen hahmo kiinnosti häntä. Siihen voi olla uskonnollisia motiiveja tai sitten ylipäänsä kiinnostus kuoleman ja itsemurhan teemaan. Tuo uskonnollinen motiivi voisi olla merkitsevä. Teoksensa myötähän kirjailija tavallaan palaa (ortodoksisen) kirkon piiriin, toki omalla poleemisella tavallaan. Todettakoon, että Andrejev on kirjoittanut novellin myös toisesta uuden testamentin hahmosta Lasaruksesta - miehestä, jonka Jeesus herätti henkiin. Siinäkin näkökulma on myyttiä rikkova.

Kuoleman ajatus oli kirjailijan elämässä mukana jo varhaisesta nuoruudesta lähtien. Isän varhaisen yllättävän kuoleman vuoksi perheessä oli vaikeaa. Sisaruksista kaksi taisi joutua mielisairaalaan. Leonidilla oli itsemurha-ajatuksia.  Hän yrittikin päästä muutaman kerran elämästään ja joutui turvautumaan aikuisiässä psyykkiseen hoitoon, mikä johtui hänen omien sanojensa mukaan henkisestä väsymyksestä. Hän uhmasi kerran nuorempana elämää mm. siten, että asettui makuulle junan raiteiden väliin ja juna kulki hänen ylitseen. Kerrotaan myös, että eräässä yrityksessä hän sai harhalaukauksen myötä elimistöönsä pysyvän vamman.

 Yhtenä arviona teoksen taustavaikuttimesta on esitetty, että Andrejev pettyi venäläisen älymystön takinkääntöön vuoden 1905 vallankumouksen jälkipyykissä. Hän eli palavahenkisesti mukana vallankumouksen tunnelmissa, halusi kaataa tsaarin vallan. Hänen kerrotaan olleen Helsingissä vierailulla ja vaatineen Senaatintorin tapahtumassa tsaarin kuolemaa. Sitten hänen kerrotaan häipyneen paikalta vähin äänin ja poistuneen saman tien myös Suomesta, koska pelkäsi tulevansa pidätetyksi.

Lopulta edettäessä vuoteen 1917 mies käänsi itse takkinsa. Hän vastusti ja kai vihasikin Leniniä ja bolševikkien valtaa siinä määrin, että yritti jopa luoda kansainvälistä liikettä bolševikkivallan kaatamiseksi. Hän oli tuolloin jo siirtynyt pysyvästi asumaan Suomen puolelle Kannakselle huvilaansa.  Sieltä käsin hän toimi, mutta kuolema keräsi hänet sitten lopullisesti tästä maailmasta ja suunnitelmat jäivät ilmaan.

Vuoden 1917 tapahtumat olivat Andrejevin elämän suuri tragedia. Ylipäänsä hänen kirjallinen elämänsä oli hiipumaan päin ja tuotannossa elettiin synkissä teemoissa. Aikanaan huippuvuosina Andrejevin teosten levikki nousi huimiin määriin. Hän eli näyttävästi. Huvilan lähettyvillä Suomenlahdella hän harrasti veneilyä eli näyttävästi eikä säästellyt rahavarojaan. Ja hän kuolikin lopulta köyhänä kuin kirkon rotta.

Kuten jo totesin, kuoleman teema oli hänelle läheinen ja hän liikkui teoksissaan usein kuoleman kohtaamisen tilassa. Seuraavana vuonna Juudaksen jälkeen häneltä ilmestyi toinen keskeinen pienoisromaani, pääteokseksi luokiteltu Kertomus seitsemästä hirtetystä, jossa vallankumoukselliset kohtaavat kuolemansa. Osoittautuu, että uhrien mielessä on muutakin kuin aseellinen kapina ja luokkataistelu. Hän paneutuu ihmiselämän syviin tuntoihin.

…

Mennään nyt kirjoitukseni pääaiheeseen. Teos on puhutteleva. Jollain tapaa se katsoo Raamatun myytin taakse. Kirjailija pystyy luomaan uskottavan persoonallisuuden, elämänjanoisen ihmisen, joka kamppailee sisällään vaikuttavien voimien keskellä. Sen realistisuutta en määrittele, mutta uskon, että lukijat ovat voineet samaistua tai eläytyä Andrejevin Juudaksen sisäisiin tuntoihin paremmin kuin uuden testamentin myyttiin.

Olen lukenut ´sen ensi kerran joskus vuosikymmeniä sitten, silloin se jätti etäiseksi ja ulkoisesti rujoksi kuvattu tyyppi herätti lähinnä vastenmielisyyttä. Vertailun vuoksi todettakoon, että tuolloin luin myös Seitsemän hirtetyn tarinan ja se kosketti. Kykenin eläytymään kuolemaansa kohtaavien maailmaan. Mutta maailma muuttuu. Tartuin Juudakseen nyt uudelleen ja olin kai jo valmis hylkäämään lapsuudesta itseeni iskostetun myytin. Otin hänet sieluni syvyyksissä vastaan täysin erilaisin aatoksin. Rujouden takaa paljastui ristiriitaisissa tunteissaan elävä aito ihminen, joka etsii karun elämänsä keskellä muiden hyväksyntää ja toimilleen mielekkyyttä. Kun kokee toisten torjunnan. Välillä sisimmässä kapinoi ja säkenöi. Paineen allakin hän pyrkii kulkemaan omaa tietään elämässä eteenpäin.

Kirjailija ryhtyi kirjoittamaan teostaan rakkaan vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen. Vaimo kuoli synnytyksen yhteydessä edellisen vuoden marraskuussa. Andrejev tavallaan pakeni hiljentymään ystävänsä Maksim Gorkin huvilalle Caprille, kirjoitti varmaankin jo valmiiksi pureskellun teoksensa siellä pikatahtiin, tapansa mukaisesti. Juuri Gorki oli ensimmäinen henkilö, joka antoi käsikirjoituksesta palautetta. Andrejev otti ystävänsä havainnot huomioon mukauttaen tapahtumia hieman lähemmäksi uuden testamentin tapahtumia. Teoksen hieman pitemmäksi suunniteltu nimikin pelkistyi nykyiselleen.

Vaimon kuoleman järkyttävyyden huomioiden hän palautui todella nopeasti. Hän julkaisi vuonna 1907 myös näytelmän Ihmisen elämä, joka suomennettiinkin hetimmiten. Näytelmäkirjailijana Andrejev edusti kokeilevaa teatteria. Teos ei näyttämöllä tainnut menestyä ajoittaisista kiitoksista huolimatta. Sen alussa on nainen synnyttämässä, hirmuisin tuskanhuudoin hän päästää maailman pienen lapsosen. Oven takana suku odottaa ja sitä jutustelua kuvataan absurdein sanakääntein. Ja kuoleman varjo seuraa lastakin pienestä pitäen. Kyseessä on erikoinen näytelmä, rankka kuvaus synnytyksestä ja kuoleman läsnäolosta. Siinä synnytys todellakin kuvataan tuskaisen kivuliaana prosessina, mikä kuvastaa tuon ajan todellisuutta. Näytelmän absurdi tunnelma poikkeaa totutusta. Sitä voi rinnastaa kai tuon ajan symbolistisiin kokeiluihin.  Helsingissäkin sitä esitettiin kirjailijan vielä eläessä mutta vastaanotto oli siinä määrin tyrmistyttävä, että murskakritiikin jälkeen kirjailija pyrki välttelemään kaupunkia. Andrejevin näytelmiä on esitetty kai harvakseen, lähinnä kai pienemmissä kokeilevissa teatteriryhmissä.

Juudaksen hahmo on tietysti uuden testamentin hahmoon verrattaessa tyrmistyttävä. Kuten yllä totesin, Andrejevia kiehtoi itsemurha ja myös tämä teos huipentuu Juudaksen hirttäytymiseen. Jeesuksen ristiinnaulitseminen jää toissijaiseksi. Juudas seuraa sitä sivusta yhtenä muiden joukossa. Vaikka se on vain kertomuksen sivujuonne, niin kyllä lukijana koin lähestulkoon itsessäni Jeesuksen tuskan, kun kämmeniä hakattiin nauloilla kiinni ristiin. Sekin tuska välittyy Juudaksen tuntemusten kautta. Hänkin kärsi ja eli mukana.

Käsitykseeni vaikuttaa myös teokseen pohjautuva ja yllä jo mainittu Andrei Bogatyrjovin elokuva. Elokuvan Juudas poikkeaa Andrejevin teoksen maailmasta. Enkä voi välttää sitä, että omissa pohdinnoissani ne menevät sekaisin. Laitan pari huomiota. Ulkonäkö on ensimmäinen seikka. Andrejevin Juudas on kuin Zombie, muiden silmissä lähinnä inhoa herättävä. Kasvot ovat puolittain halvaantuneet. Toinen silmä on halvaantumisen vuoksi sokea ja silmämuna valkoisena välkkyen jatkuvasti levällään, mikä korostaa miehen ulkoista rujoutta ja herättää hämmennystä. Elokuvan Juudas puolestaan herättää kauhun tai inhon tunteita lähinnä epäsiisteytensä vuoksi. Hänellä on hoitamaton tukka ja huono ryhti. Hän näkee molemmilla silmillään. Kielenkäytön rujous korostuu varmaan elokuvassa enemmän kuin teoksessa.

Teoksessa Juudas haluaa Jeesukselta huomiota, pyrkii pääsemään häntä lähelle ja auttamaankin, mutta Jeesus ei hänelle puhu. Elokuvassa hän taitaa hiukan puhuakin Juudakselle. Sama etäisyys kuitenkin säilyy.

Andrei Bogatyrjovin elokuvasta

Andrejevin Juudas kuvataan hyväntahtoisena, vilpittömänä vaikka toisaalta arvaamattomana ja käytökseltään raakana, alemman luokan edustajana, jota muut oppilaat halveksivat ja vähättelivät. Juudas hivuttautuu Jeesuksen ryhmään pikkuhiljaa mukaan. Häntä vieroksuttiin, hän hävisi näkyvistä, mutta pian hän ilmestyy taas paikalle, yhä lähemmäksi. Se kuuluu hivuttautumiseen.

”Hänen äänensä oli vaihteleva: milloin miehekäs ja kaikuva, milloin kirkuva kuin vanhan naisen, joka haukkuu miestään, milloin harmillisen vetelä ja korvalle vastenmielinen; usein Juudaksen sanat teki mieli kiskoa korvista kuin märkivät tikut.” (s. 8, suom. 1980)

”… tuollaisen kallon sisällä ei voinut vallita rauha ja sopu, tuollaisen kallon sisällä oli aina melua, joka ennusti verisiä ja armottomia taisteluja.” (s. 9)

”Kun Juudas arkuuden tai levottomuuden puuskassa sulki näkevän silmänsä ja pudisteli päätään, sokea silmä keinahteli pään liikkeiden mukaan ja katseli ilmeettömästi.” (s. 9)

Oppilaat yrittävät varoittaa Jeesusta Juudaksesta, mutta tämä ei heitä kuuntele.  Käy aivan päinvastoin. Juudas saa jopa vastuullisen luottamustehtävän huolehtia Jeesuksen ja hänen oppilaittensa yhteisestä rahalippaasta. Hän saa siis tehtävän, johon maailma on historian saatossa juutalaisia liittänyt. Andrejevin Juudas on tulevien pankkiirien esikuva. Hänelle sälytetään ryhmän kaikki taloushuolet, paitsi ostokset, myös almut sekä vaellusten aikaiset levähdyspaikat. Hän toimii tehtävässään pääasiassa hyvin onnistuen saamaan muilta oppilailta myötätuntoa. Kuitenkin kerran hänen todetaan käyttäneen rahoja väärin, annettuaan rahaa portolle. Hän saa raa’at syytökset niskaansa, mutta Jeesus ei valituksiin reagoi. Hän luottaa Juudaksen vilpittömyyteen.

 Jeesuksen oppilaat torjuvat Juudaksen paljolti hänen ruman ulkonäkönsä vuoksi. Hän on heille vastenmielinen. He aloittavat mykkäkoulun, joka päättyy aikanaan. He joutuvat sopeutumaan uuteen kumppaniinsa. Eräät oppilaat ottavat asian ihan julkeasti Juudaksen kanssa puheeksi. Eikä edes fiksuna pidettyä Pietaria – sitä apostoleista uskollisinta - voi pitää hienotunteisena. Kalastaja kun on, hän yrittää rakentaa sopua Juudakseen vertaamalla tätä mustekalaan. Jos se osuu verkkoon, se näyttää iljettävältä, mutta syötäessä se on maukasta. Juudas ottaa kaiken tyynenä vastaan. Puhuvatpa muut mitä hyvänsä, hän näkee itsensä kuitenkin kauniina.   

Jeesus sen sijaan suhtautuu Juudakseen salaperäisesti pyrkien alun jälkeen kiinnittämään häneen yhä vähemmän huomiota. Se on Juudakselle vaikeaa, sillä hän luonteensa mukaisesti lähes pyrkimällä pyrkii saamaan itseensä Jeesuksen huomion. Jeesuksella on lämmin katse, mutta hän pitää etäisyytensä. Juudasta vaivaa se, kun Jeesus ei puhu hänen kanssaan. Hän tulee sittemmin vielä etäisemmäksi, Hän tavallaan tarkkailee Juudasta, vaikka ulkoisesti kääntääkin hänelle selkänsä. Näin Juudas asian kokee.

Juudas kokee olevansa alempiarvoinen, ikään kuin häntä väheksyttäisiin. Toisaalta hän pyrkii toimillaan tekemään vaikutuksen. Nykypäivän mediamaailmassa häntä voisi pitää uhriutujana. Siitä merkkinä on sekin, että hän alkaa jopa teeskennellen valittaa omia sairauksiaan. Pari kertaa hän jopa pelastaa Jeesuksen ja muut oppilaat pinteestä, kun he saavat vihanpuuskan niskaansa. Niistäkin toisella kerralla hän tekee muiden mielestä väärin, kun intoutuu suoltamaan vihanlietsojille valhetta Jeesuksesta.

Juudas pysyy ryhmässä. Muut tottuivat häneen. Yhteiselo tasaantuu hetkittäisten purkausten jälkeen. Kun Juudas on kerran katkeroituneena muista erillään, muut jopa pyytämällä pyytävät häntä seuraansa kisailemaan kivenheitossa. Yhteistä iloa ja nauruakin saadaan välillä aikaan.

Bogatyrjovin elokuvasta

Juudaksesta jää kaksisuuntainen mielikuva. Toisaalta hän on joskus rääväsuinen höpöttelijä, suorasanainen ja alkuvoimainen. Suusta voi tulla mitä tahansa. Itsehillinnän kanssa on ongelmia, myös valheen ja totuuden ero hämärtyy. Mutta joskus miehestä paljastuu erityinen lämminhenkisyys. Hänellä on ajoittain myös nerokas tilannetaju.  Hän kykenee punnittuun puheeseen ja nopeaan reagointikykyyn. Kerran eräs oppilaskaveri yrittää saada häntä lankaan, piikitellä ja kiusoitella. Juudas tiuskaisee vastaan ja nollaa sarkasmillaan tilanteen, tunteensa halliten. Se on kuin nykykielessä kutsuttua ”jauhotusta”. Ja kertomuksen loppua kohden hän muuttuu yhä punnitsevammaksi ja määrätietoisemmaksi. Sitä voi kutsua kai sisäiseksi kasvuksi.

Bogatyrjovin elokuvasta

Vaikka Juudas sortuu välillä ylilyönteihin, hänessä on inhimillinen puolensa. Nostan tähän esimerkkinä Maria Magdalenan tapauksen. Hän on siinä vaiheessa jo sopinut ylipappi Hannaksen (uuden testamentin Hannah) kanssa kolmestakymmenestä hopearahasta. Kertomatta siitä Marialle hän alkaa udella tämän ilotyttöaikoja ja siihen liittyviä raha-asioita. Siinä Juudas iskee tabuun, asiaan jonka Maria haluaisi unohtaa. Punastuminenhan siitä on tuloksena. Mariasta se on synti, josta ei saisi enää puhua. Nousee syvällinen keskustelu synnistä.

”Ei, Maria, ei sitä tarvitse unhoittaa. Miksi? Unhoittakoot toiset, että sinä olet ollut portto, mutta muista sinä itse sitä…” (Trastin suomennoksesta, s. 93)

”Synti pelottaa sitä, joka ei vielä ole syntiä tehnyt. Mutta mitäpä pelättävää sillä olisi, joka jo on tehnyt sitä? Pelkääkö kuollut kuolemaa, mutta elävä ei? Kuollut nauraa elävälle ja hänen kauhulleen.” (s. 93-94)

Näin vierähtää kaikessa ystävyydessä tuntikausia:

”Juudas vanhana, kuivettuneena, rumana kyhmyisine päineen ja luotaantyöntävine kaksijakoisine kasvoineen, Maria nuorena, häpeilevänä, lempeänä, ihastuneena elämään kuin satuun, kuin kauniiseen uneen.” (Eila Salmisen suomennos, s. 73)

Tuon keskustelun aikaan ollaan jo lähellä sitä, kun Jeesus ratsastaa aasintammalla Jerusalemiin ja häntä tervehditään Hoosianna-huudoin. Tuolloin Juudaksen saamat kavallusrahat ovat jo piilossa kiven alla. Se että sopimus ylipappi Hannaksen kanssa syntyi, tarvittiin useampi käynti. Vasta kolmannella kerralla hän taipui. Summa jäi kuitenkin mitättömäksi Juudaksen yrityksistä huolimatta. Se oli Ota tai jätä -tilanne. Juudaksen oli suostuttava, mikäli tahtoi päästä tavoitteeseensa.

Kun pohtii Juudaksen päätymistä ratkaisuunsa, tulee jopa mieleen, että kyse olisi jopa katkeruudesta tai huomionkipeydestä. Hän toteaa vilpittömästi rakastavansa Jeesusta, voisi siis ajatella, että hän toimii vastarakkauden puutteesta. Tuolta pohjalta ei Juudaksen toimia voi kuitenkaan leimata. Ei Juudas kuitenkaan vaikuta olevan traumojensa vanki. Juudas kykenee ajattelemaan myös punnitusti.  Hän kokee ottavansa vastuun Jeesuksen sanoman eteenpäinviemisestä. Hän haluaa ilmiantonsa kautta viedä liikettä eteenpäin. Hän luottaa Jeesuksen kykyyn voittaa maallinen valta. Samalla hän joutuu pettymään, kun toiset oppilaat piiloutuvat, pakenevat pelon vallassa näkyvistä.

Tulee hetki, kun Juudas suutelee Jeesusta ja tämä vangitaan. Sitä ennen oli Juudas tarjonnut muille oppilaille miekkoja voidakseen puolustaa mestariaan. Nämä torjuivat. Ja yhtäkkiä sotilasjoukot ilmestyvät, Jeesus viedään, hänen oppilaansa katoavat kuin tuuleen, pakenevat paikalta kuin pelokkaat lampaat. Pietari yrittää seurata mutta sitten tiuskittaessa kieltää tuntevansa koko miestä. Lopulta vain Juudas on silminnäkijänä. Oikeudenkäynnissä hän uskoo, että kansanjoukko armahtaa Jeesuksen, uskoo Jeesuksen voittoon. Toisin käy.

Juudas näkee Jeesuksen kuoleman. Sitä seuratessa hänen oma tiensä on jo valmiiksi suunniteltu. Vielä ennen lopullista lähtöään, hän käy tapaamassa muita Jeesuksen oppilaita. Käydään tilintekoa menneestä.

Hirsipuu odottaa vuorella rotkon reunalla. Juudas uupuu noustessaan, vuori henkäilee takaa kylmyyttään. Hän kiroaa ääneen, mutta alkaa sitten puhua Jeesukselle. ”Olen tulossa luoksesi.” Siinä käy kuin Andrejevin kertomusten maailmassa yleensä käy: Jumala on läsnä, mutta hän vaikenee. Juudas tietää – tai ainakin toivoo -  että Jeesus kuuntelee. ”Ota minut hellästi vastaan, olen väsynyt.” Hän on valmis vaikka helvettiin mutta silloinkin hänen toiveenaan on palata Jeesuksen kanssa yhdessä maan pinnalle: ”käsi kaulalla kuin veljeksillä”. Sitten tuulikin hyvästelee lempeästi hyräillen…

Kun köysi kiristyy kaulan ympärille ja kaula venyy, Juudas muuttuu muotopuolesta kuin normaaliksi. Molemmat silmät loistavat valkoisina ammollaan. Hän näyttää elävän. Se on kuoleman täyttymys.

Alhaalla loistavat Jerusalemin valot. Sieltä hänet aamun tullen huomataan.

…

Päätäntö:

Laitan loppuun pari irrallista sivujuonnetta muitakin mielessä pyöriviä seikkoja.

Yllä mainitsinkin jo Lasaruksesta, josta Andrejev on luonut pienoisen novellin. Häntä tulee väkisinkin verratuksi Juudakseen. Jeesus herätti Lasaruksen henkiin ja tavallaan tuomitsi hänet ainakin Andrejevin maailmassa elämään. Kertomuksesta välittyy miehen lohduton kohtalo. Hän harhailee jonkinlaisena zombie-hahmona yksin maailmassa. Kaikki häntä vierastavat eikä hän löydä omaa paikkaansa ”toisessa elämässään”. Juudas lähtee maailmasta tehtävänsä täytettyään kirkkain silmin. Hänen osanaan oli täyttää ennalta määrätty tehtävä.

 

Andrejev sai elämässään juutalaisyhteisöltä myönteistä huomiota. Hänet palkittiin toiminnastaan juutalaisen kulttuurin hyväksi. Myös Juudas Iskariot sai tuolloin kiitosta. Juudaksesta ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Neuvostoliitossa elänyt Juri Nagibin on heistä yksi. Hänen kuvansa on kuitenkin selkeästi siloisempi.

Juudasta on käsitellyt myös israelilainen kirjailija Amos Oz (1939-2018). Hänen romaanissaan Juudas (julkaistu 2014, suomennos 2018) tuo uuden testamentin hahmon kohtalo avautuu allegorian kautta. Hän on saanut perinteisen juutalaisen kasvatuksen mutta on kuitenkin sittemmin itse tutkinut uutta testamenttia.  Oz on luonut kuvan Juudaksesta oman kulttuurinsa kautta. Hän pitää uuden testamentin kertomusta epätotena ja ristiriitaisena, koska hänen mukaansa Juudas Iskariot oli varakas, ei hänen olisi tarvinnut vaivaisen 30 hopearadan vuoksi ilmiantaa Jeesusta. Hän kuvaa Juudaksen persoonaa erässä venäläisessä lehdessä julkaistussa haastattelussa seuraavasti, suomennos on omani:

Tarina Juudaksen suudelmasta ja 30 hopearahasta on vaikuttanut minusta valheelliselta. Aloin tehdä pientä tutkimusta. Nimittäin Juudas – toisin kuin muut apostolit – ei ollut köyhä. Hän oli vallanpitäjiä lähellä ja hänellä oli riittävästi rahaa. 30 hopearahaa on nykyarvossa noin 600 euroa. Se on mitätön summa. Siksi aloin pohtia, mitä todella tapahtuikaan. Ymmärsin, että Juudas ei ollut kavaltaja, vaan fanaatikko, joka uskoi Kristukseen ja toivoi saavansa hänen kauttansa nopeasti pelastuksen. Itse asiassa hän järjesti asian siten, että itsensä uhraamisen ja Jeesuksen ylösnousemuksen näkisivät mahdollisimman monet.

Todetaan, että hän ei tuntenut ennestään Andrejevin pienoisromaania. Hän kuuli siitä ensi kerran vieraillessaan Venäjällä.

 

”…ettei tulisi sotaa!” (Muistiinpanoja vuosikymmenten takaa 2)

 

Jatkan omiin muistoihini keskittyvää tekstisarjaa. Aloitusjaksoni ilmestyi viime vuoden marraskuussa (8.11.). Siinä hehkutellaan hempeissä tunnelmissa.  Nyt ollaan 1980-luvun Neuvostoliitossa. Eikä tunnelmia ei voi kuvata kovin hempeiksi. Eletään vuosikymmenen alkupuoliskoa. Brežnev on poistunut näyttämöltä, Mihail Gorbatšov odottelee vilttiketjussa. Glasnostin ja perestroikan käsitteistä ei siis ole vielä tietoakaan.

Ollaan Petroskoissa ja Leningradissa. Totean lyhyesti perustelematta, että kaupungit tulivat noihin aikoihin tutuiksi. Leningradin metropoliin verrattuna Petroskoi vaikutti pikkukaupungilta, vaikka asukkaita oli tuolloin lähes 250 000. Nykyinen lukema on 280 000. Elintasoero näkyi selvästi, vaikka se Neuvostoliitolle tyypillinen niukkuus ja ulkoinen kurjuuskin kävivät molemmissa paikoissa ilmi.

Leningradin ja Moskovan tyyppisiin metropoleihin verrattuna Petroskoi oli provinssia. Leningradista Petroskoihin pääsi (ainakin ulkomaalainen) vain yöjunalla. Matkustin Helsingistä ensin Leningradiin, vietin siellä yön ja seuraavan päivän, jatkoin matkaa iltasella. Saattoi olla, että olisi päässyt ilman yöpymistä, en muista.

Elämä Petroskoissa oli rauhallisempaa, jäi ehkä kiireettömämpi vaikutelma. Jäi sellainen vaikutelma, että kaupungin asukkaat viihtyivät siellä Karjalan laulumailla. Luonto oli lähellä, ja vaikka talvi oli kolkko, niin kesä oli vastaavasti ihanaa aikaa. Kalastusta ja kasvitarhaa – siinäpä se elämän suola. Tosin todettava on, että ruuhka-aikoina bussit täyttyivät samalla lailla molemmissa kaupungeissa.

Kun Leningradin kaltaisessa suurkaupungissa kauppojen myyjät olivat usein suorastaan tylyjä, niin Petroskoin kaupoissa saattoi saada jopa ystävällistä kohtelua. Lihasta oli kuitenkin puutetta ja paikalliset asukkaat kävivät ostoksilla Leningradissa. He pakkasivat lihan kangaskassiin, jonka läpi lihasta tippui junan käytäville verta. Ei se mitään kaunista katsottavaa ollut. Itselleni kaupungista löytyi kyllä kaikki mitä tarvitsin.

Kaupungissa oli erityinen kauppa. Kansan suussa sitä kutsuttiin ”syntymäpäiväkaupaksi”. Passia tai tarvittavan virallisen dokumentin näyttämällä kansalaiset saivat suorittaa siellä juhlaostoksia merkkipäiviä viettäessään. Sieltä löytyi hieman laadukkaampia elintarvikkeita ja monenlaisia herkkuja. Kontrolli oli tarkkaa. Toisaalta olen varma, että oli etuoikeutettuja, jotka pystyivät käyttämään kauppaa suhteittensa ansiosta. Luulisin, että puolue-eliitillä oli erioikeuksia, mutta en tiedä siitä tarkemmin. Pitihän tuotteista joka tapauksessa maksaa, eikä rahaa tuolloin tullut seinästä.

Ulkomaalaisuuteni ansiosta minulla oli oikeus käyttää tuota kauppaa. En sitä etua paljoa hyödyntänyt. Yksi syy oli se, että siellä oli jatkuva ruuhka. Lisäksi minulle riitti normaalit elintarvikekaupat. Olen tottunut elämään vaatimattomasti. Hain sieltä silloin tällöin majoneesia, jonka annoin paikalliselle tuttavalleni, koska majoneesista oli tuolloin pulaa. Haluan vielä lisätä, että tuota kauppaa ei saa sekoittaa Leningradissa tuttuihin valuuttamyymälöihin. Petroskoissa maksettiin ruplissa.  

Ruoan ostin tavallisista kaupoista. Ostin usein ravintoloiden ja ruokaloiden omista myymälöistä valmiita salaatteja. Ne olivat ihan hyviä, vaikka joskus saattoikin osua sekaan jokunen hius. Onneksi verrattain harvoin. Joskus myyjä kehotti olemaan ostamatta sanoen sen olevan vanhaa. Silti hän ei tehnyt elettäkään poistaakseen pilaantuneen ruoan tiskiltä. Se oli niitä neuvostomaan sosialistisen järjestelmän kummallisuuksia, joita en tuolloin paljoa enää ihmetellyt. Kaikenlaiseen olin saanut tottua. Myyjän valta oli rajallinen. Onneksi siinäkin tilanteessa sydän heillä oli paikallaan. Se toi muuten kolkkoon syrjäseudun kaupunkiin myönteistä ilmettä.

Ruoan suhteen unohdin turhat hygienianormit, vaikka kyllä joskus itsekseni kauhistelin ruokakauppoja kierrellessäni. Vatsani oli kuitenkin kuin peltiä. Se kesti monet koettelemukset. Kerran sain kuitenkin rajun ruokamyrkytyksen. Erehdyin näet ostamaan eräästä nuhjuisesta kaupasta paistettua kalaa, jota oli itsepalvelumyymälän tavoin tarjolla asiakkaille. Muutaman päivän kirvistelin kuumeessa ja tuskanhiessä. Selvisin ilman sairaalamatkaa. Sen kokemuksen jälkeen en kalaa ostellut.

…

Nyt päästään otsikon aiheeseen. Eräässä vaiheessa nimittäin kansainvälinen politiikka sotki myös tuon provinssikaupungin asukkaiden mielenrauhaa. Yhdysvalloissa presidentiksi vuonna 1981 valittu Ronald Reagan oli käynnistänyt uuden ohjuspuolustusjärjestelmän eli ns. Tähtien sota -hankkeen (Strategic Defense Initiative), mikä lisäsi maitten välillä jännitystä ja sodan uhkaa oli ilmassa, aivan kuin nytkin. Asevarustelu oli kiihtymässä.

Elettiin siis kylmän sodan aikoja. Reagan oli hullaantunut hankkeestaan, jota kansainvälinen lehdistö hehkutti miltei samaan tapaan kuin nykyisin Ukrainan ja Venäjän konfliktia. Neuvostoliitossa paikallinen lehdistö hoki näyttävästi antireaganilaisia iskulauseita. Teeveen ulkomaanuutiset loivat kauhukuvia amerikkalaisesta militarismista. Uhkaa luotiin mutta itse en menettänyt siitä yöunia.  

Minulla oli muutama kaveri, joiden kanssa tapasimme silloin tällöin. Saatoimme saunoa ja viettää sen jälkeen hauskaa iltaa. Maljojen kohottelu kuului asiaan. Pohjanmaan kautta piti siemaista lasillinen tyhjäksi. Ja sitten nuuskaistiin ruisleipää ja syötiin. Ruoka ei loppunut koskaan.

Istuessamme kerran votkalasin ääressä, juotiin malja rauhalle: "…ettei tulisi sotaa!" (За мир! Чтобы не было войны!). Kysyin pikkutuiskeessa: "Miksi se on teille niin tärkeää? Eihän sen pitäisi teitä liikuttaa! Täällähän ollaan kuin Jumalan selän takana.” Vastaus tuli välittömästi: "Meitä se juuri koskee. Kun USA lisää rahoja asevarusteluun, täällä tehdään samoin. Sen seurauksena kaupat ovat meillä taas tyhjillään.”

Tuota logiikkaa oli länsimaalaisen vaikea ymmärtää, mutta niin se vaan silloin oli. Elintarviketuotanto kärsi, kun rahat ohjattiin aseisiin. Huoli oli todellinen. Moskovassa ja Leningradissa saattoi elintarvikkeita löytyä. Nehän olivat kuin näyteikkunoita maailmalle. Provinssissa asia oli toisin. Mutta neuvokkuutensa ansiosta ihmiset selvisivät. ”Pahan päivän varalle” ruokaa riitti. Noilta ajoilta on jäänyt mieleen samaa merkitsevä ilmaus: «На черный день!» Siinä puhutaan ”mustasta päivästä”.

Kyläillessäni paikallisten luona, ei kodeissa niukkuutta näkynyt. Kuin taikaiskusta pöytä täyttyi monenlaisista herkuista. Sitä kutsutaan vieraanvaraisuudeksi.

….

Kun olen alkuun päässyt, koskettelen hieman alkoholin käyttöä. Edelleen pysyn Petroskoissa. Ja nyt päästään myös Gorbatšovin aikaan.

Juoppoja Petroskoissa kyllä riitti, kuten myös paljon juopoista miehistään ja pojistaan huolehtivia motkottavia naisia. Iltaisin oli tavallinen näky, että pienikokoinen nainen yritti raahata ympärihumalaista miehenretkua kotiinsa. Juhlapäivät olivat surullisia. Naistenpäivänä ryypättiin eniten. Kerran naistenpäivä sattui muistaakseni tiistaille, jolloin juhlintaan jäi todella paljon päiviä. Lähdin juoksulenkille lähistön teollisuusalueelle. Lumihangessa nukkui yksi humalainen. Ulkona oli ainakin kahdeksan astetta pakkasta. Yritin herättää häntä. Hän käski painua helvettiin. Aikani ihmeteltyäni lähdinkin. En nähnyt ympärille muita ihmisiä, sillä olin hieman syrjässä asumuksista tehdasalueella ja juhlapäivänä tehtaat oli suljettu.  Juoksin pois tavallista reippaammin ja unohdin asian.

Asuinpaikkani lähellä oli olutbaari. Siellä oli elämää, jossa tavallinen kansa vietti aikaansa ja kaiken lisäksi tila oli aistikkaasti kalustettu. Ei ollut mitään neuvostotyylistä ankeaa salia vaan kalusteina oli luonnonpuiset keittiökalusteet ja seinäkoristeissakin oli ihan kohtuullisen onnistuneella maulla käytetty puuta, ihan karjalaiseen perinteiseen tapaan. Kävin joskus juomassa tuopillisen. Sain sen kanssa sillinpalan tai katkarapuja, jotka kyllä jäivät useimmiten syömättä. Juttuseuraa oli tarjolla mutta en siellä kuitenkaan erityisemmin viihtynyt.  Tunnelma oli eläväistä. Jotkut lorauttivat oluttuoppiinsa povitaskussa olevasta votkapullosta hieman lisuketta.

Sitten tuli vuosi 1985. Konstantin Tšernenko kuoli oltuaan puolueen pääsihteerinä vajaan vuoden. Hänen tilalleen nousi Mihail Gorbatšov. Maassa säädettiin uusi alkoholiasetus, mistä oikeastaan maan sisäinen alamäki alkoi. Elämän arki kyllä muuttui. Enää ei näkynyt kaduilla juoponretkuja. Olutbaarikin käytännössä tyhjeni. Sisääntulijan piti maksaa heti sisälle tullessaan etukäteismaksuna viidestä puolenlitran tuopista. Tuloksena oli se, että kansa katosi paikasta enkä minäkään viitsinyt mennä sinne tyhjiä seiniä katsomaan. Ja ylipäänsä viisi tuoppia oli meikäläiselle kohtuukäyttäjälle aivan liikaa. Sehän se vasta oli humalahakuisuutta.   

Kauppojen tarjontaan uusi alkoholiasetus ei paljonkaan vaikuttanut.  Vaihtoehdot votkalle olivat vähissä. Alkoholittomia juomia ei ollut tarjolla. Viina ei kaupoista kadonnut. Tarjolle tuli kalliimpia merkkejä. Kahden ruplan hedelmäviinit hävisivät kokonaan. Juopot taisivat siirtyä korvikejuomiin.