Kosmopoliittista kulttuuria 1800-luvun Euroopassa – Ivan Turgenevin ja Pauline Viardot’n jäljillä

Pissarro: Avenue de l'Opera. Effect of snow. 1898

Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019, 552 s.

Lontoossa vaikuttava historian professori Orlando Figes on kirjoittanut kirjan eurooppalaisesta kulttuurielämästä 1800-luvulla. Hän kutsuu sitä kosmopoliittiseksi, mikä tarkoittanee avointa yhteisöllisyyttä, jossa valtakuntien rajat tai kielierot eivät olleet kanssakäymisen esteenä. Nurkkakuntainen epäluuloisuus oli poissa. Ajatuksille suotiin vapaus, vieraita vaikutteita ei taiteessa torjuttu. Tuo aika päättyi siihen, kun kansallisvaltioiden keskinäisten suhteiden kärjistyminen alkoi vaikuttaa myös kulttuurielämässä.  Näin sen itse karkeasti hahmottaisin.

Figes on Venäjään erikoistunut tutkija. Hän on kirjoittanut mm. Venäjän kulttuurihistorian (Natasha’s Dance), läpivalaisevan teoksen vuoden 1917 vallankumouksen taustoista ja alkuvuosista (A People’s Tragedy) ja itselleni on tullut tutuksi myös kuvaus Krimin sodasta (The Crimean War).

Teoksessa eletään Euroopan sydämessä. Kulttuurielämän keskuksena on Pariisi. Se vetää luovia voimia puoleensa. Kansainvälistyminen oli ajan henki. Oopperaa ja muita kulttuuritapahtumia tultiin seuraamaan kauempaakin. Kun junat korvasivat hevoset, päästiin vapaammin matkustamaan.

Teoksessa tulee vastaan huomattava määrä tunnettuja taiteilijoita ja muita kuuluisuuksia. Figesin kuvauksen keskiössä on kuitenkin kolme henkilöhistoriaa, vaikka päähuomio onkin maailmassa heidän ympärillään. Henkilöt ovat venäläinen kirjailija Ivan Turgenev (1818-1883), espanjalais-ranskalainen laulajatar Pauline Viardot-García (1821-1910) ja tämän puoliso, taidehistorioitsija, kulttuurialan vaikuttaja ja Pariisin italialaisen oopperan johtajanakin ansiokkaasti toiminut Louis Viardot (1800-1883), joka oli myös politiikassa mukana tasavaltalaisaktiivina. He olivat eurooppalaisia siinäkin mielessä, että he asuivat ja toimivat monessa eri maassa ja olivat tekemisissä hyvin monenlaisten henkilöiden kanssa. Turgenev oli ajatuksiltaan lähinnä klassinen liberaali (ainakin vanhempana), Louis Viardot häntä radikaalimpi, vasemmistoon päin kallellaan.

Ilja Repinin muotokuva Turgenevista 1870-luvulta

Olen itse kai jo kouluopetuksen myötä oppinut hahmottamaan historiaa kansakuntien välisten sotien ja erinäisten muiden konfliktien kautta. 1800-luvun Euroopasta mieleen nousevat Napoleon sotaretkineen, Wienin kongressi, ”hullu vuosi” 1848, Krimin sota, Italian yhdistyminen sekä Preussin ja Ranskan sota vuonna 1870, jolloin Saksan alueen tilkkutäkkivaltioista alkoi kehittyä läntiselle naapurille yhtenäinen uhoa huokuva vastavoima. Tuolloin kulttuuri ja taide on jäänyt siitä helposti irralleen. Figesin kirjassa politiikka jää taustalle mutta on se toki arjessa enemmän tai vähemmän läsnä. Niistä huolimatta taiteilijat toteuttavat omaa kutsumustaan. Lähimmän iholle päähenkilöiden elämässä tuli lopulta Preussin ja Ranskan välinen sota. Voisi jopa todeta heidän olleen siinä lähes osallisena. Turvasatamaksi tuli heille tuolloin Englanti.

Vuosisadalle tyypillistä on raju teknologinen kehitys. Sen myötä myös talouselämä kasvaa. Siihen viitaten teos alkaa kuvauksella Ranskan ensimmäisestä kansainvälisestä junamatkasta kesäkuussa 1846. Se vei runsaslukuisen kutsuvierasyleisön Pariisista Brüsseliin. Mukana oli monia kulttuurin merkkinimiä, kuten kirjailijat Alexandre Dumas ja Victor Hugo. Mieli oli korkealla ja avovaunuissa matkaa tehnyt juhlaväki taisi kai vain nauttia, kun veturista levinnyt noki sotki juhlatamineet. Rautatie avasi myös kulttuurielämään aivan uudet tuulet. Kansainvälistyminen toi lisäksi uusia vaatimuksia mm. tekijänoikeuslainsäädäntöön. Kun säveltäjä Rossini loi vielä 1820-luvulla oopperoita kertakorvauksella, niin muutama vuosikymmen myöhemmin taiteilijat alkoivat saada oikeuden teoksiinsa myös kuolemansa jälkeen. Piratismi - koskien esimerkiksi kirjallisuuden käännöksiä - häiritsi pitempään mutta sitäkin alettiin lopulta laittaa järjestykseen.

Nyt koronaviruksen aikaan mieleen nousee myös lääketieteen kehitys tai paremminkin kehittymättömyys. Kolera jylläsi ja sukupulitaudit raastoivat elämän hekumasta nauttivia luovia kykyjä. Ne oli kuitenkin nöyränä kohdattava. Lääketiede alkoi tehdä kehitysloikkiaan vasta hieman myöhemmin.

Tuo aika avasi mahdollisuudet monenlaisille persoonallisuuksille. Jonkinlaisen käänteen kehitykseen lienee tuonut säveltäjä Richard Wagner. Hänen toimintansa tuntui ainakin jossain määrin murtavan vallinnutta kosmopoliittista yhteyttä. Ristiriitaa toi se, kun hän julisti missiokseen ilmaista musiikillaan ”saksalaista kansallista henkeä”. Ranskan ja Saksan välirikko ei kuitenkaan hänestä johtunut. Wagner ei jäänyt pelkästään kansalliseksi keulakuvaksi. Hänen musiikkinsa yhdisti edelleen. Palaan tähän alempana.

Toiseksi vaikuttajaksi nostaisin isänsä jälkiä seuranneen Johann Strauss nuoremman. Hänen toiminnallaan oli vaikutuksensa. Valssit ja niiden mukana tanssiaiskulttuuri alkoivat yhä laajemmin osaksi kaupunkikulttuuria. Kaupunkeihin luotiin riemukkaita ulkoilmatapahtumia, kahvilakulttuurikin taisi siinä laajeta. Tällä oli myös lieveilmiönsä – prostituutio totta kai.

Monet: Le Boulevard des Capucines. 1873

…

Ivan Turgenev oli aikansa venäläisistä kirjailijoista selkeästi kansainvälisin. Hän oli monipuolisesti kielitaitoinen ja laajalti sivistynyt. Perhe huolehti hänen koulutuksestaan. Hän pääsi jo pikkupoikana matkustamaan Länsi-Euroopassa. Aikuisiässä hän loi ympärilleen laajan ystäväpiirin. Myös ulkoisesti hän oli 190-senttisenä jättinä oiva venäläisen kulttuurin keulakuva. Hänen ansiostaan monet venäläiset kirjailijat tulivat lännessä tutummiksi aina Puškinia myöten.

Pauline Viardot oli Turgenevin sydänystävä. Ensi tapaaminen tapahtui Pietarissa vuonna 1843. Viardot’n laulu lumosi nuoren miehen ja voi todeta, että tapaamisen myötä myös miehen elämänura sai kirkkaamman suunnan.  Turgenevin ja Pauline Viardot’n keskinäinen suhde on mysteeri. Se jatkui läpi elämän, vaikka toki kriisejäkin matkan varrella oli, kun Turgenev itse kävi omaa sisäistä kamppailuaan. Lyhyiden katkosten jälkeen suhde lopulta vain syveni. Laulajattaren omaa avioliittoa suhde ei häirinnyt, mutta siitä voi kai kiittää puolison pitkämielisyyttä ja kai myös vapaamielistä asennetta. Tosin on todettava, että ympärille pyörineiden huhujen vuoksi hänenkin kärsivällisyytensä oli ajoittain koetuksella.

Viardot’n perheeseen syntyi neljä lasta ja on vahvoja epäilyksiä, että Turgenev oli perheen kuopuksen biologinen isä. Ja kyllä Pauline flirttaili myös muiden kanssa. Perheen toisen lapsen isäksi epäiltiin säveltäjä Charles Gounod’ta, jonka kanssa Paulinella sattui tuolloin olemaan ”lyhyt työpaikkaromanssi”. Aviopuoliso ei tuolloin huhuista välittänyt mutta Turgenevin sai Paulinen huikentelu mustasukkaisen raivon valtaan.

Turgenev kuvataan yhteiskunnan kehitystä käsittelevänä kirjailijana, mutta kirjallisuus oli hänelle myös purkautumista arjen tunnoista. Esimerkiksi tuon Gounod-tapauksen aikoihin hän julkaisi novellin nimeltä Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850), jossa päähenkilö joutuu sairaalloisen mustasukkaisuuden valtaan.

Pauline Viardot. Kirjailija Georg Sandin pojan Maurice Sandin maalaus.

Pauline García oli espanjalaissyntyinen lahjakkuus. Hän oli musiikillisesta suvusta, mm. isosisko oli laulajatar. Ensimmäinen julkinen esiintyminen hänellä oli 15-vuotiaana vuonna 1836. Seuraavana vuonna hän piti ensikonserttinsa lyöden itsensä lopullisesti lävitse. Ura oopperassa alkoi jo vuonna 1839. Tässä vaiheessa hänelle alettiin jo etsiä puolisoa. Ehdokkaita löytyi. Paulinen kanssa ystävystynyt kirjailija ja naisasianainen Georg Sand (kyseessä siis taiteilijanimi) – vuosisadan yksi keskeinen kulttuuripersoona - suositteli Louis Viardot’ta. Tämä oli tuolloin Pariisissa oopperanjohtaja ja tyttöä parikymmentä vuotta vanhempi. Itse asiassa myös Viardot itse oli tuolloin jo iskenyt silmänsä Paulineen. Neito sai toki sanoa viimeisen sanansa. Ikäerolla ei ollut väliä, naimisiin mentiin vuonna 1840. Mies tunsi oopperan maailman perusteellisesti. Pauline tarvitsi vahvaa tukijaa ja mies omistautui heti vaimonsa uran luomiseen. Hän jätti oopperanjohtajan työnsä ja ryhtyi täysipäiväiseksi manageriksi. Häntä tarvittiin, koska oopperan suosio oli kasvussa, kilpailu huipulla oli kovaa ja Euroopan oopperataloissa oli jo tuolloin omat nokkimisjärjestyksensä. Aviomiestä tarvittiin siinäkin mielessä, että naisella ei ollut tuolloin Ranskassa vielä edes oikeutta allekirjoittaa sopimusta (vuoteen 1852 asti). Aviomies teki sen hänen puolestaan.

Alusta pitäen ymmärrettiin, että kyse on kehityskykyisestä laulajasta. Pauline Viardot’n bel canto -tyylinen ääni kiehtoi. Alusta pitäen lähdettiin määrätietoisesti luomaan uraa. Hintapyynnöistä ei tingitty, vaikka saatettiin menettää hyviä esiintymismahdollisuuksia. Ensimmäisestä esiintymismatkastaan Venäjälle vuonna 1843 hän ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä, koska tarjous ylitti kaikki toiveet. Tuokin kertoo hänen saamastaan kansainvälisestä huomiosta.

Pauline ei koskaan myöhemminkään antanut hintapyynnöissään periksi. Esimerkiksi ystävänsä Frederic Chopinin hautajaisissa vuonna 1849 hän ilkesi pyytää yhdestä laulusta 2000 frangia, mikä oli puolet koko tilaisuuden budjetista. Kerrotaan pienenä lisätietona, että tuolloin ei naisten sallittu laulaa kirkoissa, mutta nyt tehtiin poikkeus, kun sovittiin, että he laulavat verhon takana.

Ura lähti loistavaan nousuun. Ja myös perhe alkoi kasvaa, joulukuussa 1841 syntyi esikoinen. Sen jälkeen tuli kymmenen vuoden tauko. Kaikkiaan lapsia tuli neljä, joista kolme vanhinta olivat tyttäriä. Nuorimmainen Paul syntyi vuonna 1857. Kuten jo yllä totesin, hänen isäkseen epäiltiin Turgenevia. Oopperaura kesti parikymmentä vuotta. Hän vetäytyi lavoilta 60-luvun alussa mutta jatkoi laulajanuraansa vielä pienemmässä määrin, lähinnä yksityistilaisuuksissa. Hän kuitenkin vielä keväällä 1870 esiintyi konserteissa soilistina. Hän keskittyi 60-luvulta yhä enemmän sävellystyöhön ja opettamiseen. Säveltäjänä hän loi oikeastaan toisen uran. Ensimmäinen suurempi työ oli Frederic Chopinin masurkkojen sovittaminen lauluiksi. Elinaikanaan hänelle kertyi useita satoja sävellystöitä.

Pauline oli ääneltään lähinnä mezzosopraano. Nuorena hän sävähdytti varsinkin Rosinan roolissa Gioacchino Rossinin Sevillen parturissa. Juuri sillä hän villitsi yleisönsä myös Venäjän ensivierailullaan vuonna 1843. Desdemonan rooli Rossinin Otellossa oli puolestaan ollut hänen ensimmäinen oopperaroolinsa neljä vuotta aiemmin. Yksi huippurooli liittyy Giacomo Meyerbeerin Profeetta-oopperaan (Le Prophète) vuonna 1849. Sitten uran huipennus oli 60-luvun vaihteessa, kun hän sai esittää Christoph Gluckin oopperaa Orfeus (Orphée) peräti 150 kertaa. Se oli varsinaisesti luotu kastraattilaulajalle vuonna 1762, mutta nyt Hector Berlioz oli luonut siitä uuden version. Siitä tuli Pauline Viardot’n oopperauran loistava huipennus. Esimerkiksi kirjailija Charles Dickens matkusti varta vasten esitystä katsomaan ja liikuttui Viardot’n suorituksesta kyyneliin. Tuota Berliozin versiota esitetään edelleen.

Viardot’lla oli hyvin monipuolinen ohjelmisto. Hänellä oli tapana liittää vierailuesityksissään illan ohjelmaan ylimääräisenä kunkin maan omaa laulutuotantoa, mikä on osoitus hänen oppimiskyvystään. Venäjällä hän yllätti yleisönsä esiintymällä perinteisessä venäläisessä asussa. Hänen ohjelmistoonsa kuului mm. Pjotr Tšaikovskin romanssi None But the Lonely Heart, jota hän esitti myös Pariisissa. Varsovassa valinta oli selvä: Chopinin Masurkoista hänen itsensä sovittama laulusikermä ja puolalaiseen kansanmusiikkiin perustuva ”Hulanka”. Myös klassiset orkesteri- ja kuoroteokset kuuluivat hänen ohjelmistoon. 50-luvun lopulla esiintymisvauhdin ollessa kiihkeimmillään hän oli solistina Birminghamin kuorofestivaaleilla. Ohjelmassa oli kolme tunnettua oratoriota: Händelin Messias, Haydnin Luominen ja Mendelssohnin Elias. Esitykset kokosivat suuria yleisömääriä.

Britanniassa hän vieraili usein. Esiintymisvauhti saattoi olla raastava. Näin tapahtui keväällä 1859, kun hän kiersi lyhyellä aikataululla yli 30 kaupunkia. Tällöin hän poikkesi höyrylaivalla myös Dublinissa. Kestokyky oli äärirajoilla. Esiintymisiä oli 70, yöt yleensä matkustettiin, päivä kului palautumiseen.

Turgenev lähti 40-luvun lopulla länteen ja asettui asumaan Viardot’n perheen läheisyyteen Courtavenelin idylliseen maalaiskylään Pariisin liepeille. Hän palasi 50-luvun alussa kotimaahansa hoitamaan asioitaan. Se kausi venyi muutamaksi vuodeksi, kun huolia kertyi aina äidin kuolemaa ja viranomaisten langettamaa matkustuskieltoa myöten. Lisäksi kotitilalleen tullessaan mies koki suuren yllätyksen. Tuolloin vielä hengissä ollut äiti (joka hoiti leskenä perheen sukutilaa) esitteli pojalleen kahdeksanvuotiaan Pelageja-tytön. Kyseessä oli Turgenevin avioton lapsi, tytön äiti oli tilalla maaorjana työskentelevä ompelijatar. Turgenev halusi kantaa teostaan vastuun ja teki nopean ratkaisun. Hän otti yhteyttä Pauline Viardot’hon.  Sovittiin, että tämä adoptoi tytön ja hänet lähetetään Ranskaan. Paulinen oma tytär oli tuolloin kasvanut yhdeksänvuotiaaksi. Pelagejasta tuli Paulinette. Tyttö sai täysin ranskankielisen kasvatuksen ja unohti täysin oman venäjän kielensä. Tyttären kerrotaan olleen oikukas. Hän ei tullut aina toimeen sijaisäitinsä kanssa. 

Vuonna 1858 Turgenev julkaisi novellin nimeltä Asja, jota voisi kai kutsua pienoisromaaniksikin. Sen päähenkilössä on paljon yhtenevyyksiä Paulinette-tyttäreen. Asja on luonteeltaan arvaamaton ja itsekeskeinen, toimissaan äkkipikainen. Kyseessä on pienimuotoinen psykologinen tutkielma, jonka kautta kirjailija haluaa purkaa omaa sydäntään tyttärensä kohtalosta.

Paulinetten elämä ei sujunut luontevasti. Hän avioitui lasitehtaan johtajan kanssa, perheeseen syntyi kaksi lasta mutta heille ei syntynyt jälkikasvua. Mies osoittautui juopoksi, joka ajoi tehtaansa konkurssiin ja joi perheensä varat. Paulinette eli Sveitsissä yksinhuoltajana köyhissä oloissa elättäen kotiopettajana nipin napin perheensä. Isä avusti, minkä voi, mutta kuoleman jälkeen sekään ei onnistunut, kun tytär ei onnistunut saamaan perintöäkään.

Turgenev matkusteli Länsi-Euroopassa oleillessaan paljon, varsinkin 50-luvun lopulla.  Tuolloin hän oppi matkoillaan myös kirjoittamaan. Ne olivatkin hänelle varsin tuotteliaita vuosia. Vuonna 1862 ilmestyi romaani Isät ja lapset, jota voinee pitää vuonna 1852 ilmestyneen kertomuskokoelman Metsämiehen muistelmien ohella hänen pääteoksenaan. Romaani aiheutti paljon polemiikkia kotimaassaan, Lännessä kirjailijan arvostus nousi. Dmitri Bykovin arvion mukaan romaanin henkilöhahmoista löytyy aitoa moninaisuutta, mitä tuon ajan länsieurooppalaisesta kirjallisuudesta puuttui. Romaanin päähenkilön, lääkäriksi opiskelevan Bazarovin kautta Turgenev käsittelee ajalleen tyypillistä nihilismin ongelmaa.  Bazarov on varsin ristiriitainen hahmo, kaiken kyseenalaistava kyynisyyden huipentuma. Ihmissielun tarkastelusta hän oli kääntänyt huomionsa luonnontieteeseen. Hän empii rakkaussuhteessaan mutta siihen tulee luonnollinen ratkaisu, kun  hän hoitaessaan lavantautiin sairastunutta  kyläläistä saa kuolettavan tartunnan.  

Sen ja muidenkin teosten myötä Turgenev sai lännessä paljon ystäviä. Gustav Flaubert oli tietysti läheisin. Guy de Maupassant oli toinen ja tietysti myös Emile Zola. Amerikkalaistaustainen mutta Lontooseen muuttanut Henry James  piti Turgenevia suoranaisena idolinaan ja luokitteli hänet eurooppalaisen kosmopolitismin ruumiillistumaksi.

Turgenev asui paljon samoissa paikoissa Viardot’n perheen kanssa. Välillä tuli pieniä katkoksia, joihin syynä oli kirjailijan omat kiireet ja kriisit sekä tietysti myös Paulinen työ. 60-luvulla he muuttivat kaikki Ranskasta Badenin kylpyläkaupunkiin toiselle puolelle Rein-virtaa. Syy muuttoon oli poliittinen. Tasavaltalainen Louis Viardot oli Ranskaa hallinneen, kuninkaaksi itsensä julistaneen Napoleon III:n tiukka vastustaja.

He viihtyivät Badenissa. Pauline järjesti myös konsertteja kylpylävieraille. Noina vuosina Paulinen ja Turgenevin suhteissa oli ehkä eniten eroottista värinää. Turgenevista tuli kuin yksi Viardot’n perheen jäsen. Harva enää uskoi hänen suhdettaan Paulineen pelkästään platoniseksi. Lisäksi Louis Viardot oli täyttänyt jo 60 vuotta ja keskittyi nyt enemmän omaan kirjalliseen tuotantoon.

Pauline Viardot tyttärineen, Baden 1870.

Paulinen lapset reagoivat Turgeneviin eri lailla. Vanhin tytär ei pitänyt hänen jatkuvasta läsnäolostaan.  Sen voi ymmärtää siitäkin syystä, että hän oli pienenä joutunut olemaan paljon erossa äidistään tämän jatkuvien esiintymismatkojen vuoksi. Hän menikin sitten pian naimisiin ja muutti diplomaattimiehensä kanssa Etelä-Afrikkaan. Paulinen toiseen tyttäreen Claudieen Turgenev suhtautui hellästi. Hän osoitti jopa isällisiä tunteita, joita ei koskaan tehnyt omalle tyttärelleen. Teini-ikään kehittynyt Claudie puolestaan jopa flirttaili Turgenevin kanssa. Yksi syy Turgenevin mieltymykseen oli se, että Claudie oli kiinnostunut taiteesta, osoitti lahjoja taidemaalaukseen ja osasi kaiken lisäksi useita kieliä. Oma tytär Paulinette oli häneen verrattuna kovin arkinen. Ne asiat, joista oma isä välitti, kuten musiikki, runous, luonto tai koirat, eivät häntä kiinnostaneet laisinkaan.

Louis suhtautui Turgenevin läsnäoloon suopeasti, mutta oli aikoja, jolloin hän tunsi, että perheystävä oli vallannut hänen roolinsa isänä ja aviomiehenä. Hän kirjoitti kerran vaimolleen jopa kirjeen, jossa varotti leviävistä juoruista ja kehotti varovaisuuteen. Tuossa tiedossa minua hämmentää avioparin keskinäinen viestintätapa.

Pauline keskittyi Badenissa laulunopettamiseen. Häntä pidettiin tiukkana suorasanaisena opettajana, mutta häntä arvostettiin. Ankaruudesta huolimatta hän auttoi oppilaitaan heidän urallaan. Illatkin olivat kiireisiä. Hän piti konserttitalossa musiikkisalonkia, jonne hän kutsui kaupungin kermaa ja muutakin siellä kesällä oleilevaa ylhäisöä, kuninkaallisia myöten. Paulinen pitkäaikainen ystävä Preussin kuningatar Augusta oli eräs heistä. Tuolloin paikassa vieraili eri maidenkuninkaallisia, jopa Ranskan keisarinna Eugenia. Paikassa musisoi monia kuuluisuuksia, mm. Clara Schumann ja Johannes Brahms.

Aviomies Louis keskittyi 60-luvulla tieteeseen ja kirjoittamiseen. Hän loi kaksi teosta, joista toinen liittyy uskontofilosofiaan. Hän oli vakaumuksellinen ateisti ja tuolloin käytiin keskustelua Jeesuksen jumaluudesta. Hän kirjoitti aiheeseen liittyvän kirjan, joka oli tarkoitettu tukemaan ystäväänsä filosofi Ernest Renania ja hänen teostaan Vie de Jesus. Katoliset olivat hyökänneet rajusti tätä vastaan. Louis Viardot näki Kristuksen historiallisena hahmona, jonka jälkipolvet olivat nostaneet Jumalan asemaan. Louis’n ateismi oli uskoa humanismiin. ”Jumala ei ohjaa minua, vaan oma vapaa tahtoni, tajuntani.” Tuolle ajalle tyypilliseen uskonnolliseen keskusteluun reagoitiin välillä hyvin rajusti. Vaimo Pauline kuin myös Turgenev suhtautuivat uskonasioihin ja uskontokysymyksiin ylimalkaisemmin.

…

Sitten koitti vuosi 1870 ja sen mukana sota. Marraskuussa päähenkilöiden tie vei Lontooseen mutta sitä ennen tapahtui paljon.

Keväällä Pauline kävi Weimarissa esiintymässä paikallisen suurherttuan kutsusta. Siellä hän esitti omat roolisuorituksensa oopperoista Orfeus ja Profeetta. Oli myös muita konserttiesityksiä. Yksi niistä pidettiin läheisessä Jenan kaupungissa, jossa hän oli solistina Johannes Brahmsin Alttorapsodiassa (Alto Rhapsody). Ne olivat hänen viimeisiä laajempia julkisia esityksiä. Tuo tapahtui maaliskuussa. Heinäkuussa Preussi ryhtyi liikekannallepanoon, valmistauduttiin sotaan.

Viardot’t olivat Badenissa ja tukivat Saksaa (siitä lisää edempänä). Sodan alkuvaiheessa he pelkäsivät Ranskan hyökkäystä. Se oli keskittänyt joukkonsa Strasbourgiin Reinin varrelle tarkoituksena edetä itään päin Badeniin toivoen, että joukot yhtyä Itävalta-Unkarin joukkoihin ja miehittää eteläsaksalaiset valtiot. Pauline neuloi tyttäriensä kanssa Badenissa preussilaisille sotilaille vaatteita ja huopia.  Hän esiintyi sotilaille pyrkien nostamaan mielialaa. Ranskan läpimurtoa ei koskaan tullut. Sen sijaan Preussi eteni Reinin toiselle puolelle Metziin päin ja järjesti piirityksen Strasbourgiin keskittäen sinne raskaita aseita. Siellä alkoivat elokuun 23. päivänä kuukauden kestävät pommitukset. Sota syyskuussa Napoleon III:n vangitsemiseen. Ranskaan muodostettiin kansallisen puolustuksen hallitus. Säveltäjät Georges Bizet, Gabriel Faure ja Camille Saint-Saëns olivat mukana kansalliskaartissa taistellen Preussin joukkoja vastaan. Kun Viardot’t ja Turgenev tukivat samanaikaisesti Preussia, niin tilanne vaikutti ristiriitaiselta.

Ivan Turgenev teki alkukesästä pikavisiitin Venäjälle. Hän kävi hoitamassa maatilansa asioita (myymässä palstan) ja viimeistelemässä uusimman teoksensa Kuningas Lear arolla. Heinäkuun alussa hän palasi ja pysähtyi hetkeksi Berliiniin. Hotellin ravintolassa päivällistä syödessään hän yllättäen huomasi istuvansa kohtisuoraa päin yleisesikunnan päällikköä kenraali Moltkea. Päivä oli 15. heinäkuuta. Aikaisemmin samana päivänä armeija oli julistettu liikekannallepanoon. Mies teki tyynellä olemuksellaan Turgeneviin voimallisen vaikutuksen. Turgenev jatkoi seuraavana päivänä Badeniin. Hän ehti kaupunkiin juuri ennen kuin siviililiikenne kaupunkiin katkaistiin. Preussin joukot olivat täydessä toimessaan tuhoamassa siltoja ja leikkaamassa kommunikaatiolinjoja Reinin yltä. Turgenev pelkäsi ranskalaisten hyökkäystä mutta vakuutti veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä jäävänsä joka tapauksessa kaupunkiin, sillä ei hänelle silloinkaan mitään ikävää voi tapahtua.

Tilanne oli hieman absurdi. Kaupungissa oli määrä pitää elokuun alussa shakkiturnajaiset. Turgenev oli kaupungin shakkiklubin jäsen, korkeatasoinen shakinpelaaja ja turnauksen järjestävän komitean varapresidentti. Turnee pidettiin sotatilanteesta huolimatta. Taustalta Reinin takaa kantautui pelaajien korviin aseiden pauke. Paikkana oli Salle de Conversation. Käsittääkseni se tunnetaan suomeksi Badenin kasinona, paikkana jossa Dostojevskikin taisi aikoinaan hävitä omaisuutensa. Se on ollut usein historian saatossa tärkeänä kokouspaikkana.

Badenin kasino 1858

Sota hiljensi Badenin eikä Paulinella ollut siellä mitään tekemistä, kun myös lauluoppilaat olivat poissa. Rahan kanssa oli hyvin tiukkaa. Lokakuussa Pauline hän lähti lastensa kanssa Lontooseen. Samanaikaisesti Pariisi oli Preussin armeijan piirittämä.  Louis oli sairastunut ja joutui jäämään kaupunkiin. Rautatiet olivat täysin armeijan hallussa ja matka taittui sen vuoksi hitaasti. Turgenev saattoi Paulinen Ostendiin ja palasi sieltä Louis’n tueksi. Marraskuussa Louis ja Turgenev laudoittivat talojensa ikkunat ja poistuivat kaupungista.

Englannissa Viardot’n perheen talous oli Paulinen varassa. Siellä Pauline keskittyi opetukseen ja myös esiintyi muutamassa pienimuotoisessa yksityiskonsertissa. Äänen voima ei ollut entisensä, mutta elanto oli ansaittava. Turgenev tukemaan perhettä paitsi läsnäolollaan myös taloudellisesti.

Lontoo ja Englanti olivat sekä Turgeneville että Viardot’ille ollut tärkeä paikka. Mutta kovin negatiivisesti he asuinkaupunkiaan Lontoosta kuitenkin kommentoivat. Turgenev moitti kirjallista elämää. Louis ei pitänyt siitä alkuunkaan, siihen syynä oli lähinnä se, että hän ei osannut englantia. Poika Paul on kuvannut muistelmissaan Lontoota hyvin synkin värein. Sää ja ainainen vilu haittasivat. Musiikin harrastus oli kuitenkin vilkasta. Paulinelle se oli tärkeä seikka, vaikka hän arvostelikin eräiden henkilöiden musiikin tuntemusta.

Turgenev tunsi, että hän ei saanut Englannissa riittävästi arvostusta. Mutta vuosien jälkeen hänen merkitystään alettiin arvostaa. Siitä on merkkinä sekin, että Oxfordin yliopisto kutsui hänet vuonna 1879 kunniatohtoriksi.

Monet: Lokkeja, Thames-joki Lontoossa, parlamenttitalo. 1904

Paluu Lontoosta Badeniin toi mukanaan järkytyksen. Badeniin liittyi sekä Viardot’ille että Turgeneville paljon kauniita muistoja ja tärkeitä lämpimiä ihmissuhteita. Nyt he saivat katkerina kokea sodan varjopuolet ja saksalaisen nationalismin nousun vaikutukset. Viardot’n koti oli joutunut rujon vandalismin kohteeksi.  Asiat saatiin kyllä järjestykseen ja talo saatiin lopulta myytyä mutta se vaati paljon vaivaa. He muuttivat takaisin Ranskaan.  Turgenev oli nyt taloudellisesti vahvempi.  Hän hankki Pariisin läheltä Bougivalista itselleen asunnon, johon yhteyteen muuttivat myös Viardot’t.

Saksalaisen kansallismielisyyden nousu merkitsi lovea kirjan päähenkilöiden sydämeen myös siksi, että tuo kehitys iski lamaannuttavasti kulttuurielämään ja sen kosmopoliittisuuteen. Badenin avoin ystävällinen ilmapiiri oli kadonnut. Siellä he tapasivat lähinnä vain kyräilyä. Ranskan ja Saksan suhteissa jäi kauna pintaan, mikä heijastui myöhemmin ensimmäisessä maailmansodassa.

Palaan vielä sotaan.  Kerron niistä syistä, miksi sekä Louis Viardot että Turgenev olivat olleet sodassa Preussin puolella ja toivoneet Ranskan tappiota. Louis näki koko konfliktin taisteluna Napoleonin imperialismia vastaan ja toivoi, että Preussin voitto olisi tuonut lopun Napoleon III:n hallinnolle.  Lisäksi Louisilla ja Paulinella oli kehittynyt tiettyä lojaliteettia Preussia ja saksalaisväestöä kohtaan, koska he olivat oleilleet ja työskennelleet paljon saksalaisalueella. On toki todettava, että samanaikaisesti suurin osa ranskalaisista ystävistä kannatti Ranskaa mutta se ei kuitenkaan välejä rikkonut.

Turgenev oli samaa mieltä Louis Viardot’n kanssa.  Hänelle kyse oli sivilisaation taistelusta barbarismia vastaan. Hän katsoi, että bonapartismi piti voittaa, jos haluttiin, että moraalilla, vapaudella ja itsenäisyydellä oli Euroopassa tulevaisuutta. Hän löysi vertailukohdan Venäjän käymästä sodasta. Ranskalle oli annettava samankaltainen oppitunti, minkä Venäjä sai kokea Sevastopolissa Krimin sodan aikaan.

Sota oli isku niille taiteilijoille, jotka olivat kokeneet rajat rikkovan kosmopoliittisen kulttuurin läheiseksi. Eniten kärsi Ranskassa asunut säveltäjä Jacques Offenbach, joka viljeli oopperoissaan ja opereteissaan runsaasti satiiria. Sekä ranskalaiset että saksalaiset nationalistit olivat sodan jälkeen hänen kimpussaan. Hän oli syntyisin Saksan puolelta ja sen vuoksi ranskalaiset näkivät hänet vihollisekseen. Saksassa häntä puolestaan syytettiin siitä, että hän oli luonut maata irvailevia lauluja.

Viardot’n perheen taloudelle sota oli ollut isku. Konserttitoiminta oli loppunut ja Pauline oli menettänyt lukuisat oppilaansa. Katastrofejakin on tietysti erilaisia. Eivät he kerjuulle joutuneet. Tässä vaiheessa Paulinen ja Turgenevin ystävyys alkoi saada uutta suuntaa. Ystävyys syveni. Myös terveys alkoi molemmilla miehillä reistailla.

…

Pauline Viardot'n musiikkisalonki Pariisissa 1858

Ylipäänsä Figes on todella kiinnostava tutkija. Hän pitäytyy lähteissään ja tekee niiden pohjalta päätelmiä. Tätä arvostan, sillä varsinkin venäläisiä elämäkertoja lukiessani tai TV-dokumentteja katsoessani tekijä on tavallaan ihastunut kohteeseensa ja alkaa helposti luoda hänestä myyttiä ryydittäen sitä mielikuvituksellaan ja usein myös romanttisväritteisellä rakkaussuhteella. Turgenev sopii esimerkiksi. Tekijä saattaa olla jonkinlaisen paatoksen vallassa ja luoda kuvan mystisestä kirjailijapersoonasta, jonka elämänkulkua seurataan kuin ennalta määrättyä vakaumuksellista uraputkea. Onneksi Figes pitäytyy lähteissään tuoden esille kirjailijan persoonaa, tuntemuksia, ailahtelevaa luonnetta, tai kuvaa vilpittömästi vain arjen tekosia mitään erityisemmin salaamatta.

Turgenevin päiväkirjamerkinnöistä Figes löytää viitteen siitä, jolloin tämä oli ensi kertaa intiimissä suhteessa Paulinen kanssa. Se vaati kypsymisaikansa. Toisaalta kuvataan myös Turgenevin sairauksia. Viisikymppisenä hän alkoi kärsiä paitsi kihdistä myös virtsarakkovaivoista. Ne puolestaan saattoivat Figesin tulkinnan mukaan olla seurausta sukupuolitaudeista. 70-luvulla Pauline olisi ollut ikänsä puolesta valmis yhä intiimimpään kanssakäymiseen Turgenevin kanssa, kun omasta vanhentuneesta puolisosta ei siihen enää ollut. Turgenev tyytyi kuitenkin ymmärretystä syystä pelkkään sydänystävyyteen kärsien avuttomana sairauksistaan. Hänestä tuli Paulinelle jonkinlainen arjen apulainen ja tehtäviä toimittava ”juoksupoika”.

Tuolloin Pauline sai hieman myötähäpeänkin tuntein seurata Turgenevin romansseja ja flirttailua nuorten naisten kanssa. Yksi orastava suhde kehittyi 70-luvun loppupuolella moskovalaisen näyttelijättären Maria Savinan kanssa. Tämä esitti pääosaa suosiota saaneessa Turgenevin näytelmässä.  Se oli loppujen lopuksi vain pelkkää vanhentuneen miehen hullaantunutta ihastusta. Nainen oli nuori ja kaunis ja kaiken lisäksi oli kyennyt antamaan näyttämöllä elämän kirjailijan luomalle roolihahmolle.

…

Yllä jo mainitsin, että kirjan sivuilla kohdataan lukematon määrä eurooppalaisia vaikuttajia ja taiteen tekijöitä. Yhden suomalaisen henkilön sieltä kuitenkin löysin. Häntä Figes lainaa noin kahden sivun verran. Luulenpa, että monelle tuo nimi on yllätys. Kyseessä on arkkitehti ja kirjailija Jac Ahrenberg. Kirjailijana hän on minulle tuntematon mutta olen ihaillut hänen arkkitehtuuriaan Sortavalassa ja syntymäkaupungissani Oulussa.

Ahrenberg kävi vuonna 1878 tapaamassa Ivan Turgenevia tämän asuinpaikassaan Pariisin lähellä sijaitsevassa Bougivalissa. Figes lainaa hänen muistelmateostaan Människor som jag känt, jossa tekijä kertoo tapaamisesta ja Turgenevin näkökulmista omaan lakoniseen tyyliinsä. Kyse on yhdestä 1800-luvun kulttuurin keskeisimmästä ongelmasta - tekijänoikeuksista ja piratismista. Siihen etsittiin vuosikausia tyydyttävää ratkaisua. Lainsäädäntö etsi vielä muotoaan. Tuolloin 70-luvun lopulla oli eri maissa jo saatu paljon hyvää aikaiseksi. Ongelmaksi oli muotoutunut kirjallisuuden kääntäminen, jossa tuntui vapaa piratismi riehuvan. Turgenev oli huolissaan tietysti myös omasta toimeentulostaan. Hän toteaa Ahrenbergille, että esimerkiksi Ruotsissa leviää hänenkin teoksistaan  anonyymien henkilöiden luomia versioita, joista ei itse teoksen tekijä saa mitään korvauksia.

Miksi sitten Ahrenberg kävi Turgenevia jututtamassa? Tuolloin Bernissä oli konferenssi, jossa oltiin neuvottelemassa asiaan liittyvästä kansainvälisestä sopimuksesta. Ahrenberg kuului tuon konferenssin valtuutettuihin. Turgenev oli pessimisti eikä uskonut, että maat pääsisivät sopimukseen. Hän oli kuitenkin väärässä. Kädenvääntö kesti pitkään mutta viimein vuonna 1886 allekirjoitettiin Bernin sopimus (tarkemmin: Bernin yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta). Sitä Turgenev ei ollut enää todistamassa. Figes toteaa, että tuo ”Bernin konventio” oli kansainvälisen lain alueella 1800-luvun huippusaavutuksia. Se syntyi aikana, jolloin monilla aloilla oli noussut polttava tarve luoda kansainvälistä lainsäädäntöä.

Aluksi sopimuksen ratifioivat vain kymmenen maata, mutta määrä kasvoi, tosin verkkaisesti. Suomi vahvisti sen vuonna 1928. Viimeisinä maina taisivat olla Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Neuvostoliitto allekirjoitti sen vuonna 1975 ja USA vasta 1988. 

…

Monet: Gare St.-Lazaren rautatieasema, Pariisi. 1877

Alussa jo mainitsin junaliikenteen avautumisen, minkä myötä Pariisista Brüsseliin kului vain neljäsosa siitä ajasta, mikä kului postivaunuvaljakolla. Matkan lähtöasema on sama, jota yllä oleva maalaus esittää.

Tuolloin junan huippunopeus oli 30 km/h mutta se tuntui monelle riittävän kovalta. Kun Gioachino Rossini kokeili junamatkaa vuonna 1836, hän sai siitä suoranaisen fobian ja hänen kerrotaan tyytyneen myöhemminkin vain hevoskyytiin. 50-luvulla nopeus nousi jo 80:en km/h. Se oli huikeaa kehitystä.

Tuo Pariisin reitti ei ollut ensimmäinen kansainvälinen junayhteys. Kolme vuotta aiemmin vuonna 1843 oli jo avattu Belgian Antwerpenista Kölniin suuntautunut yhteys. Kölnissä oli kyllä myös niitä, jotka suhtautuivat siihen varautuneesti. Alueen porvaristo pelkäsi kansan saavan Belgiasta huonoja vaikutteita. Keskeisen tärkeää noille molemmille reiteille oli se, että Belgian kautta saatiin nopea kulkuväylä Lontooseen. Lontoosta tulikin monelle toisinajattelijalle ja pakolaiselle turvapaikka poliittisten myllerrysten keskellä.

Pauline Viardot’n ensimmäinen Venäjän matka vuonna 1843 eteni niin, että ensin piti selviytyä junalla Pariisista Berliiniin. Siinä hän  hyödynsi vasta avattua junavuoroa. Pariisista mentiin postivaunuilla Belgiaan ja sieltä junalla Antwerpenistä Kölniin. Sieltä oli matkattava Berliiniin. Kuudentena päivänä oltiin Hanoverissa. Sieltä mentiin junalla Magdeburgiin, josta päästiin hevoskyydillä Potsdamiin ja sieltä taas oli jo junayhteys Berliiniin. Berliinistä meni postivaljakko Venäjän rajalle, josta sitten istuuduttiin venäläiseen ”kibitkaan”, jonka kyydissä hevoset veivät matkaajat mutaisia ja kuoppaisia teitä pitkin Pietariin. Matkaa Berliinistä Pietariin oli 1600 kilometriä.

Miksi Pauline Viardot ylipäänsä matkusti kauas Venäjälle esiintymään? Syynä tuolloin  ei ollut eksotiikka , vaan ainoastaan raha. Eikä tuo matka jäänyt viimeiseksi. Eräällä toisella matkallaankin hänelle sateli yksityiskonserteista timantteja siinä määrin, että hän vaihtoi ne samalla rahaksi ja lähetti ne heti kotiin, ettei matkan aikana olisi sattunut ikäviä yllätyksiä.

Rataverkoston kasvulla oli huomattava vaikutus yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.  Matkailu alkoi kasvaa.  Sveitsin Alpitkaan eivät olleet enää esteenä. Luonto tuli lähemmäksi. Kielirajat alkoivat murtua. Badenin kylpylät olivat aiemmin olleet vain kuninkaallisten ja kaikkein varakkaimpien käytössä. Nyt paikka avautui laajemmalle yleisölle. Logistiikka kehittyi. Sen parantuessa myös kirjallisuus alkoi levitä pienemmille paikkakunnille, mikä taas edisti lukutaidon kasvua. Musiikkikulttuuri monipuolistui. Hieman varakkaampiin koteihin piti hankkia piano. Varsinkin perheen tyttöjen velvollisuus oli oppia sitä soittamaan. Myös ooppera kuului voittajiin. Ohjauksista tuli massiivisempia, esittäjäkaarti kasvoi, musiikki sai voimaa. Vierailuesityksiä oli helpompi toteuttaa, kun kuljetus toimi ripeämmin. Taide eri muodoissaan levisi yli rajojen. Näyttelyjen kuljetukset sujuivat helpommin. Yhteinen eurooppalainen identiteetti tuli lähemmäksi.

 

Cezanne: Tyttö pianon ääressä (Alkusoitto Tannhauseriin), 1868

Ivan Turgenevin Venäjän matkat alkoivat 60-luvulla Pietarin – Varsovan radan valmistuttua lyhetä huomattavasti. Myös oman kotitilan lähistölle pääsi tuolloin suoraan junan kyydissä. Venäjän oli ollut rajusti tappiollisen Krimin sodan jälkeen pakko rakentaa rautatieverkostoa länteen, jotta vientiteollisuus ja kauppavaihto saataisiin toimimaan.

1870-luvun lopulla rautatieitä tajuttiin hyödyntää kulttuurin saralla yhä innovatiivisemmin.  Richard Wagnerin musiikin ympärille kehitettiin erityinen oopperajuna Wagnerin musiikin ympärille. Oopperasta tuli liikenneolojen kehittyessä kaikkein globaalein taidemuoto. Oopperavierailuja oli Kairoa ja Intiaa myöten. Ja yksi hullu idea oli tuoda oopperaa Brasilian viidakoihin. Siitä on Werner Herzog luonut sittemmin suureellisen elokuvan Fitzcarraldo (1982).

Mennään tarkemmin Richard Wagneriin (1813-1883) ja oopperajunaan.  Hänen yhteistyökumppaninaan oli tuolloin Leipzigin oopperataloa johtanut Angelo Neumann, joka oli osallistunut laulajana Tannhäuseriin ja Lohengriniin. Hän oli muuten juutalaistaustainen, joten Wagner oli vaurastuttuaan alkanut heitäkin suvaita. Neumann oivalsi vuokrata oopperakiertueelle erityisen junan ja osti Wagnerilta esitysoikeudet. Lavasteet kulkivat junassa, samoin orkesteri ja taiteilijat. Maestro Wagner itse sairastui ja lopulta menehtyi, mutta esitykset jatkuivat. Esimerkiksi kerran kapellimestariksi värvättiin nuori lahjakkuus Gustav Mahler.

Nuo junakiertueet toteutettiin kesällä ja olivat yhteydessä vuonna 1876 perustettuun, Wagnerin musiikin ympärille rakennettuun Bayreythin musiikkijuhliin. Juhlajuna teki sieltä käsin vierailuesityksiä. Tuolloin esitettiin neljästä erillisestä oopperasta koostuvaa Der Ring des Nibelungen -sarjaa. Se vieraili Lontoossa, Venäjällä, Itävallassa ja Italiassa.

Kuolemansa edellä Wagner joutui toteamaan, että juutalaissyntyinen Neumann oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu vahvistaakseen Euroopassa hänen mainettaan.  Tässä on ristiriita, sillä 50-luvulla Wagner oli sortunut nykykäsitettä käyttäen etniseen profilointiin hyökätessään entistä tukijaansa säveltäjä Giacomo Meyerbeeriä (1791-1864) vastaan.

Meyerbeer 1847

Meyerbeer oli Wagnerin uran kannalta tärkeä henkilö. Hän loi sekä musiikillisesti että näyttämöllisesti vaikuttavia yleisöön meneviä musiikkiteoksia. Figes toteaa, että hänen musiikkinsa teki tilaa Wagnerin nousulle.

Pariisissa vuonna 1849 ensi-iltansa saanut Profeetta oli Meyerbeerin uransa huipennus ja siitä tuli myös käännekohta. Yllä jo totesin, että Pauline Viardot esiintyi siinä säkenöivänä tähtenä. Oopperan ensi-ilta oli todellinen kulttuuritapahtuma, jonka kaikki aikansa kuuluisuudet halusivat nähdä. Jopa Frederic Chopin vääntäytyi kuolemansairaana paikalle, runoilija Heinrich Heine ei puolestaan onnistunut saamaan lippua. Ensi-illan jälkeen esitykset menivät täysille saleille ja näytöksiä olisi ollut vielä pitkään, mutta ooppera jouduttiin sulkemaan koleraepidemian vuoksi. Siitä huolimatta ooppera oli taloudellinen menestys. Lisätietona todettakoon, että ooppera vietiin sitten myös Lontooseen, mutta siellä se ei puolestaan menestynyt, mikä kertoo puolestaan vahvistaa Englannin erityistä asemaa Euroopan kulttuurielämässä.

Wagnerin ollessa vielä nouseva kyky, niin Meyerbeer oli tukenut häntä ja pyrki edistämään hänen urakehitystään. Tuki ei nähtävästi kuitenkaan tuonut toivottavaa tulosta, kun jotain jäi hampaankoloon. Esimerkiksi Pariisin ooppera ei ollut suostunut ottamaan hänen Rienzi-oopperaansa ohjelmistoon.

Wagner oli mukana Profeetta-oopperan ensi-illassa, mutta poistui katsomosta kesken esityksen tavalla, mikä ei jäänyt muulta yleisöltä huomaamatta.  Pian tuon jälkeen hän kirjoitti artikkelin, jossa hän hyökkäsi rajusti Meyerbeerin musiikkia vastaan. Aluksi Wagner kirjoitti peitenimellä, myöhemmin kritiikki muuttui jo avoimeksi kritiikiksi entistä tukijaa vastaan. Tuolloin elettiin ”Euroopan hullun vuoden” jäljiltä kiihkeitä aikoja. Wagner alkoi purkaa niiden tuntoja myös musiikkielämään.

Daumier: Kapina. 1860-62 (kuvaa vuoden 1848 tapahtumia Pariisissa)

Saksin kuningaskunnan pääkaupungissa Dresdenissä tapahtui vuonna 1848 kapina, jossa yhtenä johtohenkilönä oli venäläinen anarkisti Mihail Bakunin. Hänen näkemyksiinsä pohjautuen Wagner muodosti käsityksensä. Bakunin taisteli suurpääoman valtaa vastaan. Suurpääoma puolestaan oli juutalaisten pankkiirien hallussa. Siksi hyökkäys kohdistui yleisesti juutalaisiin piireihin. Wagnerille Profeetta oli pinnallista musiikkia, jonka tarkoituksena oli pelkkä rahastaminen. Hänen mukaansa Meyerbeer siis juutalaisena myötäili pankkiiripiirejä. Hän näki yleistäen juutalaisten toimivan pelkästään taloudellisten intressien näkökulmasta.

Wagnerin kritiikki liittyy kirjan pääaiheeseen – kulttuurin kosmopolitismiin. Taiteessa se tuolloin merkitsi vieraiden vaikutteiden avointa hyödyntämistä. Wagner alkoi kuitenkin arvostella Meyerbeeriä siitä, että tämä oli sekoittanut ranskalaista ja italialaista musiikillista perinnettä saksalaiseen musiikkiin. Alun perin myös Wagner oli kannattanut näkemystä musiikillisten vaikutteiden lainaamisesta. Nyt hän kuitenkin muutti Meyerbeerin suhteen kantaansa. Hän näki asian niin, että tämä sekoitti pinnalliseksi katsomaansa ranskalaista ja italialaista musiikkiperinnettä korkeammaksi katsomaansa saksalaiseen perinteeseen. Tässä oli selkeästi kansallismielistä painotusta. Kritiikin taustalla oli myös Robert Schumannin näkemys tämän arvosteltua aikanaan Meyerbeerin Hugenotit-oopperaa.  

Wagnerin artikkeli oli henkilökohtainen hyökkäys Meyerbeeriä ja myös tuolloin jo edesmennyttä Felix Mendelssohnia vastaan. Hänen mielestään heidän musiikistaan puuttui kansallinen leima. Meyerbeer alkoi kuitenkin saada yhä rajumpaa kritiikkiä. Hänet rinnastettiin yhä suoremmin juutalaisiin pankkiireihin, joista hän poikkesi oikeastaan vain siinä, että toimialana oli musiikki ja ooppera. Profeetta oli Wagnerin mukaan pinnallinen ja taiteellisesti heikkotasoinen tekele, jolla pyrittiin tuottamaan yleisölle mielihyvää ja hankkimaan taloudellista voittoa.

Jo aiemmin Wagner oli ilmaissut korkealentoisesti näkemyksensä omasta taiteestaan. Siinä tehtävänä oli antaa muoto saksalaiselle kansallishengelle, vapauttaa se ranskalaisesta sivilisaatiosta ja muusta vieraasta vaikutuksesta. Tähän nationalistiseen näkemykseen alkoi tulla antisemitistisiä piirteitä ja siitä tuli osa hänen musiikkifilosofiaansa. Sittemmin näkemys muuttui sovinnollisemmaksi ja hän teki yhteistyötä myös juutalaisten kanssa.

Kritiikistä hämmentynyt Meyerbeer ei noussut puolustamaan kunniaansa. Hän oli tottunut tuonkaltaisiin hyökkäyksiin. Jo runoilija Heine oli aiemmin syyttänyt tätä, kun ei ollut onnistunut saamaan hänen avullaan taloudellista tukea. Hän leimasi tuolloin Meyerbeerin egoistiksi. Yhtä kaikki Meyerbeer oli herkkä taiteilija. Hän loukkaantui, sillä hän piti itseään juutalaisuudestaan huolimatta saksalaisena. Hän ei kuitenkaan noussut vastahankaan vaan kantoi närkästyksensä sisimmässään purkaen tuntemuksensa vain päiväkirjaansa.  Ulkoisesti se aiheutti hänessä stressireaktioita ja luultavasti psykosomaattisperäisiä vatsavaivoja.  Hän vaikeni vuosikausiksi. Seuraava ja viimeiseksi jäänyt ooppera Afrikkalainen valmistui vasta 60-luvulla hieman ennen hänen kuolemaansa.

Pauline Viardot’lla oli henkilökohtainen suhde Wagneriin. Hän oli tehnyt 40-luvulla hänen kanssaan yhteistyötä, tietysti vain musiikillista. Hän piti eräässä vaiheessa Wagnerin musiikkia yksitoikkoisena, joten ristiriitaakin suhteessa oli. Eräässä tilaisuudessa hän kuitenkin jopa esitti Wagnerin kanssa duettona katkelman tämän oopperasta. Siinä kohteena taisi olla kuulijoiden joukossa ollut Hector Berlioz, jonka kanssa hänellä oli mennyt välit poikki ja joka puolestaan ei voinut sietää Wagneria.  60-luvun lopulla Paulinesta tuli täysi wagneriaanikko. Heillä oli hyvät keskinäiset suhteet. Wagner lähetti jopa sukulaistyttönsä hänen laulutunneille.   

Turgenevin suhde Wagneriin oli lähinnä vastenmielinen, vaikka hän toki kävi katsomassa hänen oopperoitaan. Kerran kun hän oli käynyt katsomassa Reinin kullan, hän totesi inhoavansa sitä, koska   ”saksalaiset pitivät Wagneria lähes Kristuksena”.

….

Johann Strauss ja hänen samanniminen poikansa olivat 1800-luvun suuria musiikillisia vaikuttajia. Strauss nuorempi oli myös rautatien suuri hyödyntäjä. Hän jatkoi ja kehitti laajaa suosiota saaneen isänsä musiikkibisnestä. Isä-Straussin suosio oli ollut valtava. Hän oli kuitenkin viihdyttänyt kansaa 20-luvulta lähtien vain Wienistä käsin. Isän kuoleman jälkeen (1849) poika oli 24-vuotias. Hänen orkesterinsa suosio nousi kansainvälisiin mittoihin. Valssit ja tanssit kiinnostivat. Yrityksessä oli yli 200 työntekijää. Myös markkinointia kehitettiin. Siinä osattiin hyödyntää rautatietä. Orkesteri teki laajalti vierailuja. Uusi teknologia vaikutti jopa valssien luonteeseen. Sävelmässä Telegraphische Depeschen (1858) imitoitiin lennätinlaitetta. Strauss liikkui orkesterinsa kanssa rautateitä pitkin. Kylpyläpaikat saksankielisillä alueilla olivat hänen liiketoimintansa kannalta tärkeitä paikkoja.

Musiikista poiki inspiraatioita. Brahms sai vaikutteita Straussin valsseista, joita hän kuuli Badenin puistoissa liikkuessaan.

Aivan kuin Pauline Viardot’lle myös Strauss nuoremmalle Venäjästä tuli uralla jonkinasteinen ponnahduslauta. Venäläinen rautatieyhtiön johtaja tarjosi vuona 1853 hänelle sopimusta esiintyä Pietarin liepeillä sijaitsevassa Pavlovskissa. Sekin oli kesäinen huvittelupaikka, jonne valssit sopivat hienosti. Konsertit pidettiin paikkakunnan asemahallissa, jonka rakentamiseen oli saatu idea Lontoon vastaavasta rakennuksesta. Paikasta tuli hyvin suosittu, konsertteja pidettiin iltaisin toukokuusta syyskuuhun. Straussin orkesteri oli antamassa tuolle paikalle alkusykkeensä.

Itseni kannalta tässä on kiinnostava seikka. Nimittäin yhdellä suosikkirunoilijallani Osip Mandelštamilla (1891-1938) on tuohon Pavlovskin asemarakennuksen konsertteihin liittyvä runo (vuodelta 1920). Hänen perheensä asui siellä Puolasta muutettuaan ja hänellä on paikasta lapsuusajan muistoja. Hän kertoo käyneensä pikkupoikana äitinsä kanssa siellä konserteissa.

Straussin luoma tanssiaisbuumi toi osaltaan vaikutuksensa kaupunkikulttuurin kehittymiseen. Valssit alkoivat soida puistokonserteissa, sitten katujenkin varsilla. Kahvilakulttuuri alkoi kehittyä. Musisointi sai erilaisia muotoja. Oli visuaalisesti näyttäviä esityksiä, suuria yleisömääriä vetäviä tapahtumia. Pariisissa Jardin Mabille veti yleisöä. Se ruokki kyllä samalla myös prostituutiota. Jalka alkoi nousta yhä rivommin Can-Canin tahtiin.

…

Turgenev asui Bougivalissa elämänsä loppuun. Matkustaminen Venäjälle oli nopeutunut siinä määrin, että hän kävin kotimaassaan lähes vuosittain. Loppuaikoina liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi, hän joutui turvautumaan kainalosauvoihin. Hän eli yhä enemmän morfiinin voimalla. Lopullisen poislähdön aiheutti nopeasti edennyt kasvain. Hän kuoli Paulinen käsivarsille syyskuussa 1883. Tämän oma aviomies oli menehtynyt muutamaa kuukautta aikaisemmin. Viimeisinä päivinä Bougivalissa olivat läsnä Paulinen lapset. Myös venäläisiä ystäviä kävi jättämässä hänelle jäähyväisensä. Yksi kuitenkin puuttui – oma tytär. Hän ei ehtinyt ajoissa paikalle. Lopulta arkku kuljetettiin näyttävästi junasaattueessa Pietariin.

Pari viikkoa ennen poislähtöään Turgenevilla oli Paulinelle vielä yksi toive. Käsi ei enää taipunut kirjoittamiseen ja hän pyysi Paulinea kirjoittamaan muistiin viimeisen kertomuksensa, jota hän oli kypsytellyt mielessään. Hän halusi sen sanella, mutta vastaan tuli kieliongelma. Aluksi hän ajatteli tehdä sen venäjäksi, sillä Pauline osasi sen verran venäjää. Hän itse kuitenkin luopui siitä, koska pelkäsi alkavansa liikaa hioa tyyliä. Lopulta sanelusta tuli monikielinen. Hän käytti kieliä, joita he molemmat osasivat: ranskaa, saksaa, espanjaa, englantia ja italiaa.  Venäjääkin taisi tulla hieman mukaan. Paulinen tehtävä oli luoda kertomuksesta ranskankielinen versio, jonka hän sitten luki Turgeneville kokoavasti. Se oli oikeastaan hyvä päätös sille yhteiselle taipaleelle, jota he olivat kulkeneet kosmopoliittisen kulttuurin maailmassa.

Tämä novelli lopulta julkaistiin, mutta se melkein tyrehtyi Paulinen palkkiopyyntöön. Hän siis tavoilleen uskollisena piti kiinni periaatteestaan. Myös tekstin aitouden selvittäminen vei oman aikansa.  Novelli on nimeltään Un fìn  - ”Loppu”. Elämänsä loppuvuosinaan Turgenev kirjoitti paljon minikertomuksia, joita kutsutaan proosarunoiksi. Olen joskus itsekin kirjoittanut yhdestä. Se on vuodelta 1878 ja löytyy täältä.  Tuo Un fin  on yllättävän pitkä ottaen huomioon sen syntymisvaiheet. Olen sen lukenut mutta ei minulla ole siitä mitään kommentoitavaa. Nähdäkseni Turgenevin sairaudet ja niiden aiheuttamat houreet kyllä heijastuvat hänen viimeisiin kirjoituksiinsa.

Pauline eli vielä 27 vuotta. Hän jatkoi opetustyötään lähes elämänsä loppuun saakka. Myös sävellystyö jatkui ainakin 80-luvulla. Hän oli monella tapaa näkyvä persoona. Muun muassa Pjotr Tšaikovski kävi häntä tapaamassa Pariisin matkallaan. Loppuvuosina kaihi alkoi haitata näköä, reumatismi kirjoittamista. Päiväkirjaansa hän kuitenkin teki huomioita elämänsä loppuun. 

Pauline Viardot noin vuonna 1900

…..

Kosmopoliittinen kulttuuri oli kansainvälisyyttä. Ihmiset nähdä ja kokea enemmän. Ei se lopulta paljon syvempää ollut, vaikka on niitäkin, jotka ovat pyrkineet näkemään tiiviimpää eurooppalaista identiteettiä. Ivan Turgenev halusi eurooppalaisempaa Venäjää. Hän vastusti vanhoillista tsaarin valtaa ja hallintoa.  Hän toi länsieurooppalaista kirjallisuutta Venäjälle, taisi tehdä myös venäjännöksiä.  Mutta ennen kaikkea hän oli lännessä venäläisen kulttuurin lähettiläs. Kysyntää oli. Kääntäminen sujui niinkin, että Turgenev teki raakakäännöksen, joka sitten stilisoitiin. Esimerkiksi Louis Viardot’lla on olemassa venäjästä tehty ranskannos, vaikka hän ei osannut edes venäjän kirjaimistoa. Kyseessä on jokin novelli. Turgenev siellä on ollut takapiruna.

Euroopassa koettiin venäläisen kulttuurin esiinmarssi, sekä kirjallisuudessa että musiikissa. Sitä seurasi skandinaavikirjailijoiden, kuten Henrik Ibsenin, Bjornstjerne Bjornsonin ja August Strindbergin suosio. Heidän näytelmiään esitettiin 1890-luvulla ympäri Eurooppaa. Sitä Figes pitää eurooppalaisen kosmopoliittisen kulttuurin huipentumana.

Kirjallisuuden kääntäminen Euroopan valtakieliin englantiin, ranskaan ja saksaan kasvoi huomattavasti. Italialaista, puolalaista ja espanjalaista käännöskirjallisuutta tuli markkinoille solkenaan, sekä tietysti venäläistä ja skandinaavista siinä ohessa.

Tuon kansainvälisen hengen kaatoi lopulta vuosisadan lopulla vahvistunut kansallisvaltioidentiteetti. Siitä oli monia merkkejä. Yhtenä pienenä merkkinä kansallisen ajattelun kasvusta oli syntynyt kiista käännöskirjallisuudesta. Kun kirjallisuuden käännöksiä alettiin julkaista yhä tiheämmin, niin kansallisvaltioissa alettiin kantaa huolta oman kansallisen kirjallisuuden tilasta.

Suurempana osoituksena kansallisen identiteetin tarpeesta oli se, että monille taiteilijoille alettiin rakentaa joskus suureellisiakin muistomerkkejä. Esimerkiksi Turgenev ehti ennen omaa poismenoaan olla aktiivisesti mukana läheisen ystävänsä Gustave Flaubertin patsashankkeessa. Lisäksi ympäri Eurooppaa mukaan tulivat suurten taiteilijoiden vuosipäiväjuhlat, alkaen Schiileristä, Shakepearesta ja Dantesta. Sitten oli liioitellun suuria julkisia hautajaisia. Venäjältä esimerkiksi käyköön Turgenevin kuolema. Junan tuodessa hänen maallisia jäännöksiä kotimaahan, niin radan varsille ja varsinkin väliasemille kokoontui aivan spontaanisti lähes koko paikkakunta kunnioittamaan suuren henkilön muistoa. Turgenevin toiveena oli päästä viimeiseen lepoon kirjallisuuskriitikko Belinskin läheisyyteen, mikä vaati erityisjärjestelyjä.

Dostojevski oli menehtynyt jo vuonna 1881 ja tuolloin hänestä oli jo alettu rakentaa eräänlaista venäläisyyden profeettaa. Varsinaisena alkusoittona sille oli ollut hänen edellisenä vuonna pitämänsä puhe Aleksandr Puškinin patsaan julkistamisseremonioiden yhteydessä. Lopulta Turgenevin merkitys alkoi niin Venäjällä kuin Euroopassa yleensä hiipua. Euroopassa suosiota alkoivat nostaa Dostojevskin ja Tolstoin kaltaiset suuret näkijät.

Suurista eurooppalaisista hautajaisista Figes tuo kaksi huippuesimerkkiä. Victor Hugo’n hautajaiset pidettiin kesäkuussa 1885. Nietzsche piti niitä ”mauttomuuden orgioina”. Suuren poliittisesti aktiivisen tasavaltaa kannattaneen kirjailijan arkku oli nostettu valtavan katafalkin päälle Riemukaaren alla. Hänen ruumiinsa haudattiin suurmiehille tarkoitettuun Pantheoniin. Siellä lepäsi mm. Voltaire, mutta Hugo haudattiin sinne pitkän hiljaiselon jälkeen. Tuo muinaisen Rooman kulttuuria jäljittelevä paikka otettiin tavallaan uudelleen käyttöön. Myöhemmin sinne on haudattu tai siirretty muitakin historian suurhahmoja. Kosmopoliittisen 1800-luvun kirjailijakaartin edustajana siellä lepää myös vuonna 1902 menehtynyt Emile Zola.

Victor Hugo nousi kuolemansa myötä lähes kansallispyhimykseksi. Hänen teoksiaan julkaistiin uudelleen, niitä löytyi käytännössä hyllyittäin jokaisesta pienestäkin kirjakaupasta ja julkisista kirjastoista. Koululapset pantiin lausumaan hänen runojaan ulkoa. Oppikirjoissa kerrottiin hänen pakolaisvuosistaan ja hänen toimintansa esiteltiin moraalisena ohjenuorana tasavallan periaatteille.

Kun Hugon hautajaispäivänä koko Ranska hiljentyi, niin Italiassa vuonna 1901 Giuseppe Verdin hautajaisten yhteydessä tammikuussa 1901 muisteltiin säveltäjämestaria vielä massiivisemmin. Vielä kolmantena päivänä 300 000 surijaa täytti Milanon kadut ryhtyen spontaanisti laulamaan esimerkiksi Nabucco-oopperan hebrealaisten orjien kuoroa Va pensiero. Kuvaavaa on, että oopperan ensiesitys oli  vuonna 1842, ja vasta Italian yhdistymisen jälkeen tuo laulu nousi symbolin asemaan.

Vähemmän tunnettu hahmo on Belgian flaamilainen kirjailija Hendrik Conscience. Hänen kuolemansa vuonna 1883 nosti pintaan ranskalaisen kulttuurin paineessa eläneiden flaamilaisten kansallistunnon. Hautajaisia vietettiin sekä Antwerpenissa että Brüsselissä. Moniin flaamilaisiin kaupunkeihin pystytettiin kirjailijan muistomerkkejä tai nimettiin hänen mukaansa katuja, puistoja ja aukioita.

…

Kuva pietarilaisesta Samoilovien kotimuseosta

Kosmopoliittisen Euroopan loppukaneetti tuli yllättäen Venäjältä.  Kyseessä oli Sergei Djagilevin baletin tulo Pariisiin - kosmopoliittisen Euroopan kehtoon  - vuonna 1908. Sen ehti myös Pauline Viardot vielä nähdä. Hän oli ollut 1830-luvulta lähtien ollut mukana eurooppalaisen kulttuurin sykkeessä. Sergei Djagilev yritti tuolloin käydä tapaamassa Viardot’ta, mutta se ei onnistunut. Hänen isänsä oli tavannut Paulinen 70-luvulla.

Tätä kirjoittaessani kuulin radiosta puhuttavan Djagilevin baletista ja tarkemmin ottaen säveltäjä Igor Stravinskista. Toimittaja totesi Stravinskin inhonneen Richard Wagneria. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta taisi kutsua tätä pöyhkeäksi. Mainitsen sen nyt, koska minulle jää Wagnerista tähän kulttuurilliseen kokonaisuuteen ainakin jonkinmoinen särö. Ja sekin johtuu lähinnä siitä, että Wagnerin musiikista olen pitänyt, mutta tuon ajan ”positiivisen sankarin” Turgenevin lukemiseen ei ole tahtonut löytyä vetoa. Eikä minua erityisemmin innosta Rossinikaan, jonka musiikilla nuori Pauline Viardot lumosi Pietarin ja muita Euroopan keskuksia. Heidän molempien elämänurat olivat kuitenkin häikäisevän työteliäitä. Jokin polte heitä ajoi eteenpäin. Sitä kaipaisin paitsi itselleni myös omalla henkiseen taantumaan hiipuvalle ajallemme.

Ivan Turgenevin muistomerkki Pietarissa

Vappuna 2020: ”Sarkkasi juo”

Nyt koronan aikana kirjoitan laulusta ja laulamisesta. Se on asia, jota tänä vappuna erityisesti kaipaan.

Carl Michael Bellmanin Sarkkasi juo sopisi nyt ainakin minun mielialaani. Timo Vihavaisen mukaan Otto Wille Kuusinen lauloi sitä Viipurissa vuonna 1918 odotellessaan valkoisten rynnäkköä. Sittemmin hän pakeni paikalta. No, jonkin sympatian ripauksen hän minultakin nyt saakoon, kun on tullut tuollaisena hetkenä Bellman mieleen. Tekisi mieleni kysäistä, paniko laulu mieheen vipinää. Mutta ei hänestä nyt tämän enempää. Laitoin lainauksen tähän senkin vuoksi, kun muutama päivä sitten kertailin Viipurin vuoden 1918 tapahtumia, mutta ei siinä yhteydessä Kuusista mainittu.  

Mennään musiikkiin. Lainaan hienoa laulukokoelmaa Laulu-Miesten lauluja, osa 1. Minulla on käsissäni kahdeksas painos, vuodelta 1959. Kyseessä on kolmiosainen kirjasarja, jonka mieskuoro Helsingin Laulu-Miehet on julkaissut. En tunne kuoroa, mutta hienon laulukokoelman ovat aikoinaan julkaisseet. Ostin nuo kolme kirjaa lähes kaksikymmentä vuotta sitten Kuopion torilta. Se on nahkakantinen, hieman kulunut, kannessa on minulle tuntemattoman laulumiehen kullattuna painettu nimi. Elimme tuolloin jo eurossa, koska sisäkannessa on hinta 12 e. Muistan tinkineeni kolmesta kirjasta hieman, ehkä sain sen kolmella kympillä. Kun otan kirjan eteeni, ajattelen usein tuota Kuopiossa tai sen lähistöllä vaikuttanutta laulunharrastajaa. Hänen on täytynyt olla kuoromies koko sydämestään.   

Tähän kokoelmaan laulun on suomentanut kuoromies Heikki Klemetti. Se taitaa olla kuorolle sovitettu mukaelma Pallen eli Reino Hirvisepän suomennoksesta, mitä en voi nyt valitettavasti kuitenkaan varmistaa. Bellmanin sanoitukset ovat mahtavia ja suomentaja on kyllä saanut lauluun tekijänsä hengen. Minulle se on se paras ja ainoa versio, jota olen laulanut ja toivottavasti laulan edelleen. Vesku Loiri ei minulle nyt kelpaa.

Kyseessä on Fredmanin epistola nro 30. Se on säveltäjän mukaan elegia ja omistettu salaperäiselle isä Movitzille, joka sairastaa koron… , ei kun keuhkotautia. Movitz puolestaan on Bellmanin epistoloiden hahmo, jolla on ollut vastine todellisuudessa. Ruotsia taitavat voivat lukea oheisesta linkistä, tai täältä Wikipediasta. Kuoroversiossa lauletaan vain ensimmäinen säkeistö.

Mieskuoron tai pienemmän ryhmän esityksissä lauluun tulee eloa vain silloin, kun laulamassa on tarpeeksi ärhäköitä matalia bassoja ja vastapainona hempeä-äänisiä ykköstenoreita.

Laitan juttuni loppuun linkin, jossa laulua esittää Matti Hyökin johtama YL vuoden 2009 levytyksessä (huom. youtube-linkissä on virhe). Olen kuullut ainakin muutaman laulumiehen toteavan, että haluaa tämän laulun esitettävän omissa hautajaisissaan. Minä en sitä toivo. Kaiken katkeruuden ohessa kyseessä on elämän laulu, katse on eteenpäin. Viimeinen säe sen kertoo.

Sarkkasi juo, lyö Tuonen airut usta.

Viikatemies on vieraaks’ saapunut.

Viestin hän tuo, sull’ onko uskallusta.

Päättyy jo ties, pian lakkaa laulelut!

Riemua muistoin, siis soi ääni heikko!

(Uu-uu-uu-uu…), ah lauluveikko,

laulusikin kohta muisto vain on!

Kauniisti kerran se soikohon!

https://www.youtube.com/watch?v=NgbW1imHn3s

…

Eduard Limonov

Kirjailija Eduard Limonov kuoli tiistaina 17. maaliskuuta Moskovassa. Hän oli syntynyt helmikuussa 1943 ja oli kuollessaan 77-vuotias. Nyt hänet on jo haudattukin (uutinen Kommersant-lehdessä). 

Limonov kirjan "Toinen Venäjä" kannessa, vuoden 2015 painos.

Jos kutsuu Limonovia pelkästään kirjailijaksi, niin jotain jää uupumaan. Hän, ei todellakaan jäänyt laakereillaan lepäämään eikä pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli myös runoilija, esseisti, kansalaisaktivisti, poliitikko ja kai jonkinlainen anarkistikin, suoran toiminnan mies. Ja voi kai häntä pitää myös seikkailijana, koska ehti hän osallistua 90-luvulla myös Balkanin sotaan. Häntä on nimitelty myös fasistiksi, mutta vaikka hän toki saattoi mennä poliittisessa toiminnassaan äärimmäisyyksiin, niin omien tuntemusteni perusteella sitä leimakirvestä en häneen iske. Hän loi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä oman kansallisbolševistisen puolueen, jonka kannattajat järjestivät mielenosoituksia. Sen myötä hän joutui myös virkavallan hampaisiin. Kaikenlaisista joukkomurha-aatteista hän oli kuitenkin kaukana. Poliittisena toimijana hän kokeili ajoittain virkavallan rajoja mutta minä näen hänet ennen kaikkea taiteilijapersoonallisuutena.

Vielä tämän vuoden tammikuussa hän esiintyi TV-ohjelmassa esitellen tuoretta kirjaansa, joka käsittelee hänen elämäänsä liittyviä kuvataiteilijoita.  Hän vaikuttaa keskustelussa pirteältä ja innostuneeltakin. Pian tuon jälkeen hän kuitenkin sairastui eikä siitä enää selvinnyt. Ohjelma on katsottavissa youtubessa, kerron siitä jutun loppupuolella.Tuo ei kuitenkaan ole Limonovin viimeinen teos. Kuulemani mukaan hän ehti kirjoittaa vielä teoksen omista ulkomaan vuosistaan. Uutisen mukaan se julkaistaan postuumisti huhtikuussa.

Tutustuin ensi kerran Limonovin tuotantoon opiskeluvuosinani 80-luvun alussa. Hänen vuonna 1976 New Yorkissa ilmestynyt esikoisromaaninsa osui sattumalta Jyväskylän yliopiston kirjastossa silmiini.  Kiinnostus heräsi ja lainasin teoksen tietämättä kirjailijasta yhtään mitään. Tuolloin olin alkanut kiinnostua venäläisestä emigranttikirjallisuudesta ja tämä romaani oli minulle aivan uudenlaista luettavaa. Olin tottunut neuvostoliittolaiseen sovinnaiseen proosaan, lähinnä klassikkojen asemaan nousseisiin merkkiteoksiin. Nyt edessäni oli jotain aivan muuta - rivoa, seksististä ja alatyylistä tekstiä, joka soljui vuolaana eteenpäin. Ei ollut mikään ihme, että suorastaan ahmin teoksen lävitse. Kielitaitokin samalla monipuolistui.

Limonov oli loikannut vuonna 1974 kuvankauniin vaimonsa Jelena Štšapovan kanssa Neuvostoliitosta länteen. Heitä auttoi siinä vallankumousrunoilija Vladimir Majakovskin leski Lily Brik, joka sattui vielä olemaan hengissä. Tämän ystävätär auttoi nuorta paria New Yorkissa elämisen alkuun. Pian muuton jälkeen pariskunta kuitenkin erosi. Jelenalle avautui ura menestyvänä mallina. Sen jälkeen luuserin oloinen Eduard alkoi olla hänelle lähinnä taakka. Myöhemmin hän avioitui italialaisen aatelismiehen kanssa, näin kotoutuminen onnistui. Aloittelevalle kirjailijalle ero oli raju isku. Hän jäi kuin tyhjän päälle. Onneksi emigranttipiireissä pidettiin yhtä, ihmissuhteita löytyi mutta nekin takkuilivat. Hän pääsi ankarassa selviämiskamppailussa kuitenkin voittajaksi. Turhauman ja irrallisuuden tunnoista syntyi vuonna 1976 romaani Это я — Эдичка (”It’s me – Eddie”). Se oli venäjänkielinen mutta teos käännettiin pian englanniksi. Se on omakuva harhailevasta elämäänsä etsivästä nuoresta miehestä, joka kokeilee kaikkea muodikasta huumeista biseksuaalisiin suhteisiin.  

Läpimurtoromaanin päähenkilö Eddie muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään, samoin romaanista löytyy muitakin tunnistettavia hahmoja, ennen kaikkea myös entinen vaimo Jelena. Jelena muutti myöhemmin miehensä kanssa Italiaan ja kirjoitti 2000-luvulla muistelmansa, jonka otsikossa ”It’s me Jelena” hän hyödynsi ex-miehensä teosta.

Tuosta romaanista lähtien aloin seurata Limonovin uraa. Kehitys ei ollut hohdokas ja elämä oli kai jatkuvaa selviämiskamppailua. Onneksi läpimurtoromaani myi hyvin ja tekijänoikeuspalkkioita juoksi. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan suomennettu.

Oikeastaan aluksi Limonov osin unohtui mutta uran seuraaminen jatkui siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Limonov palasi syntymämaahansa. Tuota ennen Limonov oli 80-luvulla muuttanut Pariisiin ja saanut vuonna 1987 Ranskan kansalaisuuden. Ja myös Mihail Gorbatšov ehti palauttaa miehelle Neuvostoliiton kansalaisuuden, jonka hän oli menettänyt loikkauksen myötä.

1990-luvulla Limonovin elämässä olikin sitten monenmoisia käänteitä. Ehkä rajuin liike oli lähteä taistelemaan Balkanille Bosnian sotaan serbien riveihin.  Vastassa oli myös katoliset kroaatit, ja koska Limonovilla oli tuolloin vielä Ranskan kansalaisuus, hänen läntiset maanmiehensä eivät katsoneet toimintaa kovin myötämielisesti. Noista Balkanin sodan vuosista voisi kertoa paljon. Tosiasia kai on, että Limonov itse on suurennellut omaa rooliaan. Toisaalta sitä on myös turhan paljon vähätelty. Kyllä hän kai taisi muutaman kerran käyttää asettakin, mutta ei sen vuoksi hänestä pidä tehdä sotasankaria. Arvokasta elämänkokemusta hän kuitenkin sai. Ja kyllä hän siinä samassa pani myös henkensä alttiiksi. Noista vuosista ja monista muistakin 90-luvun kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan ”Sankarin anatomia” (Анатомия героя, 1998). Kirjan kuvituksessa hän esiintyy serbijohtaja Radovan Karadžićin kanssa (alla oleva kuva on kuitenkin toisesta teoksesta). Inhorealismiakin löytyy, kun joku Balkanin muslimi pitää kädessään vihollisensa päätä.

Limonov ja Radovan Karadžić, kuva vuodelta 1992 ("Kuolleiden kirja" 2013) 

…

Ennen kuin menen eteenpäin, niin on kerrottava eräästä tärkeästi kirjasta, joka on saatavissa myös suomeksi. Se on ranskalaisen kirjailijan Emmanuel Carrèren elämäkertateos vuodelta 2011:

Emmanuel Carrère, Limonov. Suom. Kristina Haataja. LIKE, Keuruu 2013.

Teos on raikas lukukokemus, oman Limonov-harrastukseni kannalta oikea herkkupala. Merkittävän kirjailijan ja toimittajan uran sittemmin luonut Zahar Prilepin oli Carrerelle teosta valmisteltaessa tärkeä lähde. Hän oli nuorena mukana Limonovin poliittisessa toiminnassa. Suhteesta kehittyi Prilepinin omien sanojen mukaan lähes isällinen. Sen hän toteaa tässä melko tuoreessa keskustelussa.

Olen kirjoittanut muutama vuosi sitten kirjoittanut tähän blogiini pari Limonoviin liittyvää kirjoitusta. Valmistelin tekstiä myös tuosta elämäkerrasta mutta se jäi hieman puolitiehen. Ehkä taisin antaa aiheen kypsyä. Seurasin tuolloin Limonovin omaa blogia ja kaipasin sitäkin kautta jotain syvempää tuntumaa kirjailijaan. Sieltä sain idean suomentaa hänen muistokirjoituksensa eteläafrikkalaisesta kansalaisoikeustaistelijasta Nelson Mandelasta. Se on kirjoitettu joulukuussa 2013 ja löytyy täältä.

Toinen mainintani Limonovista liittyy kirjoitukseeni eurasianismin aatetta edistäneestä Aleksandr Duginista. Miehillä oli 90-luvulla aktiivista yhteistyötä. Limonov ja Dugin halusivat molemmat tahollaan tuoda kansallismielistä näkökulmaa poliittiseen toimintaan liberalismin vastapainoksi. Tiet kuitenkin erosivat.  Tuon jälkeen Dugin perusti Geostrategisen tutkimuskeskuksensa, jolle myöhemmin myös Putin antoi tukensa.  Euraasia-aate ei käsittääkseni ollut Limonoville edelleenkään vastenmielinen. Se käy ilmi ainakin hänen vuonna 2003 julkaisemastaan teoksesta ”Toinen Venäjä”, josta keron enemmän alemapana.

Lainaan tähän huhtikuussa 2014 julkaisemastani tekstistä Limonovia koskevan kommenttini. Sen taustatiedot olen saanut Carrèren teoksesta.

Luin syksyllä tuoreen suomennoksen ranskalaisen Emmanuel Carreren kirjoittamasta Kansallisbolševistisen puolueen päähahmon, kirjailija Eduard Limonovin elämäkerrasta. Kirja sivuaa myös Limonovin ja Duginin poliittista yhteistyötä 90-luvun loppupuolella. Molempien kannattajat toimivat samoissa tiloissa. Dugin osasi lumota puheillaan myös Limonovin kannattajia. Tämä vitsaili nimitellen Duginia ”tohtori Göbbelsiksi”, mikä kertoi paitsi Limonovin huumorintajusta myös orastavista ristiriidoista. Sittemmin tuli välirikko. Eron taustalla oli molemminpuolisia syitä. Limonovin kannattajat vierastivat salkku kädessä kulkevia juutalaisvastaisia ortodoksipappeja, joiden mielipiteitä jotkut pitivät lähes fasistisina. Toisaalta duginilaiset eivät voineet sietää Limonovin väkeä: proletaareja, tappelupukareita ja rokkareita. Ristiriita oli ilmeinen, vaikka paljon yhteisiäkin mielenkiinnon kohteita heillä oli, mainittakoon japanilainen Yukio Mishima.

Olen maininnut Limonovin myös tekstissäni Kansallisen yhtenäisyyden päivästä (marraskuu 2013). Se on lyhyt maininta odotettavissa olevasta mielenosoituksesta. Teksti löytyy täältä.

…

Esitän lyhyen katsauksen Limonovin nuoruusvuosiin ennen loikkausta länteen. Tiedot olen kaivanut vanhasta luonnoksestani ja perustuvat Carrèren elämäkertaan.

Eduard eli lapsuutensa ja nuoruusvuotensa Harkovin kaupungissa ennen muuttamistaan Moskovaan. Hän oli pikkurikollinen ja huligaani, joka jopa joutui vankileirille, mutta isän suhteiden ansiosta vain pariksi viikoksi. Hän keskeytti opinnot ja meni töihin. Hän työskenteli 60-luvun alussa rakennustyömaalla ja valimossa. Hän sai siis varhain kosketuksen fyysiseen työhön, minkä hän katsoi myöhemmin ansiokseen toimiessaan omassa bolševistisessa puolueessaan.

Hänen elämässään sattui kaikenlaista. Hän sattui leikkimään partakoneen terällä ja leikkasi vahingossa ranteensa. Hänet vietiin mielisairaalaan, jossa psykiatri lähetti hänet kotiin tajutessaan, että nuorukainen halusi pelkästään herättää huomiota. Eduard ajautui sittemmin kirjallisiin piireihin, alkoi kirjoittaa itsekin runoja ja tapasi Annan. He elivät Harkovissa jonkinlaista boheemielämää, kunnes vuonna 1967 Eduard tunsi kokeneensa kotikaupungissaan kaiken ja muutti Annansa kanssa Moskovaan. He joutuivat asumaan laittomasti, koska pääkaupungissa ei ollut helppoa saada kotipaikkaoikeutta. Kirjalliset piirit kiinnostivat edelleen ja Eduard hakeutui kirjailijaliiton tiloihin runoilija Arseni Tarkovskin runoseminaariin. Toki hän sieltä oppi paljonkin mutta yhtä kaikki Venäjän kirjallisuuden elävät ikonit alkoivat tuntua hänestä vastenmielisiltä. Hän pettyi ja kiukustui. Sen sijaan häntä alkoi kiinnostaa underground. Tosin ei hän sielläkään kaikkia sietänyt. Eniten hän inhosi tulevaa Nobel-palkittua runoilijaa runoilija Joseph Brodskia, ehkä siksi että häntä niin palvottiin.

Annan mielenterveys romahti ja he joutuivat erilleen.  Eduard tapasi tulevan vaimonsa Jelenan – pitkän ja hoikan korkokengissä kulkevan minihametytön. Hän oli Eduardin unelmien täyttymys. Jelenalla oli tuolloin toinen poikaystävä. Eduard ei kuitenkaan antanut periksi. Kerran hän kiihtymyksessään leikkasi ranteensa auki. Tekonsa myötä hän sai Jelenan sydämen. Jelena ihastui Eduardiin, koska hänen kaveripiireissä kukaan ei pystynyt rakastamaan niin villisti ja tinkimättömästi. Seksiin löytyi innostusta ja voimavaroja, he rohkaistuivat kokeilemaan kaikkia mielikuvituksen suomia asentoja. Kiihko oli kuumaa ja he janosivat toistensa seuraa. 

Sitten edellinen tyttöystävä Anna palasi hoidon jälkeen Moskovaan. Eduard huijasi häntä ja lähetti hänet Harkoviin. He eivät enää tavanneet. Suhde Jelenan kanssa jatkui yhä kiihkeämpänä. Jelenalla oli paljon ihailijoita, mutta lopulta hän valitsi Eduardin. He menivät naimisiin. Eduardista oli tullut paikallisten undergroundpiirien sankari. He olivat kuin ”moskovalaisen boheemielämän kuninkaalliset” .

Vuonna 1974 pariskunta onnistui muuttamaan länteen – samana vuonna kuin Eduardin inhoama Aleksandr Solženitsyn. Eduard on todennut itse, että hän pelkästään kyllästyi elämään Moskovassa ja halusi vaihtelua – samalla lailla kuin aikoinaan Harkovissa.

Carrère pitää kohtalonoikkuna sitä, että Limonov ja Aleksandr Solženitsyn muuttivat Venäjältä ja palasivat sinne takaisin samana vuonna.  Solženitsyn oli lännessä keskittynyt kirjoittamiseen, Limonov elämiseen. Nobel-kirjailijan massiivinen Punainen pyörä -teossarja sai Venäjällä torjuvan vastaanoton. Hän luuli palaavansa sankarina mutta Venäjän kansa ei katsonut menneisyyteen. Limonov puolestaan saapui toisenlaisin elkein, katse oli eteenpäin. Kerron hieman tarkemmin Carrèren kuvakieltä käyttäen, millaisin elkein Solženitsyn ja toisaalta Limonov palasivat Venäjälle.

Solženitsyn oli ennen paluuta käytännössä vuosikaudet lähes lukkiutunut omakotitaloonsa, jossa hän kirjoitti 16 tuntia päivässä omaa massiivista bolševikkivallankumouksen syitä valottavaa Punaista pyöräänsä. Kun se oli valmistunut, niin hetki oli koittanut ja suuri patriarkka palasi kotimaahansa – näyttävästi kuin sankari erikoisjunalla Vladivostokista Moskovaan pysähtyen välillä tervehtimään kansaa ja kuuntelemaan sen valituksia. BBC kuvasi kaiken. Solženitsyn sai huomata, että hänen aikansa oli mennyt ohi. Kiinnostus oli siirtynyt muuhun. Hän sai huomata, ettei hänestä oltu kiinnostuneita.  Kansa halusi rikastua ja päästä eroon – Limonovin sanoin – ”bulimiavuosistaan”. Länsimaiset bestsellerit kiinnostivat ja halu rikastua meni kaiken edelle. Tiiliskiviromaaneille ei ollut enää sijaa. Solženitsyn oli kuin aikaansa jämähtänyt ikoni – verrattavissa lähinnä Brežneviin.

Myös Limonov halusi olla voittaja. Hän uskoi, että ura oli vasta lähtemässä varsinaiseen nousuunsa. Hän asui naisystävänsä kanssa vanhassa kerrostalossa. He poseeraavat nahka-asuisina kuin rokkarit. Siitä alkoi ura kansallisbolševistisen puolueen johtajana. Rahasta ei väliä, kunhan tulee kunniaa. Kaikesta oli taisteltava ja vaatimattomasta toiminnasta iti jotain. Näköalattomien nuorten miehen maailmaan tuli jotain valoa. Se oli eräänlaista vastakulttuuria. Kansallisbolševistisen puolueen aluetoimistoja alkoi syntyä sinne tänne. Se oli alakulttuuria, josta ennen pitkää kiinnostuivat myös poliisit. Sitten vankilatkin tulivat tutuiksi. Mutta mies ei luovuttanut. Julkaisutahti oli kiihkeää. Lukijat alkoivat vain olla hukassa.

…

Novellikokoelman kansi

Kerron hieman Limonovin laajasta kirjallisesta tuotannosta. Vuosien myötä yhä keskeisemmän osan saavat esseet ja yhteiskunnalliset tekstit. 90-luvun Venäjällä hän julkaisi aikaisempaa proosatuotantoaan, suurimpana hittinä oli yllä mainittu läpimurtoromaani. Limonovin tyyliä voisi kai kutsua postmodernismiksi. Romaaneissa ja kertomuksissa seikkaili yleensä mies nimeltä Eddie tai Limonov. Oli naisseikkailua ja seksiä. Kiinnostus kuitenkin lopahti lähes alkuunsa. Esimerkiksi vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma (itse asiassa se on kolmen pienoisromaanin kokoelma) ”Vieraana tuntemattomassa kaupungissa” (Чужой в незнакомом городе) ilmestyi 30 000 painoksena. Tuo teos oli julkaistu lännessä 1985 ja venäläisellä kustantamolla oli vielä 90-luvulla turhan suuria myyntiodotuksia. Kivaa tuossa kokoelmassa on se, että teksti imee mukaansa. Kirjan voi avata summittaisesti mistä tahansa ja heti pääsee seuraamaan elämän virtaa.

Todettakoon, että pari vuotta aiemmin julkaistussa samaa tyylisuuntaa edustavassa kokoelmassa Смерть сoвременных героев (”Nykysankareiden kuolema”), joka sisältää yhden romaanin ja useita aiemmin lännessä julkaistuja pikkunovelleja, painosluku oli jopa 100 000. Myöhemmin alettiin päätyä korkeintaan muutaman tuhannen normitasoon. Tämä oli kyllä yleinen kehityssuunta Venäjällä. Kansainväliset myyntimenestykset kyllä myivät enemmän.

Myöhemmin 2000-luvulla Limonov otti etäisyyttä fiktiiviseen proosaan. Runoteoksia kyllä ilmestyi mutta niiden ohessa pääpaino 2010-luvulla alkoi jo olla muistelmateoksissa. Esimerkiksi minulla on hankittuna vuonna 2013 ilmestynyt ”Kuolleiden kirja” (Книга мертвых), jossa kirjailija palaa nuoruutensa vuosiin. Myöhemmin ilmestyi kirjalle myös jatko-osa. Hyvää noissa muistelmissa on se, että niissä kirjailija itse on kertojana. Voidaan esimerkiksi lukea tapaamisesta Majakovskin lesken Lily Brikin kanssa Limonovin itsensä kuvaamana. Saadaan kerrontaan hieman toisenlaista syvyyttä kuin kärjistyksistä nauttivien elämäkertakirjoittajien väläytyksissä.

Vladimir Majakovskin leski Lily Brik ja Jelena vuonna 1974 ("Kuolleiden kirjasta")

…

1990-luvulla Limonov keskittyi puoluetoimintaan. Hän kohdisti poliittisen julistuksensa Venäjän syrjäseutujen nuorien miehiin toivoen, että he eivät jäisi toimettomina oleilemaan vaan nousisivat rohkeasti kapinaan rakentamaan uutta Venäjää. Kansallismielisyys oli keskiössä, mutta ”bolševismi” taisi monia etäännyttää. Hänellä oli vankka kannattajajoukkonsa.

Vuosikymmenen lopulla Limonov vangittiin ja hän sai vankilatuomion. Vankeudessa hän kirjoitti kirjan ”Toinen Venäjä” - Drugaja Rossija (Другая Россия), joka julkaistiin vapautumisen jälkeen vuonna 2003. Kyseessä on esseekokoelma tai – kuten hän itse toteaa – ”luentokokoelma”.

Ennen kuin menen tarkemmin tuohon teokseen, lainaan Carréren elämäkertaa ja kerron  sen pohjalta Limonovin vankeusajasta.

Vankilassa ollessaan hän ei kirjoittanut enää itsestään eikä omasta ”riutumisestaan”. Ei ollut enää sellaista narsismia, kuin olisi saattanut päätellä hänen varhaisimmista teoksistaan. Hän kirjoitti tapaamiensa vankien tarinat.

Hän kärsi rangaistuksensa kolmessa eri vankilassa. Huomattavaa on hänen nöyryytensä, kun hänet siirrettiin toiseen vankilaan ja tuotiin selliin, jossa ennestään oli runsaasti miehiä. Huomattuaan, että sängyt olivat varattuja, hän asetti nöyrästi patjansa lattialle. Hän ei kaivannut tai vaatinut itselleen mitään etuoikeuksia. Vankilassa oli oma nokkimisjärjestys.  Hän sai näin vankien keskuudessa arvostusta ja kunnioitusta. Alkoi tulla kommentteja tyyliin ”Vittu, onko sulla 7 000 miestä!”.

Hänellä oli hyvin kurinalainen päiväohjelma. Hän katsoi televisiosta vain uutiset. Muun ajan hän opiskeli ja kirjoitti. Ainoa asia, jota hän pyysi, oli kynä ja paperia. Sen hän sai. Hän heräsi muita aiemmin, jotta sai omaa aikaansa kirjoittamiseen.

Hän pelkäsi, koko ajan, että hänen muistiinpanonsa viedään, siksi hän pyrki kehittämään muistiaan ja käytti siihen omaa tekniikkaansa. Hän sovelsi inhoamansa Aleksandr Solženitsynin menetelmää tämän kärsiessä omaa pakkotyökakkuaan Stalinin leireillä.

Kirja ”Toinen Venäjä” herätti minussa hieman ristiriitaisia tuntoja, mutta julkaisuajankohta on otettava arvioinnissa huomioon. Silloin varsinkin johdantokappaleessa esitetty näky ”tulevaisuuden Venäjästä” tulee siedettävämmäksi. Kyseessä oli provosoiva kuvaus sotilaallisesti leviävästä uudesta Venäjä-aatteesta, jossa Keski-Aasian arojen kansojen keskuuteen levitetään uutta sanomaa ensin soluttautumalla kansan pariin ja sitä tietä uutta aatetta levittämällä. Se on puhdas taisteluhuuto. Limonov kärjistää käyttäen vahvoja mielikuvia. Martin Luther Kingin julistus ”I have a dream” saa uuden, Limonovin mielestä elävämmän sisällön.

Alla on vapaasti suomentamani katkelma teoksen johdantoluvusta. Siinä hän vielä provosoi ja kärjistää, varsinaisissa esseissään hän siirtyy eri tasolle. Tämä kuitenkin kertoo Limonovin lähtökohdista. Hän oli nähnyt amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan karikot. Mielestäni hän etsi uutta vaihtoehtoa.

”Millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa?

Lännessä pidetään nykyisin onnellisena yksitoikkoisen pitkää länsimaisen sivilisaation standardien mukaista elämää. On kevyehköä työtä -  jonkinlaista papereiden pyörittelyyn liittyvää viranhoitoa. Elämä on yhtä katkeamatonta uran luomista, kunnes eläkkeelle siirtymisen myötä se muuttuu harmittomaksi oleiluksi; ja lopuksi kuolema tuo pelastuksen vanhuuden syvään uupumukseen.

Länsivaltiot lannistavat yksilön jättäen hänelle vain yhden sallitun itsenäisen aktiviteetin - naaraiden metsästyksen. Kaikessa muussa länsimainen ihminen on elämässään äärimmäisellä tavalla lakien säätelemä. Hänet on orjuutettu ja kesytetty.

Neuvostoliitossa oli toisenlainen järjestelmä, mutta sielläkin ihmistä orjuutettiin ja hänet taltutettiin. Ylipäänsä nykyihminen on opetettu siihen, että kaikkea ei saa tehdä, että hänen velvollisuutensa on työskennellä kuin höppänä ja sen jälkeen kuolla kapinoimatta pois. Laadukas elämä on kylläisen orjan elämää. Ihanteena on perhe – kahden henkilön parisuhde. Noin ei kuitenkaan saisi olla. Ihmiselle on jo syntymästä lähtien seuranaan kuolema. Siksi hänen elämänsä ei pitäisi olla mikään vetojuhdan tai valjastetun hevosen homma, jossa tämä pyörii sokeana ympyrää nostaen siten joesta vettä ja raahaten sen edelleen kastelukanaviin ja pelloille. On kapinoitava. Meidän […] on luotava toinen elämän malli ja tuotava sitä esille. Ennen kaikkea on kuitenkin luotava uusi kansakunta. Ympärillämme puhutaan koko ajan ”Me olemme venäläisiä”, ”olen venäläinen ”tämä on venäläisiä varten”. Puhuttaessa venäläisistä tarkoitetaan hyvin erilaisia ihmisiä. Näköjään sellaiseksi osoittautuu niin Jeltsin, kuin joku rähjäinen pummi, kasvoiltaan jo sinertäväksi vajonnut alkoholisti tai toisaalta aktiivinen spermaisena siittiösoluna väkkäröivä poliitikko. Jos nuo kerran ovat venäläisiä, niin minä olen joku muu.

Mitä olisi tehtävä? On valikoitava ihmisiä uutta kansakuntaa varten. Kutsuttakoon sitä jollakin toisella nimellä. Olkoot vaikka euraasialaisia tai skyyttejä. Uudessa kansakunnassa ei perustana ole hiusten tai silmien väri, vaan kuuluminen yhteisöömme pohjautuu urhoollisuuteen ja uskollisuuteen.”

Johdannon lopussa on vielä viittaus Martin Luther Kingin lausahdukseen ”I have a dream”. Tuolloin myös Limonovilla oli unelma, mutta hän tekee pesäeron alkuperäiseen puhujaan.

”Mitä mieltä on tehdä vallankumous, jos sen tavoitteena olisi vain saada ministerin paikkoja tai luoda vulgaareja kabinetteja. Meidän on muutettava kaikki. On keksittävä itsellemme Uusi Jumala, mahdollisesti jonkinlainen Tunguskan räjähdys tai rautainen planeetta jäätävässä kosmoksessa. Meidän Jumalamme lahjoittaa meille kuoleman. Ehkäpä Jumalaksemme tulee Kuolema. Näin ollen - kuten Martin Luther Kingillä - myös minulla on oma unelmani. Hänen unelmansa sattui olemaan surkean lattea.”

Kirjassa on 22 esseetä ja niiden myötä Limonov tarkastelee yhteiskunnallista kehitystä, maailmanhistoriaa ja   ennen muuta myös Venäjää ja Neuvostoliittoa sen eri vaiheissaan. Hän kritisoi ankarasti jäykkää byrokratiaansa jähmettynyttä venäläistä yhteiskuntaa, joka jatkaa Neuvostoliiton perintöä. Viittaukset historiaan ja venäläiseen elämäntapaan ovat kirjan hienointa antia. Hänestä on väärin, että yhteiskunnassa ovat vanhukset vallassa. Hän puolustaa nuorisoa, vaatii sille yhteiskunnassa vahvempaa asemaa ja vastustaa pöhöttynyttä valtakulttuuria. Yhteiskunnassa nuoret jämähtävät pitkitettyyn lapsuuteen venytetyn koulutusjärjestelmän kautta. He eivät pääse ilmaisemaan itseään. Vertailukohdaksi voi ottaa Napoleonin, joka oli uransa huipulla jo 30-vuotiaana.  

Perhe-instituutio on Limonovin yksi arvostelun kohde. Se kahlitsee miehen. Kasvatusjärjestelmässä nuorista miehistä tulee jonkinlaisia ”nössöjä”. Vastapainoksi hän nostaa tšetšeeninuoren, joka kypsyy omassa kulttuurissaan varhemmin aikuisuuteen, saa voimakkaamman itsetunnon ja kykenee ottamaan vastuuta. Limonov arvostelee jyrkästi koulutuksen oppisisältöjä. Hän haluaisi tiiviimpää perehdytystä käytännön taitoihin. Alla on vielä lainausta johdannosta. Huomatkaa, että koulutukseen hän vaatii fyysisyyttä mutta ei hän toki halua luovaa kirjoitustakaan unohtaa.

”Nykyisin lapset mätänevät tylsissä kouluissa varustaen heidän aivonsa ja kuormittaen heidän aivojaan ja muistiaan pölyllä, jota kukaan ei tarvitse.”

”Oppivelvollisuuden tulee olla lyhyt ja aivan toisenlainen. Poikia opetetaan käyttämään granaatinheittimiä, hyppäämään laskuvarjolla, istuttamaan puita ja rakentamaan kaupunkeja, teurastamaan lampaita ja sikoja, valmistamaan maukasta ravintoa ja kirjoittamaan runoja.”

Limonov käsittelee historiaa mielenkiintoisella tavalla. Kulttuurissa jämähdettiin liiaksi 1800-luvun kirjailijoiden maailmaan. Bolševistinen vallankumous lähti liikkeelle marginaalien valtaannoususta mutta jämähti hyvin pian byrokratiaansa.  Kiinnostavista lähtökohdista hän etsii myös kommunismin ja kapitalismin taustoja. Tällä kaikella on oma punainen lankansa. Kirja on lopulta poliittinen ohjelmanjulistus mutta se jää omaan abstraktiotasoonsa.

Neljäs luku on saanut mielenkiintoisen otsikon: Kaikki alkoi Kiinasta. Se käsittelee nuorten kapinointia. Kiinassa 60-luvulla valtaan nousivat punakaartilaiset. Sen sytyttämänä myös Länsi-Eurooppaan levisivät opiskelijamellakat, ensin Ranskaan sitten myös muualle. Tuo kapinahenki jatkoi elämäänsä 70-luvulla, syntyi punk-kulttuuri. Limonov julistaa, että nuoriso haluaa toimia omista lähtökohdistaan. Venäjää kuvatessaan hän toteaa, että mikään keskeinen poliittinen liike ei ole osannut Venäjällä vapauttaa nuorisoa omaehtoiseen toimintaan.

Voinen suomalaisesta näkökulmasta lisätä, että meillä tuo kapina johti kummalliseen taistolaisten sinipaitojen esiintuloon.

Erityisen kiinnostavaa ovat luvut kommunismin ja kapitalismin synnystä. Hän palauttaa niiden alkujuuret keskiaikaan. Kun katolinen kirkko lupasi ihmisille kuoleman jälkeen paikan paratiisissa, oli niitä, jotka halusivat maistaa noita iloja jo elinaikanaan. Syntyi ajatus yhteisomistuksesta ja vapaasta rakkaudesta. Liike kasvoi orgioihin. Kirkko ja vallanpitäjät palauttivat kuitenkin järjestyksen.  Rangaistukset kidutuksineen olivat kapinallisille hirveitä.

Tuo suunnan vastapainoksi syntyi puritanismi ja sen myötä kapitalismi. Kun sitten Kolumbus palasi aikanaan Amerikan matkaltaan, hän toi Trinidadista epähuomiossa syfiliksen. Se levisi Euroopan länsirannikolle lähes samaan tapaan kuin nykyinen Corona-virus. Syfilis ajoi ihmisiä eristykseen. Uskonnollinen puritanismi sai siitä tuulta purjeisiin. Se taas ruokki yksityisomistusta ja kapitalismia.  Sittemmin tuo kaikki heijastui myös siihen, että ihmisiä pakeni Pohjois-Amerikkaan. Siirtolaiset veivät uuteen maailmaan mukanansa uskonnollisen puritanisminsa.

Maailmassa on ollut monenlaisia mullistuksia, jolloin perustukset ovat järkkyneet. Yksi niistä lähti liikkeelle sukupuolitaudista.

…

Mennään nykyiselle vuosituhannellemme. Vankilasta vapautumisen jälkeen Limonov oli mukana poliittisessa koalitiossa eräiden muiden tunnettujen oppositiopoliitikkojen kanssa. Hän keskittyikin toimimaan laajemmin kuin vain tuomaan esille omaa kansallisbolševistista näkemystä. Tosin koalitio tyrehtyi alkuunsa. Vaikeaa on ollut toimia Putinin Venäjällä.

Vuonna 2012 hän vielä pyrki päästä presidentin vaalien ehdokkaaksi mutta siihen ei keskusvaalilautakunta suostunut. Jonkinlainen sovinnon ele häneltä taisi olla vuonna 2014, kun hän antoi tukensa Krimin liittämiselle osaksi Venäjää. Sen jälkeen Limonov alkoi keskittyä kirjalliseen tuotantoonsa. Vähitellen hän luovutti myös politiikan johtotehtävät muiden käsiin.

….

Ex-vaimo Jelena poseeraa mallina

Limonovin naissuhteita on myös käsiteltävä. Yllä kerroin jo Jelenasta, jonka kanssa mies pääsi lähtemään Neuvostoliitosta. Kaiken kaikkiaan Limonovilla oli kuusi pysyvämpää suhdetta. Hänessä oli erityistä vetovoimaa nuoriin naisiin. Ikäeroa oli kolmessa tapauksessa vähintään 30 vuotta. Tragiikkaakin suhteisiin liittyy. Ensimmäinen tyttöystävä kärsi mielenterveysongelmista. Yhdellä taisi olla huumeongelmia.

Kerron nyt kahdesta viimeisimmästä suhteesta. Ennen vankilareissua - lähes 60-vuotiaana -  hän rakastui 16-vuotiaaseen koulutyttöön Nastjaan. Ikäeroa oli siis yli 40 vuotta. Kaiken lisäksi tyttö näytti 12-vuotiaalta. Vankilassa suhde tiivistyi kirjeenvaihdon myötä.  Oikeastaan Limonov pelkäsi, että tyttö jättää hänet. Hän halusi eräässä vaiheessa jopa kehottaa tyttöä etsimään toisen. Nastja kuitenkin kävi häntä vankilassa tapaamassa eikä halunnut häntä jättää milloinkaan. Hän pyysi saada hankkia heidän yhteiseen asuntoonsa koiran. Limonov suostui todeten, että ”parempi koira kuin toinen mies”.   Enkä malta olla mainitsematta vielä yhtä vankilavuosista elämään jäänyttä Limonovin lausahdusta. Hänen kerrotaan todenneen Nastjalle: ”Kun Muhammed tapasi vaimonsa ensi kerran tämä vielä leikki nukeilla.” Tuo kertoo yhtäältä suurista tunteista mutta vielä enemmän Limonovista itsestään.

Sitten kävi niin, että vankilasta vapauduttuaan Limonov itse jätti Nastjansa. Vuosi taisi olla 2005. Limonov alkoi seurustella näyttelijä Jekaterina Volkovan kanssa. Tässäkin tapauksessa ikäeroa oli runsaasti. Lukemani mukaan naiseen vetosi miehen treenattu kroppa ja vankka fyysinen kunto. Suhteen myötä Limonovista tuli 63-vuotiaana ensi kerran isä. Vuonna 2006 parille syntyi poika, kaksi vuotta myöhemmin tytär. Sitten tuli ero, itse asiassa vaimon ollessa vielä raskaana. Myöhemmin Volkova ei muistellut miestä pahalla. Hän arvosti Limonovin lämmintä suhdetta lapsiin ja totesi, että miehestä ei vain ollut parisuhteeseen. Lisäisin vielä asian toisenkin puolen: ei Volkovan muutkaan parisuhteet ole kauaa kestäneet.

Suhde Volkovan kanssa päättyi vuonna 2008. Sen jälkeen ei hän kai ole ainakaan kiinteitä suhteita luonut. En ole niistä ainakaan löytänyt juttuja.

…

Viimeisinä vuosinaan Limonov oli jo vetäytynyt aktiivisesta poliittisesta toiminnasta mutta kirjalliseen toimintaan löytyi vielä energiaa. Siinäkin tosin katse oli kääntynyt menneisiin vuosiin. Hänelle kai kävi sanoin kuin yleensä Venäjällä käy iäkkäille kirjailijoille ja poliitikoille. Heistä tulee mediaan eräänlaisia mielipideautomaatteja. Se on aikamme harmitonta viihdettä. Kyllä tulee hieman surullinen mieli, kun katsoo netissä ainakin erästä Limonovin esiintymistä yleisötilaisuudessa. Se on aivan hänen elämänsä viime kuukausilta. Miestä seurataan ja kuvataan kuin historiallista muinaisjäännettä. En laita linkkiä.

Yhden linkin laitan.  Youtubessa on tämän vuoden tammikuussa kuvattu TV-keskustelu, jossa hän esittelee siinä uusinta teostaan. Sittemmin hän sairastui helmikuussa eikä siitä enää toipunut. Teos käsittelee hänen elämässään vastaan tulleita tärkeitä kuvataiteilijoita, kuten vaikkapa Andrei Rubljovia tai Vincent van Goghia ja omista aikalaisistaan Andy Warholia, jonka hän taisi myös henkilökohtaisesti tavata. Limonov toteaa, että hän on elämässään ollut hyvin läheisissä kontakteissa kuvataiteilijoihin ja taiteeseen ylipäänsä, joten oli luontevaa kirjoittaa aiheeseen liittyvä teos. Teos ei ole kuitenkaan hänen viimeisensä. Huhtikuussa pitäisi ilmestyä vielä tuoreempi kirja. Sisällöllisesti se liittyy Limonovin ulkomaanvuosiin.  Olkoot jäähyväisteoksia molemmat. Valitettavasti en pääse koronaepidemian vuoksi niihin ainakaan lähiaikoina tutustumaan.

Tässä keskustelussa Limonov on voimissaan, tyypillinen oma eloisa itsensä. Ulkoisesti hän esiintyy kuin nuori poika, raihnainen vanhus jää taustalle. Taiteeseenkin hänellä on oma näkemyksensä. Ja kirjailijan omat muistot tuovat arvokasta lisäväriä.

Keskustelun alussa Limonov kommentoi myös sitä, miksi hän on ottanut etäisyyttä fiktioon. Hänen mukaansa romaanit ovat ”ekaluokkalaisten juttu” ja tarkoitettu ”yksinkertaisen järjenjuoksun omaaville ihmisille”. Tuon kantansa hän kyllä taisi jossain esittää jo lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin.  Hän alkoi siis tietoisesti laajentaa kirjoittamisessa perspektiiviään. Runotekstejä hän loi viime vuosinaankin.

Myös kirjailijan huumorintaju pääsee esille. Kantaansa esittäessään hän pyytää samalla toimittajalta anteeksi, sillä tämä itse on romaaneja julkaissut kirjailija. Toimittaja ei hätkähdä vaan kohteliaana toivoo, että hän joskus kasvaa irti omista romaaneistaan. No, tuo episodi vapauttaa kivasti tunnelman ja keskustelusta tulee antoisa.

Kun yllä taisin jo kertoa, kuinka nuori Limonov totesi kyllästyneensä Arseni Tarkovskin kirjailijaseminaarissa, niin tässä hän kyllä muistelee sitäkin positiivisessa hengessä. Nuoruuden liioiteltu kärjekkyys oli siis mieheltä jo poissa ja seestyneessä vanhuudessa suhteellisuuden taju näyttää palanneen.

TV-toimittaja sekä kuva Aatamista ja Eevasta

Keskustelussa näytetään 1500-luvulta peräisin olevaa maalausta Aatamista ja Eevasta (taiteilijan nimi jäi minulle epäselväksi).  Kirjassaan Limonov on löytänyt Eevasta vallankumouksellisia piirteitä. Keskustelussa Limonov alkaa kuitenkin puhua omasta äidistään. Hän toteaa alkaneensa vasta myöhemmällä iällä tätä arvostaa. Mistään rakkaudesta ei ole kyse, vaan hän alkoi arvostaa äitinsä pontevuutta ja sitkeyttä. Vallankumouksellista äidissä oli se, että hän teki tatuoinnin vuonna 1936 ollessaan 15-vuotias. Se jos mikä on osoitus vallankumouksellisuudesta. Kyse ei ollut mistään muodista kuin on nykyisin.

Limonov eli elämänsä hyvin määrätietoisesti. Hän on jossain yhteydessä todennut, että jo nuorena jättäessään kotikaupunkinsa hän tunsi sisimmässään oman lahjakkuutensa. Hän ei tyytynyt elämässään tavanomaiseen. Jo läpimurtoromaani oli kova suoritus, ja eräänlaisen hiljaiselon jälkeen hän aloitti Venäjälle palattuaan kaiken kuin nollasta, vaikkakin esitti sankaria. Hän ei jämähtänyt omaan ”postmodernistiseen” proosaansa, hän osasi jättää vanhan taakseen ja suuntautua toisaalle. Balkanille lähtö ei varmasti ollut helppo ratkaisu. Hän toimi välillä henkensäkin uhalla.  Ja sitten oman puolueen perustaminen vaati mieheltä jälleen uutta vaihdetta. Ei hän sitä minkään shown vuoksi tehnyt, vaikka toki oli lännessä oppinut vapaampaan meininkiin. Hän ei halunnut lokeroitua vanhoihin käsitteisiin ja ennakkoluuloihin. Hän etsi uutta näkökulmaa elämään. Hänessä oli vetovoimaa, siksi häneen ihastuttiin. Hän oli älykkö, joka kykeni käsittelemään vaikeitakin kysymyksiä ja olemaan silloinkin ajatuksissaan selkeä. Hän oli elämänsä mittainen mies - mutta ei missään nimessä yhtään suurempi.  

Madeleine Thien vie lukijansa Maon Kiinaan

Madeleine Thien, Do Not Say We Have Nothing. Granta 2016, 473 s.

Johdannoksi:

Käsittelen nyt kanadalaisen kirjailijan Kiina-aiheista romaania.  Kiinaa olen käsitellyt monissa teksteissäni. Laitan niistä muutaman linkin, jotka sivuavat tämän tekstini aihetta eli lähinnä kulttuurivallankumousta ja Tiananmenin verilöylyä kesäkuussa 1989.  Kirjoituksessani Mao vastaan Bach kerron kulttuurivallankumouksen ajan pianisteista, kaksi heistä mainitaan myös alempana tässä kirjoituksessani. Kirjailija Yu Huan teosta Kiina kymmenellä sanalla olen käsitellyt täällä. Hän muistelee siinä omakohtaisesti kulttuurivallankumouksen vuosia ja Tiananmenin tapahtumia. 60-luvulla hän oli toki vielä pikkupoika mutta sekin on mielenkiintoinen vertailukohta. Kolmas tekstini (täällä) käsittelee erästä Kiinan kirjallisuuden klassikkoteosta Matka länteen, joka kertoo apinakuningas Sun Wukongista. Tuo tarina on jo etäisempi mutta myös Thienin romaanissa tehdään monia sattumuksia mukanaan tuomaa matkaa. Ja kyllähän kirjoitukseni lopussa tulevat vastaan myös puhemies Mao, punakaartit ja kulttuurivallankumous. Ainoassa Madeleine Thienin suomennetussa romaanissa Varmuus mainitaan apinakuningas, joten kyllä se kirjailijalle on tuttu. Ehkä joku taitava tutkija jossain päin maailmaa saattaa löytää nyt käsiteltävästä romaanista jotain allegoriaa tuohon klassikkoon.

…

Madeleine Thien on syntynyt Kanadassa mutta hänen vanhempiensa sukujuuret ovat puoliksi Borneossa ja Etelä-Kiinassa. Itse hän on englanninkielinen. Häneltä löytyy yksi suomennettu romaani – Varmuus (WSOY, 2007) . Tapahtumat lähtevät etenemään Kanadasta mutta siinä mennään perheen isän nuoruuden muistojen myötä 40-luvulle brittien miehittämään Pohjois-Borneoon.  Ne aiheuttavat isälle häpeää. Hän ei kuitenkaan kykene salaamaan menneisyyttään perheen tyttäreltä.

Romaanissa Do Not Say We Have Nothing alkuasetelmat ovat kutakuinkin samantapaiset.  On Kanadassa asuva kiinalaistaustainen äiti Ma ja hänen kymmenvuotias tyttärensä Marie (kiinalaisittain Li-ling), joka ei ole oppinut vanhempiensa kieltä mutta tuntuma kiinalaiseen kulttuuriin hän kuitenkin saa kalligrafia-harrastuksen kautta.  Hän on romaanin varsinainen kertoja. Perhe elää järkytyksessä, sillä isä Kai (sukunimi Jiang) on vastikään tehnyt Hong kongissa itsemurhan. Hän oli menestyvä konserttipianisti, jonka opiskeluvuodet Shanghain konservatoriossa sattuivat kulttuurivallankumouksen aikaan. 

Varmuus-romanin takakannessa todetaan, että Madeleine Thienillä on erityisen viehättävä tapa punoa ja kertoa tarinansa.  Se on huolellisesti rakennettua ja monisäkeistä mutta samalla hallittua kerrontaa.   Nuo sanat pätevät myös tähän romaaniin. Tarinassa aivan kuin liu’utaan eteenpäin. Salaperäisyyden tuntu on mukana. Henkilöhahmot elävät hyvin traagisia historian aikoja, mutta romaanissa se ei näy. Nuo henkilöt elävät siinä hetkessä, aikansa ehdoilla. Eivät he voi tajuta, miten jälkeen päin noita vuosia on kuvattu. Juuri se minua Thienin kerronnassa. En ole kovin paljon lukenut näin laajoja romaaneja englanniksi. Voin kuitenkin nyt helpottuneena todeta, että en lukuprosessin aikana tuntenut avuttomuutta. Kyllä kerronta vei eteenpäin. Ajoittaisten kiireiden ja taukojen keskellä janosin takaisin kirjani pariin.

Erityisesti minua kiehtoo romaanissa musiikin läsnäolo. Romaanin tapahtumat ovat paljolti sijoittuneet Shanghain konservatorion maailmaan. Henkilöt ovat klassisen musiikin parissa työskenteleviä tai sitä opiskelevia. Musiikki soi myös ihmisten tajunnassa ja sen Thien pyrkii välittämään. Välillä kerronnassa kyllä on myös päälle liimatun makua mutta eihän kirjailijalta voi liikoja vaatia. 

Romaanin arvoituksellinen otsikko on suora lainaus kiinankielisen Internationalen englanninnoksesta. Nimi viittaa siis kommunistiseen Kiinaan mutta laulu saa toisen sävyn, kun siihen yhtyvät Tiananmenin kapinoivat opiskelijat. Romaanissa ei kuitenkaan olla kiinni pelkässä 1900-luvun historiassa - eikä pelkässä klassisessa musiikissa. Kyllä sieltä tulee vanha Kiinan kulttuuri myös laajemmin esille, muun muassa klassinen runous. Todettakoon, että sitä kautta sain tiedon romaanin olemassaolosta. Voin tarkentaa. Romaanissa on useita runolainauksia, myös viittaus Tang-kaudella vaikuttaneen Bai Juyin runoon Laulu loputtomasta rakkaudesta. Kun valmistelin kirjoitustani Kiinan perinteisestä runoudesta ja tutustuin runon taustoihin, löytyi netistä viittaus myös tähän romaaniin. Näin kirjoitan tekstissäni Elämäni runoutta II:

”[Runon] taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta.”

Runo sopii romaanin kohtaloihin. Kaipuu ja suru jäävät, mutta ne on vain painettava taustalle, piiloon arjesta.

…

Isän itsemurha ja yllättävä vierailu avaavat vyyhdin

Romaanin alussa Li-lingin äiti Ma saa yllättäen pitkän kirjeen Kiinasta. Lähettäjänä on isän konservatorion aikaisen - niin ikään vastikään kuolleen - musiikin opettajan vaimo. Tuo opettajan ja oppilaan suhde oli aikoinaan niin läheinen, että siksi vaimo rohkenee pyytää tuntemattomalta naiselta apua. Tämä pyytää, että hän auttaisi Kanadaan saapunutta parikymmenvuotiasta tytärtään Ai-Mingiä elämän alkuun. Pyyntö on luonnollisesti yllätys, mutta Ma tahtoo olla avuksi.

Ai-mingin matka Kanadaan selittyy sillä, että joutuu pakenemaan Kiinasta Tiananmenin verilöylyn jäljiltä. Romaanin vyyhti lähtee sitten purkautumaan Li-lingin ja Ai-mingin ystävystymisen myötä. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1990 ja romaanin lopussa ollaan jo vuodessa 2016. Tuona aikana Li-ling on aikuistunut, luonut oman uransa ja siinä sivussa hän on kyennyt jo selvittämään isänsä ja Ai-mingin isän yhteistä taustaa. Myös arvoituksellinen itsemurha saa taustaa ja ainakin osittaisen selityksensä.

Itsemurhan tehneestä Kaista todetaan, että hän on syntyisin maaseudulta mutta adoptoitumisen kautta hän on saanut mahdollisuuden musiikkiopintoihin. Hän on päässyt Shanghain konservatorioon ja sittemmin luonut pianistin uran. Hänen sukuselvityksensä jää niukaksi ja hän on tavallaan juureton. Sen sijaan Ai-mingin isän suku tulee hyvin tutuksi. Kiinassa on toisinaan hyvin kuvaavia etunimiä. Isälle vanhemmat antoivat nimen Sparrow eli ”Varpunen”. Se on yllättävä nimi miehellä, linnun vaatimattoman ulkoisen olemuksen vuoksi. Hänen veljensä ovat ”Lentävä karhu” ja ”Suuri vuori”. Sparrow on lahjakas säveltäjä, joka ei kuitenkaan onnistu saamaan töitään viimeisteltyä. Hänen kymmenen vuotta nuorempi serkkunsa Zhuli on toinen suvun keskeinen musiikkiin omistautunut henkilö. Hän on noin 15-vuotias lahjakas täysin musiikille elävä varhaiskypsä viulisti, josta tulee kulttuurivallankumouksen uhri. Zhuli on myös Kain tapaan joutunut eroon vanhemmistaan ja hän elää Sparrowin vanhempien hoivissa (siitä enemmän alempana).

Li-lingin maailmaan tuo tragiikkaa myös se, että hän menettää hieman alle parikymppisenä äitinsä ja joutuu selviämään elämässä yksin. Samoin side Ai-mingiin katoaa melko pian sen jälkeen, kun tämä oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin ja joutunut sieltä matkustamaan Kiinaan puolestaan oman äitinsä hautajaisiin. Kuolema on romaanissa läsnä mutta sen henkilöhahmojen kautta tuo yli 450-sivuinen romaani on kuitenkin osoitus elämän janosta ja selviytymisestä. Li-ling on kutsumuksensa kanssa yksin, mutta määrätietoisesti ja periksi antamatta hän elämässään toimii.

Romaanin lopussa tytär on edelleen tapahtuneesta ymmällä, mutta ainakin hän tietää taustaa sille, miksi isä päätyi ratkaisuunsa. Menneisyyden paine saattaa käydä sietämättömäksi. Syyllisyydestä ei pääse eroon vain maasta muuttamalla.

….

Historia on romaanissa läsnä vielä yhdellä tavalla. Romaanissa henkilöillä on jossain kodin kätköissä salaperäinen muistojen kirja. Kyseessä on itse asiassa historiallinen  alluusio. Yhtymäkohtia löytyy vanhaan jo ennen ajanlaskumme alkua julkaistuun historiakirjojen kokoelmaan The Books on Records, kiinalaiselta nimeltään Shiji, suomeksi ”Muistiinmerkintöjä historiasta”. Sen on koonnut historioitsija Sima Qian. Kyseessä on laaja kokoelma kirjoituksia muinaisesta Kiinasta. Se on säilynyt läpi vuosisatojen mutta eri vaiheissa sitä on pitänyt piilotella, koska hallitsijoiden vaihtuessa historiankirjoituskin on saattanut muuttua.

Romaanissa henkilöillä on oma ”Muistojen kirjansa”, joka joudutaan välillä myös konkreettisesti kätkemään lattiapaneeleiden alle. Kokoelmasta löytyy heidän elämäntarinansa aidoimmillaan. Ymmärrän, että tuo ajatus kirjasta on kuvaannollinen. Se saattaa olla pelkästään syvällä muistojen lokerikossa.

Tuo ”Muistojen kirja” tuo romaniin lähes mystisen ulottuvuuden. Ihmisen muistoissa on totuus ja sitä he kantavat mukanaan, joskus se saattaa olla rasite. Siten selittyy varmaan myös Li-lingin isän itsemurha. Toisaalta joskus nuo muistot on vain osattava jättää taakse, jotta ylipäänsä selviäisi elämässä. Niin tekee juuri Ai-ming omalla tavallaan.

”Muistojen kirjan” kautta avautuu Kulttuurivallankumouksen aika ja Shanghain konservatorion tapahtumat. Virallinen kuva tapahtumista on vääristynyt ja yksipuolinen. Tapahtumiin osalliset kantavat sisällään omaa muistoaan ja ehkä myös syyllisyys saattaa painaa ollen läpi elämän kivireen kaltaisena seuralaisena.

…

Romaanissa on erilaisia ulottuvuuksia.

(1)    Se käsittelee Kiinan kansantasavallan lähihistoriaa ruohonjuuritasolta, alkaen maareformista, jatkuen kulttuurivallankumoukseen ja lopulta Pekingiin Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna 1989.

(2)    Toiseksi kirja on perinteinen sukuromaani, joka kuitenkin on kirjoitettu epäperinteisellä tavalla. Sitä on rinnastettu jopa venäläisiin klassikoihin. Ai-mingin suku tulee tutuksi kolmessa polvessa. Maareformin aikoihin hänen tätinsä ja tämän mies vangitaan ja he joutuvat pakkotyöleirille senkin vuoksi, kun asunnosta löytyy salainen kirjasto. Heillä on pieni tytär Zhuli, joka otetaan kasvatiksi Ai-mingin isovanhempien perheeseen. Yllä jo mainitsin, että hän on todella lahjakas viulisti. Samassa perheessä on siis myös toinen musikaalinen superlahjakkuus, häntä 10 vuotta vanhempi Ai-mingin tuleva isä Sparrow. Kulttuurivallankumouksen kuumat vuodet käyvät heille molemmille kohtalokkaiksi. Sparrowin työmotiivi sammuu ja hän joutuu vaihtamaan uraa. Zhuli on opiskelijana kypsä ja määrätietoinen. Hän elää musiikin maailmassa ja siihen hän oli saanut eväät jo vanhemmiltaan. Sisäinen ei kuitenkaan kestä punakaartilaisten nöyryytystä. Hän on yksi niistä monista, joiden elämä päättyy oman käden kautta. Kain sukujuuret ovat köyhissä talonpojissa. Kulttuurivallankumouksessa hän valitsee myötäilevän tien. Tuo sukuperintö on kuin mystinen maamerkki, joka seuraa ihmisiä. Ihmiset pitävät taustoistaan kiinni, vaikka toisaalta aika ei sitä suosi.

(3)     Kolmanneksi siinä on myös hieman dekkaria.  Ai-ming jättää Li-lingille hänen sukunsa tarinan, Sen ”mystisen” muistojen kirjan, josta yllä olen jo maininnut. Aikuistuttuaan Li-ling selvittää isänsä kuolemaa ja samalla Kain ja Sparrowin ystävyyden taustaa ja laatua. Yksi arvoitus on myös Ai-mingin salaperäinen katoaminen.

(4)     Neljänneksi romaani on myös kehitystarina. Päähenkilö Li-lingin elämän vaiheita seurataan. Hän kasvaa noin kymmenvuotiasta tyttösestä varhain itsenäiseksi nuoreksi naiseksi. Äidin kuoleman myötä itsenäisyys korostuu. Hän opiskelee matemaatikoksi ja yltää tutkijanakin pitkälle.  Samanaikaisesti hän etsii oman lähimenneisyytensä kirjoittamatonta lehteä.

(5)    On vielä viideskin näkökulma, josta jo yllä mainitsin. Romaanissa soi klassinen musiikki lähes läpikotaisin. Sitä taustaa vasten avautuu kulttuurivallankumouksen tuhovoima. Keskeisimmät sävellykset ovat varmaan Beethovenin pianokonsertto nro 5, lisänimeltään ”Emperor”, ja J.S. Bachin Goldberg-variaatiot (nimenomaan Glen Gouldin esittämänä). Zhuli on jo 15-vuotiaana intohimoisen kiintynyt Maurice Ravelin Tzigane-orkesteriteokseen. Lisäksi hänen sydämessään soi impressionistinen Claude Debussyn musiikki. Sen suosimisen vuoksi joutuu myös konservatorion johtaja punakaartilaisten painostuskampanjan uhriksi ja jopa kidutettavaksi. Hänen hahmonsa taustalta on muuten todellinen historiallinen henkilö He Luting.

Itse asiassa Thienin kerrontatyyli etenee kuin impressionistinen musiikki. Se sykkii, se herkistää, se tempaa mukaansa. Henkilöiden sisäinen maailma avautuu, tai jos ei avaudu niin se jää näkyvän arvoitukselliseksi. Tunteiden alta nousee ihmisen sisäinen maailma lukijalle näkyviin, paljastumatta kuitenkaan välttämättä ulkoisesti. Kuinka ymmällä nuo nuoret ovat tilanteesta, kuinka naivisti he vielä uskovat hyvään, kun ympärillä tuntuu jo kiehuvan lähes mielipuolisesti. Eivät he vielä usko, mihin tilanteet voivat kehittyä. Sitten yhtäkkiä ollaan jo kaaoksessa.

Tosin ajoittain siinä on hieman turhankin romantisoivaa painotusta, mutta siinä mennään yksittäisen nuoren ihmisen tuntoihin, kun oma maailma ja omat unelmat yhtäkkiä sortuvat ja oma elämä ja omat ihanteet menettävät merkityksensä.

…

Nyt palaan niihin kahteen pianistiin, joista johdannossa mainitsin.

Romaanissa esiintyy sivuosassa Shanghain konservatorion suurin tähti – nuori pianisti Yin Chai. Hänellä viitataan epäilemättä samaan henkilöön, josta olen kertonut tekstissäni Mao vastaan Bach. Kyseessä on sittemmin maailman mainetta niittänyt Yin Chengzong. Romaanin Yin Chaista kerrotaan, että hän oli voittanut Moskovan Tšaikovski-kilpailussa toisen palkinnon. Vuonna 1962 jaetun toisen palkinnon noissa kilpailuissa sai 20-vuotias Shanghaissa opiskellut Yin Chengzong. Hän oli lopulta niitä harvoja klassisen musiikin taiteilijoita, jotka osasivat hyödyntää kulttuurivallankumouksen ilmapiirin. Hän myös sovitti pianolle kiinalaista vallankumouksellista musiikkia ja kansan sävelmiä.  Romaanissa kerrotaan, kuinka konservatorion väki ja romaanin päähenkilöt siinä mukaan matkustivat maaseudulle kansan pariin keräämään ja tallentamaan kiinalaista suullista kansanlauluperintöä. Tuossa kerronnassa huokuu kyllä ironista sävyä. Yin Chengzong sai kuitenkin aikanaan toiminnastaan kiitosta ja hänen pianistin uransa jatkoi voittokulkuaan. 

Toinen henkilö on nuori ulkoisesti hentorakenteinen nainen Gu Shengying (1937 – 1967), joka joutui punakaartilaisten tihutöiden ja panettelun uhriksi.  Perheen isä joutui pakkotyöhön ja muu perhe teki nöyryytettynä yhteisen ratkaisun: lukittautui asuntoonsa ja avasi kaasuhanat. Gu oli tuolloin 30-vuotias kansainvälisestikin menestynyt pianistilahjakkuus, monien ylistämä Chopin-tulkki.  En voi millään olla yhdistämättä tuota naista romaanin teini-ikäiseen viulistiin Zhuliin.  Aivan kuin Gun isä, hänenkin vanhempansa olivat pakkotyössä. Zhuli tosin valitsi hirttäytymisen ja teki sen vielä konservatoriossa. Se paikka oli hänelle kaikki kaikessa.

…

Do Not Say We Have Nothing

Yritänpä pohtia, mikä on Thienin kirjan sanoma tähän päivään? Ihmisillä on juurensa eikä niitä voi sulkea pois elämästä. Jiang Kai oli kotoisin maaseudulta, mutta menetti siteensä sukuunsa opiskeluvuosina. Hän jäi kuin irralleen totalitaristisen valtion suojeluksessa. Eikä menestyvä ura konserttipianistinakaan häntä auttanut. Maon Kiina katkaisi ihmisten siteet menneeseen. Sydän ei kuitenkaan antanut periksi, sinne kaikki oli tallentunut. Uhrinsa se kuitenkin vaati, ei välttämättä heti. Vaurio voi olla pitkäkantoinen.

Lopuksi palaan vielä romaanin otsikkoon ja sen alkuperäistekstiin lauluun, jonka me tunnemme Kansainvälisenä. Englanninnos kiinankielisestä Internationalesta kuuluu:

”Arise, slaves, arise! / Do not say that we have nothing, /We shall be the masters of the world!”

Eri kielisissä versioissa on variaatiota. Suomalaisessa versiossa sama on todettu tähän tyyliin: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta meidän silloin on!”

Käytän sananvapauttani ja mukailen hieman tekstiä:

”Nouskaa orjat, nouskaa! Etteikö meistä muka ole mihinkään! Me rakennamme uuden maailman.”

Kirjan otsikko jää mietityttämään. Internationalea lauletaan Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä, kun panssarivaunut alkavat lähetä tiukasti yhteen kiinnittynyttä opiskelijajoukkoa. Siinä tuo laulu saa uuden sisällön. Romaanissa laulu esiintyy siis kahdessa yhteydessä. Virallisessa kaanonissa sillä on oma paikkansa vallan pönkittäjänä. Tiananmenilla laulusta paljastuu sen uhkaava sävy. Kommunistijuhlien riemulaulu saa uuden sanoman. Romaanissa panssarivaunut pysähtyvät. Uhka jää ja protestit murretaan.  Mutta ihmisten sydämiin jää jotakin - kauaskantoista.

Kun mennyt murskataan, se on pelottava viesti –  surkastuneiden juurien varassa valta sortuu. Sortuu ihminenkin. Sydämessä ei ole kestävää pohjaa.