Yhteys ikuiseen (Rikoksen ja rangaistuksen jälkinäytös)

 Aluksi:

Fjodor Dostojevskiin olen jäänyt kiinni. Näkemykseni syvenevät vuosi vuodelta. Juttuakin on tähän blogiin kertynyt. Itselleni ehkä tärkein kirjoitukseni ”Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus” (täällä). Se on kuitenkin jo yli yhdeksän vuoden takaa ja asioiden kehittely on siinä jäänyt aika lailla puolitiehen. Se kuuluu kuitenkin luetuimpiin teksteihini. Mainitsen toisenkin tekstini: ”Elämä, kuolema, ikuisuus”, joka on syntynyt edellistä kolme vuotta myöhemmin (täällä). Sen parissa muistan väännelleeni ajatuksiani pitkään. Yhtä kaikki, en pääse Dostojevskista eroon. Jälleen kerran olen lukenut Rikosta ja rangaistusta (1866) lumoutuneena, kuin ensi kertaa. Tutuksihan se on toki tullut jo vuosikymmeniä sitten. Nykyisin minua eniten vetää puoleensa Dostojevskin romaanien ketjun yhtenäisyys, niistä kumpuavat teemat: alkaen varhaisesta kirjeromaanista Köyhää väkeä (1846) ja päättyen Karamazovin veljeksiin (1880).  Ehkä löydän joskus aikaa ja energiaa senkin syvempään käsittelyyn. Nyt tässä jutussani keskityn yhteen romaaniin, mutta pieni raapaisu osuu myös Riivaajien (1872) suuntaan.

Tekstissäni Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus tein itseni kannalta tärkeitä löytöjä, joiden kautta Dostojevskin filosofia ja uskonkäsitys alkoi minulle aueta. Nyt menen aluksi romaanin epilogiin, jota vanhemmassa J. A. Hollon suomennoksessa (vuodelta 1922) kutsutaan jälkilauseeksi ja vuodelta 2008 peräisin olevassa O. Kuukasjärven suomentamassa versiossa jälkinäytökseksi. Keskiössä on edelleen Sonjan ja Raskolnikovin välinen rakkaus, mutta en kylläkään täysin pysy siinä kehyksessä.

Tähän kirjoitukseen  tulee piakkoin jatkoa: Osa II, jossa käsittelen Sonjan Raskolnikovin valintoja romaanin muiden henkilöhahmojen kuin myös Dostojevskin oman maailmankatsomuksellisen kehityksen kautta. 

…

OSA I

Rikoksesta on kulunut puolitoista vuotta. Ollaan siperialaisessa kaupungissa, ”aution virran rannalla”. Kyseessä on Irtyš-joki. Kaupungin esikuvana on asiantuntijoiden mukaan ollut Omskin kaupunki, jossa myös Dostojevski itse vietti pakkotyövuosiaan. Kaupungin keskustassa on linnoitus. Siellä sijaitsevassa vankilassa Raskolnikov oli jo viettänyt yhdeksän kuukautta. Tuo tuntuu symboliselta ajalta, koska tässä lyhyehkössä jälkinäytöksessä kuvataan Raskolnikovin eräänlainen uudestisyntymä, jossa hän löytää lopullisesti yhteyden rakkaaseen Sonjaansa. Ristiriitaisesta suhteesta avautuu ikuinen ystävyyssuhde, joka on valmis kestämään raskaimmatkin koettelemukset.

 Elämä oli muotoutumassa uomilleen. Raskolnikov oli vankileirillä, Sonja oli asettautunut lähistölle asumaan. Karuissa oloissa hän oli löytänyt pikkuhiljaa oman paikkansa ja osansa. Se oli auttavaisen ja hyvään pyrkivän herkän ihmisen tie. Sairastelun rasittama arki toki toi omat ongelmansa, mutta ne eivät uskossaan nöyrän Sonjan elämänvoimaa pysäyttäneet.

Mennään ratkaisevaan tilanteeseen, sen kiihkeimpään hetkeen. Lainaukset ovat julkaistusta suomennoksesta.

”He olisivat tahtoneet puhua mutta eivät kyenneet. Molempien silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.” (Suom. Olli Kuukasjärvi, s. 687.)

Katkelma on romaanin jälkinäytöksen aivan lopusta, viimeistä edelliseltä sivulta. Se kuvaa hetkeä, jolloin Raskolnikov oli viimeinkin vastannut Sonjan rakkauteen. Raskolnikov oli heittäytynyt Sonjan jalkoihin ja vajosi kiihkeään syleilyyn. Arkuudessaan Sonja aluksi pelästyi mutta tajusi hetkessä, mistä oli kyse:

”Hänen silmissään alkoi loistaa suunnaton onnentunne, hän käsitti – eikä siinä ollut enää mitään epäilystä – että Raskolnikov rakasti häntä, rakasti äärettömästi, että se hetki oli lopultakin tullut…”

 

Se oli suuri hetki molempien elämässä. Ylimielinen Raskolnikov lopultakin nöyrtyi rakkauteen. Nöyrtyminen merkitsi käännettä. Ylimielisyys oli ollut syvällä eikä se sisimmästä poistunut, vaikka erinäiset mustasukkaisuuttakin muistuttavat tunnetilat taisivat kiusata häntä itseäänkin. Rikosten tunnustamisella ja sen myötä tulleella tuomiolla ei ollut kyetty sisintä puhdistamaan. Jonkinmoinen paremmuuden riesa vaivasi edelleen, vaikka mies oli joutunutkin nöyrtymään kohtaamaansa todellisuuteen. Sonja häntä tarvitsi, ei hän itse. Siinä uskossa hän oli Siperian matkansa aloittanut. 

Tässä ollaan tekemisissä ihmispsyyken arvaamattomien voimien kanssa. Olisi odottanut jonkinmoista nöyryyttä, mutta samoihin uomiin palattiin. Tarkastellaan hieman, miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

Oikeudenkäynnissä Raskolnikov oli ollut rehellinen ja yhteistyöhaluinen ja kertonut seikkaperäisesti kaikki tekemänsä rikoksen vaiheet. Muisti toimi erinomaisesti, mikä osaltaan todisti Raskolnikovin vakaasta psyykkisestä terveydentilasta ja syyntakeisuudesta. Mutta vastakkaisestakin näkemyksestä oli näyttöä. Tuolloin muodissa oli ns. tilapäistä mielenhäiriötä koskeva teoria. Ja oli merkkejä, että hän olisi ollut jonkinlaisen ”murhaamis- ja ryöstämismanian” vaikutuksen alla. Siihen liitettiin myös Raskolnikovia ennen rikosta vaivannut ”sairaalloisen synkkämielisyyden tila”. Tämän olivat useat todistajat panneet merkille. Siihen vaikutti myös syytetyn hankala taloudellinen tilanne.

Tuomiosta tuli lopulta lievempi kuin odotettiin. Osaltaan siihen vaikutti Raskolnikovin opiskelukaverin, ystävän  ja sittemmin myös hänen sisarensa aviopuolison Razumihinin todistus. Tämä kertoi eräitä hellyttäviä tapauksia Raskolnikovin menneisyydestä. Hän oli opiskeluaikanaan auttanut pyyteettä erästä keuhkotautia potevaa kaveriaan ja tämän perhettä. Kaiken lisäksi hän oli kunnostautunut eräässä traagisessa tulipalossa. Hän oli hakenut liekkien vallassa olleesta huoneistosta kaksi pientä lasta pelastaen näin heidän henkensä. Hän sai lopulta kahdeksan vuoden tuomion.

Raskolnikov eli elämäänsä pakkotyöleirillä Irtyš-joelle avautuvassa laaksonäkymässä. Tilanne näytti jämähtäneen paikalleen. Sonja oli onnistunut löytämään pienoisen toimeentulonkin ompelijan töiden ansiosta. Lisäksi hän auttoi muita vankeja kirjeenvaihdossa ja yhteyden pidossa. Hänestä pidettiin, mikä nosti Raskolnikoviin lähinnä kiusaantuneita tunteita.  Sonja oli käynyt säännöllisesti vankileirillä Raskolnikovia tapaamassa. Joskus tuntui, että muut vangit iloitsivat hänestä enemmän. Tapaamiset olivat Raskolnikovillekin välttämättömiä, mutta pakonomaisia. Tämä tuntui miltei vähättelevän nöyristelevältä tuntuvaa Sonjaa. Samaan luontevuuteen hän ei kyennyt kuin muut vangit. Se sai Raskolnikovin hämmentymään. Oliko se mustasukkaisuutta, sitä ei hän kai halunnut tunnustaa, mutta vaivautuneisuudestaan hän ei päässyt eroon. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi, vieraantuneeksi. Hän halusi kai olla muiden yläpuolella. Tällaisessa tilanteessa muut vangit alkoivat häntä vierastaa. Tai se oli tosiasiassa vielä pahempaa: heidän välillään tuntui olevan syvä kuilu.

”Hänestä itsestään ei kukaan pitänyt, vaan kaikki karttoivat häntä. Lopulta he alkoivat suorastaan vihata häntä. Minkä takia? Sitä hän ei tiennyt. He halveksivat ja pilkkasivat häntä; hänen rikoksestaan tekivät pilkkaa nekin, jotka olivat paljon pahempia rikollisia kuin hän. Sinä olet herra! he sanoivat hänelle. – mikä pakko sinun oli kulkea kirves kourassa; ei se ole mitään herrojen työtä.” (suom. Ollli Kuukasjärvi, s. 682-683.)

Muut vangit pitivät häntä myös jumalankieltäjänä ja sen takia hänet olisi pitänyt heidän mielestään tappaa.  Näin hänet leimattiin, vaikkei hän ollut koskaan puhunut kenenkään vangin kanssa Jumalasta eikä uskon kysymyksistä. Tämän kaiken ohessa Raskolnikovia hämmensi se, kuinka kaikki pitivät Sonjasta, vaikkei tämä mitenkään pyrkinyt heitä mielistelemään.

Mennään vielä tarkemmin tuota kiihkeää rakastumisen hetkeä edeltäviin tapahtumiin Sonjan ja Raskolnikovin välillä.

Viime aikoina Sonja oli sairastellut eikä häntä ollut näkynyt pitkään aikaan. Raskolnikov oli havainnut itsessään kaipuun ja ikävän. Myös muut olivat ihmeissään, kun Sonjaa ei näkynyt. Sitten saatiin kuulla, että Sonja oli tervehtymässä eikä tarvinnut olla huolissaan.

Mikä oli konkreettisesti Raskolnikovin mielenmuutoksen takana? Se ei syntynyt itsestään, ei siinä mitään jumalallista ilmestystä tapahtunut. Tarvittiin yksinäinen hetki, joka kuvataan kirjan edellisellä sivulla.

Oli aamuvarhainen hetki joen rannalla. Raskolnikov teki aamuisia tehtäviään parin muun vangin kanssa. Koitti sattumoisin yksinäinen hetki, jolloin nuo työkaverit olivat muissa askareissa. Kun ei ollut mitään tekemistä, Raskolnikov käveli kohti joen rantaa ja alkoi korkealta törmältä tutkailla kauempana avautuvaa rantanäkymää.

”Kaukaa toiselta rannalta kantautui laulua hädin tuskin kuuluvana. Siellä auringonpaisteessa kylpevällä silmänkantamattomalla arolla erottui häviävän pienenä pisteenä paimentolaisten majoja. Siellä oli vapaus, siellä eli toisenlaisia ihmisiä, jotka eivät muistuttaneet lainkaan täkäläisiä, siellä itse aikakin tuntui seisahtuneen, aivan kuin Abrahamin ja hänen karjalaumojensa päivät eivät vielä olisikaan menneet ohi. Raskolnikov istui ja katseli hievahtamatta, herpaantumatta; hänen ajatuksensa muuttuivat haaveiksi, kuvitelmiksi; hän ei ajatellut mitään, mutta epämääräinen tuska teki hänet levottomaksi ja kiusasi häntä.”

 

Tuohon hetkeen ilmestyi yllättäen Sonja. Se oli jälleennäkeminen sairastumisen vuoksi poikkeuksellisen pitkäksi käyneen eron jälkeen. Sonja istuutui hänen viereensä. Oli vielä kylmää ja Sonja ojensi kätensä Raskolnikoville -  ”tapansa mukaan arasti”.

Sonja oli vielä sairautensa jäljiltä heikkona. Yleensä Raskolnikov oli reagoinut Sonjan saapumiseen kylmäkiskoisesti, ”vastahakoisesti”, saattanut jopa jättää reagoimatta Sonjan käden ojennukseen. Mutta tällä kertaa hän koki Sonjan saapumisen aivan toisin. Hän heittäytyi itkien syleilyyn. Sonja pelästyi aluksi yllättävän voimalliseen tunteenpurkaukseen mutta oivalsi, että nyt oli se hänen pitkään odottamansa hetki. Siitä se alkoi. Kaikki oli selvää.

Jatketaan suoraa lainausta:

”He olisivat tahtoneet puhua, mutta eivät kyenneet. Molempien silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.

He päättivät odottaa ja kestää. Heillä oli jäljellä vielä seitsemän vuotta ja miten paljon edessä vielä oli sietämätöntä kärsimystä, miten paljon ääretöntä onnea! Mutta Raskolnikov oli herännyt uuteen elämään, ja hän tiesi sen, tunsi sen koko uudistuneella olemuksellaan, ja Sonja – hänhän oli elänyt vain Raskolnikovin elämää!” (s. 687-688.)

Sonjasta todetaan, että ”hän oli niin onnellinen, että melkein pelästyi onneaan.” ”Seitsemän vuotta, vain seitsemän vuotta!” Näin Sonja kokee onnensa. Ne tuntuvat tuolloin kuin seitsemältä päivältä.

Kirjailija kuitenkin samalla varoittaa: ”Raskolnikov ei tiennytkään vielä silloin, että uusi elämä ei tule ilmaiseksi, että se täytyy vielä ostaa kalliilla hinnalla…” Jotain arvaamatonta oli mahdollisesti edessä, mutta siitä ei tarkemmin kerrota. Kaikki riippuu ”tulevaisuudessa tehtävällä työllä”. Nyt alkaa ihmisen sisäisen uudistumisen vaihe, minkä myötä valmistaudutaan uuteen tuntemattomaan todellisuuteen. Romaani päättyy tällaisiin odottaviin tunnelmiin.

Vanhojen iskelmien maailmassa (runo)

Johdannoksi:

Alla olevaa tekstiä voisi kai kutsua pelkästään viimeistelemättömäksi kyhäelmäksi. Se syntyi hetkenä, kun mieli paneutui vanhojen iskelmien ja perinteisten lavatanssien maailmaan. Tuo laululyriikka on tullut minulle nimenomaan viime vuosien aikana tutuksi. Nuorena lähinnä sydäntä oli rock ja uudemman tyylin iskelmät.

Tekstissä ei ole juurikaan muuta omaa kuin muutamat sidesanat ja fraasien keskinäinen järjestys. Kaikki fraasit olen poiminut vanhoista iskelmistä. Niitä ovat laulaneet Olavi Virta, Reijo Taipale, Jorma Lyytinen, Esko Rahkonen, Kari Tapio, Veikko Lavi, Kari Piironen, Finlanders ja muutamat muutkin. Ne on oman tajunnanvirtani kautta muotoutuneet kokonaisuudeksi. Voisi siis kai puhua postmodernista otteesta.

Olkoon, miten on! Laitan sen kuitenkin tähän, kunnianosoituksena vanhalle tanssimusiikille, niiden laulajille, lavatansseista pitäville, sanoittajille ja kaikille niille, joilla on sydämessään edes pieni nurkka vanhoille tanssilavaiskelmille.

Oikeastaan tekstini on tarkoitettu kuunneltavaksi. Minun pitäisi se lausua (tai väliin jopa laulaa), jolloin tangon, valssin ja muiden laulujen rytmi heräisi eloon. Sekasotkuhan siitä voi syntyä, mutta olen luomustani kyhätessä hakenut tämänkaltaisen lyriikan olemusta. Keskeisenä tavoitteenani on ollut, että lukiessaan kukin löytää sieltä tuttuja iskelmiä vuosikymmenten takaa,  ja ehkä myös muistoja.

…

Vanhojen iskelmien poltteessa

Tuikkehessa tähtitarhain

olen etsinyt kaikkialta vain rauhaa itsellein.

Mennyt vaik' on elon aika parhain, rakkain oottaa jo ikkunassaan,

valo kutsuen hohtaa, vuori hehkuu raivoaan. 

Itse kasvoin mä kukkien lailla, uusi päivä luo aamun kirkkauden,

kieli herkkä jää näin värähtelemään:

Oi jospa vielä kerran sinne satumaahan käydä vois, kun järjen veit ja minusta orjan teit.

Kun vain sun kanssas olla saan, onni parhain on luonasi sun.

Ja merivettä perunoita sekaan suolaa hiukan voita,

etanoita ihanoita: väri niiden niin lempeä on.

Onni uskomaton, silloin täyttynyt on.

Ja korvin niin herkin, äänesi kuulen, viuluissa tuulen

niin muistan huultes kuiskeen,

katsees polttavan,

kuin unelman,

ja tuoksutkin, joita tuuli toi.

Kun kanssasi käydä saan onnelaan,

huulet antaa kuumintaan

ja haaveet kuin uni häipyy unholaan.

Ei eksy taivaan lintukaan,

mut - siivetönnä en voi lentää.

Mieltä lämmittää eräs herttainen kiharapää ja sydän hehkuu alla paksun laavakuoren

mut helmassa onnellisen yön, olet myrsky mi ruutuuni lyö.

Siks’ oon mä suruinen.

Jäikö kaikki vain yhteen suudelmaan polttavaan?

Vastausta, rauhaa saanut en.

Vesi musta laitureihin loiskuaa.

Mut’ silloin –

tango helkähtää.

  

”Mua hurmaa humala, on näytös lopussa…”

”… se verhon vetää eteen sydämen.” 

Tuo otsikon lainaus on monipuolisen musiikkimiehen ja trubaduurin Harri Saksalan käsialaa. Kyse on argentiinalaisesta tangosta ja Saksala on antanut omalle suomennokselleen nimen ”Viimeinen känni”.  Siitä kerron lisää alempana.

 Minun ikäluokkani tuntee Saksalan ennen kaikkea 60-luvun loppupuolen rokkarina: Topmost, Soulset ja Apollo olivat tuolloin Suomi-rockin huippua. Tuon jälkeen on paljon tapahtunut. Saksala on hankkinut ihan porvarillisen ammatinkin. hän on lakimies. Musiikki ei kuitenkaan sen myötä jäänyt. Wikipediasta voi lukea lisää.

Olen itse kuullut Saksalaa livenä vain kerran. Se oli joskus 2010-luvun puolivälissä Kouvolassa Jättömaa-festivaalin yhteydessä. Se teki vaikutuksen.

En kajoa nyt syvemmin Saksalan uraan. Totean, että laulajana hän on tulkinnut suomalaisia klassikkorunoilijoita, kuten Aleksis Kiveä, Aaro Hellaakoskea, Eino Leinoa. Tuoreemmista pitää ehdottomasti mainita Pentti Saaritsa, jonka lyriikan ympärille hän rakensi 70-luvulla ihan oman projektinsa. Muitakin vastaavia projekteja on uraan mahtunut, mm. Mika Waltarin tekstejä. On Saksala tulkinnut myös suomalaista tangoa omalla karhean voimallisella tyylillään. Saksalan omat sanoituksetkin ovat laadukasta työtä, samoin sävellykset. Sovituksiaan hän taitaa väheksyä, mutta on niissäkin ansionsa.

Kaikkia näitä voi kuunnella neljästä CD:stä koostuvasta kokoelmasta Lauluja, vuosia, elämää (osat 1 ja 2). Levyjen ohessa on myös kattava johdantoteksti Saksalan uraan ja arvokasta taustatietoa äänityksistä ja musiikillisista ambitioista. Tuo kokoelma esittelee nimenomaan Saksalan soolotuotantoa. Suosittelen. Jos ei muualta, niin kirjastoista kyllä löytyy. Se laitos meillä vielä toimii. CD-kokoelman sisältämä aikajakso alkaa vuodesta 1976 ja yltää levyjen julkaisuvuoteen 2014. Minua kiinnostaa nyt ennen kaikkea Saksalan tulkinnat argentiinalaisesta tangosta. Niistäkin olen tähän poiminut itselleni vaikuttavimmat tulkinnat.

 

Argentiinalaisen tangon albumi Le Tango ilmestyi vuonna 1990. Saksala oli Suomessa päässyt kosketuksiin argentiinalaisen tangon tekijöiden kanssa. Hän innostui, mutta varsinaisen sytykkeen hän sai Pariisissa, jonne hän oli saanut lyhyen taiteilija-apurahan. Siellä toimi nimenomaan argentiinalaiseen tangoon omistautunut klubi. Siitä homma lähti käyntiin. Pariisin keskustassa hän pääsi loistostudioon äänittämään. Ja levy valmistui. Yllä mainitussa CD-kokoelmassa on seuraavat argentiinalaiset tangot: Viimeinen känni – La ultima curda, Niin kuin toive – Fuimos, Sen päivän ja sen illan – El dia que me quieras ja En ole enää sulle velkaa – Mano a mano.

Tähän vuoden 2014 CD-kokoelmaan on liitetty vuonna 2003 äänitetyt klassikkotangot Yksin – Uno ja Luokses jään – Volver sekä La Cumparsita. Ne on sovitettu paljon pelkistetymmin: pelkällä bandoneonin ja myös kitaran säestyksellä. Noista kaksi ensimmäistähän ovat aiemmin Eino Grönin tunnetuksi tekemiä.

Argentiinalainen tango vaatii omanlaisensa tulkintaa. Suomalainen tangoperinne on unohdettava. Musiikissa on vaihteleva rytmi, välillä tunnelma kiihtyy, välillä hidastuu. Vaihtelua riittää musiikin kautta välittyy hyvin monenmoiset elämän tunnot. Musiikki ja laulu tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Sanojen vuolaus ei tunnu istuvan musiikin rytmiin. Joskus kerronta saattaa nousta tunteenomaisena purkauksena musiikin ylle. Mutta säestys myötäilee laulajaa. Itkua ja naurun purkauksiakaan ei vierasteta Niin tango toimii alkukielellä.

Saksalan voimallinen ääni sopii siihen genreen todella hienosti. Eikä vain ääni, kyllä hän on sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen. Hänen suomennoksensakin tuovat kuulijoiden eteen tunnelman hetkittäisen raakuuden. Minua innosti erityisesti kaksi tangoa: yllä jo mainittu Viimeinen känni ja toiseksi argentiinalaisen tangon historian tärkeimmän hahmon Carlos Gardelin säveltämä Mano a mano (En ole enää sulle velkaa).

El dia que me quieras on myös Gardelin sävellys. Sen suhteen hieman vierastan - ainakin toistaiseksi - Saksalan raakaa tulkintaa (hänen oma suomennoksensa). Sen on levyttänyt myös Tapani Kansa: Päivä jolloin rakastat (san. Lauri Taponen). Kansan tulkinta on herkän tunnelmallinen ja myös sanoitus istuu tuohon Argentiinan ”Satumaaksikin” kutsuttuun lauluun sen verran eroottisenkin tunnelmallisesti, että Saksalaa kuunnellessa sydämeen nousee vastareaktio. Totta kai Gardelin omaa alkuperäistätulkintaa ei voita mitään. Alkuperäiseen sisältyy myös herkkä resitatiiviosuus.

Vuonna 1935 traagisesti lento-onnettomuudessa kuolleen Carlos Gardelin elämästä on julkaistu vuonna 2020suomenkielinen elämäkerta (Maailman tangokuningas Carlos Gardel), tekijöinä Julian Barsky & Osvaldo Barsky. Suosittelen tutustamaan. Gardelin elämän vaiheista olisi paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

…

Mennään noihin kahteen yllä jo mainitsemaani Saksalan tulkintaan.

 

Viimeinen känni (La ultima curda - sävellys ja alkuperäiset sanat: Anibal Trollo & Castillo Gonzales)

 

CD-levyn oheistekstissä selvitetään levytyksen ja sanoituksen taustaa. Se oli aiemmin Saksalan jo suomentama ja Anneli Saariston levyttämä, mutta hän ei ollut suomennokseen tyytyväinen. Tuolloin hän ei edes tiennyt, että kyseessä oli vanha argentiinalainen tango. Hän alkoi tutkia alkuperäistä tekstiä ja halusi tehdä uuden tekstin sitä kunnioittaen. Laulun alkuperäinen nimi La ultima curda tarkoittaa itse asiassa ”viimeistä esirippua”.

”Se on tyypillinen argentiinalainen dramaattinen teksti kuolemasta. Käänsin sen viimeiseksi känniksi, mutta paremmin kuin mitä se oli Annelin levytyksessä käännetty.”

Näin Saksala itse kertoo sanoituksestaan. Saksala jatkaa Le Tango -levystään:

”Levyn ilmestyessä argentiinalainen tango oli suomalaisille ihan uutta. Suomalaiseen korvaan kuulosti oudolta, kun tangossa ei ole lainkaan rumpuja. Vasta myöhemmin Suomessakin alkoi Astor Piazzolla -buumi. Ja sain jopa puhuttua Astor Piazzollan esiintymään Ikaalisiin juuri ennen sen kuolemaa 1990-luvun alussa.

Positiivisesta palautteesta huolimatta tuo tangolevy ei kamalasti myynyt. Ehkä jopa pari tuhatta kappaletta. Sen tekeminen oli kohtuullisen kallista, mutta onneksi minulla oli päivätyö Vantaalla.”

 

Seuraavassa on katkelma Saksalan tekstistä:

 

”Muistot ja tyhjyys, typeryys taas kerran täyttää tylsän mielen.

Nyt viinihöyryt huumaa kielen.

Kuin tyhjään ränniin, mä putoon viimeiseen känniin.

 

Jo peitä hehku auringon

ja ikkunasi kiinni laita.

Mä unohduksen maita käyn.

Ja jälleen katoan taa humalan.

 

Siis kerro kohtalosi

mun tuskani on tosi.

En sitä enää peittää voi.

Kai muistat rakkauden

sen menneen kaukaisen.

Se unhon yöstä hiljaa soi.

Sua sanat satuttavat

ja yhä kiduttavat

mun maljapuheissani.

Vaan vanha lempi on

kiihkeintä bandoneon

kuin viinilasin autuus

mua hurmaa humala

on näytös lopussa

se verhon vetää eteen sydämen.”

…

En ole enää sulle velkaa - Mano a mano

 

Lainaan ansiokasta nettisivustoa Milongafin-nettisivustoa. Se esittelee argentiinalaista tangolyriikkaa suomeksi. Sieltä löytyy tämän tangon sanoitus. On siellä myös vanhempi versio Viimeisestä kännistä. Sivusto avautuu täältä. Lainaan sanat kokonaisuudessaan, siten voimme tutkailla, miten teksti toimii ilman musiikkia:

 

”Allapäin ja murheissa
nyt sen kaiken vasta huomaan
Olit liian hyvä nainen
sä mun pieneen elämään      

Olit enemmän kuin läsnä
olit hehku jota palvoin
olit hellyys jonka vuoksi                                       
mä öitä aina valvoin
ja mä sulle olin paljon
enemmän kuin kaikki muu

Miten köyhä olit silloin
jossain sivukorttelissa
ehkä vielä muistat illan
kun siellä kohdattiin

Vaan nyt on kaikki toisin
sulle elämä on juhlaa
kun sen toisen kanssa kuljet
ja hän sinuun kaiken tuhlaa
olet kavala kuin kissa
ja hän hiiri parka vain

Tyhjät toiveet, kuvitelmat
niitä täynnä on nyt pääsi
Miten sokeaksi saikaan
sinut hölmöt juhlineen

Puuteroidut houkutukset
voittajat ja valloittajat
ne narrin lailla siellä
jossain sulle kumartavat
ja röyhkeästi tunkeutuvat
pieneen sydämeen

En ole enää sulle velkaa
kaiken aikanaan jo maksoin
Siksi välitä en tippaa
mitä tuut sä tekemään

Tai jos jotain vielä oisi
joku vippi ehkä kaksi                                             
niistä murhetta en kanna
en ryhdy enää maksajaksi
turhaan kulta niitä vaadit
ne nyt toiset maksakoon

Nautinnot ja öiden huumat
valloitukset suurimmatkin
ohi meneviä voittoja
sittenkin on

Rahaa riittää kerskureilla
jotka haistaa aina saliin
ja ne sulle uskottelee
sä osaat ampua vain maaliin
ja sitä harhaa sä ryhdyit
kerran palvomaan

Vaan vanhan päällystakin lailla
sä voit olla kerran yksin
Silloin kaikki suuret toivees
on hiekkaan valuneet

Siksi valmis yhä oisin
enempään kuin kaikki roistot
jotka lupasivat kerran
maailmansa kirkkaat loistot
nuo hetket ehkä koittaa
niinkuin sanoin, valmis oon.”

 

….

Lopuksi nostan Saksalan levyiltä vielä yhden helmen, joka ei ole argentiinalainen mutta upposi minuun. Saksala on tehnyt urallaan yhteistyötä useiden maineikkaiden muusikoiden kanssa. Yksi heistä on kitaristi Antero Jakoila, jonka soolot ja saundit kyllä nousevat musiikin kokonaisuudesta pintaan. Jakoilan sooloalbumilta vuodelta 1984 löytyy Saksalan tulkinta kuubalaisen Pedro Luis Ferrerin sävellyksestä Balladi tuhmasta tytöstä (Romance De La Nina Mala). Se on kaikin puolin upea tulkinta, johon Saksalan ja Sini Perhon yhteistyössä tekemä sanoitus osuu nappiin.

Kirjastosta ainakin tuo Saksalan CD-kokoelma löytyy. Ja alkukielisiä kappaleita voi kuunnella Youtubesta, hakusanana kappaleen nimi. En ole tarkistanut, mitä Saksalan esityksiä sieltä löytyy.

 

Translaki – pohdintoja, päätelmiä, tunteilua…

Eduskunta hyväksyi tiistaina (1.2.2023) lain sukupuolen vahvistamisesta äänin 113 – 69 (lähde). Yleisestihän puhutaan translaista, mutta kuten tämän videon alussa todetaan, kyse on nimenomaan sukupuolen vahvistamisesta. Transsukupuolisia se ei välttämättä pelkästään koske. Se koskee meitä kaikkia Suomen kansalaisia.

Kommentoin aluksi hiukan äänestystulosta.  Oppositiopuolueista kokoomus jakautui äänestyksessä (26 – 10), muut eivät. Hallituspuolueista puolestaan Keskusta jakautui, 12 äänesti puolesta, 13 vastaan, poissa oli 5 edustajaa. Havaitsin, että ainakin eräät tunnustukselliset kristityt olivat sitä vastaan, mm. kaksi vanhoillislestadiolaista ja myös entinen pääministeri Juha Sipilä. Muista hallituspuolueista ei vastustajia löytynyt. Mutta myös niiden ryhmissä oli protestointi mahdollista: poissaolo. Sosiaalidemokraateista oli poissa viisi edustajaa, vasemmistoliitosta neljä ja vihreistäkin kaksi. Heidän taustoista teen nyt vain yhden havainnon. Sekä demareitten että Vasemmistoliiton muslimikansanedustajat – yksi kummastakin ryhmästä - eivät osallistuneet äänestykseen.

En kirjoittele tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Käsittelin 10. toukokuuta 2021 blogissani Päivi Räsäsen syytteitä. Jutun otsikkona oli Lainsäätäjän kujanjuoksu (täällä). No, Räsänen roikkuu edelleen löysässä hirressä, koska hovioikeus ei ole vielä ”ehtinyt” juttua käsitellä. Mutta se siitä.  Kirjoituksen lopussa tulen viitanneeksi tuolloin jo valmisteilla olleeseen translakiin. Monet ovat ihmetelleet, miksi vasta nyt viime hetkellä lakiin liittyviä ongelmia on nostettu esille, mutta kyllä niistä puhuttiin myös silloin, tosin vain sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin seurannut keskustelua niistä ajoista lähtien. Se on tosin ollut muutamien henkilöiden varassa. Etunenässä äänessä on ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Tosin eduskunnassa keskustakin on mennyt vuonna 2019 mukaan hallitukseen, jonka ohjelmassa tuon lain valmistelu on ollut. Se kertoo myös osaltaan jotakin arviointikyvyn puutteesta.

Totean jutussani, että ”valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia”, jotka askarruttavat myös opposition kansanedustajia. Niistä on voitava keskustella vapaasti. Pelkäsin tuolloin Räsäsen tapaus esimerkkinä, että kansanedustajat varovat nostamasta esille sen kaltaisiin lakeihin liittyviä kriittisiä huomioita, koska siitä voi olla ikäviä seuraamuksia, jopa syyte. Lainaan siinä kansanedustaja Sebastian Tynkkystä, jonka mukaan on olemassa pelko, että syyte voi tulla jälkikäteen, aivan kuin Räsäsellekin tuli. Nyt voisi kai todeta, että pelko syytteistä on laantunut. Ehkä syyttäjävirastokin on alkanut varoa nostamasta yksittäisten kansanedustajien sanomisia esille, kun tuosta Räsäsen tapauksestakin on koittanut sille monenmoista harmia.

Julkinen keskustelu tiivistyi lopulta vasta ratkaisevan äänestyksen koittaessa. Ehkä se johtuu hektisestä ajastamme. Ääntä piti ennen kaikkea oppositio. Kirjoitin tuolloin vuonna 2021, että hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanjaa saadakseen yleisen mielipiteen asian taakse. Tosiasiassa tilanne on kehittynyt siihen, että valtamedia on hallituksen ja erinäisten kansalaisryhmien sylikoirana pitänyt huolen siitä, että kärkevätkin kannanotot ovat pehmenneet. Ehkä kriittiset ajatuksetkin halutaan pitää sisimmässä ja toivotaan samalla, ettei mitään traagista nouse esille. Ajallemme tyypillistä on myös leimatuksi tulemisen pelko.

Nyttemmin juttua on tullut tiuhaan. Mainitsen tässä yhteydessä pari vastikään ilmestynyttä kirjoitusta niitä tarkemmin käsittelemättä. Entinen kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on julkaissut paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen (Translaki irrottaa sokan). Päivi Räsäsen ”kohtalotoveri”, lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola on myös julkaissut aiheesta oman tekstin (Uusi translaki edustaa ideologista ihmiskäsitystä).  Helsingin Sanomissa asiaa on 27.1. käsitellyt nuorisopsykiatrian professori Riitta-Kerttu Kaitiala, jota voi pitää todellisena asiantuntijana. Hänen näkemykseen viittaan lisää alempana. Eikä unohtaa pidä myöskään aivan juttuni alussa viittaamaani videota, jossa Janne Saarela nostaa tiivistetysti esille kymmenen asiaan liittyvää ongelmaa. Samasta yhteydestä löytyy myös keskeisiä linkkejä, muun muassa juuri yllä mainitun Kaitialan asiantuntijalausuntoon eduskunnan Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Tapio Puolimatka on nostanut esille vastaavanlaisista laeista nousseita seuraamuksia muualla maailmassa, kuten Britanniassa ja Kanadassa. Englannissa aiheesta on kirjoittanut Helen Joyce, joka on itse feministi mutta liittynyt lain vastustajiin. Häneltä on vuonna 2021 ilmestynyt kirja Trans – When Ideology Meets Reality. Teos on ollut valtava myyntimenestys ja itsekin olen tuota menestystä ollut osaltani pönkittämässä.

Todettakoon, että on minulle toinenkin transsukupuolista käsittelevä kirjoitus. Se löytyy täältä. Siitä käy ilmi ainakin se, että Yhdysvalloissa voi muslimikin suhtautua myötämielisesti lapsensa sukupuolen korjaukseen.

…

Tutustutaan seuraavaksi muutamaan sosiaalisessa mediassa kohtaamaani kriittiseen näkemykseen. Varoitan, että nyt kieli menee jo räväkäksi. Onni Rostila on nouseva poliitikko, joka tuo asioihin myös oman juristin näkökulmansa. Hän pohtii keskustelun yksipuolisuutta ja ihmettelee samaa kuin minäkin eli sitä, miksi laajempaa keskustelua translain mukanaan tuomista ongelmista on ruvettu käymään vasta sen lopullisen äänestyksen loppumetreillä. Hän antaa ymmärtää, että on suuri vaara, että nyt hyväksytty laki laajenee koskemaan myöhemmin myös alaikäisiä lapsia. Kovasti sitä ainakin agitoidaan.

Rostila viittaa juuri yllä jo mainittuun Riitta-Kerttu Kaitialan haastatteluun. Hän on Rostilan mukaan paras mahdollinen asiantuntija ja pitää juttua hyvänä. Kaitiala ottaa kriittisen kannan lain ulottamista lapsiin. Hän viittaa esiin räjähdysmaisesti kasvaneeseen sukupuoliahdistukseen, mikä on yhtenä keskeisenä osana nyt vallitsevaa mielenterveyskriisiä. Lapselle on annettava kasvurauha. Heidän elimistönsä ja psyyke ovat vielä kehitysvaiheessa.

Rostilan mielestä nuorten ja lasten päitä tarkoituksellisesti sekoitetaan, syötetään aktivistijärjestöjen toimesta tietynlaista poliittista ja ideologista agendaa. Monet viralliset instituutiot on saatu näiden aktivistijärjestöjen puolelle.

Yksi tällainen instituutio on lapsiasiain valtuutetun toimisto. Kun Kaltialan asiantuntemuksesta nousee perusteltu kanta, että lapsiin ei pitäisi ulottaa oikeutta vain muutella juridista sulkupuolta oman mielen mukaan, niin lapsiasiain valtuutettu on omassa lausunnossaan ollut toista mieltä. Lapsiasiainvaltuutetun perustelu vaikuttaa Rostilan mukaan oudolta. Tämä katsoo, että koska on vähän tutkimustietoa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihtaminen vaikuttaa lapsen muun sukupuoliahdistuksen kokemukseen ja sen kehittymiseen, niin meidän pitäisi sen vuoksi sallia se. Olisi itsemääräämisoikeuden rajoittamista, jos sitä ei sallita. Vaikka lapsiasiainvaltuutettu on esittänyt kantansa ennen Helsingin Sanomien haastattelun julkaisemista, niin sopii ihmetellä, mihin asiantuntijoihin hänen kantansa perustuu.

Rostila ihmettelee tuota logiikkaa: ikään kuin varmuuden vuoksi pitäisi tehdä radikaali uudistus, koska meillä ei ole siitä tarpeeksi tietoa. Rostilan mukaan siinä ei ole mitään järkeä, mutta ”näin toimitaan sukupuolikysymyksissä asiassa kuin asiassa: mennään pienien ryhmien ehdoilla”. 

Kun on kyse lapsen edusta, niin siten ei pitäisi ajatella. Lapsi on muutenkin juridisesti vajaavaltainen. ”Tolkun ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä asioista, koska pieni vähemmistö huutaa muut hiljaisiksi ja kyseenalaistaa asiantuntijatietoa.” Näin Rostila reagoi vallitsevaan vaikenemisen kulttuuriin.

Rostila käsittelee myös Helsingin koululaitoksen päätöstä antaa SETAn järjestää Sateenkari- ja sukupuolen moninaisuus -työpajan Helsingin yläkoululaisille (6. – 9. luokat). Hän ihmettele, miten näin nuorten psyyken kannalta tärkeän aiheen käsittely on ohjattu aktivistiryhmän käsiin.

Kaitialan artikkelia käsittelee Facebook-päivityksessään myös Jussi Halla-aho. Hänkin suhtautuu haastatteluun ja Kaitialan kantoihin myötäsukaisesti. Hän ihmettelee, miksi tutkimustieto lentää kovin kevyesti ”roskakoppaan”. Lobbausjärjestö saa määrätä, eivät nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset.

Halla-aho nostaa kysymyksen: ”Seta ja sen ohjauksessa olevat poliitikot ajavat lainsäädäntöä ja kulttuuria, jonka seuraukset ovat kohteena oleville ihmisille vahingollisia, jopa tuhoisia?”

Professori Kaltialan vastausta hän pitää ”lempeänä”:

"Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen."

Itse hän ilmaisee asian verrattain ronskisti. Ollaan kytköksissä ikiliikkujaan, mikä vain lisää myrkynkylvöä:

”Transfanaatikot eivät halua ihmisten voivan hyvin. Heille hajalla olevat nuoret, jotka luulevat ongelmiensa johtuvan väärästä kehosta, ovat uhreja ja he itse näiden uhrien jaloja puolustajia. Mitä enemmän yhteiskunnassa on itsetuhoisia mielenterveyspotilaita, sitä enemmän "tarvitaan" Setaa ja sen poliittisia jatkeita, ja sitä enemmän Seta tarvitsee julkista rahaa uhrien "puolustamiseen".”

….

Muutan radikaalisti näkökulmaa ja siirryn teologiseen ja filosofiseen argumentointiin. Teologi Santeri Marjokorpi sivuaa kommentillaan lakia nettiluennossaan, jonka varsinainen aihe on Jälkikristillisen ajan haasteet Yhdysvalloissa. Kommentit translaista hän esittää noin neljän minuutin ajan kohdasta 39:00 alkaen.

Jälkikristilliseen aikaan liittyy todellisuutta koskevien perusoletusten dekonstruktio eli asioiden merkitysten purkaminen. Postmoderni maailma pyrkii vaikuttamaan ihmisiin. Dekonstruktiota esiintyy koko ajan ja sitä on aika vaikea vastustaa. Hän viittaa filosofi Jacques Derridaan, joka näitä dekonstruktioita on tuonut esille.

Hän lainaa Johanneksen evankeliumin aloitusta (alussa oli sana – logos). Derridalle dekonstruktio on tapa vastustaa rationaliteettia, siis logosta. Se on kaiken rationaalisuuden keskiössä ja siitä pitää pyrkiä eroon. Tässä mielessä kyseessä on myös hengellinen kysymys.

”Moderni maailma haluaa kyseenalaistaa sanojen riippuvuuden todellisuudesta. Sanojen objektiivista, jaettua merkitystä vähätellään, ja kun meillä ei ole enää luottamusta siihen, että sanat tarkoittavat sitä, mitä ne tarkoittavat, on mahdollista antaa sanoille millaisia merkityksiä tahansa. Ja jos sanat voi tarkoittaa mitä tahansa, silloin niillä ei ole mitään merkitystä itsessään, tai ei ainakaan jaettua merkitystä. Se tarkoittaa sitä, mitä sanomme sen itse tarkoittavan.”

Tästä hyvänä esimerkkinä Marjokorven mukaan on juuri translakikeskustelu. Jos kuka tahansa voi vapaasti ilmoittaa olevansa joko mies tai nainen, se tarkoittaa, että sanojen merkitys purkaantuu täydellisesti. Eikä meillä ole sen jälkeen sellaisia sanoja. ”Tällöin jaettu viittauskohde katoaa. Meillä ei ole mitään auktoriteettia, joka ratkaisisi merkityksen.”

Marjokorven mukaan tämän hajoamisprosessin alla sellaiset sanat kuin Jumala, luonto, tiede, demokratia ja traditio ”voivat saada epäilevän katseen”.

”Ne ovat sanoja, joista tietyllä tapaa on poistettu merkitys. Eli meillä on tavallaan kyky epäillä kaikkea, mutta vähän kykyä vahvistaa mitään. Tällöin tietenkin jäljelle jää nietzscheläisittäin tai marxilaisittain halu ja voima – tai väkivalta.”

Tässä on havaittavissa arvelua, että kehitys voi johtaa jopa arvaamattomiin seuraamuksiin. Tämän ymmärtää, kun ottaa huomioon luennon laajemman kontekstin. Luennon aikana tuodaankin esille erilaisia mahdollisia ratkaisuja siihen, miten kristilliset yhteisöt selviävät nykykehityksen paineessa.

Marjokorven mukaan hajoamisen ongelma on aivan todellinen. Emme ylipäänsä voi enää käydä keskustelua, kun sanojen merkitykset pirstaloituvat ja jakaantuvat. Meillä ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ja välttämättä ei edes ajatella, että ne sanat viittaisivat mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Kulttuurissa, jossa merkin ja sanan liiton välillä on rikki, sanat tyhjentyvät merkityksestä. ”Hajottavat voimat johtavat meidät poissaolon tilaan, jossa me ei koskaan voi olla varmoja, mikä on todellista, mikä on totta, mikä on hyvää. Jäämme relativistiseen pimeyteen, nihilistiseen tilaan.”

Yleisön puolelta kysytäänkin, tarkoittaako se, että ”minä olen minulle jumala”. Marjokorven mukaan se ainakin johtaa siihen: ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia, ihmisen halu ja voima ratkaisee. Hänen mukaansa Derrida arvostelee ”logosentrismiä”. Jos on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen ”logos”, jokin totuus mihin pitäisi sitoutua, niin ”se alistaa ja rajoittaa meitä”.

…

Liitän tähän oman sivuhuomion, jossa tosin etäännytään pääaiheesta. Tuo nihilismin esiin nosto on minulle kiinnostava. 1800-luvun lopun aatteesta näin jälkeen päin tiedämme, että siitä poiki yhteiskunnassa arvaamaton kehityskulku, kuten valheellisen utopismin ohjaama bolševikkivallankumous. Olen itse tutustunut viime aikoina venäläisen kirjailijan Jevgeni Vodolazkinin ajatuksiin. Hänhän on siviiliammatiltaan Venäjän keskiajan kirjoitusten tutkija. Hänen mukaansa keskiajalla ei katsottu tulevaan, ei luotu mitään ”utopioita”. Katse oli menneessä, jossa Jumala oli tullut lihaksi ihmisten keskuuteen. Se yhdisti.

…

Lopuksi palataan arkisempaan ”suunsoittoon”. Se olkoon jatkeena tuohon teologiseen ja filosofiseen pohdintaan, vaikka uskonnosta ollaankin kaukana. Kyseessä on Ivan Puopolon nettikeskustelu, jossa yhtenä vieraana on Joakim Vigelius, joka sai aikoinaan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, kun oli Tampereen yliopistossa sukupuolen tutkimuksen laitoksen massaluennolla kyseenalaistanut luennoitsijan esittämän oletuksen miesten kuukautisista. Vigelius julkaisi näkemyksensä sosiaalisessa mediassa ja hän sai syytöksiä siihen suuntaan, että hänen ulostulonsa myötä ”luottamuksellinen ilmapiiri” oli hävinnyt ja hän oli käytöksellään aiheuttanut ”turvallisuusuhkaa”. Oli myös vaarannettu yhdenvertaisuus ja opiskelijoiden välinen tasa-arvoisuus. Ja totta kai häntä myös nimiteltiin.

Hänet suljettiin luennolta, mutta asia ei jäänyt siihen Vigelius vei asiaa eteenpäin hallintokanteluna. Varadekaanin kanssa käydystä viestien vaihdosta selveni, että ”miesten kuukautiset” on osa tietopohjaista opetusta. Yliopisto ei voi siihen puuttua. Kyse on siis sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolikokemuksesta, jota kutsutaan sukupuoleksi. Näin tämä käsitesekaannus etenee.

Puopololla on hauska räväkkä tyyli. En kykene sitä tähän kopioimaan, mutta ilmaisen asian hieman totisemmin. Hänen mielestään ehkä laista ei seuraa mitään traagista mutta häntä hämmentää se, että mahdollisista uhista ei voi puhua julkisesti, koska silloin aletaan nimitellä transfoobikoksi. Yleensähän on kuitenkin lakien yhteydessä tapana pohtia niiden toteutumista.

Vigelius puolestaan kiteyttää oman huolensa näin:

”Eniten minua hämmentää, että kun esitetään niitä ihan valideja argumentteja, niin minkä takia mahdollistetaan sukupuolimerkinnän muuttaminen koko suomalaiselle aikuisväestölle ilmoitusasiana kuukauden harkinta-ajalla vuoden välein. Ja kun tätä kysyy, niin saa vastaukseksi ’koska ihmisoikeudet vaativat’.”

…

Tulee moninaisia ajatuksia ja ymmälle jäädään. Mihin yhteiskuntamme on muotoutumassa, kun faktoilla ei ole mitään virkaa ja omat tuntemukset ottavat ohjat? Toisaalta suvaitsevaisuudesta huolimatta annetaan leimakirveille valta iskeä.

...

Lisäys 5.2.2023.

Kun yllä vihjattiin Friedrich Nietzscheen, niin vapaasti muotoillen kiteytän hänen ajatteluun liittyen muutaman sanan. Lisään myös kommentin Jacques Derridan filosofiaan. Olen heitä hiukkasen käsitellyt aiemminkin.

Nietzsche joutui toteamaan, että Jumala on kuollut, syy löytyi itse kirkkoinstituutiosta. Ja kun Jumala oli kuollut, niin ihminen tekee itsestään jumalan. Siinä maailmassa hän ja hänen tuntemuksensa ovat keskuksena, kaikki on periaatteessa sallittua ja mahdollista. Ei hiljennytä korkeamman voiman edessä. ”Yli-ihmisajattelua” mukaillen hän voi myös nousta toisen ihmisyksilön mukaan, mennä virran mukana. Se veturi voi viedä arvaamattomiin seurauksiin.

Jacques Derridan uusmarxilaista ajattelua on kommentoinut mm. Jordan Peterson. Kun Marxilla perustana oli talousjärjestelmä, Derridan ajattelussa kaikki palautuu valtarakennelmaan. Se ohjaa käyttäytymistämme, ei olisi mitään vastavuoroista sisäistä pohdintaa. Siihen perustuu myös kielen peruskäsitteiden purkaminen. Petersonia mukaillen ideologit ottavat vallan ihmisestä, oma moraalinen pohdinta jää taustalle.

Tähän yhteyteen liittyy käsite ressentiment – ’vihamielinen kauna’. Kun oman heikomman aseman tai riittämättömyyden tunteen katsotaan olevan seurausta järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta, niin yksilö sitä vastustaessaan näkee syyllisen yhteiskunnassa menestyneissä muissa ihmisissä, ja siksi hän alkaa vastustaa heitä ja käydä jopa heidän kimppuunsa. Kyseessä on katkeruuteen johtava ”kaunan tie”. Olisiko myös tämä nykyinen leimakirveiden heittely palautettavissa tähän? ”Jos ongelma on maskuliinisuus, niin silloin kaikkia miehiä ja jopa miehisyyden käsitettä täytyy vastustaa ja halventaa.” Näin toteaa Peterson (12 uutta elämänohjetta, s 179-180). Tämän tapainen ajattelu oikeuttaa hänen mukaansa omahyväiseen vihaan. Peterson kehottaa ihmisiä menemään itseensä, etsimään malkaa omasta silmästä.

Venäjän näkymiä, uhkia, taustaa…

Katsaukseni ytimenä on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron nettiesitelmä (Venäjä uuden maailmanjärjestyksen marginaalissa?), jonka julkaisupäivä menee reilun kahden kuukauden taakse lokakuun loppuun. Se avautuu täältä. Kangaspuro ei varsinaisesti käsittele Ukrainassa käytävää sotaa, mutta ei hän siitä irti pääse ja kyllä tässäkin jutussa aiheeseen kajotaan, varsinkin juttuni lopussa, jossa näkökulma laajenee.  

Luento alkaa yllättäen ilmastokriisillä, jossa ilmaston lämpenemisen ohella käsitellään myös metsäpaloja, joita roihuaa monissa paikoin maapalloamme. Nyt katse suuntautuu ennen muuta Siperiaan. Venäjällä ei niitä ole saatu hallintaan. Se on koko maailman huoli, sillä Kangaspuron sanoin ”metsien palaessa maapallon keuhkot tuhoutuvat”. Toinen keskeinen uhka on ikiroudan sulamisprosessi, jossa voi piillä Siperian tundralla todellinen ekologinen ja taloudellinen katastrofi. Kun perusta alkaa pettää, niin suuretkin kaupungit voivat olla tuhon omia.

Ongelmat ovat toki tuttuja. Niitä on käsitelty laajasti marraskuun alussa julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa, joka löytyy täältä. Metsäpalojen suhteen on sieltä minun mieleeni jäänyt soimaan erään tutkijan toteamus: ”Euraasian sydän on tulessa.”  Toinen linkkini vie vuoteen 2009, jolloin yleisradion sivuilla on julkaistu tämä teksti. Sen otsikko on kuvaava: ”Tundran sulava ikirouta on ilmastonmuutoksen aikapommi”.

Ollaanpa erinäisen ilmastohömpän ja -ahdistuksen suhteen kuinka skeptisiä tahansa, niin kyseessä on hälyttävä uhka, joka on otettava tosissaan. Naureskellen niistä ei selvitä. Koko prosessin tutkimiseen on luotava mahdollisuudet. Venäjän eristäminen ja eristyminen osaltaan luovat jarruja ja välinpitämättömyyttäkin tuon prosessin etenemisen seuraamisessa.  Aivan kuin Venäjällä ei ymmärrettäisi, mitä uhkia lämpenemisprosessi aiheuttaisi paitsi maapallon ekologialle, myös Venäjän omalle taloudelle ja yhteiskunnalle. Sota kääntää siis osaltaan huomion pois maailmamme yhteisistä huolista ja tieteellisestä yhteistyöstä.

Sen jälkeen Kangaspuro käsittelee Venäjän asemaa globaalissa maailmassa. Tarkkaillaan maailman karttaa hieman toisesta näkökulmasta, mihin me olemme tottuneet. Kun Tyyni valtameri on keskiössä, jää Eurooppa nurkkaan. Kangaspuro toteaa seikan, mitä ei Suomessa ehkä tunnuta tajuavan. Venäjän kiinnostus on suuntautunut enemmän Aasiaan ja Tyynen meren ympäristöön. Niinhän se on. Jos pidämme maatamme Venäjän kannalta tärkeänä, niin pitää laittaa jäitä hattuun. Toki taloudellinen yhteistyö Euroopan kanssa on Venäjälle tärkeää. Ja kuten Kangaspuro esityksensä lopussa toteaa, Eurooppakaan ei selviä ilman kaupallisia suhteita sinnepäin.

Suomen suhteen voisin nostaa esille turvallisuuspolitiikan. Suomen ja Venäjän rajan takana on pari strategisesti tärkeää aluetta. Ne ovat Kuolan niemimaa ja Pietarin alue. Pietarin merkitys on myös kulttuurisesti tärkeä. Kaiken lisäksi Pietari symboloi myös sitä, kuinka eurooppalainen Venäjä tosiasiassa on. Venäjä on luonnollisesti huolissaan, jos luoteinen rajanaapuri alkaa veljeillä Naton kanssa. Omalta kannaltani on surullista seurata, kuinka ansiokkaasti rakennettu itsenäisyytemme vuosina rakennettuja suhteita on alettu vesittää.

Maailman politiikassa painopiste on siis siirtymässä Tyynen meren ympäristöön. Siellä toimivat USA ja Kiina, maailman kaksi voimakkainta tekijää. Lähistöllä on myös Intia. Siinä keskiössä Eurooppa on syrjässä, sen osa on taantua. Venäjä on tässä puristuksessa loppujen lopuksi vähäisempi tekijä, vaikkakin tärkeä. Sen rooli pienenee entisestään, mutta ei sitä pidä nollata. Se on asemansa ymmärtänyt ja yrittää paniikin omaisesti sotaakin käymällä puolustaa omaa eksistenssistään. Tähän on helppo sitoa loistokkaan historian ryydittämät suurvaltafantasiat.

Seuraavaksi menen tiiviimmin Kangaspuron esitelmään. Hän luo loppuvaiheessa yhteenvetoa esityksen keskeisistä kohdista. Olen kirjoittanut hänen katsauksensa. Kyseessä on suhteellisen suoraa lainausta. Kieliasua olen joutunut sovittamaan kirjallisesti sujuvampaan muotoon. Kursiivi kertoo, kyse on Kangaspuron esityksestä.

Yhteenveto Venäjän valtarakenteesta:

”Valta on rakennettu siten, että se on monikerroksinen, toinen toistansa valvova ja vahtiva. Siellä on myös erilaisia intressejä. Se on siis koneisto, joka tuottaa Venäjän kansallisiksi intresseiksi ymmärrettyä politiikkaa. Sen takia yhden miehen vaihtaminen ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Siinä on aina vaarana, että seuraaja on entistä militaristisempi ja entistä nationalistisempi kuin Putin on. Hän voi nousta todella syvästä päästä, kuten armeija ja turvallisuuspalvelu.

Mukana on myös sisäinen rikollisuus, joka on kytköksissä kansainväliseen rikollisuuteen, niin kuin kaikissa markkinatalouksissa. Paljastuksia on kuultu, vaikka kuinka paljon. Rahavirtoja ei tiedetä, mutta siellä on huumekauppaa, veronkiertoa, laitonta rahojen vientiä, sijoittamista ulkomaille jne. - kaikkea mahdollista. Afganistan on ollut perinteisesti yksi Euroopan huumevirran lähdemaista. Yksi keskeinen reitti on kulkenut Venäjän kautta. Se tuottaa sitten matkan varrella omaa rikollisuutta.

Sitten on tietysti oikeuslaitos, joka on viime aikoina valjastettu vallan vastaisen opposition suitsemiseen. Jos poliisit pamputtaa, niin oikeuslaitos jakaa poliittisia tuomioita. Navalnyi ja hänen tapaisensa median megatähdet ovat totta kai kurjassa asemassa, ei vankila mikään hotelli ole.  Mutta erilaiset kansalaisliikkeiden varjoon jäävät aktivistit, joita siellä on aika paljon erilaisista ryhmistä, sekä oikeistolaisista että vasemmistolaisista. He ovat huonossa asemassa. He eivät ole julkisen huomion suojeluksessa. Eikä niistä tiedä kukaan muu kuin lähipiiri ja pienet organisaatiot itse. Tämä on itse asiassa iso ongelma, joka jää meilläkin aika tavalla varjoon.”

 Venäjän ja Euroopan suhteiden kehityksestä:

 ”Venäjä on ollut taloudellisesti riippuvainen EU:sta mutta jos ajatellaan [eteenpäin] pitemmällä perspektiivillä sodan päättymisen jälkeen, en tiedä kuinka monta kymmentä vuotta siihen menee [!], niin luontaisesti Venäjä ja Eurooppa ovat edelleenkin taloudellisesti riippuvaisia. Molemmat hyötyisivät taloudellisesta yhteistyöstä.  Tämä vaikuttaa myös paljon siihen, mikä Euroopan tai Venäjän painoarvo on tulevaisuudessa, suhteessa muuhun maailmaan: Kiinaan Yhdysvaltoihin, Intiaan ja Aasiaan. [!]

Se on päivänselvää, että Venäjä on osa Euroopan turvallisuusrakennetta. Ei ole olemassa vakautta, jos Venäjä ole siinä mukana. Se on Euroopan suurin epäonnistuminen, että täällä ei kyetty kylmän sodan jälkeen luomaan turvallisuusrakennetta, jossa Venäjä olisi mukana. Varsovan liitto hävisi mutta NATO jäi. Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty. Venäjä ei ollut mukana siinä keskustelemassa, sopimassa näistä järjestelyistä. Lännellä ja Venäjällä on edelleenkin yhteisiä turvallisuusintressejä.”

Tähän yhteyteen laitan muutamia Kangaspuron nostamia kansainvälispoliittisesti tärkeitä kipupesäkkeitä, joilla on yhteys myös Venäjään ja joiden sääntelyssäkin Venäjällä on oma merkityksensä.

On organisaatioita, joissa keskustellaan ydinaseista. On olemassa erilaisia epävakaita alueita. On Afganistanin vakauden säilyttäminen. On Kiinan kanssa kysymys uiguureista (joka on Kiinalle ongelma). On sekä lännelle että Venäjän kannalta tärkeä kysymys Keski-Aasiasta. Ja sitten on yllä mainittu huumekauppa ja muut vastaavat.

On myös Lähi-Idän ongelmat. Pitkäaikaisia kysymyksiä ovat Syyrian kriisi, Palestiinan kysymys, Iranin ydinsopimus ja kaikki muut vastaavat, joissa Venäjällä on ollut merkittävä rooli. Tämä koskee myös Iranin ydinsopimusta, jolla on estetty Irania hankkimasta ydinasetta. Sen takaaminen ja ydinaseiden leviämisen rajoittaminen ovat sekä lännen että venäjän intresseissä.

Venäjän teollisuustuotannosta

Öljy ja kaasu ovat noin 40 prosenttia Venäjän teollisuustuotannosta mutta bruttokansantuotteesta virallisesti vain kymmenen prosenttia.  (Kangaspuro täydentää: ”fiksattujen arvioiden mukaan luku on noin 20%. Se on varmaan jotain siltä väliltä.”)

Viennistä energiaa on 54 % mutta Venäjä on saanut aika lailla suunnattua uudelleen vientiä ja myös nesteytetyn maakaasun tuotanto lisääntyy. Sehän kulkee tankkilaivoilla. Venäjä on kasvattanut koko ajan tuotantokykyä.

Suurin osa Venäjän energiaviennistä on öljyä ja öljytuotteita – 49 %, ja maakaasun vienti on vain 12 %. Tämä kertoo sen, että se Nordstream-putken katkaiseminen – viennin pysäyttäminen – ei tätä asiaa ratkaise. Öljytankkerit menee maailmalla. Silloin joudutaan kysymään, kuinka tehokasta tämä meidän sanktiopolitiikka on ja mihin se osuu.

Keskimäärin öljy- ja kaasutulojen osuus oli Federaation alueiden ja kuntien ja valtion sosiaalirahastojen tuloista noin vähän yli 20 prosenttia. Ei se tietenkään merkityksetön ole. Kun sanotaan, että Venäjä on öljyriippuvainen, niin se on totta. Toisaalta maailmanmittakaavassa Venäjän riippuvaisuus näistä tuloista on maailman keskiarvoa.

Kangaspuro korostaa, että ei Venäjän taloutta taiteta katkaisemalla öljyn ja kaasun vienti.

Aseviennistä Kangaspuro toteaa, että Yhdysvallat on tietysti maailman asemarkkinoiden johtava valtio, Venäjä on kakkonen.  Toistaiseksi ei ole näkyvissä, että Venäjä olisi asemaansa menettämässä.

”Venäjän asevienti on sen kone- ja laiteviennistä noin puolet. Joka kertoo, että Venäjän Hi Tech laiteviennin osalta keskeisintä ovat aseet ja ydinvoima.  Jos otetaan vielä mukaan energian vienti, niin ne ovat tunnetusti erittäin korruptioherkkiä aloja. Se on tietysti yksi taustatekijä sille, että miksi korruptio on merkittävä kysymys Venäjällä.  Asevienti työllistää 2,5 miljoonaa ihmistä mutta väkilukuun suhteutettuna se ole iso määrä – 3% työvoimasta. Kaiken kaikkiaan tavaranviennistä se on 3-5 %. 

Aseviennin osalta tärkeimmät maat ovat Kiina, Intia, Algeria ja Egypti. Sitten on pikkumaita, jotka aseet ostavat loput. ”Ei ole hyvä, jos  aseiden painoarvo korostuu liikaa”, Kangaspuro lisää.

Venäjän uhat:

Kun kontaktit ulkomaailmaan ovat katkenneet, sillä on Kangaspuron mukaan valitettavia seuraamuksia.

”Sodalla on todennäköisesti erittäin pitkäaikaiset vaikutukset Venäjän sisäpolitiikkaan. Venäjän eristämisellä on iso vaikutus Venäjän sisäpolitiikkaan. Kuvitelkaa tilanne, jossa venäläiset eivät pääse omin silmin näkemään mitä ja Suomi ja pohjoismaat on, samalla kuin syötetään propagandaa, että länsimaat ovat itse saatanasta ja täällä on aivan perverssi hallinto. Kouluissa on käynnistetty uudet propagandaohjelmat lasten kasvattamisessa. Ja kun ei ole kontakteja ulkomaailmaan, niin totta kai yhä isompi osa altistuu ilman vastavoimaa nykyisen vallan propagandalle.”

”Siinä vaiheessa, kun joskus vähintään biologisista syistä Putinin aika alkaa alaa viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ohi, niin valta vaihtuu ja jos se ikkunan aukeaminen johtaa myös Venäjän avautumiseen ja yhteistyön rakentamisyrityksiin, niin täällä ei edes tunneta ketään päätöksen tekijöitä ja toimijoita, niin kuin me tunnettiin kylmän sodan päättymisen jälkeen, jolloin pyrittiin rakentamaan yhteistyötä. Tämä elementti puuttuu lännen politiikasta nyt kokonaan.”

Kangaspuro toteaa mahdollisesta vallan vaihdoksesta:

”Kuka tahansa valtaan tulee, niin se ei kovin nopeasti tule muuttamaan poliittista suuntausta ja sitä, miten venäjä näkee omat kansalliset intressit ja turvallisuusintressinsä. Senhän me tiedämme, ne ovat pitkäkestoisia. Se on niin monen intressiryhmän ja organisaation tuote…”

Tämän hetken mielialaa ja vastakkainasettelua mukaillen Kangaspuro kiteyttää seuraavasti:

”On aika epäuskottavaa, että mikään vasemmistolainen tai keskustaoikeistolainen tai liberaali demokraatti nousisi Putinin jälkeen valtaan. Valtaan nouseva tyyppi on todennäköisesti vielä kovempi haukka, jos mahdollista ja hän on vuorenvarmasti erittäin kansallismielinen. Se ei ole koskaan ollut kenellekään hyvä, kun suurvaltaa johtaa sentyyppiset kaverit. Tässäkin mielessä meillä tavallaan on vallalla julkisessa keskustelussa enemmän katteettomat toiveet kuin ihan tosiasiat.”

”Politiikan harmaa alue on iso, Me tiedetään, että repressio, väkivalta, poliittiset tuomiot, jopa oletetut salamurhat, ovat asearsenaalissa vallan säilyttämiseksi, vallan käyttämiseksi , vallan pitämiseksi,  vaikka sanottaisiin, että salamurhia ei ole toteutettu Kremlin tieten, niin  kaikki muut keinot ja aseet on ollut todistetusti käytössä. Ja murhia ei ole tutkittu.”

Kangaspuro lisää loppuun:

Ei venäläiset tavalliset ihmiset haikaile totalitaristista järjestelmää Ne haluaa vallan kontrollia, he eivät missään mielessä halua Stalinin tyyppistä hallintoa palaavaksi Venäjälle. He haluavat lisää demokratiaa ja vähemmän korruptiota.

Ne ovat näkemyksiä, joiden myötä voitaisiin luoda edellytykset Venäjän positiiviselle kehitykselle.

Kangaspuro on hyvin pessimistinen sodan suhteen.  Käypä siinä miten tahansa, sen vaikutus tulee olemaan pitkäkestoinen.

…..

Sodan loppumisen edellytykset?

Taustaksi Kangaspuro toteaa, että jos konflikti yritetään ratkaista sotimalla, se kestää monta vuotta. ”Ja voi olla, ettei ratkea koskaan”, hän lisää. 

Hän listaa kuitenkin sodan loppumisen edellytykset, tarkoittaen sitä, millaiset seikat siihen vaikuttavat:

1)      Maat huomaavat, että sodan jatkaminen ei ole kummankaan etu. Siis sodan jatkamisen haitta on suurempi kuin sillä saavutettava etu. Niin kauan sota jatkuu, kun toinen osapuoli ajattelee, että jatkamalla sotaa saavutetaan parempi ratkaisu, kuin neuvottelemalla.

2)      Kestääkö molempien rintama, kestääkö henkinen kantti, onko riittävästi aseita?

3)      Pysyykö molemmissa maissa valta vakaana, ettei tapahdu vallan kaappausta tai vallan vaihdosta? Vallan vaihdos jommassakummassa maassa avaisi poliittisen tilanteen sellaiseksi, että voitaisiin löytää uudenlaisia ratkaisuja, jolloin aloitetaan neuvottelut.

4)      Kiina ja Intia asettavat Venäjän vastaiset sanktiot ja lopettavat venäläisen energian ostamisen ja talousyhteistyön ja liittyvät talouspakotteisiin. Se ei ole näköpiirissä.

5)      Yhdysvallat vähentäisi merkittävästi apuaan Ukrainalle voidakseen keskittyä päävastustajansa Kiinan patoamiseen ja sen vastaisen rintaman kokoamiseen, jota se on tehnyt jo pitkään. Yhdysvallat toteaa, että se on hukkaan heitettyjä resursseja ja rahaa. Kiina on tärkeämpi asia. Tähän voivat vaikuttaa tulevat vaalit ja Bidenin asema. Kiinan ja Yhdysvaltain keskinäinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä Kiina on valmis tekemään ja kuinka se näkee tämän asian.

6)      Tuntematon tekijä voi vaikuttaa sodan päättymiseen. Se on jokin muu dramaattinen käänne: joukkotuhoaseiden käyttäminen ja siitä syntyvä uusi tilanne, ydinvoimalan tuhoaminen, biologisten aseiden käyttö, ydinaseen käyttö tai vastaava.

Kangaspuro näkee tilanteen synkkänä. ”Kyseessä on isojen valtioiden menossa oleva valtataistelu sekä alueista että vaikutusvallasta ja taloudesta, jossa tavalliset ihmiset ovat joutuneet jälleen kerran joutuneet enemmän tai vähemmän tykinruoaksi.”

Kangaspuro kiteyttää konfliktiin johtaneita taustoja: ”Koko Eurooppa on onnistunut surkeasti kylmän sodan päättymisen turvallisuuden rakentamisessa. […] Varsovan liitto hajosi, Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty.” Kangaspuro toteaa esitelmänsä loppukaneetiksi: ”Venäjä on yksiselitteisen kiistattomasti syyllinen laittomaan hyökkäykseen. Siitäkään ei pääse mihinkään. Riippumatta siitä, minkälaista politiikkaa ukrainalaiset ovat toteuttaneet.”

 Tämä oli koko esitelmän loppukaneetti.

…

Vilkaistaan vielä vanhempaa tekstiä, vuodelta 2018. Kangaspuro on julkaissut tuolloin Kaleva-lehdessä kolumnin, jossa hän käsittelee Venäjää maailmanpolitiikan ”rymistelevänä” toimijana. Siinä hän käsittelee samoja asioita enkä voi välttää toistoa. Tuolloin ei kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan kriisi ollut kärjistynyt nykyisiin mittoihin ja maailmanpoliittinen tilannekin oli toinen. Yhdysvaltain presidenttinä oli Donald Trump , Kiinan uhasta ei vielä puhuttu samalla voimalla. Tässä on hieman toistoa, mutta se tuokoon viestiin painoarvoa. Seuraavan on oma kiteytykseni tekstin pohjalta. Sitä seuraavat johtopäätökseni ovat omia päätelmiäni.

Kangaspuro palaa siinä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen geopoliittiseen murrokseen. Kun vielä 80-luvun lopulla Mihail Gorbatshov puhui ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” ja oli näkyvissä yhteistä suuntaa Neuvostoliiton ja Euroopan valtamaiden välillä. Venäjän joutuessa 90-luvulla heikkouden tilaan Euroopan turvallisuuspolitiikka sai kuitenkin uuden suunnan, mikä jätti Venäjän tavallaan paitsioon:

”Kylmän sodan voittajat rakensivat Euroopan turvallisuusjärjestelmän Naton varaan, mikä jätti Venäjän erityisesti sotilaallista turvallisuutta koskevan päätöksenteon ulkokehälle.”

 Kangaspuron mukaan tuolla suunnalla on ollut seuraamuksia. hän mainitsee Venäjän ja Georgian välisen sodan vuonna 2008 sekä vuonna 2013 alkaneen Ukrainan kriisin mainiten erikseen Krimin tilanteen. Tämä on siis jatkumoa Neuvostoliiton hajoamisprosessista ja Euroopan turvallisuusjärjestelmän luomisesta. Tuon jälkeen yhteistyön ja luottamuksen suhteen on käyty pohjilla.

Kangaspuro kääntää katseen maailmanpolitiikan painopisteisiin. Aasian ja Tyynen valtameren alueen painoarvo on vahvistumassa ja Venäjäkin on kohtaamassa sen käänteen mukanaan tuomat haasteet.

”Kiinan nousu maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi Yhdysvaltojen jälkeen ja sen taloudellisen vaikutuspiirin globaali laajeneminen ovat asettanut Venäjän uudenlaisen realiteetin eteen. Kiinasta on tullut Venäjän monella alueella kauas jälkeensä jättänyt nouseva suurvalta. Kiina on silkkitiealoitteensa ja investointiohjelmiensa myötä laajentanut vaikutusvaltaansa syvälle Venäjän perinteisen etupiirin alueelle.”

Tuolloin vuonna 2018 elettiin vielä aikaa, jolloin Yhdysvallat tuntui olevan jäämässä paitsioon Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Etsittiin uutta tietä, mikä sitten John Bidenin noustua presidentiksi on alkanut realisoitua.

Venäjän kiinnostus Kiinaan ja Aasiaan ovat noilta ajoilta edelleen kasvaneet. Sen on täytynyt alkaa puolustaa omia intressejään. Toisaalta Eurooppakin on ollut tärkeällä sijalla, mistä keskeisintä on ollut suhteet Saksaan ja yhteistyö energiasektorilla. 

Kangaspuro mainitsee vielä kaksi kehityssuuntaa: arktisen yhteistyön ja Itämeren. Pohjoisen hyödyntämättömät luonnonvarat kiinnostavat ja Itämerellä on nähty tärkeänä kulkureittinä öljyä vieville tankkereille.

Venäjän politiikan lisäelementtinä nostetaan esiin myös kehittyvä BRICS-yhteistyö ja sen keskeinen rooli Lähi-Idässä. Myös entisen Neuvostoliiton alueet mainitaan, millä Kangaspuro viitannee lähinnä Keski-Aasiaan. Venäjä on pyrkinyt tasapainoilemaan diplomatian ja taloudellisen yhteistyön avulla, jottei se jäisi jalkoihin muun muassa Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Sotilaallisen voiman käyttöäkään ei ole suljettu pois.

…

Kiteyttäisin itse niin, että Venäjän käydessä omaa eksistentiaalista kamppailuaan myös USA on joutunut puun ja kuoren väliin. Se tarvitsee Euroopan tuen kamppailussa globaalista hegemoniasta. Euroopan rooli on tässä kamppailussa pienentynyt.

Lopetan katsaukseni Ukrainan sotaan. Kangaspuro antaa ymmärtää, että sille ei näy loppua. Se on valitettavan realistinen näkemys. Etsin netistä hänen blogisivunsa, joka näyttää viettävän nyt hiljaiseloa. Sieltä löytyi kuvakaappaus Suomen Kuvalehdestä heinäkuulta 2016. Siinä Kangaspuro on vielä optimistinen Minskin sopimuksen toteutumisen suhteen. Tosin Krimin kysymys jää hänen mukaansa ”pattitilanteeksi” ja sitä koskevat pakotteet jäävät voimaan.

Nyt on käynyt ilmi, että Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan saattaa voimaan (ks. esimerkiksi täältä). Se oli vain osana viivytystaistelua. Näin on samalla kärjistetty tilanteen kehitystä, mikä puolestaan lienee osaltaan vaikuttanut meneillään olevan sodan puhkeamiseen.

Kun pidetään ääntä Venäjän hyökkäyssodasta, unohdetaan taustat. Maailmanpoliittisesti on jo vuosikaudet käyty ankaraa taistelua. Kaksinapainen maailma murtui Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvallat ja NATO saivat hegemonisen otteen. Kiinasta – ja ylipäänsä Aasiasta – sille on tullut uusi uhka. Keski-Aasian strateginen merkitys kasvanee.

…

Päätteeksi vaihdan hieman näkökulmaa. Ukrainan alueella ovat USA ja sen mukana NATO pyrkineet vahvistamaan asemiaan. Ukraina on alun pitäen ollut Venäjän kaltainen oligarkkien maa, jossa demokraattiselle kehitykselle ei ole ollut edellytyksiä. Se kantaa sisässään yhteen sovittamattomia ristiriitoja. Siitä voi varmistua tutustumalla tarkemmin parlamentin ja presidentin toimiin. Ettei näkemystäni leimattaisi liian venäjämieliseksi, niin totean oman vastenmielisyyteni myös sen toimiin. Venäjän vallanpitäjät ovat viime vuosikymmenet asennoituneet välillä räikeän väheksyvästi ukrainalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja myös ukrainan kieleen. Kunnioituksen puute ei luo sopua. Mutta kuten yllä jo hieman viittasin, ei Yhdysvallatkaan täysin puhtain purjein ole toiminut. Se on vehkeillyt alusta pitäen saadakseen Ukrainaan mieleisensä hallinnon ja luodakseen sen myötä maahan kiinteän yhteyden Natoon. Siitä kertoo muun muassa dokumenttielokuva ”Ukraina sodassa” (”Ukraine on Fire), joka on nähtävissä netissä mutta on sensuroitu valtamedian piirissä. Siinä avataan tapahtumia vuosilta 2013-2015. On toimittu tietoisesti, että liian venäjämielinen presidentti saatiin kaadettua. Elokuva on nähtävissä suomeksi tekstitettynä täällä. Tuo filmi tuo esiin Yhdysvaltain ristiriitaiset intressit.  

Venäjän toimet eivät ole kuitenkaan puolustettavissa, mutta tulee kuitenkin väkisin mieleen, että kyllä sotaan on myös tietoisesti provosoitu. Se voi olla uskalias väite mutta selvää pitäisi olla, että sodassa on tahoja (kuten Yhdysvaltain aseteollisuus), joille siitä on hyötyä. Vuonna 2018 USA:n talous oli heikommassa jamassa kuin nyt. Nyt näyttäisi, että se selviää voittajana, kun taas Eurooppa tuntuisi taantuvan. USA voi käydä sotaakin toisella mantereella. Ei siinä maan oma infra paljoa kärsi.

Varmuuden vuoksi lisään, että tällä loppukommentilla ei ole mitään tekemistä Kangaspuron esitelmän kanssa. Hänen Venäjä-kritiikkinsä osuu kohdalleen. Mitä Natoon tulee, niin hän on muissa yhteyksissä yksityishenkilönä ilmaissut siihen kriittisyytensä. Enkä minäkään toivo, että itsenäinen Suomi luovuttaa osan suvereenisuudestaan vieraalle sotilaalliselle voimalle.  

...

Lisäys 13.01.2023

Tämän Ylen uutisen mukaan Ukrainan puolustusministeri on todennut, että maa on jo ”de facto” Naton jäsen. Ja on vain ajan kysymys, milloin se on ”de jure”. No, näin edetään. Voi todeta vain, että veturi vie, ei vikinät auta, kun voima jyrää.

Tämän joulun laulu: Oi saavu, suuri rauhanjuhla

 

Minulle tämän joulunajan laulu on eittämättä Väinö Havaksen talvisodan alla kirjoittama ja Taneli Kuusiston säveltämä Oi saavu, suuri rauhanjuhla. Tuo laulusta henkivä suuren juhlan odotus sodan keskellä tuo runoon oman dramatiikkansa.

Laulusta on tullut kuunneltua eri versioita. Läheisimmäksi versioksi on muotoutunut oululaisen tenorin Esko Jurvelinin versio, jonka voi kuulla runoilija Niilo Rauhalan kanssa tehdyltä yhteiseltä CD-levyltä Tuomaanpäivää sanoin ja sävelin.

Toki laulu ja sen syntyhistoria on ennestään tuttu, mutta se tavallaan palautui mieleen viikko sitten 17.12. kuunnellessani yleisradion ykköskanavalta joulumusiikin puhelintoivekonserttia ”Sävel on vapaa”.

Sen loppupuolella, kun ohjelma oli edennyt kohtaan 2:31, tuli soitto Kajaanista ja toiveena oli juuri tämä laulu. Konsertti on vielä kuunneltavissa ja kärsivällinen etsijä kyllä löytää oikean kohdan. Keskustelu ja sitä seurannut esitys loppuu kohdassa 2:38:30. Suosittelen kuuntelemaan, sillä kajaanilainen soittaja johdattaa perusteellisesti runon taustaan. Laulun esittää sekakuoro nimeltään Cantilene, tenorisolistina on Mikko Salakari. Esitys on OK. Se avautui paremmin toisen kerran kuunneltuani. Siitä puuttuu Jurvelinin laulutyylin mahtipontisuus, mikä saattaa hieman häiritä. Eikä levyn tekninen tasokaan ole kovin korkea.

Parasta noissa versioissa on se, että niissä ovat mukana kaikki viisi säkeistöä. Laulusta on nimittäin olemassa eräänlaisia pehmoversioita, joista on joko jätetty pari säkeistöä pois tai sävelmään on luotu uudet sanat. Jos etsii versioita Yotubesta, niin lyhennetyt versiot tunnistaa siitä, että ne ovat pituudeltaan alle kolmeminuuttisia. Nuo muunnelmat johtuvat sodan läheisyydestä ja

Pehmoversiosta esimerkiksi käy Mauno Kuusiston versio. Se on saanut aivan uudet sanat eikä tekijänä ole enää Havas, vaikka esitteessä niin väitetäänkin. Jorma Hynnisen versiossa sanoittajaksi on merkitty V.I. Forsman. Sodan läheisyyden henki, runosta huokuva yhteiskunnallinen sanoma ja myös runoilijan nykyhenkeen sopimaton uskonkäsitys on haluttu häivyttää pois.

Soile Isokosken versiossa on toinen ja viides säkeistö pois. Tämä on hyvin tavallista. Toisessa säkeistössä arvostellaan vallanpitäjiä. Viimeisestä säkeistöstä tulee jonkin verran läpi vanhoillislestadiolainen retoriikka: ”Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!” Sana ”ikijoulu” tuo lukijan eteen kuoleman läsnäolon, mikä sopii huonosti jouluiseen nykytunnelmaan.

Mennään sanoihin tarkemmin. Olen voimistanut toisen säkeistön tekstiä, koska se on tässä yhteydessä olennainen:

Oi saavu, suuri rauhan juhla

1. Oi saavu, suuri rauhan juhla, sinne, minne turman ukkospilvi nous’. Missä tyyni metsäkummun rinne on kuin jännitetty surman jous’. Anna rauhan virttä huminoida malmin, valtavasti soida kiitospsalmin.
2. Oi saavu, joulu, pienokaisen lailla mahtimiesten neuvospöydän luo. Katso silmilläsi autuailla, kimmel aamuruskon mailta tuo. Katso kunnes korskat kumartavat päänsä kuullen tunnon ääntä, syyttäjäänsä.
3. Ja sinne, missä pientä sortaa suuri, väkivalta oikeutta on, missä kolkon vankiholvin muuri kätkee marttyyrien kohtalon! Sinne saata viesti seimen-ristin tieltä; siellä voitto, missä uhrimieltä!
4. Oi rauhan juhla, enkelsiivet nosta ylle tuskan valtaan lyödyn maan. Päästä mielet vallan hurmiosta, köyhät heikot auta kunniaan. Saavu rohkeutta tuoden paimenille, kalleintansa yössä kaitseville.
5. Myös luokseni käy rauhan tuoja ainoo, kun mun sielussani taisto soi; hengen työtä turman pistin vainoo. Rietas henki iskee, minkä voi! Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!

Teksti on kopioitu täältä.

 

Väinö Havas (1898-1941) ansaitsee muutaman sanan. Wikipedian artikkeli käy kiinnostuneelle kelvollisesta lähteestä, mutta muutakin aineistoa löytyy. Hän oli suomalainen itsenäisyysmies, joka oli syntyisin Lempäälästä. Sukunimi oli perheessä aluksi ruotsalaisperäinen, mutta vuoden 1906 suomalaistamisinnossa se muuttui. Uuden nimen tausta löytyy siitä, että asuinpaikan lähellä sijaitsi Havaksenlahti.

Väinö osallistui nuorukaisena Viron vapaussotaan ja Karjalan ns. Aunuksen retkeen. Hän oli hengeltään syvästi isänmaallinen, mutta Akateemiseen Karjalaseuraan hän ei liittynyt. 20-luvun alussa hän opiskeli papiksi ja perusti myös perheen, johon vuosien myötä syntyi peräti kymmenen lasta. Havas työskenteli pappina eri puolilla Suomea. Hän liittyi aluksi lestadiolaisuuden ns. uusherätykseen mutta meni sittemmin mukaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Vuonna 1939 hän tuli valituksi eduskuntaan. Puolueena oli Kansallinen Kokoomus. Sitten syttyi sota. Hän lähti mukaan Talvisotaan ja sittemmin myös reservin kapteenina Jatkosotaan. Hän toimi jalkaväkirykmentin nro 50 kuudennen komppanian päällikkönä. Hän kaatui 43-vuotiaana Suojärvellä heti sodan alkuvaiheessa elokuussa 1941.

Havaksen kansanedustajan ura jäi lyhyeksi. Hän on ainoa suomalainen sodassa kaatunut kansanedustaja. Hän olisi voinut jäädä reserviin, mutta isänmaallinen henki eli miehessä voimakkaana ja hän halusi suorittaa velvollisuutensa.

Havaksen runo sopii meidän aikaamme, kun suursodan uhka on taas todellinen.

….

Havaksen runoa käsitellään myös Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen kirjassa Sana- ja sävelrosollia : ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (ntamo 2015).  Siinä todetaan versioiden moninaisuus ja muunnelmat. Näin Karppanen kuvaa toista ja viidettä säkeistöä (sivut 59-60):

” …toinen [säkeistö] on suunnattu syyttävänä omatuntona suoraan poliittisille päättäjille, joiden syytä sota aina on. Alkuperäisen runon viides eli viimeinen säkeistö kohdistuu runon puhujaan eettisenä velvoitteena.”

Havaksesta löytyy tietoja ainakin täältä:

Laitan loppuun vielä linkit muutamaan versioon: Seura-lehden juttu, Kokoomuspuolueen oma juttu. Kansallisgalleriastakin löytynee kirjoitus. Todettakoon, että Eduskunnassa Kokoomus-puolueen ryhmähuoneessa on Väinö Havasta esittävä muotokuva, joka löytyy linkittämästäni Seuran jutusta.

Liitän loppuun vielä linkit muutamasta esitetystä versiosta.

 

Tässä orkesteriversiossa runoa ei lauleta mutta sanat ovat nähtävillä ja sävelmä soi aidoimmin, mieletkin herkistäen. Seuraavissa lauluversioissa ovat mukana kaikki alkuperäiset säkeistöt.

Haapaveden kirkossa vuonna 2015 äänitetty versio, solistina Jaakko Lehtola. Tämän vuoden marraskuulta on peräisin tämä Ville Kinnusen versio. Tuntemattomaksi jäävä naisääni (täydennys: itse asiassa kyseessä on Hannah Tokola) esittää oman versionsa kotikutoisesti peilin edessä. Vahvuutena on selkeästi fraseeratut sanat.

Siunausta jouluun ja uuteen vuoteen koko ihmiskunnalle!

Lauri Viita ja Tapani Kansa kohtaavat – Betonimylläri (1987)

 

”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

 

Betonimylläri. Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin.

Orkesterille sovittanut Pekka Pohjola. LP, 1987.

 

Julkaisen tämän kirjoitukseni Lauri Viidan syntymäpäivänä, perjantaina 16. joulukuuta 2022. Hän on syntynyt 106 vuotta sitten vuonna 1916. Ja julkaisupäivästä kuuden päivän kuluttua - joulukuun 22. päivänä - tulee kuluneeksi 57 vuotta hänen kuolemastaan. Hän nukkui pois vuonna 1965.  Olkoon tämä tieto kirjoitukseni muodollisena perusteena.

Motossa oleva teksti on peräisin runoilija Lauri Viidalta. Alempana selviää sen käytön tarkempi yhteys. Ja tarkennetaan sekin ilmeinen itsestäänselvyys, että otsikossa mainittu kohtaaminen tapahtuu virtuaalisesti musiikin kautta.

…

Erään kauppakeskuksen aulaan oli luotu levymyyntiä. Siellä viiden euron vinyylipinoa tutkaillessani silmiini osui kirjallinen äänilevy: Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin. Tulkitsijana Tapani Kansa. Musiikin on sovittanut orkesterille Pekka Pohjola, joka myös johtaa orkesteria. Neljä tunnettua nimeä yhdessä nipussa! Jazzpianisti, rock-yhtyeen basisti, huippuluokan iskelmälaulaja ja Suomen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluva runoilija! Jokaisella noilla neljällä levykannessa mainitulla henkilöllä oli vaikutuksensa ostosvalintaani. Arvokasta tavaraa poistohintaan!

Otin levyn mukaani ja kotonani sai levysoittimeni pyöritettävää. Se on ainutkertainen kokemus. Kokoelman kappaleet löytyvät Youtuben seinältä mutta vinyylilevyn saundia se ei pysty korvaamaan.

Levy julkaistiin 35 vuotta sitten. Kun vertaa nykypäivään, niin voi vain huokaista: kovin erilainen oli tuolloin 80-luvulla kulttuurin maisema. Vinyylilevyt ovat nykyisin lähinnä keräilijöiden harrastus. Kirjalliset äänilevyt kuuluvat nykyisin kuriositeettiin. Entä sitten solisti!  Se on kai ainoa sidos nykypäivään, mutta paljastan heti ensikuuntelun jälkeisen päätelmäni: musiikissa voi monen muun ansion ohessa kokea Tapani Kansan uran huipennuksen. Enkä väheksy mitenkään laulajan muuta tuotantoa. Toki siinäkin on subjektiivisesti katsoen jonkinlaista alisuorittamista, mutta tämä neljän taiteilijan yhteistyö vaikuttaa muhevalta.

Betonimylläri oli hänen esikoisrunokokoelmansa, ilmestymisvuosi 1947. Tapani Kansan tulkinta toi eteeni 40-luvun sodanjälkeiset tunnelmat Tampereen Pispalasta.

….

Lauri Viidan tekstit ovat aikoinaan minuun osuneet ja uponneet. Niiden syviin tuntoihin olen ihastunut ja teoksissa sykkivää elämää mielessäni kokenut. Ne ovat osaltaan antaneet voimaa kohdata elämä koko karheudessaan.

Kun nyt pitkähkön ajallisen välimatkan jälkeen sain eteeni Sarmannon ja Kansan tulkinnat, Viidan sanat tulvahtivat Kansan värittäminä tajuntaani kuin syke menneestä maailmasta. Siihen liittyi häivähdys jostain kaukaisista lukukokemuksistani. Rajummin ilmaisten se oli oikeastaan potku: rankkari keskeltä läpi. Näin toteaisin Qatarissa pidettäviä jalkapallon MM-kisoja jonkin verran seuranneena.

Mennyt elämä tulvahti pintaan. Puuskainen tuuli toi mukanaan jo unohdettua. Pispala oli Viidan kokemusmaailmaa Siihen minä toki olen voinut tutustua vain kirjojen sivuilta. 40-luku sodan jälkeen – alan kuvitelmissani elää siellä. Lauri Viita on osa meitä, suomalaisuutta, osa mennyttä Suomea, suomalaisuutta, identiteettiämme, joka on lähtemättömästi jäämässä taakse.

Viita tuo äänellään ja rytmin täytteisellä kielellään eteemme perustuksemme luojat, rakentaja, duunarit ja heidän kokemusmaailmansa. Hän kuuluu osana suomalaisuuteen, mikäli siitä vielä edes häivähdys on jäljellä.

Ennen kuin menen itse levyyn, kirjoitan sanasia Tapani Kansasta.  Tuon levyn kautta eteemme avautuu aivan erilainen taiteilija, kuin mitä iskelmistä olemme tottuneet kuulemaan. Hän on kypsä rankan ja raa’an, sekä myös herkän työläiskirjailijan lyriikan tulkki. Viidan sanoista välittyy Tampereen työläiskaupunginosan sielukkuus kaikessa monimuotoisuudessaan. Tapani Kansa ei ole mikään tyhjänpäiväisyyden toistaja, jokaisella sanalla ja ilmaisulla on painava sisältönsä. Kansa on elänyt Lauri Viidan tekstit sisimmässään, sulatellut ehyeksi kokonaisuudeksi.

Levyllä Kansa on parhaimmillaan, eletään Kansan laulajan uran huippuvuosia. Hän osaa hyödyntää aikaisemman kokemuksensa, hän antaa kaikkensa. Kaikki on pelissä ja mukana on vielä taiteilijan nöyryyttä täyteen antautumiseen. Kokoelman luominen on vaatinut taiteilija Kansalta itseluottamusta. Ilman sitä ei tuollaista kokoelmaa olisi syntynyt.

Nyt me tiedämme, että tuo itseluottamus johti myöhemmin ylilyönteihin, niin uskallan todeta. Mutta hänen kunniakseen on todettava, että hän on aina jaksanut nousta pystyyn ja käsittääkseni jatkaa edelleen uraansa.

Kerron vielä hiukkasen Tapani Kansan laulajanurasta, vaikka se ei olekaan juttuni keskiössä.  On eräs toinenkin projekti, johon hän on kyennyt paneutumaan yhtä ansiokkaasti. Betonimyllärin levytystä seuranneella vuosikymmenellä hän teki argentiinalaiselle tangolle omistetun levyn, joka sisältää kaksitoista kappaletta, joukossa todellisia helmiä. Levy on nimeltään Päivä jolloin rakastat – argentiinalaisen tangon suurimmat klassikot. Kansa on itse myös tuottanut kokoelman. Ne ovat hienoja sovituksia ja aivan uudenlaisia suomennoksia, joissa pyritään välittämään eteläamerikkalaisen musiikin aitoa tunnelmaa ja henkeä. On pyritty välttämään falski viihdemusiikin pintakoreus – ja mielestäni onnistuttu. Laulut on suomentanut Ahti Taponen, joka kirjallisessa tuotannossaan tunnetaan myös Jussi Taposena (ks. täältä). Hänen elämänsä päättyi kuluvan vuoden syyskuussa. Siksikin hän ansaitsee maininnan.

Yhteistä noille kahdelle kokoelmalla on se, että ne molemmat ovat unohdettua todellisuutta. ”Miks kaikki kaunis meiltä tahtoo kuolla” – niin pohti aikoinaan Eino Leino, ja on osunut oikeaan.

Tuon 90-luvun lopun tangolevyn jälkeen Tapani Kansa ei ole enää urallaan yltänyt samalle tasolle, ehkä muutamia yksittäisiä lauluja ja esityksiä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään ihmeellistä. Se kuuluu elämään. Tärkeintä on kuitenkin se, että Tapani Kansa on jatkanut uraansa ja tuonut sen myötä varmasti ihailijoille kauniita hetkiä.

…

Mennään nyt Lauri Viitaan ja Sarmannon lauluihin. Levyn takakannessa on kuvausta, jonka nyt teille välitän.

Betonimylläri sisältää seuraavat runot: Balladi, Alfhild, Joki, Kapina, Tomu, Pappi ja pakana, Betonimylläri, Kotitaival, Iso mies, Vaeltaja. Niistä kruununkivenä on kymmenminuuttinen Betonimylläri. Mutta yhtäkään ei voi vähätellä. Kullakin runolla (tai laululla; miten vain kukin haluaa sen kokea) on oma painoarvonsa hienossa kokonaisuudessa. Luulenpa kuitenkin, että jos suoritettaisiin äänestys, Alfhild saisi suurimman suosion. Sehän on jäänyt vuosien myötä soimaan erityisenä äitienpäivän juhlistajana.

 Heikki Sarmanto kertoo:

”Laulusarja sai alkunsa New Yorkissa vuonna 1975, jolloin sävelsin teoksen nimikkolaulun. Lauri Viidan runomaailma avautui minulle Brooklynin latinalaiskortteleiden keskellä järisyttävän voimallisena, miltei pelottavan syvälle tuntoihin tunkeutuen.”

 Teos kantaesitettiin Kajaanissa vuonna 1984. Tuolloin siihen riitti pelkkä pianon säestys. Laulusarjan solisti valikoitunut jo vuosia ennen aikaisemman yhteistyön pohjalta. Sarmanto oli löytänyt Tapanin ja Laurin persoonissa jonkinlaisen yhtenevyyden. ”Tapanin värikäs ja moni-ilmeisen herkkä persoona” oli läsnä säveltäjän perehtyessä Viidan tuotantoon.

Ensiesityksen jälkeen koitti parin vuoden kypsyttelyvaihe. Sinä aikana, kuten säveltäjä kertoo, ”Viidan sanoma imeytyi syvälle Tapanin tuntoihin”. ”Sana alkoi elää yhä voimakkaammin miehessä ja mies sanassa.”

Pekka Pohjola toi sitten kokonaisuuteen ja yhteistyöhön ratkaisevan panoksensa. Hän sovitti laulut ja loi orkestraation. ”Betonimylläri teki pitkän matkan Pispalan rinteiltä Brooklynin slummien kautta Pasilaan ja jatkaa nyt äänilevyllä vaellustaan.” Näin Sarmanto kiteyttää kokoelman tarinaa ja jatkaa: ”Tapani Kansan upean tulkinnan myötä Lauri Viidan sana nousee kirkkaana kohti uusia ulottuvuuksia.”

…

Myös tunnettu yritys- ja urheilujohtaja Pertti Paloheimo (s. 1930) on saanut levyn takakanteen puheenvuoronsa. Hän pitää Pispalaa Viidan ”henkisenä lähtölavana”. Urheilumiehenä hän vertaa sitä kotikenttään, joka laajeni uusiin sfääreihin. ”Mitalit lopulta jakaa vain aika ja avaruus.” Viidan rytmikorva on tehnyt häneenkin vaikutuksensa. Viita on ennen muuta runoilija, myös proosasta se käy ilmi.

Seuraava kuvauksen perusteella Viita oli tullut Paloheimolle tutuksi jo nuoruudesta lähtien:

”Meilläpäin, siellä Pispalassa, suvaittiin monia mielipiteitä. Niitä viljeltiin omassa ’Akatemiassa’ jo 1940 ja 1950 -lukujen taitteessa. Se kokoontui lauantaisin työviikon päätteeksi Haapaniemen yleisessä saunassa. Löylyn jälkeen pukuhuoneessa käsiteltiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat, esityslista oli avara, pääalustajana oli aina Lauri Viita.”

Paloheimon sanoin Viita oli ”iso, komea ja voimakas mies”, ”urheilijana hän oli moniottelija”. Sitä kuvatkoon runo ”Iso mies”.

Paloheimo kiteyttää omaa suhdettaan Viitaan.

”Lauri oli ensimmäinen valmentajani, opetti minut urheilemaan, juoksemaan, hyppäämään. Koripallossa ohjeita oli kaksi: palloa ei saa antaa vastustajalle ja se pitää heittää korirenkaan läpi.”

”Ensimmäinen kesätyöni koulupoikana oli toimia hänen lautapoikanaan, hanslankarina. Lauri Viita oli myös rakentaja, kirvesmies.”

Jotenkin tuota nyt lukiessa, tulee ikävä menneen ajan henkeä. Ehkä se johtuu siitä, että minullakin oli siihen kosketukseni, tosin aivan toisella puolen Suomea. Aikamme on menettänyt jotain lähtemättömästi.

Kun romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950, Paloheimo sai Viidalta uunituoreen kappaleen, jonka nimikkolehdellä runoilija oli kirjoittanut: ”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

Siinäpä aitoa evästystä elämän tielle!

Paloheimo liittää myös katkelman runosta ”Onni”. Suvimaiseman tunnelmassa se päättyy vanhaan onnelliseen kaikuun merkiksi jatkuvuudesta: ”Isä hei!”

Tämän myötä on ilo hiljentyä joulun aikaan. Tuokoon se lämpöä sydämiimme - ja voimaa elää.