Georgi Efron - kirja runoilija Marina Tsvetajevan pojan elämästä

 

Сергей Беляков, Парижские мальчики в сталинской Москве. Москва 2022, 669 с.

”Sergei Beljakov, Pariisilaispojat Stalinin (ajan) Moskovassa.”

 

Sergei Beljakov on kirjoittanut todella hienon teoksen. perusteellista työtä. Hän kutsuu teostaan romaaniksi, mutta se käy tietokirjasta. Lähdeviitteet ovat perusteelliset, minkä ansiosta se on uskottava kuvaus Moskovasta ja Venäjästä 40-luvun kynnykseltä sotavuosien jännitteisiin. Tekijä kutsuu sitä ”dokumenttiromaaniksi” (документальный роман). Siihen näkökulman tuovat kaksi pariisilaisnuorukaista, jotka ovat muuttaneet maahan vanhempiensa mukana.  Vanhemmat palaavat syntymämaahansa, pojat ovat kasvaneet venäläisyyteen kotinsa ja kielen kautta.  Kyse on älymystöstä, mikä luo lisää jännitettä nuorukaisten kotoutumiselle.

Beljakov on minulle täysin uusi tuttavuus. Hän on keskittynyt tuotannossa tähän genreen. Teoksia on muun muassa Gogolin ajan Ukrainasta ja tulevasta lääkäri-kirjailijasta Mihail Bulgakovista venäläisten ja ukrainalaisten ristitulessa. Tämän teoksen hankin käsiini, koska toinen nuorukaisista on Georgi Efron, runoilija Marina Tsvetajevan ”oma kullannuppu”, joka tuli maahan neljätoistavuotiaana. Tsvetajevan elämään ja tuotantoon olen perehtynyt syvemmin ja hän muutti 14-vuotiaan poikansa kanssa Neuvostoliittoon vuonna 1939. Isä ja tytär olivat joutuneet tulemaan jo aikaisemmin. Traagisuutta tuo, että he olivat joutuneet Stalinin vainojen uhreiksi ja istuivat vankilassa. Isä teloitettiin vuonna 1941 ja tytär Ariadna kävi läpi vankila- ja pakkotyövuodet ja eli sen jälkeen pitkän katkeran elämän luopumatta koskaan kommunismin aatteestaan. Tsvetajeva itse ei kestänyt henkisesti elämän muutosta, vaan hirttäytyi elokuussa 1941.

Georgin elämän taival jäi kovin lyhyeksi. Vuonna 1944 hän joutui mukaan sotaan, jossa hän haavoittui ja menehtyi 19-vuotiaana.

Georgi oli varhaiskypsä lapsi, joka irtautui äitinsä hoivasta hyvin varhain ja alkoi elää omaa elämäänsä. Myös kooltaan hän oli ikäisiään selkeästi isompi. Hänen henkinen kehityksensä ja sisäinen maailmansa tulee tutuksi siitä, että hän kirjoitti elämästään perusteellista päiväkirjaa, siitä päivästä lukien, kun hän astui uuden kotimaansa kamaralle. Kaikki päiväkirjan osaset eivät ole säilyneet, mutta niistä säilyneistäkin koostuu valtava aineisto. Ne on julkaistu tämän vuosituhannen alussa. Valitettavasti en voi saada kirjaa nyt käsiini. Sivuja siinä pitäisi olla noin 800, eli mielenkiintoisesta aineistosta on kyse. On vielä otettava sekin huomioon, että huomattava osa merkinnöistä on kadonnut. Esimerkiksi vuoden 1942 tuotokset katosivat ison siskon vangitsemisen yhteydessä.

Minua kiinnostaa nyt vain Georgi Efronin elämä. Teoksen toiseen päähenkilöön Dmitri Sezemaniin en ainakaan tässä yhteydessä kummemmin puutu. Georgi oli saanut jo synnyttyään oman lempinimen ”Mur”. Sillä aiheesta kiinnostunut maailma hänet tuntee vähintään yhtä hyvin kuin ristimänimestään. Tsvetajevan elämäkertaa lukiessani Mur jää kovin vähälle huomiolle. Siksi olinkin kovin innostunut, kun sain tiedon tästä kirjauutuudesta ja onnistuin hankkimaan sen verkkokaupan kautta. Tsvetajevan lyriikan parissa olen viettänyt lukuisia antoisia hetkiä. Georgi tuo äitiinsä kylmäkiskoisemman näkökulman. Äiti on tarrautunut poikaansa mutta varhaiskypsä poika haluaa irtautua äitinsä vaikutusvallasta. Päiväkirjat ovat syväluotaavia. Ne avaavat pojan näkökulmaa taiteeseen, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Georgista oli kehittymässä taitava graafikko, mutta siltä alalta hänelle ai avautunut kehittymismahdollisuuksia, koska hän koki taas maalauksen vastenmieliseksi, ja jos hän olisi mennyt taidealan oppilaitokseen Moskovassa, olisi opinnot pitänyt aloittaa erilaisten asetelmien maalauksella, mitä hän inhosi yli kaiken. Grafiikkaan olisi hän voinut erikoistua vasta myöhemmin. Sittemmin Georgi sai opiskelupaikan Kirjallisuusinstituutista mutta, hänen kohtalokseen tuli kutsu neuvostoarmeijan riveihin aivan sodan loppuvaiheissa.

Georgi oli syntynyt Prahassa, mutta aivan pian syntymän jälkeen perhe muutti Pariisiin ja siellä hän kasvoi, oppi ranskan kielen ja kasvoi täysin kaksikieliseksi. Kun muuton aika tuli, Georgi halusi sopeutua uuteen kotimaahansa. Hän koki jättäneensä Ranskan lopullisesti taakseen. Kaveriside kirjan toiseen päähenkilöön Dmitriin säilyi, mutta he pystyivät tapaamaan harvoin. Tuolloin he puhuivat keskenään ranskaa. Georgista tuli hyvin yksinäinen nuori mies. Dmitriä hän kykeni tapaamaan hyvin harvoin mutta piti kuitenkin häntä parhaana ystävänään, mikä muun muassa kummastutti Dmitriä. Päiväkirjoissaan Georgi käsittelee asioita hyvin monipuolisesti. Myös intiimeissä asioissa hän avautuu. Yritykset naissuhteissa ovatkin kiinnostavaa seurattavaa. Mielestäni ehkä kiinnostavin tuttavuus on Georgia kaksi vuotta vanhempi 17-vuotias Maija, tunnetun journalistin ja teatterikriitikon tytär. Maija opiskeli taiteita ja koska Georgi harrasti vakavasti grafiikkaa, hän halusi tehdä tuttavuutta. Maija asui vanhempiensa luona, ja Georgi tuli tekemään sinne tuttavuutta nuoren naisen kanssa. Aluksi Maija hämmentyi, koska luuli tapaavansa pikkupojan, mutta ensivaikutelma loi kuvan 25-vuotiaasta kypsästä miehestä. Toinen hämmentävä seikka liittyy asiaan, joka nykyajan suomalaisia varmasti ihmetyttää. Georgi nimittäin kysyi, missä on WC. Maijalle se oli uutta, sillä kyseessä oli jonkinlainen venäläiseen kulttuuriin liittyvä tabu. Pariisilaispoika ei ollut tuollaisia ”estoja” eikä Georgi ollut vielä päässyt sisälle neuvostoyhteiskuntaan. Se kuitenkin vapautti tunnelmaa ja sitten Maijan ja Georgin kanssakäymisestä tulikin varsin syväluotaava. Tarkoitan tietysti keskustelua taiteesta. Nuoret olivat asioista hyvin eri mieltä ja Maija oli sisäistänyt itseensä hyvin syvälle neuvostomaan normit ja kouluperinteen. Mikä parasta väittelyä käytiin. Moskovassahan sijaitsi tuolloin modernin länsimaisen taiteen museo. Se koostui ennen vallankumousta maahan päätyneistä impressionistisista länsieurooppalaisista maalauksista.  Uuden ajan merkkinä se oli nimetty ”formalismin museoksi”. Maija seuraten oman kulttuurinsa normeja ei hyväksynyt tuota tyylisuuntaa lainkaan. Tästä syntyi nuorten kesken tiukkaa väittelyä. Tosin Maija sittemmin myönsi löytäneensä noista teoksista mielenkiintoista värien käyttöä.

Suhde nuorten kesken ei sitten kuitenkaan ottanut syttyäkseen. He tapasivat muutaman kerran, mutta siihen se tyrehtyi. Maija oli Georgin mielestä todella kaunis, hän unelmoi näkevänsä tätä kesämekossaan. Sitä kesää ei kuitenkaan tullut. Myöhemmin Maija on pohtinut suhdetta. Hän toteaa yllättäen, että hän ei ollut ystävyyteen henkisesti kypsä. Ehkä kaksi vuotta vanhempana siitä olisi voinut kehittyä jotakin. Tuo osoittaa Georgin kypsyyden. Tämä oli Maijaa kaksi vuotta nuorempi mutta siltä Maija tunsi, ettei ollut vielä henkisesti valmis suhteeseen. Kohtalolla oli pelinsä siinäkin suhteessa, että Georgi tutustui hieman ennen kuolemaansa erääseen nuoreen mieheen. Heistä tuli jonkinlaiset kaverukset. Tästä nuoresta miehestä tuli sittemmin Maijan puoliso.

Georgi Efronin piirroksia v. 1939-41.

Georgi luki paljon ja monipuolisesti. Hän tunsi kaikki kirjallisuuden klassikot. Hän tunsi myös klassisen musiikin. Suosikkeja olivat Beethoven ja etenkin Tshaikovski. Erityisesti tämän viides sinfonia teki vaikutuksen. Siinä oikeastaan avautuu Georgin elämänkohtalo. Edessä odottavan kuoleman kohtalo puolestaan avautuu kuudennessa sinfoniassa.

Eikä unohdeta jazziakaan. Aleksandr Tsfasmanin orkesteri oli tuon ajan Moskovassa kuuma nimi. Se vei Georgin myös ravintolamaailmaan. Vähäisiä rahoja tuhlaantui muuhunkin kuin kalliisiin kuulakyniin.

Georgi jäi elämässä yksin. Äidin kuoleman jälkeen hän sai hieman tältä jääneitä tekijänoikeuspalkkioitaan. Sillä hän tuli jonkin aikaa toimeen, mutta joutui sittemmin jopa näkemään nälkää. Hän oli tottunut elämään tuhlaavasti, mutta sota-ajan todellisuus iski sitten vasten naamaa.

Myös jonkinlainen kylmäkiskoisuus ja analyyttisyys näkyivät Georgin tuotoksissa. Esimerkiksi luettuaan siitä, kun Saksa miehitti Ranskan, hän ei antanut säälille tai tunteilulle sijaa. Hän lähinnä iski koko Ranskan maanrakoon ja haukkui maan sotilaallisen johdon avuttomuudessaan maan rakoon. Sotastrategiassa oli rankasti epäonnistuttu.

Isää Georgi ei tavannut uudessa kotimaassaan koskaan. Hän oli tietämätön hänen kohtalosta. Sisarensa Ariadnan kanssa hänellä oli kirjeenvaihtoa. Georgin varhaisen kuoleman johdosta hänen herkät ja syväluotaavat päiväkirjansa nousevat todelliseen arvoonsa. Minkä lahjakkuuden ne pitävätkään sisällään! Häneen voisi rinnastaa samanaikaisesti toisella puolella Eurooppaa eläneen ja sodan järkyttävimmän puolen kokeneen nuoren naisen Anna Frankin päiväkirjat. Nuoruudesta nousee ihmeellinen voima.

...

Lisäys 30.9.2022

Kaiken muun ohessa teos on kiintoisasti dokumentoiva ajankuva 40-luvun alkupuolen Moskovan ja myös ylipäänsä Venäjän arjesta, esimerkiksi ruokakulttuurinkin osalta yksityiskohtia myöten.

Viitteitä on myös monen ulkomaalaisen havaintoihin neuvostotodellisuudesta. Yksi heistä on ranskalainen Nobel-kirjailija Andre Gide. Sivuhuomautuksena todettakoon, että hänen teoksiaan Georgi Efron ei voinut sietää. Sen sijaan tuntemattomampi venäläinen Aleksandr Grin (1880-1932) oli jostain syystä hänen suosikkejaan. Grinin suosituimpiin teoksiin kuuluu pienoisromaani Punaiset purjeet vuodelta 1923 (Алые паруса), jonka suomennos on julkaistu vuonna 1980. Sen keskeisenä ajatuksena oli usko ihmisessä hyvän voittoon. Georgi on saattanut ammentaa oman optimisminsa osin siitä teoksesta, minkä taitaa myös Sergei Beljakov kirjassaan todeta. Georgi halusi pärjätä uudessa kotimaassaan. Hän pyrki jo alusta asti elämään itsenäistä elämää, optimismisesti tulevaisuuteen luottaen. Hän halusi myös aktiivisesti irtautua äidin vaikutusvallasta. Äiti puolestaan oli kiinni pojassaan. Mikäli Georgi olisi löytänyt sopivan tyttöystävän, hän olisi ollut pojastaan sairaalloisen mustasukkainen. Sen hän eläessään itsekin myönsi. Ehkäpä juuri oman asenteensa vuoksi poika selviytyi suhteellisen nopeasti äitinsä itsemurhasta. Äidin asenne on ollut ulkopuolisinkin silmin rasittava, sillä esimerkiksi kirjan toinen päähenkilö Dmitri Sezeman, joka siis oli lapsuuden ystävä jo Pariisin ajoilta, piti häntä Moskovassa tavatessaan ”kauheana akkana”.

Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.

Elvis – sanasia elokuvasta ja myös laulajan urasta

 

Elvis

Ohjaus: Baz Luhrmann

Ensi-ilta: 29.6.2022

Pääosissa: Austin Butler (Elvis), Tom Hanks (manageri eversti Tom Parker), Olivia DeJonge (Elviksen puoliso Priscilla) ym.

 

Kesää on vielä jäljellä mutta ainakin kulttuuriin liittyen voin kokoavasti todeta, että suuria elämyksiä se ei ole antanut. Elvis-elokuvan kävin kuitenkin heinäkuun illassa katsomassa. Elokuvateatterikäyntini ovat viime vuosina olleet sen verran harvinaista herkkua, että se jääköön tämän kesän yhdeksi kohokohdaksi. Ei elokuva sinällään kovia pointseja ansainne mutta kyllä se mieleen on jäänyt. Ja ainakin siitä on muhinut jonkinmoinen ajatusprosessi omasta suhteestani tuohon itsellenikin merkittävään taiteilijaan ja hänen musiikkiinsa. Siitä esimerkkinä on juttuni loppuun sisältyvä katsaus Elviksen gospel-menneisyyteen.

En lehtien elokuvasivuja nykyisin juurikaan vilkuile tämäkin filmi olisi varmasti jäänyt katsomatta, ellei eräs ikäiseni tuttava olisi sitä niin kovasti hehkuttanut. Mitään yleisöryntäystä se ei ole saanut. Minun katsomassani näytöksessä oli nelisenkymmentä katsojaa, ehkä hieman yli. Yleensä he olivat keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä, molempaa sukupuolta. Ehkä sali oli hieman naisvoittoinen. Nuoremmastakin polvesta se näytti kiinnostaneen enemmän tyttöjä. Lieköhän siihen vaikuttanut pääosan esittäjä, joka kyllä teki taidoillaan minuunkin vaikutuksen.

Elokuva jätti ristiriitaisia tunteita mutta en voi todeta erityisemmin pettyneeni. Kyllä se kannatti katsoa. Ja kertoohan se osaltaan jotain olennaista myös meidän ajastamme. Se tarvitsi tämänkaltaisen narratiivin.  Melodramaattisuus oli lähes tipotiessään. Amerikkalainen yhteiskunta vaatii Elviksen kaltaisen persoonan luomaan sidosta mustan ja valkoisen väestön keskeen. Laskelmallisuutta ei saa unohtaa. Todellisesta Elvis Presleystä se tuskin kertoi paljoakaan. Oli joka tapauksessa hyvä, ettei sorruttu menneisyydestä tuttuun imelyyteen tai pateettisuuteen, mitä en toki odottanutkaan.

Aikamoista säpinää ja hässäkkää  tuo reilun kahden ja puolen tunnin kokonaisuus on. Alku on verkkaista mutta kun nuori uraansa aloittava Elvis pääsee hytkyttelemään jalkojaan, vauhti kiihtyy ja naiset kirkuvat kiimassaan kuin aikoinaan Beatles-dokumenteissa. Valitettavasti vain tuohon uran alkuvaiheen rock-n-roll-moodiin jäädään liikaa maleksimaan ja uran moninaisuus unohtuu. Vauhti kuitenkin jatkuu siinä määrin, että elokuvan loppupuolella alkaa tulla jo kiire, jotta koko ura alamäkineen saataisiin pakettiin mukaan.

Minusta tuntuu, että amerikkalaisen yhteiskunnan vanhakantaisuutta korostetaan liikaakin. Vankilalla uhkailu saa turhan mittavat puitteet. Se on selkeää ylidramatisointia. Ja on siihen sekaan ympätty myös Elviksen oman äidin voivottelu ja järkyttyminen poikansa tekemisistä, minkä annettiin ymmärtää jouduttaneen hänen ennenaikaista kuolemaansa. Äitihän edusti tavallaan vanhakantaista kristillistä perintöä, mitä ei tietysti pidä rinnastaa mihinkään suomalaisen yhteiskunnan hartaudenharjoitukseen. Äitihän vei aikoinaan Elviksen mukanansa kirkkoon ja sieltäkin saivat pienen pojan musiikilliset virikkeet alkunsa.

Totta toki on, että Elviksen piiloerotiikkaakin tihkuvat esitykset leimattiin ”paholaisen musiikiksi”, ja aikamoinen kontrastinhan se oman aikansa yhteiskuntaan toi.

Nuoruuden rock-n-roll-maailmaan on kuitenkin paneuduttu niin perin pohjin, että uran monet muut vaiheet unohtuvat. Eikä elokuvan Elvis ole se sama ujonpuoleinen tyyppi, joka vaikutelma minulla itselläni muodostuu vanhoja filmipätkiä katsellessa.

Armeijakausi menee nopeasti mutta siihenkin on täytynyt hieman paneutua, koska Elvishän kohtaa Saksassa palvellessaan tulevan vaimonsa. Maineikas elokuva-ura sen sijaan ohitetaan.

Sitten perheessä onkin jo lapsi ja upea Graceland. Ja ollaan jo vuodessa 68, kun Elvin on tekemässä come backia.

Luodaan siinä välissä myös joulukonserttia, jonka yhteydessä Elvis onnistuu taas olevinaan järkyttämään omaa vanhakantaista manageriaan. Tom Hanksin esittämä eversti on mielestäni elokuvan selkeä ylilyönti. Se parodia ei pure. Minusta se alkaa jo tuntua kiusalliselta.

Loppua kohden vauhti kiihtyy. Sitten yhtäkkiä silmiemme edessä onkin vanha julkisuuden kuluttama mies, jonka taiteilijan sielu on todellisuudessa toki vielä jäljellä. Sen taiteilijan sielun etsimiseen ja näyttämiseen ei elokuvassa kylläkään keskitytä vaan eletään muussa julkisuuden tuomassa pintaliidossa.

Elokuva on pitkä ja noin puolentoista tunnin katsomisen jälkeen aloin jo vilkuilla kelloani. En jaksa eläytyä siihen yksipuoliseen hengailuun. Toki taiteilijan elämä oli kiihkeää ja kyllä siinä tapahtumat ehtivät vaihdella. En pitkästynyt, mutta toisaalta tunsin, että eihän tämä leffa ole ”mun juttu”.

Las Vegasin konsertit toivat positiivista sykettä. Se vaihe Elviksen uralla saa ansaitsemansa huomion. Ja soihan siellä Suspicious minds, joka sattuu kuulumaan omiin suosikkeihini. Siitä sain siis kyllä nautiskella, mutta tässäkin osiossa eversti Parkerin osuus saa minut kiusaantumaan. Managerin toiminnasta tehdään tavallaan pilkkaa. Hänen todellinen merkityksensä Elviksen uralla jää varjoon.

Äkkirikastumisen myötä rahankäytössä joudutaan hunningolle. Paineet ja velat kasvavat. Lääkkeet pitävät miestä pystyssä, perhe hajoaa. Ollaan umpikujassa. Sen romahduksen kuvaamiseen ei elokuvan tekijöillä riittänyt tarpeeksi henkisiä voimavaroja. 

Loppukohtaus on mielestäni elokuvan eräänlainen huipennus, kun näemme valkokankaalla oikean Elviksen. Tässä vaiheessa hän on tosiasiassa jo kuoleman kynnyksellä. Pöhöttynyt, sairauksien ja lääkkeiden väärinkäytön murtama sankari astui vaivalloisesti pianon ääreen ja siitä lähti Unchained Melody soimaan. Se pysäytti. Etsin tuon katkelman heti kotiin tultuani Youtubesta mutta ei se niin irrallaan katsottuna luo samaa vaikutusta.

Se on koskettava päätös. Se sitoo yhteen 42-vuotiaan taiteilijan elämän. Riehakkaasta nuorison idolista päädytään tuttuun kaulukselliseen glamouria sädehtivään valkoasuun. Laulajan sisimmässä sykkii kuitenkin suru ja kaipaus menneeseen. Se riipaisee.

Unchained Melody löytyy Elviksen viimeiseltä levyltä. Kappale kuitenkin on peräisin 50-luvulta ja on sen myötä omalla tavalla siteenä Elviksen nuoruuteen ja uran rajuihin nousuvuosiin, jolloin suosion rajusta kääntöpuolesta ei ollut tajua. Unchained merkitsee ”kahleetonta”. Ei sen tarvitse mitään merkitä, mutta kirjoitanpahan kuitenkin. Uransa kahleisiin jäänyt suuri taiteilija pystyy hetkeksi vapautumaan ja avautumaan.

….

Todetaan vielä erikseen, että pääosan esittäjä Austin Butler on loistava. Hän on katsomisen arvoinen. Tom Hanksin esittämästä managerista totean vielä sen verran, että tähän aikaan se parodia toki sopii. Setämies on istutettu nuorten maailmaan ja hänet kuvataan kovin vahvasti ja yksioikoisesti negatiivisessa valossa.

Elviksen hahmossa minua häiritsee pinnallisuus. Elviksen come-back vuonna 1968 sutaistaan läpi jonkinlaisena kavalkadina kiireessä hutaisten. Missä on se taiteilijan tuotannosta selkeästi esiin nouseva herkkä puoli?

…

Palaan vielä elokuvan loppuhetkiin. Koen vielä sen päätteeksi toisenkin mieltä kohottavan hetken. Kun nimikavalkadi pyörii jo edessäni ja kiireisimmät ovat ehtineet poistua salista, jään kuuntelemaan taustalla soivaa tuttua taustakappaletta – yhtä omista suosikeistani Elviksen valtavassa laulukokoelmassa - In the Ghetto. Se on sisältönsä puolesta ehkä ainoa kappale, jolla Elvis ottaa kantaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tässä vaiheessa lähden jo nauttimaan lämpöisestä kesäyöstä.

…

Lopuksi käsittelen Elviksen Gospel-uraa, josta elokuvassa ei mainita sanaakaan. Totean kuitenkin laulajan urasta, että kyllähän sieltä löytyy yhteiskunnallisesti merkittäviä kappaleita. Yksi sellainen on If I can dream. Se laulu syntyi pian Martin Luther Kingin kuoleman jälkeen. Laulullaan Elvis palauttaa mieliin Kingin kuuluisan I have a dream -puheensa ja nostaa näin omalla tavallaan esille yhteiskunnallisen tasa-arvon ja mustan väestön osan kansalaisoikeudet.

Elviksen uraan kuuluu myös gospel. Se on saanut alkunsa aivan varhaisesta lapsuudesta syntymäkaupungissaan Tupelossa (Mississippi), kun hän kävi äitinsä mukana kirkossa ja innostui siellä kuulemastaan musiikista. Sieltä heräsi kipinä gospelmusiikkiin. Se ilmeni Elviksen uralla eri tavoin. Nuorena Elvis seurasi Country-laulajien esityksiä radiossa ja heidän musiikissaan oli usein mukana gospelia.

Varhaisessa teini-iässä hän vietti aikaansa mustien asuinkortteleissa, ensin Tupelossa ja sittemmin Memphisissä, jonne perhe muutti.  Näin hän tutustui mustan väestönosan musiikkiin saaden sieltä vaikutteita.

Elvikselle avautui Gospelin moninaisuus. Memphisissä Elvin kävi Gospelkonserteissa ja hänen suosikikseen nousi maineikas The Statesment Quartet. Elvis vaikuttui kokemuksistaan ja hän mielellään jäljitteli kvartetin laulajia – nimenomaan kahta ääripäätä. Toinen oli korkea tenori Jack Hess, ja toisaalta vaikutuksen teki ”Big Chief”, kvartetin karismaattinen bassolaulaja. Lieköhän tuossa oli lähtökohta Elviksen oman lauluäänen kehitykselle. Ääniala oli suunnattoman laaja – matalasta bassosta korkeisiin hehkutuksiin.

Ensimmäiset levytykset vuosilta 1953-55 Sun-studiossa Memphisissä ne heijastavat Elviksen musiikillisen kiinnostuksen moninaisuutta: blues, rhytm&blues, country&western, hillbilly, rockabilly, bluegrass ja tietysti gospel. Satisfied vuodelta 1954 oli alku gospeluralle mutta se levytys on kadonnut, kuten valitettavasti muutama muukin noiden vuosien levytys. Se kappale oli poimittu yhteisestä keikasta The Million Dollar Quartet -lauluyhtyeen kanssa.

Elviksen ensimmäinen varsinainen listahitti oli vuonna 1956 levytetty Heartbreak Hotel. Siitä ura lähti nousuun mutta Elvis ei unohtanut gospel-menneisyyttään. Jo aivan levytysuran alusta lähtien Elvin pyrki saada levyttää eräitä gospelmusiikin suosikkejaan.

Jordanaires-lauluyhtyeen kanssa TV-showssa tammikuussa 1957 esitetty Peace in The Valley oli lähtölaukauksena neljän kappaleen samannimiselle EP-levylle, jota myytiin yli 500 000 kappaletta. Se osoitti, että Elviksellä kysyntää oli myös muulle kuin maalliselle musiikille. Tuolloinhan Elviksen rock-n-roll -esitykset oli leimattu paholaisen musiikiksi, mikä juuri katsomassani elokuvassa nousee hyvin esille.

Vuonna 1960 ilmestynyt albumi His Hands in Mine oli lämminhenkinen kunnianosoitus Elviksen omille suosikkikvarteteille (Statesmen Quartet, The Blackwood Brothers ja The Golden Quartet).

Seuraavat gospel-albumit How Great Thou are (1966) ja He touched Me (1972) saivat jo Grammy-palkinnot.

Tämä oli pikainen katsaus Elviksen gospel-uraan. Poimin sen Ultimate Gospel -levyn oheistekstistä.

 

Juri Andropov (1914-1984)

 

Jatkan menneisyyteeni liittyvää teemaa. Lainaan päiväkirjamerkintöäni helmikuulta 1984. Maa on Neuvostoliitto ja kaupunki on Petroskoi, niin kuin edellisessäkin muistelukirjoituksessani kuluvan vuoden helmikuulta.

Aloitan johdannolla. On helmikuun 10. päivä. Edellisenä päivänä on ilmoitettu Neuvostoliiton johtajan Juri Andropovin kuolemasta. Hän oli valtakunnan kuudes johtaja, ja nousi valtaan marraskuussa 1982 edellisen kommunistisen puolueen pääsihteerin Leonid Brežnevin menehdyttyä sydänkohtaukseen. Tämä oli nostettu valtaan lokakuussa 1964 sen jälkeen, kun edellinen johtaja Nikita Hruštšov oli syrjäytetty. Brežnev oli siis vallassa 18 vuotta. Vallanvaihtoa odotettiin ja uuteen johtajaan asetattiin suuria toiveita. Kuolema kuitenkin korjasi satoaan. Vaikea sairaus vei mukanaan ja Andropov ehti olla vallassa vain reilun vuoden. Hänen jälkeensä vanhoillinen siipi pääsi jälleen voitolle ja jo ennestään sairas ja vanhuuden heikko Konstantin Tšernenko nostettiin maan johtoon. Yhteiskunta lamaantui entisestään. Mihail Gorbatšov odotti vielä vuoroaan.

Itse asiassa Tšernenkoa odotettiin jo Brežnevin seuraajaksi mutta tuolloin uudistusmieliset Andropovin kannattajat perivät vielä voiton. Hänen jälkeensä vanhoilliset voittivat, jos sitä voitoksi voi kehua. Ehkä ainakin hieman jälkiviisaasti todeten se todisti imperiumin olevan pahasti horjumassa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan paljoa ollut. Tuolloin tuskin kukaan uskoi, että neuvostoimperiumin eli viimeistä vuosikymmentään.

Juri Andropov oli ollut Neuvostoliiton keskushallinnossa 60-luvun lähtien.  Ennen valitsemistaan maan johtoon hän oli toiminut KGB:n johtajana viidentoista vuoden ajan. Politbyroon jäsenenä hän oli toiminut vuodesta 1973 lähtien.

Seuraava tekstini perustuu päiväkirjamerkintöihini Andropovin poismenon jälkeen. Petroskoissa nimenomaan Andropovilta odotettiin paljon, sillä hän oli tavallaan oman kaupungin poikia. Hän oli toiminut kaupungissa 40-luvun alussa Komsomolin eli nuorisoliiton hommissa ja tavannut siellä myös tulevan vaimonsa. Wikipediasta suora lainaus:

Hän oli Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan Komsomolin ensimmäinen sihteeri vuosina 1940–1944. Toisen maailmansodan aikana Andropov organisoi partisaanitoimintaa Itä-Karjalassa.

40-luvun loppuvuodet kuluivat puoluetehtävissä paikallisen Komsomolin johtajana ja myös opinnoissa. 50-luvulla mies muutti Moskovaan. Ja sen myötä avautui myös kansainvälisiä tehtäviä. Hän oli mukana kukistamassa Unkarin kansannousua toimiessaan maassa suurlähettiläänä.

Petroskoissa hänen muistoaan kunnioitettiin. Muistomerkin lisäksi hänelle nimettiin oma katu. Kun keskustassa tuolloin 80-luvlla liikkui, niin minulle esiteltiin paikka, missä Andropov oli aikoinaan työskennellyt. Ja lisäosoituksena kunnioituksesta on sekin, että vuonna 2004 julkistettiin kaupungissa hänen muistomerkkinsä.

…

Tästä alkaa omat muistiinpanoni lähes 40 vuoden takaa. Se olkoon omanlaistansa ajankuvaa menneisyydestä. Laitan sen lähes sellaisenaan, tosin erään paikallisen tuttavani nimeä en julkista. Verrattain korrektisti olen tuolloin kuitenkin ajatellut. Otettakoon huomioon sekin, millaista aikaa elimme. Parissa kohdin en saa omasta käsialastani enkä liioin tausta-ajatuksestanikaan selvää. Laitan sen silti mukaan. Pyrin tuolloin kuitenkin ajattelemaan maan asukkaiden näkökulmasta. Esimerkiksi rauhantahto ja kansainvälisen jännityksen lieventyminen vaikuttavat positiivisesti kansan elintasoon. Tekstissäni on yksi alleviivaus, joka on myös alkuperäisessä merkinnässäni.

…

”Eilen ilmoitettiin Andropovin kuolemasta. Hän oli kuollut edellisenä päivänä kello kuuden paikkeilla. Hän oli elänyt keinomunuaisen avulla. Lisäksi hänellä oli sokeritauti ja muitakin sairauksia.

Ennen virallista ilmoitusta TV valmisti katsojia suureen uutiseen. Klassista musiikkia soi kaikessa mahdollisessa välissä. Kevyet viihdeohjelmat oli jätetty ohjelmistosta pois. Sitten illalla kello yhdeksän uutisissa kuolemasta kerrottiin hyvin juhlavasti. Uutisankkuri puhui ääni väristen. Ennen nimen lausumista ruutu pimeni. Sitten näkyviin tuli Andropovin kuva punamustassa kehyksessä. Vasta sen jälkeen lausuttiin hänen nimensä. Sitten jälleen ruutu pimeni, oli lyhyt hiljaisuus – ja uutistenlukija jatkoi.

Melkein koko uutislähetys käsitteli samaa aihetta. Hautajaiskomission johtoon oli valittu Konstantin Tšernenko, mikä oli samalla viesti seuraajasta. Hautajaiset ovat tiistaina 14.2. kello 12. Sitä ennen 11.-14.2. on suruaika. Hautajaispäivänä suuremmissa kaupungeissa kaikki pysähtyy kolmeksi minuutiksi. Tehtaan pillit soivat ja muistohetkeä juhlistetaan tykkien kunnialaukauksin. Näin tapahtuu myös Petroskoissa.

Kyseessä on suuri asia – maansuru – vaikka kovin etäiseltä se tuntuu tavallisen ihmisen elämässä ja tajunnassa. TV:ssä merkittävyys kyllä näkyy. Tänään tuli pääkanavalla ennen iltauutisia vain klassista musiikkia. Sarajevosta [olympialaiset] olisi pitänyt tulla taitoluistelua. Se taisi kuitenkin olla liian kevyttä. Muuten sieltä on kyllä tullut lähetyksiä.

Sekä eilen että tänään on tullut uutisissa välähdyksiä Andropovin muistotilaisuuksista tehtaissa eri puolilla maata.

Eilen luettiin myöhäisuutisissa myös presidentti Mauno Koiviston sähke. Siinä mm. korostettiin Juri Andropovin sisäpoliittista aktiivisuutta. Tänään lainattiin pääuutisissa Kansan Uutisten kirjoitusta, jossa korostettiin Andropovin työtä ydinsodan uhan estämisessä.

Myös N (eräs paikallinen kaverini) arvosti Andropovin työtä, vaikka sanoikin tämän olleen vain vähän aikaa maan johdossa. Itse panin merkille Neuvostoliiton rauhan tahdon voimallisen korostamisen. Nykyinen politiikka siitä kyllä saanut vakuuttumaan. Lisäksi ymmärrän Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa. Onhan se suurvalta. En hyväksy sen kaikkia periaatteita mutta se mitä rehellisesti kannatan ja ihailen, on vilpitön rauhantahto. Se on Andropovin aikana tullut ainakin minulle selkeästi ilmaistuksi.

 Vielä hieman TV-ohjelmista. Perjantain aamuvoimistelulähetys jäi myöskin pois.  Uutisten ja klassisen musiikin lisäksi näytti tulevan pelkästään neuvostoelämää kuvaavia dokumenttielokuvia ja kommunistista persoonallisuutta ylistäviä isänmaallisuutta korostavia historiallisia elokuvia.”

Kirjailija Khaled Hosseinin yllättävä ilmoitus

 Ensi alkuun paljastan, että jutussani on kyse transsukupuolisuudesta. Johdannoksi kerron kuitenkin otsikon kirjailijasta ja omasta suhteestani hänen tuotantoonsa.

Khaled Hosseini (s. 1965) on syntyisin Afganistanista ja asunut Yhdysvalloissa teini-iästä lähtien. Maailmanmaineeseen hänet nosti esikoisromaani Leijapoika (The Kite Runner, 2003), johon pohjautuva elokuva lienee tehnyt hänestä vielä tunnetumman. Hosseini on ollut koko uransa ajan äänekäs syntymämaansa puolestapuhuja.

Hänen koskettavaan elämäntarinaansa voi tutustua helpoiten Wikipediasta. Siitä välittyy hänen lahjakkuutensa, jonka hän osoitti jo lapsuudesta alkaen. Hosseinin isä oli diplomaatti ja perheensä mukana hän asui nuorena Kabulin ohella Teheranissa ja ennen Yhdysvaltoihin muuttoa Pariisissa. Siellä ollessaan vuonna 1980 Hosseinit joutuivat hakemaan turvapaikkaa Yhdysvalloista. Perhe joutui puille paljaille, mutta sosiaaliturvan ansiosta perhe pääsi jaloilleen ja isän onnistui oman ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta kouluttaa lapsensa.

Khaled Hosseini opiskeli lääkäriksi. Kirjoittamisen harrastus ei kuitenkaan jäänyt ja kirjailijan ura käynnistyi oman ammatin ohessa. Ainakin ensiteoksensa hän julkaisi toimiessaan sisätautien erikoislääkärinä. Päivät alkoivat aamutuimaan kirjoittamalla.

Oma tutustumiseni Hosseinin tuotantoon alkoi hänen toisesta teoksestaan Tuhat loistavaa aurinkoa (Thousand Splendid Suns, 2007). Suomennos valmistui vuosi alkuteoksen jälkeen ja luin sen tuoreeltaan, kun teos sattui osumaan kirjaston esittelyhyllyllä silmiini. Se vei mukanaan ja siitä innostuneena hankin käsiini myös esikoisteoksen ja katsoin myös siihen pohjautuvan elokuvan. Wikipedian mukaan noita teoksia on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Kolmannen teoksen ilmestymistä sai muutaman vuoden odottaa. Se taisi kuitenkin jo jäädä kesken. Samaa sykettä ei enää löytynyt. Vaikutti vahvasti siltä, että kirjailija oli jo saanut kaiken kerrottua. Tyyli kyllä miellytti mutta kuvauksissa oli toiston tuntua. Pyörittiin samojen aiheiden ympärillä.

Hosseinin teokset ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa omaelämäkerrallisiin aiheisiin. Hän on pitäytynyt tiiviisti omassa kulttuuriperinnössään. Tällöin on sinällään normaalia, että luomistyössä on haasteita, kun vanhat aiheet tuntuvat kalutun loppuun. Kai autenttisuudestakin alkoi hävitä jotain.

Seuratessani kirjailijan päivityksiä sosiaalisessa mediassa näkemyksissä ja kannanotoissa alkoi näkyä amerikkalaistumisen vaikutus. Tuo on tietysti oma subjektiivinen tunnetason arvio. Arvostukseni ei kuitenkaan ole laantunut. Innostavat lukuelämykset ovat edelleen mielessä. Seuraan hänen uraansa ja hänen ajatuksiaan, lähinnä kuitenkin uteliaisuudesta. Hänen suosionsa on edelleen valtava. Facebookissakin hänellä taitaa olla yli 600 000 seuraajaa.

Kiinnostuneille laitan linkin haastattelusta, jossa kirjailija pohtii naisnäkökulman huomioon ottamista. Se on ollut hänelle luova haaste ja osoitus kirjallisista pyrkimyksistä moniäänisyyteen.

…

Juttuni varsinainen aihe on Facebookissa silmiini osunut kirjailijan viesti. Asia koskee transsukupuolisuutta ja liittyy läheisesti kirjailijan omaan perhepiiriin. Intiimistä aiheesta on siis kysymys ja se on herkistänyt myös monet viestin lukijat ja kommentoijat. Hän julkaisi viestinsä jo reilu viikko sitten. Tunnustan ensi reaktioni olleen kutakuinkin tyrmäävä. Siitä tämä viivekin johtuu. Annoin muutaman päivän kulua ja sen myötä aloin itsekin arvostaa isän ratkaisua. Hosseini on todennut olevansa muslimi, tosin maallistunut. Siinä valossa näkemys on vähintäänkin radikaali.

Liitän tähän kirjailijan 13. heinäkuuta julkaiseman viestin kokonaisuudessaan. Sen perässä on suomennokseni. En lopulta tyytynyt pelkkään google-käännökseen, vaan päädyin sitä muokkaamaan, toivottavasti parempaan suuntaan.

Khaled Hosseini:

”Yesterday, my daughter Haris came out as transgender. I have known about Haris’ journey since last year and I’ve watched her navigate some very trying personal times. Transitioning is such a complicated undertaking—emotionally, physically, socially, psychologically—but Haris has met each challenge with grace, patience, and wisdom.

As a father, I have never been prouder of her. I am delighted to now have not one but two beautiful daughters. Most of all, I am inspired by Haris’ fearlessness, her courage to share with the world her true self. She has taught me and our family so much about bravery, about truth. About what it means to live authentically. I know this process was painful for her, fraught with grief and anxiety. She is sober to the cruelty trans people are subjected to daily. But she is strong and undaunted.

I love my daughter. I will be by her side every step of the way, as will our family. We stand behind her. It’s a privilege to watch her enter the world as the beautiful, wise, and brilliant woman that she is. May God bless her.”

Käännös:

”Eilen tyttäreni Haris esiintyi transsukupuolisena. Olen tiennyt Harisin matkasta viime vuodesta lähtien ja olen nähnyt hänen käyvän läpi hyvin haastavia henkilökohtaisia ​​aikoja. Siirtymävaihe on monimutkainen prosessi – emotionaalisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti – mutta hän on kyennyt kohtaamaan uudet haasteet nöyrällä, kärsivällisellä ja viisauden täytteisellä asenteella.

Isänä en ole koskaan ennen ollut hänestä niin ylpeä kuin nyt. Iloitsen siitä, että minulla on nyt yhden sijasta kaksi kaunista tytärtä. Eniten olen vaikuttunut Harisin pelottomuudesta, hänen rohkeudestaan jakaa maailmalle omaa todellista itseään. Hän on opettanut minulle ja perheellemme hyvin paljon siitä, mitä on rohkeus ja totuus, mitä tarkoittaa elää aidosti. Tiedän, että tämä prosessi on ollut hänelle tuskaisa, täynnä surua ja ahdistusta. Hän suhtautuu tyynesti sille julmuudelle, jonka kohteena transsukupuoliset ovat päivittäin. Mutta hän on vahva ja peloton.

Rakastan tytärtäni. Olen joka vaiheessa hänen rinnallaan, kuten myös perheemme. Seisomme hänen takanaan. On etuoikeus saada seurata, kun hän kauniina, viisaana ja loistavana naisena kohtaa tulevan maailman. Suokoon Jumala hänelle siunauksensa.”

 

Juttu on herättänyt suunnattoman paljon kommentointia, lähes pelkästään kunnioittavia ja ylistäviä. Yksi kyyninen viesti siellä oli, jossa viitattiin tyttären maskuliiniseen nimeen. Sen kirjoittaja leimattiin tylysti ”spämmääjäksi”. Itse asiassa ei hänkään kritisoinut. Viestistä vain ilmeni ehkä piiloteltu sarkasmi. Siihen kuitenkin reagoitiin hyvin herkästi.

Ymmärrän kyllä molempia osapuolia. Isän näkemys on avoin ja rohkea. Se on saattanut tehdä kipeää, mutta hän on käsittääkseni koonnut itsensä. Kyseessä on kuitenkin oma lapsi. Hän ansaitsee kunnioituksen.

Toisaalta tuon torpatun näkemyksen esittäjä puolustautuu rehdisti. Tässä hänen perusteltu reaktionsa syytösten jälkeen. Suomennos on omani.

”Haluat periaatteessa viedä tilaa tavallisilta ihmisiltä, jotka yrittävät olla puolueettomia ja suvaitsevaisia. Se on hyvin itsekäs asenne, joka sulkee pois kaiken vuoropuhelun, mikä kehittää keskinäistä kunnioitusta. Uudenlaisen terminologian käyttö ei oikeuta riidan kylvöä ja syyttävää käytöstä.”

Hän siis toivoo, että keskustelun sävyn pitäisi olla kuitenkin keskinäisesti kunnioittavaa. Siinä tuomitaan herkkänahkaisesti vääränlaisen kysymyksen esittäjä ja leimakirves heiluu.

Tästä oppii sen, että sananvalinnoissa on nykyisin oltava tarkkana. Loukkaantumisesta on tullut joillekin kai lähes sisäinen pakkomielle. Olkoon kyse mistä tahansa.

Toivoisi tietenkin, että asioista pitäisi voida puhua avoimesti, myös mahdollisista ennakkoluuloista, ilman että saisi osakseen leimakirveen iskuja. Tosin tässä tilanteessa närkästymisen kyllä ymmärrän. Onhan asia varmasti herkkä niin isälle ja muulle suvulle, kuin myös laajalle lukijakunnalle. Tuossa tilanteessa odotetaan varmasti kannustavia ja rohkaisevia näkemyksiä. Ymmärrän, että tässä yhteydessä pieni polemisoivakin asenne voi tuntua vastenmieliseltä. Parempi vaihtoehto on vaieta.

Enkä tiedä, onko perheen uuden tyttären päätös pelkästään juridinen, vai onko hän tosiaan aloittanut hormonihoidot ja ehkä kirurgiset toimet. Siihen isällä olisi varmaan oma kiinnostava näkemyksensä. Onhan hän kuitenkin sisätautilääkäri ja tuntee varmasti myös mahdolliset haitat. Toisaalta Haris on jo itse täysi-ikäinen ja kantaa vastuun teoistaan.

Yhtä kaikki, isä voi olla tietoinen sukupuolenkorjauksen ikävistä puolista. Hänelle se voi tehdä kipeää, mutta henkilökohtainen Facebook-seinä ei varmasti ole niiden asioiden läpikäymiselle oikea foorumi.

Pohdin myös kirjailijan islamtaustaa. Sillä on varmasti taustalla ollut vaikutuksensa, mutta kovin paljon sillä ei ole merkitystä. Khaled on todennut olevansa uskonnollisissa näkemyksissään maallistunut. Hänen lastensa näkemyksistä en tiedä mitään.  Perhe on täysin amerikkalaistunut.

…

Etsin tietoa Harisista. Ja löytyihän siihen pari videolinkkiä (tässä ja tässä). Ne ovat vuodelta 2019. Nuorukainen vaikuttaa olevansa hyvin valveutunut, terävä-älyinen ja sanavalmis kaveri, joka tuntuu olevan suosittu myös opiskelukavereitten keskuudessa. Hän on loistava esiintyjä. Isä voi olla vain ylpeä tuonkaltaisesta lapsestaan. Äänessä on poikamaisuutta. Se särkyy välillä kimakaksi. Jos hormonihoidot oli jo aloitettu, se saattoi olla niiden vaikutusta. Käsittääkseni prosessi on kuitenkin alkanut hieman myöhemmin.

…

Sukupuolen vaihdokset tai korjaukset (tai miksi sitä itse kukin haluaakin kutsua) ovat viime aikoina saaneet näkyvyyttä. Suhtaudun niihin itse kriittisesti, varsinkin silloin, jos kyse on alaikäisestä tai nuoresta ihmisestä, jonka elimistö on vielä fyysisesti kehittymässä. Niitä ei pitäisi ryhtyä suosimaan.

Transsukupuolisia on Yhdysvalloissa noussut viime aikoina näkyviin asemiin. Esimerkkinä laitan kaksi henkilöä, jotka toimivat Yhdysvalloissa korkeissa valtion viroissa. Toinen heistä on Rachel Levine, joka on toiminut Pennsylvanian terveysministerinä ja on ensimmäinen transsukupuolinen senaatin vahvistama virkamies. Tässä on linkki englanninkieliseen artikkeliin. Toinen on Samuel Brinton, ydinvoima-alan asiantuntija. Hän on nuorempaa sukupolvea (s. 1988) ja ura lienee selkeässä nosteessa.

Saunasta ja juhannuksesta Sakari Pälsin sanoin

Juhannussaunassa tuntee kesän tuoksun ja kosketuksen. Näin voi todeta, kun tutustuu Sakari Pälsin saunakuvauksiin. Toki löylyistä nautitaan ympäri vuoden mutta keskikesän hiljentymishetkelle ei vedä vertoja kuin korkeintaan joulusauna toisen suuren juhlan aattona.

Pälsin sanallinen herkuttelu imaisee mukaansa, menee suoraan ihon alle. Nautiskellaan nyt siitä, kun aitoon saunan elämykseen emme voi välttämättä tässä hetkessä hypätä. Ehkä mieli raitistuu, virkistyy ja taipuu kimmoisaksi, vaikkei iho pääsekään tuoreen ”pihkalehvän” tuoksuvaan hyväilyyn.

 

Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. 1961.

Kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja maailmanmatkaaja Sakari Pälsi (1882-1965) oli suomalaisen kansanperinteen vankka kuvaaja. Voi todeta, että hän eli sen voimasta, vaikka olikin todelliselta luonnoltaan kansainvälinen maailmanmatkaaja. Siitä puolesta olisi varmaan paljon tutkittavaa ja avattavaa mutta tyydyn nyt lähinnä koto-Suomemme juhannusjuhlan viettoon ja sitäkin aihetta vielä supistaen keskikesän juhlan makoisiin pihkaisiin saunanautintoihin. En kyllä malta olla tuomatta esimerkkiä myös Pälsin kokemuksista maapallon toiselta puolelta.

Pälsiä tulkiten voi todeta, että saunalla on ollut keskeinen merkitys suomalaiselle erityislaadulle.

”Sen erikoisessa hoivassa olemme kehitelleet kansallisia kykyjämme, olemme sukupolvittain nauttineet sen iloja ja antaneet sen löylyn haihduttaa huoliamme.”

Näin hän ylistää saunan merkitystä eikä usko tuon perinteen hiipuvan. Hän toteaa olevansa varma siitä, että vaikka maailma muualla muuttuu, niin ”saunamme meillä suomalaisilla säilyy entisellään”.

Lainaus on alun perin 1940-luvulta. Nyt ajat ovat kyllä muuttumassa, mutta Pälsillä oli omana elinaikanaan perusteensa optimismille. 60-luvulla julkaistussa Sauna-kirjassaan hän iloitsee siitä, kuinka saunaperinne on kyennyt mukautumaan kaupunkimaisen elämän haasteisiin.  

Lukiessa Pälsin kuvausta vanhasta maalaissaunaperinteestä, joutuu valitettavan haikeana toteamaan, että olemme kadottamassa jotain olennaista suomalaisuudestamme ja kosketuksestamme luontoon.

Pälsi itse tunsi läpikotaisin suomalaisen saunaperinteen. Hänen muistoihinsa jääneet erilaiset ”makoisat ja hyvää tekevät” löylyt, joskus ”karvaat ja katkeratkin”. Hän mainitsee mallassaunan, riihisaunan, pellavasaunan… Toisaalta maailmankiertäjälle tuli monenmoinen saunakulttuuri tutuksi ympäri maailman. Hän joutui toteamaan, kuinka aitoa saunaperinnettä on maailmalle alettu pilata liittämällä siihen erilaisia hierontapalveluja. Kiitos ei, oli hänen vastauksensa. Aidon saunan mainetta on yritetty myös kaataa leimaamalle sauna joskus joksikin taudin aiheuttajaksi. Ainakin kupan levittäjäksi sitä on maailmalla joskus moitittu.

Nuivasti hän suhtautuu myös Seitsemän veljeksen joulusaunassa riehumiseen. Oluen kanssa lotraaminen, riitely ja painiskelu eivät kuulu suomalaisen saunan luonteeseen. Sekasotku alkoi siitä, kun Jukolan Eero ison veljensä käskystä olutkipon saunan kiville. Sen seuraukset muistetaan. Tappelu siitä seurasi ja kovan hinnan pojat joutuivat maksamaan. Onneksi ottivat opiksi ja astuivat rohkeasti opin tielle.

Pälsi mainitsee esimerkkinä myös Juhani Ahon kertomuksesta tutun saunassa vetelehtijän Sasu Punaisen. Mutta hän lisää tekstistä kyllä selviävän, ettei kirjailija itse sitä hyväksy.

Eikä Pälsi ottaisi omaan saunaansa liioin mitään ”makkarankärventäjiäkään”. Hän toteaa, ettei puhtaille saunakiville tarvita vieraita hajuja. Sauna on pyhitettävä kylpemisen nautinnolle.

Sauna on kansallispyhättömme eikä siellä ole millekään räyhääjähengelle sijaa. Sen ikivanhaan perintöön kuuluu ”puhtauden pyhitykseen sovelias nöyrä ja hiljainen olo”. Se on sovun rakentamisen paikka.  Siihen kätkeytyy alkusyntyinen voima, joka nujertaa kaikki ”keinotekoiset ja tilapäiset purkaukset”. Ei ärtyisenä tai pahantuulisena voi saunaan astua.

Meille tavallisille tallaajille lämpöisimmät saunamuistot liittyvät olennaisesti myös talven keskelle jouluun. Siitäkin Pälsi on oivana kertojana osannut hehkuttaa. Hän toteaa meidän olevan jouluaattoiltana maailman puhtain kansa. Hän lisää, että olisimme myös rauhallisin ja hyväntahtoisin, elleivät vieraat vaikutteet ala vaikuttaa. Valitettavasti vain muualta maailmasta tulleet tuulahdukset ovat joskus sekoittaneet suomalaisten miesten päät.

Tässä yhteydessä haluan itse nostaa esille entisen presidenttimme omasta nuoruudestani. Urkki vei valtiovieraansa saunaan. Löyly pehmensi itäisen naapurimme johtajat. Kovista vaatimuksista luovuttiin ja haettiin kompromissia. Se oli suomalaista saunadiplomatiaa.

…

Minä keskityn nyt helteiden keskellä juhannukseen. Jos on joulusaunasta lämpöisiä muistoja, niin onpa Pälsin mukaan myös keskikesän juhlan saunakokemus saattanut jäädä lapsen mieleen ikimuistoiseksi kylpyelämykseksi. Juhannussaunassa on oma erityisyytensä:

”Silloin ulkonakin oli lämmintä ja valoisaa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kukkasissa, minkä kaiken saattoi todeta ihan juhlalöylyn keskeltä, vain lakeisesta ulos kurkistaen.”

Laajennetaan kuitenkin ennen varsinaista saunaelämystä näkökulmaa ja mennään juhannusyön tunnelmiin. Kokko roihuaa kesäyössä. Siinä valon hehkussa käy vilinä ja tanssin jytke.

Pälsi on varsin raikkaasti kuvannut juhannuskokon riemuisaa vastaanottoa. On keskelle kesää kuuluva yöttömän yön ja valon juhla. Sitä odottavat malttamattomina niin lapsikatraat, nuoriso kuin vanhempikin väki.

Näin Pälsi kirjoittaa:

”Ei tullut odottamatta juhannus ja sen mainio yö, johon valon juhlinta lopullisesti huipentui, saavuttaen merkittävän ja muistettavan päätekohtansa. Oikeastaan juhannuksena vietettiinkin valon jäähyväisiä, sillä tiedettiin sen siitä lähtien lakkaavan kasvamasta ja pimeyden jälleen voittavan alaa.”

”Kukkui käki ja rastas vihelsi juhannussaunasta tultaessa, ja tarhassa kalkatti lehmänkello, ja kohta alkoi tallinsillalta kuulua käsipelin hätäisesti rytkyttävä sävel, kun ulkonaisen juhla-asunsa viimeistellyt renki Juha hankki tavoittamaan vastaavaa sisäistä mielenvirettä.”

”Kaikkialla kirmaavat lapset olivat jo viikolla vallanneet kokkopaikan, laahanneet sinne risuja ja rakentaneet mielestään aikamoisen rovion, joka heidän ihmeekseen ei sitten puoliväliinkään riittänyt juhannustuliksi… ”

”[…] sytykevalkea risahteli hiljaa alkupaikassaan, kokosi voimaa ylettyäkseen ylemmäs, ja kerran kylliksi palavaa puuainetta tavoitettuaan levisi äkisti kokon sisällä, samalla myös sen pintaa nuolaisten hulmahti huippuun, ja rätisten ja humisten ja kipunaista liekkiä taivaalle syytäen valaisi petäjikön aukealla seisovien ihmisten kasvot. Ne hohtivat tulenpunaisina, yhtä vakavasti juhlailmeisinä, kuin samalla paikalla samaa valon ja tulen juhlaa viettäneiden ihmisten kasvot aina olivat olleet.”

…

Yllä olevassa kuvauksessa on jo kyllä hieman juonellista tyylittelyä. Nyt se unohdetaan ja siirrytään saunan lauteille, josta tosiaankin saattoi vielä tarkkailla, kuinka kimalaiset vielä pörräsivät kukkasissa. Juhannuskokon äärelle ja kesäyön muihin rientoihin lähdetään saunan raikkaina putipuhtaina. Samalla lempeissä juhannuslöylyissä raikastuu myös mieli. 

Suomen lyhykäiseen suveen liittyvät erottamattomasti erinäiset tuoksut. Alkukesän tuoreissa lehvissä ne ovat raikkaimmillaan. On niistä ehditty nauttia jo ennen juhannusta, myös saunassa. Mutta keskikesän juhla on kaiken täyttymys. Kaikki on kuitenkin ollut aivan kuin valmistelua suven huipennukseen.

”Muistamme hyvin kuinka kuumimman kuivaheinäpäivän jälkeen iho vielä vaati tuliset löylyt ja hampaita kirskuttavan vihtomisen ja lopuksi tietenkin uimamatkan vilvoituksen ja kesäisen iltatuulen viihdyttävän hyväilyn.”

”Juhannussauna on muita merkittävämpi jo näkyvän asunsa ja muun olonsa puolesta. Se lämpiää vuoden valoisimpana aikana. […] Silloin aurinko osuu länteen antavasta ikkunasta suoraan sisään, ja avoimesta lakeisestakin pistäytyy päivänsäde karstaista kattoa valaisemaan. Saattaa seinänraoissa olla tuoreita lehviä, ei sentään kukkia, vaikka yrtintuoksu kyllä tuntuu ennen löylynheittämistä kuivassa alkulämmössä.”

”Uusi vihta se niin levittää omaa erikoishajuaan, sitä oikeata ja ainoata saunaan soveltuvaa ja kuuluvaa aromia, jota ei voida korvata muilla. Olisi kyllin saatavissa muutakin alkukesän hyvänhajuista lehteä ja lehvää ja kukkaakin, olisi pihlajaa ja tuomea, vaikkapa kieloa ja lemmenkukkaa, jos haluttaisiin yksinomaan vahvasti tuntuvaa tuoksua…”

Pälsi toteaa, että vain koivu kestää kuumuutta ja sillä on sisässään virvoittava voima.

”Saunaan kelpaa vain koivu, tuo valkovartinen, vihreävaippainen metsän morsian, joka kasvaessaan norjimmin kumartaa länsituulta, hereimmin tunnustelee ilta-auringon hyväilyä, vakavimmin uneksii keväästä kuurapukuisenakin talvipakkasella. Kirren lähtiessä se ilahdutti lapsia makealla mahlallaan, nyt tarjoo verrattomat pihkalehtensä saunamiehen virvoitukseksi. Paras vihdanaines on juuri tämä pihkalehti, nuori koivunlehvä, tuskin täysimittaiseksi ehtinyt ja vielä eheänä, koskemattomana säilynyt.”

Keskeytetään hetkeksi lainaukset. Pälsiä lukiessa saa minutkin joskus nykykäytöstä unohtuneet sanat ymmälle. Kirsi merkitsi minun tajunnassani pelkkää kirsikasta peräisin olevaa naisen nimeä, mutta Pälsin lennokkaassa kuvauksessa se tarkoittaakin ’routaa’. Sanan taivutusmuodotkin saattavat äkkiseltään hämmentää: kirren, kirttä. Kyseessähän on vanha balttilainen lainasana, joka on tullut kantasuomeen maatalouselinkeinon mukana.

Jatketaan koivun ylistystä. Ensimmäinen uusi vihta on Pälsin mukaan kuin kallisarvoinen kukkakimppu. Se on muuttanut arkisenkin saunankäynnin juhlakylvyksi.

”On sitaistu puolikasvuisista lehdeksistä vihta, tehdessä sivelty tahmeata pintaa, vedetty henkeen hajua, koeteltu kämmenselkään lyönnin laatua, monin tavoin hellitty kevään kasvun aikaista antia.”

Tuoreen vihdan kanssa on syytä olla kunnioittavan varovainen. Sitä ei voida vielä hautoa. ”Hennot lehdet kärähtävät kivillä, ja kuuma vesi kipossakin pehmittäisi ne pilalle.”

”On parasta antaa vihdan itsekseen totutella lauteitten kuumuuteen, ihmisihon lailla hiljalleen lämmitä, hiostua, norjentua ja valmistua kylpykuntoon, niin kuin tekee kiirehtimättä sen käyttelijäkin.”

”Siinä kalliin kylvyn täyttymistä odoteltaessa uusi vihta kehittää sulotuoksunsa parhaimmilleen, sen varvut pehmenevät notkeiksi ja lehtien palsamipihka sulaa parantavaksi voiteeksi. Kylpijän ympärille kietoutuu sanomattoman hyvän olon ilmapiiri, hän kokee missään muualla tapaamatonta odotuksen autuutta. Vain uusi vihta voi sen antaa […] Tuskin milloinkaan raaka luonnontuote jalostuu niin hienoksi yhtä vähin keinoin. Kuuma kivikasa ja tippanen vettä muuttaa jaloksi nautintovälineeksi halvan puunlehden, joka muuten kelpaa vain lahoamaan kasvupaikkansa voimitteeksi. Eivät saa rahallansa maanmahtavat haistella hienompaa parfyymia, eivät heidän hienohipiäiset naisensa kokea miellyttävämpää ihonhoitoa, kuin antaa meidän koivumme keskenkasvuinen lehvä jokaiselle, köyhimmällekin, keväisessä kylvyssä kävijälle.”

”Nautinnollisten odottelujen ja ja aavistelujen jälkeen seuraa varsinainen vihtominen, uuden lehden korkein tarjoomus.  Se käy sukkelaan, ja siinä uusi vihta häviää muutamana hetkenä. Mutta ne hetket ovat kalliita, huitaisut hempeitä, läiskintä otollisimmin laadullista. Notkeat varvut kietoutuvat jäseniin, lehvien hyväily kiinnittyy ihoon, ja vihdan kasteluastiassa vesi värjäytyy kauniisti kellanvihreäksi. Sitä elonnestettä ei hennoisi heittää hukkaan, ja ulkona vilvoittelulla pistäytyessään tuntee sen tuulessa hyytyvän ihoon ja kiristävän nahkaa sitkeällä kalvollaan. Nopeasti toimien saa nauttia vielä toisesta pihkalehtiryöpystä, mutta sitten uusi vihta on tehnyt tehtävänsä, palvellut inehmoa parhaansa mukaan.”

”Sitä pihkalehden tuoksua voi vielä vetää henkeensä ennen saunasta lähtöä, ja tuntee sen lähellään jälkeenkin päin, niin kuin sitä muistuttaa kimmoisaksi uudistunut ihokin ja kiittää virkistynyt mieli.”

”Parhaalta tuntuu uuden vihdan muisto kaukana vieraalla maalla, sellaisessa seudussa, minne maailmalle siirtyneet oman maan ihmiset ovat rakentaneet saunansa ja saaneet sen muuten asialliseen käyntiin, vain tuttua koivuvihtaa vaille jääden. Eivät käy korvikkeet, eivät harvinaisemmatkaan jaloiksi mainitut lehtipuut. Mikä antaa syyhyä vihtana käytettäessä, mikä paukkuu äreästi kiukaalla haudottaessa, mikä levittää outoa hajua kuin kasviskeittiön käryä, mikä on muuten tuiki sopimaton. Silloin kotimaan kaipaus keskittyy koivuvihdan vaatimukseksi, ja kun tiedetään sen saavuttamattomuus, tuntuu muuten ehkä hyötyisä olo köyhältä ja kelpaamattomalta.”

”Moisen esineellisesti pätevän opetuksen saanut paraiten osaa arvostaa koivuvihtaa ja nimenomaan tuoretta pihkalehvää taas oikeaan kotikylpyyn päästessään. Ja jälleen nokisilla lauteilla istuessa, oman elämänmenon hiljaista kulkua kuunnellessa ja ennen kaikkea tuoreen pihkalehden tuoksua tunnustellessa saattaa aivoihin iskeytyä sellainen hirvittävä ajatus, että joskus olisi pakko jäädä iäkseen vieraalle maalle, elää siellä oikeata juhannussaunaa milloinkaan saamatta ja kuolla koivunlehvän sulostuttamaa kevätkylpyä enää kokematta.”

Pekka Halosen näkemys savolaisesta saunasta. Pälsin Sauna-teoksenkuvitusta.

…

Nuo juhannuselämykset tekivät minuun vaikutuksen. Syvästi kunnioittaen olen lukenut Pälsin kuvauksia myös muualta maailmasta.

Hengestäänkin on Pälsi meinannut päästä saunan lauteilla. Se tapahtui Kamtšatkalla, jossa joen suulla oli suomalaisen Johan Leppäluodon sauna. Uimaankin pääsi pulahtamaan halutessa.  Alueella vaivasi keripukki ja mikäs sitä vastaan sopi paremmin, kuin kunnon sauna. Saunassa oli vakinainen kiinalainen lämmittäjä, joka valmistikin kerran Pälsille ja tämän kaverilleen oikein erityisen kuuman saunan. Kaverukset riensivät ottamaan alkulöylyjä niin kiireesti, että unohtivat kurkistaa tulipesään. Onneksi hoksottimet toimivat. Miehet lähes pyörtyivät mutta ehtivät hädin tuskin vielä tajuissaan raittiiseen ilmaan. Häkä oli alkanut tuoksua. Yskimisellä ja oksentelulla siitä selvittiin tällä kertaa. Siniset myrkkyliekit lehahtivat uunista vastaan, kun he myöhemmin kävivät vilkaisemassa syytä moiseen. Kiinalaismies oli vieraiden kunniaksi halunnut löylyyn tehoja ja käyttänyt lämmityksessä koksia. Lähtö olisi ollut tuskaton, mutta onneksi ei ollut vielä se hetki Pälsin elämässä. Kiinalaismies selitti viettomana isännälleen, että halusi päästä helpommalla, kun koivupuu oli työlästä halkoa.

-          Nuo valkoiset pirut ovat yliluonnollisia olentoja. Hakkaavat itseään koivunoksilla tulikuumassa saunassa. Syöksyvät suin päin jääkylmään veteen. Eivätkä kuole. Ihmeitten ihme, kun ne nyt saunaa niin säikähtivät. Näin oli lämmittäjä Pälsin mukaan todennut.

Eikä koksista pitänyt saunakaan. Se nimittäin paloi seuraavana yönä.

….

Lähteitä ja lisätietoa

 

Pälsin Sauna-teoksen takakansi.

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Pälsi, Sakari: Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. Toinen painos, Helsinki 1961.

Valitut teokset. Neljäs painos, Helsinki 1957. (Osa III: Omaa työtä)

Viimeksi mainittuun sisältyy kolmantena osana Omat jutut vuodelta 1947. Siihen sisältyvät mm. kirjoitukset Uusi vihta, Suvijuhlan yönä, Saunan iloja ja opetuksia.

Sauna-kirja on mainio kokonaisuus. Siitä mainitsen erikseen seuraavat artikkelit: Se pihkalehtinen juhannusvihta, Insinöörien edustava kerhosauna, Kun suomalaiset herrat tahtoivat niin kuumaa, Suuri juhlasauna. Totean kuitenkin, että kirjassa on monta mainiota saunakulttuurin historiaan liittyvää juttua, joita en ole nyt käyttänyt lähteinä.

Wikipediasta löytyy tietoa itse Pälsistä. Ja on hänestä artikkeli myös Kansallisgalleriassa. Sen verkkosivuille on ainakin kirjastojen koneilta vapaa pääsy.

Todetaan vielä, että Sakari Pälsin perintöä vaalii oma nimikkoseuransa. Yhistyksen verkkosivut löytyvät täältä. 

Syyllisyyden taakka (erään elokuvan pohjalta)

 

Остров (”Saari”), 2006, ohjaus Pavel Lungin, käsikirjoitus Dmitri Sobolev.

Pohjustukseksi totean, että juttuni perustuu Venäjällä ilmestyneeseen elokuvaan. Se sai aikoinaan paljon huomiota, mutta käsittääkseni vain maan rajojen sisällä. Yksi syy sen saamaan huomioon on elokuvan pääosaa munkki Anatolia esittävä Pjotr Mamonov. Suomalaisille nimi lienee tuntematon mutta kyseessä on kovan luokan rock-muusikko, joka nousi maineeseen jo 80-luvun Neuvostoliitossa ja tunnetaan absurdista lyriikastaan. Hänestä voi englanniksi lukea täältä. Mies pääsi vanhemmalla iällään osoittamaan taitonsa myös elokuvanäyttelijänä.

Elokuvan ytimenä on syyllisyyden piina. Se on varmasti monia syvältä koskettava tunne. Olen lukenut alan kirjallisuudesta, että jopa kolmannen tai neljännen ikävuoden aikana tapahtuneet asiat voivat jäädä mieleen häpeän tai syyllisyyden tuntoina. Nyt käsiteltävänä olevan elokuvan päähenkilön tapauksessa kyse on jo aikuisiän traagisesta tapauksesta. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen luostariin. Se ei ole kuitenkaan uskonnollinen elokuva, vaikka näenkin sen kunnianosoituksena uskonnollisille tunteille. Ortodoksinen kirkko suhtautui aikoinaan elokuvaan kaksijakoisesti. Se sai kuitenkin kritiikistä huolimatta kirkolta erityispalkinnon.

                                  

Pavel Lunginin elokuva saattaa olla myös meille suomalaisille kiinnostava maantieteellisen läheisyytensä vuoksi. Se on kuvattu pääosin Vienan meren rannalla Kemin kaupungin lähistöllä sijaitsevalla Rabotšeostrovskin saarella. Sillä on myös suomalainen nimi – Papinsaari. Paikka sijaitsee aivan Venäjän Karjalan pohjoisreunalla. Pohjoisempana alkaa itään päin kaareutua Kuolan niemimaa. Suomessa päin ollaan kutakuinkin Suomussalmen korkeudella. Nimenomaan Kemistä kulkevat turisteille tarkoitetut laivareitit Solovetskin saarelle, jossa sijaitsee komea Unesconkin maailmanperintökohteena oleva historiallisesti arvokas luostari. Se tunnetaan myös entisenä Stalinin ajan vankileirinä. Elokuvan luostaria ei saa kuitenkaan yhdistää Solovetskin luostariin. Nyt eletään paljon pienemmässä yksikössä.

Elokuvaa varten Papinsaareen rakennettiin varta vasten yksinkertainen pikkukirkko, josta tuli eräänlainen matkailukohde ja venäläisen Wikipedian mukaan jopa pyhiinvaelluspaikka. Viime vuonna (2021) rakennus koki kuitenkin kovan kohtalon. Se paloi, mikä oli paikalliselle väestölle kova isku. Sergei Baklykov esittelee englanninkielisessä striimissään paikkaa ja kertoo siitä täällä, alkaen kohdasta 5:50. Kyseessä on varsinaisesti kooste pitemmästä suorasta lähetyksestä.

Tuo seutu on tullut tunnetuksi muutamista suomalaisten 1800-luvulla tekemistä matkakuvauksista. Ollaan lappalaisten entisillä asumamailla. Voi kuvitella, kuinka samanistinen perintö on jäänyt tuohon vanhaan maisemaan elämään, vaikkei se nykyisten asukkaiden elämässä mitenkään toki enää ilmene. Tuossa elokuvassa kuitenkin eletään sen kaltaisen mystiikan maailmoissa, että minulla väkisinkin tulee etäisiä assosiaatioita vuosisatoja vanhaan historiaan. Väestön alitajuntaan olisi aivan kuin jäänyt palanen vanhaa. Elokuvan päähenkilönä on munkki Anatoli, jolta paikallinen väestö käy kysymässä neuvoja elämän ongelmiinsa. He uskovat Anatolilla olevan yliluonnollisia kykyjä. Anatoli on kuin vanha šamaani, joka on tulla putkahtanut ihmisten keskuuteen 1970-luvun Venäjällä. Tätä elokuvan tekijät ovat tuskin suunnitelmissaan ajatelleet. Yhteys nousee siitäkin, että Anatoli on päätynyt munkiksi vahvan syyllisyyden taakan painamana. Olen jostain joskus kuullut (tai lukenut), että yliluonnollisia kykyjä omaavilla ihmisillä on taustanaan jokin rankka elämänkokemus, josta sisimpään on jäänyt erityisen vahva syyllisyyden tunto. Anatoli on siis kuin ikivanha keskuuteemme ajautunut šamaani. Yliluonnollista saa hänen ulkoisesta olemuksestaan kuitenkin turhaan etsiä. Kyse on varsin raadollisesta ihmisestä, jonka kohtalon yksi nuoruuden yllättävä tilanne on aikoinaan kääntänyt päälaelleen. Hän on varsin kiusaantunut ympärillään parveilevista avunpyytäjistä. Nämä elävät karkean säröistä arkeaan, oudosti käyttäytyvä hengen mies on heille kuin ilmestys toisesta todemmasta ulottuvuudesta.

Ehkä tuo yllä kuvattukin vaikutti osaltaan siihen, että minua elokuva alkoi erityisellä tavalla koskettaa, vaikka on tunnustettava, että ei se nousekaan aivan elokuvataiteen kärkiteoksiin. Omassa tajunnassani löytyi yhteyksiä Dostojevskin maailmaan. Raskolnikovin hahmo Rikoksesta ja rangaistuksesta sekä Karamazovin veljesten Ivanin ja Aljošan keskinäinen sanailu nousevat väkisinkin mieleen. Tämä johtuu ensiksikin siitä, että samanaikaisesti olen painiskellut Dostojevskin maailmoissa. Toiseksi tutkimukseni kohteena on ollut filosofi Andrei Pavlenkon teos ”Luentoja Dostojevskista”. Hän sattuu mainitsemaan eräässä alaviitteessään syyllisyyttä käsitellessään myös tämän elokuvan.

Dostojevski oli minulle kuitenkin lähinnä sivumauste. Mielen rönsyily lähti liikkeelle siitä, että löysin Anatolista tuttuja piirteitä. Aloin kelata omaa elämääni ja alitajuntaa myöten alkoi putkahtaa sen verran raskaita muistumia, että aika tuntui pysähtyneen. Menneisyys raahautuu mukanamme eikä elämän roskakoria saa tyhjäksi. Joskus se voi vaatia selvittelyä.

Syyllisyyden taakkaan on ollut monenmoista kasvualustaa. Rohkenen kertoa yhden lopulta erään vähäiseksi jääneen tapauksen, josta ei onneksi ulkoisia seuraamuksia ollut, mutta joka on kyllä läpi elämäni irvistellyt peikkona monissa eri yhteyksissä. Sitä ei voi pitää minään vitsinä, kyse on kuitenkin traumasta, vaikkakin ehkä lievästä. Syyllisyyden taakkaan on ollut muutakin kasvualustaa. Olin nimittäin noin kymmenvuotiaana poikasena vähällä polttaa kotitalomme. Se oli kaksikerroksinen usean perheen asuma vanha rakennus.  Pihan leikeistä liekit lähtivät ruohikosta etenemään. Olin kaverini kanssa kaksin, paniikissa sammuttaminen tuntui jo toivottomalta mutta onneksi pari satunnaista varusmiestä juoksivat apuun ja saivat liekit viime hetkellä sammumaan. Sotilassaappaissa oli tehonsa. Muu perheenväki oli poissa kotoa ja asuntomme oli sen verran hiljaisella paikalla, ettei tapauksella ollut muita silminnäkijöitä.

Oikeastaan vasta nyt olen tajunnut, mitä jälkiä tuo nyt mitättömältä tuntuva tapaus on jättänyt. Olen ollut koko aikuisen elämäni neuroottisen varovainen yleensä tulenkäytön kanssa. Siihen liittyvät myös sähkölaitteet, joihin saattaa liittyä palovaara. Olen tuon huoleni takia joutunut ajoittain jopa paniikinomaisiin tilanteisiin, joita ympärillä on varmasti oudoksuttu. On ylilyöntejä, jotka ovat saattaneet kehittyä kivuliaiksi itsesyytöksiksi. Ne ovat olleet turhia kuluttavia taakkoja keskellä työelämän tai yksityiselämän paineita.

Tuo olkoon esimerkkinä siitä, mitä yhdestä vaivaisesta elokuvasta lähtenyt ajatusprosessi sai nousemaan mieleeni. Eikä se toki johdu pelkistä Lunginin elokuvan taiteellisista ansioista. Varmaankin jokaisella elokuvia katsovilla on suosikkinsa vain siitä syystä, että niiden kautta heille avautuu tärkeitä tunteita tai muistoja.

…

Elokuvassa eletään kirkollisessa yhteisössä. Eletään Neuvostoliitossa, pääosin 70-lukua, mutta elokuvan alussa on takauma sotavuoteen 1942. Kommunistisen yhteiskunnan ideologia ei siinä näy oikeastaan lainkaan. Siinä aivan kuin elettäisiin historiattomassa tilassa, yhteiskunnasta irrallaan. Niinhän munkkiyhteisöt pyrkivätkin elämään mutta nyt se tulee korostuneesti esiin. 

Rukous on keskeinen osa sen päähenkilön Anatolin arkea. On varmasti paljon katsojia, jotka ovat elokuvaa katsoessaan saaneet juuri tuosta viitekehyksestä vahvistusta omalle uskon kilvoitukselleen. Elokuvan ydinpaino on kuitenkin ihan muussa. Ainoa teologinen kysymys, joka siinä esitetään ja jota minäkin jäin vielä elokuvan jälkeen miettimään, oli kysymys, miksi Kain tappoi Abelin. Googlen kautta siihenkin sitten löytyi näkökulmia. Päähenkilöllä lienee jonkin asteinen Kainin trauma. Hänet on tuomittu elämään.

Anatoli on hartaasti rukoileva, työlleen omistautunut munkki. Rukouksissaan hän on aito armon kerjäläinen. Luostarissa hän on rankan työn raataja. Hän vastaa lämmityksestä, louhii ja kuormaa hiiltä ja kuljettaa sen kottikärryillään pannuhuoneeseen, väsymättä ahertaen ja kaikkensa antaen. Hengitystiet ovat jo vaurioituneet, yskiminen on jatkuvaa. Hän on tehnyt samankaltaista työtä nuoresta pitäen.

Hän on pukeutunut muita huolimattomammin, peseytyminen tuntuu ulkonäöstä päätellen turhalta. Siisteys näyttäisi olevan turhaa ulkokultaista koreilua. Hän vaikuttaa ilmiselvästi halveksivan turhaan koreiluun vajonneita munkkiveljiään.

Anatoli on syyllisyyden riivaamana paha ja kärttyinen ihminen. Hän inhoaa oikeastaan kaikkia. Kuitenkin lähipiiri suhtautuu häneen ainakin ulkoisesti myötämielisesti - kunnioittaen, ymmärtäen tai vähintäänkin sietäen.

Anatolin ilkeys saa katsojankin tolaltaan. Kun hän huomaa munkkiveli Jobin tulevan käymään, hän käy salamana sotkemassa oven kädensijan hiilimönjään. Siisteyttään korostava Job ei siitä ulkoisesti järky mutta – kuten loppuvaiheessa huomaamme – sisäisesti se miestä risoo. Anatoli on itse kuin ihmeissään, vain salaa mielessään nauraen. Tämä on Anatolin tapa osoittaa kaunaisuuttaan. Anatolin kiusanteko ei muita kuitenkaan naurata.

Elokuvan edetessä mennään villimpään suuntaan. Tulee kohtauksia, joissa miehen käytös nousee jo raivon asteelle. Tuolloin esikuvana on varmaan Jeesus, joka kaataa temppelin pihalla rahanvaihtajien pöydät.

Munkkiveljet saavat kokea karsaasti Anatolin tuittuilut mutta - ihme ja kumma – heillä vain tuntuu riittävän kärsivällisyyttä ja anteeksi antoa. Sietokyvyllä ei näytä olevan rajaa. Ilmiselvästi Anatolia pidetään syyllisenä tuon pienluostarin johtajan asunnon tulipaloon, mutta mihinkään toimiin se ei johda. Kun samainen johtaja joutuu sitten yöpymään Anatolin kanssa pannuhuoneessa, pistää Anatoli silmänsä pomonsa ulkomaan matkalta hankkimiinsa komeisiin saappaisiin ja siihen, kuinka tämä niistä ylpeilee, niin yöllä tämä herää siihen, kun Anatoli uunin ääressä pistää niitä palasiksi kertoen lukevansa maailmallista kirjaa ja polttavansa tekstin heti, ettei niistä tule viettelystä. Pirun tekstiä oli kuulemma saappaiden sisukset täynnä. Samassa rytäkässä menettää johtaja hienon peittonsakin ja onpa päästä vielä hengestään, kun ei pääse poistumaan Anatolin lukitsemasta ovesta. Paniikin jälkeen johtaja vain toteaa verkkaisesti olevansa munkkiveljelle kiitollinen siitä, että tämä on auttanut häntä pääsemään eroon maallisesta turhuudesta. Hän huomaa nyt olleensa liikaa kiintynyt saappaisiinsa ja peittoon.

Munkkiveljet avautuvat toisilleen 

Elokuvan loppuvaiheessa munkkiveli Job kyllä menettää malttinsa. Hän purkaa kuin vahingossa tuntojaan ilmaisten, ettei voi sietää koko miestä. Kaikesta näkyy, että saman tien hän katuu puhettaan. Ja elokuvan edetessä hän osoittaa oman katumuksensa hyvin teoin.

Mutta kaikesta tuittuilustaan huolimatta Anatoli on suosittu kansan keskuudessa. Hänen luoksensa kerääntyy väkeä pyytämään apua ja neuvoa elämän ongelmiinsa, jotka tuntuvat kyllä joskus varsin kummallisilta. Nämä ikään kuin hakisivat kohdalleen väkevää puhetta, selkeitä neuvoja. Anatolin vastaukset tuntuvat alussa lupaavilta ja toivoa herättäviltä mutta samalla hän lisää ehtoja pannen avunpyytäjät vaikean ratkaisun eteen.  Jalkansa vaurioittanut lapsi pystyykin kyllä kävelemään, mutta kun pitäisi jäädä luostariin yön selkään rukoilemaan paranemiselle siunausta, niin äidin on kieltäydyttävä työpaikan menettämisen pelossa. Aborttiin lupaa pyytävän nuoren raskaana olevan yksin elävän naisen Anatoli saa lempeästi hymyilemään puhuessaan lempeästi ihanasta poikavauvasta mutta samassa  nainen joutuu juoksemaan pelosta sekaisin karkuun, kun oli tullut edes ajatelleeksi, ettei enää kelpaisi kenellekään puolisoksi.

Sodan jäljiltä puolisoaan kaipaavan vanhemman naisen kanssa mennään jo hulluttelun puolelle. Anatoli tuntuu ainakin minun silmissäni nauttivan siitä, kun nainen ottaa neuvot niin äärimmäisen tosissaan. Mies on kuulemma hengissä ja asuu Ranskassa. Anatoli käskee naisen myydä kaiken ja mennä perässä. Mitenkä hän pääsee kapitalistiseen maahan, nainen jää ihmettelemään. Pääsee, jos todella haluaa, tokaisee Anatoli. Nainen jää ymmälle, se kai oli Anatolin tarkoituskin.

Anatoli on siis ristiriitainen hahmo. Hän tuo luostariin elämää, mutta samalla on myös tuhon arkkitehti. Siinä veitsenterällä tuo pieni yhteisö toimii. Hän rukoilee päivittäin Jumalalta armoa, kokien olevansa tuomittu ikuiseen kadotukseen. Elämässä ei ole näkymiä. Hän on jäänyt syyllisyyden taakan vangiksi. Taustat sille kerrotaan elokuvan johdanto-osassa.

Alkukohtaus vie tapahtumat maailmansotaan, vuoteen 1942. Siinä Anatoli on hiiliproomussa raskaan työn parissa. Kaverina hänellä on Tihon, joka on risaisen Anatolin rinnalla komea ilmestys. Anatoli on hiilimies. Hieman nuorempi Tihon lienee hänen esimiehensä. Rauhaisa yhdessäolo kokee järkytyksen. Paikalle lipuu yllättäen saksalaisalus ja miehistö nousee proomuun. Tihon ehtii piiloutua, Anatoli saadaan kiinni. Hän on puun ja kuoren välissä. Saksalaiset vaativat kertomaan, onko aluksessa ketään muuta. Paniikkiin joutunut Anatoli antaa henkensä uhalla periksi. Hän paljastaa Tihonin. Tämä kaivetaan hiilen seasta esille. Miehet valmistaudutaan ampumaan. Tihon on ylimielinen ja osoittaa halveksuntansa sytyttäen vapisematta tupakan. Hän kykenee voittamaan kuoleman pelkonsa. Anatoli sen sijaan ulisee peloissaan armoa, kuin keskenkasvuinen lapsi. Hän saa viholliselta mahdollisuuden. Saksalainen ojentaa hänelle pistoolin ja kehottaa ampumaan kaverin. Anatoli itkee ja kuoleman pelossaan epätoivoisena lähes ulvoo. Hän lopulta laukaisee pistoolin, Tihon horjahtaa sen voimasta yli laidan. Hänestä ei jää merkkiäkään. Lopulta saksalaiset räjäyttävät proomun uskoen samalla siinä yhteydessä myös Anatolin menehtyvän. Ympäristö hiljenee. Aamulla läheisen luostarin munkit löytävät Anatolin tiedottomassa tilassa ja vievät luostariin toipumaan. Hän jää sille tielle.

Sellainen on ollut Anatolin elämä. Syyllisyyden riivaamana hän on sietänyt olotilaansa lähes 35 vuotta. Rukoillen ja murehtien. Myös katkeruus elämään alkaa uuvuttaa. Se näkyy kärsimättömyytenä, kiukun ja kiivauden purkauksina, ehkä myös maanisena ahertamisena ja haluna vetäytyä yksinäisyyteen.

Anatoli pohtii arkkuaan

…

Elokuvassa edetään vaiheeseen, että katsoja alkaa odottaa loppuratkaisua. Anatoli toteaa tuntevansa kuoleman lähestyvän. Liekö siinä mukana šamaanin perintöä, kun mies aavistaa oman kuolemansa hetken. Kerrottuaan sen munkkiveljilleen, nämä ehdottavat, että he tilaavat komean arkun viimeiseksi leposijaksi. Anatoli torjuu ehdotuksen ja toteaa, että hänelle kelpaa ulkona lojuva jätelaatikko. Munkkiveljet pöyristyvät Anatolin masokismista, sillä rakkauden ja kunnioituksen hengessä he haluavat parasta. Monista ikävistäkin yhteenotoista huolimatta he kunnioittavat Anatolin vilpittömyyttä ja ehdottomuutta uskon harjoittamisessa. He täyttävät veljensä toiveen mutta Anatoli kokee kuitenkin siinä yllätyksen.  Odotetaan kuitenkin hetki. Ennen viimeistä matkaa on edessä elokuvan loppuhuipennus.

…

Kuva siirtyy Vienan meren rannalta yhtäkkiä junan hyttiin. Siihen katsoen, että eletään 70-luvun Neuvostoliitossa, niin kyse on luksusluokan vaunusta. Mikään tavallinen tallaaja ei sellaisessa vaunussa matkaa. Junassa on arvokkaan oloinen mies ja hänen aikuinen tyttärensä. Sopusointuinen idylli särkyy hyvin pian, kun katsoja havaitsee tyttären oudon käyttäytymisen. Hänellä on jonkinmoinen mielialahäiriö tai skitsofreeninen kohtaus, joka kasvaa lähes uhkaaviin mittoihin. ”Sinä et rakasta minua”, hän huutaa ja ääni vain kiihtyy. Isä pysyy rauhallisena ja pyrkii parhaansa mukaan rauhoittamaan hysteerisesti käyttäytyvää aikuista lastaan.

Sitten ollaan jo merellä. Komean näköinen laiva lipuu Anatolin luostaria päin. Sen kannella seisovat vaiteliaina nuo samaiset isä ja tytär. Anatoli näkee laivan lähestyvän, kai hieman samaan tapaan kuin aikoinaan se saksalainen sota-alus. Mies on jännittyneen oloinen, nainen ehkä lähinnä ihmeissään. Laivasta laskeutuu soutuvene. Soutaja saattaa vieraat rantaan.

Anatolin silmät kirkastuvat hänen seuratessaan vieraiden saapumista. Mies on sota-ajalta tuttu Tihon, jonka hän on uskonut ampuneensa. ”Enkelit laulavat”, hän iloitsee. Myös Tihon lie tunnistanut Anatolin. Silmissä on havaittavissa kostettu. Molemmat kuitenkin pidättäytyvät keskinäisistä tunnepurkauksista: ei riemunkiljahduksia, ei kyyneliä. Sen sijaan Anatolin ja tyttären kesken syntyy henkinen yhteys jo veneen lipuessa kohti rantaa. He huhuilevat elehtien toisillensa käsittämättömällä kielellä. Tihon seuraa vaivautuneena, kuin häpeillen.

Tihon esittää asiansa tyynesti. Hänen tyttärensä on sairastunut ja tarvitsee apua. Anatoli tiedustelee asiaa tarkemmin. Tihon saa selvitettyä, että tytär on jäänyt leskeksi neljä vuotta aiemmin. Aviopuoliso oli kuollut työtehtävässään sukeltajana.

Anatolilla on varmuus tyttären sairauden syystä. Se ei ole mikään perinteisen psykiatrin diagnoosi. Hän toteaa, että nainen on joutunut riivaajan valtaan. Hän kykenee tämän parantamaan, mutta sen vuoksi hänen pitää viedä nainen omaan kotisaareensa.

Saareen tultaessa nainen alkaa pyristellä vastaan. Hän ei halua suostua nousemaan veneestä. Lopulta Anatoli menee yksin ja polvistuu äänekkääseen rukoukseen. Nainen seuraa sivusta, nousee lopulta horjahdellen veneestä ja hoippuu kuin transsissa keskellä paljaan lumista maisemaa. Hän kaatuu lopulta voipuneena, kieriskelee epätoivoisena lumessa jääden sitten makaamaan kuin tajuntansa menettäneenä. Anatoli nostaa hänet takaisin veneeseen. Jää mielikuva, että riivaaja on poistunut naisesta.

Se on Anatolin viimeinen ihmeteko – sekä kai myös aidoin ja koskettavin. Ne aiemmat herättivät ainakin katsojissa lähinnä naurua. Se on Anatolillekin tärkeä. Vuosikymmeniä kiusannut ilmiantajan taakka kevenee. Mies on vapautunut katalan tekonsa seuraamuksista. Niin tulkitsen hänen tuntojaan.  

Vielä on edessä elokuvan huipentava keskustelu. Palataan sodan keskelle yli 30 vuoden takaiseen tapahtumaan. Keskustelu käynnistyy varovaisesti. Kyyneleet jäävät edelleenkin piiloon, kylmäkiskoisuus voittaa tunteet. Tihon käyttää alussa jopa kolmatta persoonaa. Ikään kuin hän olisi kuullut asiasta ”tuntemaltaan henkilöltä”. Keskustelun edetessä ollaan jo minä-muodossa.

Anatolin luoti osui käsivarteen. Hän onnistui piilottelemaan ja selvisi kuin ihmeen kaupalla. Hänet poimittiin myöhemmin talteen.

Anatoli haluaa vielä selvittää oman syyllisyytensä. Tihon toteaa, että hän on antanut kaiken anteeksi jo siinä vaiheessa, kun hänet pelastettiin. Hän uskoi, että Anatoli oli kuollut proomun räjähdyksessä, eikä jäänyt kantamaan kaunaa.

Miten sitten Tihon osui Anatolin luokse? Hänelle oli kiirinyt, että entisellä sota-ajan maisemissa asusteli ihmeparantaja. Lyhyt ja lakoninen toteamus riittää.

Keskustelun jälkeen jätetään hillityt jäähyväiset. Tihon kiittää Anatolia tyttärensä parantumisesta. Siinä kaikki – mitään turhia laverteluja ei miehillä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään ole.

…

Anteeksianto on elokuvan yksi motiivi. Siihen liittyen tuon esimerkin Dostojevskin Karamazovin veljeksistä, kun se tuntuisi sopivan elokuvan henkeen. Ivan Karamazov toteaa, että toisen puolesta ei voi kukaan antaa anteeksi. Se on tärkeä oivallus ja siinä käsittääkseni kuuluu myös kirjailijan oma ääni. Dostojevski kulkee siinä tavallaan vastavirtaan kirkon virallisen opin suhteen. Elokuvassa luostarin esimies yrittää lohduttaa Anatolia todeten, että ”ei ole niin suurta syntiä, etteikö Jumala voisi antaa sitä anteeksi”. Hän välittää tavallaan kirkon kannan.  Se ei lopulta tuo Anatolille mielenrauhaa ja jää vain tyhjäksi puheeksi. Anatolin sydämeen tulee rauha, kun hän tapaa Tihonin ja kuulee anteeksiannon henkilökohtaisesti häneltä, jota kohtaan hän oli tehnyt väärin.   

…

Elokuvan lopussa myös munkkiveljillä on anteeksipyyntöjen ja keskinäisen sovun hetkensä. Vanhat kaunat unohdetaan. Entinen ärtynyt Anatoli on kadonnut. Mies asettuu valkoinen kaapu yllään viimeiseen leposijaansa. Arkuksi kaavailtu roskalaatikko on saanut kauniin asun. Munkkiveljet ovat luoneet siitä uudenkaltaisen. Se on nyt lakattu ja koristeltu. Se on itse asiassa Anatolille jopa kiusallista. Ei hän ”pufettia” tarvitse. Job jopa hätääntyy ja yrittää mustata koreaa kantta hiilellä. Anatoli pyytää häntä rauhoittumaan. Hän on kuin uusi mies. Traaginen kohtaus pehmentyy hienoisella huumorilla.

Anatoli käy vaihtamassa likaisen työasunsa valkeaan paitaan ja hän asettautuu arkkuunsa.  ”Kuolema ei ole kauheaa. Kauheaa on seistä Jumalan edessä, synnit painavat.”

”Kaikki ovat syntisiä. Eläkää, miten elätte.” Ne ovat hänen jäähyväissanansa. Lohtuako lie, vai peräti sarkasmia?

Pian soivat jo muistokellot. Samassa arkkua kuljettava vene lipuu pitkin merta munkkiveljien saattamana. Taustamusiikki etäännyttää katsojan uskonnollisesta maailmasta ja saa kääntymään itseensä. Niin minä sen hetken koen.

…

Lopuksi:

Omista elokuvakirjoituksistani haluan nostaa tähän yhteyteen yhden. Käsittelen siinä David Lynchin elokuvaa The Straight Story vuodelta 1999 (”Kun yksi matka on vielä tekemättä”). Siinä sivutaan syyllisyyden teemaa, mutta hienovaraisemmin. Päähenkilönä on vanha sairas mies, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata veljensä ja tehdä hänen kanssaan sovinnon. Sen vuoksi mies matkaa traktorimaisella ruohonleikkurilla läpi koko Yhdysvaltojen. Kyseessä on siis eräänlainen ”Road Movie”. Minun mielessäni elokuvan arvo on vuosien myötä vain kasvanut. Juttuni löytyy täältä. Huomionarvoista tässä yhteydessä on se, että mies matkaa vaivalloisesti kuoleman kanssa kilpaa läpi Amerikan ehtiäkseen vielä selvittää välinsä veljensä kanssa. Matkan varrella käy ilmi, että veljeäkin vanhat asiat painavat, sillä hän on käynyt papinkin luona purkamassa tuntojaan, vaikkei ole koskaan ollut mikään hengen mies. Perillä lyhyt tervehdys riittää. Miehet jäävät jää vaitonaisina istumaan verannalle. Puhumatta paras. Vieras alkaa jo suunnitella paluumatkaa.