Baklykov live – blogisti kokemassa Pietaria (ja muutakin Venäjää)

Minusta on oikeastaan vasta tänä vuonna tullut Sergei Baklykovin fani. Kyseessä on siis pietarilainen blogisti, joka pitää säännöllistä englanninkielistä livestriimiä netissä (YouTube). Ensi kerran se taisi osua kohdalleni vasta viime vuoden loppupuolella. En sitä noteerannut, mutta vähitellen kurkkasin, mitä hänen striimeissään tapahtuu. Siellä hän vain käveleskeli kaduille, seurasi lähetyksensä kommentointeja ja kertoili niitä näitä siitä, mitä ympärillään kohtasi. Panin merkille, että hän puhuu loistavaa englantia ja hänellä on yllättävän paljon seuraajia. Ensimmäinen havaintoni oli, että Pietaria ja Venäjää rakastetaan ympäri maailman. Baklykovin lähetysten kautta he saavat jonkin tyhjiön täytettyä.

Itse en siis heti syttynyt. Pietari on minulle tuttu kaupunki eikä minua innostanut lähteä tarpomaan hänen kanssaan Pietarin katuja, varsinkin kun nuo lähetykset ovat monien tuntien mittaisia ja toistoakin on valtavasti. Nyt kun olen jäänyt loukkuun, niin totean, etten vieläkään seuraa häntä kuin pätkittäin, tuntikausiksi en sinne jämähdä, vaikka on iltoja, jolloin olen pitemmäksikin aikaa huomannut jääneeni hänen juttujaan kuuntelemaan ja kävelyretkiään seuraamaan. Yksi syy on nostalginen Pietarin kaipuu. Hän kulkee samoja katuja, joissa minä olen usein kulkenut. Ja varsinkin nyt sodan puhjettua, olen viimeinkin alkanut tajuta, että Pietari – vaikka onkin maantieteellisesti minua niin lähellä – ei ole enää matkakohteena minun ulottuvissa. Olen siis varma, että siihen kaupunkiin - ja Venäjälle yleensä – en pääse enää kohtaan. Syy ei ole pelkästään sota, vaan esimerkiksi myös koronapandemia. Lisäksi jo parisen vuotta sitten, kun tein viimeisen matkani Venäjälle, sisimmässäni eli terveysongelmieni vuoksi vahva tunto, että matkustelu alkaa jäädä.

Nyt sodan aikaan, monien itkujen keskellä, Baklykovin lähetykset tuovat ainakin pieneltä osin sydämelle iloa ja lohtua. Ensimmäinen innostumisen hetki tapahtui oikeastaan seuratessani hänen Moskova-striimiään. En tarkkaan muista ajankohtaa. Taisi olla jo tämän vuoden puolella, tai sitten ei vielä, koska syksyisiä mielikuvia muistissani vielä herää. Huomasin tuolloin, että kaupunki oli sitten viime käyntini hieman muuttunut. Hän esitteli tuolloin aivan Kremlin lähettyviltä erästä uutta näköalasiltaa Zaryadne-konserttirakennuksen kupeessa.

Nyt olen jäänyt kuin loukkuun. Odotan jo, miltä Pietari hänen kuvaamanaan taas näyttää. Miten hän jaksaakin luoda noita lähetyksiään käytännössä päivittäin! Sodan puhjettua häneltä saa ajankohtaista kuvaa Pietarin elämänkulusta tiukkojen pakotteiden keskellä. Olen mukana suurkaupungin sykkeessä, ja päivittäin pystyn näkemään, miten pakotteet jossain vaiheessa alkavat todella purra. Valitettavasti ne alkavat jossain vaiheessa jäytää normaalia elämää. Minulle kyse ei siis ole mistään vahingon ilosta, kuten on kai jo tullut selväksi.

Tuo oheinen kuva on eräästä Pietarin baarista, jonka olen ottanut suorasta lähetyksestä Baklykovin kuljeskellessa Pietarille niin tyypillisen sateen keskellä. En ole mikään baarikärpänen, joten niistäkin olen saanut Baklykovin myötä antoisaa tietoa. Varsinaisesti minut on sytyttänyt hänen laaja kulttuurituntemuksensa ja ennen kaikkea rakkaus klassiseen musiikkiin.  Nyt aivan viime päivinä hän on vienyt katsojansa mukaan konsertteihin. Aivan mahtava kokemus oli olla mukana ”Petrikirchessä”, Nevskin valtakadun varrella sijaitsevassa luterilaisessa kirkossa. Siitä olen kirjoittanut kolme vuotta sitten jutun, joka avautuu täältä. Tuohon kirjoitukseen herätteenä oli käynti urkukonsertissa, jolloin sain pienen ekskursion myötä tutustua kirkon historiaan ja nykyelämään lähemminkin. Sen jälkeen olen käynyt siellä toisenkin kerran, tällä kertaa kamarimusiikkikonsertissa. Tuosta käynnistä kerron tässä jutussani, jonka olen kirjoittanut samana keväänä käydessäni Pietarissa kirjamessuilla.

Nyt Baklykov kykeni teknisistä rajoituksista huolimatta luomaan striimissään aivan upean tunnelman, aivan kuin katsojat olisivat olleet fyysisesti mukana konsertissa. Konsertissa esiintyi kamarimusiikkiorkesteri. Se alkoi Vivaldista ja siinä soi hyvin monenlaista musiikkia. Iloa säteilevä sopraanosolisti teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti en nyt muista nimeä. Mutta… ei hätää. Löytyyhän lähetys edelleen netistä. Se on täällä. Baklykovin lähetyksissä eletään hyvin hektisesti. Tuo konsertti on nimittäin tapahtunut 23. maaliskuuta, viime keskiviikkona. Sopraanosolistin nimi on Irina Mulyarchik. Erityisesti kosketti eräs kappale, jonka säveltäjäksi osoittautui orkesterissa soittava alttoviulisti. Muitakin solisteja konsertissa oli: kitaristi Mikhail Kasheutov ja hanuristi Artyom Malkhasyan. Ohjelmistosta mainitsen vielä erikseen kaksi kappaletta. Toinen on José María Canon sävellys Son of Moon, solistina yllä mainittu Irina. Toinen on meille kaikille varmasti tuttu tango Mustasukkaisuutta. ”Järjen veit ja minusta orjan teit” – niin laulaa Olavi Virta. Tällä kertaa kyseessä oli orkesterisovitus.

Ja toinen konsertti tuli livelähetyksenä eilisiltana (lauantaina 26.3.2022). Paikkana oli Mjasnikovin talo (The House of Myasnikov), joka on rakennettu vuonna 1859. Se oli minulle uusi tuttavuus. Paikka onkin entisöity aivan vastikään konserttisaliksi. Kyseessä on erittäin kaunis Sali. Rakennuksesta löytyy kuva täältä. Googlaamalla löytyy muutakin tietoa.

Kyseessä on loistava konsertti, jonka sielu ja henki on pianisti Dmitry Myachin. Kannattaa tutustua Baklykovin lähetykseen, joka on nähtävissä täällä. Laulusolistit eivät mielestäni olleet aivan samassa vedossa kuin yllä mainitsemani Pietarin kirkossa esiintynyt Irina Mulyarchik, mutta hyviä he kuitenkin olivat. Konsertissa on kuitenkin hyvin intensiivinen tunnelma. Illan juontaja tuo siihen oman panoksensa. Valitettavasti vain puheesta en saanut lähetystä seuratessani selvää. Musiikki kyllä kuului aivan tyydyttävästi.

Odotan jo seuraavaa Baklykovin lähetystä. Niissä todellakin eletään arjessa mukana. Ja hänen tietämyksensä ansaitsee erityismaininnan. Hymyä vielä riittää. Baklykov haluaa luoda optimismin henkeä. Mutta kun yllä mainitsin, että Mjasnikovin talon konsertin solistit eivät tuntuneet olevan vedossa, niin mielessä välähti, olisiko syynä ollut nykyinen varmasti jokaisen sydäntä painava yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne.  Blogisti itse eilisen konsertin jälkeen nautti seuraajiensa iloksi lasillisen samppanjaa, kilistäen kuvitteellisesti meidän jokaisen kanssa toivottaen kaikille rauhaa.

...

Lisäys:

Yksi asia jäi kertomatta. Kun konflikti Ukrainan kanssa helmikuun lopussa puhkesi, niin oli uhkana, että Venäjä sulkee YouTuben eikä siis Baklykovillakaan olisi ollut mahdollisuutta siellä striimiinsä. Facebook ja Instagram suljettiin, mutta lopulta YouTube jäi, ainakin toistaiseksi. Minua veti seuraamaan nimenomaan tuo seikka. Baklykov painotti, että ehkä juuri sinä iltana oli meneillään viimeinen lähetys tai ehkä se olikin seuraavana iltana, ja minä halusin nähdä tuon ”viimeisen” lähetyksen.  Ilta illalta lähetykset kuitenkin jatkuivat, kunnes varmistui, että YouTube jatkaa Venäjällä toimintaansa.

Todettakoon vielä sekin, että Baklykov vakuuttaa olevansa patriootti, joka ei hylkää kotimaataan.

...

Päivitys 29.03.2022: Sergei Baklykovin etunimi korjattu.

Venäjä Ukrainassa: Kauanko sota kestää?

 

Andrei Illarionov on entinen Putinin neuvonantaja ja nykyinen hänen politiikkansa armoton kriitikko. Olen seurannut hänen blogiaan ja ulostulojaan välillä tiiviistikin. Nyt Venäjän Ukraina-operaation sytyttyä osui silmiini tuore keskustelu ukrainalaisen toimittajan Tatjana Martynovan kanssa. Se on pitkä enkä mene nyt laajemmin sen yksityiskohtiin. Nostan sieltä yhden asian, johon lyhykäisesti kajotaan. Kyse on siitä, kuinka kauan tähän mennessä jo yli kaksiviikkoinen ”operaatio” kestää. Toistaiseksi vakuuttelut sen pikaisesta päättymisestä ovat osoittautumassa huuhaaksi.

Andrei Illarionovin taustoista voisi kertoa pitkäänkin. Wikipedia-sivusto on varmasti hyvä lähde. Minulla on hänestä lisätietoa, joka löytyy blogitekstistäni helmikuulta 2021(linkki), tarkemmin sanoen sen aivan lopusta. Jutun otsikkona on Kansakuntaa tarvitaan. Tuon kirjoituksen painopiste on ihan muussa, mutta lisäsin siihen Illarionovia käsittelevän osan, koska se mielestäni ainakin jossain määrin sivuaa kansallisvaltio-teemaa. Tarkoitukseni oli alun perin tehdä Illarionovin ajatuksista itsenäinen juttu, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Illarionovin tyyli on tullut minulle tutuksi. Hän voi olla välillä todella provosoiva, valmis tiukkoihinkin väittelyihin, jopa avoimeen sanaharkkaan. Siksi mikään ei hänen suhteen yllätä. Ennen tätä nykyistä kriisiä, kuuntelin muutama kuukausi sitten hänen näkemyksiään USA:n vetäytymisestä Afganistanista. Siitäkin aiheesta löytyi kiintoisaa polemiikkia ja uutta lähestymistapaa. Mitä taas Putiniin tulee, niin niin hänen mielenlaatunsa ja ajatuksenjuoksunsa on miehelle tuttuakin tutumpi aihe.

Mennään nyt tähän asiaan. Käytän puhujan itsensä sanavalintoja, mutta käännös on kuitenkin vapaasti mukailtu.

Toimittaja arvelee, että kyseessä on puolitoista tai korkeintaan kaksi kuukautta kestävä sota, mikä saa vieraan havahtumaan. Aivan kuin tulisi uusi vaihde silmään, äänenpaino muuttuu ja toimittaja jää lähes hölmistyneenä ihmettelemään vieraansa muodonmuutosta.

Illarionov on suorasanainen, varma mielipiteestään. Hänen mukaansa on valmistauduttava siihen, että tämä sota voi kestää hyvin kauan. Ei ole mitenkään selvä vaihtoehto, että se päättyisi pian. Ei sotaa tietenkään voi koskaan suunnitella pitkäksi. Sen lasketaan loppuvan pian. Mutta toisaalta kun ottaa huomioon ”Kremlin isännän” mielialan ja tuntemukset sekä toisaalta ukrainalaisten ”sataprosenttisen valmiuden” olla antamatta periksi, niin se merkitsee, että sota on luonteeltaan ”eksistentiaalinen”. Ukrainalle kyse on henkiinjäämisestä. Putinille puolestaan sodassa on kyse hänen omasta henkiinjäämisestään. Hän etenee pikkuhiljaa, päämäärätietoisesti…

Illarionovin mukaan tässä sodassa voittaa sitkeämpi, lujempi, itsepintaisempi, se joka ei anna ensin periksi, joka kestää pitempään kuin vastustaja.

Toimittaja: ”No, me olemme varautuneet puoleentoista-kahteen kuukauteen.” Illarionov keskeyttää: ”Ja minä aiheutan teille pettymyksen, ei pidä varautua puoleentoista-kahteen kuukauteen, pitää varautua pitkäksi ajaksi. Putin kuulee teidän käsityksenne ja toteaa olevansa puolestaan valmis käymään sotaa vuoden…”

”Me olemme virittäytyneet voittoon, vieköön se miten kauan tahansa,” Illarionov jatkaa.

Toimittaja: ”Se on pääasia, itsestään selvää.”

Illarionovin mukaan häviö sodassa merkitsisi Ukrainan tuhoa valtiona ja Ukrainan tuhoa etnoksena, ukrainalaisen kulttuurin ja ukrainan kielen tuhoa. Putinin ulostuloista on tullut selväksi, että hänen tavoitteena on tuhota Ukraina. Siksi sota kestää. Siinä ”ei ole lounastaukoja” eikä määräaikaa, vaan sen on tarkoitus johtaa täydelliseen voittoon. Illarionovin näkemyksessä se merkitsee, että maahan tunkeutunut hyökkääjä torjutaan totaalisesti. On pidettävä pää kylmänä. ”Vastustaja voi osoittautua todella vahvaksi, ovelaksi, kyyniseksi, säälimättömäksi. Siksi ei pidä kiireessä tehdä mitään lopullista luonnehdintaa tuhon vimmassa olevasta vihollisesta. Sen sijaan on tehtävä kaikki mahdollinen, jotta voisi säilyttää omat voimansa ja tuhota Ukrainan alueelle hyökännyt vihollinen...”

Toimittaja jää mietteliäänä pohtimaan: ”Minä ihailen omaa armeijaamme äärimmäisen vaikeassa tilanteessa…”

…

Tämä on siis lyhykäinen osa pitkästä keskustelusta. Seurataan tilanteen kehitystä. Omasta puolestani haluan todeta, että asiassa on monenlaisia näkökulmia. Myös venäläiset ovat sodan uhreja. Oman itärajamme läheisyydessä saattavat perheet saada ilmoituksia sodassa kaatuneista 19-20-vuotiaista nuorukaisista. Vastikään luin järkyttyneenä venäläiseltä keskustelupalstalta muistokirjoituksen sodassa kaatuneesta parikymppisestä sairasauton kuljettajasta. Venäjälläkin ollaan suuren surun vallassa. Kommenteista huomaa, että isänmaallinen patriotismi on tunteista päällimmäisenä. Se toistaiseksi kantaa surun yli. Halutaan tukea surevia läheisiä, valaa uskoa.  Sodan uhreja on siis molemmin puolin.

Kommenteista osui silmiini kaksi tunnelman rikkovaa näkemystä. ”Nuori komea kaveri kuoli vanhojen sekopäiden tähden. Ilman heitä hän eläisi ja kasvattaisi lapsia.”  ”Noin käy jokaiselle joka ase kädessä tunkeutuu Ukrainaan.” Niiden tarkoitus oli tuoda säröä ihmisten tunteisiin. Ne saivatkin perusteltuja vastareaktioita.

Kansa tekee surutyötään. Uhreja tulee vielä kai paljon. Kaiken informaation keskellä muistetaan kuitenkin se sodan ensimmäinen uhri – totuus. Niin idässä kuin lännessäkin. Ihmiset ovat kuitenkin paljolti mediapoolien ohjauksessa.

Ukrainan tapahtumat: venäläisiä kansalaisreaktioita sodankäynnin keskeltä

 Diakoni astui ambonille, sojottavalla peukalollaan selvitti pitkät hiuksensa messukaavun kauluksen alta ja asetettuaan ristin rinnalleen ryhtyi kovalla äänellä ja juhlallisesti lukemaan rukousta: rukoilkaamme yhdessä Jumalaa.

”Yhdessä, kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä me rukoilemme”, Nataša ajatteli.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha. Kolmas kirja, osa I, luku XVIII. Suomennos Esa Adrian.

…

Nuo Natašan sanat on liitetty melko tuoreeseen venäläisten opettajien vetoomukseen sotatoimien päättämisen ja rauhan puolesta, joka on lähetetty Venäjän johdolle ja Venäjän Duuman jäsenille eli suomalaisittain kansanedustajille. Tuo reaktio on yksi monista. Sen tulosta odotetaan edelleen. Vaikka se viipyy, vetoomus ei ole turha. Se kertoo osaltaan ihmisten järkytyksestä ja rohkeudesta. Nuo rauhanpyrkimyksen eleet jäävät soimaan niidenkin omassatunnossa, jotka ovat alun alkuaan hyväksyneet maan johdon toimet. Venäläinen kulttuuri on voimavara sovulle ja rauhantahdolle, sekä myös katumukselle ja anteeksiannolle. Se yhdistää, eikä sodan turhat uhritkaan jää hämärän unhoon. Heidän muistonsa jää merkiksi kansalle poliittisten johtajien hallinnollisen väkivallan mielettömyyksille.

Aivan äskettäin kohdalleni osui pikku-uutinen kahden Venäjän karjalaisen nuorukaisen kaatumisesta Ukrainassa heidän täyttäessään kansalaisvelvollisuuttaan. 19-vuotiaat Kirill Kesäjoelta(Letneretšenskoje) ja Nikita Derevjannojen kylästä ovat menehtyneet. Kyseessä on Litsei-verkkosivun jakama tieto. Litsei jakaa tietoa Karjalan tasavallan kulttuuritapahtumista.  Uutisen myötä käy ilmi karu totuus: ihmishenkiä ei saada takaisin. Uskon, että suuri osaa Karjalaa itkee noiden nuorukaisten menehtymisen johdosta. Ja sydämessään koko Venäjä suree, vaikka virallinen informaatio yrittääkin viestiä sotatoimista kylmäkiskoisin faktoin.

 ”Ukrainan operaation” piti kestää muutama päivä, mutta se jatkuu edelleen. Venäjän poliittisessa johdossa on varmaan jo selkeitä hermostumisen merkkejä. Heidän ajatuksiaan myötäilleet uskolliset kansalaisetkin ovat suurelta osin vaikenemassa. Alkaa olla aika itsenäiselle pohdinnalle. Vaikenemisesta ja hiljentymisestä on polku uudelleenarvioinnille.

Kuuntelin jokin päivä sitten presidentti Putinin vuodatusta sodan käynnistä. Uhriluvun kerrottuaan hän totesi, kuinka valtio huolehtii siitä, että omaiset saavat vankan taloudellisen korvauksen menetyksen johdosta. Ruplamääriä en kirjoittanut muistiin, mutta ei niillä ole nyt merkitystä. Hämmennyin presidentin esityksen kylmäkiskoisuudesta. Toisaalta kauhistuin, kuinka tunteettomasti voidaan ihmiselämästä puhua. Sotilaat ovat nyt pelkkiä lukuja, kun toisaalta vieläkin vuosittain surraan valtiollisissa muistotapahtumissa toisen maailmansodan uhreja. Putinin esiintyminen kertoo peitellystä epätoivosta. Kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta perääntyä ei voi. Tätä muuten pohtivat myös toimittaja Ivan Puopolo ja sotahistorioitsija Lasse Laaksonen Puopolon youtube-kanavan keskustelussa. Sille suositukseni.

 

Mennään tarkemmin tuohon vetoomukseen. Kerron sen sisällöstä lukemani uutisen pohjalta vapaasti muotoillen. Kokonaisuudessaan en ole voinut sitä lukea. Siitä kertova uutinen löytyy mm. täältä. Se on julkaistu 2. maaliskuuta. En tiedä, miten vetoomukseen on reagoitu, tai millaisiin toimiin on ryhdytty. Käsittääkseni vetoomuksen sivut, jossa opettajilla ympäri on ollut mahdollista liittyä siihen mukaan, on suljettu.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja, Uuden koulun kirjallisuuden osaston johtaja Sergei Volkov on julkaissut avoimen kirjeen Venäjän federaation johdolle Ukrainan tilanteesta, jonka hän kirjoitti yhdessä kollegoidensa kanssa. Volkov kehottaa muita venäjän kielen ja kirjallisuuden opettajia liittymään vetoomukseen. Kirje on osoitettu Venäjän presidentille Vladimir Putinille ja Venäjän federaation parlamentin (Duuman) kansanedustajille. Siinä vaaditaan kaikkien sotatoimien välitöntä lopettamista.

”Miten näitä toimia sitten kutsutaankaan ja millaisista asetelmista ne ovat alkavat, ne johtavat kotien tuhoutumiseen, kuolemiin, ihmisten joukkopakoon, keskinäisen vihan, eripuran ja kauhun lisääntymiseen.” Näin vetoomuksessa todetaan.

Opettajat muistuttavat, ettei yhdessäkään venäläisessä klassikkoteoksessa kerrota tämän kaltaisten konfliktien seurauksista myönteisesti. Päinvastoin, niitä on luonnehdittu jyrkän kielteisesti. Vetoomuksen tekijät toteavat olevansa neuvottomia oppilaiden kysyessä heiltä vihasta.

”Me venäläisessä kulttuuripiirissä kasvaneet voimme elää vain rauhan voimalla: ”kaikki yhdessä, ilman säätyeroja, ilman vihaa, veljellisen rakkauden yhdistäminä.” Nuo Tolstoin sanat oppilaamme osaavat ulkoa. Sukupolvi sukupolvelta venäläiset ovat lukeneet koulussa Tolstoita (ja muita venäläisiä kirjailijoita) ja ovat muodostaneet sen pohjalta kuvan rauhasta (ja sodasta).”

Opettajien mielestä venäläisen kirjallisuuden viesti on ytimeltään sodanvastainen ja kehottaa avoimeen dialogiin muiden kulttuurien kanssa, ilman raja-aitoja. Tuo kuva on nyt rikkoutunut, ja ollaan älyllisessä ristiriitatilanteessa. Kuten tekstissä todetaan: on tapahtunut ”kognitiivinen räjähdys”. Vapaasti muotoillen se tarkoittaa, että viime päivien kehitys on pommin tavoin rikkonut ihmisen turvalliseksi kokemansa maailmankuvan. Opettajien vetoomuksessa viitattaneen psykologiasta tuttuun kognitiiviseen dissonanssiin.

Vetoomuksen tekijät katsovat, että nyt meneillään olevilla yhteenotoilla ja niiden myötä aiheutuvilla tapahtumilla voi olla vakavia seurauksia Venäjän kansalle. Siksi he vaativat sotatoimien välitöntä lopettamista. Tekijät päättävät vetoomuksensa todeten, että he voivat tulla Duumaan valaisemaan kansanedustajille venäläisen kirjallisuuden näkemystä ja mitä pikemmin, sitä parempi. Huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

Juudas Iskariot – Leonid Andrejev ja hänen näkemyksensä Jeesuksen kavaltajasta (1907)

 

Andrejev, Leonid: Juudas Iskariot. 1907. (Андреев, Леонид: Иуда Искариот.)

Leonid Andrejev (1871-1919) kirjoitti pienoisromaanin Juudaksesta vuonna 1907. Hän oli Venäjän ns. hopeakauden kirjailija, lähinnä symbolistiksi ja ekspressionistiksi luokiteltu, vaikka nousikin kirjailijana julkisuuteen realistien joukossa. Läheisenä tukijana oli Maksim Gorki, jolla on oma roolinsa myös Juudas Iskariotin synnyssä. Tekijän itsensä mukaan teos on ”Fantasia kavalluksesta (petoksesta), hyvästä ja pahasta”. Hän tuo näkökulman muuten niin epäuskoiselta vaikuttavaan myytilliseen kertomukseen. Muistan jostain lukeneeni, että Andrejev piti sitä läheisimpänä teoksenaan.  Siksikin on kiintoisaa tutkailla teoksen tarkastelun ohessa myös kirjailijan omia elämänvaiheita.

Mukana tarkastelussani on ollut kaksi teoksen suomennosta: V.K. Trastin suomennos vuodelta 1910 (153 s.) ja Eila Salmisen suomennos vuodelta 1980 (121 s.). Viimeksi mainittu on oikeastaan parikymmentä vuotta aikaisemman Juhani Konkan suomennoksen korjattu versio. On ilmestynyt myös pienoisromaaniin pohjautuva Andrei Bogatyrjovin ohjaama elokuva vuodelta 2013: ”Juudas - on asioita, jotka on selvitettävä itse” (Иуда. Есть вещи, в которых нужно разобраться самому). Se on pelkästään venäjänkielinen.  Olen liittänyt siitä kirjoitukseni oheen pari kuvaa.

…

Venäjän kirjallisuudessa Andrejev luokitellaan kuuluvaksi ns. pieniin klassikoihin. Hän nousi suosioon kertomuksillaan 1900-luvun alkuvuosina. Hän uskalsi käsitellä rankkoja aiheita raiskauksista lähtien. Lukijamäärät olivat suuria, ja hän sai poikkeuksellisen paljon lukijakirjeitä osallistuen itsekin keskusteluihin. Se oli uudenlaista kirjallista kulttuuria. Hän kirjoitti myös näytelmiä luoden uutta näyttämöllistä ilmaisua. Hän oli myös kuvataiteilija. Monipuolisuutta kertoo sekin, että häntä pidetään värivalokuvauksen yhtenä pioneerina. Pääteoksena pidetään toista pienoisromaania Kertomus seitsemästä hirtetystä (1908), josta löytyy myös suomennos.

Andrejevin kerrotaan kypsytelleen teostaan kauan. Mikä sitten sai hänet toteuttamaan suunnitelmansa? Sitä voisi kai pohtia laajemminkin. Venäjän vallankumous (1905), vaimon kuolema, tai sitten vaan se yksinkertainen tosiseikka, että Juudaksen hahmo kiinnosti häntä. Siihen voi olla uskonnollisia motiiveja tai sitten ylipäänsä kiinnostus kuoleman ja itsemurhan teemaan. Tuo uskonnollinen motiivi voisi olla merkitsevä. Teoksensa myötähän kirjailija tavallaan palaa (ortodoksisen) kirkon piiriin, toki omalla poleemisella tavallaan. Todettakoon, että Andrejev on kirjoittanut novellin myös toisesta uuden testamentin hahmosta Lasaruksesta - miehestä, jonka Jeesus herätti henkiin. Siinäkin näkökulma on myyttiä rikkova.

Kuoleman ajatus oli kirjailijan elämässä mukana jo varhaisesta nuoruudesta lähtien. Isän varhaisen yllättävän kuoleman vuoksi perheessä oli vaikeaa. Sisaruksista kaksi taisi joutua mielisairaalaan. Leonidilla oli itsemurha-ajatuksia.  Hän yrittikin päästä muutaman kerran elämästään ja joutui turvautumaan aikuisiässä psyykkiseen hoitoon, mikä johtui hänen omien sanojensa mukaan henkisestä väsymyksestä. Hän uhmasi kerran nuorempana elämää mm. siten, että asettui makuulle junan raiteiden väliin ja juna kulki hänen ylitseen. Kerrotaan myös, että eräässä yrityksessä hän sai harhalaukauksen myötä elimistöönsä pysyvän vamman.

 Yhtenä arviona teoksen taustavaikuttimesta on esitetty, että Andrejev pettyi venäläisen älymystön takinkääntöön vuoden 1905 vallankumouksen jälkipyykissä. Hän eli palavahenkisesti mukana vallankumouksen tunnelmissa, halusi kaataa tsaarin vallan. Hänen kerrotaan olleen Helsingissä vierailulla ja vaatineen Senaatintorin tapahtumassa tsaarin kuolemaa. Sitten hänen kerrotaan häipyneen paikalta vähin äänin ja poistuneen saman tien myös Suomesta, koska pelkäsi tulevansa pidätetyksi.

Lopulta edettäessä vuoteen 1917 mies käänsi itse takkinsa. Hän vastusti ja kai vihasikin Leniniä ja bolševikkien valtaa siinä määrin, että yritti jopa luoda kansainvälistä liikettä bolševikkivallan kaatamiseksi. Hän oli tuolloin jo siirtynyt pysyvästi asumaan Suomen puolelle Kannakselle huvilaansa.  Sieltä käsin hän toimi, mutta kuolema keräsi hänet sitten lopullisesti tästä maailmasta ja suunnitelmat jäivät ilmaan.

Vuoden 1917 tapahtumat olivat Andrejevin elämän suuri tragedia. Ylipäänsä hänen kirjallinen elämänsä oli hiipumaan päin ja tuotannossa elettiin synkissä teemoissa. Aikanaan huippuvuosina Andrejevin teosten levikki nousi huimiin määriin. Hän eli näyttävästi. Huvilan lähettyvillä Suomenlahdella hän harrasti veneilyä eli näyttävästi eikä säästellyt rahavarojaan. Ja hän kuolikin lopulta köyhänä kuin kirkon rotta.

Kuten jo totesin, kuoleman teema oli hänelle läheinen ja hän liikkui teoksissaan usein kuoleman kohtaamisen tilassa. Seuraavana vuonna Juudaksen jälkeen häneltä ilmestyi toinen keskeinen pienoisromaani, pääteokseksi luokiteltu Kertomus seitsemästä hirtetystä, jossa vallankumoukselliset kohtaavat kuolemansa. Osoittautuu, että uhrien mielessä on muutakin kuin aseellinen kapina ja luokkataistelu. Hän paneutuu ihmiselämän syviin tuntoihin.

…

Mennään nyt kirjoitukseni pääaiheeseen. Teos on puhutteleva. Jollain tapaa se katsoo Raamatun myytin taakse. Kirjailija pystyy luomaan uskottavan persoonallisuuden, elämänjanoisen ihmisen, joka kamppailee sisällään vaikuttavien voimien keskellä. Sen realistisuutta en määrittele, mutta uskon, että lukijat ovat voineet samaistua tai eläytyä Andrejevin Juudaksen sisäisiin tuntoihin paremmin kuin uuden testamentin myyttiin.

Olen lukenut ´sen ensi kerran joskus vuosikymmeniä sitten, silloin se jätti etäiseksi ja ulkoisesti rujoksi kuvattu tyyppi herätti lähinnä vastenmielisyyttä. Vertailun vuoksi todettakoon, että tuolloin luin myös Seitsemän hirtetyn tarinan ja se kosketti. Kykenin eläytymään kuolemaansa kohtaavien maailmaan. Mutta maailma muuttuu. Tartuin Juudakseen nyt uudelleen ja olin kai jo valmis hylkäämään lapsuudesta itseeni iskostetun myytin. Otin hänet sieluni syvyyksissä vastaan täysin erilaisin aatoksin. Rujouden takaa paljastui ristiriitaisissa tunteissaan elävä aito ihminen, joka etsii karun elämänsä keskellä muiden hyväksyntää ja toimilleen mielekkyyttä. Kun kokee toisten torjunnan. Välillä sisimmässä kapinoi ja säkenöi. Paineen allakin hän pyrkii kulkemaan omaa tietään elämässä eteenpäin.

Kirjailija ryhtyi kirjoittamaan teostaan rakkaan vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen. Vaimo kuoli synnytyksen yhteydessä edellisen vuoden marraskuussa. Andrejev tavallaan pakeni hiljentymään ystävänsä Maksim Gorkin huvilalle Caprille, kirjoitti varmaankin jo valmiiksi pureskellun teoksensa siellä pikatahtiin, tapansa mukaisesti. Juuri Gorki oli ensimmäinen henkilö, joka antoi käsikirjoituksesta palautetta. Andrejev otti ystävänsä havainnot huomioon mukauttaen tapahtumia hieman lähemmäksi uuden testamentin tapahtumia. Teoksen hieman pitemmäksi suunniteltu nimikin pelkistyi nykyiselleen.

Vaimon kuoleman järkyttävyyden huomioiden hän palautui todella nopeasti. Hän julkaisi vuonna 1907 myös näytelmän Ihmisen elämä, joka suomennettiinkin hetimmiten. Näytelmäkirjailijana Andrejev edusti kokeilevaa teatteria. Teos ei näyttämöllä tainnut menestyä ajoittaisista kiitoksista huolimatta. Sen alussa on nainen synnyttämässä, hirmuisin tuskanhuudoin hän päästää maailman pienen lapsosen. Oven takana suku odottaa ja sitä jutustelua kuvataan absurdein sanakääntein. Ja kuoleman varjo seuraa lastakin pienestä pitäen. Kyseessä on erikoinen näytelmä, rankka kuvaus synnytyksestä ja kuoleman läsnäolosta. Siinä synnytys todellakin kuvataan tuskaisen kivuliaana prosessina, mikä kuvastaa tuon ajan todellisuutta. Näytelmän absurdi tunnelma poikkeaa totutusta. Sitä voi rinnastaa kai tuon ajan symbolistisiin kokeiluihin.  Helsingissäkin sitä esitettiin kirjailijan vielä eläessä mutta vastaanotto oli siinä määrin tyrmistyttävä, että murskakritiikin jälkeen kirjailija pyrki välttelemään kaupunkia. Andrejevin näytelmiä on esitetty kai harvakseen, lähinnä kai pienemmissä kokeilevissa teatteriryhmissä.

Juudaksen hahmo on tietysti uuden testamentin hahmoon verrattaessa tyrmistyttävä. Kuten yllä totesin, Andrejevia kiehtoi itsemurha ja myös tämä teos huipentuu Juudaksen hirttäytymiseen. Jeesuksen ristiinnaulitseminen jää toissijaiseksi. Juudas seuraa sitä sivusta yhtenä muiden joukossa. Vaikka se on vain kertomuksen sivujuonne, niin kyllä lukijana koin lähestulkoon itsessäni Jeesuksen tuskan, kun kämmeniä hakattiin nauloilla kiinni ristiin. Sekin tuska välittyy Juudaksen tuntemusten kautta. Hänkin kärsi ja eli mukana.

Käsitykseeni vaikuttaa myös teokseen pohjautuva ja yllä jo mainittu Andrei Bogatyrjovin elokuva. Elokuvan Juudas poikkeaa Andrejevin teoksen maailmasta. Enkä voi välttää sitä, että omissa pohdinnoissani ne menevät sekaisin. Laitan pari huomiota. Ulkonäkö on ensimmäinen seikka. Andrejevin Juudas on kuin Zombie, muiden silmissä lähinnä inhoa herättävä. Kasvot ovat puolittain halvaantuneet. Toinen silmä on halvaantumisen vuoksi sokea ja silmämuna valkoisena välkkyen jatkuvasti levällään, mikä korostaa miehen ulkoista rujoutta ja herättää hämmennystä. Elokuvan Juudas puolestaan herättää kauhun tai inhon tunteita lähinnä epäsiisteytensä vuoksi. Hänellä on hoitamaton tukka ja huono ryhti. Hän näkee molemmilla silmillään. Kielenkäytön rujous korostuu varmaan elokuvassa enemmän kuin teoksessa.

Teoksessa Juudas haluaa Jeesukselta huomiota, pyrkii pääsemään häntä lähelle ja auttamaankin, mutta Jeesus ei hänelle puhu. Elokuvassa hän taitaa hiukan puhuakin Juudakselle. Sama etäisyys kuitenkin säilyy.

Andrei Bogatyrjovin elokuvasta

Andrejevin Juudas kuvataan hyväntahtoisena, vilpittömänä vaikka toisaalta arvaamattomana ja käytökseltään raakana, alemman luokan edustajana, jota muut oppilaat halveksivat ja vähättelivät. Juudas hivuttautuu Jeesuksen ryhmään pikkuhiljaa mukaan. Häntä vieroksuttiin, hän hävisi näkyvistä, mutta pian hän ilmestyy taas paikalle, yhä lähemmäksi. Se kuuluu hivuttautumiseen.

”Hänen äänensä oli vaihteleva: milloin miehekäs ja kaikuva, milloin kirkuva kuin vanhan naisen, joka haukkuu miestään, milloin harmillisen vetelä ja korvalle vastenmielinen; usein Juudaksen sanat teki mieli kiskoa korvista kuin märkivät tikut.” (s. 8, suom. 1980)

”… tuollaisen kallon sisällä ei voinut vallita rauha ja sopu, tuollaisen kallon sisällä oli aina melua, joka ennusti verisiä ja armottomia taisteluja.” (s. 9)

”Kun Juudas arkuuden tai levottomuuden puuskassa sulki näkevän silmänsä ja pudisteli päätään, sokea silmä keinahteli pään liikkeiden mukaan ja katseli ilmeettömästi.” (s. 9)

Oppilaat yrittävät varoittaa Jeesusta Juudaksesta, mutta tämä ei heitä kuuntele.  Käy aivan päinvastoin. Juudas saa jopa vastuullisen luottamustehtävän huolehtia Jeesuksen ja hänen oppilaittensa yhteisestä rahalippaasta. Hän saa siis tehtävän, johon maailma on historian saatossa juutalaisia liittänyt. Andrejevin Juudas on tulevien pankkiirien esikuva. Hänelle sälytetään ryhmän kaikki taloushuolet, paitsi ostokset, myös almut sekä vaellusten aikaiset levähdyspaikat. Hän toimii tehtävässään pääasiassa hyvin onnistuen saamaan muilta oppilailta myötätuntoa. Kuitenkin kerran hänen todetaan käyttäneen rahoja väärin, annettuaan rahaa portolle. Hän saa raa’at syytökset niskaansa, mutta Jeesus ei valituksiin reagoi. Hän luottaa Juudaksen vilpittömyyteen.

 Jeesuksen oppilaat torjuvat Juudaksen paljolti hänen ruman ulkonäkönsä vuoksi. Hän on heille vastenmielinen. He aloittavat mykkäkoulun, joka päättyy aikanaan. He joutuvat sopeutumaan uuteen kumppaniinsa. Eräät oppilaat ottavat asian ihan julkeasti Juudaksen kanssa puheeksi. Eikä edes fiksuna pidettyä Pietaria – sitä apostoleista uskollisinta - voi pitää hienotunteisena. Kalastaja kun on, hän yrittää rakentaa sopua Juudakseen vertaamalla tätä mustekalaan. Jos se osuu verkkoon, se näyttää iljettävältä, mutta syötäessä se on maukasta. Juudas ottaa kaiken tyynenä vastaan. Puhuvatpa muut mitä hyvänsä, hän näkee itsensä kuitenkin kauniina.   

Jeesus sen sijaan suhtautuu Juudakseen salaperäisesti pyrkien alun jälkeen kiinnittämään häneen yhä vähemmän huomiota. Se on Juudakselle vaikeaa, sillä hän luonteensa mukaisesti lähes pyrkimällä pyrkii saamaan itseensä Jeesuksen huomion. Jeesuksella on lämmin katse, mutta hän pitää etäisyytensä. Juudasta vaivaa se, kun Jeesus ei puhu hänen kanssaan. Hän tulee sittemmin vielä etäisemmäksi, Hän tavallaan tarkkailee Juudasta, vaikka ulkoisesti kääntääkin hänelle selkänsä. Näin Juudas asian kokee.

Juudas kokee olevansa alempiarvoinen, ikään kuin häntä väheksyttäisiin. Toisaalta hän pyrkii toimillaan tekemään vaikutuksen. Nykypäivän mediamaailmassa häntä voisi pitää uhriutujana. Siitä merkkinä on sekin, että hän alkaa jopa teeskennellen valittaa omia sairauksiaan. Pari kertaa hän jopa pelastaa Jeesuksen ja muut oppilaat pinteestä, kun he saavat vihanpuuskan niskaansa. Niistäkin toisella kerralla hän tekee muiden mielestä väärin, kun intoutuu suoltamaan vihanlietsojille valhetta Jeesuksesta.

Juudas pysyy ryhmässä. Muut tottuivat häneen. Yhteiselo tasaantuu hetkittäisten purkausten jälkeen. Kun Juudas on kerran katkeroituneena muista erillään, muut jopa pyytämällä pyytävät häntä seuraansa kisailemaan kivenheitossa. Yhteistä iloa ja nauruakin saadaan välillä aikaan.

Bogatyrjovin elokuvasta

Juudaksesta jää kaksisuuntainen mielikuva. Toisaalta hän on joskus rääväsuinen höpöttelijä, suorasanainen ja alkuvoimainen. Suusta voi tulla mitä tahansa. Itsehillinnän kanssa on ongelmia, myös valheen ja totuuden ero hämärtyy. Mutta joskus miehestä paljastuu erityinen lämminhenkisyys. Hänellä on ajoittain myös nerokas tilannetaju.  Hän kykenee punnittuun puheeseen ja nopeaan reagointikykyyn. Kerran eräs oppilaskaveri yrittää saada häntä lankaan, piikitellä ja kiusoitella. Juudas tiuskaisee vastaan ja nollaa sarkasmillaan tilanteen, tunteensa halliten. Se on kuin nykykielessä kutsuttua ”jauhotusta”. Ja kertomuksen loppua kohden hän muuttuu yhä punnitsevammaksi ja määrätietoisemmaksi. Sitä voi kutsua kai sisäiseksi kasvuksi.

Bogatyrjovin elokuvasta

Vaikka Juudas sortuu välillä ylilyönteihin, hänessä on inhimillinen puolensa. Nostan tähän esimerkkinä Maria Magdalenan tapauksen. Hän on siinä vaiheessa jo sopinut ylipappi Hannaksen (uuden testamentin Hannah) kanssa kolmestakymmenestä hopearahasta. Kertomatta siitä Marialle hän alkaa udella tämän ilotyttöaikoja ja siihen liittyviä raha-asioita. Siinä Juudas iskee tabuun, asiaan jonka Maria haluaisi unohtaa. Punastuminenhan siitä on tuloksena. Mariasta se on synti, josta ei saisi enää puhua. Nousee syvällinen keskustelu synnistä.

”Ei, Maria, ei sitä tarvitse unhoittaa. Miksi? Unhoittakoot toiset, että sinä olet ollut portto, mutta muista sinä itse sitä…” (Trastin suomennoksesta, s. 93)

”Synti pelottaa sitä, joka ei vielä ole syntiä tehnyt. Mutta mitäpä pelättävää sillä olisi, joka jo on tehnyt sitä? Pelkääkö kuollut kuolemaa, mutta elävä ei? Kuollut nauraa elävälle ja hänen kauhulleen.” (s. 93-94)

Näin vierähtää kaikessa ystävyydessä tuntikausia:

”Juudas vanhana, kuivettuneena, rumana kyhmyisine päineen ja luotaantyöntävine kaksijakoisine kasvoineen, Maria nuorena, häpeilevänä, lempeänä, ihastuneena elämään kuin satuun, kuin kauniiseen uneen.” (Eila Salmisen suomennos, s. 73)

Tuon keskustelun aikaan ollaan jo lähellä sitä, kun Jeesus ratsastaa aasintammalla Jerusalemiin ja häntä tervehditään Hoosianna-huudoin. Tuolloin Juudaksen saamat kavallusrahat ovat jo piilossa kiven alla. Se että sopimus ylipappi Hannaksen kanssa syntyi, tarvittiin useampi käynti. Vasta kolmannella kerralla hän taipui. Summa jäi kuitenkin mitättömäksi Juudaksen yrityksistä huolimatta. Se oli Ota tai jätä -tilanne. Juudaksen oli suostuttava, mikäli tahtoi päästä tavoitteeseensa.

Kun pohtii Juudaksen päätymistä ratkaisuunsa, tulee jopa mieleen, että kyse olisi jopa katkeruudesta tai huomionkipeydestä. Hän toteaa vilpittömästi rakastavansa Jeesusta, voisi siis ajatella, että hän toimii vastarakkauden puutteesta. Tuolta pohjalta ei Juudaksen toimia voi kuitenkaan leimata. Ei Juudas kuitenkaan vaikuta olevan traumojensa vanki. Juudas kykenee ajattelemaan myös punnitusti.  Hän kokee ottavansa vastuun Jeesuksen sanoman eteenpäinviemisestä. Hän haluaa ilmiantonsa kautta viedä liikettä eteenpäin. Hän luottaa Jeesuksen kykyyn voittaa maallinen valta. Samalla hän joutuu pettymään, kun toiset oppilaat piiloutuvat, pakenevat pelon vallassa näkyvistä.

Tulee hetki, kun Juudas suutelee Jeesusta ja tämä vangitaan. Sitä ennen oli Juudas tarjonnut muille oppilaille miekkoja voidakseen puolustaa mestariaan. Nämä torjuivat. Ja yhtäkkiä sotilasjoukot ilmestyvät, Jeesus viedään, hänen oppilaansa katoavat kuin tuuleen, pakenevat paikalta kuin pelokkaat lampaat. Pietari yrittää seurata mutta sitten tiuskittaessa kieltää tuntevansa koko miestä. Lopulta vain Juudas on silminnäkijänä. Oikeudenkäynnissä hän uskoo, että kansanjoukko armahtaa Jeesuksen, uskoo Jeesuksen voittoon. Toisin käy.

Juudas näkee Jeesuksen kuoleman. Sitä seuratessa hänen oma tiensä on jo valmiiksi suunniteltu. Vielä ennen lopullista lähtöään, hän käy tapaamassa muita Jeesuksen oppilaita. Käydään tilintekoa menneestä.

Hirsipuu odottaa vuorella rotkon reunalla. Juudas uupuu noustessaan, vuori henkäilee takaa kylmyyttään. Hän kiroaa ääneen, mutta alkaa sitten puhua Jeesukselle. ”Olen tulossa luoksesi.” Siinä käy kuin Andrejevin kertomusten maailmassa yleensä käy: Jumala on läsnä, mutta hän vaikenee. Juudas tietää – tai ainakin toivoo -  että Jeesus kuuntelee. ”Ota minut hellästi vastaan, olen väsynyt.” Hän on valmis vaikka helvettiin mutta silloinkin hänen toiveenaan on palata Jeesuksen kanssa yhdessä maan pinnalle: ”käsi kaulalla kuin veljeksillä”. Sitten tuulikin hyvästelee lempeästi hyräillen…

Kun köysi kiristyy kaulan ympärille ja kaula venyy, Juudas muuttuu muotopuolesta kuin normaaliksi. Molemmat silmät loistavat valkoisina ammollaan. Hän näyttää elävän. Se on kuoleman täyttymys.

Alhaalla loistavat Jerusalemin valot. Sieltä hänet aamun tullen huomataan.

…

Päätäntö:

Laitan loppuun pari irrallista sivujuonnetta muitakin mielessä pyöriviä seikkoja.

Yllä mainitsinkin jo Lasaruksesta, josta Andrejev on luonut pienoisen novellin. Häntä tulee väkisinkin verratuksi Juudakseen. Jeesus herätti Lasaruksen henkiin ja tavallaan tuomitsi hänet ainakin Andrejevin maailmassa elämään. Kertomuksesta välittyy miehen lohduton kohtalo. Hän harhailee jonkinlaisena zombie-hahmona yksin maailmassa. Kaikki häntä vierastavat eikä hän löydä omaa paikkaansa ”toisessa elämässään”. Juudas lähtee maailmasta tehtävänsä täytettyään kirkkain silmin. Hänen osanaan oli täyttää ennalta määrätty tehtävä.

 

Andrejev sai elämässään juutalaisyhteisöltä myönteistä huomiota. Hänet palkittiin toiminnastaan juutalaisen kulttuurin hyväksi. Myös Juudas Iskariot sai tuolloin kiitosta. Juudaksesta ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Neuvostoliitossa elänyt Juri Nagibin on heistä yksi. Hänen kuvansa on kuitenkin selkeästi siloisempi.

Juudasta on käsitellyt myös israelilainen kirjailija Amos Oz (1939-2018). Hänen romaanissaan Juudas (julkaistu 2014, suomennos 2018) tuo uuden testamentin hahmon kohtalo avautuu allegorian kautta. Hän on saanut perinteisen juutalaisen kasvatuksen mutta on kuitenkin sittemmin itse tutkinut uutta testamenttia.  Oz on luonut kuvan Juudaksesta oman kulttuurinsa kautta. Hän pitää uuden testamentin kertomusta epätotena ja ristiriitaisena, koska hänen mukaansa Juudas Iskariot oli varakas, ei hänen olisi tarvinnut vaivaisen 30 hopearadan vuoksi ilmiantaa Jeesusta. Hän kuvaa Juudaksen persoonaa erässä venäläisessä lehdessä julkaistussa haastattelussa seuraavasti, suomennos on omani:

Tarina Juudaksen suudelmasta ja 30 hopearahasta on vaikuttanut minusta valheelliselta. Aloin tehdä pientä tutkimusta. Nimittäin Juudas – toisin kuin muut apostolit – ei ollut köyhä. Hän oli vallanpitäjiä lähellä ja hänellä oli riittävästi rahaa. 30 hopearahaa on nykyarvossa noin 600 euroa. Se on mitätön summa. Siksi aloin pohtia, mitä todella tapahtuikaan. Ymmärsin, että Juudas ei ollut kavaltaja, vaan fanaatikko, joka uskoi Kristukseen ja toivoi saavansa hänen kauttansa nopeasti pelastuksen. Itse asiassa hän järjesti asian siten, että itsensä uhraamisen ja Jeesuksen ylösnousemuksen näkisivät mahdollisimman monet.

Todetaan, että hän ei tuntenut ennestään Andrejevin pienoisromaania. Hän kuuli siitä ensi kerran vieraillessaan Venäjällä.

 

”…ettei tulisi sotaa!” (Muistiinpanoja vuosikymmenten takaa 2)

 

Jatkan omiin muistoihini keskittyvää tekstisarjaa. Aloitusjaksoni ilmestyi viime vuoden marraskuussa (8.11.). Siinä hehkutellaan hempeissä tunnelmissa.  Nyt ollaan 1980-luvun Neuvostoliitossa. Eikä tunnelmia ei voi kuvata kovin hempeiksi. Eletään vuosikymmenen alkupuoliskoa. Brežnev on poistunut näyttämöltä, Mihail Gorbatšov odottelee vilttiketjussa. Glasnostin ja perestroikan käsitteistä ei siis ole vielä tietoakaan.

Ollaan Petroskoissa ja Leningradissa. Totean lyhyesti perustelematta, että kaupungit tulivat noihin aikoihin tutuiksi. Leningradin metropoliin verrattuna Petroskoi vaikutti pikkukaupungilta, vaikka asukkaita oli tuolloin lähes 250 000. Nykyinen lukema on 280 000. Elintasoero näkyi selvästi, vaikka se Neuvostoliitolle tyypillinen niukkuus ja ulkoinen kurjuuskin kävivät molemmissa paikoissa ilmi.

Leningradin ja Moskovan tyyppisiin metropoleihin verrattuna Petroskoi oli provinssia. Leningradista Petroskoihin pääsi (ainakin ulkomaalainen) vain yöjunalla. Matkustin Helsingistä ensin Leningradiin, vietin siellä yön ja seuraavan päivän, jatkoin matkaa iltasella. Saattoi olla, että olisi päässyt ilman yöpymistä, en muista.

Elämä Petroskoissa oli rauhallisempaa, jäi ehkä kiireettömämpi vaikutelma. Jäi sellainen vaikutelma, että kaupungin asukkaat viihtyivät siellä Karjalan laulumailla. Luonto oli lähellä, ja vaikka talvi oli kolkko, niin kesä oli vastaavasti ihanaa aikaa. Kalastusta ja kasvitarhaa – siinäpä se elämän suola. Tosin todettava on, että ruuhka-aikoina bussit täyttyivät samalla lailla molemmissa kaupungeissa.

Kun Leningradin kaltaisessa suurkaupungissa kauppojen myyjät olivat usein suorastaan tylyjä, niin Petroskoin kaupoissa saattoi saada jopa ystävällistä kohtelua. Lihasta oli kuitenkin puutetta ja paikalliset asukkaat kävivät ostoksilla Leningradissa. He pakkasivat lihan kangaskassiin, jonka läpi lihasta tippui junan käytäville verta. Ei se mitään kaunista katsottavaa ollut. Itselleni kaupungista löytyi kyllä kaikki mitä tarvitsin.

Kaupungissa oli erityinen kauppa. Kansan suussa sitä kutsuttiin ”syntymäpäiväkaupaksi”. Passia tai tarvittavan virallisen dokumentin näyttämällä kansalaiset saivat suorittaa siellä juhlaostoksia merkkipäiviä viettäessään. Sieltä löytyi hieman laadukkaampia elintarvikkeita ja monenlaisia herkkuja. Kontrolli oli tarkkaa. Toisaalta olen varma, että oli etuoikeutettuja, jotka pystyivät käyttämään kauppaa suhteittensa ansiosta. Luulisin, että puolue-eliitillä oli erioikeuksia, mutta en tiedä siitä tarkemmin. Pitihän tuotteista joka tapauksessa maksaa, eikä rahaa tuolloin tullut seinästä.

Ulkomaalaisuuteni ansiosta minulla oli oikeus käyttää tuota kauppaa. En sitä etua paljoa hyödyntänyt. Yksi syy oli se, että siellä oli jatkuva ruuhka. Lisäksi minulle riitti normaalit elintarvikekaupat. Olen tottunut elämään vaatimattomasti. Hain sieltä silloin tällöin majoneesia, jonka annoin paikalliselle tuttavalleni, koska majoneesista oli tuolloin pulaa. Haluan vielä lisätä, että tuota kauppaa ei saa sekoittaa Leningradissa tuttuihin valuuttamyymälöihin. Petroskoissa maksettiin ruplissa.  

Ruoan ostin tavallisista kaupoista. Ostin usein ravintoloiden ja ruokaloiden omista myymälöistä valmiita salaatteja. Ne olivat ihan hyviä, vaikka joskus saattoikin osua sekaan jokunen hius. Onneksi verrattain harvoin. Joskus myyjä kehotti olemaan ostamatta sanoen sen olevan vanhaa. Silti hän ei tehnyt elettäkään poistaakseen pilaantuneen ruoan tiskiltä. Se oli niitä neuvostomaan sosialistisen järjestelmän kummallisuuksia, joita en tuolloin paljoa enää ihmetellyt. Kaikenlaiseen olin saanut tottua. Myyjän valta oli rajallinen. Onneksi siinäkin tilanteessa sydän heillä oli paikallaan. Se toi muuten kolkkoon syrjäseudun kaupunkiin myönteistä ilmettä.

Ruoan suhteen unohdin turhat hygienianormit, vaikka kyllä joskus itsekseni kauhistelin ruokakauppoja kierrellessäni. Vatsani oli kuitenkin kuin peltiä. Se kesti monet koettelemukset. Kerran sain kuitenkin rajun ruokamyrkytyksen. Erehdyin näet ostamaan eräästä nuhjuisesta kaupasta paistettua kalaa, jota oli itsepalvelumyymälän tavoin tarjolla asiakkaille. Muutaman päivän kirvistelin kuumeessa ja tuskanhiessä. Selvisin ilman sairaalamatkaa. Sen kokemuksen jälkeen en kalaa ostellut.

…

Nyt päästään otsikon aiheeseen. Eräässä vaiheessa nimittäin kansainvälinen politiikka sotki myös tuon provinssikaupungin asukkaiden mielenrauhaa. Yhdysvalloissa presidentiksi vuonna 1981 valittu Ronald Reagan oli käynnistänyt uuden ohjuspuolustusjärjestelmän eli ns. Tähtien sota -hankkeen (Strategic Defense Initiative), mikä lisäsi maitten välillä jännitystä ja sodan uhkaa oli ilmassa, aivan kuin nytkin. Asevarustelu oli kiihtymässä.

Elettiin siis kylmän sodan aikoja. Reagan oli hullaantunut hankkeestaan, jota kansainvälinen lehdistö hehkutti miltei samaan tapaan kuin nykyisin Ukrainan ja Venäjän konfliktia. Neuvostoliitossa paikallinen lehdistö hoki näyttävästi antireaganilaisia iskulauseita. Teeveen ulkomaanuutiset loivat kauhukuvia amerikkalaisesta militarismista. Uhkaa luotiin mutta itse en menettänyt siitä yöunia.  

Minulla oli muutama kaveri, joiden kanssa tapasimme silloin tällöin. Saatoimme saunoa ja viettää sen jälkeen hauskaa iltaa. Maljojen kohottelu kuului asiaan. Pohjanmaan kautta piti siemaista lasillinen tyhjäksi. Ja sitten nuuskaistiin ruisleipää ja syötiin. Ruoka ei loppunut koskaan.

Istuessamme kerran votkalasin ääressä, juotiin malja rauhalle: "…ettei tulisi sotaa!" (За мир! Чтобы не было войны!). Kysyin pikkutuiskeessa: "Miksi se on teille niin tärkeää? Eihän sen pitäisi teitä liikuttaa! Täällähän ollaan kuin Jumalan selän takana.” Vastaus tuli välittömästi: "Meitä se juuri koskee. Kun USA lisää rahoja asevarusteluun, täällä tehdään samoin. Sen seurauksena kaupat ovat meillä taas tyhjillään.”

Tuota logiikkaa oli länsimaalaisen vaikea ymmärtää, mutta niin se vaan silloin oli. Elintarviketuotanto kärsi, kun rahat ohjattiin aseisiin. Huoli oli todellinen. Moskovassa ja Leningradissa saattoi elintarvikkeita löytyä. Nehän olivat kuin näyteikkunoita maailmalle. Provinssissa asia oli toisin. Mutta neuvokkuutensa ansiosta ihmiset selvisivät. ”Pahan päivän varalle” ruokaa riitti. Noilta ajoilta on jäänyt mieleen samaa merkitsevä ilmaus: «На черный день!» Siinä puhutaan ”mustasta päivästä”.

Kyläillessäni paikallisten luona, ei kodeissa niukkuutta näkynyt. Kuin taikaiskusta pöytä täyttyi monenlaisista herkuista. Sitä kutsutaan vieraanvaraisuudeksi.

….

Kun olen alkuun päässyt, koskettelen hieman alkoholin käyttöä. Edelleen pysyn Petroskoissa. Ja nyt päästään myös Gorbatšovin aikaan.

Juoppoja Petroskoissa kyllä riitti, kuten myös paljon juopoista miehistään ja pojistaan huolehtivia motkottavia naisia. Iltaisin oli tavallinen näky, että pienikokoinen nainen yritti raahata ympärihumalaista miehenretkua kotiinsa. Juhlapäivät olivat surullisia. Naistenpäivänä ryypättiin eniten. Kerran naistenpäivä sattui muistaakseni tiistaille, jolloin juhlintaan jäi todella paljon päiviä. Lähdin juoksulenkille lähistön teollisuusalueelle. Lumihangessa nukkui yksi humalainen. Ulkona oli ainakin kahdeksan astetta pakkasta. Yritin herättää häntä. Hän käski painua helvettiin. Aikani ihmeteltyäni lähdinkin. En nähnyt ympärille muita ihmisiä, sillä olin hieman syrjässä asumuksista tehdasalueella ja juhlapäivänä tehtaat oli suljettu.  Juoksin pois tavallista reippaammin ja unohdin asian.

Asuinpaikkani lähellä oli olutbaari. Siellä oli elämää, jossa tavallinen kansa vietti aikaansa ja kaiken lisäksi tila oli aistikkaasti kalustettu. Ei ollut mitään neuvostotyylistä ankeaa salia vaan kalusteina oli luonnonpuiset keittiökalusteet ja seinäkoristeissakin oli ihan kohtuullisen onnistuneella maulla käytetty puuta, ihan karjalaiseen perinteiseen tapaan. Kävin joskus juomassa tuopillisen. Sain sen kanssa sillinpalan tai katkarapuja, jotka kyllä jäivät useimmiten syömättä. Juttuseuraa oli tarjolla mutta en siellä kuitenkaan erityisemmin viihtynyt.  Tunnelma oli eläväistä. Jotkut lorauttivat oluttuoppiinsa povitaskussa olevasta votkapullosta hieman lisuketta.

Sitten tuli vuosi 1985. Konstantin Tšernenko kuoli oltuaan puolueen pääsihteerinä vajaan vuoden. Hänen tilalleen nousi Mihail Gorbatšov. Maassa säädettiin uusi alkoholiasetus, mistä oikeastaan maan sisäinen alamäki alkoi. Elämän arki kyllä muuttui. Enää ei näkynyt kaduilla juoponretkuja. Olutbaarikin käytännössä tyhjeni. Sisääntulijan piti maksaa heti sisälle tullessaan etukäteismaksuna viidestä puolenlitran tuopista. Tuloksena oli se, että kansa katosi paikasta enkä minäkään viitsinyt mennä sinne tyhjiä seiniä katsomaan. Ja ylipäänsä viisi tuoppia oli meikäläiselle kohtuukäyttäjälle aivan liikaa. Sehän se vasta oli humalahakuisuutta.   

Kauppojen tarjontaan uusi alkoholiasetus ei paljonkaan vaikuttanut.  Vaihtoehdot votkalle olivat vähissä. Alkoholittomia juomia ei ollut tarjolla. Viina ei kaupoista kadonnut. Tarjolle tuli kalliimpia merkkejä. Kahden ruplan hedelmäviinit hävisivät kokonaan. Juopot taisivat siirtyä korvikejuomiin.

Aluevaalit

 

Tänään on Suomen historian ensimmäiset aluevaalit. Olen lähdössä äänestämään. Olo on kieltämättä turhautunut, koska vaikuttamisen mahdollisuuksia ei tunnu olevan. En kuitenkaan luovuta omaa ääntäni muille.  Tässä seuraavassa on hieman aiheeseen liittyvää ja siitä versovaa pohdintaa.

…

Aluksi laitan hieman taustatietoa, jonka pohjana on erään kansanedustajan suullinen Facebook-päivitys.

Virallisesti puhutaan aluevaaleista mutta rinnalla käytetään myös nimitystä maakuntavaalit. On puhuttu myös sote-vaaleista, koska niiden myötä sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät kunnilta alueille.

Vaalien keskeisenä seurauksena tietty osa verokertymästä siirtyy kunnilta alueille. Osan suuruus vaihtelee kunnista riippuen, mutta se saattaa olla jopa kaksi kolmasosaa budjetista. Tuo määrä siirtyy valtion perittäväksi. Kansalaisilta peritään edelleen sama määrä veroja kuin ennenkin (ellei veroastetta muuteta), mutta nyt valtio perii suuremman osan ja kotikunnalle jää vähäisempi osuus. Valtion perimä rahasäkki jaetaan näille 21 ”hyvinvointialueelle”. Sillä niiden on pärjättävä ja järjestettävä nuo sotepalvelut.

Rahasumma on rajallinen, mutta on muistettava, että sitä tule seinästä. Siksi asiat pitää priorisoida, panna tärkeysjärjestykseen. Suomalaisten terveyspalveluihin pitää olla rahaa riittävästi eikä sitä ei saa kuluttaa mihinkään turhaan. Rahat eivät riitä kaikkeen. Siksi ei ole yhdentekevää, ketä valtuustoihin valitaan.

Maakuntavero on yksi malli. Se ei toimisi, koska alueissa on eroja. Valtiolla on iso rooli priorisoinnissa. Eduskunnan päästä maksetaan rahat. On tärkeää, että aluevaltuustoissa on myös kansanedustajia. Esimerkiksi talousvaliokuntakokemuksesta ja ylipäänsä talousosaamisesta on hyötyä. Toisaalta kuntavaltuustoissa vähenee vastuu. On iso riski, että kustannukset karkaavat.

Suomessa väki vanhenee, terveyspalveluiden tarve on lisääntymässä edelleen. Siksi pitää priorisoida. Rahaa ei saisi heittää valtion kassasta kaikkeen mahdolliseen vastuuttomasti.

…

Tätä kirjoitusta mukaillen hillotolppien ja tyhjien lupausten puolesta puhujia ei tarvita. Päätöksiä on tehtävä kansalaisten hyväksi, ei turhiin virkamiespalkkioihin. Äänestäminen kannattaa. Mikään ei muutu, jos muututaan välinpitämättömiksi.

…

Suurin näihin vaaleihin liittyvä uhka on se, että ollaan jälleen kerran luomassa turhia byrokratiahimmeleitä. Ja kansanvaltaa ikään kuin edustavat valtuustot alkavat valitettavasti yhä enemmän muistuttaa entisen Neuvostoliiton korkeinta neuvostoa. Aito kansanvalta hukkuu EU-byrokratiankin myötä virkakoneistojen ohjailuun. Valtuustoista tulee saneluautomaatteja. Nöyrästi vain siunataan byrokratiajärjestelmän luomat ratkaisut. Kun päätöksenteossa ikään kuin kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei esitettyihin ratkaisuihin voi tehdä muutoksia.

Päätökset hyväksytään joko nuijankopautuksella tai kyllä siihen saatetaan järjestellä jotain teatterimaista hymistelyä, että saadaan ulospäin luoduksi illuusiota demokratiasta. Suurin uhka siis on, että byrokratia tekee demokraattisesta kansanvallasta tarpeettoman. Luvassa on lumedemokratiaa.

Näillä mennään, mutta on uskottava kansalaisten mahdollisuuksiin vaikuttaa. Siihen tarvitaan tahdon voimaa ja yhteisyyttä.

…

Tässä yhteydessä tulee mieleen kirja Acemoglun ja Robinsonin kirja (Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020). Siinä puhutaan demokratian kapeasta käytävästä despoottisen vallan ja anarkian välissä. Se saattaa alkaa käydä aika kapoiseksi poluksi. On huolehdittava, ettei pinnasta tule liian kaltevaa. Kirjan alaotsikossa aprikoidulle vapauden kohtalolle saattaa käydä huonosti.

Yksi kirjasta nouseva teema on ”punaisen kuningattaren” hypoteesi. Sen taustalla on Lewis Carrollin romaani Liisan seikkailut peilimaassa.  Siinä maassa ollaan loputtomassa kilpajuoksussa ja Liisa huomaa yllättyneenä, ettei liikkeestä huolimatta edetä mihinkään. Hirviö nimeltä Leviathan on toinen päähahmo. Se on valtio, joka on kansan voimasta kahlehdittava, ettei despotia pääse syömään yhteistä kansan tahtoa.

”Carrollin romaanissa juokseminen oli täysin tarpeetonta. Yhteiskunnan kamppailussa Leviathania vastaan niin ei ole. Jos yhteiskunta hellittää eikä juokse riittävän nopeasti pysyäkseen valtion kasvavan vallan rinnalla, kahlehdittu Leviathan voi nopeasti muuttua despoottiseksi. Yhteiskunnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on, sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.” (s. 60.)

”Ihmisen edistys ja vapaus tarvitsevat punaista kuningatarta. Punainen kuningatar itse heiluttaa usein valtion ja yhteiskunnan vallan tasapainoa, kun osapuolet vuorotellen kirivät toistensa edelle.” (s. 61.)

Punaisen kuningattaren vaikutus tarkoittaa yhteiskunnan kykyä haastaa, rajoittaa ja valvoa valtiota ja poliittisia eliittejä. Sitä varten tarvitaan normeja, jotka auttavat yhteiskuntaa järjestäytymään, osallistumaan politiikkaan ja tarpeen vaatiessa kapinoimaan valtiota ja eliittejä vastaan. Valtion oma kapasiteetti on yhtä tärkeä, kunhan yhteiskunnalla on vastaava kyky säädellä sitä. (s. 173.)

On kyse vuorovaikutuksesta. ”Normien vankila on avattava sekä vapauden olosuhteiden luomiseksi että yhteiskunnan poliittisen toiminnan esteiden poistamiseksi” (174). Kahlehditusta Leviathanista ja sen voimasta on historiassa syntynyt taloudellisia kannustimia, jotka ovat vapauttaneet vaurautta edistäviä voimia (s. 179).

Punaisen kuningattaren voima tuo yhteiskuntaan käyttövoimaa. Sen vaikutus syntyy ”yhteiskunnan halusta valvoa valtiota tehokkaammin ja suojata itsensä paremmin yhä kyvykkäämmältä valtiolta ja vaativimmilta poliittisilta eliiteiltä” (390). Punaisen kuningattaren vaikutus on siis kansanvaltaa. Despoottiset voimat eivät pääse kirimään sen rinnalta kansalta karkuun. Leviathan on pidettävä kahleissa, demokratian kapeaa käytävää ei saa päästää kallistumaan.

…

Nyt aluevaalien myötä meneillään oleva muutos aiheuttanee uusia menoja, kuten byrokratiaa ja puoluetukia. Suurin uhka on, että aluevaltuustoihin valittavilla ei ole itsenäistä päätäntävaltaa. On kuitenkin estettävä kehitys, jossa valtuustoista tulee vain pelkkiä leimasimia. Byrokratian ja myös valtamedian vallan edessä joutuu helposti hiljennetyksi, mutta yhtä kaikki on uskallettava nostaa esille olennaisia asioita. Tervettä järkeä tarvitaan rohkeuden ohessa.

Uudistus on monien mielestä turha, mutta äänestämättä jättäminen ei byrokratiaan tuhlattavia menoja ainakaan vähennä.

Roman Polanskin elokuva Dreyfusin jutusta

 

Upseeri ja vakooja (J'accuse, 2019), ohjaus Roman Polanski, käsikirjoitus Robert Harris ja Roman Polanski.

Robert Harris: Upseeri ja vakooja. Englannin kielestä suomentanut Markku Päkkilä. 2014, 521 s.

…

He valehtelivat suojellakseen kansakuntaa.

Pelastaakseen sen hän kertoi totuuden

                             Robert Harrisin romaanin takakannen teksti.

 

Roman Polanskista olen kirjoitellut runsaasti. Tästä linkistä avautuvat tekstini, joissa olen suoraan käsitellyt Polanskin elokuvia, hänen elämänsä vaiheita tai olen ylipäänsä tullut tavalla tai toisella viitanneeksi. Polanskin yhteydessä nostetaan lähes aina esille hänen saama syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (vai liekö kyseessä myös raiskaus), minkä vuoksi hän joutuu pakoilemaan tiettyjä maita eikä esimerkiksi voinut olla vastaanottamassa tästä uusimmasta elokuvasta saamaansa palkintoa. Mielestäni kyse on panettelusta. Polanski on itse sopinut uhrin kanssa. Nyt amerikkalaiset juristit pitävät asiaa esillä vuosikymmenestä toiseen pelkässä rahastustarkoituksessa. Polanski itse on osoittanut henkiset voimavaransa kyetessään tuollaisen paineen alla jatkamaan elokuvantekijän uraansa antamatta periksi laadun suhteen.

Upseeri ja vakooja on loistava kruunu Polanskin ohjaajan uralle. Miehellä alkaa olla jo sen verran ikää, että uskon uran päättyvän tähän. Hän on syntynyt vuonna 1933 ja niin muodoin piakkoin hän voi juhlia 90-vuotissyntymäpäiviään.

Elokuva käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin juttua, juutalaisen upseerin aiheettomasti saatua tuomiota tuolloisen Ranskan vihollismaan Saksan hyväksi. Elokuvan ranskankielinen nimi viittaa kirjailija Emile Zolan artikkeliin, jonka kautta hän hyökkäsi tuomion vehkeilleitä oikeistopiirejä vastaan. Sen julkaisuvaiheessa Dreyfus oli viettämässä karmeaa elinkautista vankeustuomiotaan epäinhimillisissä oloissa kaukana Pirunsaarella, mutta pyrkimykset miehen vapauttamiseksi olivat jo käynnistyneet. Elokuvan päähenkilö eversti Georges Picquart on siinä keskeisin henkilö. Hänet on valittu Ranskan sotaministeriön vakoilu- ja tiedusteluosaston johtoon. Alfred Dreyfus on hänelle ennestään tuttu mutta mitään erityisiä henkilökohtaisia sympatioita hän ei miestä kohtaan tunne. Voi jopa puhua kylmäkiskoisuudesta. Hän alkaa kuitenkin tutustua tarkemmin tuomion taustoihin ja huomaa, että tuomio perustuu väärennöksiin. Varsinainen syyllinen on toinen henkilö.

                                            

Picquartin roolissa näyttelevä Jean Dujardin on ehkä näyttelijäkaartista nimekkäin, tosin minulle täysin tuntematon. Toinen, minullekin tuttu kuuluisuus on Emmanuelle Seigner, Polanskin puoliso. Hän on Picquartin rakastajattaren Paulinen roolissa. Ihastuttava olemus! Mutta kyllä siellä taitaa tehdä myös itse ohjaaja ”Hitchkockit”. Hän vilahtanee eräillä kutsuilla, jossa kvartetto soittaa käsittääkseni Fauren musiikkia. Yleisö seuraa kvarteton soittoa kameran kaartaessa hitaasti soittajista yleisöön ja edelleen päähenkilöön. Olin siis tunnistavinani hänet Polanskiksi.

Elokuvan taustalla on Robert Harrisin romaani. Ja romaanin lopussa on osio, jonka otsikkona on Kiitokset.  Sieltä paljastuu, että jäljet johtavat sylttytehtaaseen.

”Sain idean Dreyfusin tarinan kertomisesta, kun lounastin Roman Polanskin kanssa Pariisissa vuoden 2012 alussa: olen hänelle ikuisesti kiitollinen jalomielisestä kannustuksesta.” (s. 520)

Polanski on siis romaanin idean taustalla. Harris on myös vuonna 2019 valmistuneen elokuvan toinen käsikirjoittaja. Harris korostaa, että romaani perustuu tosiasioihin. ”Yksikään kirjan hahmoista vähäpätöisintä sivuhenkilöä myöten ei ole täysin sepitteellinen, ja lähes kaikki kirjan tapahtumat ovat todella tapahtuneet muodossa tai toisessa” (s. 7). Sama koskee myös elokuvaa. Todettakoon, että hankin romaanin käsiini vasta elokuvan katsottuani.

Kyseessä on upea elokuva. Se on laajasta ja moniulotteisesta romaanista luotu tiivis kokonaisuus. Kaikkea ei ole voinut kertoa, mutta olennaisimmat siinä on. Ja mikäli jotkin asiat on jätetty vähemmälle, luulen sillekin löytyvän perustelut. Moninaisia viittauksia elokuvassa kuitenkin on. Niihin voi valveutunut katsoja tarttua.

Se on epookkielokuva mutta se ei sen myötä sorru pinnallisuuksiin eikä pelkkiin vaatteilla koreiluun. Aina ei voi kaikkea kaunistella. Tuon ajan Pariisissa viemärit haisivat ja se tulee katsojalle selväksi, vaikkei hajuaistimuksia voi tarkemmin esitellä. Pienistä yksityiskohdista avautuu aikamme Eurooppa yli sadan vuoden takaa. Kaikkia seikkoja ei tule elokuvassa esille, samalla tavalla kuin romaanissa. Sellainen on esimerkiksi Venäjän tsaarin vierailun poliittiset ulottuvuudet.

                                                    

Elokuva kuvauksellisessa toteutuksessa ei ole annettu periksi. Kohtauksista huokuu tyylikkyys ja aitous. Totutus on viimeisteltyä-  Picquartin ja hänen alaisensa majuri Hubert Joseph Henryn kaksintaistelu on upea näytös, jossa näyttelijät voivat osoittaa kykynsä vieden katsojansa aidon tuntuisesti maaliskuun alkupäiviin vuonna 1898. Toisaalta kun yllä kehuskelin elokuvaa tiiviiksi, niin tuo kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä. Siihenkin on varmaan oma syynsä.

Minua vetää elokuvassa ja romaanissa kuitenkin puoleensa ennen kaikkea sisältö, taustalla olevat historialliset tapahtumat: Dreyfusin juttu ja ranskalaisten suhde juutalaisiin on yksi asia. Lisäksi kiinnostaa Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen tila reilut 20 vuotta Ranskan ja Saksan sodan jälkeen.   Esimerkiksi tästä kirjoituksestani avautuvaan maailmaan Harrisin romaani on kiintoisa jatke.

Sekä Dreyfus että Picquart ovat kotoisin Alsacen alueelta (myös Elsass). Picquart on syntyisin alueen suurimmasta kaupungista Strasbourgista. Kaupunki mainitaan romaanissa eräässä yhteydessä. Elokuvassa sitä ei mainita, mutta tuo elokuvan kohtaus jäi minun mieleeni eräästä syystä. Palaan siihen piakkoin alempana. Dreyfus oli puolestaan Mulhousesta. Tuon syntymäseutunsa perintönä hän puhui ranskaa hieman saksalaisittain korostaen, mikä saattoi herättää joissakin antipatioita. En mene nyt kuitenkaan tarkemmin Dreyfusin sukuun muuta kuin sen verran, että hän kasvoi juutalaisessa suurperheessä. Juutalaisuus herätti kansallismielisissä luonnollista epäluuloisuutta. Lisää epäluuloa ja kateutta saattoi luoda myös se, että miehen vaimon suku oli varakasta.

Picquart oli poikamies, jonka suuri rakkaus oli musiikki. Lisäksi hän harrasti myös venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Eräässä vaiheessa romaania hän lukee Dostojevskia sanakirjan kanssa. Hänen asunnossaan oli vanha piano, joka romaanin mukaan oli vaivoin saatu pelastettua Strasbourgista. Elokuvassa on kohtaus, jossa Piquart tulee asuntoonsa ja huomaa, että siellä on käyty. Huoneisto oli sekaisin, kaapeista oli etsitty jotain ja paikkoja rikottu. Picquart osasi sitä tietysti aavistaa, koska elettiin Dreyfus-tutkimuksen traagisia vaiheita. Hän istuu kuitenkin vanhan pianonsa ääreen ja alkaa soittaa. Se kestää hyvin lyhyen aikaa, sillä ovikello soit. Oven takana on hänen naisystävänsä Pauline, ulkoministeriön erään korkean virkamiehen puoliso, jonka kanssa  Picquartilla oli intiimi suhde.  Tuo suhde sinällään on elokuvan kiinnostava sivujuonne mutta en puutu nyt siihen, vaan siihen lyhyeen pianokappaleeseen. Se oli Camille Saint-Saënsin kappale ”Joutsen” sarjasta Eläinten karnevaali (vuodelta 1886). Sävelmä tuli myöhemmin tunnetuksi balettiesityksenä ”Kuoleva joutsen”. Venäläinen Anna Pavlova esitti sen ensin vuonna 1907 Pietarissa ja kolme vuotta myöhemmin New Yorkissa ja sävelmä tuli sen myötä tunnetuksi ympäri maailman. Tätä voi sanoa tarrautumiseksi pikkuseikkaan. Aloin miettiä, miten Picquart saattoi tuntea tuon kappaleen. Se oli vielä melko tuntematon, sillä tuota Eläinten karnevaali -sarjaa ei ollut esitetty. Joko elokuvan tekijöillä on tullut virhevalinta tai sitten sen myötä on haluttu osoittaa, kuinka hyvin Picquart oli musiikissa ajan hermolla. Totta kai musiikin uutuuksia aktiivisesti seuraavat olivat tuon kuulleet ja melodia oli jäänyt siitä kuulijoiden päähän soimaan. Suurelle yleisölle kappale tuli tunnetuksi vasta tuon balettiesityksen myötä.

Musiikista muuten vastaa eräs suosikkini - Alexandre Desplat. Hän on jäänyt mieleeni eräistä aikaisemmista elokuvista. Nyt en kyllä musiikkiin katsoessani keskittynyt lukuun ottamatta nuo pari yllä jo mainittua kohtaa.

Huomasin sittemmin miestä käsittelevästä  Wikipedia-artikkelista  hänen olleen oikeassa elämässään myös pianisti. Ja varsinkin romaanista käy ilmi, että mies seuraa musiikkia tiiviisti. Romaanissa vilahtaa esimerkiksi Claude Debussyn nimi. Ja musiikkiharrastukseen liittyy myös aivan romaanin lopussa oleva, Picquartin urakehityksen kannalta olennaisen tärkeä hetki 25.10.1906. Picquart on Paulinen kanssa Wienissä. valtionoopperassa seuraamassa Gustav Mahlerin johtamaa Richard Wagnerin Tristania ja Isoldea. Hän oli odottanut esitystä useita viikkoja. Esitys jäi kuitenkin katsomatta. Juuri esityksen alkaessa hänelle tuotiin sähke. Sen on lähettänyt miehen hyvä ystävä, samana päivänä pääministeriksi nimitetty Georges Clemenceau. Hän toteaa nimittäneensä Picquartin sotaministeriksi ja pyytää tätä palaamaan välittömästi Pariisiin.

Saman vuoden kesäkuussa korkein vetoomustuomioistuin oli vapauttanut Dreyfusin kaikista syytteistä. Hänet oli toki presidentti armahtanut jo aiemmin ja mies oli ollut vapaalla. Tuomiota ei ollut kuitenkaan aiemmin kumottu, vaikka se olikin muutettu kymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, jota hänen ei olisi tarvinnut kärsiä Pirunsaarella. 

Jännitteet Ranskan poliittisella kentällä olivat kuitenkin edelleen kireät.

                                            

Romaani – kuin myös elokuva - loppuu epilogiin. Päiväys on 29.11.1906.

Siinä Majuri Dreyfus ja sotaministeriksi kuukausi aikaisemmin (25.10) noussut ja aiemmin jo sotilasarvoltaan kenraalin sotilasarvoon yltänyt Georges Picquart tapaavat. Samainen kohtaus on myös elokuvassa. Se on kylmän kalsea kohtaaminen, joka paljastaa Dreyfusin luonteesta vastenmieliseksikin kai luokiteltavan piirteen. ”Haaleansinisissä silmissä tuttujen kakkuloiden takana on varautunut ilme.” Näin kuvaa Harris Dreyfusin olemusta.

”Kyse on minun sotilasrvostani”, hän sanoo. ”Saamani ylennys kapteenista majuriksi ei ota huomioon vankeusvuosiani Pirunsaarella väärän tuomion vuoksi. Sen sijaan teidän ylennyksenne – suokaa anteeksi, että otan tämän esiin – everstistä prikaatinkenraaliksi perustuu siihen, että kahdeksan vuotta poissa vakinaisesta palveluksesta katsotaan ikään kuin aktiivipalvelukseksi. Minusta on epäreilua – tai itse asiassa ennakkoluuloista.”

Picquart tuntee romaanin mukaan verensä hyytyvän. Hän kysyy mitä Dreyfus toivoo hänen tekevän.  Tämä pyytää, että hänet ylennettäisiin arvoon, joka hänelle vuosien mukaan kuuluisi – everstiluutnantiksi. Picquart kieltäytyy - ja täysin pätevästä syystä. Sitä varten pitäisi säätää erillislaki, jonka läpimeno olisi epävarmaa. Lisäksi poliittinen tilanne maassa kärjistyisi liiaksi. Ja hänen toimintansa ministerinä joutuisi hankalaan valoon. Vanhat kaunat voivat nousta pintaan, ja yhteistyö olisi mahdotonta. (s. 516.)

Aloin miettiä juuri tässä vaiheessa Picquartin asennetta suhteessa hänen toimintaansa. Hänet oli leimattu siionistien keskuudessa antisemitistiksi. Siihen oli perusteita. Hän oli sotakorkeakoulussa (tai vastaavassa) ollut Dreyfusin opettaja ja antanut tuolloin tälle selkeästi muita huonompia arvosanoja. Dreyfus valitti niistä. Siitä on elokuvassa kohtaus, itse asiassa se on kuvattu elokuvan DVD:n kannessa. Picquartin reaktio valitukseen oli hyvin kylmäkiskoinen. Toisaalta hän teki vakoilu- ja tiedusteluosaston päällikkönä pyyteetöntä työtä Dreyfusin väärän tuomion kumoamiseksi. Se osoittautui välillä mahdottomaksi, mutta mies ei antanut periksi, vaikka uhkana oli uran kannalta pahin mahdollinen: erottaminen. Picquartin todelliset asenteet jäävät hieman piiloon. Se ei ollut hänen toiminnassaan kuitenkaan olennaista. Hän teki velvollisuutensa ja toimi totuudenmukaisesti. Työmoraali vaati upseerilta kunniallisuutta.

Dreyfus poistuu Picquartin luota kylmäkiskoisena. Muodollisesti hän kuitenkin kiittää tätä. Dreyfus on kohtelias ja ilmaisee tyytyväisyyttä siitä, että Picquart on nimitetty ministeriksi. Tämä vastaa: ”Merkillinen tosiasia kuitenkin on se, ettei minusta olisi ikinä tullut ministeriä ilman teitä.”

Tähän Dreyfus reagoi sanoin, jotka päättävät Harrisin romaanin: ”Ei, herra kenraali. Teistä tuli ministeri, koska te teitte velvollisuutenne.”

Tuossa on Picquartin toiminnan ydin. Se on sotilaan tehtävä.  Dreyfusin käytös jättää miehen outoon valoon. Mitään sädekehän tapaista hänen ylleen on vaikea nostaa. Toisaalta hän oli tuolloin kovasti sairas mies. Elämä Pirunsaarella oli koetellut hänen terveyttään. Ja pyynnön voi tulkita myös kunnian palautukseksi.

Elokuvassa todetaan, että miehet eivät tuon jälkeen enää koskaan tavanneet.

…

Elokuvan ja romaanin myötä ihailen muutamia seikkoja. Picquartin toiminta on yksi. Hän ei alistunut johdon toiveisiin ja määräyksiin, vaan toimi rehellisesti sisäisen kunniantuntonsa pohjalta. Pelin politiikka ei ollut hänen ihanteensa. Toiseksi ihailen kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta maan demokratiakehitystä. Vastakkainasettelu oli suurta mutta maassa toimittiin demokratian periaatteiden mukaan. Ja siinä välissä oli vapaa lehdistö, joka uskalsi puuttua väärinkäytöksiin. Se toi ilmi kipeitäkin kysymyksiä. Tietenkään en laske näihin asioihin pinnalla olevaa raakaa väkivaltaa, jossa uhriksi joutuu mm. Dreyfusin asianajaja juuri vähän ennen kuin hänen olisi määrä pitää hetken kuluttua alkavassa istunnossa keskeinen puheenvuoro. Romaanissa Picquart toteaakin, että kaupunki tuntuu olevan täynnä poliiseja mutta heitä ei näy silloin missään, kun ollaan käymässä maan tasapainoa rikkovaa oikeusistuntoa. Yhteiskunta oli käymistilassa ja valtasuhteet muuttuivat tiuhaan. Sen ansiosta myös Picquart nousi ministeriksi. Juutalaiset kärsivät tietysti valtavasti ja he tuntuivat olevan puolustuskyvyttömiä. Mutta Eurooppaa odotti vielä ne suuret vainot, jotka kärjistyivät joukkomurhiin. Paitsi nousevassa Saksassa, myös Venäjän keisarikunnassa oli 1910-luvulla oma vainonsa, ns. Beilis-juttu, johon olen viitannut mm. tässä kirjoituksessani. Ja pakkosiirtoja tehtiin sielläkin jo ennen vallankumousta. Juutalaisväestö näytti kuitenkin sopeutuvan turhankin sovinnaisesti kaikkeen pakkovaltaan. Mitäpä muuta voikaan tehdä ylivoiman edessä.

…

Elokuva on nähtävissä Yleisradion Areenalla maaliskuun loppuun saakka. Tässä on linkki. Tänään keskiviikkona 5.1. 2022 se näytetään myöhäisillan TV-lähetyksenä Teema-kanavalla.