Tarkovski Arseni ja Andrei, isä ja poika – taustoja ja elämänvaiheita

Andrei Tarkovski. kuva: G. Pinhasov 1978

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskista (1932-1986) olen kirjoittanut jo muutaman tekstin mutta niistä on jo aikaa. Niissä olen tarkastellut eräitä hänen keskeisimpiä elokuviaan.  Aihe on minulle kuitenkin läheinen ja siihen tuli jälleen tarve palata. Tässä laajassa kirjoituksessani luon henkilökuvaa. Käsittelen Tarkovskin varhaisvuosia ja hänen aikaansa ennen varsinaista elokuvauraa. Otan rinnalle käsittelyyn myös Andrein isän runoilija Arseni Tarkovskin. Samalla vilkaistaan 1800-luvulle Tarkovskien sukuun. Käsittelen Arsenin ja Andrein elämää limittäin. Tuo hypähtely voi häiritä mutta sellaiseen tarkasteluun nyt kuitenkin päädyin.  Olen viime aikoina tehnyt jonkinmoista analyysia myös Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov. Siitä aion kirjoittaa tämän jälkeen.

On tähän kirjoitukseeni myös konkreettinen tausta. Luin jokin aika sitten Andrein sisaren Marina Tarkovskajan muistelmateoksen ”Peilin sirpaleita” (Осколки  зеркала). Minun käyttämäni teos on vuodelta 2018 (kustantamona Издательство АСТ). Ensipainos lienee kuitenkin julkaistu jo 1990-luvun lopulla. Sieltä on avautunut Tarkovskien elämään uusia kiintoisia näkökulmia.

Isä Arseni Tarkovskin (1907-1989) lyriikasta ja elämänvaiheista kiinnostuin kuultuani hänen runojaan elokuvissa Peili ja Stalker. Hänen elämänsä kulki läpi Neuvostoliiton eri vaiheet. Hän koki ne kaikki. Lopullinen lähtö tuli hieman ennen järjestelmän romahdusta. Hän oli viimeisiä venäläisiä runoilijoita, joilla oli vielä elävä kosketuskohta vuosisadan alun ns. hopeakauden lyriikkaan. Saattoi olla peräti viimeinen. Peili oli elokuva, joka suoraan sanoen pakotti minut käymään lävitse Arseni Tarkovskin elämänvaiheet. Sieltä löytyy kiinnostavia yhteyksiä. Andrei oli monessa suhteessa isänsä poika. Heille elämässä tärkeintä oli selviytyminen. Ainakin Andrei on eri yhteyksissä maininnut syyllisyydentunnon, jonka oli saanut mukaansa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kypsyttyään aikuisuuteen. Ymmärrän sen niin, että hän jäi monille läheisille ihmisille kiitollisuudenvelkaan, joka jäi maksamatta takaisin, kun hän joutuu rynnimään eteenpäin omaa uraansa edistääkseen. Arseni puolestaan oli niin henkeen ja vereen luova persoona, että hylkäsi uransa vuoksi jopa oman perheensä tilanteessa, jolloin lapset Andrei ja Marina olivat aivan pieniä ja olisivat tarvinneet kipeästi isäänsä.

Andrei Tarkovskin vanhemmat Arseni ja Maria olivat syntyneet vuonna 1907. He olivat avioituneet vuonna 1928.  Pariskunta asui Moskovassa mutta lapset ovat kuitenkin syntyneet muualla. Andrei syntyi vuonna vuonna 1932 Volgan rannalla maaseudulla Moskovan koillispuolella paikassa, jossa asui Marian äiti ja tämän uusi miehensä toimi lääkärinä. Marina syntyi vuonna 1934 Moskovan lounaispuolella sijaitsevassa kylässä. Tarkovskit asuivat hyvin ahtaissa oloissa, mutta perheellä oli maaseudulla kesäpaikkoja, jotka antoivat myös lapsille virikkeellisen kasvuympäristön. Noita lapsuuden kesäisiä maisemia voimme ihailla jo yllä mainitsemassani elokuvassa Peili, johon on heijastettu Andrein omaa elämää.

Perheen lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 1937.  Äiti Maria tuntuu ottaneen senkin ymmärryksellä, vaikka se on ollut todella kova isku. Isä Arseni oli tavannut Antonina Bohonovan edellisenä vuonna. Äiti Maria oli tajunnut suhteen tilan eikä asettunut vastahankaan. Hän taisi jopa jouduttaa miehensä ratkaisua ymmärtäen, että se oli parasta myös miehen uran kannalta. Virallisesti ero tuli voimaan vuonna 1940 ja samana vuonna Arseni rekisteröi suhteensa uuden puolisonsa kanssa.

Arseni Tarkovski 30-luvulla

 

Lapset Andrei ja Marina vuonna 1935

Maria Tarkovskajan sydämeen jäi kuitenkin rakkaus eikä hän ainakaan Marina-tyttären kirjoituksen perusteella kantanut kaunaa.  Hän antoi isälle mahdollisuuden tavata lapsiaan, joilla näin ollen säilyi yhteys isäänsä läpi lapsuuden ja nuoruuden, läpi elämän. Andrei ei häntä kovin usein voinut tavata, mutta isä ja poika kävivät suhteellisen tiivistä kirjeenvaihtoa. Isä neuvoi poikaansa ja otti kantaa asioihin. Poika taas pyysi neuvoa ja kunnioitti vanhempiaan. Peilissä tuo suhde avautuu monine ristiriitoineen.

Äiti oli kuitenkin se hahmo, joka oli lasten kanssa konkreettisesti kiinni arjessa. Andrei osoitti jo pienennä taiteellista lahjakkuutta ja äiti yritti tehdä kaikkensa lastensa eteen, jotta heidän lahjoilleen tulisi kehitysmahdollisuuksia.

Andrei oli taitava käsistään, hän piirsi ja maalasi. Hän osoitti musikaalista lahjakkuutta, otti pianotuntejakin. Kaiken tuon ohessa hän oli tavallinen hulivili, joka vietti aikaansa jalkapallokentillä muiden saman ikäisten kanssa.

…

Tarkennetaan noita perheen alkuaikojen vaiheita ja taustoja. Arseni Aleksandrovitš Tarkovski syntyi vuonna 1907 Elisavetgradissa eteläisessä Ukrainassa. Kaupunki oli saanut nimensä perustajastaan Venäjän keisari Elisabethista. Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen, siellä syntyneen kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin mukaan, siitä tuli Zinovjevsk. Sittemmin Zinovjev joutui epäsuosioon ja kaupungista tuli vuonna 1934 Kirovo sen jälkeen, kun Leningradin puoluejohtaja ja Zinovjevin seuraaja Sergei Kirov oli ammuttu. Viisi vuotta myöhemmin nimi muuttui Kirovogradiksi ja nykyisin kaupungista on tullut Kropyvnytskyi samannimisen näytelmäkirjailijan mukaan. Kaupunki oli ukrainalaisen teatterin kehto ja myös Arseni pääsi jo pienenä perheessään kirjallisuuden ja lyriikan pariin. Isänsä kuoleman jälkeen Arseni lähti Moskovaan ja hankkiutui siellä kirjallisuuden opintoihin tavoitteena runoilijan ura.

Äiti Maria Ivanovna oli syntynyt Moskovassa mutta eli nuoruutensa muualla. Hänkin saapui Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta ja pari löysi sen myötä toisensa. Maria oli ollut 20-luvun lopulla lahjakas kirjoittaja. Häntä jopa kutsuttiin ”hamepukeiseksi Tolstoiksi”, mutta kirjailijan ura hänelle ei koskaan auennut. Marialle jäi se tyypillinen naisen osa. Aviomiehen ura oli etusijalla. Häneltä jäi jopa korkeakoulututkinto lopulta suorittamatta, kun hän halusi seurata miestään. Sittemmin hän otti huolekseen ja vastuulleen kahden lapsensa kasvatuksen.  Perhe eli välillä äärimmäisen niukoissa oloissa ja lapsiin hän panosti kaikki voimavaransa. Hän työskenteli 30-luvulla kirjapainossa oikolukijana, mikä käy ilmi myös elokuvasta Peili. Äiti ei enää luonut uutta parisuhdetta.

Arsenillakaan ei ollut helppoa. Hän löysi uuden naisen, jonka hän myöhemmin 40-luvun lopulla hylkäsi.  Sitten kolmannen kanssa hän eli loppuelämänsä yhdessä. Arseni osallistui maailmansotaan ja kunnostautui taisteluissa. Hän haavoittui vakavasti muutama viikko sen jälkeen, kun oli saanut loman ja käynyt tapaamassa lapsiaan. Toinen jalka jouduttiin amputoimaan ja hengenlähtökin oli lähellä. Onneksi kuolio saatiin Moskovassa taitavan kirurgin käsissä pysähtymään. Tuolloin uusi vaimo oli miehelle korvaamaton apu. Hänen ansiostaan mies pääsi Moskovaan hengen pelastaneeseen leikkaukseen ja hän huolehti miehestä, jotta tämä saattoi rauhassa toipua ja päästä uudelleen elämän alkuun. Jälkipolvi on tietysti miettinyt, mikä suhteen lopulta rikkoi.  On katsottu, että yhtenä syynä oli juuri tuo seikka, kun hän jäi avuttomana vaimonsa vastuulle. Luova persoona tarvitsi henkistä vapautumista. Se löytyi uuden naissuhteen kautta.

Laitan tähän pienen sivuhuomautuksen.  Tarkastellessani täältä kaukaisuudesta runoilija Tarkovskin elämää ihmettelen jossain määrin miehen sydämen kylmyyttä. Hän jätti Antonina Bohonovan, joka sitten pian sen jälkeen sairastui vakavasti ja kuoli (v. 1951). Ehkä tuo juuri on sitä kylmäsydämisyyttä, joka tuossa yhteiskunnassa vallitsi ja johon myös Andrei Tarkovski hieman viittasi todetessaan kantavansa syyllisyyttä sydämessään. Siinä ajassa oma ura oli ylitse muiden. Elämästä oli selviydyttävä, jätettävä oma jälki. Esimerkiksi Arseni oli pikkupojasta lähtien nähnyt, kuinka ympärillä kuolema kylvi satoaan.  Sittemmin yhteiskunnan valvontakoneisto oli uhkana. Mutta sisäinen pakko ajoi eteenpäin. Toisaalta Andreista tiedetään, että hän oli ohjaustyössään esimerkiksi lapsinäyttelijöiden kanssa hyvin empaattinen ja kannustava. Andreinkin syyllisyyden tunteen kohteena lienee ollut ensi sijaisesti oma äiti. Toki hän tajusi, että ilman monen muunkin läheisen henkilön tukea hän ei olisi selviytynyt.

Ihme kyllä, amputointi ei miehen urakehitystä häirinnyt. Arseni Tarkovskista oli kolmekymmentäluvulta lähtien muotoutunut ns. toisen luokan runoilija, mikä tarkoitti, että oli lyriikan kääntäjä, keskittynyt Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntämiseen. Se oli noina hyvin suosittua ja venäjäntäjät olivat hyvin arvostettu ammattiryhmä. Poliittisestikin sillä oli painoarvoa.  Työnsä vuoksi Arseni joutui paljon matkustelemaan ja sodan jälkeen hän teki usein raskaitakin matkoja muun muassa Kaukasiaan. Toimeentulo ei tullut helpolla mutta hänen työtään arvostettiin.

Omaa lyriikkaa Arseni oli luonut pikkupojasta lähtien ja yksittäisiä runoja oli toki julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Ensimmäinen oma kokoelma oli valmiina painettavaksi vuonna 1946. Se kuitenkin otettiin painosta pois, kun poliittinen tilanne maassa kiristyi. Kirjailijat Anna Ahmatova ja Mihail Zoštšenko joutuivat julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli alkulaukaus ns. kosmopolitismin vastaiselle ideologiselle taistelulle, josta monet taiteilijat ja kulttuurihahmot joutuivat kärsimään. Siinä virrassa lyriikkaa alettiin tutkia suurennuslasin kanssa eikä Arseni Tarkovski saanut armoa. Vaikka venäjäntänä hän niittikin mainetta, niin oman ensikokoelmansa hän sai lopulta julkaistua vasta 60-luvun alussa.  Tuo 40-luku oli taiteilijalle raakaa aikaa, vaikka aluksi sodan loppuminen näyttikin vapauttavan ilmapiiriä. Jonkin aikaa Arseni Tarkovskin kerrotaan kulkeneen itse myrkkyrasia taskussa. Elämään löytyi kuitenkin sisältö työn, harrastusten ja uuden rakkaussuhteen mukana.

Lapsiaan Arseni tapasi harvoin, mutta kirjeenvaihto varsinkin Andrein kanssa oli suhteellisen vilkasta. Pikku-Andreille isän lähtö oli ollut rankka juttu. Pojan kerrotaan lähes jumaloineen isäänsä. Kun jonkinlainen yhteys kuitenkin säilyi niin ei hän lopulta varttuessaan esikuvaansa hyljännyt. Andrei kysyi kirjeitse isältään neuvoa ja mielipiteitä. Isä vastasi perehtyen asioihin suurella sydämellä.

…

Andrei osoitti jo pienenä taiteellista lahjakkuuttaan. Kävin pari vuotta sitten Pietarissa Andrei Tarkovskin elämään liittyvässä valokuvanäyttelyssä. Siellä oli esillä myös Andrein lapsuudenaikaisia kuvaamataidontöitä ja myös hänen aikuisena luomiaan maalauksia. Laitan niistä oheen muutaman kuvan.

Hän soitti myös pianoa, mutta kun ei ollut varaa omaan pianoon, niin soittoharrastus lopulta hiipui. Mutta otollisessa ympäristössä hänestä olisi muusikkona voinut kehittyä mitä tahansa.  60-luvulta joku työkaveri on muistellut, että hän osasi soittaa sujuvasti Mozartia ja sitten siirtyä kuin salamaniskusta jazziin. Hänen musiikillisista taidoistaan kerron alla lisää.

Laitan tähän yhteyteen suoran lainauksen Marina Tarkovskajan kirjasta. Siinä Andrein pikkusisko kertoo perheen konserttimatkasta 40-luvulla, todennäköisesti pian sodan päättymisen jälkeen. Se kertoo, miten äiti halusi ohjata lapsiaan kulttuuriin ja sivistykseen. Omasta itsestään hän ei välittänyt lainkaan. Hän sijoitti kaikki varansa lapsiin ja kulki itse lähes ryysyissä.

Konsertti pidettiin Moskovan konservatorion konserttisalissa, joka on myös minulle hyvin läheinen paikka. Marina toteaa, että tuolloin rakennuksen edustalla ei ollut Pjotr Tšaikovskin muistomerkkiä eikä sen ympärille istutettuja koivuja. Julkisivusta päähuomio kiinnittyi rakennukseen.

Moskovan konservatorion edusta nykyisin.

 Marina on todennäköisesti laatinut kirjoituksensa myöhemmin aikuisiässä, mutta kuitenkin eläytyen omiin tuntemuksiinsa. Hän oli tuolloin ehkä 12-vuotias. Tähän tyyliin hän kertoo:

”Konservatorio! Tilava aula, kirkas valaistus, leveät mattojen peittämät valkeat portaat – ja edessämme avautuu konserttisali.

Alussa vastaan tulivat tietysti muotokuvat. Me arvuuttelimme vuorotellen kaikkia säveltäjiä, joiden kuvia oli sijoitettu seinille soikeanmuotoisiin kehyksiin. Vähiten tykkäsin fetsipäisestä Glinkasta. Hänestä huokui jonkinlaista aatteellista synkkyyttä. Sen sijaan Schubert pikkuruisissa silmälaseissaan hymähtelevine huulineen miellytti kovasti, samoin Tšaikovski. Andrein suosikki oli romanttinen Wagner samettisessa baskerissaan.

Suhteessa lämpiöön sali tuntui hämärähköltä ja esiintymislavan ylle nousevat valtavat urut saivat meidät jotenkin epätavalliseen olotilaan. Äitikin oli epätavallisen oloinen -  jotenkin jännittynyt ja tiukkailmeinen, hän istui suorempana kuin yleensä.

Orkesteri tulee lavalle ja istuu paikalleen. Muusikot virittävät soittimiaan. Ja aivan erityisellä ”konservatorioäänellä” julistetaan ensimmäinen ohjelmanumero. Kapellimestari astuu orkesterin eteen, heilauttaa tahtipuikkoaan…

Ja siten alkaa minun painajaiseni ja murheeni.

Aluksi kuuntelen tarkkaavaisesti, sillä muistan, mitä tuosta kappaleesta äiti kertoi matkalla konservatorioon. Vähitellen huomio alkaa heiketä, äänet kadottavat merkityksensä. Lakkaan kuulemasta niitä. Alan haukotella ja ajatukset siirtyvät omiin asioihini – kouluun, kissaamme, mummoon, Olja Metljajevan uusiin kenkiin.

Vilkaisen vaivihkaa äitiä ja Andreita. He ovat musiikin pauloissa. Andreilla on kulmat kurtussa, hän lyö oikealla kädellään polveen tahtia.

Minä hätkähdän ja yritän uudelleen kuunnella. Tuttu teema piristää hiukkasen. Mutta jälleen muutaman minuutin kuluttua kadotan otteen musiikkiin. Alan tuijottaa kapellimestaria. On huvittavaa nähdä hänen huitovia käsiään ja äkkiliikkeistä sekaisin mennyttä tukkaansa.

Käännän katseeni yleisöön. Oi, tuo 40-luvun lopun moskovalaisyleisö – arvokas jäänne menneestä moskovalaisesta sivistyneistöstä! Vanhoja paitoja ja puseroita, kuluneita housuja. Joukossa muutamia nuorempia, joilla yllä gimnastjorka  eli sotilaspusero (ks. myös täältä). Joillakin oli huopikkaat tai samankaltaiset saappaat. Opiskelijat olivat pukeutuneet ilman mitään viitettä muodikkuudesta. Konservatorioon ei ollut sopivaa tulla missään erityisessä silkkisametissa. Meidän ylpeä ja itserakas Andrei ei hävennyt olla siellä omassa ainokaisessa vapaa-ajan asussaan.

 Sinfonian päätösjyly alkaa kasvaa. Kapellimestari hypähtää varpailleen ja huitoo yhä voimallisemmin käsillään. Lopulta hän ottaa yhdellä lavealla liikkeellä äänet nyrkkiinsä ja ne vaimenevat hetkessä. Hiljaisuus. Aplodeja. Taputan kaikin voimin – kärsimykseni ovat ohitse.

Andrein suhteen kaikki oli alusta pitäen toisenlaista. Hänellä oli absoluuttinen korva. Kun hän oli jo ennen sotaa musiikkikoulun pääsykokeissa, kaikki opettajat riensivät hänen luo.

Hänen musiikin opettajanaan oli Nina Aleksandrovna Grigorovitš, Nikolai Rubinsteinin oppilas. Hän ennusti Andreille maineikasta tulevaisuutta. Mutta omaa pianoa äidillä ei ollut varaa ostaa, hän harjoitteli naapureiden luona ja jätti lähestulkoon valmistautumatta tunneille. Hän soitti kuulomuistista. ”Oi-voi, siinä meillä taas yksi tarkkakorva!”, suutahti Nina Aleksandrovna ja teki merkinnän jokaisen väärin soitetun harjoituskappaleen jälkeen. Kolme pukkia merkitsi, että kaikki oli alettava alusta.

Jo ensi kerrasta lähtien Andrei oli konservatorion käynnistä innoissaan. Hänen ei tarvinnut opetella kuuntelemaan. Kun he äidin kanssa astuivat konsertin jälkeen ulkoilmaan, hän kääntyi äitiin päin ja kysäisi: ”Äiti, tullaanhan me tänne vielä uudestaan?”

Kerran, vuonna 1948 kesän lopulla, kun yhtäkkiä syksyn lähestyessä ilma kylmeni, äiti meni serkkunsa luo kyläilemään. Siellä vaimo ihmetteli, miksei Marialla ollut sukkia, kun oli jo kylmä. Niin, äiti vastasi verkkaisesti, vanhat ovat kuluneet eikä uusiin ole varaa. Ostin sen sijaan lapsille sarjaliput konservatorioon. Se oikeuttaa Beethovenin sinfonioiden esityksiin. Kostja Ivanov johtaa orkesteria!”

Moskovan konservatorion suuri sali nykyisin

 

Säveltäjien kuvia

Ja jos mennään vielä lapsuuteen, niin Andrei oli myös varsin innokas jalkapallon pelaaja. Pojat olivat poikia, vauhtia riitti eikä siinä sisaren havaintojen mukaan säästetty edes vaatteita.

Vaatteista puheen ollen kerron vielä tapauksenvuodelta 1946. Se luo myös omalla tavalla perspektiiviä sodan jälkeisiin vuosiin. Isä oli saanut kirjailijaliitolta jonkin huomionosoituksen palkinnoksi hyvästä työstä. Hän osti niillä rahoilla pojalle hienon takin. Andrei laittoi takin yllensä kouluun mutta palasi sieltä järkyttyneenä kotiin. Se oli varastettu.

Kun pikkusisko kertoi, että konservatoriossa Andrei oli pukeutunut väljään arkiseen vapaa-ajan asuun, niin todettava on, että sittemmin aikuistuessa Andrein tyyli alkoi muuttua. Myös neuvostoyhteiskunnassa – varsinkin Moskovassa - alkoi nuorison keskuudessa elää oma alakulttuurinsa – ”stiljagat”. Se oli Amerikoista mallia otettua vaatteilla keikarointia. Heitä voisi ehkä kärjistetysti rinnastaa nykypäivän hipstereihin.  Aivan kuin meillä Suomessa oli nokka pystyssä kulkevia lättähattuja. Andreista oli tuollainen stiljaga, itsetietoinen omaa egoaan vaatteilla ja käytöksellään korostava katseiden vangitsija. Tuo tyyli kuului 50-lukuun ja Andreilla sen alkuvuosiin, kun oli aika tehdä tärkeitä elämänvalintoja.

Andrei - "stiljaga" 1952

…

Mennään välillä Andrein isän sukutaustaan ja kasvuvuosiin.  Arseni Tarkovski joutui joskus kertomaan omasta taustastaan. Hän kertoi näin:

”Olen syntynyt Kirovogradissa (silloisessa Elisavetgradissa) vuonna 1907 vanhan vallankumouksellisen perheeseen. Isäni oli Narodnaja volja -puolueen jäsen, jota tsaarin hallinto vainosi 1880- ja 90-luvulla.”

Tuo oli hyvin suppeasti todettu. Se on sopivan korrekti kiteytys runoilijan sukutaustasta. Neuvostoyhteiskunnassa valankumouksellinen tausta katsottiin ansioksi. Narodnaja volja (”Kansan tahto”) oli anarkistinen vallankumousjärjestö, jonka toiminta aktivoitui 1870-luvulla ja joka sittemmin onnistui järjestämään keisari Aleksanteri II:n murhan vuonna 1881. Arsenin isä Aleksandr Karlovitš toimi kotikaupungissaan opiskeluvuosinaan tuon liikkeen aktiivitoimijana. Aleksanteri II:n murhan jälkeen tilalle nousi kovemman linjan toimijat. Hallinto tiukensi otettaan.  Sen myötä vuonna 1884 vangittiin myös Aleksandr Karlovitš. Siitä kolmen vuoden kuluttua hänet karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan, josta hän vapautui 1892. Lisätään vielä, että Narodnaja volja -liikkeen hallintorakenne oli pohjana, kun myöhemmin bolševikit loivat kommunistista puoluetta.

Aleksandr Karlovitš oli älykäs mies. Hän osasi kahdeksaa kieltä. Eräässä vaiheessa hän kirjoitti jopa kirjeen kirjailija Victor Hugolle. Tämä ei kuitenkaan siihen reagoinut. 1870-luvun lopun Elisavetgradissa opiskelijaelämään kuului aikamoista poliittista myllerrystä, samoin tietysti muuallakin Venäjän alueella. Aleksandr oli myötäili Narodnaja volja -liikkeeseen kuuluessaan jopa terrorismia. Hänen kaverinsa oli liittynyt Gromada-liikkeeseen, joka ajoi Ukrainan itsenäisyyttä ja ennen kaikkea teki työtä ukrainan kielen puolesta.

Arsenin isä 80-luvulla, alla hänen kirjoittamansa kirje Victor Hugolle

Aleksandr Karlovitšille valkeni karkotusvuosien aikana, että tsaari Aleksanteri II:n murha oli poliittinen virhe. Hän itsekin joutui sen seurauksista kärsimään. Hänen oli vaikeuksia päästä karkotuksen jälkeen kiinni normaaliin elämään. Myöhemmin mies sai tuosta toiminnastaan eräänlaisen palkinnon.  Hieman ennen kuolemaansa vuonna 1923 neuvostohallinnolta varhaiseläkkeen juuri tuon vallankumouksellisen toiminnan ja poliittisen vainon vuoksi. Tuolloin mies oli jo täysin sokeutunut. Eläkettä hän ei saanut kauaa nauttia, sillä hän kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana  aivoverenvuotoon.

Tarkovskien sukujuurista voisi ryöpsähtää isokin tarina. Yhtäältä suvun taustoja on vedetty Kaukasukselle Dagestaniin kulmykkeihin, jossa eli aikoinaan Tarkovskien ruhtinassuku. Andrei sisar on kuitenkin selvittänyt, että suvun juuret ovat Puolassa. Toisinaan isä tosin tykkäsi, kun hänen taustansa liitettiin Kaukasiaan ja jopa Andrei taisi uskoa sen olevan totta. Eräällä Kaukasien matkallaan Arsenia alettiin kutsua ruhtinaaksi, mistä tämä ei tuolloin pitänyt, koska tuolloin elettiin 30-luvun vuosia, jolloin poliittiset vainot saivat ihmiset varuilleen. Arseni taisi kehuskella kaukasialaisjuuriaan lähinnä vain joskus leikillään.

Sekä Andrein isän että äidin suvussa on kuitenkin aatelista taustaa. Tarkastelen nyt isä Arsenin sukua. Aleksandr Karlovitšin isoisä Matvei oli se henkilö, joka sai hankittua suvulle viralliset asiakirjat kuulumisesta aatelissäätyyn.  Taustalla oli tsaari Katariina II:n vuonna 1785 antama asetus, jonka mukaan Venäjän alueella asuvilla ukrainalaisilla ja puolalaisilla suvuilla oli mahdollista päästä aatelissäätyyn. Itse virkamiehenä toiminut Matvei Tarkovski otti nuorena miehenä elämäntehtäväkseen hankkia suvulle aatelisarvo. Prosessi kesti sukuselvityksenkin tutkimisen myötä lähes 50 vuotta. Lopullinen päätös vaakunoineen saatiin vuonna 1952, vuotta ennen Matvein kuolemaa.

Neuvostoliiton oloissa aatelistaustaa ei kuitenkaan pidetty ansiona.  Marina Tarkovskajalle asia vahvistui vasta aikuisena, kun hän pääsi tutkimaan oman sota-aikana kuolleen isoäitinsä Maria Danilovnan jäämistöä. Ensin paperit joutuivat Arsenin sisarpuolen haltuun ja myöhemmin Marinaa alkoi kiinnostaa sukunsa menneisyys.

Tarkovskit olivat siis vaaleita puolalaisia. Sukuun tuli tummaa sävyä Arsenin äidin Maria Danilovnan kautta, joka oli kotoisin Kišinjovista Moldovasta.

Andrei Karlovitšin elämä karkotuksen jälkeen lähti vaikeuksista huolimatta käyntiin. Hänen morsiamensa oli koko kahdeksanvuotisen vangitsemisen ajan uskollisesti odottanut sulhastaan. Vapautumisen jälkeen he avioituivat. Aleksandr pääsi töihin pankkiin. Perheeseen syntyi yksi tytär Leonella, jonka kanssa sittemmin myös Marina Tarkovskaja oli kanssakäymisissä. Häneltä hän sai myös sittemmin suvun aatelisuuden osoittavat asiapaperit.  Leonellan äiti kuitenkin kuoli melko pian. Aleksandr meni vuonna 1902 uusiin naimisiin moldovalaistaustaisen Maria Danilovnan kanssa. Heidän perheeseen syntyi ensin Valeri vuonna 1904 ja siitä kolmen vuoden kuluttua syntyi Arseni. Ohessa on kuva äidistä kahden poikansa kanssa. Pankaa merkille nuoremman pojan hame. Äidin mielestä pojankin piti pitää hametta viisivuotiaaksi asti.

Maria Danilovna kahden poikansa kanssa

Aleksandr Karlovitš oli hyvin sivistynyt mies ja hän teki kaikkensa myös lastensa sivistyksen eteen. Esimerkiksi Arseni otti pianotunteja opettajanaan tunnetun pianistin Heinrich Neuhausin pianokoulussa. Neuhaus oli syntynyt Elisavetgradissa. Kaupungissa oli myös merkittävä teatteri.

Lisäksi runoillat olivat suosittuja. Niitä pääsi myös Arseni kuulemaan. Lyriikka eli 1900-luvun alussa kukoistustaan. Symbolistinen ja futuristinen runous ja vapaa tajunnanvirta toi vaikuttavia elämyksiä karun arjen keskelle. Niitä kuullessaan poika sai kipinän runoharrastukseen. Erikseen on mainittu runoillasta vuonna 1914, jossa tuolloin vasta 7-vuotias Arsenikin oli läsnä. Siellä esiintyi sellaiset nimekkäät lyyrikot kuin K. Balmont, I. Severjanin ja F. Sologub. Viimeksi mainittua Arseni kävi vuonna 1926 Leningradissa tapaamassa.

Isällä alkoi kuitenkin tulla terveysongelmia. Näkö alkoi vakavasti heiketä. Lisäksi vallankumouksen ja sisällissodan vuodet olivat Elisavetgradin seudulla todella raskaita. Eri poliittiset ryhmät olivat vuorotellen vallassa. Yhteenotot olivat verisiä. Tilanne tuntui vähän samalta kuin Kiovassa, jonka vaiheista on Mihail Bulgakov kuvannut romaanissaan Valkokaarti. 

Sitten vuonna 1919 perhe koki vakavan iskun. Arsenin isoveli, isän silmäterä Valeri sai surmansa vain 15-vuotiaana.  Tapahtuman traagisuutta lisää se, että ruumista ei koskaan löydetty. Tämän vuoksi perhe oli kauan epätietoisuuden vallassa. Surmaajiksi osoittautuivat anarkistisen Grigorjevin ryhmän jäsenet.

Valeri oli toiminut bolševikkien joukossa. Hänen seuralaisena oli ollut kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin pikkuveli.  He molemmat siis katosivat. Todettakoon, että samoilta seudulta oli kotoisin myös Leo Trotski.  Elisavetgrad oli hyvin monikansallinen paikka. Juutalaisväestö oli merkittävä. Kaupungin juutalaiset ovat eri vaiheessa kokeneet vainoja.

Valeri - Arsenin sisällissodassa menehtynyt isoveli

Sitten vuonna 1923 tapahtui 16-vuotiaan Arsenin elämässä mullistava elämänvaihe. Hän rakastui noin 15 vuotta itseään vanhempaan naiseen. Se oli tietysti lähinnä sokeaa ihailua, kuitenkin sen verran syvällistä,    että Arsenille siitä naisesta tuli henkinen seuralainen, ikioma muusa, joka mielessään hän kirjoitti kai vielä 70-lvullakin hengentuotoksiaan.

Tuo nainen oli Maria Gustavovna Falts. hän oli leskirouva, jonka mies oli saanut kansalaissodassa surmansa. Hän asui aivan Arsenin kodin lähellä. Ja hän alkoi järjestää kotonaan kirjallisuusiltoja, johon myös Arseni sattui menemään.  Kaiken lapsuuden sotaisien vaiheitten jälkeen Arseni koki Maria Faltsin kotona syvällisiä kulttuurielämyksiä. Jostain syystä myös Maria Falts iski silmänsä Arseniin, ehkä siksi, että oli hyvin pitkä ja komea nuorukainen. Syntyi rakkaus, jonka arvelen olleen platoninen. Arsenille naisesta tuli muusa, joka eli läpi elämän hänen muistoissaan ja innoitti sittemmin herkkiin rakkausrunoihin.

Isän kuoleman jälkeen Arseni päätti lähteä vuonna 1925 Moskovaan opiskelemaan. Mukaansa hän otti omat jo kirjoittamansa runot. Edessä häämötti kirjallisuusopinnot ja runoilijan ura.

Maria Faltsin hän tapasi seuraavan kerran Leningradissa vuoden 1926 joulukuussa. Siellä hän kävi tapaamassa symbolisti Fjodor Sologubia, jolle hän luki omia runojaan. Sologub ei paljoa kehunut mutta kannusti kuitenkin jatkamaan. Pian tuon jälkeen Sologub kuoli. Maria Falts taisi kuitenkin olla matkan pääkohde.  Nainen kuitenkin ehdotti, että he eroaisivat lopullisesti. Niin helposti se ei kuitenkaan käynyt. Vuonna 1928 – kun Arseni ja Maria olivat jo avioituneet – Arseni lähti vierailemaan syntymäkaupungissaan Zinovjevskissa sukulaisten luona. Siellä hän tapasi myös Maria Faltsin. Sitten hän saattoi tämän Odessaan. Sen jälkeen he eivät enää tavanneet. Falts meni myös vielä naimisiin, mutta hänen elämässään kävi huonosti. Hän menehtyi vuonna 1932 vakavaan sairauteen.

Arseni Tarkovski sai 20-luvulla julkaistua yksittäisiä runoja. Vuosina 1930-31 hän työskenteli Gudok-lehdessä.  Se oli ollut 20-luvulla monen muunkin kirjailijan henkireikä. Ainakin Mihail Bulgakov ja Juri Oleša työskentelivät lehdessä jonkin aikaa. Tuolloin Arseni pääsi lukemaan runojaan myös Osip Mandelštamille.

Maria ja Arseni - rakastunut nuoripari vuonna 1929

Olen aiemmin suomentanut pari Arseni Tarkovskin runoa tänne blogiini. Liitän tähän oheen toisen niistä. Se on nimeltään Ensimmäiset tapaamisemme. Se on hyvin herkän eroottishenkistä lyriikkaa. Se on julkaistu vuonna 1962. En kuitenkaan tiedä, milloin se on kirjoitettu. Tuolloin suomentaessani luulin, että runo oli kirjoitettu ensimmäiselle vaimolle, Andrein ja Marinan äidille. Nyt kuitenkin on paljastunut, että runon muusana ja rakkauden todellisena kohteena on nimenomaan yllä mainittu Maria Falts.

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Arseni Tarkovski sai nuorena kokea kosketuksen ns. hopeakauden lyriikkaan. Se oli lyriikan kannalta hohdokasta aikaa. Luomisen vapautta korostava subjektivistiset suuntaukset olivat vallassa. Oli symbolismia, akmeismia, futurismia ym. Arseni Tarkovski sai kokea lyriikan hohdokkuuden. Venäjällä oli ennen vallankumousta poikkeuksellisen rikas kirjallinen elämä. Sitten vallankumouksen syttyessä hohto vähitellen hiipui. Aleksandr Blok – Arsenin yksi esikuva -  kuoli yllättäen.  Myös toinen symbolisti Valeri Brjusov menehtyi, kuin myös Nikolai Gumiljov. Vjatšeslav Ivanov, Ivan Bunin ja monet muut pakenivat länteen. Niin tekivät myös lähinnä kai impressionistinen Konstantin Balmont ja futuristi Igor Severjanin, joita Arseni oli isänsä kanssa pikkupoikana kuuntelemassa.  Osip Mandelštam joutui 30-luvulla Stalinin vainojen uhriksi ja katosi sen myötä. Futurismin uranuurtaja Vladimir Majakovski lähti oman käden kautta, samoin rakkausrunoja kirjoittava Sergei Jesenin. Fjodor Sologubin Arseni tapasi, mutta tuolloin mies oli vaikeassa elämäntilanteessa ja kuoli pian tapaamisen jälkeen.

Tuo loistelias aika ikään kuin haihtui pois. Voi kärjistetysti sanoa, että Arseni Tarkovskin kaltainen nuori runoilija menetti esikuvansa. Hän alkoi rakentaa lyriikkaansa Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntänä. Toki lyriikan maailmaan jäi muutamia näkyviä persoonia, kuten Boris Pasternak.  

Kahteen merkittävään naisrunoilijaan Arseni Tarkovski sai kosketuksen. He olivat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova. Tsvetajevan hän tapasi vuonna 1940. Pian tuon tapaamisen jälkeen tämä teki itsemurhan. Anna Ahmatovaan hän tutustui 40-luvun lopulla. Tarkovski tuki runoilijatarta, kun hän joutui maassa julkisen parjauskampanjan kohteeksi.  Ystävyys säilyi. Kun Ahmatova kuoli vuonna 1966, Arseni Tarkovski oli kunniavartiossa saattamassa häntä viimeiseen lepoon. Hän piti myös haudalla muistopuheen.

Elämän loppuvaiheessa Arseni Tarkovski sai tuotannostaan ja elämäntyöstään paljon julkista tunnustusta. Neuvostoyhteiskunta palkitsi hänet virallisesti arvostelulla kunniamerkillä.

…

Andrei Tarkovskin nuoruusvuosista ja opinnoista 50-luvulla voisi kertoa paljon. Tässä on yhdenlainen kokonaisuus. Nuori mies näytti olevan määrätietoinen

Vuonna 1947 Andrei sairastui tuberkuloosiin ja oli hoidossa koko talven. Seuraavan vuoden keväällä hän pääsi kotiutumaan sairaalasta.

Andrein piirros tuberkuloosisairaalan ulkoterassilta

Andrein luonteenlaadussa alkoi paljastua erikoisia piirteitä. Yllä jo kerroin hänen uudesta tavastaan pukeutua. Hän alkoi tyylitellä vaatteilla. Sillä hän sai huomiota itseensä. Toisaalta se oli vain eräänlainen sivujuonne merkkinä, että nuori mies kulki omaa tietään.

Viimeisinä kouluvuosinaan hän ei keskittynyt opintoihin lahjakkuutensa vaatimalla tavalla. Sen sijaan hän oli kyllä hyvin aktiivinen teatterikerholainen. Jo tuolloin hän tapasi henkilön, joka alkoi kannustaa häntä elokuva-alan opintoihin.

Vuonna 1951 Andrei pääsi koulusta ja edessä olivat pohdinnat opiskelupaikasta ja pääsykokeet. Hän hakeutui Orientalistiikan instituutin arabian osastoon. Siellä hän viihtyi huonosti ja keskeytti opintonsa puolentoistavuoden jälkeen. Hän on myöhemmin kommentoinut elämäkerrassaan tuota vaihetta todeten hätäilleensä uranvalinnassaan ja ymmärtäneensä liian vähän elämää.  Arabian kielen opinnot alkoivat tuntua kärsimykseltä. Hän piti sitä outona kielensä, jossa ”kieliopin muotoja luodaan matemaattisella tavalla”. Hän lisäsi arvoituksellisesti, että opiskellessaan häneltä katosi kieleen kaikki tunteet. Tuo oli Volkovan mukaan Tarkovskille tärkeä oivallus. Hän alkoi pyrkiä päinvastaiseen suuntaan löytäen oman tiensä:

”Kiinnostuin vahvasti elokuva-alasta ja kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea maamme ihmisistä, sen luonnosta ja elämästä.” Volkova 2017, s. 162-163.

Tuon orientalistiikkavaiheen jälkeen hän kuitenkin hankkiutui vuonna 1953 äidin vaatimuksesta (!) Siperian taigalle tutkimusretkikuntaan, jonka tehtävät liittyivät kullankaivuuseen. Siellä hän työskenteli erään tiedon mukaan seuraavaan kevääseen. Se oli Andreille erittäin myönteinen kokemus ja vahvisti halua pyrkiä elokuvaohjaajan alalle.

Siperiassa tehtiin maisemakuvausta ja työskenneltiin vaikeissa oloissa. Todettakoon, että Andrein isoisä Aleksandr Karlovitš oli  aikoinaan karkotuksessa ollessaan työskennellyt samoilla seuduilla ja tehnyt paikoista omia havaintojaan. Siitä Andrei ei Paola Volkovan kirjan mukaan ollut itse tietoinen.

Eräs retkikunnan jäsen on tehnyt tuosta matkasta päiväkirjaa. Hän on kuvannut Andreita hinteläksi ja oikein liikkuvaiseksi nuorukaiseksi, joka kiinnitti ominaislaatuisuudellaan muiden huomiota. Vuorilla ja rinteillä työskennellessään hän toimi pelottomasti, korkean paikan kammoa ei ollut. Hän oli sivistynyt ja monipuolisuudesta kertoi sekin, että hän osasi soittaa kitaraa. Hän siis oli yhtäältä seurallinen mutta kuitenkin hän oli sisäänpäin kääntynyt pitäen etäisyyttä muihin seurueen jäseniin. Päiväkirjassaan tuo henkilö kuvaa hetkiä eräällä jyrkällä vuorenrinteellä, jossa Andrei osoitti poikkeuksellista rohkeutta. Hänellä oli jalassaan hienot muodikkaat paksupohjaiset kengät, jotka olivat kuin tehdyt tuollaiseen maastoon. Niidenkin ansiosta hän pystyi kiipeämään rinnettä pitkin vuoren huipulle. Päiväkirjan mukaan Andreilla oli myös hieno kamera, jolla hän kuvasi seutua osaten valita kuvakulmansa. (Volkova 2017.)

Tuolloinhan elettiin Iosif Stalinin kuoleman jälkeistä aikaa. Vankiloissa ja pakkotyölaitoksissa oli julistettu yleinen armahdus, jonka myötä monet kriminaalivangit olivat päässeet vapaaksi. Arkielämästä tuli sen takia levottomampaa ja turvattomampaa. Sen sai kokea myös Andrei, sillä hän joutui ryöstetyksi ja hän menetti sekä kameran että nuo hienot ”länsimaiset retkeilykengät”.

Kerron vielä yhdestä muistosta, joka on jäänyt elämään Andrein Siperian retkestä. Syyskuussa Turuhanskissa ryhmällä oli hetki rentoutua ja he kävivät siellä saunomassa. Paikkakunnalla oli meneillään paikallisvaalit ja ryhmäläiset menivät saunan jälkeen keskustaan seuraamaan vaalitouhua. Niiden yhteydessä oli tapana järjestää iltamat ja koota kyläläisiä tanssimaan. Tapahtuma oli pienessä puurakennuksessa. Orkesteria ei ollut, oltiin levysoittimen varassa, mutta nurkasta löytyi piano. Andrei vinkkasi tapahtuman juontajalle, jutteli hänen kanssaan hetken. Sitten tämä ilmoitti juhlavasti, että ”seuraavaksi esiintyy vieras Moskovasta Andrei Tarkovski”. Se yllätti täysin myös retkikunnan jäsenet.  Andrei meni pianon ääreen ja piti noin puolen tunnin konsertin. Kappaleet olivat tuon ajan tunnettuja iskelmä ja viihdesävelmiä täysin improvisaatiopohjalta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt tanssimaan, kaikki kuuntelivat innostuneena korvat höröllä.

Siperian matka oli kai Tarkovskille se varsinainen suuri elämänkoulu, jonka myötä hän päätti hakea elokuvainstituuttiin. Ja hänet valittiinkin lopulta ohjaaja Mihail Rommin luokalle. Samaan ryhmään pääsi myös sittemmin myös kirjailijana mainetta niittänyt Vasili Šukšin. Hän oli lyhyesti sanoen alkoholin käyttöön ehdollistunut ”renttu” ja kansanmies. Andrei oli miehen vastakohta – pukeutumiseensa paneutunut tyyliniekka. Heitä yhdisti kuitenkin eräs seikka: molemmat olivat lahjakkuuksia. Instituutin johdon taholta annettiin ymmärtää, että heitä ei kannata valita, koska toinen on ”bandiitti” ja toinen ”keikari”. Mihail Romm sai kuitenkin päättää itse ryhmästään ja hän valitsi molemmat. Kokeneena pedagogina hän kertoo tajunneensa, että jos ryhmässä on kaksi hyvin erilaista persoonallisuutta ja lisäksi neroa, niin se tietää vain hyvää ryhmän opiskelumotivaatiolle.

Pääsykoetilanteesta olen lukenut erään yksityiskohdan liittyen kirjallisuustenttiin. Teemaksi oli annettu Leo Tolstoin Sota ja rauha. Ennen suullista tenttiä kaikki pyrkijät olivat ennen tenttiä suurin piirtein nenä kiinni kirjassa. Tarkovskilla ei ollut kirjaa, hän vain odotti vuoroaan kylmän viileänä.

Tarkovskin ryhmän jäseniä on kuvattu tarkoin. Tämän kirjoituksen kannalta olennaista on se, että tyhmässä oli myös Tarkovskin ensimmäinen aviopuoliso: virolaissyntyinen Irma Rauš. Andrei rakastui häneen villisti ja teki kaikkensa saadakseen naisen taipumaan. Nainen suhtautui avioliittoon kylmäkiskoisesti. Lopulta heidät vihittiin vuonna 1957. Siitä muutaman vuoden kuluttua perheeseen syntyi poika, joka sai Andrein isän nimen. Avioliitto kesti virallisesti vuoteen 1970, mutta käytännössä suhde väljähtyi 60-luvun puolivälissä. Tarkovski koki tuolloin uuden kiihkeän suhteen.

Nuo Andrein rakastumiset tuovat mieleen hänen isänsä intohimosta Maria Faltsiin.  Andrein sisar Marina kertoo muistelmissaan, että jo kouluvuosina Andrei oli rakastunut palavasti johonkin neitoon. Palavuus Andrein tapauksessa tarkoittaa kyllä vahvoja tunteita ja ehdottomuutta. Isän ja pojan mielenlaaduissa oli paljon yhteistä ja se näkyi myös naisasioissa.

Andrei pääsi toteuttamaan itseään ryhmän yhteisissä harjoitustöissä.  Ernest Hemingwayn kertomukseen pohjautuva Tappajat (Убийцы) oli yhteistyöelokuva. Diplomityötä hän valmisti lyhytelokuvan Jyrä ja viulu (Каток и скрипка). Näissä opiskeluajan töissä on jo nähtävissä merkkejä Tarkovskin tyylistä. Diplomityö valmistui vuonna 1961 ja samana vuonna hän sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen varsinaisen elokuvansa Ivanin lapsuus. Se valmistui seuraavana vuonna ja sai suomenkieliseksi nimekseen Ei paluuta.

Harjoitustyönä tehdyssä Tappajat-elokuvassa Tarkovski oli ohjaajana yhdessä kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Se mukailee amerikkalaista film noir -tyyliä. Se on synkänpuoleinen mustavalkoinen gangsterielokuva.

Erään seikan haluan vielä kertoa Andrei Tarkovskin opiskeluvuosista.  Opiskelijoiden käytössä oli filmiarkisto, jossa oli mahdollista käydä katsomassa elokuvan klassikkoja. Sitä mahdollisuutta ei hyödynnetty kovin paljon mutta kertoman mukaan Andrei kävi siellä tiuhaan. Arkisto sijaitsi kaupungin ulkopuolella ja sinne matkustaminen vaati pientä vaivannäköä.  Andreille läheiseksi ohjaajaksi osoittautui japanilainen Akira Kurosawa. Varsinkin Seitsemän samuraita teki häneen vahvan vaikutuksen. Ja hän on saanut siitä paljon vaikutteita rakentaessaan Andrei Rubljovin joukkokohtauksia.

Andrei Tarkovski Andrei Rubljov-elokuvan kuvauksissa 1965

Sittemmin Andrei Rubljov oli se elokuva, joka oli Tarkovskin uralle käänteentekevä. Kun se onnistui, niin Andrei oli varma, että hän aikoi jatkaa elokuva-alalla. Byrokratian painostukseen osattiin varautua. Koville se kuitenkin otti. Suurena apuna oli käsikirjoitusvaiheessa Andrein kanssa tiivistä yhteistyötä ollut ohjaaja Andrei Kontšalovski. Hän antoi arvokkaita neuvoja, miten sensoreista selvitään. Monia elokuvia noina vuosina hyllytettiin. Rubljov selvisi kuitenkin suhteellisen vähillä leikkauksilla, ja Tarkovski itse oli kokonaisuuteen tyytyväinen. Lisäksi se pääsi sentään jonkinlaiseen levitykseen ja – mikä tärkeintä - myös ulkomaille.  Sen myötä Tarkovski pääsi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen.

Andrei Tarkovskin oppivuodet olivat kantaneet hedelmää. Andrei Rubljov sisältää rajujakin kohtauksia, joista eräät aiheuttivat julkistakin närkästystä. Mutta ohjaaja tiesi mitä teki. Aloittelevalla ohjaajalla on täytynyt olla sisäinen varmuus toteuttaessaan projektiaan. Palaan elokuvaan ja sen analyysiin myöhemmin.

KIRJALLISUUTTA:

Волкова, Паола       Арсений и Андрей Тарковские. Родословная как миф. Москва: АСТ, 2017.

                                  (Paola Volkova: ”Arseni ja Andrei Tarkovski. Sukutaulu myyttinä.”)

Волкова, Паола                         Цена «Nostos« - Жизнь. Москва: Зебра Е, 2013.

                                                          (Paola Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)

Тарковская, Марина     Осколки  зеркала. Москва: АСТ, 2018 (M. Tarkovskaja: ”Peilin sirpaleita”)

Филимонов, Виктор     Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва: Молодая гвардия, 2012.

                                                   (V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)

Филимонов, Виктор Арсений Тарковский. Человек уходящего лета. Москва: Молодая гв., 2015

                                                          (V. Filimonov: ”Arseni Tarkovski. Menneen kesän ihminen.”)

Giuseppe Verdi: Aida. Mariinsky 11.9.2019.

Olin keskiviikkona Pietarissa Mariinski-teatterin konserttisalissa, jossa esitettiin Giuseppe Verdin ooppera Aida alkukielellä italiaksi. Kerron hieman esityksestä ja laitan mukaan myös muutaman kuvan. Itse esitystä en toki kuvannut, vaikka huomasin eräiden katsojien niin härskisti tekevänkin.

Kyseessä on hienosta akustiikasta tunnettu konserttisali, näyttämönä tyhjä permanto. Runsas esiintyjäjoukko oli kerääntynyt permannon ympärille ja laulajat astuivat omalla vuorollaan sieltä näyttämölle. Kolmituntisessa esityksessä oli eräs ristiriita, joka selviää alla. 

Oopperan juoni löytyy googlaamalla enkä sitä nyt paljoa avaa. Kyseessä on triangelidraama, jossa kaksi naista on rakastunut samaan mieheen. Yhtenä osapuolena on etiopialainen prinsessa, orjana Egyptin hovissa oleva Aida. Hän on rakastunut egyptiläiseen sotapäällikkö Radamesiin. Myös Radames on salaa rakastunut Aidaan. Kun hän kunnostautuu taistelussa etiopialaisia vastaan, Egyptin kuningas antaa hänelle vaimoksi oman tyttärensä, joka odottaa kiihkeästi avioliittoa. Kuninkaan ele on kunnianosoitus, josta ei voi kieltäytyä. Mutta Radames kieltäytyy ja joutuu vangituksi. Loppujen lopuksi draama päättyy surullisesti. Radames odottaa vangittuna kuolemaansa, mutta Aida hakeutuu tämän seuraan. Hän haluaa kuolla yhdessä rakastettunsa kanssa.  Heidän kohtalonsa sinetöityy, kun vankikopin seinät muurataan umpeen.    

Oopperan Aida on rohkea nainen. Hän uskaltaa rakastaa samaa miestä, jota hänen ns. emäntänsä himoitsee. Tuo asetelma tekee oopperasta koskettavan draaman. Aida on hahmona päättäväinen, hän kykenee toimimaan itsenäisesti, pyrkii löytämään ratkaisua, jotta sydämen täyttävä rakkaus voisi toteutua. Lopussa hän on valmis myös uhrautumaan, kun hän huomaa, ettei ole muuta tietä päästä rakastetun luo.

Nyt kerron sen ristiriidan. Aidaa esitti sopraano Viktoria Jastrebova. Hän oli todellinen kaunotar, upea prinsessa. Vastanäyttelijänä oli Avgust Amonov, joka puolestaan oli lihava velttoposkinen äijä. Eikä puvustaja ollut Radamesille mitenkään armollinen. Hän ei todellakaan ainakaan omasta mielestäni ollut missään sankarin asussa. Yllä oli yöpaitaa muistuttava valkea kaapu, jossa korostui miehen pömpöttävä vatsa. Vitivalkealla värillä haluttiin kai ilmaista miehen vilpittömyyttä. Alkoi väkisinkin ihmetellä, miten noin kaunis nainen voi olla tulisesti rakastunut tuollaiseen äijään. Kaiken lisäksi draamassa oli toinen nainen – prinsessa, joka kilpaili saman miehen suosiosta. Häntä esitti asetelmaan myös ulkoisesti sopimaton vanhempi nainen (”vähemmän viehättävä”). Hän oli kaukana prinsessan mielikuvista eikä kyennyt olemuksellaan mitään morsiamen hehkua luomaan. No, oopperassa sekin on mahdollista. Riittää, että osaa laulaa ja sisäistää sen kautta roolinsa. Ja niinhän he kaikki kolme osasivat. Tietysti oli hienoa, kun sain ihailla näyttämöllä liikehtivää upean kaunista sädehtivää Aidaa. Onneksi päärooliin löytyi tällainen henkilö. Kuitenkin vielä hienompaa oli seurata kolmituntisen koskettavan draaman etenemistä salissa, jossa on todellakin loistava akustiikka. Verdin musiikin syvällinen dramatiikka toimi.

Tulkoon vielä jokunen sana Egyptin prinsessasta. Hänen roolissaan Nadežda Serdjuk. Hän ei ulkoisella olemuksellaan kyennyt luomaan mitään hehkua, mutta hän osasi ne puutteet korvata antaumuksellisella paneutumisella omaan rooliinsa. Se on juuri tuota oopperataiteen sisäistä hehkua.  Laulutaito ja laulullinen ilmaisu ovat olennaisia tekijöitä.

…

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4

Kuva 5

Kuvassa 1 on näyttämö ennen esityksen alkua. Näyttämöllä mutkittelee muutama sata sotilasta kuvaavaa pikkupalkkia. Kun esitys alkaa, niin alkusoiton loppuessa sotilaan asuinen nuori nainen astuu näyttämölle ja tönäisee etusormella ensimmäistä sotilasta.  Samalla alkaa dominoefekti, sotilas toisensa jälkeen kaatuu. Ei se aivan onnistu. Kerran liike pysähtyy, mutta pienellä lisätönäisyllä loputkin kaatuvat. Alkaa siivous, kun palikat on kerättävä tieltä pois, jotta solistit pääsevät lavalle.

Kuvassa 2 selailen ohjelmaa. Huomaan, että esityksen ohjaajalla on suomalaisittain hassu viisikirjaiminen sukunimi: Daniela Finzi Pas.. Oikeastaan kyseessä on sveitsiläinen henkilö ja toiseksi viimeinen kirjain kirjoitetaan c:llä.

Kuvassa 3 on ensimmäinen osa juuri päättynyt. Näyttämön keskellä on hulavanteen näköinen rengas. Se on valaistu ja melko isokokoinen. Sitä tarvittiin esitykseen sisältyvässä voitonjuhlassa, kun lihaksikas atleetti (Aleksei Soldatov) teki sen kanssa upean akrobatiaesityksen. Varmasti monen katsojan mielestä se kohtauksia jäi esityksestä parhaiten muistiin.  

Kuvassa 4 siivoojat puhdistavat näyttämöä. Ylhäällä on neliönmuotoinen musta laatikko, joka oopperan lopussa laskeutuu alas ja sen sisään Aida ja Radames jäävät kuolemaan.

Sitten kuvassa 5 eletään jo loppukumarruksen hetkeä. Aida punertavassa asussa erottuu muista. Olen hieman tummentanut muuten epäonnistunutta liian valoittuneeksi jäänyttä kuvaa.

Aidaa esittäneestä Viktoria Jastrebovasta löytyy englanninkielinen taiteilijaesittely ja hyvin edustava valokuva seuraavasta linkistä: https://www.mariinsky.ru/en/company/opera_women/yastrebova1.

Oopperassa on todella haastavia kohtia. Pääosien esittäjät eivät pääse helpolla. Aidan roolin läpivieminen on laulajalle todellinen huippusaavutus. Saman voi tideta myös Radamesin ja Egyptin prinsessan rooleista.

Verdin Aidan olen nähnyt kerran aikaisemmin Pekingissä uuden oopperatalon valtavan salin takarivistöltä. Siellä esitys jätti mahtipontisen ja etäisen vaikutelman. Nyt sain seurata esitystä hyvältä paikalta salin etuosasta. Esityksen draamallisuus korostui ja koin erityistä läheisyyttä sekä Verdin musiikkiin että tuohon oopperoille niin tyypilliseen mielikuvitustäyteiseen draamaan.

Ooppera on kiinnostava taidemuoto. Se on yhtäältä teennäistä hölynpölyä ja keikarointia, teeskentelevää tähtikulttia. Toisaalta siinä esittäjät lataavat kaikkensa omaan suoritukseensa. Lauluista voi parhaimmillaan tulla vertaansa vailla olevaa taidetta.  Se on vaatinut esittäjältään vuosikausien opiskelua ja paneutumista. Eikä se vielä riitä. Edeltävien vuorokausien aikana on joutunut myös latautumaan yksittäiseen esitykseen, saada ääni kuntoon, olla itse riittävän voimakas, jotta voi eläytyä ja paneutua rooliinsa.  

Kaiken lisäksi nimenomaan Aida on vaativaa draamaa, jota ei voi tyhjin eväin viedä lävitse. On kyettävä kerta toisensa jälkeen panemaan itsensä likoon.

…

Tuon tähän myös hieman ensyklopedista viitekehystä. Giuseppe Verdi (1813-1901) eli oopperalle. Hän sävelsi kaikkiaan 26 oopperaa ja niistä ainakin 16:ta esitetään säännöllisesti suurella menestyksellä oopperataloissa ympäri maailman. Richard Wagner oli Verdin aikalainen mutta vaikka miehet ovat syntyneet samana vuonna, heidän musiikkinsa eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Verdi on luonut musiikkinsa italialaisen lauluperinteen pohjalta.

”Verdin juuret ovat Italian kansallisessa taiteessa, hänen musiikkinsa liittyy Välimeren ilmapiiriin: se on kirkasta, välttää tarpeetonta monimutkaisuutta, tavoittelee kauneutta. Nimenomaan varhaistuotanto säteilee alkuvoimaista tunnetta tavalla, joka on ainutlaatuista oopperan historiassa.” (Rainer Palas: Kuuntelen musiikkia. Otava 1983, s. 150.)

Verdin oopperoissa on ytimenä aina elävä ihminen, oli hän sitten vaikka hovinarri tai egyptiläinen kuninkaan tytär. Näin Rainer Palas luonnehtii.

Verdistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen Rigoletossa kuultava aaria La Donna é Mobile. Aidasta ei samalla tapaa ole irrotettavissa yksittäistä laulua.  Se on orkestraation luomaa dramatiikkaa, juhlavaa musiikkia. Aariat vaativat esittäjiltään todella täydellistä äänenmuodostusta ja virtuositeettia. Tätä Mariinsky-teatterin esitystä seuratessani huomasin, että ainakin yhdessä kohdassa Jastrebova joutui laulamaan hieman ohennetulla äänellä (”falsettimaisena”), luultavasti säästääkseen ääntään ja voimiaan. Se ei kuitenkaan haitannut, ääni sointui kauniina, tasaisen ehyenä ja nuorekkaan neitseellisenä. Ei ollut liiallista ”hytkyvää” vibratoa, joka varsinkin vanhemmilla laulajille helposti työntyy esiin. Ehkä se oli Jastrebovan tietoinen valinta. Tuota tilannetta seurasi kuitenkin vaativia kohtauksia, joissa oli laitettava kaikki äänivarannot peliin.

Viktoria Jastrebova on upea laulaja mutta ei hän sentään niin hyvä ole, että kykenisi Aidan roolinsa vetämään moitteettomasti. Uran huippuvuodet ovat vielä edessäpäin.

Oopperaesitystä seuratessani panin merkille myös mieslaulajien upeat suoritukset.  Ne olivat esityksen suola, niissä oli tarinaa eteenpäin vievää ytyä. Kaunis Aida toi kerrontaan tragiikan ohella väriä ja inhimillistä valoa. En menisi tulkinnoissani tuomaan teokselle mitään nyky-yhteiskuntaan liitettävää poliittista ulottuvuutta. Sellaistahan nykyisin monet ohjaajat haluavat tällaisiin aiheisiin liittää, vaikka väkisin.

…

On vielä vertailun vuoksi kerrottava, että seuraavanakin iltana olin oopperassa. Kävin ”kilpailevassa” Mihailovsky-teatterissa (tai myös Mihailovin teatteri) katsomassa Mozartin Taikahuilun. Se on luonteeltaan aivan erityyppinen ooppera. Myös teatterisali näyttämöineen on perinteinen. Me katsojat istuimme vieri vieressä täpötäydessä salissa.

Taikahuilu on todellinen satutarina. Siinä ei ole sellaista todellisuuden tuntua kuin Aidassa ja ehkä myös muissa Verdin oopperoissa. Tuli mielikuva, että aikuiset ihmiset olivat kokoontuneet yhteisen iltasadun pariin.  Kun Aidassa olin lähinnä erillinen kokija, niin Mihailovskin salissa koin tiiviin yhteisyyden tunteen. Seurasimme, elimme ja koimme yhdessä jotain ainutlaatuista mystistä tarinaa, ehkä tyhjänpäiväistä mutta tärkeintä olikin se yhteinen kiintymys ja side musiikkiin ja laulun taikaan.

Taikahuilun esitykseen liittyi vielä eräs seikka, josta olin erityisen innostunut ja haluan siitä siksi mainita erikseen. Nimittäin viime kuussa kirjoitin tänne blogiini tekstin poikakuoroista. Taikahuilussa esiintyi kolme poikalaulajaa Pietarin radion ja television lapsikuorosta. Heillä oli esityksessä sen verran vaativa rooli, että ovat päässeet jopa ohjelmaesitteen kansikuvaan (ks. ohessa). He ilmestyivät useita kertoja kolmikkona näyttämölle kommentoimaan tapahtumia ja auttamaan tarinan henkilöitä tekemään oikeita päätöksiä. He lauloivat hauskat laulunsa tertsettinä kolmiäänisesti ja onnistuivat mielestäni mainiosti. Ei todellakaan ole helppoa pitää omasta stemmasta kiinni. Arvostusta nostaa sekin seikka, että he esittivät kaiken saksaksi. Pojat veivät roolinsa lävitse kunnialla, mitään liikaa jännitystä ei ollut huomattavissa. Lauluja oli paljon ja tilanteet vaativia. Pojille saivat arvokasta kokemusta esiintymiseen. Se on hieno ponnahduslauta tulevaisuuteen.

Mihailovski-teatteri

Kortilla vai käteisellä? Entä pankin mobiilisovellus?

Tulevana syksynä keskustelu pankkiasioinnista ja maksujärjestelmästä varmasti kiihtyy. Senkin vuoksi tuli tämäkin teksti kirjoitettua. Olen itse ollut varsin vanhanaikainen ja vältellyt uusien maksujärjestelmien käyttöönottoa. Käteisrahan käyttöä olen tähän asti suosinut, sillä siten olen voinut paremmin tarkkailla rahan käyttöäni. Sittemmin olen lipsunut asiassa. Lähimaksun käyttöönkin ryhdyin vasta sen jälkeen, kun kerran kaupan kassalla minulle sitä suositeltiin ryhtyessäni työntämään korttia laitteeseen. Turvallisuusasiat ovat minulle olleet tärkeitä enkä ole yhtään varma, että nykykehitys veisi pankkiasiointia ja maksujärjestelmää turvallisempaan suuntaan.

Jokin päivä sitten kävin lounastamassa erään italialaisen kanssa. En ole koskaan Italiassa käynyt ja tunnen muutenkin maata suhteellisen huonosti. Maksettaessa kävi kuitenkin ilmi, että pankkikortin käyttö ei vieraalla ollut ihan sujuvaa. Lähimaksukin tuntui vieraalta. Siitä kirposikin pieni keskustelu. Kumppanini kertoi, että italialaiset maksavat mieluiten käteisellä. Korttimaksuja vierastetaan nähdäkseni enemmän kuin muualla.

Eräs Italian minua paremmin tunteva tuttavani kertoi kuulleensa, että Italiassa säästetään mieluummin sukanvarteen, kuin luotettaisiin pankkeihin. Joku italiaano oli hänelle todennut kyynisesti, että kyllä he tietävät, mitä pankkijärjestelmä on, sillä siellä pankit on alun alkuaan perustettukin. Luottamusta ei löydy, suurta huijausta kaikki tyynni.

Kun lounaskaverini kanssa puhe siirtyy Italian taloustilanteeseen, niin hän korostaa, että vaikka velka on mittava ja talous kurjassa kunnossa, niin yksityistä pääomaa maassa kyllä riittää. Rikkaat elävät makeasti, kykenevät kiertämään menestyksekkäästi verojakin. Yksityistä omaisuutta maassa riittää.

Italia on ylipäänsä suuren mullistuksen edessä.  Tuloerot ovat valtavat. Veroja kiertävien ökyrikkaiden rinnalla on köyhyyttä. Yhä useamman on tultava niukasti toimeen. Toisaalta syntyvyys on seuralaiseni mukaan Euroopan pienin. Mitenköhän käy tulevissa perinnönjaoissa?

….

Jätetään Italia, koska se vie aihetta syrjään. Mennään lähemmäksi omaa käytäntöämme.

Kun useita vuosia sitten olin pankissa virkailijan kanssa hoitamassa asioitani, niin jouduin suoraan sanoen hämmennyksen valtaan. Olin ymmällä, kun virkailija tivasi ja urkki erinäisiä tietoja toinen toisensa perään. En tiennyt, miten asiaan olisin suhtautunut.  Ei minulla salattavaa ole, mutta siinä virkailija meni kyllä mukavuusalueen toiselle puolelle. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että aivan liian kiltti olen heidän kanssaan ollut. Hämmentyneenä ei mielellään rupea riitelemään, enkä varsinkaan tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä.  Pankin kanssahan eletään kuin pakkoavioliitossa.

Noista kokemuksista meni muutama vuosi, aloin huomata muutoksen tuulia.  Kun kerran vähättelin ja pidin tarpeettomana mobiilisovelluksen käyttöönottoa, pankkivirkailija totesi minulle, että siihen tullaan tulevaisuudessa siirtymään. Niin ollen kotitietokoneella luotu pankkiyhteys avainlukulistoineen syrjäytettäisiin. Nyt ymmärrän niin, että kotitietokoneella voi yhteyden luoda, mutta avainlukulistat jäävät historiaan. Mobiililaitetta käytettäisiin tunnistautumisessa. Asia varmasti selventyy syksyn aikana.

En ymmärrä, miksi ihmeessä kotitietokonetta pidetään turvallisuuden kannalta huonompana ratkaisuna kuin kännykkää. Asian kehittelyyn on liittynyt salamyhkäisyyttä. Ihan rehtejä ja reiluja eivät asiasta tietoiset ole olleet. Ketunhäntä on ollut kainalossa.

Uutisen tunnuslukulistoista luopumisesta löytyy mm. täällä.

 …

Mitä pankkikorttien käyttöön tulee, niin eräissä naapurimaissamme kehitys näyttää olleen ripeämpää kuin Suomessa. Olen seurannut viime vuodet Pietarin maksujärjestelmän kehitystä. Aika huimaa vauhtia siellä näyttää uudistus etenevän. Käteismaksu on jäämässä vähemmälle. Itse kuitenkin pidän siitä kiinni, mutta yhä useammin tulee myyjän kanssa vaihtorahaongelmia. Toisaalta tekniset ongelmat hidastavat joskus asiointia kaupan kassalla.  Muutaman kerran verkkomaksu ei ole toiminut ja käteisen haltijana olen tuntenut itseni muutaman pettyneen rinnalla voittajaksi.

Kuten yllä totesin, maksujärjestelmä on tulevana syksynä kokemassa muutoksia, ja olen niiden suhteen paitsi epäluuloinen myös skeptinen. Ei mobiilisovelluksiin siirtyminen, mitään turvallisuutta voi lisätä. Päinvastoin kännykkä on paljon alttiimpi varkauksille ja rikolliselle käytölle. Miksi ihmeessä uudistuksia kaupataan niin hanakasti? 

Sain vastikään pankilta uuden tunnuslukulaitteen. Sen on määrä korvata turvakortti, jota itse pidän suhteellisen helppokäyttöisenä ja selkeänä keinona laskua maksaessani. Uusien järjestelmien käyttöönotto tuo turvattomuutta, kun vanhoista turvallisiksi koetuista käytännöistä on luovuttava.

Tunnen edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät omista mobiililaitetta eivätkä aio sitä hankkia. He joutuvat kyllä ongelmaan, mutta uskon monen heistä pitävän kyllä päänsä hamaan hautaan saakka. Melkein järkiään monet iäkkäämmät ihmiset ovat pankkimaksujen ja etäyhteyksien kanssa selkeissä ongelmissa. Myös muisti- ja näköongelmat ovat lisääntymässä. Ei pienellä kännykällä asiointi mitään herkkua heille ole. Kaikki tuntuu kiusanteolta.

Kun käteisen käytön odotetaan vähenevän, niin edessä on tilanne, jossa käteisrahan käytöstä luovutaan kokonaan. Onhan esimerkiksi Ruotsissa asetettu tavoitteeksi, että siitä luovuttaisiin jo ensi vuosikymmenellä. Sehän voi vaikka toteutua, kun kerran kehitys on nykyisin niin huimaa.

Tähän kehitykseen löytyy kuitenkin varoituksen sanoja. J. Hankamäki on kirjoittanut artikkelin pankkijärjestelmän murroksesta. Hänellä on kansalaisille selkeä sanoma: Älä koskaan luovu käteisen rahan käytöstä! Hän näkee pankkiuudistuksilla selkeää määrätietoisuutta. Käteisen rahan käytöstä luopuminen on siinä kehityksessä yksi välivaihe.  

Tuo Hankamäen kirjoitus löytyy mm. täältä. Se on julkaistu tämän vuoden heinäkuussa. Hankamäki on kirjoittanut aiheesta jo kolme vuotta sitten täällä. Hänellä on jutut myös omilla kotisivuillaan.

Muutosten takana on tietysti EU, joka direktiiveillään on levittänyt lonkeronsa ihmisen arkeen. Ei EU ole turhaan kasvattanut koneistoaan. Avuttomuus nimettömän pullataikina-byrokratian edessä on ilmeinen. Kansalainen saa turhaan huutaa sille tuskaansa. Koneisto murskaa yksilön, vastuunkantajaa ei löydy. Politiikan päätöksenteossa ei järjelle ole käyttöä eikä henkilöiden toimia seuratessa näytä sitä pääkopasta löytyvän.

Pankkiuudistukset johtavat pikkuhiljaa pankkitietojen viranomaisvalvontaan, uskoo Hankamäki. Aina tietysti edellytetään muodollisesti asiakkaan lupa, mutta siihen saatetaan meidät velvoittaa. Muuten ei eläkkeitä, työttömyysetuisuuksia tai toimeentulotukia tileille makseta.

Kehitys merkitsee pankkisalaisuuden ja taloudellisen yksityisyyssuojan päättymistä, vaikka uudistuksia toki perustellaan ”turvallisuudella”.

Pankki on kaiken lisäksi muuttamassa yhä röyhkeämmin erinäisiä toimintojaan maksullisiksi.  Tästä on käytännön esimerkkejä, kun yksittäinen yhdistys tai organisaatio haluaa monipuolistaa maksujärjestelmäänsä tai toteuttaa käteismaksujen siirtoa tileille.

Hankamäen mukaan uudistusten myötä taloudellinen valta siirtyy pankeille tai maksuja välittäville yrityksille. Kansalaiset saadaan uudistuksiin suostumaan, kun vedotaan käteisen rahan käytön ”kalleuteen”.  Rahansiirrot tileille helpottuvat. Kun niin käy, niin vasemmistokin saadaan suostumaan vallansiirtoon.

Tämä seuraava on henkilökohtaista dystopiakuvitelmaani enkä toivo sen toteutuvan:

Globaalit yritykset levittävät lonkeroitaan kansalaisten arkeen mutta paikalliset pienyritykset voivat olla tiukoilla. Kun viranomaissääntely laajenee, niin byrokratian laajetessa monenlainen omaehtoinen toiminta voi tulla hankalammaksi toteuttaa.  Siihen ei kaikilla riitä voimia. Orwellilainen maailma tulee yhä todellisemmaksi.

Palaan Hankamäen ajatuksiin.  Hän kehottaa kansalaisia olemaan tarkkana eikä suostua kaikenlaiseen vedätykseen. Helpoin keino protestoida on jatkaa käteisen rahan käyttöä. Hän ilmaisee asiansa voimallisesti. Hän ei perustele sitä ikäihmisten ongelmilla mobiilipankkiin tunnistautumisessa, vaan asia on periaatteellinen. Ei ole hyvä, että ihmiset tehdään riippuvaisiksi pankkien tilijärjestelmistä ja maksuvälineistä. Hankamäen sanoin kyse on ”pankkien tekemästä ryöstöstä”. Kansalaisten yksityisyyden suoja ja omaisuuden suoja murenevat, ulkopuoliset järjestelmät pääsevät kaivamaan kansalaisten pankkitietoja.

Kun ennen valvottiin kansalaisten tuloja, uudistuksen myötä aletaan valvoa myös menoja. Tulee kaikenlaista ”elämäntapatarkkailua”. Ylhäältä käsin vakuutetaan hyväntahtoisuutta mutta todellisuudessa voi käydä toisin. Ihmisten kynnys tuhlailuun madaltuu. Hän menettää yhä enemmän kyvyn hallita omaa talouttaan. Se taas avaa markkinoita kaikenlaisille hyväksikäyttäjille.

Mitä taas tulee taisteluun rahanpesua eli pimeää rahaa vastaan tulee, niin Hankamäen mukaan sen liikkumista estämään löytyy muita keinoja. Mitään todellista tarvetta elektronisen maksamisen laajentamiseen ei Hankamäen mukaan ole. Kyse on hänen mukaansa vallankäytöstä ja ahneudesta. Viranomaiset kävelevät siinä kansalaisten yli. Myös talletusten pääoma saadaan muutosten myötä helpommin verolle.

Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.

Matkailua Suomen kesässä - Savonlinna

Tämä on kertomus yhden yön yli kestäneestä Savonlinnan matkasta. Saavuin paikkakunnalle sunnuntaina puolilta päivin ja lähdin pois seuraavana päivänä myös puolilta päivin. Matka taittui junalla. Matkaa suunnitellessani en tiennyt, että maanantaina kaupungissa vietettiin Pyhän Olavin päivää, joka oli Savonlinnan 380. syntymäpäivä. Sitä ehdin siis vain hieman makustella, kun piti jo kiirehtiä junaan.  Tuolloin sääkin oli muuttunut pilvisemmäksi ja viileämmäksi. Alla olevista kuvista käy sen perusteella selväksi, onko ne otettu sunnuntaina vai maanantaina.

Alun perin tarkoituksenani oli mennä sunnuntaina Kerimäelle konserttiin, joka pidettiin keltaisessa jättiläisessä eli maailman suurimmassa puukirkossa. Sinne asti en lopulta kuitenkaan päässyt, vaikka olin ostanut lipunkin etukäteen. Syynkin voin kertoa. Alkuperäisessä ilmoituksessa oli konserttiin luvattu Savonlinnasta edullinen bussikuljetus. Se kuitenkin lopulta peruttiin enkä halunnut tuhlata rahojani taksikyyteihin. Paikallinen bussiyhtiö ei pitänyt sanaansa. Ylipäänsä netti on epäluotettava tiedotusväline. Siellä voidaan todeta mitä hyvänsä, sana jää sinne elämään eikä välitetä tehdä korjausta. No, en enää lainkaan harmittele, vaikka tuon kirkon akustiikka jäi nyt kokematta. Konsertteja riittää. Savonlinnassa ja lähiympäristössä niitä on kesäisin harva se päivä. Minun ohjelmaani ne eivät nyt sopineet. Luin myöhemmin, että kirkko oli ollut lähes täynnä. Hyvä niin.

Tuo toteutumaton konsertti tuli kuitenkin menomatkalla hassulla tavalla vastaani. Se olkoon alkutarinana kertomukselleni. Olin vaihtanut Parikkalassa junaa ja loppumatka taittui pikkuisella kiskobussilla. Punkaharju, Lusto, Retretti, Kerimäki ja Pääskylahti olivat pysäkkejä ennen pääteasemaa. Lustossa jäi omassa vaunuosastossani melko moni pois. Se asemapiha jäi mieleeni, koska sitä koristi suurikokoinen peltinen lehmä. Mielestäni sitä ei voi kutsua kauniiksi mutta erikoinen tilataideteos se toki on. Viereisessä looshissa istui mies, joka yhtäkkiä alkoi vaikuttaa tutulta. Kyseessä oli laulaja Tomi Metsäketo – yksi tuon Kerimäen konsertin neljästä solistista. Hän oli pukeutunut kesäisen rennosti shortseihin ja mukana oli pelkkä kevyt pukupussi. Junan lähestyessä Kerimäkeä Tomi kiersi kuminauhalla hiuksensa ponihännälle ja riensi pukupussinsa kanssa ovelle. Asemalta itse kirkonkylään on matkaa noin 15 kilometriä. Siksi Metsäketoa oli henkilöautolla tullut vastaan joku pukupäinen mies ja kesäiseen mekkoon pukeutunut nainen. Siinä sitten halailtiin ja riemuittiin laulajamestarin tulosta. Muutama valokuvakin napsittiin ennen kuin siirryttiin autoon. Juna jatkoi matkaa ja Tomi omaansa. Minä ajattelin, että sainpa edes hieman vastinetta käyttämättömälle pääsylipulleni.

Ennen kuin menen varsinaisiin matkakokemuksiini, teen Savonlinnasta lyhyen yhteenvedon.  Kaupunkia voisi luonnehtia kolmella sanalla: kesä, vesi ja linna. Savonlinna on nimenomaan kesäkaupunki. Ympäröivä vesistö tekee siitä veneilijöille oivan kohteen. Se ihastuttaa sen myötä myös monia ulkomaalaisia. Veneellä pääsee Suomen lahdelle ja kulkee sieltä myös risteilyalus Kuopioon. Olavin linna sitoo kaupungin keskeiseksi osaksi Suomen historiaa. Siksikin sinne kannattaa matkustaa. Nykyisin tuo linna on saanut oopperajuhlien myötä uuden kansainvälisen ulottuvuuden.

Entä sitten Savonlinnan talvi? Talvella Savonlinnan elämä tavallaan hiipuu. Yliopiston osastokin siellä toimi mutta taloudellisista syistä senkin toiminta on lopetettu. En ole Savonlinnan talvea koskaan kokenut mutta voin näin lonkalta nostaa yhden seikan. Jääkiekko on tuonut viime vuosikymmeninä kaupunkiin elämää. Savonlinnassa on SaPKo, joka pelasi jääkiekon mestaruussarjassa jo 60-luvulla. Se jäi pian putoamiskynnyksen alle mutta keikkui välillä lähellä nousua. 90-luvulla joukkue pääsi jopa liigakarsintoihin mutta kun siinä ei menestytty se pudota putkahti alas Suomi-sarjaan. Nyt se on päässyt kohoamaan Mestiksen kärkijoukkueeksi, mikä pienen talousalueen kaupungille on maksimisuoritus. Tuosta vuonna 1929 perustetusta seurasta on kirjoitettu mukava lehtijuttu, johon voi tutustua täällä.

SaPKo:n ”haarniskamaiset” pelaajat tuovat mieleen keskiaikaisen Olavin linnan soturit. En voisi kuvitella Savonlinnaan pehmoa jääpallojoukkuetta.  Savonlinnaan liittyy jääkiekon maskuliininen voima. Toki vastapainoksi on todettava, että tuo on vain historiallinen perintö. Todellisuudessa olen löytänyt sieltä lähes pelkästään lupsakoita pehmoihmisiä, mukavaa juttuseuraa ja kiireettömyyttä.

…

Olen käynyt Savonlinnassa muutaman kerran. Ensi kerran muistan kaupungin opiskeluvuosilta, sillä eräs opiskelukaverini oli sieltä kotoisin. Eräs kitkeräkin ihmissuhdemuisto kaupungista on jäänyt, mutta en sitä enää muistele, vaikka se välähtelikin nyt matkani aikana välillä pintaan. Edellisestä Savonlinnan käynnistäni oli jo useita vuosia ja olin kaupungin jo melko lailla unohtanut. Hyvin pian se kyllä palautui taas mieleeni.

Junan tullessa Savonlinnaan koin heti yllätyksen.  Olin nimittäin käynyt läpi kaupungin karttaa ja minulla oli tietyt mielikuvat ja suunnitelmat siitä, mitä teen ja mihin suuntaan lähden, kun juna on saapunut perille. Muisti teki kuitenkin tepposet.  Juna tulikin toiselta suunnalta kuin olin odottanut. Karttaan oli merkitty vanha rautatieasema, joka ei ollut enää käytössä. Huomasin virheeni siinä vaiheessa, kun junassa istuessani ensiksi silmieni eteen avautui itse Olavin linna, jonka siis kuvitelmieni mukaan piti olla vastapäisellä suunnalla. Junan päätepysäkki sijaitsi kauppatorin kupeessa eikä perinteisellä asemalla.

Tuon virheeni johdosta kaupunki avautui minulle kuin käänteisenä peilikuvana. Se sai päässäni pienen sekaannuksen, joka kesti osittain iltaan saakka. Suunnistusvaistoni oli kateissa. Vielä seuraavanakin päivänä tapasin sattumalta erään vanhan tutun, jolle osoitin kädelläni toiseen suuntaan, mihin oli tarkoitus.

Itse asiassa olinhan ennenkin jäänyt junasta samalla paikalla, mutta en sitä heti muistanut ja kaiken lisäksi nyt oli kaupunki vanhasta näkymästä muuttunut. Minun piti heti alkuun selvittää itselleni, missä hotellini sijaitsi. Se oli loppujen lopuksi hyvin lähellä Olavin linnaa. Hotelliin en kuitenkaan halunnut ensi alkuun mennä. Oli pari tuntia aikaa ennen kuin voisin päästä huoneeseeni.

Vaikka oli sunnuntai, niin torilla oli jo pientä vipinää. Ajattelin mennä muikkuravintolaan lounaalle mutta pienen harkinnan jälkeen en mennytkään. Söin hieman myöhemmin kevyen lounaan sillan toisella puolella olevassa hampurilaispaikassa. Sitä ennen tein pienen tutustumiskävelyn. Poikkesin tuomiokirkossa, jossa jumalanpalvelus oli vastikään loppunut. Se oli tyylikäs sali muttei hohdokas. Kirkon edustalla oli sodassa kaatuneiden muistomerkki. Patsas on hyvin tutun näköinen, olen nähnyt samantyylisen muuallakin. Valitettavasti se oli päässyt hieman töhriytymään, mikä kyllä näkyi graniitissa.

Osuin myös erään hautaustoimiston kohdalle. Panin lasioven infosta merkille, että se on perustettu vuonna 1889 Sortavalassa. Hienoa että yritys on kotiutunut uuteen paikkaan ja säilynyt näihin päiviin asti.

Tein pienen kierroksen kauemmaksikin ja löysin karaokepaikan, johon ajattelin poiketa illalla. Niin poikkesinkin mutten sinne jäänyt, sillä tiskillä kerrottiin, että mikit olivat rikki eikä siellä näyttänyt olevan mitään muuta minua kiinnostavaa. Paikassa taidetaan suhtautua leväperäisesti karaokeen, vaikka sitä näkyvästi mainostetaankin.

Lounaan jälkeen ostin torilta ropeen mansikoita ja kävelin se kädessä hotelliini. Se on nimeltään Pietari Kylliäinen.  Kirjautumisen jälkeen otin pienet nokoset ja päätin sitten lähteä tutustumaan linnaan. Ennen nokosia söin mansikat. Ne olivat hyvin makeaa Polka-lajiketta, paikallista herkkua ja erityisen maukkaita.

Hotelli ansaitsee muutaman sanasen. Vastaanotossa sain miellyttävän vaikutelman. Keskustelu virkailijan kanssa oli rentoa jutustelua, virallinen kireys oli poissa. Luulisin, että sellaista voi kokea vain Etelä-Savossa. Samaa luontevuutta sain kokea myös illalla, kun toinen virkailija oli remmissä ja hän hoiti myös hotellin ravintolaa.

Hotellihuone oli hieman kalsea mutta en parempaa odottanutkaan. Kahden istuttava sohva oli tahriutunut, samoin huoneen ainoa tuoli. Mutta siitä ei ollut haittaa. Pääasia, että sain nukkua päikkärini rauhassa. Ikkunani oli kadulle päin, mutta liikenne siinä oli rauhallista eikä mikään ylimääräinen pärinä häirinnyt. Televisiota katsoin harvoin mutta tuona iltana se osoittautui tarpeelliseksi. Totean lyhyesti, että hotellivalintani osui nappiin.

Uskallan tunnustaa, että hotellin nimen taustalla oleva henkilö oli minulle täysin tuntematon. Jouduinkin ensi alkuun googlaamaan, kenestä on kyse. Pietari Kylliäinen oli linnanvouti, urhea mies, joka eli 1400- ja 1500 -lukujen vaihteessa. Hänen johdollaan torjuttiin vaarallinen venäläisten hyökkäys. Wikipedia kertoo, että Pietari Kylliäinen oli käynyt kostoksi Venäjän puolella hävittämässä ja polttamassa yli 800 taloa. Hän kuoli lapsettomana, joten hänen laaja maaomaisuutensa lopulta jaettiin kaukaisille sukulaisille.

….

Kävelin hotellista linnaan, ostin lipun ja jäin odottamaan opastusta. Olen ollut aiemminkin linnassa ja kuunnellut opastuksen. Nyt kuitenkin tuntui, että olin kai oppinut kuuntelemaan. Selostus oli elävää ja asia kiinnosti aivan toisella tapaa kuin joskus muinoin edellisellä kerralla. Se kai kertoo, että ihminen iän myötä muuttuu.

En käy nyt läpi linnan historiaa. Sen vaiheisiin on helppo tutustua itse. Mainitsen kuitenkin itselleni mieleen jääneitä asioita ja yksityiskohtia. Jo linnaan mennessäni kiinnitin huomioni puistikossa olevaan pässiä esittävään patsaaseen. Tarina linnan pässistä oli yksi mielenkiintoinen oppaan kertoma asia. Linnassa oli tapana olla pässi, joka sitten Pyhän Olavin päivänä uhrattiin ja syötiin. Pässipaisti oli siis Olavin linnan väen erityinen juhlaruoka. Mainitaan vielä sekin, että Pyhä Olavi oli linnan suojelupyhimys.

On olemassa taru, jonka mukaan linnan hyökänneet viholliset olivat noustessaan valoa vasten nähneet tumman olennon, joka oli haronut etujaloillaan vihollisia kohti. Silmät olivat valosta sen verran sokaistuneet, että he luulivat näkevänsä itse pirun. Viholliset perääntyivät kauhusta huutaen. Tuosta pässistä tuli sitten sankari. Kyseessä on siis taru, mutta oppaan mukaan jotain perääkin tarinassa täytyy olla, sillä tuo pässi jäi Pyhän Olavin päivänä teurastamatta.

Tässä on muita satunnaisia seikkoja linnan historiasta. Kerron muistitietojeni mukaan.  Aloitan siitä, että Savonlinnan ruotsinkielinen nimi on Nyslott ja se oli myös Olavin linnan alkuperäinen nimi – ”uusi linna”.

Linnan reunamilla noustiin portaita. Tukenamme oli kaiteet. Ennen muinoin kaiteita ei ehkä ollut lainkaan, onnettomuuksia ei ole kirjattu ylös mutta eritäin todennäköisesti niitä sattui.

Joutsenpaisti oli yksi linnan suosittu ruokalaji. Alun alkuaan linnassa vallitsi katolinen uskonto ja sen mukaisesti siellä vietettiin myös paastoa. Selkeästi eniten siellä syötiin myös tuon paaston takia kalaruokaa. Mutta linnan väki osasi ovelasti tulkita tuon joutsenpaistin kalaruoaksi. Pässinliha sen sijaa liittyy Pyhän Olavin päivään.

Linnassa oli alun perin viisi tornia. Niistä kaksi on kuitenkin tuhoutunut. Toisen tornin hiekkapohja petti, toisessa oli ruutivarasto, jossa sattui tulipalo ja se räjähti. Tornien paikalle on rakennettu bastioni eli vallisarvi.

Tutustuimme myös linnan kappeliin. Nykyisin sen seinät ovat valkeat, mutta katolisena aikana niissä on ollut kai seinämaalauksia. Kappeli on nykyisinkin käytössä. Siinä järjestetään yksityistilaisuuksia, kuten kastetilaisuuksia. Siellä on myös pienet urut, oppaan mukaan Suomen pienimmät. Kappelin sivuseinällä oli myös pieni katseluaukko, jonka takaa avautui pieni koppi. Kyseessä on ns. hagioskooppi, kammio, jossa uskontoa saattoivat harjoittaa muusta linnan väestä eristetyt ihmiset, kuten rikolliset tai vaikeaa tartuntatautia sairastavat.

Kun linnan ikkuna-aukoista katsoi ulos, saattoi nähdä sen kivellä kolikoita. Oppaan mukaan se on uusi ilmiö. Koska linnassa ei ole toivomuskaivoa, niin matkailijat ovat alkaneet heittää kolikoita ikkunakivelle. Kun linna oli toiminnassa, ei ikkunalaseja ollut. Se johtuu siitä, että ne lasi oli tuohon aikaan hyvin kallista ja lisäksi se oli taistelujen aikaan hyvin epäkäytännöllinen materiaali. Talvella ikkunat peitettiin esim. lampaan nahalla, joka suojasi jonkin verran asukkaita myös kylmältä. Huonekaluja linnassa oli niukalti. Ihmiset nukkuivat yleensä lattialla eläinten nahat suojana, vain harvoilla oli oma sänky.

Vessa oli se asia, joka oli jostain syystä jäänyt mieleeni myös edelliseltä käynniltä. Se oli hyvin käytännöllinen ratkaisu. Jätökset putosivat suoraan veteen. Tosin kyllä väkeä oleili linnassa niin paljon, että myös maatasolla on täytynyt olla vessoja. Eivät ihmiset välttämättä ehdi tai jaksa kiivetä tarpeilleen ylös torniin. Tuttu asia oli myös kierreportaisiin liittyvä yksityiskohta, se miksi ylös aina noustaan myötä päivään.

Samanaikaisesti opaskierroksen aikana alhaalla linnapihalla harjoiteltiin suojapressun takana operettia. Opas kertoi, että kyseessä on Wienin Kansanoopperan esitys. Edessä on vielä tuo vierailuesitysviikko. Sitten on muutama muu show-esitys, kuten nyrkkeilyilta. Talveksi linnanpiha tyhjennetään. Erimuotoista kulttuuria on linnassa kuin muuallakin kaupungissa runsaasti tarjolla. Nähtävästi yleisöä riittää.

Linnan opastus oli hieno kokemus. Se kesti noin 50 minuuttia. Sen jälkeen jäin vielä ottamaan valokuvia ja lähdin sitten viettämään iltapäivää keskustassa ja sen lähiympäristössä kävellen. Kiinnitin huomiota yhteen komeaan luksusjahtiin. Sattumalta selasin illallisen yhteydessä paikallista sanomalehteä ja siinä oli juttu jahdin omistajasta. Sen omistaa sveitsiläinen liikemies Konrad Schnyder. Mies asustelee jahdilla vaimonsa kanssa toukokuusta lokakuuhun matkustellen ympäri maailmaa. Hän jättää jahdin talveksi Kotkaan. Paikallisen sanomalehden mukaan Suomi on miehen mieleen. Täällä häneen suhtaudutaan normaalisti, esimerkiksi Saksassa kadehditaan.

Kun torikahvilaa oltiin jo sulkemassa, kävelin junapysäkin ohitse siltaa viereiseen saareen, jossa sijaitsee komeita hotelleja. Yksi tieviitta neuvoi tien eteenpäin Sulosaareen, jossa sijaitsee Kalliolinna-niminen kahvila, lettukahvilaksikin mainostettu. Sinne halusin. Lettuja en maistanut, kävelin kahvilan editse pitemmälle ja nautin kesäisen alkuillan aurinkoisesta järvimaisemasta. Kyllä on hieno kaupunki, kun aivan keskustaa pääsee niin nopeasti luonnon keskeen. Sulosaari on nimenäkin suloinen. Hieman kauempana oli ihmisiä ottamassa uimapuvuissaan aurinkoa. Minä lähdin takaisin. Kahvilan edessä oli isäntänsä tai emäntänsä seurana muutama toisiaan levottomana kyttäävä koira. Kävelin hotellille. Ilta oli vielä nuori mutta välimatkat tuntuivat yllättävän lyhyiltä. Tein havaintoja kiinnostavista rakennuksista, yhtenä esimerkkinä kaupungintalo.

Söin hotellin ravintolassa illallisen. Siellä oli vain yksi henkilö työvuorossa. jouduin hiukan odottamaan, koska hän palveli samaan aikaan kiinalaista hotellivierasta. Se sujui hitaasti. Kommunikaatio ei ollut täysin sujuvaa, kun kummankaan englannin kieli ei tuntunut olevan sujuvaa. Kun sitten aikaa liikeni minulle, niin sain lämminhenkisen palvelun. Taas jutusteltiin niin kotoisasti. Varmastikin pässinliha ja Pyhän Olavin päivä oli mielessä, sillä valitsin ruokasi lammasruukun ja perunamuusin. Ruokalistan mukaan siinä oli japanilaista teriyaki-kastiketta, vaikka ei se siltä näyttänyt. Sen kuumentaminen kesti, joten menin vielä käväisemään hotellihuoneessa.

Tarjoilija toi ruukun pöytään ja varoitti, että se on todella kuumaa. Päällä kantena oli karjalan piirakan kuoren näköinen peite.  Juomaksi otin Karjalan olutta, kylmän raikasta. Olut maistui ruoan jäähtymistä odotellessani. Päästyäni pian ruoan pariin saatoin vain todeta, että valintani oli osunut nappiin. Ruoka oli erinomaista.

Lähdin sitten vielä ulos. Karaoke-suunnitelma vesittyi. Etsin itselleni sopivaa terassia. Keskustassa näytti todella hiljaiselta. Kävelin sitten hiljaa keskustassa ympärilleni katsellen. Oli yllättävän rauhallista, muutama yksittäinen kulkija siellä täällä. Oli toki sunnuntai mutta myös vielä heinäkuu ja lomasesonki meneillään.

En mieltynyt hienojen ravintoloiden terasseihin vaan etsin jotain tavallisempaa, erityistä. Löysin Riihisaaren suulta yksinkertaisen puuaitauksen, jonka sisällä oli muutama pitkä pöytä ja penkkejä. Siellä myytiin paikallisen pienpanimon tuotteita. Kyseessä on mustan virran panimo, jonka verkkosivuihin voi tutustua täällä.

Join olutta jossa oli erityinen maku mutta se maku oli minun mieleeni. Prosentteja oli hieman liikaa (5,5), koska olen tottunut miedompiin juomiin, ja yleensä tyydyn alkoholittomaan. Kun toinen asiakas lähti, jäin ainokaiseksi. Kello läheni yhdeksää, nähdäkseni paikkaa oltiin sulkemassa. Ja kun vessaakaan ei näkynyt olevan missään, lähdin takaisin hotelliin. Lisäksi iltakin oli viilenemässä.

…

Sunnuntaina oikeastaan jo odottelin junan lähtöä mutta käveleskelin ympäriinsä ja seurasin, miten savonlinnalaiset viettävät kaupungin syntymäpäivää. Erään kontin kylkeen oli laitettu valkoinen paperi ja ohikulkijoita kai kehotettiin maalaamaan vesiväreillä mielikuvia siitä, mikä on Savonlinnassa parasta. Aaltojen laineita oli jo maalattu malliksi. En tiedä, saivatko aallot seuraa. Kävelin Riihisaareen, jossa pikkukarsinaan oli Järvenpään tilalta tuotu näytille muutama lammas. Lapset yrittivät tarjota niille heinää. Se huvitti meitä vanhempia. Kävelin torille. Siellä oli vilskettä. Tarjolla oli tietysti lörtsyjä ja myös talakkunaa. Myös poliitikkoja oli paikalla. Eero Heinäluoma käveli yksikseen ja jutteli välillä jonkun ohikulkijan kanssa. Keskustalaisilla oli oma esittelytila. Sieltä joku mies yritti minullekin tarjota karamellia. Ei Keskusta taida nykyisin muuhun pystyäkään. Perussuomalaisten tilaisuuteen oli muiden ohessa saapunut myös puolueen varapuheenjohtaja Riikka Purra. Sattui hieman nolo tilanne, kun Purran aloitettua puheensa mikrofoni ei toiminutkaan.  Kun toinen oli pääkaupunkiseudulta asti vaivautunut paikalle, niin olisi toivonut, että paikalliset järjestäjät laittavat tekniikan kuntoon. Nähtävästi hän sai puheensa jotenkuten pidettyä, koska vierailusta on ollut netissä juttua. En jäänyt sitä kuitenkaan seuraamaan, koska piti kiirehtiä junaan.

Vielä yhdestä näkemästäni on kerrottava. Torin kupeessa erään terassin edessä oli väkijoukko ja sieltä kuului minulle ennestään tuttu ääni. Siinä piti puhettaan tämän vuoden savonlinnalainen ”musta pässi” – Helsingissä toimiva näyttelijä Kari Hietalahti.  Tapauksesta kertoo myös yleisradio. Tuo arvonimi myönnetään kaupungissa vuosittain. Seisoskelin laajan väkijoukon perimmäisenä ja kuulin, kun Hietalahti kertoi omista kouluvuosistaan Savonlinnassa. Tuolloin mm. Petri Tiili – siis Pelle Miljoona – oli jonkin aikaa opettanut häntä, tosin opettajaharjoittelijana.  

Kyllä Savonlinnassa kannattaa käydä, ainakin kesäisin.