Hiukan ukrainalaisuudesta ja muustakin sodankäynnin lomassa

 

”Nyt on mahdotonta sanoa, käykö tässä pahemmin tai paremmin, mutta muuksi tämä muuttuu.”

 Pietarilainen historiantutkija Lev Lurje on vastikään täyttänyt 72 vuotta, ikämiehestä on siis kysymys. Hän on käynyt reilun tunnin mittaisen nettikeskustelun nuoren naistoimittajan kanssa. Mies on – omien kokemusteni perusteella - lähinnä erikoistunut Pietarin paikallishistoriaan, tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Monet tärkeät pietarilaiset ovat tulleet hänen kauttansa minulle tutummiksi, mainittakoon heistä kirjailija Sergei Dovlatov. Myös Carl Gustav Emil Mannerheim kuuluu hänen lempiaiheisiinsa.

Mutta löytyy häneltä myös monipuolisuutta. Jo keskustelun otsikko kuvastaa käsittelyn laajuutta: ”Ikkunoiden sulkeminen Eurooppaan, patriotismi, nostalgia.” Miehen sukunimi (latinalaisittain ”Lourié”) viittaa Venäjän juutalaisuuteen. Ja Neuvostoliiton yksi keskeinen juutalaisten ja juutalaisuuden tyyssija on ollut Odessa. Siitäkin miehellä on neuvostoajoilta muistoja.

Lurje (kirjoitan hänen sukunimensä suoraan venäjästä translitteroiden) viittaa keskustelun lomassa ikäänsä ja toteaa, että ei haluaisi kuolla näin epätoivoisessa tilanteessa. Hän haluaisi vielä elinaikanaan löytää suotuisampaa kehityssuuntaa. Optimismia keskustelusta huokuu, vaikka mies ei sitä suoraan hehkutakaan. Muutos pitää aina sisällään toivon siemenen.

Keskustelu rönsyilee laajasti. Itse kuitenkin keskityn omiin valintoihini, jotka eivät taida olla aivan sen keskeistä antia.

Lähden liikkeelle kysymyksestä, mihin historialliseen konfliktiin nyt meneillään oleva Ukrainan operaatio voitaisiin rinnastaa.

Putinilla oli Lurjen mukaan mielessä Gruusian operaatio vuodelta 2008. Hän ajatteli, että homma sujuu samaan tahtiin ripeästi – ja järjestys palautuu. Eipä ole sujunut.

Keskustelun alkuosassa Lurje pohtii laajasti 1800-lukua ja sen johdannaisena ensimmäistä maailmansotaa. Lurje ei kuitenkaan pidä sitä onnistuneena vertailukohtana. Todettakoon, että helmikuussa, sodan alkuvaiheessa minä itse aloin etsiä yhtymäkohtia noihin reilun sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Itseäni kiusaa keskustelussa se, että Donbassin aluetta Lurje ei nosta mitenkään erityisesti esille. Olenhan ilmaissut aiemmin, että sinne liittyvä rauhanomainen ratkaisu voisi olla tulevan kehityksen tae. Hän kyllä mainitsee esimerkkinä kokemuksensa Odessasta, muttei enempää. Asenteesta tulee selvästi ilmi, että hän toivoo Ukrainassa rakentavaan kehitykseen. Ei hän tuo esille mahdollisuutta valtion jakautumisesta. Nähdäkseni Lurjen puhe pitää sisällään enemmän optimismia, kuin hän sanallisesti ilmaisee.

Lurjen rinnastuskohde on vuonna 1939 syttynyt talvisota. Zelinski taisi mainita sen eduskunnallemme puhuessaan, mutta Lurje ei rupea glorifioimaan. Hänen pääpointtinsa on siinä, että sodan kautta Suomen kansa kykeni yhdistymään suurta vihollista vastaan. Sitä ei Stalin tajunnut ottaa huomioon.

NL oli saanut vapaat kädet natsi-Saksalta. Stalin luuli voivansa hoitaa hommansa ohi mennen. Otto Wille Kuusisen hallitus ja Mainilan laukaukset olivat hänen yllätysvetonsa. Siinä kävi kuin kävi.

Stalin oli Lurjen mukaan varma, että Kuusisen hallitus saa Suomen työkansan tuen. Hän tajusi, kuinka rankasti Suomi oli kansalaissodan aikaan jakautunut kahtia. Parikymmentä vuotta aiemmasta itsenäisyystaistelusta oli jäänyt avoimia haavoja. Herraviha oli vielä voimissaan. Stalin halusi ottaa siitä hyödyn.

Samalla tapaa Venäjällä uskottiin, että Itä- ja Kaakkois-Ukraina tulee operaatiossa laajalti Venäjän puolelle, koska siellä suhtauduttiin ukrainalaisuuteen vähätellen ja skeptisesti. Sitä haluttiin hyödyntää.

Lurje haluaa rinnastuksella viitata siihen, että Venäjän aloittama operaatio voisi yhdistää myös Ukrainan.

…

Itse olen tulevaisuuden suhteen luonut mielessäni kauhukuvia. Lurje näyttäisi uskovan pehmeämpään laskuun. Kun sota saadaan päättymään, mitään kollektiivista syyllisyyttä ei Venäjällä hänen mielestään ole kehittymässä.

…

Mennään seuraavaksi Neuvostoliiton vuosiin. Sieltä Ukrainalle on perintönä muotoutunut skeptinen suhtautuminen ukrainalaisuutta kohtaan. Lurje ei varsinaisesti sano, että ukrainan kieli ja ukrainankielinen kulttuuri olisi ollut Neuvostoliitossa täysin kielletty. Tosin hän piti mahdollisena, että kukkien vieminen ukrainalaisen kansallissankarin runoilija Taras Ševtšenkon haudalle saatettiin voida tulkita ikävään suuntaan. Olennaista tässä kuitenkin oli, että ukrainan kielelle ei ollut venäjän puristuksessa tilaa. Se muistutti liikaa venäjää eikä sille ollut kehitysmahdollisuuksia. Venäjän kieli kattaa laajemmat kulttuuripiirit. Kansainvälisistä klassikkoteoksista oli olemassa venäjänkieliset käännökset. Ei ollut relevanttia tarvetta niitä ukrainantaa. Lisäksi ukrainalaistaustaiset kirjailijat (Gogol, Bulgakov) kirjoittivat venäjäksi.  Kansallisesti merkittävin oli Taras Ševtšenko (1814-1861), mutta ei hänkään ollut Lurjen mukaan rinnastettavissa Puškiniin, Tolstoihin tai Dostojevskiin.

Lurje muistelee Odessaa. Ukrainalaisen kulttuurin ja kansanperinteen harrastus oli kummallinen erikoisuus, joka herätti lähinnä naurun remakkaa ja muuta hupia, ehkä ironista. Se oli siis hauska lisuke, joillekin kai turhake.

Hän toteaa, että hänen ikätoverillaan Venäjän presidentillä oli samankaltaisia kokemuksia ukrainan kielestä ja kulttuurista. Se oli suoranaista vähättelyä, mikä oli Ukrainalle raskas asia.

…

Lurje muistelee Odessan vuosiltaan hämärästi kiovalaista arkeologia (nimi ei hänelle ole jäänyt mieleen). Tämä lauloi ukrainalaisia lauluja ja kertoi hetmaneista.

Se vaikutti hänestä todella eksoottiselta. Mies oli kuin eri planeetalta. sillä Odessa oli tuolloin täysin venäläinen kaupunki. Hän tuntee noilta ajoilta myös lännessä sijaitsevan Lvovin (Lviv) kaupungin. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Lvivistä löytyi ukrainalaista identiteettiä. Odessassa vallitsi skeptisen ironinen suhde ukrainalaisuuteen. Siellä opiskeltiin hänen mukaan ukrainaa mutta se oli ylimääräinen aine, opetus oli lähinnä venäjäksi.

…

Kun katse käännetään nykyvuosisadalle, Lurje ei usko, että jokin kansallismielisyyden aalto voisi pyyhkäistä valtakunnan yli ja antaa siten nostetta ukrainalaisen kulttuurin voimalliselle nousulle. Aika ei ole sille antoisa.

Nyt ei hänen mukaansa olennaista ole se, että kuulutaan tiettyyn kansallisuuteen, sukupuoleen tai rotuun. Globaalissa maailmassa on eri henki. Nyt eletään individualismin aikaa. Ihmiset edustavat lähinnä itseään, ei mitään kansallisuusaatetta. Oman etnisyyden korostaminen ei kuulu nykyaikaan, mutta ei Lurje toki halua sitä kieltää. Hän näkee nykyiset tapahtumat positiivisena käänteenä. Tarvitaan uudelleen arviointia. Aika näyttää, mitä siitä seuraa.

Viimeinen neuvostoliittolainen

 Tämän juttuni pääsisällön olen lainannut venäläiseltä VK-sivustolta U kamina -nímiseltä seinältä. Se on vapaa suomennos, hieman mukailtu. Journalistisen tyylin olen kuitenkin pyrkinyt säilyttämään.

 Alkuun laitan lyhyen johdannon:

Eletään 90-luvun alkua. Neuvostoliiton hajoaminen tulee yllätyksenä mutta luontevasti, koska ajan henkeen ei ollut vastaan pyristelemistä. Katselin juuri videolta oppositiopoliitikko Grigori Javlinskin tuoretta muistelua noiltakin ajoilta. Hyperinflaatio oli valtava, Javlinskin mukaan tietoisesti toteutettu. Se on toisen jutun aihe. Nyt laitan tähän harmittomamman tapahtuman, jossa myös piili ainakin pienen tragedian aineksia. Jotta kuitenkin päästäisiin vuoden 1991 tunnelmaan, lainaan Javlinskia tästä keskustelusta. Haluan vielä myöhemmissä teksteissäni palata noihinkin vuosiin.

”Toinen tammikuuta vapautettiin hinnat, se loi hyperinflaation, vuoden kuluttua se oli 2600 prosenttia!!! Siis hinnat kohosivat 26-kertaisiksi. Se oli yhtä kuin konfiskaatio, sillä omaisuuttahan ei ihmisillä ollut mutta kaikki säästöt tuhoutuivat.”

”Seuraava askel oli privatisaatio (yksityistäminen). Mutta miten privatisoida, jos kaikki rahat on jo tuhottu. Se avasi markkinat rikolliselle toiminnalle.”

….

Kosmonautti Sergei Krikaljov (s. 1958) lähti Mir-avaruusasemalle 18. toukokuuta 1991 yhdessä muutaman muun miehistön jäsenen kanssa. Hänen piti palata Maahan viiden kuukauden kuluttua, mutta hän palasi vasta 25. maaliskuuta 1992. Hän sai seurata avaruudesta Neuvostoliiton hajoamista. Krikaljov lähti lennolle Neuvostoliiton kosmonauttina ja palasi viimeisenä Neuvostoliiton kansalaisena.

Hänen ollessaan avaruudessa hänen kotimaansa hajosi. Paluun viivästyessä hän tuli tehneeksi avaruudessa olemisen maailmanennätyksen. Kun Moskovassa mullistukset jatkuivat, MIR-asema jatkoi kiertokulkuaan Maan ympäri. Avaruusasemasta tuli hänen kotinsa ja se jäikin lopulta viimeiseksi palaseksi Neuvostoliittoa. Hänet lähetettiin avaruuteen Neuvostoliitolle kuuluvasta Baikonurin avaruuskeskuksesta. Tehtävä oli suunniteltu viiden kuukauden mittaiseksi. Sen pitempään hän ei ollut valmistautunut MIR-asemalla oleilemaan. Maan hajoaminen toi avaruusteollisuudelle valtavan iskun. Sergeille kerrottiin, että maalla ei ollut varoja hänen palauttamisekseen. Avaruuslentojen keskushallinto pyysi häntä pysymään asemalla mahdollisimman pitkään.

Hän oli vaikeassa tilanteessa, sillä odotettua pitempi oleskelu saattoi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä. Seuraukset voivat olla erittäin vakavia: kosmista säteilyä, kasvanut syöpäriski, immuunijärjestelmän heikkeneminen. Sergei olisi halutessaan voinut itse lähteä avaruusasemalta milloin tahansa. Nimittäin sen yhteydessä oli pelastuskapseli. Paluulla olisi kuitenkin ollut ikävä seuraus: itse asema olisi tuhoutunut. Sergei ei antanut periksi. Hän jatkoi uskollisesti odotustaan. Lopulta hänen tehtävänsä kesti kaksi kertaa määräaikansa - 311 päivää.

MIR-asemalle oli suunniteltu neljä lentoa, niistä voitiin toteuttaa vain kaksi. Niihin ei saatu mukaan lentoinsinööriä.

Venäjällä alkoi hyperinflaatio. Hallitus myi kaiken voitavansa, mukaan lukien myös paikat MIR-asemalle. Japani osti paikan 12 miljoonalla dollarilla, Itävalta 7 miljoonalla dollarilla. Haluttiin käydä kauppaa, koska avaruusasema oli edelleen toimintakunnossa.

 

Kaikki muut miehistön jäsenet pääsivät palaamaan maahan, paitsi Sergei Krikaljov. Lopulta hänellekin löytyi korvaava henkilö, kun hänen lentoinsinöörin paikkansa lunasti Saksa 24 miljoonalla dollarilla.

Sergei palasi kotiin 25. maaliskuuta 1992. Laskeutumisen jälkeen kapselista tuli ulos mies, jonka avaruuspuvussa oli kirjaimet USSR. Kädessään hän piti Neuvostoliiton lippua. Raporteissa todettiin, että hän näytti uupuneelta, iho oli väriltään kalvakan jauhomainen. Hänen kuntonsa jätti paljon toivomisen varaa. Neljä henkilöä auttoi häntä laskeutumaan maan pinnalle.

Hänen laskeutumispaikkansa sijaitsi Arkalykan alueella, joka kuului nyt Kazakstaniin. Hänen kotikaupungistaan ​​Leningradista oli tullut Pietari. Hänen muhkealla 600 ruplan kosmonautin palkallaan saattoi nyt ostaa kilon makkaraa.

Krikaljovista tuli viimeinen kosmonautti, joka sai avaruuslennostaan palkkioksi Volga-merkkisen auton. Kaksi vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin "Venäjän sankarin" arvonimi. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen venäläinen kosmonautti, joka lensi NASA-sukkulalla. Hänestä tuli sittemmin myös ensimmäinen venäläinen kansainvälisellä ISS-avaruusasemalla asunut kosmonautti.

…

Lisätietoja Sergeistä löytyy esimerkiksi tätä kautta.

Nikolai Gogolin Taras Bulba – ja siitä siivin Ukrainaan.

 

Nikolai Gogolin historiallinen romaani Taras Bulba on kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta. Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari. Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa heidät kasakoiden tavoille.

                                            Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)

 

Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras Bulba. Koko teksti avautuu täältä. Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.

Romaanin kannen kuvitusta

Miksi Gogolin Taras Bulba?

Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010. (Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version, josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut vaarantaa kirjailijan urakehityksen.

Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu. Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.

Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!) jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan oheen muutaman lainauksen.

”Vain runsas viikko ennen kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut. Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005, samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)

Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.

 

Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on vastauksena. Näin Balk jatkaa:

”Sensuuristakin tietoisena ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen panslavismin sijasta.”

Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe, koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.

Näin Balk kirjoittaa:

”Ajatuksiaan Gogol perusteli Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa ”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä, puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta kansanperinteestä.” (s. 115)

Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan perehtyneelle.

Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.

…

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

…

Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.

Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen. Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.

Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.  Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän toimet häiritsevänä.

Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes sanoitusta.

Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin, oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä valtataistelua.

Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä. En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten (joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus, että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata mitä vain.

Stalkerin matkassa - Andrei Tarkovskin syntymästä 90 vuotta

Johdannoksi:

Tänään 4. huhtikuuta tulee kuluneeksi 90 vuotta elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin syntymästä. Sen kunniaksi laitan blogiini tämän kirjoitukseni, jonka hahmottelin jo pari vuotta sitten ja nyt tavallaan kaivoin sen ”naftaliinista” esille. Olen kuitenkin tekstiä muokannut ja tehnyt lisäyksiä. Nyt päivittäessäni ajatuksiani löysin mielikuvissani jopa yhteyksiä paraikaa Ukrainassa meneillään olevaan sotaan. Pari vuotta siten tilanne oli toki jännittynyt, muttei tullut mieleenkään kuvitella siihen nykyisenlaista käännettä. Lisäksi olen liittänyt kirjoitukseen Stalker-elokuvasta yhden runon. Se on elokuvan lopussa olevasta kohtauksesta, jossa runon lukee päähenkilön kuuromykkä (!) tytär. Samassa yhteydessä on linkki elokuvan kohtaukseen. Suosittelen katsomaan.

 Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen elokuvistaan jo aika monta blogitekstiä. Hän on minun elämäni tärkein elokuvantekijä. Aina löydän hänen elokuvia katsoessani jotain uutta. Mieli alkaa liikkua sellaisissa sfääreissä, että tuntoja on vaikea saada paperille. Stalker on ollut minulle erityisen haastava elokuva. Ajatukset riistäytyvät hallinnastani. Nyt laitan nähtäväksi hajanaisia muistiinmerkintöjäni. Toinen minuun kovasti vaikuttanut elokuva on Tarkovskin opinnäytetyö vuodelta 1960. Se on reilu puolituntinen lyhytelokuva, joka osoitti Tarkovskin todellisen lahjakkuuden ja jonka ansiosta Tarkovski sai melko pian mahdollisuuden kokeilla taitojaan kokopitkän elokuvan parissa.

Alla on pari kuvaa Andrein varhaisesta lapsuudesta. Ensimmäinen on talvinen perhepotretti vuodelta 1933, toisessa kuvassa Andrei poseeraa pikkusiskonsa kanssa kuvakirja sylissään sodan kynnyksellä vuonna 1939.

…

Andrei Tarkovski (1932-1986) –  muistiinmerkintöjä parista elokuvasta

 Käsittelen kirjoituksessani lähinnä kahta Tarkovskin elokuvaa. Ne ovat lyhytelokuva ja Andrei Tarkovskin opinnäytetyö Katujyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960) sekä Stalker (1979). Myös pari muuta elokuvaa tulen maininneeksi. Jutun raakaversion olen tehnyt noin kaksi vuotta sitten. En ollut siihen tyytyväinen ja jätin sen kypsymään. Haluan sen nyt Tarkovskin syntymän 90-vuotispäivänä julkaista, vaikka viimeistely onkin jäänyt puolitiehen. Kyse on vain hajanaisista muistikuvista.

Olen katsonut Stalkerin monta kertaa – viimeksi pari vuotta sitten. Se kirvoitti nyt edessä oleviin merkintöihini. Juonta en nyt selvittele. Siihen kyllä löytyy muita lähteitä.

Edellisistä kerroista oli jäänyt mielikuvia, että elokuvassa tarkastellaan maailmaa jonkin ulkoisen katastrofin jälkeen, kuten ydinsodan. Joskus myöhemmin sitä on rinnastettu myös Tšernobylin jälkeiseen aikaan, mutta ne ajatukset ovat nousseet omalla painollaan. Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vasta elokuvan jälkeen. Mutta Tarkovskin elokuvat pitävät sisällään salaisuuden. Ne syntyvät elämään katsojan päässä. Aivan kuin minulla nyt tätä syntymäpäivätekstiä luodessani tuntuu kuin Tarkovski olisi näkijänä ennakoinut paraikaa Ukrainassa käynnissä olevan sodan.

Mutta menen parin vuoden takaisiin muistiinmerkintöihini. Tällä kertaa minulle valkeni elokuvan idea toisin. Kyse onkin matkasta ihmisen alitajuntaan. Tietysti se oli ensi kertaakin katsoessani tulkinnoissani ja aatoksissani mukana, mutta tällä kertaa alitajunta piirtyi mieleeni jollain lailla kokonaisvaltaisemmin, jopa konkreettisemmin.

Olen melko lailla joskus yrittänyt syventyä Tarkovskin elokuvan maailmoihin ja ohjaajan näkemyksiinsä siitä, miten elokuva meihin vaikuttaa. Hän on tavallaan Sergei Eisensteinin vastakohta. Kun Eisensteinillä elokuvan tehtävänä on vaikuttaa ihmisten mieliin. Sen kautta muokataan katsojaa vastaanottamaan elokuvan sanoma suunnitellulla tavalla. Tarkovski ajattelee päinvastoin. Elokuva tavallaan katsoo ihmistä, ja ihminen on se tulkinnan luoja. Tätä näkemystä kuvaa kai parhaiten elokuva Peili (Зеркало). Sen vuoksi katsojat ovat laajalti kokeneet, että elokuva aivan kuin kuvaisi heidän omaa elämäänsä ja elämänkokemuksiaan, vaikka Tarkovski onkin siinä oman elämänsä parissa.

…

Stalkerissa liikutaan maailmassa, johon aikansa katsojat eivät kyenneet samaistumaan. Tulkinnoissa yritetään etsiä jotain ulkoista kohdetta. Jos elokuvasta sellainen halutaan löytää, niin se on Tarkovskin ajan totalitaristinen todellisuus. Hän eli nuoruutensa ajassa, joka oli Neuvostoliiton historiassa kait uskontokielteisintä vaihetta. Stalinkin oli sentään pappiskoulun entinen oppilas. Nikita Hruštšovin aikana kirkot olivat ahtaalla.  Sen tiedän, että 80-luvun Neuvostoliitossa oli jo pilkettä myös uskon suuntaan. Muistan kun eräs paikallinen opettaja kertoi, kuinka yliopiston marksismi-leninismin oppikurssilla opettaja oli joutunut toteamaan, että uskonto on osa ihmisen sisäistä maailmaa, sitä ilman hän ei selviä. Tuo ateismin opettaja siis itse asiassa kielsi sen mitä hän opetti.  Tuossa ristiriitaisessa todellisuudessa syntyi Tarkovskin Stalker.

Oikeastaan havahduin elokuvan loppuun sijoittuvassa päähenkilö Stalkerin pitkässä monologissa sen jälkeen, kun tämä oli taas kerran palannut turhautuneena kotiinsa ”vyöhykkeelle” tehdyn matkan jälkeen. Sisäinen pakko ajoi miehen matkaan kerta toisensa jälkeen. Henkiset rasitukset söivät miestä myös fyysisesti. Kerta kerralta mies käy sisällään kamppailua siitä, mikä häntä ajaa matkalle.

Lähdettäessä on ollut vielä kesä tai vaatetuksesta päätellen syksy. Saavuttaessa eletään jo talvea. Jo se vie ajatukset pois siitä, että kyseessä olisi ollut jokin kielletylle vyöhykkeelle tehty päivämatka. Ja vaikka se ulkoisesti olisi sellainen ollutkin, niin ihmisen tajunnan tasolla kyse on elämän mittaisesta kilvoituksesta.

Stalker – entinen pakkotyövanki, rikollisen leiman saanut mies – vie kirjailijan ja tiedemiehen tutustumaan omaan uskoonsa – kaikkein syvimpään. Hän vajoaa sitten lopussa toivottomuuteen, kun havaitsee, että ei ihmistajunta kykene vastaanottamaan hänen ”sanomaansa”. Elämän pinnallisuus on vienyt mielen mukanaan. Matka koetaan vain jännittävänä päivän kestävänä seikkailuna, elämyksenä tai ulkoisena selviytymistarinana, josta kävijät voivat sitten kertoa eteenpäin. Stalker haluaisi ihmisten ymmärtävän, että ”elämme vaan kerran”. Stalker opastaa ihmisiä elämän ihmeeseen, mutta joutuu toteamaan, että ihmistajunnan päälle ohjelmoidun selviytymisstrategian lävitse on vaikea päästä. Puolustusmekanismi toimii, ihminen palaa arkeen ja unohtaa syvimmät tuntonsa.

…

Minulle tulee mieleen kohtaus Tarkovskin opinnäytetyöstä Viulu ja katujyrä (Каток и скрипка). Siinäkin ollaan eräänlaisella matkalla, jossa aikuinen mies opastaa pikkupoikaa. Seitsemänvuotias viulunsoittajapoika ja katujyrän kuljettaja kohtaavat ja ystävystyvät. Työmiehen ruokatunnin aikana he tekevät pientä matkaa kaupungin – siis Moskovan - sykkeessä.

Kuva Tarkovskin diplomityöstä, viulunpojan roolissa Igor Fomtshenko

Elokuvassa on paljon puhuttelevia kohtauksia. Yhdessä niistä äitinsä hellässä hoivassa varttumassa oleva ja oman korttelinsa muita poikia pelokkaana välttelevä pikkumies joutuu tosikoitokseen. Jyrämies saa iskostettua poikaan rohkeutta, kun tämä puolustaakseen ison pojan kiusaamaa pikkupoikaa, yrittää käydä kiusaajan kimppuun. Hän häviää isommalleen mutta selviää moraalisena voittajana. Turpiin tuli, mutta turpiin antaja luovuttaa pikkupojalta ryöväämänsä pallon takaisin. Kiusattu pikkupoika saa jäädä sen kanssa leikkimään. Turpiin saanut viulunsoittajapoika sai kolhuja – niin kuin me kaikki joudumme niitä elämässä vastaan ottamaan. Hän kuitenkin koki niiden kautta kasvaneensa.

Elokuva sijoittuu sodan jälkeisiin vuosiin. Pojat kasvavat kiinni jengeihinsä. Hento viulunsoittaja on kiusaajille luonteva saalis. Rehvastelevilla jengiläisillä kuitenkin uteliaisuus herää, kun näkevät, kuinka heidän kiusaamansa ”viulupoju” pääsee jopa ohjaamaan katujyrää.

Elokuvan eri vaiheiden kautta tulee selvästi ilmi kasvun hedelmät. Poika kykenee paremmin hallitsemaan tunteitaan. Hän löytää sisältään eväitä kohtaamaan isompien poikien kiusantekoyritykset.

Jatketaan työmiehen ja viulupojan keskinäistä matkaa. He joutuvat jopa keskenään konfliktiin, mutta sen poika itse osaa jo nollata. Oppi tuo hedelmää. Ystävyys syvenee. Päädytään seuraamaan vesisateessa toista, paljon isompaa ”palloa”. Moskova kokee elokuvassa suurta rakennusbuumia. Rautainen valtava kuula huojuu kellon riipuksen tavoin hajottaen purettavaa isoa vanhaa kivitaloa. Laaja väkijoukko seuraa uteliaan innostuneena. Elokuvassa taustalle heijastuu vanha historiallinen kirkkorakennus. Se häämöttää siellä valkoiseine torneineen kuin ikuinen mielen ikoni. Ihmiset eivät sitä huomaa, kun he seuraavat lumoutuneena työmaan koneen voimaa, joka saa ison kivisen talon sortumaan. Poika on innoissaan, kun vanha raihnainen rakennus kaatuu ja taustalta silmien eteen avautuu talon takaa uuden ajan symboli – korkea uudenaikainen valkeana hohtava rakennus. Se on ”Stalinin hampaaksi” kutsuttu neuvostoajan tornimainen pilvenpiirtäjä. Niitä rakennettiin Moskovaan sodan jälkeen muistaakseni seitsemän kappaletta. Nimenomaan viulunsoittajapojalle - ja kenties muillekin kaupunkilaisille - rakennus merkitsi uuden ajan syntyä. Itse asiassa tuo elokuvan valkoinen talo oli Arbat-kadun lähistöllä sijaitseva Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennus.

Kirkko häämötti elokuvassa vain häivähdyksen, kuin sumussa. Meidän katsojien silmien editse se ehti vilahtaa mutta pojan tajunnan ja mielen täytti vain tuo komea pilvenpiirtäjä. Jyrämies ja poika palasivat jyrän luo, jossa poika esitteli miehelle viuluaan. Mies oli jo aikaisemmin opettanut pojalle, miten jyrä toimii. Nyt poika soitti työmiehelle viulullaan. Se kosketti miehen kyyneliin. Hän oli kasvanut lapsuutensa sodassa, ilman samanlaisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin.

Viulu ja katujyrä on elokuva ystävyydestä, joka kantaa sukupolven yli. Se on myös yhdestä tärkeästä päivästä ylihuolehtivaisen yksinhuoltajaäidin tiukassa hoivassa kasvavan pienen pojan elämässä. Elokuvassa eletään sodan jälkeisessä maailmassa. Miehiä on harvassa, koska sota on heidät vienyt.

…

Palaan Stalkeriin. Siinäkin kohdataan kuin varjomaisena häivähdyksenä esiintyvä kirkon torni. Se kuuluu maailmaan, joka oli neuvostoihmisen tajunnassa vain varjo. Se muistutti olemassaolostaan vaan kuvana.

Tuohon kadotettuun maailmaan Stalker vie matkalaisensa. Hän aivan kuin todistaa oudosta uskostaan aikana, jolloin ihmisen alitajuntaan oli pääsy kielletty.

Väkivaltakoneisto valvoo tahdottomana ja haluaa estää pääsyn tuolle salaperäiselle vyöhykkeelle. Sieltä ei välttämättä ole paluuta mutta Stalkerin mieli kaipaa siihen arvaamattomaan todellisuuteen.

Stalker toteaa valvonnan sisällään pitämän ristiriidan. Jos vyöhykkeen rajalla on liikettä, avataan kivääritulitus. Sen avanneet toivovat, ettei maaliin osuta. Ollaan tavallaan jossakin ihmeellisessä ulkoisten sääntöjen ja määräysten kierteessä. Oma itsenäinen ajattelu on noilta vartiossa olevilta järjestelmän osasilta evätty.

Tässä vaiheessa teen loikan tähän päivään. Nyt kun Venäjä käy Ukrainassa sotaa, niin tulee tahtomattani mieleen Stalkerin maailma. Venäläiset sotilaat ovat joutuneet absurdille vieraalle ”vyöhykkeelle”, josta ei välttämättä ole paluuta. Ja jos palataankin, niin maailma ei ole enää entisensä.

Stalker liikkuu vyöhykkeellä uskonsa varassa. Sodan käyntikin vaatii uskoa. Voi vain kysyä, kuinka pitkälle patriotismi kantaa.

Lokakuu 1945, Andrei sisarensa kanssa, keskellä sotilaspuvussa heidän enonsa.

Tarkovski näyttäisi olevan elämää suurempi elokuvan tekijä.

…

Minulle Stalker liikkuu kuitenkin alitajunnassa. Hän vie vieraansa oman sisimpänsä salaisimpaan osaan.

Ollaan kuin heikoilla jäillä tai sameissa vesissä - uskon varassa. Todellisuus palaa sinnekin, kuin pilkaten. Yhtäkkiä raunioiden keskellä, huoneen nurkassa, puhelin soi. Eletäänkin yhtäkkiä elämän arjessa. Matkan idylli katoaa.

Sitten tiedemies nostaa repustaan pommin. Hän haluaa tuhota tuon ”kaikkein pyhimmän”. Se tosiaan on kuin ortodoksisen kirkon päädyssä oleva alttaritila, jonne kaikilla ei ole pääsyä.

Sitä ennen kirjailija on kaivanut taskustaan pistoolin, kun pelko on noussut iholle. Itsesuojeluvaisto vaatii ulkoista tukea.

Stalkerin maailma romahtaa. Hänen maailmansa ei avaudu vierailleen, vaikka varsinkin kirjailija kokeekin sisällä kyynisyydessään jonkin häivähdyksen.

Kotiin palattuaan Stalker kokee turhauman ja yrittää siitä purkautua. Vaimo haluaisi auttaa, ja haluaisi jopa lähteä matkalle mukaan, mutta Stalker ei halua ottaa häntä mukaansa, koska pelkää, että hänkin torjuu muiden lailla vyöhykkeen salaperäisen maailman. Silloin miehen elämä romahtaisi lopullisesti.

Vaimo riutuu ja kipunoi mutta on miehen tukena. Mies palaa hoitamaan perhettään. Tytär on liikunta- ja puhekyvytön - nimeltään halventavasti Marakatti. Hänellä on huivi päässä aivan kuin ortodoksisessa kirkossa naisella. Elokuvan lopussa hänestä paljastuu yliluonnollisia voimia. Fyysinen todellisuus seuraa hänen tahtoaan. Tyttö saa katseensa voimalla pöydällä olevat lasit liikkumaan.  Vai johtuuko sittenkin tärinä vain talon vierestä ohi kulkevasta junasta? Katsoja joutuu tekemään valinnan.

Matkalta alitajuntaan on Stalkerin seuraan jäänyt musta koira.  Yksinäinen seuralainen jää perheeseen asumaan. Se on kuin varoitus. Koira on kuoleman symboli. Mutta se tuo mukanaan elämän. Lopussa koiralle tarjotaan maitoa, kuva seuraa, kun lautaselle loiskuu maitopurkista valkeaa nestettä.

Maito on elämän symboli. Maito on Tarkovskin elokuvissa usein toistuva symboli, ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta Ivanin lapsuus (Ei paluuta) lähtien. Muistaakseni maitoa juovat myös opinnäytetyön viulistipoika ja jyräkuski.

Koira jää litkimään tuota elämän voimaa. Ihminen kantaa sisimmässään kuolemaa mutta imee elämän energiaa maidon myötä. Sitä tuo Stalkerin perheen uusi jäsen kuvaa. Hän on perheen uskollinen seuralainen. Tuskin he siitä eroon haluavat.

Mykkä ja liikuntakyvytön tyttö tuo sisimmästään yliluonnolliset voimansa elämän voimavaraksi.

Elokuvan lopussa Stalkerin tyttö kuitenkin osaa puhua. Hän avaa kirjan ja lukee venäläisen runoilijan Fjodor Tjutševin (1803-1873) runon ”Rakastan silmiäsi ystäväni…” Se on herkkä kohtaus, joka vaikuttaa ainakin minuun. Se on katsottavissa YouTubesta ja avautuu täältä. Kesto on vajaat neljä minuuttia. kohtauksen lopussa tytöstä nousee esille myös yllä jo mainitsemani yliluonnolliset kyvyt.

Laitan oheen runon alkukielellä ja sen perässä on oma pikainen käännösversioni. Käännös on hieman hätäisesti tehty. Runo on vuodelta 1836.

Ф. И. Тютчев. «Люблю глаза твои, мой друг...»

Люблю глаза твои, мой друг,
С игрой их пламенно-чудесной,
Когда их приподымешь вдруг
И, словно молнией небесной,
Окинешь бегло целый круг...

Но есть сильней очарованья:
Глаза, потупленные ниц
В минуты страстного лобзанья,
И сквозь опущенных ресниц
Угрюмый, тусклый огнь желанья.

<1836>

 

Rakastan silmiäs’ ystäväin

ja niiden tenhoa polttavaa

hetkenä kun katseesi nostat

ja lailla salaman välkkeen

ylitses silmäyksen luot

 

Mut’ on lumoa vahvempi voima:

kun katseesta painuneesta

suudelman kiihkon palaessa

siintää lävitse luomies’

kalvakan himmeä toiveesi tuli.

…

Elokuvan symboliseen äänimaailmaan sisältyy paljon muistakin Tarkovskin elokuvista tuttuja motiiveja. Yksi on käen kukunta. Käki kukkuu Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus. Ivan on aikansa lapsisotilas, joka on jäänyt sodan aikana orvoksi. Käen kukunta soi kohtauksessa, jossa Ivan elää takautuvasti varhaislapsuuttaan, jolloin äiti oli vielä elossa ja maailma oli ruusuinen. Samassa kohtauksessa Ivan juo yllä mainittua elämän symbolia eli maitoa.

Ivan on menettänyt elämässään kaiken. Hän elää vain sodassa. Fasistit on tuhottava. Äiti ilmestyy enää vain unessa, kuin vieraasta todellisuudesta. Käki kukkuu ja äiti antaa pojan juoda – voimaa elämään. Pojan todellisuus sammuu sotaan.

Tuo käen kukunta häivähtää Stalkerin vyöhykkeellä muutaman kerran, paikassa joka muuten on lähes kuollut.  Käen kukunta jää vierailta huomaamatta.  Sekin kertoo osaltaan tajunnan valikoivuudesta. Sitä ei havaita, kun ollaan liiaksi kiinni ulkoisessa. Portit omaan mielen syvimpään on tukossa. Se näkyy selvästi tutkijan käytöksessä. Hän edustaa tieteellistä maailmankuvaa, jonka varaan neuvostoyhteiskunnan oppirakennelmat perustuivat. 

Baklykov live – blogisti kokemassa Pietaria (ja muutakin Venäjää)

Minusta on oikeastaan vasta tänä vuonna tullut Sergei Baklykovin fani. Kyseessä on siis pietarilainen blogisti, joka pitää säännöllistä englanninkielistä livestriimiä netissä (YouTube). Ensi kerran se taisi osua kohdalleni vasta viime vuoden loppupuolella. En sitä noteerannut, mutta vähitellen kurkkasin, mitä hänen striimeissään tapahtuu. Siellä hän vain käveleskeli kaduille, seurasi lähetyksensä kommentointeja ja kertoili niitä näitä siitä, mitä ympärillään kohtasi. Panin merkille, että hän puhuu loistavaa englantia ja hänellä on yllättävän paljon seuraajia. Ensimmäinen havaintoni oli, että Pietaria ja Venäjää rakastetaan ympäri maailman. Baklykovin lähetysten kautta he saavat jonkin tyhjiön täytettyä.

Itse en siis heti syttynyt. Pietari on minulle tuttu kaupunki eikä minua innostanut lähteä tarpomaan hänen kanssaan Pietarin katuja, varsinkin kun nuo lähetykset ovat monien tuntien mittaisia ja toistoakin on valtavasti. Nyt kun olen jäänyt loukkuun, niin totean, etten vieläkään seuraa häntä kuin pätkittäin, tuntikausiksi en sinne jämähdä, vaikka on iltoja, jolloin olen pitemmäksikin aikaa huomannut jääneeni hänen juttujaan kuuntelemaan ja kävelyretkiään seuraamaan. Yksi syy on nostalginen Pietarin kaipuu. Hän kulkee samoja katuja, joissa minä olen usein kulkenut. Ja varsinkin nyt sodan puhjettua, olen viimeinkin alkanut tajuta, että Pietari – vaikka onkin maantieteellisesti minua niin lähellä – ei ole enää matkakohteena minun ulottuvissa. Olen siis varma, että siihen kaupunkiin - ja Venäjälle yleensä – en pääse enää kohtaan. Syy ei ole pelkästään sota, vaan esimerkiksi myös koronapandemia. Lisäksi jo parisen vuotta sitten, kun tein viimeisen matkani Venäjälle, sisimmässäni eli terveysongelmieni vuoksi vahva tunto, että matkustelu alkaa jäädä.

Nyt sodan aikaan, monien itkujen keskellä, Baklykovin lähetykset tuovat ainakin pieneltä osin sydämelle iloa ja lohtua. Ensimmäinen innostumisen hetki tapahtui oikeastaan seuratessani hänen Moskova-striimiään. En tarkkaan muista ajankohtaa. Taisi olla jo tämän vuoden puolella, tai sitten ei vielä, koska syksyisiä mielikuvia muistissani vielä herää. Huomasin tuolloin, että kaupunki oli sitten viime käyntini hieman muuttunut. Hän esitteli tuolloin aivan Kremlin lähettyviltä erästä uutta näköalasiltaa Zaryadne-konserttirakennuksen kupeessa.

Nyt olen jäänyt kuin loukkuun. Odotan jo, miltä Pietari hänen kuvaamanaan taas näyttää. Miten hän jaksaakin luoda noita lähetyksiään käytännössä päivittäin! Sodan puhjettua häneltä saa ajankohtaista kuvaa Pietarin elämänkulusta tiukkojen pakotteiden keskellä. Olen mukana suurkaupungin sykkeessä, ja päivittäin pystyn näkemään, miten pakotteet jossain vaiheessa alkavat todella purra. Valitettavasti ne alkavat jossain vaiheessa jäytää normaalia elämää. Minulle kyse ei siis ole mistään vahingon ilosta, kuten on kai jo tullut selväksi.

Tuo oheinen kuva on eräästä Pietarin baarista, jonka olen ottanut suorasta lähetyksestä Baklykovin kuljeskellessa Pietarille niin tyypillisen sateen keskellä. En ole mikään baarikärpänen, joten niistäkin olen saanut Baklykovin myötä antoisaa tietoa. Varsinaisesti minut on sytyttänyt hänen laaja kulttuurituntemuksensa ja ennen kaikkea rakkaus klassiseen musiikkiin.  Nyt aivan viime päivinä hän on vienyt katsojansa mukaan konsertteihin. Aivan mahtava kokemus oli olla mukana ”Petrikirchessä”, Nevskin valtakadun varrella sijaitsevassa luterilaisessa kirkossa. Siitä olen kirjoittanut kolme vuotta sitten jutun, joka avautuu täältä. Tuohon kirjoitukseen herätteenä oli käynti urkukonsertissa, jolloin sain pienen ekskursion myötä tutustua kirkon historiaan ja nykyelämään lähemminkin. Sen jälkeen olen käynyt siellä toisenkin kerran, tällä kertaa kamarimusiikkikonsertissa. Tuosta käynnistä kerron tässä jutussani, jonka olen kirjoittanut samana keväänä käydessäni Pietarissa kirjamessuilla.

Nyt Baklykov kykeni teknisistä rajoituksista huolimatta luomaan striimissään aivan upean tunnelman, aivan kuin katsojat olisivat olleet fyysisesti mukana konsertissa. Konsertissa esiintyi kamarimusiikkiorkesteri. Se alkoi Vivaldista ja siinä soi hyvin monenlaista musiikkia. Iloa säteilevä sopraanosolisti teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti en nyt muista nimeä. Mutta… ei hätää. Löytyyhän lähetys edelleen netistä. Se on täällä. Baklykovin lähetyksissä eletään hyvin hektisesti. Tuo konsertti on nimittäin tapahtunut 23. maaliskuuta, viime keskiviikkona. Sopraanosolistin nimi on Irina Mulyarchik. Erityisesti kosketti eräs kappale, jonka säveltäjäksi osoittautui orkesterissa soittava alttoviulisti. Muitakin solisteja konsertissa oli: kitaristi Mikhail Kasheutov ja hanuristi Artyom Malkhasyan. Ohjelmistosta mainitsen vielä erikseen kaksi kappaletta. Toinen on José María Canon sävellys Son of Moon, solistina yllä mainittu Irina. Toinen on meille kaikille varmasti tuttu tango Mustasukkaisuutta. ”Järjen veit ja minusta orjan teit” – niin laulaa Olavi Virta. Tällä kertaa kyseessä oli orkesterisovitus.

Ja toinen konsertti tuli livelähetyksenä eilisiltana (lauantaina 26.3.2022). Paikkana oli Mjasnikovin talo (The House of Myasnikov), joka on rakennettu vuonna 1859. Se oli minulle uusi tuttavuus. Paikka onkin entisöity aivan vastikään konserttisaliksi. Kyseessä on erittäin kaunis Sali. Rakennuksesta löytyy kuva täältä. Googlaamalla löytyy muutakin tietoa.

Kyseessä on loistava konsertti, jonka sielu ja henki on pianisti Dmitry Myachin. Kannattaa tutustua Baklykovin lähetykseen, joka on nähtävissä täällä. Laulusolistit eivät mielestäni olleet aivan samassa vedossa kuin yllä mainitsemani Pietarin kirkossa esiintynyt Irina Mulyarchik, mutta hyviä he kuitenkin olivat. Konsertissa on kuitenkin hyvin intensiivinen tunnelma. Illan juontaja tuo siihen oman panoksensa. Valitettavasti vain puheesta en saanut lähetystä seuratessani selvää. Musiikki kyllä kuului aivan tyydyttävästi.

Odotan jo seuraavaa Baklykovin lähetystä. Niissä todellakin eletään arjessa mukana. Ja hänen tietämyksensä ansaitsee erityismaininnan. Hymyä vielä riittää. Baklykov haluaa luoda optimismin henkeä. Mutta kun yllä mainitsin, että Mjasnikovin talon konsertin solistit eivät tuntuneet olevan vedossa, niin mielessä välähti, olisiko syynä ollut nykyinen varmasti jokaisen sydäntä painava yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne.  Blogisti itse eilisen konsertin jälkeen nautti seuraajiensa iloksi lasillisen samppanjaa, kilistäen kuvitteellisesti meidän jokaisen kanssa toivottaen kaikille rauhaa.

...

Lisäys:

Yksi asia jäi kertomatta. Kun konflikti Ukrainan kanssa helmikuun lopussa puhkesi, niin oli uhkana, että Venäjä sulkee YouTuben eikä siis Baklykovillakaan olisi ollut mahdollisuutta siellä striimiinsä. Facebook ja Instagram suljettiin, mutta lopulta YouTube jäi, ainakin toistaiseksi. Minua veti seuraamaan nimenomaan tuo seikka. Baklykov painotti, että ehkä juuri sinä iltana oli meneillään viimeinen lähetys tai ehkä se olikin seuraavana iltana, ja minä halusin nähdä tuon ”viimeisen” lähetyksen.  Ilta illalta lähetykset kuitenkin jatkuivat, kunnes varmistui, että YouTube jatkaa Venäjällä toimintaansa.

Todettakoon vielä sekin, että Baklykov vakuuttaa olevansa patriootti, joka ei hylkää kotimaataan.

...

Päivitys 29.03.2022: Sergei Baklykovin etunimi korjattu.

Venäjä Ukrainassa: Kauanko sota kestää?

 

Andrei Illarionov on entinen Putinin neuvonantaja ja nykyinen hänen politiikkansa armoton kriitikko. Olen seurannut hänen blogiaan ja ulostulojaan välillä tiiviistikin. Nyt Venäjän Ukraina-operaation sytyttyä osui silmiini tuore keskustelu ukrainalaisen toimittajan Tatjana Martynovan kanssa. Se on pitkä enkä mene nyt laajemmin sen yksityiskohtiin. Nostan sieltä yhden asian, johon lyhykäisesti kajotaan. Kyse on siitä, kuinka kauan tähän mennessä jo yli kaksiviikkoinen ”operaatio” kestää. Toistaiseksi vakuuttelut sen pikaisesta päättymisestä ovat osoittautumassa huuhaaksi.

Andrei Illarionovin taustoista voisi kertoa pitkäänkin. Wikipedia-sivusto on varmasti hyvä lähde. Minulla on hänestä lisätietoa, joka löytyy blogitekstistäni helmikuulta 2021(linkki), tarkemmin sanoen sen aivan lopusta. Jutun otsikkona on Kansakuntaa tarvitaan. Tuon kirjoituksen painopiste on ihan muussa, mutta lisäsin siihen Illarionovia käsittelevän osan, koska se mielestäni ainakin jossain määrin sivuaa kansallisvaltio-teemaa. Tarkoitukseni oli alun perin tehdä Illarionovin ajatuksista itsenäinen juttu, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Illarionovin tyyli on tullut minulle tutuksi. Hän voi olla välillä todella provosoiva, valmis tiukkoihinkin väittelyihin, jopa avoimeen sanaharkkaan. Siksi mikään ei hänen suhteen yllätä. Ennen tätä nykyistä kriisiä, kuuntelin muutama kuukausi sitten hänen näkemyksiään USA:n vetäytymisestä Afganistanista. Siitäkin aiheesta löytyi kiintoisaa polemiikkia ja uutta lähestymistapaa. Mitä taas Putiniin tulee, niin niin hänen mielenlaatunsa ja ajatuksenjuoksunsa on miehelle tuttuakin tutumpi aihe.

Mennään nyt tähän asiaan. Käytän puhujan itsensä sanavalintoja, mutta käännös on kuitenkin vapaasti mukailtu.

Toimittaja arvelee, että kyseessä on puolitoista tai korkeintaan kaksi kuukautta kestävä sota, mikä saa vieraan havahtumaan. Aivan kuin tulisi uusi vaihde silmään, äänenpaino muuttuu ja toimittaja jää lähes hölmistyneenä ihmettelemään vieraansa muodonmuutosta.

Illarionov on suorasanainen, varma mielipiteestään. Hänen mukaansa on valmistauduttava siihen, että tämä sota voi kestää hyvin kauan. Ei ole mitenkään selvä vaihtoehto, että se päättyisi pian. Ei sotaa tietenkään voi koskaan suunnitella pitkäksi. Sen lasketaan loppuvan pian. Mutta toisaalta kun ottaa huomioon ”Kremlin isännän” mielialan ja tuntemukset sekä toisaalta ukrainalaisten ”sataprosenttisen valmiuden” olla antamatta periksi, niin se merkitsee, että sota on luonteeltaan ”eksistentiaalinen”. Ukrainalle kyse on henkiinjäämisestä. Putinille puolestaan sodassa on kyse hänen omasta henkiinjäämisestään. Hän etenee pikkuhiljaa, päämäärätietoisesti…

Illarionovin mukaan tässä sodassa voittaa sitkeämpi, lujempi, itsepintaisempi, se joka ei anna ensin periksi, joka kestää pitempään kuin vastustaja.

Toimittaja: ”No, me olemme varautuneet puoleentoista-kahteen kuukauteen.” Illarionov keskeyttää: ”Ja minä aiheutan teille pettymyksen, ei pidä varautua puoleentoista-kahteen kuukauteen, pitää varautua pitkäksi ajaksi. Putin kuulee teidän käsityksenne ja toteaa olevansa puolestaan valmis käymään sotaa vuoden…”

”Me olemme virittäytyneet voittoon, vieköön se miten kauan tahansa,” Illarionov jatkaa.

Toimittaja: ”Se on pääasia, itsestään selvää.”

Illarionovin mukaan häviö sodassa merkitsisi Ukrainan tuhoa valtiona ja Ukrainan tuhoa etnoksena, ukrainalaisen kulttuurin ja ukrainan kielen tuhoa. Putinin ulostuloista on tullut selväksi, että hänen tavoitteena on tuhota Ukraina. Siksi sota kestää. Siinä ”ei ole lounastaukoja” eikä määräaikaa, vaan sen on tarkoitus johtaa täydelliseen voittoon. Illarionovin näkemyksessä se merkitsee, että maahan tunkeutunut hyökkääjä torjutaan totaalisesti. On pidettävä pää kylmänä. ”Vastustaja voi osoittautua todella vahvaksi, ovelaksi, kyyniseksi, säälimättömäksi. Siksi ei pidä kiireessä tehdä mitään lopullista luonnehdintaa tuhon vimmassa olevasta vihollisesta. Sen sijaan on tehtävä kaikki mahdollinen, jotta voisi säilyttää omat voimansa ja tuhota Ukrainan alueelle hyökännyt vihollinen...”

Toimittaja jää mietteliäänä pohtimaan: ”Minä ihailen omaa armeijaamme äärimmäisen vaikeassa tilanteessa…”

…

Tämä on siis lyhykäinen osa pitkästä keskustelusta. Seurataan tilanteen kehitystä. Omasta puolestani haluan todeta, että asiassa on monenlaisia näkökulmia. Myös venäläiset ovat sodan uhreja. Oman itärajamme läheisyydessä saattavat perheet saada ilmoituksia sodassa kaatuneista 19-20-vuotiaista nuorukaisista. Vastikään luin järkyttyneenä venäläiseltä keskustelupalstalta muistokirjoituksen sodassa kaatuneesta parikymppisestä sairasauton kuljettajasta. Venäjälläkin ollaan suuren surun vallassa. Kommenteista huomaa, että isänmaallinen patriotismi on tunteista päällimmäisenä. Se toistaiseksi kantaa surun yli. Halutaan tukea surevia läheisiä, valaa uskoa.  Sodan uhreja on siis molemmin puolin.

Kommenteista osui silmiini kaksi tunnelman rikkovaa näkemystä. ”Nuori komea kaveri kuoli vanhojen sekopäiden tähden. Ilman heitä hän eläisi ja kasvattaisi lapsia.”  ”Noin käy jokaiselle joka ase kädessä tunkeutuu Ukrainaan.” Niiden tarkoitus oli tuoda säröä ihmisten tunteisiin. Ne saivatkin perusteltuja vastareaktioita.

Kansa tekee surutyötään. Uhreja tulee vielä kai paljon. Kaiken informaation keskellä muistetaan kuitenkin se sodan ensimmäinen uhri – totuus. Niin idässä kuin lännessäkin. Ihmiset ovat kuitenkin paljolti mediapoolien ohjauksessa.

Ukrainan tapahtumat: venäläisiä kansalaisreaktioita sodankäynnin keskeltä

 Diakoni astui ambonille, sojottavalla peukalollaan selvitti pitkät hiuksensa messukaavun kauluksen alta ja asetettuaan ristin rinnalleen ryhtyi kovalla äänellä ja juhlallisesti lukemaan rukousta: rukoilkaamme yhdessä Jumalaa.

”Yhdessä, kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä me rukoilemme”, Nataša ajatteli.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha. Kolmas kirja, osa I, luku XVIII. Suomennos Esa Adrian.

…

Nuo Natašan sanat on liitetty melko tuoreeseen venäläisten opettajien vetoomukseen sotatoimien päättämisen ja rauhan puolesta, joka on lähetetty Venäjän johdolle ja Venäjän Duuman jäsenille eli suomalaisittain kansanedustajille. Tuo reaktio on yksi monista. Sen tulosta odotetaan edelleen. Vaikka se viipyy, vetoomus ei ole turha. Se kertoo osaltaan ihmisten järkytyksestä ja rohkeudesta. Nuo rauhanpyrkimyksen eleet jäävät soimaan niidenkin omassatunnossa, jotka ovat alun alkuaan hyväksyneet maan johdon toimet. Venäläinen kulttuuri on voimavara sovulle ja rauhantahdolle, sekä myös katumukselle ja anteeksiannolle. Se yhdistää, eikä sodan turhat uhritkaan jää hämärän unhoon. Heidän muistonsa jää merkiksi kansalle poliittisten johtajien hallinnollisen väkivallan mielettömyyksille.

Aivan äskettäin kohdalleni osui pikku-uutinen kahden Venäjän karjalaisen nuorukaisen kaatumisesta Ukrainassa heidän täyttäessään kansalaisvelvollisuuttaan. 19-vuotiaat Kirill Kesäjoelta(Letneretšenskoje) ja Nikita Derevjannojen kylästä ovat menehtyneet. Kyseessä on Litsei-verkkosivun jakama tieto. Litsei jakaa tietoa Karjalan tasavallan kulttuuritapahtumista.  Uutisen myötä käy ilmi karu totuus: ihmishenkiä ei saada takaisin. Uskon, että suuri osaa Karjalaa itkee noiden nuorukaisten menehtymisen johdosta. Ja sydämessään koko Venäjä suree, vaikka virallinen informaatio yrittääkin viestiä sotatoimista kylmäkiskoisin faktoin.

 ”Ukrainan operaation” piti kestää muutama päivä, mutta se jatkuu edelleen. Venäjän poliittisessa johdossa on varmaan jo selkeitä hermostumisen merkkejä. Heidän ajatuksiaan myötäilleet uskolliset kansalaisetkin ovat suurelta osin vaikenemassa. Alkaa olla aika itsenäiselle pohdinnalle. Vaikenemisesta ja hiljentymisestä on polku uudelleenarvioinnille.

Kuuntelin jokin päivä sitten presidentti Putinin vuodatusta sodan käynnistä. Uhriluvun kerrottuaan hän totesi, kuinka valtio huolehtii siitä, että omaiset saavat vankan taloudellisen korvauksen menetyksen johdosta. Ruplamääriä en kirjoittanut muistiin, mutta ei niillä ole nyt merkitystä. Hämmennyin presidentin esityksen kylmäkiskoisuudesta. Toisaalta kauhistuin, kuinka tunteettomasti voidaan ihmiselämästä puhua. Sotilaat ovat nyt pelkkiä lukuja, kun toisaalta vieläkin vuosittain surraan valtiollisissa muistotapahtumissa toisen maailmansodan uhreja. Putinin esiintyminen kertoo peitellystä epätoivosta. Kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta perääntyä ei voi. Tätä muuten pohtivat myös toimittaja Ivan Puopolo ja sotahistorioitsija Lasse Laaksonen Puopolon youtube-kanavan keskustelussa. Sille suositukseni.

 

Mennään tarkemmin tuohon vetoomukseen. Kerron sen sisällöstä lukemani uutisen pohjalta vapaasti muotoillen. Kokonaisuudessaan en ole voinut sitä lukea. Siitä kertova uutinen löytyy mm. täältä. Se on julkaistu 2. maaliskuuta. En tiedä, miten vetoomukseen on reagoitu, tai millaisiin toimiin on ryhdytty. Käsittääkseni vetoomuksen sivut, jossa opettajilla ympäri on ollut mahdollista liittyä siihen mukaan, on suljettu.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja, Uuden koulun kirjallisuuden osaston johtaja Sergei Volkov on julkaissut avoimen kirjeen Venäjän federaation johdolle Ukrainan tilanteesta, jonka hän kirjoitti yhdessä kollegoidensa kanssa. Volkov kehottaa muita venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajia liittymään vetoomukseen. Kirje on osoitettu Venäjän presidentille Vladimir Putinille ja Venäjän federaation parlamentin (Duuman) kansanedustajille. Siinä vaaditaan kaikkien sotatoimien välitöntä lopettamista.

”Miten näitä toimia sitten kutsutaankaan ja millaisista asetelmista ne ovat alkavat, ne johtavat kotien tuhoutumiseen, kuolemiin, ihmisten joukkopakoon, keskinäisen vihan, eripuran ja kauhun lisääntymiseen.” Näin vetoomuksessa todetaan.

Opettajat muistuttavat, ettei yhdessäkään venäläisessä klassikkoteoksessa kerrota tämän kaltaisten konfliktien seurauksista myönteisesti. Päinvastoin, niitä on luonnehdittu jyrkän kielteisesti. Vetoomuksen tekijät toteavat olevansa neuvottomia oppilaiden kysyessä heiltä vihasta.

”Me venäläisessä kulttuuripiirissä kasvaneet voimme elää vain rauhan voimalla: ”kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä.” Nuo Tolstoin sanat oppilaamme osaavat ulkoa. Sukupolvi sukupolvelta venäläiset ovat lukeneet koulussa Tolstoita (ja muita venäläisiä kirjailijoita) ja ovat muodostaneet sen pohjalta kuvan rauhasta (ja sodasta).”

Opettajien mielestä venäläisen kirjallisuuden viesti on ytimeltään sodanvastainen ja kehottaa avoimeen dialogiin muiden kulttuurien kanssa, ilman raja-aitoja. Tuo kuva on nyt rikkoutunut, ja ollaan älyllisessä ristiriitatilanteessa. Kuten tekstissä todetaan: on tapahtunut ”kognitiivinen räjähdys”. Vapaasti muotoillen se tarkoittaa, että viime päivien kehitys on pommin tavoin rikkonut ihmisen turvalliseksi kokemansa maailmankuvan. Opettajien vetoomuksessa viitattaneen psykologiasta tuttuun kognitiiviseen dissonanssiin.

Vetoomuksen tekijät katsovat, että nyt meneillään olevilla yhteenotoilla ja niiden myötä aiheutuvilla tapahtumilla voi olla vakavia seurauksia Venäjän kansalle. Siksi he vaativat sotatoimien välitöntä lopettamista. Tekijät päättävät vetoomuksensa todeten, että he voivat tulla Duumaan valaisemaan kansanedustajille venäläisen kirjallisuuden näkemystä ja mitä pikemmin, sitä parempi. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.