Saunasta ja juhannuksesta Sakari Pälsin sanoin

Juhannussaunassa tuntee kesän tuoksun ja kosketuksen. Näin voi todeta, kun tutustuu Sakari Pälsin saunakuvauksiin. Toki löylyistä nautitaan ympäri vuoden mutta keskikesän hiljentymishetkelle ei vedä vertoja kuin korkeintaan joulusauna toisen suuren juhlan aattona.

Pälsin sanallinen herkuttelu imaisee mukaansa, menee suoraan ihon alle. Nautiskellaan nyt siitä, kun aitoon saunan elämykseen emme voi välttämättä tässä hetkessä hypätä. Ehkä mieli raitistuu, virkistyy ja taipuu kimmoisaksi, vaikkei iho pääsekään tuoreen ”pihkalehvän” tuoksuvaan hyväilyyn.

 

Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. 1961.

Kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja maailmanmatkaaja Sakari Pälsi (1882-1965) oli suomalaisen kansanperinteen vankka kuvaaja. Voi todeta, että hän eli sen voimasta, vaikka olikin todelliselta luonnoltaan kansainvälinen maailmanmatkaaja. Siitä puolesta olisi varmaan paljon tutkittavaa ja avattavaa mutta tyydyn nyt lähinnä koto-Suomemme juhannusjuhlan viettoon ja sitäkin aihetta vielä supistaen keskikesän juhlan makoisiin pihkaisiin saunanautintoihin. En kyllä malta olla tuomatta esimerkkiä myös Pälsin kokemuksista maapallon toiselta puolelta.

Pälsiä tulkiten voi todeta, että saunalla on ollut keskeinen merkitys suomalaiselle erityislaadulle.

”Sen erikoisessa hoivassa olemme kehitelleet kansallisia kykyjämme, olemme sukupolvittain nauttineet sen iloja ja antaneet sen löylyn haihduttaa huoliamme.”

Näin hän ylistää saunan merkitystä eikä usko tuon perinteen hiipuvan. Hän toteaa olevansa varma siitä, että vaikka maailma muualla muuttuu, niin ”saunamme meillä suomalaisilla säilyy entisellään”.

Lainaus on alun perin 1940-luvulta. Nyt ajat ovat kyllä muuttumassa, mutta Pälsillä oli omana elinaikanaan perusteensa optimismille. 60-luvulla julkaistussa Sauna-kirjassaan hän iloitsee siitä, kuinka saunaperinne on kyennyt mukautumaan kaupunkimaisen elämän haasteisiin.  

Lukiessa Pälsin kuvausta vanhasta maalaissaunaperinteestä, joutuu valitettavan haikeana toteamaan, että olemme kadottamassa jotain olennaista suomalaisuudestamme ja kosketuksestamme luontoon.

Pälsi itse tunsi läpikotaisin suomalaisen saunaperinteen. Hänen muistoihinsa jääneet erilaiset ”makoisat ja hyvää tekevät” löylyt, joskus ”karvaat ja katkeratkin”. Hän mainitsee mallassaunan, riihisaunan, pellavasaunan… Toisaalta maailmankiertäjälle tuli monenmoinen saunakulttuuri tutuksi ympäri maailman. Hän joutui toteamaan, kuinka aitoa saunaperinnettä on maailmalle alettu pilata liittämällä siihen erilaisia hierontapalveluja. Kiitos ei, oli hänen vastauksensa. Aidon saunan mainetta on yritetty myös kaataa leimaamalle sauna joskus joksikin taudin aiheuttajaksi. Ainakin kupan levittäjäksi sitä on maailmalla joskus moitittu.

Nuivasti hän suhtautuu myös Seitsemän veljeksen joulusaunassa riehumiseen. Oluen kanssa lotraaminen, riitely ja painiskelu eivät kuulu suomalaisen saunan luonteeseen. Sekasotku alkoi siitä, kun Jukolan Eero ison veljensä käskystä olutkipon saunan kiville. Sen seuraukset muistetaan. Tappelu siitä seurasi ja kovan hinnan pojat joutuivat maksamaan. Onneksi ottivat opiksi ja astuivat rohkeasti opin tielle.

Pälsi mainitsee esimerkkinä myös Juhani Ahon kertomuksesta tutun saunassa vetelehtijän Sasu Punaisen. Mutta hän lisää tekstistä kyllä selviävän, ettei kirjailija itse sitä hyväksy.

Eikä Pälsi ottaisi omaan saunaansa liioin mitään ”makkarankärventäjiäkään”. Hän toteaa, ettei puhtaille saunakiville tarvita vieraita hajuja. Sauna on pyhitettävä kylpemisen nautinnolle.

Sauna on kansallispyhättömme eikä siellä ole millekään räyhääjähengelle sijaa. Sen ikivanhaan perintöön kuuluu ”puhtauden pyhitykseen sovelias nöyrä ja hiljainen olo”. Se on sovun rakentamisen paikka.  Siihen kätkeytyy alkusyntyinen voima, joka nujertaa kaikki ”keinotekoiset ja tilapäiset purkaukset”. Ei ärtyisenä tai pahantuulisena voi saunaan astua.

Meille tavallisille tallaajille lämpöisimmät saunamuistot liittyvät olennaisesti myös talven keskelle jouluun. Siitäkin Pälsi on oivana kertojana osannut hehkuttaa. Hän toteaa meidän olevan jouluaattoiltana maailman puhtain kansa. Hän lisää, että olisimme myös rauhallisin ja hyväntahtoisin, elleivät vieraat vaikutteet ala vaikuttaa. Valitettavasti vain muualta maailmasta tulleet tuulahdukset ovat joskus sekoittaneet suomalaisten miesten päät.

Tässä yhteydessä haluan itse nostaa esille entisen presidenttimme omasta nuoruudestani. Urkki vei valtiovieraansa saunaan. Löyly pehmensi itäisen naapurimme johtajat. Kovista vaatimuksista luovuttiin ja haettiin kompromissia. Se oli suomalaista saunadiplomatiaa.

…

Minä keskityn nyt helteiden keskellä juhannukseen. Jos on joulusaunasta lämpöisiä muistoja, niin onpa Pälsin mukaan myös keskikesän juhlan saunakokemus saattanut jäädä lapsen mieleen ikimuistoiseksi kylpyelämykseksi. Juhannussaunassa on oma erityisyytensä:

”Silloin ulkonakin oli lämmintä ja valoisaa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kukkasissa, minkä kaiken saattoi todeta ihan juhlalöylyn keskeltä, vain lakeisesta ulos kurkistaen.”

Laajennetaan kuitenkin ennen varsinaista saunaelämystä näkökulmaa ja mennään juhannusyön tunnelmiin. Kokko roihuaa kesäyössä. Siinä valon hehkussa käy vilinä ja tanssin jytke.

Pälsi on varsin raikkaasti kuvannut juhannuskokon riemuisaa vastaanottoa. On keskelle kesää kuuluva yöttömän yön ja valon juhla. Sitä odottavat malttamattomina niin lapsikatraat, nuoriso kuin vanhempikin väki.

Näin Pälsi kirjoittaa:

”Ei tullut odottamatta juhannus ja sen mainio yö, johon valon juhlinta lopullisesti huipentui, saavuttaen merkittävän ja muistettavan päätekohtansa. Oikeastaan juhannuksena vietettiinkin valon jäähyväisiä, sillä tiedettiin sen siitä lähtien lakkaavan kasvamasta ja pimeyden jälleen voittavan alaa.”

”Kukkui käki ja rastas vihelsi juhannussaunasta tultaessa, ja tarhassa kalkatti lehmänkello, ja kohta alkoi tallinsillalta kuulua käsipelin hätäisesti rytkyttävä sävel, kun ulkonaisen juhla-asunsa viimeistellyt renki Juha hankki tavoittamaan vastaavaa sisäistä mielenvirettä.”

”Kaikkialla kirmaavat lapset olivat jo viikolla vallanneet kokkopaikan, laahanneet sinne risuja ja rakentaneet mielestään aikamoisen rovion, joka heidän ihmeekseen ei sitten puoliväliinkään riittänyt juhannustuliksi… ”

”[…] sytykevalkea risahteli hiljaa alkupaikassaan, kokosi voimaa ylettyäkseen ylemmäs, ja kerran kylliksi palavaa puuainetta tavoitettuaan levisi äkisti kokon sisällä, samalla myös sen pintaa nuolaisten hulmahti huippuun, ja rätisten ja humisten ja kipunaista liekkiä taivaalle syytäen valaisi petäjikön aukealla seisovien ihmisten kasvot. Ne hohtivat tulenpunaisina, yhtä vakavasti juhlailmeisinä, kuin samalla paikalla samaa valon ja tulen juhlaa viettäneiden ihmisten kasvot aina olivat olleet.”

…

Yllä olevassa kuvauksessa on jo kyllä hieman juonellista tyylittelyä. Nyt se unohdetaan ja siirrytään saunan lauteille, josta tosiaankin saattoi vielä tarkkailla, kuinka kimalaiset vielä pörräsivät kukkasissa. Juhannuskokon äärelle ja kesäyön muihin rientoihin lähdetään saunan raikkaina putipuhtaina. Samalla lempeissä juhannuslöylyissä raikastuu myös mieli. 

Suomen lyhykäiseen suveen liittyvät erottamattomasti erinäiset tuoksut. Alkukesän tuoreissa lehvissä ne ovat raikkaimmillaan. On niistä ehditty nauttia jo ennen juhannusta, myös saunassa. Mutta keskikesän juhla on kaiken täyttymys. Kaikki on kuitenkin ollut aivan kuin valmistelua suven huipennukseen.

”Muistamme hyvin kuinka kuumimman kuivaheinäpäivän jälkeen iho vielä vaati tuliset löylyt ja hampaita kirskuttavan vihtomisen ja lopuksi tietenkin uimamatkan vilvoituksen ja kesäisen iltatuulen viihdyttävän hyväilyn.”

”Juhannussauna on muita merkittävämpi jo näkyvän asunsa ja muun olonsa puolesta. Se lämpiää vuoden valoisimpana aikana. […] Silloin aurinko osuu länteen antavasta ikkunasta suoraan sisään, ja avoimesta lakeisestakin pistäytyy päivänsäde karstaista kattoa valaisemaan. Saattaa seinänraoissa olla tuoreita lehviä, ei sentään kukkia, vaikka yrtintuoksu kyllä tuntuu ennen löylynheittämistä kuivassa alkulämmössä.”

”Uusi vihta se niin levittää omaa erikoishajuaan, sitä oikeata ja ainoata saunaan soveltuvaa ja kuuluvaa aromia, jota ei voida korvata muilla. Olisi kyllin saatavissa muutakin alkukesän hyvänhajuista lehteä ja lehvää ja kukkaakin, olisi pihlajaa ja tuomea, vaikkapa kieloa ja lemmenkukkaa, jos haluttaisiin yksinomaan vahvasti tuntuvaa tuoksua…”

Pälsi toteaa, että vain koivu kestää kuumuutta ja sillä on sisässään virvoittava voima.

”Saunaan kelpaa vain koivu, tuo valkovartinen, vihreävaippainen metsän morsian, joka kasvaessaan norjimmin kumartaa länsituulta, hereimmin tunnustelee ilta-auringon hyväilyä, vakavimmin uneksii keväästä kuurapukuisenakin talvipakkasella. Kirren lähtiessä se ilahdutti lapsia makealla mahlallaan, nyt tarjoo verrattomat pihkalehtensä saunamiehen virvoitukseksi. Paras vihdanaines on juuri tämä pihkalehti, nuori koivunlehvä, tuskin täysimittaiseksi ehtinyt ja vielä eheänä, koskemattomana säilynyt.”

Keskeytetään hetkeksi lainaukset. Pälsiä lukiessa saa minutkin joskus nykykäytöstä unohtuneet sanat ymmälle. Kirsi merkitsi minun tajunnassani pelkkää kirsikasta peräisin olevaa naisen nimeä, mutta Pälsin lennokkaassa kuvauksessa se tarkoittaakin ’routaa’. Sanan taivutusmuodotkin saattavat äkkiseltään hämmentää: kirren, kirttä. Kyseessähän on vanha balttilainen lainasana, joka on tullut kantasuomeen maatalouselinkeinon mukana.

Jatketaan koivun ylistystä. Ensimmäinen uusi vihta on Pälsin mukaan kuin kallisarvoinen kukkakimppu. Se on muuttanut arkisenkin saunankäynnin juhlakylvyksi.

”On sitaistu puolikasvuisista lehdeksistä vihta, tehdessä sivelty tahmeata pintaa, vedetty henkeen hajua, koeteltu kämmenselkään lyönnin laatua, monin tavoin hellitty kevään kasvun aikaista antia.”

Tuoreen vihdan kanssa on syytä olla kunnioittavan varovainen. Sitä ei voida vielä hautoa. ”Hennot lehdet kärähtävät kivillä, ja kuuma vesi kipossakin pehmittäisi ne pilalle.”

”On parasta antaa vihdan itsekseen totutella lauteitten kuumuuteen, ihmisihon lailla hiljalleen lämmitä, hiostua, norjentua ja valmistua kylpykuntoon, niin kuin tekee kiirehtimättä sen käyttelijäkin.”

”Siinä kalliin kylvyn täyttymistä odoteltaessa uusi vihta kehittää sulotuoksunsa parhaimmilleen, sen varvut pehmenevät notkeiksi ja lehtien palsamipihka sulaa parantavaksi voiteeksi. Kylpijän ympärille kietoutuu sanomattoman hyvän olon ilmapiiri, hän kokee missään muualla tapaamatonta odotuksen autuutta. Vain uusi vihta voi sen antaa […] Tuskin milloinkaan raaka luonnontuote jalostuu niin hienoksi yhtä vähin keinoin. Kuuma kivikasa ja tippanen vettä muuttaa jaloksi nautintovälineeksi halvan puunlehden, joka muuten kelpaa vain lahoamaan kasvupaikkansa voimitteeksi. Eivät saa rahallansa maanmahtavat haistella hienompaa parfyymia, eivät heidän hienohipiäiset naisensa kokea miellyttävämpää ihonhoitoa, kuin antaa meidän koivumme keskenkasvuinen lehvä jokaiselle, köyhimmällekin, keväisessä kylvyssä kävijälle.”

”Nautinnollisten odottelujen ja ja aavistelujen jälkeen seuraa varsinainen vihtominen, uuden lehden korkein tarjoomus.  Se käy sukkelaan, ja siinä uusi vihta häviää muutamana hetkenä. Mutta ne hetket ovat kalliita, huitaisut hempeitä, läiskintä otollisimmin laadullista. Notkeat varvut kietoutuvat jäseniin, lehvien hyväily kiinnittyy ihoon, ja vihdan kasteluastiassa vesi värjäytyy kauniisti kellanvihreäksi. Sitä elonnestettä ei hennoisi heittää hukkaan, ja ulkona vilvoittelulla pistäytyessään tuntee sen tuulessa hyytyvän ihoon ja kiristävän nahkaa sitkeällä kalvollaan. Nopeasti toimien saa nauttia vielä toisesta pihkalehtiryöpystä, mutta sitten uusi vihta on tehnyt tehtävänsä, palvellut inehmoa parhaansa mukaan.”

”Sitä pihkalehden tuoksua voi vielä vetää henkeensä ennen saunasta lähtöä, ja tuntee sen lähellään jälkeenkin päin, niin kuin sitä muistuttaa kimmoisaksi uudistunut ihokin ja kiittää virkistynyt mieli.”

”Parhaalta tuntuu uuden vihdan muisto kaukana vieraalla maalla, sellaisessa seudussa, minne maailmalle siirtyneet oman maan ihmiset ovat rakentaneet saunansa ja saaneet sen muuten asialliseen käyntiin, vain tuttua koivuvihtaa vaille jääden. Eivät käy korvikkeet, eivät harvinaisemmatkaan jaloiksi mainitut lehtipuut. Mikä antaa syyhyä vihtana käytettäessä, mikä paukkuu äreästi kiukaalla haudottaessa, mikä levittää outoa hajua kuin kasviskeittiön käryä, mikä on muuten tuiki sopimaton. Silloin kotimaan kaipaus keskittyy koivuvihdan vaatimukseksi, ja kun tiedetään sen saavuttamattomuus, tuntuu muuten ehkä hyötyisä olo köyhältä ja kelpaamattomalta.”

”Moisen esineellisesti pätevän opetuksen saanut paraiten osaa arvostaa koivuvihtaa ja nimenomaan tuoretta pihkalehvää taas oikeaan kotikylpyyn päästessään. Ja jälleen nokisilla lauteilla istuessa, oman elämänmenon hiljaista kulkua kuunnellessa ja ennen kaikkea tuoreen pihkalehden tuoksua tunnustellessa saattaa aivoihin iskeytyä sellainen hirvittävä ajatus, että joskus olisi pakko jäädä iäkseen vieraalle maalle, elää siellä oikeata juhannussaunaa milloinkaan saamatta ja kuolla koivunlehvän sulostuttamaa kevätkylpyä enää kokematta.”

Pekka Halosen näkemys savolaisesta saunasta. Pälsin Sauna-teoksenkuvitusta.

…

Nuo juhannuselämykset tekivät minuun vaikutuksen. Syvästi kunnioittaen olen lukenut Pälsin kuvauksia myös muualta maailmasta.

Hengestäänkin on Pälsi meinannut päästä saunan lauteilla. Se tapahtui Kamtšatkalla, jossa joen suulla oli suomalaisen Johan Leppäluodon sauna. Uimaankin pääsi pulahtamaan halutessa.  Alueella vaivasi keripukki ja mikäs sitä vastaan sopi paremmin, kuin kunnon sauna. Saunassa oli vakinainen kiinalainen lämmittäjä, joka valmistikin kerran Pälsille ja tämän kaverilleen oikein erityisen kuuman saunan. Kaverukset riensivät ottamaan alkulöylyjä niin kiireesti, että unohtivat kurkistaa tulipesään. Onneksi hoksottimet toimivat. Miehet lähes pyörtyivät mutta ehtivät hädin tuskin vielä tajuissaan raittiiseen ilmaan. Häkä oli alkanut tuoksua. Yskimisellä ja oksentelulla siitä selvittiin tällä kertaa. Siniset myrkkyliekit lehahtivat uunista vastaan, kun he myöhemmin kävivät vilkaisemassa syytä moiseen. Kiinalaismies oli vieraiden kunniaksi halunnut löylyyn tehoja ja käyttänyt lämmityksessä koksia. Lähtö olisi ollut tuskaton, mutta onneksi ei ollut vielä se hetki Pälsin elämässä. Kiinalaismies selitti viettomana isännälleen, että halusi päästä helpommalla, kun koivupuu oli työlästä halkoa.

-          Nuo valkoiset pirut ovat yliluonnollisia olentoja. Hakkaavat itseään koivunoksilla tulikuumassa saunassa. Syöksyvät suin päin jääkylmään veteen. Eivätkä kuole. Ihmeitten ihme, kun ne nyt saunaa niin säikähtivät. Näin oli lämmittäjä Pälsin mukaan todennut.

Eikä koksista pitänyt saunakaan. Se nimittäin paloi seuraavana yönä.

….

Lähteitä ja lisätietoa

 

Pälsin Sauna-teoksen takakansi.

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Pälsi, Sakari: Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. Toinen painos, Helsinki 1961.

Valitut teokset. Neljäs painos, Helsinki 1957. (Osa III: Omaa työtä)

Viimeksi mainittuun sisältyy kolmantena osana Omat jutut vuodelta 1947. Siihen sisältyvät mm. kirjoitukset Uusi vihta, Suvijuhlan yönä, Saunan iloja ja opetuksia.

Sauna-kirja on mainio kokonaisuus. Siitä mainitsen erikseen seuraavat artikkelit: Se pihkalehtinen juhannusvihta, Insinöörien edustava kerhosauna, Kun suomalaiset herrat tahtoivat niin kuumaa, Suuri juhlasauna. Totean kuitenkin, että kirjassa on monta mainiota saunakulttuurin historiaan liittyvää juttua, joita en ole nyt käyttänyt lähteinä.

Wikipediasta löytyy tietoa itse Pälsistä. Ja on hänestä artikkeli myös Kansallisgalleriassa. Sen verkkosivuille on ainakin kirjastojen koneilta vapaa pääsy.

Todetaan vielä, että Sakari Pälsin perintöä vaalii oma nimikkoseuransa. Yhistyksen verkkosivut löytyvät täältä. 

Syyllisyyden taakka (erään elokuvan pohjalta)

 

Остров (”Saari”), 2006, ohjaus Pavel Lungin, käsikirjoitus Dmitri Sobolev.

Pohjustukseksi totean, että juttuni perustuu Venäjällä ilmestyneeseen elokuvaan. Se sai aikoinaan paljon huomiota, mutta käsittääkseni vain maan rajojen sisällä. Yksi syy sen saamaan huomioon on elokuvan pääosaa munkki Anatolia esittävä Pjotr Mamonov. Suomalaisille nimi lienee tuntematon mutta kyseessä on kovan luokan rock-muusikko, joka nousi maineeseen jo 80-luvun Neuvostoliitossa ja tunnetaan absurdista lyriikastaan. Hänestä voi englanniksi lukea täältä. Mies pääsi vanhemmalla iällään osoittamaan taitonsa myös elokuvanäyttelijänä.

Elokuvan ytimenä on syyllisyyden piina. Se on varmasti monia syvältä koskettava tunne. Olen lukenut alan kirjallisuudesta, että jopa kolmannen tai neljännen ikävuoden aikana tapahtuneet asiat voivat jäädä mieleen häpeän tai syyllisyyden tuntoina. Nyt käsiteltävänä olevan elokuvan päähenkilön tapauksessa kyse on jo aikuisiän traagisesta tapauksesta. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pieneen luostariin. Se ei ole kuitenkaan uskonnollinen elokuva, vaikka näenkin sen kunnianosoituksena uskonnollisille tunteille. Ortodoksinen kirkko suhtautui aikoinaan elokuvaan kaksijakoisesti. Se sai kuitenkin kritiikistä huolimatta kirkolta erityispalkinnon.

                                  

Pavel Lunginin elokuva saattaa olla myös meille suomalaisille kiinnostava maantieteellisen läheisyytensä vuoksi. Se on kuvattu pääosin Vienan meren rannalla Kemin kaupungin lähistöllä sijaitsevalla Rabotšeostrovskin saarella. Sillä on myös suomalainen nimi – Papinsaari. Paikka sijaitsee aivan Venäjän Karjalan pohjoisreunalla. Pohjoisempana alkaa itään päin kaareutua Kuolan niemimaa. Suomessa päin ollaan kutakuinkin Suomussalmen korkeudella. Nimenomaan Kemistä kulkevat turisteille tarkoitetut laivareitit Solovetskin saarelle, jossa sijaitsee komea Unesconkin maailmanperintökohteena oleva historiallisesti arvokas luostari. Se tunnetaan myös entisenä Stalinin ajan vankileirinä. Elokuvan luostaria ei saa kuitenkaan yhdistää Solovetskin luostariin. Nyt eletään paljon pienemmässä yksikössä.

Elokuvaa varten Papinsaareen rakennettiin varta vasten yksinkertainen pikkukirkko, josta tuli eräänlainen matkailukohde ja venäläisen Wikipedian mukaan jopa pyhiinvaelluspaikka. Viime vuonna (2021) rakennus koki kuitenkin kovan kohtalon. Se paloi, mikä oli paikalliselle väestölle kova isku. Sergei Baklykov esittelee englanninkielisessä striimissään paikkaa ja kertoo siitä täällä, alkaen kohdasta 5:50. Kyseessä on varsinaisesti kooste pitemmästä suorasta lähetyksestä.

Tuo seutu on tullut tunnetuksi muutamista suomalaisten 1800-luvulla tekemistä matkakuvauksista. Ollaan lappalaisten entisillä asumamailla. Voi kuvitella, kuinka samanistinen perintö on jäänyt tuohon vanhaan maisemaan elämään, vaikkei se nykyisten asukkaiden elämässä mitenkään toki enää ilmene. Tuossa elokuvassa kuitenkin eletään sen kaltaisen mystiikan maailmoissa, että minulla väkisinkin tulee etäisiä assosiaatioita vuosisatoja vanhaan historiaan. Väestön alitajuntaan olisi aivan kuin jäänyt palanen vanhaa. Elokuvan päähenkilönä on munkki Anatoli, jolta paikallinen väestö käy kysymässä neuvoja elämän ongelmiinsa. He uskovat Anatolilla olevan yliluonnollisia kykyjä. Anatoli on kuin vanha šamaani, joka on tulla putkahtanut ihmisten keskuuteen 1970-luvun Venäjällä. Tätä elokuvan tekijät ovat tuskin suunnitelmissaan ajatelleet. Yhteys nousee siitäkin, että Anatoli on päätynyt munkiksi vahvan syyllisyyden taakan painamana. Olen jostain joskus kuullut (tai lukenut), että yliluonnollisia kykyjä omaavilla ihmisillä on taustanaan jokin rankka elämänkokemus, josta sisimpään on jäänyt erityisen vahva syyllisyyden tunto. Anatoli on siis kuin ikivanha keskuuteemme ajautunut šamaani. Yliluonnollista saa hänen ulkoisesta olemuksestaan kuitenkin turhaan etsiä. Kyse on varsin raadollisesta ihmisestä, jonka kohtalon yksi nuoruuden yllättävä tilanne on aikoinaan kääntänyt päälaelleen. Hän on varsin kiusaantunut ympärillään parveilevista avunpyytäjistä. Nämä elävät karkean säröistä arkeaan, oudosti käyttäytyvä hengen mies on heille kuin ilmestys toisesta todemmasta ulottuvuudesta.

Ehkä tuo yllä kuvattukin vaikutti osaltaan siihen, että minua elokuva alkoi erityisellä tavalla koskettaa, vaikka on tunnustettava, että ei se nousekaan aivan elokuvataiteen kärkiteoksiin. Omassa tajunnassani löytyi yhteyksiä Dostojevskin maailmaan. Raskolnikovin hahmo Rikoksesta ja rangaistuksesta sekä Karamazovin veljesten Ivanin ja Aljošan keskinäinen sanailu nousevat väkisinkin mieleen. Tämä johtuu ensiksikin siitä, että samanaikaisesti olen painiskellut Dostojevskin maailmoissa. Toiseksi tutkimukseni kohteena on ollut filosofi Andrei Pavlenkon teos ”Luentoja Dostojevskista”. Hän sattuu mainitsemaan eräässä alaviitteessään syyllisyyttä käsitellessään myös tämän elokuvan.

Dostojevski oli minulle kuitenkin lähinnä sivumauste. Mielen rönsyily lähti liikkeelle siitä, että löysin Anatolista tuttuja piirteitä. Aloin kelata omaa elämääni ja alitajuntaa myöten alkoi putkahtaa sen verran raskaita muistumia, että aika tuntui pysähtyneen. Menneisyys raahautuu mukanamme eikä elämän roskakoria saa tyhjäksi. Joskus se voi vaatia selvittelyä.

Syyllisyyden taakkaan on ollut monenmoista kasvualustaa. Rohkenen kertoa yhden lopulta erään vähäiseksi jääneen tapauksen, josta ei onneksi ulkoisia seuraamuksia ollut, mutta joka on kyllä läpi elämäni irvistellyt peikkona monissa eri yhteyksissä. Sitä ei voi pitää minään vitsinä, kyse on kuitenkin traumasta, vaikkakin ehkä lievästä. Syyllisyyden taakkaan on ollut muutakin kasvualustaa. Olin nimittäin noin kymmenvuotiaana poikasena vähällä polttaa kotitalomme. Se oli kaksikerroksinen usean perheen asuma vanha rakennus.  Pihan leikeistä liekit lähtivät ruohikosta etenemään. Olin kaverini kanssa kaksin, paniikissa sammuttaminen tuntui jo toivottomalta mutta onneksi pari satunnaista varusmiestä juoksivat apuun ja saivat liekit viime hetkellä sammumaan. Sotilassaappaissa oli tehonsa. Muu perheenväki oli poissa kotoa ja asuntomme oli sen verran hiljaisella paikalla, ettei tapauksella ollut muita silminnäkijöitä.

Oikeastaan vasta nyt olen tajunnut, mitä jälkiä tuo nyt mitättömältä tuntuva tapaus on jättänyt. Olen ollut koko aikuisen elämäni neuroottisen varovainen yleensä tulenkäytön kanssa. Siihen liittyvät myös sähkölaitteet, joihin saattaa liittyä palovaara. Olen tuon huoleni takia joutunut ajoittain jopa paniikinomaisiin tilanteisiin, joita ympärillä on varmasti oudoksuttu. On ylilyöntejä, jotka ovat saattaneet kehittyä kivuliaiksi itsesyytöksiksi. Ne ovat olleet turhia kuluttavia taakkoja keskellä työelämän tai yksityiselämän paineita.

Tuo olkoon esimerkkinä siitä, mitä yhdestä vaivaisesta elokuvasta lähtenyt ajatusprosessi sai nousemaan mieleeni. Eikä se toki johdu pelkistä Lunginin elokuvan taiteellisista ansioista. Varmaankin jokaisella elokuvia katsovilla on suosikkinsa vain siitä syystä, että niiden kautta heille avautuu tärkeitä tunteita tai muistoja.

…

Elokuvassa eletään kirkollisessa yhteisössä. Eletään Neuvostoliitossa, pääosin 70-lukua, mutta elokuvan alussa on takauma sotavuoteen 1942. Kommunistisen yhteiskunnan ideologia ei siinä näy oikeastaan lainkaan. Siinä aivan kuin elettäisiin historiattomassa tilassa, yhteiskunnasta irrallaan. Niinhän munkkiyhteisöt pyrkivätkin elämään mutta nyt se tulee korostuneesti esiin. 

Rukous on keskeinen osa sen päähenkilön Anatolin arkea. On varmasti paljon katsojia, jotka ovat elokuvaa katsoessaan saaneet juuri tuosta viitekehyksestä vahvistusta omalle uskon kilvoitukselleen. Elokuvan ydinpaino on kuitenkin ihan muussa. Ainoa teologinen kysymys, joka siinä esitetään ja jota minäkin jäin vielä elokuvan jälkeen miettimään, oli kysymys, miksi Kain tappoi Abelin. Googlen kautta siihenkin sitten löytyi näkökulmia. Päähenkilöllä lienee jonkin asteinen Kainin trauma. Hänet on tuomittu elämään.

Anatoli on hartaasti rukoileva, työlleen omistautunut munkki. Rukouksissaan hän on aito armon kerjäläinen. Luostarissa hän on rankan työn raataja. Hän vastaa lämmityksestä, louhii ja kuormaa hiiltä ja kuljettaa sen kottikärryillään pannuhuoneeseen, väsymättä ahertaen ja kaikkensa antaen. Hengitystiet ovat jo vaurioituneet, yskiminen on jatkuvaa. Hän on tehnyt samankaltaista työtä nuoresta pitäen.

Hän on pukeutunut muita huolimattomammin, peseytyminen tuntuu ulkonäöstä päätellen turhalta. Siisteys näyttäisi olevan turhaa ulkokultaista koreilua. Hän vaikuttaa ilmiselvästi halveksivan turhaan koreiluun vajonneita munkkiveljiään.

Anatoli on syyllisyyden riivaamana paha ja kärttyinen ihminen. Hän inhoaa oikeastaan kaikkia. Kuitenkin lähipiiri suhtautuu häneen ainakin ulkoisesti myötämielisesti - kunnioittaen, ymmärtäen tai vähintäänkin sietäen.

Anatolin ilkeys saa katsojankin tolaltaan. Kun hän huomaa munkkiveli Jobin tulevan käymään, hän käy salamana sotkemassa oven kädensijan hiilimönjään. Siisteyttään korostava Job ei siitä ulkoisesti järky mutta – kuten loppuvaiheessa huomaamme – sisäisesti se miestä risoo. Anatoli on itse kuin ihmeissään, vain salaa mielessään nauraen. Tämä on Anatolin tapa osoittaa kaunaisuuttaan. Anatolin kiusanteko ei muita kuitenkaan naurata.

Elokuvan edetessä mennään villimpään suuntaan. Tulee kohtauksia, joissa miehen käytös nousee jo raivon asteelle. Tuolloin esikuvana on varmaan Jeesus, joka kaataa temppelin pihalla rahanvaihtajien pöydät.

Munkkiveljet saavat kokea karsaasti Anatolin tuittuilut mutta - ihme ja kumma – heillä vain tuntuu riittävän kärsivällisyyttä ja anteeksi antoa. Sietokyvyllä ei näytä olevan rajaa. Ilmiselvästi Anatolia pidetään syyllisenä tuon pienluostarin johtajan asunnon tulipaloon, mutta mihinkään toimiin se ei johda. Kun samainen johtaja joutuu sitten yöpymään Anatolin kanssa pannuhuoneessa, pistää Anatoli silmänsä pomonsa ulkomaan matkalta hankkimiinsa komeisiin saappaisiin ja siihen, kuinka tämä niistä ylpeilee, niin yöllä tämä herää siihen, kun Anatoli uunin ääressä pistää niitä palasiksi kertoen lukevansa maailmallista kirjaa ja polttavansa tekstin heti, ettei niistä tule viettelystä. Pirun tekstiä oli kuulemma saappaiden sisukset täynnä. Samassa rytäkässä menettää johtaja hienon peittonsakin ja onpa päästä vielä hengestään, kun ei pääse poistumaan Anatolin lukitsemasta ovesta. Paniikin jälkeen johtaja vain toteaa verkkaisesti olevansa munkkiveljelle kiitollinen siitä, että tämä on auttanut häntä pääsemään eroon maallisesta turhuudesta. Hän huomaa nyt olleensa liikaa kiintynyt saappaisiinsa ja peittoon.

Munkkiveljet avautuvat toisilleen 

Elokuvan loppuvaiheessa munkkiveli Job kyllä menettää malttinsa. Hän purkaa kuin vahingossa tuntojaan ilmaisten, ettei voi sietää koko miestä. Kaikesta näkyy, että saman tien hän katuu puhettaan. Ja elokuvan edetessä hän osoittaa oman katumuksensa hyvin teoin.

Mutta kaikesta tuittuilustaan huolimatta Anatoli on suosittu kansan keskuudessa. Hänen luoksensa kerääntyy väkeä pyytämään apua ja neuvoa elämän ongelmiinsa, jotka tuntuvat kyllä joskus varsin kummallisilta. Nämä ikään kuin hakisivat kohdalleen väkevää puhetta, selkeitä neuvoja. Anatolin vastaukset tuntuvat alussa lupaavilta ja toivoa herättäviltä mutta samalla hän lisää ehtoja pannen avunpyytäjät vaikean ratkaisun eteen.  Jalkansa vaurioittanut lapsi pystyykin kyllä kävelemään, mutta kun pitäisi jäädä luostariin yön selkään rukoilemaan paranemiselle siunausta, niin äidin on kieltäydyttävä työpaikan menettämisen pelossa. Aborttiin lupaa pyytävän nuoren raskaana olevan yksin elävän naisen Anatoli saa lempeästi hymyilemään puhuessaan lempeästi ihanasta poikavauvasta mutta samassa  nainen joutuu juoksemaan pelosta sekaisin karkuun, kun oli tullut edes ajatelleeksi, ettei enää kelpaisi kenellekään puolisoksi.

Sodan jäljiltä puolisoaan kaipaavan vanhemman naisen kanssa mennään jo hulluttelun puolelle. Anatoli tuntuu ainakin minun silmissäni nauttivan siitä, kun nainen ottaa neuvot niin äärimmäisen tosissaan. Mies on kuulemma hengissä ja asuu Ranskassa. Anatoli käskee naisen myydä kaiken ja mennä perässä. Mitenkä hän pääsee kapitalistiseen maahan, nainen jää ihmettelemään. Pääsee, jos todella haluaa, tokaisee Anatoli. Nainen jää ymmälle, se kai oli Anatolin tarkoituskin.

Anatoli on siis ristiriitainen hahmo. Hän tuo luostariin elämää, mutta samalla on myös tuhon arkkitehti. Siinä veitsenterällä tuo pieni yhteisö toimii. Hän rukoilee päivittäin Jumalalta armoa, kokien olevansa tuomittu ikuiseen kadotukseen. Elämässä ei ole näkymiä. Hän on jäänyt syyllisyyden taakan vangiksi. Taustat sille kerrotaan elokuvan johdanto-osassa.

Alkukohtaus vie tapahtumat maailmansotaan, vuoteen 1942. Siinä Anatoli on hiiliproomussa raskaan työn parissa. Kaverina hänellä on Tihon, joka on risaisen Anatolin rinnalla komea ilmestys. Anatoli on hiilimies. Hieman nuorempi Tihon lienee hänen esimiehensä. Rauhaisa yhdessäolo kokee järkytyksen. Paikalle lipuu yllättäen saksalaisalus ja miehistö nousee proomuun. Tihon ehtii piiloutua, Anatoli saadaan kiinni. Hän on puun ja kuoren välissä. Saksalaiset vaativat kertomaan, onko aluksessa ketään muuta. Paniikkiin joutunut Anatoli antaa henkensä uhalla periksi. Hän paljastaa Tihonin. Tämä kaivetaan hiilen seasta esille. Miehet valmistaudutaan ampumaan. Tihon on ylimielinen ja osoittaa halveksuntansa sytyttäen vapisematta tupakan. Hän kykenee voittamaan kuoleman pelkonsa. Anatoli sen sijaan ulisee peloissaan armoa, kuin keskenkasvuinen lapsi. Hän saa viholliselta mahdollisuuden. Saksalainen ojentaa hänelle pistoolin ja kehottaa ampumaan kaverin. Anatoli itkee ja kuoleman pelossaan epätoivoisena lähes ulvoo. Hän lopulta laukaisee pistoolin, Tihon horjahtaa sen voimasta yli laidan. Hänestä ei jää merkkiäkään. Lopulta saksalaiset räjäyttävät proomun uskoen samalla siinä yhteydessä myös Anatolin menehtyvän. Ympäristö hiljenee. Aamulla läheisen luostarin munkit löytävät Anatolin tiedottomassa tilassa ja vievät luostariin toipumaan. Hän jää sille tielle.

Sellainen on ollut Anatolin elämä. Syyllisyyden riivaamana hän on sietänyt olotilaansa lähes 35 vuotta. Rukoillen ja murehtien. Myös katkeruus elämään alkaa uuvuttaa. Se näkyy kärsimättömyytenä, kiukun ja kiivauden purkauksina, ehkä myös maanisena ahertamisena ja haluna vetäytyä yksinäisyyteen.

Anatoli pohtii arkkuaan

…

Elokuvassa edetään vaiheeseen, että katsoja alkaa odottaa loppuratkaisua. Anatoli toteaa tuntevansa kuoleman lähestyvän. Liekö siinä mukana šamaanin perintöä, kun mies aavistaa oman kuolemansa hetken. Kerrottuaan sen munkkiveljilleen, nämä ehdottavat, että he tilaavat komean arkun viimeiseksi leposijaksi. Anatoli torjuu ehdotuksen ja toteaa, että hänelle kelpaa ulkona lojuva jätelaatikko. Munkkiveljet pöyristyvät Anatolin masokismista, sillä rakkauden ja kunnioituksen hengessä he haluavat parasta. Monista ikävistäkin yhteenotoista huolimatta he kunnioittavat Anatolin vilpittömyyttä ja ehdottomuutta uskon harjoittamisessa. He täyttävät veljensä toiveen mutta Anatoli kokee kuitenkin siinä yllätyksen.  Odotetaan kuitenkin hetki. Ennen viimeistä matkaa on edessä elokuvan loppuhuipennus.

…

Kuva siirtyy Vienan meren rannalta yhtäkkiä junan hyttiin. Siihen katsoen, että eletään 70-luvun Neuvostoliitossa, niin kyse on luksusluokan vaunusta. Mikään tavallinen tallaaja ei sellaisessa vaunussa matkaa. Junassa on arvokkaan oloinen mies ja hänen aikuinen tyttärensä. Sopusointuinen idylli särkyy hyvin pian, kun katsoja havaitsee tyttären oudon käyttäytymisen. Hänellä on jonkinmoinen mielialahäiriö tai skitsofreeninen kohtaus, joka kasvaa lähes uhkaaviin mittoihin. ”Sinä et rakasta minua”, hän huutaa ja ääni vain kiihtyy. Isä pysyy rauhallisena ja pyrkii parhaansa mukaan rauhoittamaan hysteerisesti käyttäytyvää aikuista lastaan.

Sitten ollaan jo merellä. Komean näköinen laiva lipuu Anatolin luostaria päin. Sen kannella seisovat vaiteliaina nuo samaiset isä ja tytär. Anatoli näkee laivan lähestyvän, kai hieman samaan tapaan kuin aikoinaan se saksalainen sota-alus. Mies on jännittyneen oloinen, nainen ehkä lähinnä ihmeissään. Laivasta laskeutuu soutuvene. Soutaja saattaa vieraat rantaan.

Anatolin silmät kirkastuvat hänen seuratessaan vieraiden saapumista. Mies on sota-ajalta tuttu Tihon, jonka hän on uskonut ampuneensa. ”Enkelit laulavat”, hän iloitsee. Myös Tihon lie tunnistanut Anatolin. Silmissä on havaittavissa kostettu. Molemmat kuitenkin pidättäytyvät keskinäisistä tunnepurkauksista: ei riemunkiljahduksia, ei kyyneliä. Sen sijaan Anatolin ja tyttären kesken syntyy henkinen yhteys jo veneen lipuessa kohti rantaa. He huhuilevat elehtien toisillensa käsittämättömällä kielellä. Tihon seuraa vaivautuneena, kuin häpeillen.

Tihon esittää asiansa tyynesti. Hänen tyttärensä on sairastunut ja tarvitsee apua. Anatoli tiedustelee asiaa tarkemmin. Tihon saa selvitettyä, että tytär on jäänyt leskeksi neljä vuotta aiemmin. Aviopuoliso oli kuollut työtehtävässään sukeltajana.

Anatolilla on varmuus tyttären sairauden syystä. Se ei ole mikään perinteisen psykiatrin diagnoosi. Hän toteaa, että nainen on joutunut riivaajan valtaan. Hän kykenee tämän parantamaan, mutta sen vuoksi hänen pitää viedä nainen omaan kotisaareensa.

Saareen tultaessa nainen alkaa pyristellä vastaan. Hän ei halua suostua nousemaan veneestä. Lopulta Anatoli menee yksin ja polvistuu äänekkääseen rukoukseen. Nainen seuraa sivusta, nousee lopulta horjahdellen veneestä ja hoippuu kuin transsissa keskellä paljaan lumista maisemaa. Hän kaatuu lopulta voipuneena, kieriskelee epätoivoisena lumessa jääden sitten makaamaan kuin tajuntansa menettäneenä. Anatoli nostaa hänet takaisin veneeseen. Jää mielikuva, että riivaaja on poistunut naisesta.

Se on Anatolin viimeinen ihmeteko – sekä kai myös aidoin ja koskettavin. Ne aiemmat herättivät ainakin katsojissa lähinnä naurua. Se on Anatolillekin tärkeä. Vuosikymmeniä kiusannut ilmiantajan taakka kevenee. Mies on vapautunut katalan tekonsa seuraamuksista. Niin tulkitsen hänen tuntojaan.  

Vielä on edessä elokuvan huipentava keskustelu. Palataan sodan keskelle yli 30 vuoden takaiseen tapahtumaan. Keskustelu käynnistyy varovaisesti. Kyyneleet jäävät edelleenkin piiloon, kylmäkiskoisuus voittaa tunteet. Tihon käyttää alussa jopa kolmatta persoonaa. Ikään kuin hän olisi kuullut asiasta ”tuntemaltaan henkilöltä”. Keskustelun edetessä ollaan jo minä-muodossa.

Anatolin luoti osui käsivarteen. Hän onnistui piilottelemaan ja selvisi kuin ihmeen kaupalla. Hänet poimittiin myöhemmin talteen.

Anatoli haluaa vielä selvittää oman syyllisyytensä. Tihon toteaa, että hän on antanut kaiken anteeksi jo siinä vaiheessa, kun hänet pelastettiin. Hän uskoi, että Anatoli oli kuollut proomun räjähdyksessä, eikä jäänyt kantamaan kaunaa.

Miten sitten Tihon osui Anatolin luokse? Hänelle oli kiirinyt, että entisellä sota-ajan maisemissa asusteli ihmeparantaja. Lyhyt ja lakoninen toteamus riittää.

Keskustelun jälkeen jätetään hillityt jäähyväiset. Tihon kiittää Anatolia tyttärensä parantumisesta. Siinä kaikki – mitään turhia laverteluja ei miehillä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään ole.

…

Anteeksianto on elokuvan yksi motiivi. Siihen liittyen tuon esimerkin Dostojevskin Karamazovin veljeksistä, kun se tuntuisi sopivan elokuvan henkeen. Ivan Karamazov toteaa, että toisen puolesta ei voi kukaan antaa anteeksi. Se on tärkeä oivallus ja siinä käsittääkseni kuuluu myös kirjailijan oma ääni. Dostojevski kulkee siinä tavallaan vastavirtaan kirkon virallisen opin suhteen. Elokuvassa luostarin esimies yrittää lohduttaa Anatolia todeten, että ”ei ole niin suurta syntiä, etteikö Jumala voisi antaa sitä anteeksi”. Hän välittää tavallaan kirkon kannan.  Se ei lopulta tuo Anatolille mielenrauhaa ja jää vain tyhjäksi puheeksi. Anatolin sydämeen tulee rauha, kun hän tapaa Tihonin ja kuulee anteeksiannon henkilökohtaisesti häneltä, jota kohtaan hän oli tehnyt väärin.   

…

Elokuvan lopussa myös munkkiveljillä on anteeksipyyntöjen ja keskinäisen sovun hetkensä. Vanhat kaunat unohdetaan. Entinen ärtynyt Anatoli on kadonnut. Mies asettuu valkoinen kaapu yllään viimeiseen leposijaansa. Arkuksi kaavailtu roskalaatikko on saanut kauniin asun. Munkkiveljet ovat luoneet siitä uudenkaltaisen. Se on nyt lakattu ja koristeltu. Se on itse asiassa Anatolille jopa kiusallista. Ei hän ”pufettia” tarvitse. Job jopa hätääntyy ja yrittää mustata koreaa kantta hiilellä. Anatoli pyytää häntä rauhoittumaan. Hän on kuin uusi mies. Traaginen kohtaus pehmentyy hienoisella huumorilla.

Anatoli käy vaihtamassa likaisen työasunsa valkeaan paitaan ja hän asettautuu arkkuunsa.  ”Kuolema ei ole kauheaa. Kauheaa on seistä Jumalan edessä, synnit painavat.”

”Kaikki ovat syntisiä. Eläkää, miten elätte.” Ne ovat hänen jäähyväissanansa. Lohtuako lie, vai peräti sarkasmia?

Pian soivat jo muistokellot. Samassa arkkua kuljettava vene lipuu pitkin merta munkkiveljien saattamana. Taustamusiikki etäännyttää katsojan uskonnollisesta maailmasta ja saa kääntymään itseensä. Niin minä sen hetken koen.

…

Lopuksi:

Omista elokuvakirjoituksistani haluan nostaa tähän yhteyteen yhden. Käsittelen siinä David Lynchin elokuvaa The Straight Story vuodelta 1999 (”Kun yksi matka on vielä tekemättä”). Siinä sivutaan syyllisyyden teemaa, mutta hienovaraisemmin. Päähenkilönä on vanha sairas mies, joka haluaa vielä ennen kuolemaansa tavata veljensä ja tehdä hänen kanssaan sovinnon. Sen vuoksi mies matkaa traktorimaisella ruohonleikkurilla läpi koko Yhdysvaltojen. Kyseessä on siis eräänlainen ”Road Movie”. Minun mielessäni elokuvan arvo on vuosien myötä vain kasvanut. Juttuni löytyy täältä. Huomionarvoista tässä yhteydessä on se, että mies matkaa vaivalloisesti kuoleman kanssa kilpaa läpi Amerikan ehtiäkseen vielä selvittää välinsä veljensä kanssa. Matkan varrella käy ilmi, että veljeäkin vanhat asiat painavat, sillä hän on käynyt papinkin luona purkamassa tuntojaan, vaikkei ole koskaan ollut mikään hengen mies. Perillä lyhyt tervehdys riittää. Miehet jäävät jää vaitonaisina istumaan verannalle. Puhumatta paras. Vieras alkaa jo suunnitella paluumatkaa.

Aleksandr Sergejevitš Puškin – syntymäpäivän kunniaksi

 

Puškinin syntymästä tulee tänään (kesäkuun 6. päivänä vuonna 2022) kuluneeksi 223 vuotta. Ei ole mikään pyöreä lukema mutta mestari ansaitsee huomion silloin, kun siltä tuntuu. Hän syntyi kyllä virallisesti 26. toukokuuta, mutta tuolloin käytössä oli juliaaninen kalenteri.

Kuvassa on Anatoli Zykovin (1930-2008) litografiatyö. Kuvassa on Anatoli Zykovin litografiatyö vuodelta 1990 nimeltään Предчувствия (Aavistuksia). Se avatkoon osaltaan myytiksi nousseen runoilijan inhimillistä puolta. Zykov on luonut oivan sarjan Puškin-aiheisia litografiatöitä. Siitä on toinen esimerkki kirjoitukseni lopussa.

Vuonna 1937 Neuvostoliitossa vietettiin Puškinin kuoleman satavuotismuistojuhlaa. Valtakunnassa oli kovaa nostetta tuoda venäläistä kulttuuriperintöä yhä enemmän näkyviin. Siitähän kärsi varsin paljon muun muassa ukrainalainen kansallismielinen liike. Vielä 20-luvun lopulla vahvassa nosteessa olleet pyrkimykset ukrainan kielen aseman vahvistamisesta oli jo torpattu. Nyt haluttiin koko neuvostokansan tietoisuuteen nostaa venäläistä kirjallisuutta. Tavoitteena oli, että kaikki työläiset ja talonpojat löytävät venäläisen lyriikan hienoudet. Siksi haluttiin näyttävä koko valtakunnan kattava juhla runoilijan kunniaksi. Puškin haluttiin kaikkien työläisten ja talonpoikien sydämeen. Tehtailla ja kolhooseissa tehtiin hänen runojaan tunnetuksi. Kaiken takana oli tietysti Stalinin pyrkimykset valtakunnan yhtenäistämiseksi. Hänen valta-asemansa siinä vahvistui, ja samalla vahvistui Neuvostomaassa imelän kiiltokuvamainen Puškin-myytti, mikä jäi tuon juhlavuoden ikäväksi kääntöpuoleksi. Kaikenlainen runoilijan asemaa liioitteleva kulttuuriteollisuus synnytti mitä hullumpaa kirjallista tuotantoa. Siitä syntyi kulttuurinen vääristymä, mistä jouduin itsekin vielä 70-luvulla osalliseksi, kun yritin venäläisten opettajien johdolla perehtyä venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Mainittakoon tuosta juhlavuodesta vielä sekin itsestään selvyys, että politrukkien yrityksistä huolimatta ei Puškinin runoja saatu duunareiden ja kolhoosilaisten suuhun taipumaan.

Tätä perinnettä seuraten alkoi ympäri Neuvostoliittoa ilmestyä Puškinin patsaita. Niitä taitaa olla jokaisessa Venäjän kaupungissa ja useissa pienemmissäkin asutuksissa. Jollei omaa aukiota ole hänelle nimetty, niin kirjaston edusta on saattanut olla muistomerkille sopiva paikka.

Suomen Kuopiossakin on hänen patsaansa. Se on Pihkovan ystävyyskaupungilta vuonna 1986 saatu lahja. Tuolloin vietettiin ystävyyskaupunkisuhteiden 20-vuotisjuhlaa ja Kuopio puolestaan lahjoitti Pihkovalle Sibeliuksen patsaan. Vaikka runoilija onkin jäänyt suomalaisille vieraaksi, niin käsittääkseni Kuopiossa on osattu hyödyntää patsaan olemassaolo luovalla tavalla. Onhan siellä järjestetty mm. runofestivaaleja.

Puškinin elämäntyö on ollut todella merkittävä. Hän oikeastaan toi aidon kansan kielen Venäjän kirjallisuuteen. Hänen ylistyksessä noustiin kuitenkin epäinhimillisiin sfääreihin. Me ulkomaalaiset opiskelijat saatoimme kokea sen lähinnä koomiseksi. Runoilijan todellinen olemus jäi alkuun etäiseksi. Itsekin tarvitsin oman aikani, että kypsyin ymmärtämään runoilijan todellisen merkityksen. 

Arvostan Puškinia todella paljon mutta muistetaan kuitenkin myös runoilijan toinen puoli. Kiiltokuvamaisen myytin takana oli myös ihminen: ylivelkaantunut pelihimojensa uhri, kaksintaisteluihin uhoava riidankylväjä, naisseikkailuillaan rehentelevä, joskus säälittäväkin matkarakastaja. Enkä tätä ihmettele. Sukujuuriensa ja ulkonäkönsä vuoksi hän joutui välillä koville. Pilkattiin mm. apinaksi. Itsetuntoa tarvittiin selviytymiseen.

Päivää juhlistakoon runo ”Jos pettää sinut elämä” (”Если жизнь тебя обманет”). Se löytyy Hannu Mäkelän vuonna 2013 julkaistusta romaanista Puškinin enkeli, sivulta 127. Runon käännös on itsensä Mäkelän. Alkukielinen runo löytyy täältä. 

Kerron hieman Mäkelää lainaten runon taustoista. Eletään vuotta 1825. Runoilija on jälleen kerran rakastunut, tällä kertaa Zizi-nimiseen neitoon. Suhteesta ei tullut mitään.

”Rakkaus, no se katosi, varsinkin omani, koska vastarakkautta en sittenkään saanut. Zizi nai lopulta paroni Vrevskinsä.”

Näin kirjoittaa Mäkelä romaanissaan. Aleksandr Sergejevitš kirjoitti ihastukselleen runon. Puškin kai halusi sen jonkinlaiseksi ohjenuoraksi hänen elämäänsä. Se oli kai myös runoilijalle itselleen muisto sammuneesta rakkaudesta.

Jos pettää sinut elämä

älä masennu, älä suutu.

Menetyksen hetkenä alistu,

usko: koittaa ilon päivä.

Sydän tulevassa elää,

nykyisyys on ikävää.

Kaikki kuluu, menee ohi hetkessä

ja rakkain on siinä menneessä. 

…

Toivotan kaikille toiveikasta kesää! Jätetään tilaa runoille, lauluille, taiteelle, musiikille ja tunteille.

Runoilija luomisen vireessä

Hiukan ukrainalaisuudesta ja muustakin sodankäynnin lomassa

 

”Nyt on mahdotonta sanoa, käykö tässä pahemmin tai paremmin, mutta muuksi tämä muuttuu.”

 Pietarilainen historiantutkija Lev Lurje on vastikään täyttänyt 72 vuotta, ikämiehestä on siis kysymys. Hän on käynyt reilun tunnin mittaisen nettikeskustelun nuoren naistoimittajan kanssa. Mies on – omien kokemusteni perusteella - lähinnä erikoistunut Pietarin paikallishistoriaan, tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Monet tärkeät pietarilaiset ovat tulleet hänen kauttansa minulle tutummiksi, mainittakoon heistä kirjailija Sergei Dovlatov. Myös Carl Gustav Emil Mannerheim kuuluu hänen lempiaiheisiinsa.

Mutta löytyy häneltä myös monipuolisuutta. Jo keskustelun otsikko kuvastaa käsittelyn laajuutta: ”Ikkunoiden sulkeminen Eurooppaan, patriotismi, nostalgia.” Miehen sukunimi (latinalaisittain ”Lourié”) viittaa Venäjän juutalaisuuteen. Ja Neuvostoliiton yksi keskeinen juutalaisten ja juutalaisuuden tyyssija on ollut Odessa. Siitäkin miehellä on neuvostoajoilta muistoja.

Lurje (kirjoitan hänen sukunimensä suoraan venäjästä translitteroiden) viittaa keskustelun lomassa ikäänsä ja toteaa, että ei haluaisi kuolla näin epätoivoisessa tilanteessa. Hän haluaisi vielä elinaikanaan löytää suotuisampaa kehityssuuntaa. Optimismia keskustelusta huokuu, vaikka mies ei sitä suoraan hehkutakaan. Muutos pitää aina sisällään toivon siemenen.

Keskustelu rönsyilee laajasti. Itse kuitenkin keskityn omiin valintoihini, jotka eivät taida olla aivan sen keskeistä antia.

Lähden liikkeelle kysymyksestä, mihin historialliseen konfliktiin nyt meneillään oleva Ukrainan operaatio voitaisiin rinnastaa.

Putinilla oli Lurjen mukaan mielessä Gruusian operaatio vuodelta 2008. Hän ajatteli, että homma sujuu samaan tahtiin ripeästi – ja järjestys palautuu. Eipä ole sujunut.

Keskustelun alkuosassa Lurje pohtii laajasti 1800-lukua ja sen johdannaisena ensimmäistä maailmansotaa. Lurje ei kuitenkaan pidä sitä onnistuneena vertailukohtana. Todettakoon, että helmikuussa, sodan alkuvaiheessa minä itse aloin etsiä yhtymäkohtia noihin reilun sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Itseäni kiusaa keskustelussa se, että Donbassin aluetta Lurje ei nosta mitenkään erityisesti esille. Olenhan ilmaissut aiemmin, että sinne liittyvä rauhanomainen ratkaisu voisi olla tulevan kehityksen tae. Hän kyllä mainitsee esimerkkinä kokemuksensa Odessasta, muttei enempää. Asenteesta tulee selvästi ilmi, että hän toivoo Ukrainassa rakentavaan kehitykseen. Ei hän tuo esille mahdollisuutta valtion jakautumisesta. Nähdäkseni Lurjen puhe pitää sisällään enemmän optimismia, kuin hän sanallisesti ilmaisee.

Lurjen rinnastuskohde on vuonna 1939 syttynyt talvisota. Zelinski taisi mainita sen eduskunnallemme puhuessaan, mutta Lurje ei rupea glorifioimaan. Hänen pääpointtinsa on siinä, että sodan kautta Suomen kansa kykeni yhdistymään suurta vihollista vastaan. Sitä ei Stalin tajunnut ottaa huomioon.

NL oli saanut vapaat kädet natsi-Saksalta. Stalin luuli voivansa hoitaa hommansa ohi mennen. Otto Wille Kuusisen hallitus ja Mainilan laukaukset olivat hänen yllätysvetonsa. Siinä kävi kuin kävi.

Stalin oli Lurjen mukaan varma, että Kuusisen hallitus saa Suomen työkansan tuen. Hän tajusi, kuinka rankasti Suomi oli kansalaissodan aikaan jakautunut kahtia. Parikymmentä vuotta aiemmasta itsenäisyystaistelusta oli jäänyt avoimia haavoja. Herraviha oli vielä voimissaan. Stalin halusi ottaa siitä hyödyn.

Samalla tapaa Venäjällä uskottiin, että Itä- ja Kaakkois-Ukraina tulee operaatiossa laajalti Venäjän puolelle, koska siellä suhtauduttiin ukrainalaisuuteen vähätellen ja skeptisesti. Sitä haluttiin hyödyntää.

Lurje haluaa rinnastuksella viitata siihen, että Venäjän aloittama operaatio voisi yhdistää myös Ukrainan.

…

Itse olen tulevaisuuden suhteen luonut mielessäni kauhukuvia. Lurje näyttäisi uskovan pehmeämpään laskuun. Kun sota saadaan päättymään, mitään kollektiivista syyllisyyttä ei Venäjällä hänen mielestään ole kehittymässä.

…

Mennään seuraavaksi Neuvostoliiton vuosiin. Sieltä Ukrainalle on perintönä muotoutunut skeptinen suhtautuminen ukrainalaisuutta kohtaan. Lurje ei varsinaisesti sano, että ukrainan kieli ja ukrainankielinen kulttuuri olisi ollut Neuvostoliitossa täysin kielletty. Tosin hän piti mahdollisena, että kukkien vieminen ukrainalaisen kansallissankarin runoilija Taras Ševtšenkon haudalle saatettiin voida tulkita ikävään suuntaan. Olennaista tässä kuitenkin oli, että ukrainan kielelle ei ollut venäjän puristuksessa tilaa. Se muistutti liikaa venäjää eikä sille ollut kehitysmahdollisuuksia. Venäjän kieli kattaa laajemmat kulttuuripiirit. Kansainvälisistä klassikkoteoksista oli olemassa venäjänkieliset käännökset. Ei ollut relevanttia tarvetta niitä ukrainantaa. Lisäksi ukrainalaistaustaiset kirjailijat (Gogol, Bulgakov) kirjoittivat venäjäksi.  Kansallisesti merkittävin oli Taras Ševtšenko (1814-1861), mutta ei hänkään ollut Lurjen mukaan rinnastettavissa Puškiniin, Tolstoihin tai Dostojevskiin.

Lurje muistelee Odessaa. Ukrainalaisen kulttuurin ja kansanperinteen harrastus oli kummallinen erikoisuus, joka herätti lähinnä naurun remakkaa ja muuta hupia, ehkä ironista. Se oli siis hauska lisuke, joillekin kai turhake.

Hän toteaa, että hänen ikätoverillaan Venäjän presidentillä oli samankaltaisia kokemuksia ukrainan kielestä ja kulttuurista. Se oli suoranaista vähättelyä, mikä oli Ukrainalle raskas asia.

…

Lurje muistelee Odessan vuosiltaan hämärästi kiovalaista arkeologia (nimi ei hänelle ole jäänyt mieleen). Tämä lauloi ukrainalaisia lauluja ja kertoi hetmaneista.

Se vaikutti hänestä todella eksoottiselta. Mies oli kuin eri planeetalta. sillä Odessa oli tuolloin täysin venäläinen kaupunki. Hän tuntee noilta ajoilta myös lännessä sijaitsevan Lvovin (Lviv) kaupungin. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Lvivistä löytyi ukrainalaista identiteettiä. Odessassa vallitsi skeptisen ironinen suhde ukrainalaisuuteen. Siellä opiskeltiin hänen mukaan ukrainaa mutta se oli ylimääräinen aine, opetus oli lähinnä venäjäksi.

…

Kun katse käännetään nykyvuosisadalle, Lurje ei usko, että jokin kansallismielisyyden aalto voisi pyyhkäistä valtakunnan yli ja antaa siten nostetta ukrainalaisen kulttuurin voimalliselle nousulle. Aika ei ole sille antoisa.

Nyt ei hänen mukaansa olennaista ole se, että kuulutaan tiettyyn kansallisuuteen, sukupuoleen tai rotuun. Globaalissa maailmassa on eri henki. Nyt eletään individualismin aikaa. Ihmiset edustavat lähinnä itseään, ei mitään kansallisuusaatetta. Oman etnisyyden korostaminen ei kuulu nykyaikaan, mutta ei Lurje toki halua sitä kieltää. Hän näkee nykyiset tapahtumat positiivisena käänteenä. Tarvitaan uudelleen arviointia. Aika näyttää, mitä siitä seuraa.

Viimeinen neuvostoliittolainen

 Tämän juttuni pääsisällön olen lainannut venäläiseltä VK-sivustolta U kamina -nímiseltä seinältä. Se on vapaa suomennos, hieman mukailtu. Journalistisen tyylin olen kuitenkin pyrkinyt säilyttämään.

 Alkuun laitan lyhyen johdannon:

Eletään 90-luvun alkua. Neuvostoliiton hajoaminen tulee yllätyksenä mutta luontevasti, koska ajan henkeen ei ollut vastaan pyristelemistä. Katselin juuri videolta oppositiopoliitikko Grigori Javlinskin tuoretta muistelua noiltakin ajoilta. Hyperinflaatio oli valtava, Javlinskin mukaan tietoisesti toteutettu. Se on toisen jutun aihe. Nyt laitan tähän harmittomamman tapahtuman, jossa myös piili ainakin pienen tragedian aineksia. Jotta kuitenkin päästäisiin vuoden 1991 tunnelmaan, lainaan Javlinskia tästä keskustelusta. Haluan vielä myöhemmissä teksteissäni palata noihinkin vuosiin.

”Toinen tammikuuta vapautettiin hinnat, se loi hyperinflaation, vuoden kuluttua se oli 2600 prosenttia!!! Siis hinnat kohosivat 26-kertaisiksi. Se oli yhtä kuin konfiskaatio, sillä omaisuuttahan ei ihmisillä ollut mutta kaikki säästöt tuhoutuivat.”

”Seuraava askel oli privatisaatio (yksityistäminen). Mutta miten privatisoida, jos kaikki rahat on jo tuhottu. Se avasi markkinat rikolliselle toiminnalle.”

….

Kosmonautti Sergei Krikaljov (s. 1958) lähti Mir-avaruusasemalle 18. toukokuuta 1991 yhdessä muutaman muun miehistön jäsenen kanssa. Hänen piti palata Maahan viiden kuukauden kuluttua, mutta hän palasi vasta 25. maaliskuuta 1992. Hän sai seurata avaruudesta Neuvostoliiton hajoamista. Krikaljov lähti lennolle Neuvostoliiton kosmonauttina ja palasi viimeisenä Neuvostoliiton kansalaisena.

Hänen ollessaan avaruudessa hänen kotimaansa hajosi. Paluun viivästyessä hän tuli tehneeksi avaruudessa olemisen maailmanennätyksen. Kun Moskovassa mullistukset jatkuivat, MIR-asema jatkoi kiertokulkuaan Maan ympäri. Avaruusasemasta tuli hänen kotinsa ja se jäikin lopulta viimeiseksi palaseksi Neuvostoliittoa. Hänet lähetettiin avaruuteen Neuvostoliitolle kuuluvasta Baikonurin avaruuskeskuksesta. Tehtävä oli suunniteltu viiden kuukauden mittaiseksi. Sen pitempään hän ei ollut valmistautunut MIR-asemalla oleilemaan. Maan hajoaminen toi avaruusteollisuudelle valtavan iskun. Sergeille kerrottiin, että maalla ei ollut varoja hänen palauttamisekseen. Avaruuslentojen keskushallinto pyysi häntä pysymään asemalla mahdollisimman pitkään.

Hän oli vaikeassa tilanteessa, sillä odotettua pitempi oleskelu saattoi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä. Seuraukset voivat olla erittäin vakavia: kosmista säteilyä, kasvanut syöpäriski, immuunijärjestelmän heikkeneminen. Sergei olisi halutessaan voinut itse lähteä avaruusasemalta milloin tahansa. Nimittäin sen yhteydessä oli pelastuskapseli. Paluulla olisi kuitenkin ollut ikävä seuraus: itse asema olisi tuhoutunut. Sergei ei antanut periksi. Hän jatkoi uskollisesti odotustaan. Lopulta hänen tehtävänsä kesti kaksi kertaa määräaikansa - 311 päivää.

MIR-asemalle oli suunniteltu neljä lentoa, niistä voitiin toteuttaa vain kaksi. Niihin ei saatu mukaan lentoinsinööriä.

Venäjällä alkoi hyperinflaatio. Hallitus myi kaiken voitavansa, mukaan lukien myös paikat MIR-asemalle. Japani osti paikan 12 miljoonalla dollarilla, Itävalta 7 miljoonalla dollarilla. Haluttiin käydä kauppaa, koska avaruusasema oli edelleen toimintakunnossa.

 

Kaikki muut miehistön jäsenet pääsivät palaamaan maahan, paitsi Sergei Krikaljov. Lopulta hänellekin löytyi korvaava henkilö, kun hänen lentoinsinöörin paikkansa lunasti Saksa 24 miljoonalla dollarilla.

Sergei palasi kotiin 25. maaliskuuta 1992. Laskeutumisen jälkeen kapselista tuli ulos mies, jonka avaruuspuvussa oli kirjaimet USSR. Kädessään hän piti Neuvostoliiton lippua. Raporteissa todettiin, että hän näytti uupuneelta, iho oli väriltään kalvakan jauhomainen. Hänen kuntonsa jätti paljon toivomisen varaa. Neljä henkilöä auttoi häntä laskeutumaan maan pinnalle.

Hänen laskeutumispaikkansa sijaitsi Arkalykan alueella, joka kuului nyt Kazakstaniin. Hänen kotikaupungistaan ​​Leningradista oli tullut Pietari. Hänen muhkealla 600 ruplan kosmonautin palkallaan saattoi nyt ostaa kilon makkaraa.

Krikaljovista tuli viimeinen kosmonautti, joka sai avaruuslennostaan palkkioksi Volga-merkkisen auton. Kaksi vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin "Venäjän sankarin" arvonimi. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen venäläinen kosmonautti, joka lensi NASA-sukkulalla. Hänestä tuli sittemmin myös ensimmäinen venäläinen kansainvälisellä ISS-avaruusasemalla asunut kosmonautti.

…

Lisätietoja Sergeistä löytyy esimerkiksi tätä kautta.

Nikolai Gogolin Taras Bulba – ja siitä siivin Ukrainaan.

 

Nikolai Gogolin historiallinen romaani Taras Bulba on kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta. Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari. Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa heidät kasakoiden tavoille.

                                            Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)

 

Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras Bulba. Koko teksti avautuu täältä. Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.

Romaanin kannen kuvitusta

Miksi Gogolin Taras Bulba?

Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010. (Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version, josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut vaarantaa kirjailijan urakehityksen.

Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu. Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.

Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!) jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan oheen muutaman lainauksen.

”Vain runsas viikko ennen kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut. Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005, samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)

Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.

 

Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on vastauksena. Näin Balk jatkaa:

”Sensuuristakin tietoisena ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen panslavismin sijasta.”

Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe, koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.

Näin Balk kirjoittaa:

”Ajatuksiaan Gogol perusteli Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa ”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä, puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta kansanperinteestä.” (s. 115)

Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan perehtyneelle.

Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.

…

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

…

Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.

Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen. Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.

Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.  Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän toimet häiritsevänä.

Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes sanoitusta.

Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin, oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä valtataistelua.

Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä. En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten (joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus, että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata mitä vain.

Stalkerin matkassa - Andrei Tarkovskin syntymästä 90 vuotta

Johdannoksi:

Tänään 4. huhtikuuta tulee kuluneeksi 90 vuotta elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin syntymästä. Sen kunniaksi laitan blogiini tämän kirjoitukseni, jonka hahmottelin jo pari vuotta sitten ja nyt tavallaan kaivoin sen ”naftaliinista” esille. Olen kuitenkin tekstiä muokannut ja tehnyt lisäyksiä. Nyt päivittäessäni ajatuksiani löysin mielikuvissani jopa yhteyksiä paraikaa Ukrainassa meneillään olevaan sotaan. Pari vuotta siten tilanne oli toki jännittynyt, muttei tullut mieleenkään kuvitella siihen nykyisenlaista käännettä. Lisäksi olen liittänyt kirjoitukseen Stalker-elokuvasta yhden runon. Se on elokuvan lopussa olevasta kohtauksesta, jossa runon lukee päähenkilön kuuromykkä (!) tytär. Samassa yhteydessä on linkki elokuvan kohtaukseen. Suosittelen katsomaan.

 Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen elokuvistaan jo aika monta blogitekstiä. Hän on minun elämäni tärkein elokuvantekijä. Aina löydän hänen elokuvia katsoessani jotain uutta. Mieli alkaa liikkua sellaisissa sfääreissä, että tuntoja on vaikea saada paperille. Stalker on ollut minulle erityisen haastava elokuva. Ajatukset riistäytyvät hallinnastani. Nyt laitan nähtäväksi hajanaisia muistiinmerkintöjäni. Toinen minuun kovasti vaikuttanut elokuva on Tarkovskin opinnäytetyö vuodelta 1960. Se on reilu puolituntinen lyhytelokuva, joka osoitti Tarkovskin todellisen lahjakkuuden ja jonka ansiosta Tarkovski sai melko pian mahdollisuuden kokeilla taitojaan kokopitkän elokuvan parissa.

Alla on pari kuvaa Andrein varhaisesta lapsuudesta. Ensimmäinen on talvinen perhepotretti vuodelta 1933, toisessa kuvassa Andrei poseeraa pikkusiskonsa kanssa kuvakirja sylissään sodan kynnyksellä vuonna 1939.

…

Andrei Tarkovski (1932-1986) –  muistiinmerkintöjä parista elokuvasta

 Käsittelen kirjoituksessani lähinnä kahta Tarkovskin elokuvaa. Ne ovat lyhytelokuva ja Andrei Tarkovskin opinnäytetyö Katujyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960) sekä Stalker (1979). Myös pari muuta elokuvaa tulen maininneeksi. Jutun raakaversion olen tehnyt noin kaksi vuotta sitten. En ollut siihen tyytyväinen ja jätin sen kypsymään. Haluan sen nyt Tarkovskin syntymän 90-vuotispäivänä julkaista, vaikka viimeistely onkin jäänyt puolitiehen. Kyse on vain hajanaisista muistikuvista.

Olen katsonut Stalkerin monta kertaa – viimeksi pari vuotta sitten. Se kirvoitti nyt edessä oleviin merkintöihini. Juonta en nyt selvittele. Siihen kyllä löytyy muita lähteitä.

Edellisistä kerroista oli jäänyt mielikuvia, että elokuvassa tarkastellaan maailmaa jonkin ulkoisen katastrofin jälkeen, kuten ydinsodan. Joskus myöhemmin sitä on rinnastettu myös Tšernobylin jälkeiseen aikaan, mutta ne ajatukset ovat nousseet omalla painollaan. Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vasta elokuvan jälkeen. Mutta Tarkovskin elokuvat pitävät sisällään salaisuuden. Ne syntyvät elämään katsojan päässä. Aivan kuin minulla nyt tätä syntymäpäivätekstiä luodessani tuntuu kuin Tarkovski olisi näkijänä ennakoinut paraikaa Ukrainassa käynnissä olevan sodan.

Mutta menen parin vuoden takaisiin muistiinmerkintöihini. Tällä kertaa minulle valkeni elokuvan idea toisin. Kyse onkin matkasta ihmisen alitajuntaan. Tietysti se oli ensi kertaakin katsoessani tulkinnoissani ja aatoksissani mukana, mutta tällä kertaa alitajunta piirtyi mieleeni jollain lailla kokonaisvaltaisemmin, jopa konkreettisemmin.

Olen melko lailla joskus yrittänyt syventyä Tarkovskin elokuvan maailmoihin ja ohjaajan näkemyksiinsä siitä, miten elokuva meihin vaikuttaa. Hän on tavallaan Sergei Eisensteinin vastakohta. Kun Eisensteinillä elokuvan tehtävänä on vaikuttaa ihmisten mieliin. Sen kautta muokataan katsojaa vastaanottamaan elokuvan sanoma suunnitellulla tavalla. Tarkovski ajattelee päinvastoin. Elokuva tavallaan katsoo ihmistä, ja ihminen on se tulkinnan luoja. Tätä näkemystä kuvaa kai parhaiten elokuva Peili (Зеркало). Sen vuoksi katsojat ovat laajalti kokeneet, että elokuva aivan kuin kuvaisi heidän omaa elämäänsä ja elämänkokemuksiaan, vaikka Tarkovski onkin siinä oman elämänsä parissa.

…

Stalkerissa liikutaan maailmassa, johon aikansa katsojat eivät kyenneet samaistumaan. Tulkinnoissa yritetään etsiä jotain ulkoista kohdetta. Jos elokuvasta sellainen halutaan löytää, niin se on Tarkovskin ajan totalitaristinen todellisuus. Hän eli nuoruutensa ajassa, joka oli Neuvostoliiton historiassa kait uskontokielteisintä vaihetta. Stalinkin oli sentään pappiskoulun entinen oppilas. Nikita Hruštšovin aikana kirkot olivat ahtaalla.  Sen tiedän, että 80-luvun Neuvostoliitossa oli jo pilkettä myös uskon suuntaan. Muistan kun eräs paikallinen opettaja kertoi, kuinka yliopiston marksismi-leninismin oppikurssilla opettaja oli joutunut toteamaan, että uskonto on osa ihmisen sisäistä maailmaa, sitä ilman hän ei selviä. Tuo ateismin opettaja siis itse asiassa kielsi sen mitä hän opetti.  Tuossa ristiriitaisessa todellisuudessa syntyi Tarkovskin Stalker.

Oikeastaan havahduin elokuvan loppuun sijoittuvassa päähenkilö Stalkerin pitkässä monologissa sen jälkeen, kun tämä oli taas kerran palannut turhautuneena kotiinsa ”vyöhykkeelle” tehdyn matkan jälkeen. Sisäinen pakko ajoi miehen matkaan kerta toisensa jälkeen. Henkiset rasitukset söivät miestä myös fyysisesti. Kerta kerralta mies käy sisällään kamppailua siitä, mikä häntä ajaa matkalle.

Lähdettäessä on ollut vielä kesä tai vaatetuksesta päätellen syksy. Saavuttaessa eletään jo talvea. Jo se vie ajatukset pois siitä, että kyseessä olisi ollut jokin kielletylle vyöhykkeelle tehty päivämatka. Ja vaikka se ulkoisesti olisi sellainen ollutkin, niin ihmisen tajunnan tasolla kyse on elämän mittaisesta kilvoituksesta.

Stalker – entinen pakkotyövanki, rikollisen leiman saanut mies – vie kirjailijan ja tiedemiehen tutustumaan omaan uskoonsa – kaikkein syvimpään. Hän vajoaa sitten lopussa toivottomuuteen, kun havaitsee, että ei ihmistajunta kykene vastaanottamaan hänen ”sanomaansa”. Elämän pinnallisuus on vienyt mielen mukanaan. Matka koetaan vain jännittävänä päivän kestävänä seikkailuna, elämyksenä tai ulkoisena selviytymistarinana, josta kävijät voivat sitten kertoa eteenpäin. Stalker haluaisi ihmisten ymmärtävän, että ”elämme vaan kerran”. Stalker opastaa ihmisiä elämän ihmeeseen, mutta joutuu toteamaan, että ihmistajunnan päälle ohjelmoidun selviytymisstrategian lävitse on vaikea päästä. Puolustusmekanismi toimii, ihminen palaa arkeen ja unohtaa syvimmät tuntonsa.

…

Minulle tulee mieleen kohtaus Tarkovskin opinnäytetyöstä Viulu ja katujyrä (Каток и скрипка). Siinäkin ollaan eräänlaisella matkalla, jossa aikuinen mies opastaa pikkupoikaa. Seitsemänvuotias viulunsoittajapoika ja katujyrän kuljettaja kohtaavat ja ystävystyvät. Työmiehen ruokatunnin aikana he tekevät pientä matkaa kaupungin – siis Moskovan - sykkeessä.

Kuva Tarkovskin diplomityöstä, viulunpojan roolissa Igor Fomtshenko

Elokuvassa on paljon puhuttelevia kohtauksia. Yhdessä niistä äitinsä hellässä hoivassa varttumassa oleva ja oman korttelinsa muita poikia pelokkaana välttelevä pikkumies joutuu tosikoitokseen. Jyrämies saa iskostettua poikaan rohkeutta, kun tämä puolustaakseen ison pojan kiusaamaa pikkupoikaa, yrittää käydä kiusaajan kimppuun. Hän häviää isommalleen mutta selviää moraalisena voittajana. Turpiin tuli, mutta turpiin antaja luovuttaa pikkupojalta ryöväämänsä pallon takaisin. Kiusattu pikkupoika saa jäädä sen kanssa leikkimään. Turpiin saanut viulunsoittajapoika sai kolhuja – niin kuin me kaikki joudumme niitä elämässä vastaan ottamaan. Hän kuitenkin koki niiden kautta kasvaneensa.

Elokuva sijoittuu sodan jälkeisiin vuosiin. Pojat kasvavat kiinni jengeihinsä. Hento viulunsoittaja on kiusaajille luonteva saalis. Rehvastelevilla jengiläisillä kuitenkin uteliaisuus herää, kun näkevät, kuinka heidän kiusaamansa ”viulupoju” pääsee jopa ohjaamaan katujyrää.

Elokuvan eri vaiheiden kautta tulee selvästi ilmi kasvun hedelmät. Poika kykenee paremmin hallitsemaan tunteitaan. Hän löytää sisältään eväitä kohtaamaan isompien poikien kiusantekoyritykset.

Jatketaan työmiehen ja viulupojan keskinäistä matkaa. He joutuvat jopa keskenään konfliktiin, mutta sen poika itse osaa jo nollata. Oppi tuo hedelmää. Ystävyys syvenee. Päädytään seuraamaan vesisateessa toista, paljon isompaa ”palloa”. Moskova kokee elokuvassa suurta rakennusbuumia. Rautainen valtava kuula huojuu kellon riipuksen tavoin hajottaen purettavaa isoa vanhaa kivitaloa. Laaja väkijoukko seuraa uteliaan innostuneena. Elokuvassa taustalle heijastuu vanha historiallinen kirkkorakennus. Se häämöttää siellä valkoiseine torneineen kuin ikuinen mielen ikoni. Ihmiset eivät sitä huomaa, kun he seuraavat lumoutuneena työmaan koneen voimaa, joka saa ison kivisen talon sortumaan. Poika on innoissaan, kun vanha raihnainen rakennus kaatuu ja taustalta silmien eteen avautuu talon takaa uuden ajan symboli – korkea uudenaikainen valkeana hohtava rakennus. Se on ”Stalinin hampaaksi” kutsuttu neuvostoajan tornimainen pilvenpiirtäjä. Niitä rakennettiin Moskovaan sodan jälkeen muistaakseni seitsemän kappaletta. Nimenomaan viulunsoittajapojalle - ja kenties muillekin kaupunkilaisille - rakennus merkitsi uuden ajan syntyä. Itse asiassa tuo elokuvan valkoinen talo oli Arbat-kadun lähistöllä sijaitseva Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennus.

Kirkko häämötti elokuvassa vain häivähdyksen, kuin sumussa. Meidän katsojien silmien editse se ehti vilahtaa mutta pojan tajunnan ja mielen täytti vain tuo komea pilvenpiirtäjä. Jyrämies ja poika palasivat jyrän luo, jossa poika esitteli miehelle viuluaan. Mies oli jo aikaisemmin opettanut pojalle, miten jyrä toimii. Nyt poika soitti työmiehelle viulullaan. Se kosketti miehen kyyneliin. Hän oli kasvanut lapsuutensa sodassa, ilman samanlaisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin.

Viulu ja katujyrä on elokuva ystävyydestä, joka kantaa sukupolven yli. Se on myös yhdestä tärkeästä päivästä ylihuolehtivaisen yksinhuoltajaäidin tiukassa hoivassa kasvavan pienen pojan elämässä. Elokuvassa eletään sodan jälkeisessä maailmassa. Miehiä on harvassa, koska sota on heidät vienyt.

…

Palaan Stalkeriin. Siinäkin kohdataan kuin varjomaisena häivähdyksenä esiintyvä kirkon torni. Se kuuluu maailmaan, joka oli neuvostoihmisen tajunnassa vain varjo. Se muistutti olemassaolostaan vaan kuvana.

Tuohon kadotettuun maailmaan Stalker vie matkalaisensa. Hän aivan kuin todistaa oudosta uskostaan aikana, jolloin ihmisen alitajuntaan oli pääsy kielletty.

Väkivaltakoneisto valvoo tahdottomana ja haluaa estää pääsyn tuolle salaperäiselle vyöhykkeelle. Sieltä ei välttämättä ole paluuta mutta Stalkerin mieli kaipaa siihen arvaamattomaan todellisuuteen.

Stalker toteaa valvonnan sisällään pitämän ristiriidan. Jos vyöhykkeen rajalla on liikettä, avataan kivääritulitus. Sen avanneet toivovat, ettei maaliin osuta. Ollaan tavallaan jossakin ihmeellisessä ulkoisten sääntöjen ja määräysten kierteessä. Oma itsenäinen ajattelu on noilta vartiossa olevilta järjestelmän osasilta evätty.

Tässä vaiheessa teen loikan tähän päivään. Nyt kun Venäjä käy Ukrainassa sotaa, niin tulee tahtomattani mieleen Stalkerin maailma. Venäläiset sotilaat ovat joutuneet absurdille vieraalle ”vyöhykkeelle”, josta ei välttämättä ole paluuta. Ja jos palataankin, niin maailma ei ole enää entisensä.

Stalker liikkuu vyöhykkeellä uskonsa varassa. Sodan käyntikin vaatii uskoa. Voi vain kysyä, kuinka pitkälle patriotismi kantaa.

Lokakuu 1945, Andrei sisarensa kanssa, keskellä sotilaspuvussa heidän enonsa.

Tarkovski näyttäisi olevan elämää suurempi elokuvan tekijä.

…

Minulle Stalker liikkuu kuitenkin alitajunnassa. Hän vie vieraansa oman sisimpänsä salaisimpaan osaan.

Ollaan kuin heikoilla jäillä tai sameissa vesissä - uskon varassa. Todellisuus palaa sinnekin, kuin pilkaten. Yhtäkkiä raunioiden keskellä, huoneen nurkassa, puhelin soi. Eletäänkin yhtäkkiä elämän arjessa. Matkan idylli katoaa.

Sitten tiedemies nostaa repustaan pommin. Hän haluaa tuhota tuon ”kaikkein pyhimmän”. Se tosiaan on kuin ortodoksisen kirkon päädyssä oleva alttaritila, jonne kaikilla ei ole pääsyä.

Sitä ennen kirjailija on kaivanut taskustaan pistoolin, kun pelko on noussut iholle. Itsesuojeluvaisto vaatii ulkoista tukea.

Stalkerin maailma romahtaa. Hänen maailmansa ei avaudu vierailleen, vaikka varsinkin kirjailija kokeekin sisällä kyynisyydessään jonkin häivähdyksen.

Kotiin palattuaan Stalker kokee turhauman ja yrittää siitä purkautua. Vaimo haluaisi auttaa, ja haluaisi jopa lähteä matkalle mukaan, mutta Stalker ei halua ottaa häntä mukaansa, koska pelkää, että hänkin torjuu muiden lailla vyöhykkeen salaperäisen maailman. Silloin miehen elämä romahtaisi lopullisesti.

Vaimo riutuu ja kipunoi mutta on miehen tukena. Mies palaa hoitamaan perhettään. Tytär on liikunta- ja puhekyvytön - nimeltään halventavasti Marakatti. Hänellä on huivi päässä aivan kuin ortodoksisessa kirkossa naisella. Elokuvan lopussa hänestä paljastuu yliluonnollisia voimia. Fyysinen todellisuus seuraa hänen tahtoaan. Tyttö saa katseensa voimalla pöydällä olevat lasit liikkumaan.  Vai johtuuko sittenkin tärinä vain talon vierestä ohi kulkevasta junasta? Katsoja joutuu tekemään valinnan.

Matkalta alitajuntaan on Stalkerin seuraan jäänyt musta koira.  Yksinäinen seuralainen jää perheeseen asumaan. Se on kuin varoitus. Koira on kuoleman symboli. Mutta se tuo mukanaan elämän. Lopussa koiralle tarjotaan maitoa, kuva seuraa, kun lautaselle loiskuu maitopurkista valkeaa nestettä.

Maito on elämän symboli. Maito on Tarkovskin elokuvissa usein toistuva symboli, ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta Ivanin lapsuus (Ei paluuta) lähtien. Muistaakseni maitoa juovat myös opinnäytetyön viulistipoika ja jyräkuski.

Koira jää litkimään tuota elämän voimaa. Ihminen kantaa sisimmässään kuolemaa mutta imee elämän energiaa maidon myötä. Sitä tuo Stalkerin perheen uusi jäsen kuvaa. Hän on perheen uskollinen seuralainen. Tuskin he siitä eroon haluavat.

Mykkä ja liikuntakyvytön tyttö tuo sisimmästään yliluonnolliset voimansa elämän voimavaraksi.

Elokuvan lopussa Stalkerin tyttö kuitenkin osaa puhua. Hän avaa kirjan ja lukee venäläisen runoilijan Fjodor Tjutševin (1803-1873) runon ”Rakastan silmiäsi ystäväni…” Se on herkkä kohtaus, joka vaikuttaa ainakin minuun. Se on katsottavissa YouTubesta ja avautuu täältä. Kesto on vajaat neljä minuuttia. kohtauksen lopussa tytöstä nousee esille myös yllä jo mainitsemani yliluonnolliset kyvyt.

Laitan oheen runon alkukielellä ja sen perässä on oma pikainen käännösversioni. Käännös on hieman hätäisesti tehty. Runo on vuodelta 1836.

Ф. И. Тютчев. «Люблю глаза твои, мой друг...»

Люблю глаза твои, мой друг,
С игрой их пламенно-чудесной,
Когда их приподымешь вдруг
И, словно молнией небесной,
Окинешь бегло целый круг...

Но есть сильней очарованья:
Глаза, потупленные ниц
В минуты страстного лобзанья,
И сквозь опущенных ресниц
Угрюмый, тусклый огнь желанья.

<1836>

 

Rakastan silmiäs’ ystäväin

ja niiden tenhoa polttavaa

hetkenä kun katseesi nostat

ja lailla salaman välkkeen

ylitses silmäyksen luot

 

Mut’ on lumoa vahvempi voima:

kun katseesta painuneesta

suudelman kiihkon palaessa

siintää lävitse luomies’

kalvakan himmeä toiveesi tuli.

…

Elokuvan symboliseen äänimaailmaan sisältyy paljon muistakin Tarkovskin elokuvista tuttuja motiiveja. Yksi on käen kukunta. Käki kukkuu Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus. Ivan on aikansa lapsisotilas, joka on jäänyt sodan aikana orvoksi. Käen kukunta soi kohtauksessa, jossa Ivan elää takautuvasti varhaislapsuuttaan, jolloin äiti oli vielä elossa ja maailma oli ruusuinen. Samassa kohtauksessa Ivan juo yllä mainittua elämän symbolia eli maitoa.

Ivan on menettänyt elämässään kaiken. Hän elää vain sodassa. Fasistit on tuhottava. Äiti ilmestyy enää vain unessa, kuin vieraasta todellisuudesta. Käki kukkuu ja äiti antaa pojan juoda – voimaa elämään. Pojan todellisuus sammuu sotaan.

Tuo käen kukunta häivähtää Stalkerin vyöhykkeellä muutaman kerran, paikassa joka muuten on lähes kuollut.  Käen kukunta jää vierailta huomaamatta.  Sekin kertoo osaltaan tajunnan valikoivuudesta. Sitä ei havaita, kun ollaan liiaksi kiinni ulkoisessa. Portit omaan mielen syvimpään on tukossa. Se näkyy selvästi tutkijan käytöksessä. Hän edustaa tieteellistä maailmankuvaa, jonka varaan neuvostoyhteiskunnan oppirakennelmat perustuivat.