Maolaisia ja taistolaisia – Kiinan ja Suomen opiskelijaliikehdintää kiikaroimassa

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 s. Docendo 2021

 

Alberto Moravia: Maon Kiina eli Kivinen kutsuvieras. Suomentanut Liisa Ryömä. 158 s. Tammi 1968.

(alkuperäisteos: La rivoluzione culturale in Cina. 1967.)

 

Nuo molemmat kirjat liittyvät tavalla tai toisella minun nuoruuteeni, toisessa tosin vain aihe. Italialaisen kirjailijan Alberto Moravian matkakirjan luin aikoinaan käydessäni vielä oppikoulua tai lukiota. En lukenut sitä tuon Kiinan vuoksi. Satuin vain olemaan tuolloin kiintynyt Moravian teoksiin, mikä johtui lähinnä siitä, että hän kirjoitti hyvin seksuaalisväritteistä proosaa ja se veti omaa seksuaalisuuttaan etsivää nuorukaista puoleensa. Ahmin kaikki hänen suomennetut teoksensa ja yksi sattui olemaan tuo matkakirja. Sen sanomaan en tuolloin saanut syvempää otetta, mutta kirjan maailma jäi alitajuntaani. Nyt kun kulttuurivallankumous on alkanut syvemmin kiinnostaa, palasi tuo pienehkö teos mieleeni. Tarkempi sisältö ei ollut enää muistissani mutta kirjaston varastosta teos löytyi ja nytpä sitten tunsin sitä lukevani kuin ensi kertaa. Omana vertailukohtanaan on Yang Jishengin massiivinen 700-sivuinen historiateos The world turned upside down (A History of the Chinese Cultural Revolution), jota olen niin ikään viime aikoina lueskellut. Sitähän käytetään yleensä lähteenä kulttuurivallankumousta käsittelevissä tutkimuksissa.

Maailman mitassa tarkasteltuna kaikki sai alkunsa Kiinassa. Mao Zedong kiihotti maansa nuorison kapinaan, jatkuvaan vallankumoukseen. Liike levisi Eurooppaan. Lännessä maolaisuus oli muotia. Suomessa käännyttiin Tšekkoslovakian valtauksen jälkeen (1968) yllättäen Leninin puoleen ja purkauksen lailla alettiin luoda ”omaa vallankumousta” itäistä naapurimaatamme myötäillen. Kommunistisen puolueen varapuheenjohtajasta Taisto Sinisalosta ei ollut lopulta esikuvaksi, vaikka saikin antaa liikkeelle kuvaavan etunimensä. Rintama laajeni, ei jääty pelkälle hiekkalaatikolle.  

Minulle taistolaisuus tuli aikoinaan tutuksi aloittaessani 70-luvulla Jyväskylässä yliopisto-opintojani. Sain nimittäin 20 neliön opiskelijaboxiini kämppäkaverikseni marxismi-leninismiin hurahtaneen sinipaita-aktivistin. Olin kasvanut uskonnollisessa kodissa ja halusin asuinpaikkaa muuttamalla vapautua kotini ahdasmielisestä hengestä. Hapuilin omassa elämässäni, arkana epävarmoin tuntein halusin päästä elämässäni jonkinlaiseen alkuun. Halusin karistaa kodistani mukanani saaneen ahdistuksen ja tutustua elämään laajemmin ja itsenäisemmin. Kaipasin vapaampaa ilmapiiriä. Siinä tilanteessa törmäsin intomieliseen taistolaiseen. No, ei se aivan uutta minulle ollut. Olinhan opiskellut lukiossa venäjää ja opettajanikin tuli sen verran läheiseksi, että olin venäläisestä kulttuurista innostunut ja Neuvostoliitto maana kiinnosti kovastikin. Taistolaiseen fanatismiin kyllä halusin etäisyyttä.

Tuo ”kumppanuus” kesti yhden vuoden. Sinä aikana tulikin sitten kiisteltyä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Hassua oli se, että suhtauduin ylipäänsä Neuvostoliittoon uteliaan kiinnostuneena. En ollut monissakaan asioissa vastakkaista mieltä. Se kuitenkin tuntui ärsyttävän kämppäkaveriani, kun tulinkin puolittain vastaan mutten ollut hänen luokkataisteluasenteessa selkeästi vastakkaisella puolella. Mutta hän oli hän, hän luuli tietävänsä totuuden ja kaikessa piti olla vastaan. 

Hän oli siis sinipaita, vähemmistöläinen. Ne muut kommunistit olivat punapaitoja, enemmistöläisiä. Taistolaiset olivat yliopistopolitiikassa niskan päällä. Kämppikseni kanssa ei toki aina riidelty ja itse asiassa oltiin aika vähän tekemisissä. Sen verran huomasin asenteissani hänen vaikutustaan, että aloin kuin huomaamattani halveksia noita punapaitoja. He olivat ”myötäileviä revisionisteja”. Olin kuitenkin hyvin kaukana taistolaisista. Halusin itse vapautua ahdistavan uskonnollisuuden vaikutuspiiristä. Ja tajusin heti, että taistolaisuus oli poliittista uskonnollisuutta. Selkeästi minua huvitti sen dogmaattisuus ja sinisilmäisyys, toisaalta ehdottomuus.

Taistolaisilla oli omat viikoittaiset illanvietot – punaperjantait. Niiden sisällöstä en tarkemmin tiennyt. Sen huomasin – ja siitä kyllä kovasti sitten kärsinkin – että siellä juotiin paljon ja naisseura kämppikselleni kyllä kelpasi. Minua se vähintäänkin häiritsi, kun hän toi naisia vuoteeseensa ja siinä parin metrin päässä he sitten keskenään ähelsivät.  Opin pidättelemään raivoani. Tuo elämäntapa oli kyllä tullut omassa uskonnollisessa yhteisössänikin tutuksi. Ikäiseni nuoret olivat hyvinkin hartaina uskonnollisissa kokouksissa mutta kun ilta tuli, niin mielessä välkkyivät vain tytöt ja siinä vaiheessa moraalille ummistettiin silmät. Itse olin jo kasvamassa ulos noista ympyröistä. Odotin vain tilaisuutta, että pääsen siitä irtautumaan.

Kerran sattui niin, että kämppikseni entinen tyttöystävä (ne vaihtuivat melko tiheään) soitti minulle ja pyysi kahville. En tajua hänen perimmäistä tarkoitustaan. En usko, että hän yritti minua iskeä. Siinä keskustellessani hänen fanaattisuutensa tuli yhä selvemmin irti. Yksi lausahdus kertoi kaiken: ”Nyt kun vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, niin kyllä voi vapain mielin ottaa yliopiston vessasta itselleen vessapaperirullan mukaansa.” En alkanut väitellä mutta nauroin tytölle lähes päin naamaa. Tuo kahvittelu jäi yhteen kertaan, mutta kyllä hän sitten kampuksella osui sinipaidassaan monesti kohdalleni ja moikkasimme tuttavallisesti.

…

Hokkasen kirja olikin minulle hieno lukukokemus. Hän ei keskity omaan henkilöhistoriaansa. Se kyllä tulee selvästi, kun hän menee 60-luvun lopulla liikkeeseen mukaan. Mutta kirjoittaja keskittyy liikkeen syntymisen taustoihin ja olemassa oleviin ristiriitoihin.  Neuvostoliiton historiassa mennään aika kauaskin menneisyyteen. Kuten yllä jo mainitsin, käänteentekevä tapahtuma oli vuonna 1968 tapahtunut Tšekkoslovakian miehitys. Sen vaikutukset käydään lävitse hyvin perusteellisesti. 70-luvun aatteelliset kiemurat ja raju valtapolitiikka ovatkin sitten karua luettavaa. Eikä noita ryyppyjuhliakaan unohdeta.  Kirja vilisee tunnettuja nimiä, heidän aatteellista taivaltaan kuvataan, samoin yllättäviä muutoksia näkemyksissä. Yksi mieleen jäänyt esimerkki on runoilija Matti Rossi.

Lukija jää ihmettelemään, miten sellaiset fanaattiset kommunistijohtajat kuin Urho Jokinen ja Ville Pessi saattoivat jatkaa tiukkaa linjaansa, vaikka nuoruudessa heidän lähipiirissään olleet ihmiset joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi. Mutta taistolaisuuden kaltaisessa poliittisessa fanatismissa todelliset kokemukset jäävät taustalle. Ne pyyhkiytyvät aatteellisen pintakuoren alle.   

Menemättä kovin tarkkoihin kuvauksiin siirryn kohtaan, joka minulle oli kirjassa kaikkein koskettavin. ”Hokkanen nimittäin koki 80-luvun alussa hetken, kun mieli alkoi pikkuhiljaa kääntyä. Hän koki hetken, ”kun piti ruveta ajattelemaan ihan itse.”  Siinä yhteydessä hän mainitsee runoilija Pentti Saarikosken runokokoelman Hämärän tanssit. Sen voi osaltaan tulkita Saarikosken omaksi tilitykseksi. Olihan hänelläkin 60-luvulla oma kommunistinen harharetkensä. Saarikoski oli siis Hokkaselle yksi suunnannäyttäjä.

Tuo poliittinen liike alkoi maolaisuuden noususta Kiinassa. Euroopan älymystön piirissä tuo maolainen liike valtasi suosiota. Niin oli aluksi Suomessakin. Esimerkiksi Jaakko Laakso oli innokas maolainen mutta otti sitten aatteelliseksi esikuvakseen Vladimir Leninin.  Suomi oli tavallaan poikkeus muista läntisistä maista. Meillä alkoi taistolaisuus saada nuorisoa valtaansa. Käänteiskohdaksi tuli yllä mainittu Tšekkoslovakian miehitys. Monet tekivät tuolloin pesäeroa Neuvostoliittoon rinnastaen sen imperialismiin. Suomessa kuitenkin alun myllerryksen jälkeen käännyttiinkin takaisin Leninin puoleen. Suomen kommunistinen puolue pysyi koossa, mutta se jakaantui. Vähemmistö jäi varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon taakse. Opiskelijaliike alkoi kasvunsa ja monet vasemmistoälymystön edustajat alkoivat suitsuttaa neuvostoliittomyönteistä innostustaan. Mao ja kulttuurivallankumous jäi sen poliittisen myllerryksen taakse. Urho Kekkosella oli merkittävä yhdistävä rooli. Hän oli taistolaisille eräänlainen isähahmo. Ja mikä siinä oli ollessa. Tuo miehitys merkitsi Suomelle hyvää Suomen taloudelle ainakin siinä mielessä, että Neuvostoliiton kauppa alkoi kehittyä. Hyviä naapurisuhteita kannatti ylistää.

Hokkasen kuvauksesta löytyy monia seikkoja, jotka osoittavat, mitä tuon kaltainen hullaantuminen saa aikaan. Esimerkiksi käy holtiton varojen käyttö. Valtio ei tuolloin jakanut poliittisille liikkeille samassa määrin varojaan kuin nykyisin, mutta kaikki käytettiin mitä onnistuttiin saamaan. Vallankumouksen katsottiin olevan lähellä eikä muusta ollut väliä. Poliittisilta untuvikoilta saattoi mennä todellisuuden taju. Nuorisojärjestöt saivat valtionapua jäsenmääränsä perusteella ja sitä lukua oli helppo paisuttaa. Teiniliiton taksvärkkikeräyksellä saatuja varoja saatettiin ”lainata” muuhun tarkoitukseen. Onneksi demokratia jotenkuten toimi, kun muiden puolueiden nuorisojärjestöt vaativat tarkastusta.

…

Moravian matkakirja vaikutti nyt uudelleen luettuna varsin maukkaalta lukukokemukselta. Se on aikalaiskuvaus eikä siinä nosteta pintaan Suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää eikä lukemattomia kuolonuhreja. Päinvastoin, suuresta harppauksesta kirjoitetaan siinä mielessä, että se avasi Maon silmiä, ja kulttuurivallankumouksen rauhanomaisuutta jopa korostetaan. Se on Moravian sen hetkinen näkemys. Kulttuurivallankumous on kiihkeimmässä vaiheessaan. Raakuudet paljastuvat myöhemmin. Moravia näkee muutoksen tuulet Kiinassa paljolti positiivisena liikehdintänä mutta toisaalta kyllä tietty sarkasmi on hänellä koko ajan pinnassa, ja lopulta kirjailija tuo näyttämölle Don Juanista (Don Giovanni) ”kivisen vieraan”, mikä tuo tapahtumiin parodista näkökulmaa.

On muistettava myös samanaikaiset Euroopan tapahtuvat. Hullu vuosi 1968 oli vielä edessä.

Moravia saapuu maahan Hong Kongista vaimonsa kanssa. jo alkuvaiheessa hän saa rautatieasemalla seurata kiinalaisnuorten laulu- ja tanssiesitystä, sama toistuu lentokoneessa. Maon punainen kirja tulee heti tutuksi.  Toiseksi hänen silmäänsä pistää lukuiset seinälehdet ja se kovin harras henki, kun noiden julistavien tekstien sisältöön näytetään tutustuvan. Myöhemmin tulevat myös lukuisat punakaartilaisten kulkueet ja kadunvarsikokoukset hyvin tutuiksi.

Moravia tajuaa aivan heti, että kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen prosessi. Nuoriso seuraa vanhaa talonpoikaista perinnettä. Aivan kuin huomaamatta Mao on tuonut mukanaan ”jatkuvaan vallankumoukseensa” vanhan kungfutselaisen perinteen, aivan kuin vastapainona stalinistiselle aatemaailmalle. Tämä on yhtäältä Moravialta ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä havainto, sillä Maoa pidetään ennen muuta kungfutselaisen perinteen kriitikkona. Maohan pyrki nimenomaan torjumaan konfutselaisen ajattelun, joka oli jähmettänyt koko Kiinan yhteiskunnallisen kehityksen. Kiinan kansantasavallan katsotaan antaneen kehitykselle uuden suunnan. Moravialla on kuitenkin terävät hoksottimet. Kiinan nuorison liikehdintä ei voi vyöryä sillä voimalla pelkästä johtajan käskystä, ei edes Kiinassa. Kyllä opiskelijanuoriso otti tuon jatkuvan vallankumouksen idean omakseen, koska se löysi sen ideasta omaa kulttuuriperintöään.   

Yksi vertailukohta Kiinan tapahtumille onkin 1490-luvun Firenze. Tuolloin dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja Savonarola sai kaupungissa aikaan laajan kansanliikkeen, jonka myötä valtaa pitänyt Medicien suku häädettiin kaupungista. Savonarolan ympärille kasvoi laaja herätysliike. Hänen profetiansa saivat kansanjoukoissa tulta alleen. Hän perusti kaupunkiin teokratian, jossa kuninkaaksi julistettiin Kristus. Kun sitten Paavi ei saanutkaan toivomaansa tukea, Hän alkoi syyttää tätä harhaoppisuudesta. Lopulta omat kannattajatkin käänsivät hänelle selkänsä ja mies hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä.

Maon käynnistämä liike on suoraa toimintaa, nuorison omaehtoista julistusta. Mikään puoluebyrokratia ei ole sitä käynnistänyt. Nuoret tuntuvat olevan sinä mukana sydämellään, omasta tahdostaan. Se on poikkeavaa käytöstä kuin vertaa puoluebyrokratian käynnistämiin poliittisiin kulkueisiin.

Moravian mukaan Mao on kääntänyt suuntaa, irti Neuvostoliiton mallin mukaisesta virkavaltaisesta ohjauksesta. Mao on hänen mukaansa huomannut maan tehneen suuren virheen 50-luvun Suuren Harppauksen pyrkimyksissä. Oli tehty väärin, kun lähdetty Neuvostoliittoa jäljittäen kilpajuoksuun maailman talousherruudesta Yhdysvaltoja vastaan. Mao ei jäänyt sitä märehtimään vaan ohittaen oman maansa jähmettyneen byrokraattisen koneiston halusi muuttaa suuntaa jatkuvan vallankumouksen tielle. Opiskelijanuoriso vastasi kehotukseen.  

Nykynäkökulmasta laajasti katsoen kulttuurivallankumouksen mullistukset olivat vuosien jälkeen yhtenä sysäyksenä myöhempiin uudistuksiin. Niitä varten piti luoda mieletön kaaos. Nyt voimme nähdä kehityksen hedelmiä. En ota kantaa sen hyvyyteen tai pahuuteen. Mutta omaan pikkuporvarilliseen uomaansa rypemään jäänyttä Neuvostoliittoa ei enää ole olemassakaan. Kiinan on löytänyt pikkuhiljaa oman aasialaisen suuntansa.

…

Moravia löytää kiinalaisesta mentaliteetista kahdet kasvot. Ne ovat vastakkaisia ilmiöitä, jotka ilmenevät, kun Moravia seuraa tiiviisti kansanjoukkojen käyttäytymistä. Toista niistä hän kutsuu väkivaltaisuudeksi, vaikka itse asiassa hän ei tarkoita mitään ulkopuolisiin kohdistuvaa vahingontekoa. Kyse on jonkinlaisesta järjestäytyneestä uhosta, voiman osoittamisesta. Se on yhtenäistä joukkokäyttäytymistä, johon kaikki (kuten punakaartilaiset) helposti sopeutuvat ja mukautuvat.  Suut avautuvat sotaisaan ja uhkaavaan lauluun, sitten huudetaan ”Eläköön!”, kaikilla on käsissään liput tai Maon kuvia, joita heilutetaan samaan tahtiin. Mielenosoittajat kohottavat nyrkkinsä, viittovat Maon punaiset kirjat käsissään uhkaavasti. Moravia kiinnittää huomionsa myös kasvoihin, löytää niistä vihan juonteita, silmät ovat värähtämättä, suu ammollaan, kaulajänteet kireinä. Vaikka käytös huokuu aggressiota, hän ei kuitenkaan tunne lainkaan levottomuutta eikä väkivallan pelkoa.

Hieman yllättäen Moravia löytää tuosta joukkovoimasta sivistyksen siemeniä, vanhan kulttuurin luomia rajanvetoja. Hänen mukaansa tuo yhtenäisyys viittaisi maan kungfutselaiseen perintöön.

Toinen elämys, jonka Moravia havaitsee kiinalaisen väkijoukon käytöksestä, on liikkumattomuus.  Kun punakaarti ryntää kaduille mielenosoitukseen, Moravia kääntää katseensa kulkueesta ja hän havaitsee miten liikkumattomina he reagoivat esimerkiksi seinäjulisteisiin. Kiinalaisten liikkumattomuus on toisenlaista, kuin me kuvittelemme. Se ei ole vastenmielisyyden purkausta, vaan se on oikeaa ulkopuolisuutta, täydellistä tunteettomuutta, kuin apatiaa. He tavallaan lakkaavat olemasta, aivan kuin olisivat siirtyneet muualle. He eivät ole vihamielisiä kulkueille tai mielenosoittajille. Syvältä heidän sisimmästään pääsee näkyviin toinen luonto, ikivanha kulttuuriperäinen ominaisuus. Se on Kiinan vanhimman tradition toiset kasvot kungfutselaisuuden vastapainoksi. Kyse on taolaisesta perinnöstä.

Moravia lainaa Laotsen teosta Tao te ching.

”Tao on tyhjä mutta kuitenkin tao on tyhjentymätön.”

”Vihkiytymällä taolle pienenee päivä päivältä. Eikä pieneminen lakkaa ennen kuin toimimattomuus on saavutettu.”

…

Kyllähän Moravia nostaa esille myös punakaartilaisten pimeän puolen. Pahin oli edessä mutta siitä oli tuolloin jo näkyviä merkkejä. Esimerkiksi se kuinka Tšinghuan yliopiston edustalla järjestettiin julkisia ”itsekritiikkinäytöksiä”. Hän nostaa esille Kiinan johtajan Liu Shaoqin vaimon Wang Guangmein. Liu oli Kiinan kansantasavallan presidentti ja hän auttoi aikoinaan maata selviytymään Suuren harppauksen katastrofista. Vuonna 1966 häntä alettiin kuitenkin pitää ”revisionistina” ja hän oli kulttuurivallankumouksen näkyvimpiä uhreja. Hänet sittemmin vangittiin ja hän kuoli vuonna 1969 vankilassa.

Wang Guangmei onnistuttiin kieroin menetelmin saamaan kansanjoukon eteen yliopistolle, jossa hänen molemmat tyttärensä opiskelivat.  Tapausta seurasi 20 000 opiskelijaa, opettajakuntaa ja muuta yleisöä. ”Käärme oli kiskottu kolostaan”, todettiin julkisesti. Siinä naista häpäistiin ja hänet pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä.

Moravia on luonnollisesti järkyttynyt, vaikkakin yllättävän kyynisesti hän asiaa käsittelee. Hän näkee toki punakaarteissa myös uhan. Se ilmenee monissa paikoin. Pelkkään humoristiseen ihailuun hän ei sorru. Hän kyllä yhtäältä ihailee Kiinan poliittista taistelua – sen ”harvinaislaatuista vitaalisuutta, sen hedelmällisyyttä, kekseliäisyyttä, monipuolisuutta”. Mutta tuollaista julkista häväistystä, mihin Wang Guagmei esimerkiksi joutui, hän pitää keskiaikaan kuuluvana. Nuoret käyttäytyvät kuin ristiretkeläiset aikoinaan. Se on siis uskonnollista oikeauskoisuustaistelua.

Toisaalla Moravia kysyy, miksi Mao ei vangituta vastustajiaan, järjestä oikeudenkäyntejä heitä vastaan ja ammuta heitä, kuten Stalin olisi tehnyt. Moravian mukaan ”Mao ei tahdo henkilökohtaista valtaa väkivallan avulla kuten Stalin. Mao haluaa ideologista valtaa ohjeuksen ja kasvatuksen avulla. […] Niinpä hän ei tahdo, että Liu Shaoqi tapetaan vaan että hän muuttaisi mieltään, toisin sanoen tunnustaisi kerettiläisyytensä ja luopuisi siitä.”

No niin, sittemmin Liu Shaoqita kidutettiin vankilassa siinä määrin, että hän koki vähintään yhtä kivuliaan kuoleman kuin Stalinin uhrit.

En tämän takia tuomitse Moravian kirjaa. Se on hyvin avartava ja vilpitön. Avaa tuohon kiihkeään aikaan uusia näkökulmia. hän toisaalta myös tajusi punakaartin kaltaisen kansanliikkeen vaarat, mutta nähtävästi halusi nähdä tuon liikehdinnän mielellään myönteisessä valossa. Hän tavallaan innostui näkemästään.

Moravia tapaa muutamia mielenkiintoisia henkilöitä. Paikallisen kirjailijan kanssa hän käy dialogia, jossa molemmat etsivät välillä vuorosanansa Maon punaisesta kirjasta. Keskustelu Kiinan muurin merkityksestä on kiintoisa. Myös siitä puhutaan, kuinka Kiina hylkää kokonaan pikkuporvarillisen vaiheen historiallisessa kehityksessään ja etenee valtakuntana kehityksen maailmanvallaksi. Kansa ei pääse välivaiheessa vaatteilla koreilemaan. Hän vierailee vanhan työläisen kotona, joka eläköidyttyään on alkanut lukea Marxin ja Engelsin teoksia. Mies vastaa Moravian kysymyksiin poissaolevana. Kun siten on jäähyväisten vuoro, hänellä on jotain erityistä näytettävää. hän ohjaa vieraansa keittiöön ja avaa silmät loistaen kaasuhellan esitellen liekkiä kuin ihmettä. Moravia tajuaa asian ytimen.

Kirjan lopussa Moravia on vaimonsa kanssa syömässä Pekingin ankkaa typötyhjässä ravintolassa. Kiinalaiset itse ovat sen hylänneet, kun sitä pidettiin tuolloin porvarillisena. Pariskunta nauttii ruoasta, mutta kyllä siellä tulee orpo olo, kun kansa on kaduilla vallankumousta tekemässä. Sitten Moravia näkee näyn, mistä hän saa aiheen Don Juanin draamasta. Sama teema on myös Mozartin oopperassa Don Giovanni. Hotellin edustalla oleva Maon patsas tulee pariskunnan vieraaksi ja saattaa heidät matkalle. He ovat tuomittuja lähtemään kapitalistiseen ahdinkoonsa Eurooppaan. Karsea kohtaus jättää minut hieman hämilleen mutta toisaalla kuvastanee ristiriitaisia tuntoja. Don Juan yhdistettynä Maoon herättää kyllä tiettyjä assosiaatioita. Pekingistä Moravian matka suuntautui vielä Hong Kongiin ja Koreaan. Niistä hän ei montaa sivua kirjoittele.

Jälkilause:

Mitäkö noista 70-luvun ajoista olen oppinut? Kun tarkastelen työuraani, niin ainakin sen voi todeta, että olen elämässäni joutunut tekemisiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen on tultu. Jos mahdollista tai tarpeen, olen tutustunut lähemmin. Kokemuksista karaistui.

Sensuuria kulttuurin saralla

 En ole mikään äänikirjojen harrastaja mutta tämä esimerkki tuli tänään sattumoisin vastaan. Yleisradion ykköskanavalla kuunnellaan arkipäivisin kello 18.20 kymmenen minuuttia kerrallaan feministikirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) erästä keskeistä romaania Orlando (valmistumisvuosi 1928), suomentanut Kirsti Simonsuuri (1984). Näin todetaan ohjelman esitteessä:

Fiktiivinen elämäkerta kuvaa nuoren aristokraatin Orlandon elämää 1500-luvun lopusta kirjan ilmestymisvuoteen asti. Orlando elää läpi eri aikakausien, mutta säilyy 36-vuotiaana ja muuttuu miehestä naiseksi.

Tuota kymmenminuuttista ei lähetetä uusintana mutta kirja on kokonaisuudessaan kuunneltavissa enää Areenassa äänikirjana täällä.

Itse havahduin kuuluttajan sanoihin tämän iltaisen kuuntelun lopussa. Hän totesi suurin piirtein näin: Teksti sisälsi rasistisia ilmaisuja ja luettaessa ne kohdat oli sensuroitu.

En tiedä, mistä ilmaisuista oli kyse enkä voi vahvistaa, löytyvätkö ne äänikirjasta, jonka siis pitäisi olla kokonaan kuultavissa Areenassa. Areenassa on vain todettu, että ”ohjelma sisältää yksittäisiä rasistisia ilmauksia luvuissa 2, 3, 5 ja 6”.

Tätä voin vain ihmetellä. Yleisradio on mennyt omavaltaisesti muuttamaan historiallista taideteosta. Enää ei voi luottaa teosten aitouteen. Aikoinaan historian tutkija Teemu Keskisarja jätti hommansa Yleisradion kolumnistina, kun hänen käyttämänsä ryssä-sana haluttiin kieltää. Hän oli kuitenkin käyttänyt sanaa omassa historiallisessa kontekstissaan. On jo alettu mukauttaa kaunokirjallisuuden klassikoita. Kuinka kauan kestää, että elokuvia aletaan leikata uudestaan?

Todetaan loppuun yksi positiivinen seikka: poistoista on sentään kerrottu.

Lainsäätäjän kujanjuoksu: Päivi Räsäsen tapaus

 Päivi Räsäsen syytteistä on ehditty jo kirjoittelua ja keskustelua riittänyt. Olin itse kahden vaiheilla mutta päätin laittaa omankin näkökulmani esille. Räsänenhän on saanut kolme syytettä: yhdestä pamfletista (Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi), twiitistä ja Ruben Stillerin radio-ohjelmasta. Maria Veitolan ohjelmasta ei nostettu syytettä, mutta samalla Räsäsen itsensä mukaan annettiin ymmärtää, että se tehtiin rikoksen vähäisyyden vuoksi.  Syytteen on saanut myös Suomen evankeliumisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola, mikä tuntuu ihmeelliseltä.  Hän ei joudu siihen piispana vaan päätoimittajana. Hän on julkaissut lähetyshiippakunnan sivuilla tuon yllä mainitsemani Räsäsen pamfletin.  Julkaisu liittyy laajempaan kirjoitusarjaan, jossa nostetaan esiin teologisia kysymyksiä. Tuo peruste joutuu todella ihmeelliseen valoon, sillä Suomen yleisradion päätoimittaja ei ole saanut syytettä, vaikka Ruben Stiller -ohjelma ja katsottavissa Maria Veitola -ohjelma ovat edelleen kuunneltavissa ja katsottavissa Ylen Areenassa. Voisi kai siitäkin päätellä, että kyse on suunnitellusta ajojahdista. Tasavertaisuus on hukassa. Räsänen itse on esimerkiksi Alfa-TV:n keskustelussa todennut, että saman kaltaista näkemystä on verkosta löydettävissä runsaasti, esimerkiksi katolisen kirkon verkkosivulla. Jostain syystä siihen ei kuitenkaan kajota. Lähetyshiippakunnan sivuilla pamfletti kuuluu sarjaan, jonka kautta seurakuntalaiset voivat perehtyä kristilliseen oppiin. Mielensä pahoittajien ei tarvitsisi ylipäänsä mennä noille sivuille lainkaan.

Voisi päätellä, että on jokin erityinen syy, miksi nimenomaan kansanedustaja Räsänen on nuo syytteet saanut. Valtakunnallisesti tunnetusta ja kristillistä uskoaan julkisesti tunnustavasta päättäjästä on haluttu kai tehdä silmätikku. Sekin on vielä lisättävä, että valtakunnan syyttäjä on itse henkilökohtaisesti ajanut poliisia esitutkintaan, vaikka se alustavissa kuulusteluissa on päätynyt ainakin osittain toisenlaiseen ratkaisuun. Kuten toimittaja Ivan Puopolo on ihmetellyt, kun itse poliisikaan ei tiedä, mikä on kiellettyä, miten sen voisi tietää tavallinen kansalainen.

 Räsänen on ihan oikeudenmukaisesti saanut reilusti myötäsukaisia kansalaisten ulostuloja. On oltu järkyttyneitä, mihin maassamme oikein menossa. Toisaalta on näkyvästi huudeltu myös sitä, miksi Räsänen jankuttaa koko ajan tuota yhtä ja samaa. Aivan kuin hän ei muusta puhuisikaan.

Itse olen maallistunut kristitty, luterilainen. Arvostan Räsästä monessa suhteessa. En ole samaa mieltä hänen raamatun tulkinnoistaan. Olen kuitenkin vain pieni mitätön seurakuntalainen. Olen taipuvainen ajattelemaan, että apostoli Paavalin päähuomio oli silloin vallalla olleessa irstaassa käytöksessä, johon saattoi kuulua myös hyvin vapaa suhde seksuaalisuuteen. Mitä syntiin tulee, niin syyttäjän virastossa ollaan kyllä vajavaisin tiedoin liikkeellä. Kaikki me olemme syntisiä, kuten Räsänenkin korostaa. Teologiseen pohdintaan en nyt kuitenkaan mene. Päähuomioni on sananvapaudessa ja myös oikeuslaitoksen toimissa.

Juna on lähtenyt liikkeelle. Netistä löytyy runsaasti kirjoituksia, keskusteluja ja kannanottoja, joissa asiaa on käsitelty. Laitan tähän malliksi linkkijonon satunnaisessa järjestyksessä: linkki1, linkki2, linkki3, linkki4, linkki5, linkki6, linkki7, linkki8. Nämä ovat olleet itselleni taustatietona. Saatan eräisiin viitata alempana. Lisäksi haluan erikseen mainita Räsäsen vierailun viime vuoden marraskuussa Levelin kanavan Live-striimissä. Kahden reippaan miehen nuorekkaassa porukkaan Räsänen tuntui sopeutuvan erinomaisesti. Oli ilo seurata kaikin puolin avointa sananvaihtoa.

Kun syytteen alla olevia asiakokonaisuuksia käsittelee, on tärkeä pitää asiayhteydet mielessä. Ei pidä poimia pelkkiä irrallisia epämääräisiä lausahduksia. Syytteissä väitetään Räsäsen todenneen yhtä ja toista, mutta Räsänen ei itse tunnista niitä sanomisikseen. Syytteen laatijat ovat laittaneet mutkat suoriksi, pelkistäneet Räsäsen sanomisia kuin kirveellä veistäen. Räsänen onkin itse julkaissut tiedotteen, jossa hän ihmettelee valtakunnansyyttäjän viraston tiedotustapaa ja torjuu esitetyt väitteet. Perehdyin itse tuohon pamflettiin sekä kuuntelin Stillerin ja Veitolan ohjelmat perusteellisesti ennen kuin tiesin mitään Räsäsen ulostulosta. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Eräässä keskustelussa todettiin, että tulkintoja tehtäessä valtionsyyttäjän virastossa on puuttunut raamatullinen lukutaito. Tästäkin on kyse. Väitän, että vaikka en olekaan teologi, niin minulla tuota lukutaitoa kyllä on enemmän. 

Eräs nimeltä mainitsematon henkilö väittää YouTube-kanavallaan, että kun syytteessä on pantu Räsäsen suuhun homoja selkeästi halventava ja loukkaava väite, syyllistytään selkeästi rikokseen. Hän harkitseekin vakavasti tutkintapyynnön tekemistä valtakunnansyyttäjän toimista. Sama pyyntö koskee myös sitä, että tuota väitettä pidetään julkisuudessa ja se on kaikkien luettavissa.  Se on raju väite. En sitä nyt kuitenkaan käsittele. Yritän kyllä seurata, ryhtyykö tuo henkilö toimiin.  

Eräässä keskustelussa Räsänen toteaa, että kuulusteluissa poliisin edustajan kysymykset sisälsivät kompia, joilla haluttiin saada kuulusteltava koukkuun. Sekin viitannee siihen, että poliisille oli etukäteen annettu ylhäältä käsin tietty agenda, jota pitää noudattaa.

Totean vielä senkin käsitykseni, että ei kyse ole pelkästään siitä, että Räsänen vain pyörii tuon yhden ja saman kysymyksen äärellä. Kyllä häntä pidetäänkin sen kysymyksen äärellä. Esimerkiksi Stillerin ja Veitolan ohjelmissa tuo käy ilmi. Stillerkin tiuskii asiasta lähes painostaen vierastaan lausumaan käsityksiään voidakseen sitten omaan tyyliinsä irvailla vieraalleen. Taisipa itse juontaja jopa keskeyttää vieraansa niin, että tämä ei pystynyt perustelemaan täysin kantaansa. Senkin vuoksi kuulijalle saattoi jäädä virheellinen käsitys.

Tässä kirjoituksessani lähden siitä, että kun Räsänen on ottanut asioihin alun perin kantaa, siihen on liittynyt konkreettinen tarkoitus. Samalta pohjalta myös Räsänen itse on edennyt kuvatessaan tapahtumien kulkua. Ei hän sitä kiihottamistarkoituksessa ole tehnyt. Puhumattakaan mistään joukkotuhosta, mikä tuon kiihotuspykälän juridinen konteksti alun perin on ollut.

Eräs kommentoija totesikin: jos sattuisi käymään niin, että Päivi Räsänen vapautettaisiin syytteistä, niin alkaisi jo uuden uhrin etsintä. Kukaan ei olisi enää kyräily-yhteiskunnassamme turvassa, ei edes Räsänen itse.

Tarkastelen nyt tuon pamfletin taustoja. Sehän julkaistiin vuonna 2004, seitsemän vuotta ennen kuin laki kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan tuli voimaan. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on eduskunnan lainsäädäntötyö. Räsänenhän on toiminut kansanedustajana 90-luvulta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa hyväksyttiin eräs tärkeä laki, josta samaa sukupuolta olevien aseman oikeudellinen parantaminen lähti toden teolla etenemään.  Siitä kertoo Räsänen pamflettinsa alkuluvussa.

Oikeusministeriö asetti joulukuussa 1997 työryhmän selvittämään “samaa sukupuolta olevien kumppaneiden yhteiselämään liittyvien epäkohtien poistamiseksi tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet”. Mietintö valmistui toukokuussa 1999. Siinä ehdotettiin, että samaa sukupuolta oleville annettaisiin mahdollisuus virallistaa parisuhteensa. Hallitus teki asiasta mietinnön pohjalta lakiesityksen joulukuussa 2000. Laki virallistetusta parisuhteesta hyväksyttiin eduskunnassa 28.9.2001 äänin 99 puolesta, 84 vastaan.

Räsänen itse toteaa, että tuosta päätöksestä on lähtenyt liikkeelle kehitys, jota ei ole voitu pysäyttää. Ensimmäisenä painostuksen kohteena oli Suomen evankelisluterilainen kirkko. Kun tuota yllä mainittua parisuhdelain muutosta valmisteltiin, Räsäsen mukaan kirkolle ja asiasta kiinnostuneille seurakuntalaisille vakuuteltiin, että kirkko saa pitää omat näkemyksensä. Kuitenkin lain hyväksymisen jälkeen kirkkoa alettiin varoittaa syrjinnästä. Lisäksi hallituksessa alettiin valmistella uutta homoparien adoptio-oikeuden mahdollistavaa lakia sekä esityksiä lesboparien hedelmöitysoikeudesta.  

Räsänen on siis lainsäätäjänä ottanut vakaumuksensa pohjalta kantaa tuosta vuonna 2001 hyväksytystä laista liikkeelle lähteneeseen kehityssuuntaan. Nyt ollaan siis vaientamassa lainsäätäjän ääntä.

Lisäksi Räsänen on toiminut myös kirkollisena vaikuttajana, ei pelkästään rivijäsenenä vaan päättäjänä. Siinä ominaisuudessa hän otti vuonna 2019 kantaa luterilaisen kirkon päätökseen osallistua Helsinki Pride 2119 -tapahtumaan. Hän julkaisi asiaan liittyen syytteeseen lopulta johtaneen twiittinsä. Joku nimettömäksi jäänyt kansalainen teki asiasta ilmiannon, mikä johti kuulusteluihin. Tosiasiassa hän kohdisti kantansa Suomen evankeliumisluterilaiselle kirkolle, mihin hänellä kirkollisena vaikuttajana pitää olla oikeus. Nyt sitten Räsänen joutuu sen johdosta syytteeseen, koska joku yksittäinen kansalainen on tykännyt Räsäsen viestin sisällöstä huonoa ja ehkä jopa ahdistunut.

Räsänen oli hiljattain vieraana Alfa-TV:n Alfastudio-ohjelmassa. Siinä hän kiinnittää huomiota toisenlaiseen sananvapausongelmaan, jonka kohteena ovat kristityt. Keskustelun loppuvaiheessa hän toteaa kutakuinkin seuraavasti: ”Jos elämme yhteiskunnassa, jossa ei uskalleta sanoa vakaumusta, meillä on sananvapausongelma.” Tuota lausumaansa hän perustelee saamillaan yhteydenotoilla. Useat kristityt jo suoranaisesti pelkäävät ilmaista omaa kantaansa. Toistaiseksi he pelkäävät halveksuntaa ja lähipiirin asenteita. Onko se kaukana suoranaisesta mielipidevainosta?

Kolumnisti Eero iloniemi ja toimittaja Ivan Puopolo käyvät jälkimmäisen YouTube-kanavalla mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Sieltä avautuu avartavia näkökulmia. Arvostellessaan tämänkaltaisia syytteitä he painottavat kontekstin merkitystä. Ei Raamatun sanoja voi verrata siihen mitä kadulla huudetaan. Eikä esimerkiksi vanhempaa kaunokirjallisuutta pidä ruveta hyljeksimään, jos siitä nykymittapuun mukaan ollaan löytävinään rasismia. Se on suora isku Yhdysvalloista alkunsa saaneeseen cancel-kulttuuriin.

Räsäsen tapauksessa tärkeä on raamatullinen konteksti. Jos jotain pitää syntinä ja siitä lähdetään viemään oikeuteen niin ollaan harhateillä. Kyse todellakin on uskonnollisen lukutaidon puutteesta.

Iloniemi ja Puopolo panevat merkille myös virallisen Suomen osittaisen vaikenemisen.  Se on tärkeä havainto. Sosiaalisessa mediassa käydään keskustelua mutta merkittävässä asemassa olevat suomalaiset eivät uskalla ajatella vallitsevan valtavirran vastaisesti. Se on osoitus pelosta ja vahvistaa osaltaan nyt alkanutta kehityssuuntaa. Iloniemi toteaa karun totuuden: ”Olemme kovaa vauhtia matkalla orwellilaisuuteen.”

Hyvä vertailukohta on Hannu Salaman 60-luvulla saama jumalanpilkkatuomio. Tuomio tuli, mutta presidentti lopulta armahti kirjailijan. Julkinen mielipide oli Salaman puolella, nyt ei sieltä taholta tukea heru. Rohkeita ovat ne henkilöt, jotka puolustavat sananvapautta siitä huolimatta, mitä mieltä he ovat henkilökohtaisesti Räsäsen näkemyksistä.

Entinen vihreä Jarkko Tontti on yksi sananvapauden aito puolustaja. Hänen mukaansa sananvapauden ydintä on, että tuetaan myös eri mieltä olevia. Ollaan demokratian perustavissa kysymyksissä. Lainaan suoraan Alfastudion keskustelusta poimimaani:

”Ei saa olla niin, että jos joku esittää vihaista puhetta, niin tehdään tutkintapyyntö poliisille. Parasta olisi käydä dialogia, voisi kirjoittaa vastineen.”

…

Laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on saanut murskakritiikin. Sitä pidetään epämääräisenä. Alfastudion sananvapauskeskustelussa eräs vieras toteaakin hyvin osuvasti: ”Nyt tuo laki perusmuodossaan suojelee vain loukkaantumiselta. Ja siihen on nykyisessä yhteiskunnassa kyllä herkistytty liiallisuuteen asti.” Lain arvaamattomuutta lisää sen loppuun sijoitettu ”…taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella”. Se antaa tuomioistuimelle vapaat kädet. Ylipäänsä lain pitäisi suitsia pelkästään konkreettista väkivaltaan yllyttämistä.

Iloniemen ja Puopolon mielestä lainsäädäntö on mielestä lähtenyt väärään suuntaan. Sen tulisi olla vapauttavaa. Mennään hunningolle, jos viranomainen pyrkii päättelemään, millaisia ajatuksia, jonkun yksittäisen henkilön päässä pyörii. Iloniemi kannattaa perinteistä anglosaksista perinnettä. Näin hän ilmaisee kantansa: ”Anglosaksinen ajattelu lähtee siitä, että valtioiden tehtävä on ratkaista yksilöiden välisiä riitoja, eikä ottaa kantaa siihen, mikä on se oikea arvopohja, jolla niitä tehdään.” Pääsääntöisesti se ei kuulu viranomaiselle, mitä ajatuksia kansalaisen pään sisällä liikkuu. Puopolon mielestä valtiolla ei pitäisi olla sellaisia arvoja, että ruvetaan ohjailemaan kansalaisten ajattelua. Nyt on kuitenkin vallalla kehitys, että vihapuheen varjolla pyritään nyt ohjailemaan laillista puhetta vihapuheen varjolla.

…

Laajennan hieman perspektiiviä ja menen ehkä etäälle Räsäsen oikeusjutusta. Tuo viittaus tuomioistuimen rooliin ja anglosaksiseen perinteeseen tuo minulle mieleen helmikuussa julkaisemani kirjoituksen Roger Scrutonin vastikään suomennetusta kirjasesta Kansakuntaa tarvitaan. Scruton puolustaa brittiläistä perinnettä, jossa edettiin enemmän kansalaislähtöisesti. Scrutonin kritiikki kohdistuu Ranskan vallankumouksesta lähteneeseen oikeuskäytäntöön, jolloin tuomareista tuli eräänlaisia filosofoivia laintulkitsijoita. Samalla hän kritisoi sitä lain ja oikeuden periaatetta, joka on noussut viime aikoina vallalle.

Tässä suora lainaus kirjoituksestani:

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään.

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

 

Tähän on nyt tultu. Kaikella on historiallinen ulottuvuutensa. Neuvostoliitossa uuden perustuslain tultua voimaan kansalaiset reagoivat mielivaltaisiin pidätyksiin korkeintaan varovaisella supinalla (esim. Juri Trifonovin romaanissa Talo rantakadulla). Nyt me elämme sentään eri maailmassa mutta varuillaan mekin joudumme olemaan mahdollisen mielivallan edessä. Tätä voisi pohtia laajemminkin, mutta pysytään nyt tässä asiassa. Lainaan kuitenkin vielä S. Oikkosen kommenttia professori Timo Vihavaisen blogin yhteydestä: Uusi totalitarismi syntyy "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" aatteellisissa kulisseissa.

…

Palaan takaisin Räsäsen tapaukseen. Kansanedustaja Sebastian Tynkkysen videopäivityksestä jäi minulla mieleen muutama kiinnostava seikka. Hän on Räsäsen kanssa eri mieltä, mutta hän puolustaa sananvapautta – siitäkin huolimatta, että Räsäseltä ei ole häntä itseään kohtaan herunut myötätuntoa. Tynkkynen korostaa, että Räsäsellä tulee olla oikeus ilmaista näkemyksensä ja että hänellä tulee olla oikeus käydä vapaata keskustelua ja väittelyä kansanedustajakokollegansa kanssa. Hän arvostaa sitä, että Räsänen on käsityksensä selkeästi perustellut.

Tynkkynen pitää kollegansa saamaa kohtelua kohtuuttomana. Hän näkee siinä selkeän tarkoituksen. Tavoitteena on suitsia poliittista keskustelua, koska eduskunnan edessä on kuitenkin merkittäviä päätöksiä. Tämä on tärkeä näkökulma. Itsellenikin nousi tuo seikka keskiöön. Tynkkynen ja Räsänen ovat kansan valitsemia lainsäätäjiä. Heillä on oltava mahdollisuus ottaa vapaasti kantaa eduskunnassa käsiteltäviin lakialoitteisiin.  Yksi eduskunnan käsittelyä odottava aloite on ns. translaki. Siihen lienee myös vahvaa kansainvälistä painetta. Itse nostaisin esille myös maalituslain. En tosin tiedä, miten se hanke etenee.

Translaki on kuuma kysymys. Tynkkysen mukaan on pelko, että keskusteluun osallistujat voivat saada jälkikäteen syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Valtakunnansyyttäjän toimet saavat lainsäätäjiä varomaan sanojaan. Valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia. Olen itsekin asiaan hieman tutustunut. Monille opposition kansanedustajilla on siihen varmasti oma poikkeava näkemyksensä. Hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanja saadakseen yleisen mielipiteen sen taakse. Tynkkysen mielestä ollaan käsittämättömässä tilanteessa, jos yhden kiihotuspykälän vuoksi kansanedustajat varovat ottamasta vapaasti kantaa lain valmistelun yhteydessä. Pahimmassa tapauksessa edessä voi olla oikeusprosessi. Kuten Tynkkynen ilmaisee, tavallaan siis ennalta päätetään, mitä mieltä äänestykseen osallistuva kansanedustaja saa olla. Sanomattakin selvää, että se on demokratian vastaista.

Lopuksi  tuon vielä muutakin taustaa kehitykseen. Lainsäädännön kehittyminen on edennyt oikeastaan selkeässä kansainvälisessä ohjauksessa. Edetään määrätietoisesti tiettyä kehityssuuntaa. Valtioneuvoston sivuilla on viimeistään viime vuosikymmenen puolivälistä alkaen julkaistu kirjelmiä ja kannanottoja, joissa on vaadittu vihapuhelainsäädännön kehittämistä ja rangaistusten koventamista. Todennäköisesti niihin sisältyvät raportit on suomalaisten tahojen itse valmistamia, mutta ne on kuitenkin lähetetty ulkomaalaisten tahojen kautta. Lähettäjinä on monia organisaatioita, kuten mm. ECRI (European Comission against Racism and Intolerance), YK, Unesco. Yksittäiset ministeriöt ovat luoneet niiden pohjalta erityisiä kampanjoita vihapuheen kitkemiseksi. Piispa Kari Mäkisen johtaman työryhmän raportti on yksi julkisuudessakin huomiota saanut kannanotto. Vuonna 2019 käynnistyi valtioneuvostossa edellisen hallituksen aloitteesta Against Hate -hanke. Suomelta on alettu vaatia lisää vihapuheoikeudenkäyntejä ja kovia tuomioita. Nykyinen valtakunnansyyttäjä on nähtävästi noussut virkaansa nimenomaan toteuttamaan noita vaatimuksia. On siis pidettävä mielessä, että kyse ei ole mistään kotikutoisesta toiminnasta, yhteistä ”globaalia arvoperustaa” tässä seurataan.

Karmeinta noissa kirjelmissä on se, että vaaditaan rangaistusten määrän lisäämistä ja rangaistusten koventamista. Se on tärkein tavoite. Ei puhuta lainkaan siitä, onko rangaistuksiin aihetta. Itäisen naapurimaamme menneisyyden kauhukuvat nousevat mieleen.

On hyvä pitää mielessä, että oikeusjutuissa nykyisin ratkaisun tekee tuomari yksin, niin se mahdollistaa mielivallan. On tullut seuranneeksi eräitä oikeusjuttuja. Ei niissä puolustukselle anneta mahdollisuutta. Siksi yllä oleva Scrutonin kirjaseen liittyvä lainauksenikin tuntuu niin todelta.

Aivan lopuksi tuon esille seikan, josta sain vinkin Puopolon ja Iloniemen keskustelusta. Sisäministeriössä on muutama viikko sitten valmistunut ns. vihateko-ohjelma. Se avaa kyllä outoja näkymiä. Tavallisten kansalaisten puheita seurataan. Kansalaisia kannustetaan ilmiantoihin. Epäluulot kasvavat.  

 

Kosketus, etäisyys – unkarilainen elokuva yksinäisyydestä ja kohtaamisesta

Testről és lélekről (”Sielusta ja ruumiista”) 2017; käsikirjoitus ja ohjaus: Ildikó Enyedi. Pääosissa Géza Morcsányi (Endre), Alexandra Borbély (Maria).

Katson nykyisin aika harvoin tuoreita elokuvia. Tuohon kuitenkin tartuin, koska minulla on unkarilaisista elokuvista hyviä kokemuksia ja lisäksi se tärkein - aihe tuntui sopivan. Enkä sitten selvinnytkään elokuvasta millään tyhjänpäiväisellä olankohautuksella. Se hämmensi ja kosketti, jäi sisimpääni pyörimään. Eikä elokuvan henkilöt lähteneet mielestä. Siksi päätin kirjoittaa, tutkailla, miksi koin sen läheiseksi.

Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Kosketuksissa. Se on esitetty YLEn Teema-kanavalla ja on ainakin tämän julkaisuhetkellä nähtävissä Areenalla: https://areena.yle.fi/1-4412360. Elokuvaan johdattava artikkeli löytyy täältä. Jutun otsikko on paljonpuhuva: ”Et ole turvassa – Kosketuksissa on elokuva kallisarvoisesta mahdollisuudesta.” Suosittelen siihen tutustumista. Totean myös, että käyttämäni kuvat eivät liity elokuvaan.

…

Otan alkuun hetkeksi etäisyyttä itse elokuvan sisältöön. Sekin osaltaan nosti ajatukseni vallitsevaan yhteiskuntamme kehityssuuntaan. Elämme kummallisessa kahtiajaossa. Yhtäältä keskuudessamme vallitsee äärimmäinen individualismi. Yksilöt ovat kuin kuplassa. Perhe instituutiona on alkanut menettää merkitystään. Lapsen suhteet vanhempiinsa irtautuvat, yhteiskunta saa heidät otteisiinsa yhä varhemmin. Ja kehityskulussamme äidistä ja isästäkään ei saisi virallisesti puhua, kun sattuvat tunnevoimaisina olemaan liian sitouttavia. Kun nuori jää helposti irralleen suvustaan ja sen turvasta. Ei ole velvoitteita, ei mitään henkistä perintöä, ei tukiverkkona toimivaa lähipiirinä. Nuori hapuilee kohti jotain abstraktia uranvalinta. Hän saattaa jäädä vuosiksi yhteiskunnan suoman tuen avulla yksiössään aprikoimaan, mitä elämällään tekisi.  Joutuu helposti sivuraiteille. Vanhemmilla ei ole sananvaltaa lapsiinsa, eikä sitä yhteiskunta sisäinen juridiikka katso hyvällä, jos edes vanhemmat puuttuvat omien lastensa itsemääräämisoikeuteen.

Toisaalta yksilö tarvitsee ympärilleen turvaverkkona toimivaa yhteisöä ja lähipiiriä. Niiden kautta nuori saattaa joutua aivan omanlaisensa ryhmähengen vaikutuspiiriin. Eletään kuin joukkohysteriassa. Ympärille halutaan vain samaa mieltä olevia. Yksilö ei kestä henkisesti sitä painetta, kun joutuu kohtaamaan eri lailla ajattelevia ja toimivia. Herkkähipiäisyydessä on alettu mennä liiallisuuksiin. Kaikki yhteydenotot leimataan henkiseksi painostamiseksi, jota vastaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmäkin halutaan valjastaa. ”Paniikkinappulaa” on alettu käyttää aivan liian helposti. Maailmassa ollaan jonkinlaisen laumasuojan piirissä. Vapaaseen ajatusten vaihtoon ei ole mahdollisuutta. On vain oikein ja väärin ajattelevien ryhmiä. Jokainen yrittää kyräillen valvoa, ettei tule huomaamattaan loukanneeksi ketään.

Minulle elokuvasta nousi tuo kahtiajako mieleen, vaikkei sitä suoranaisesti käsitelläkään. Unkarilainen kulttuuri ja elämäntapa ovat minulle jossain määrin tulleet tutuiksi. Siksi ihmettelin, kun elokuvan toisella päähenkilöllä Marialla ei ole minkäänlaista yhteyttä perheeseensä ja sukuunsa. Elokuvan alkupuoliskolla hänellä ei edes puhelinta, jolla voisi pitää kehenkään läheiseksi kokemaansa ihmiseen yhteyttä. Myös miespuolisen päähenkilön Endren maailmassa on irtauduttu ”entisestä elämästä”. Siihen toki löytyy elokuvassa kosketuskohtia.

Kaiken lisäksi elokuvan yhteydessä on varoitettu, että se ei sovi herkille katsojille. Joku voi siitä järkyttyä. Se on kyllä totta. Elokuvassa eletään todella järkyttäviä hetkiä, jossa eläimiä teurastetaan ja ihmiselläkin hengenlähtö on lähellä. Minusta sen korostaminen tuntui kuitenkin kovin kummalta.

… 

Elokuvan alkuperäinen nimi viittaa ihmisen sielun ja ruumiin kahtiajakoon ja myös yhteyteen. Meidät on luotu ruumiiseemme, siihen sielumme on sopeuduttava. Elokuvan toisella päähenkilöllä keski-ikäisellä Endrellä on ruumiinvamma, hän on tavallaan yksikätinen, mutta hän elää sopusoinnussa oman vammansa kanssa. Toisaalta kyllä tapahtumien taustalta ikään kuin ilmenisi, että juuri on osasyynä miehen yksin elämiseen. Sielussa soi pettymys.

Maria on kaunis nuori nainen, joka on kuitenkin jäänyt umpioonsa oman yksinäisyytensä vangiksi. Hän ei ole löytänyt sieltä sielulleen ulospääsyä, jos näin rohkenisi kuvata. Maria tulee laaduntarkastajaksi teurastamoon, jossa Endre on talouspäällikkönä. Hän on työelämässä vielä kokematon. Endre puolestaan on seurallinen ja ulospäin suuntautunut mutta ikä tuntuu jättäneen häneen jo jälkensä.  Hän on päätynyt avioliiton jälkeen yksin elämiseen. Naisen kaipuuta näkyy. Molempien luonteessa havaitsin sarkasmia.

Elokuvan ilmapiiri on ainakin minulle välillä painostava. Sen inhorealistisuus saattaa kiusata. Alkuun se vaikuttaa hidassoutuiselta, mutta sitten juonessa lähdetään yllättäen mystiikan suuntaan. Teurastamossa tapahtuu varkaus, jonka selvittämiseen tarvitaan myös psykologin panosta. Tämän tehtävänä on selvittää keskustelujen kautta, kenellä on ollut tarvetta viedä teurastamon varastosta sonnien astutukseen käytetty lääkevalmiste. Hän keskustelee henkilökohtaisesti kunkin mahdollisen epäillyn kanssa. Kysymyksissä mennään hyvin intiimeille alueille. Käy ilmi, että Endre ja Maria näkevät täsmälleen samoja unia. Psykologi kutsuu heidät vielä erikseen luokseen luullen taustalla olevan jokin yhdessä sovittu jujutus. Se on alku päähenkilöiden lähemmälle tutustumiselle. 

Endren kautta Maria saa elämäänsä uutta suuntaa. Suhde kehittyy verkkaisesti, mutta jännittävin kääntein. Kumpikin tekee vuorollaan ulostuloja, on epävarmuutta ja empimistä. Jännitteisiin tulee kuitenkin ratkaisu. Prosessi etenee. Tutustumisen myötä Maria alkaa päästä ulos sielunsa umpiosta. Kun mennään siihen vaiheeseen, että Endre pyytää Marian puhelinnumeroa, Maria katsoo häntä pelokkaan hämillään. Endre huomaavaisena miehenä luulee käyttäytyvänsä tunkeilevasti. Tosiasiassa Maria elää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei hänellä edes ole puhelinta. Toisaalta myös Endren reagoinnista tulee vaivihkaa esiin jotain menneisyyden traumoja. Marian tuijotus ei kuitenkaan ole pöyristymistä seksuaalisesta häirinnästä. Se on pelkkää hämmennystä. Hän hankkii puhelimen, mutta siihen ostoprosessiinkin hänen on tavallaan koottava itsensä, voitettava pelkonsa.

Totean jo tässä vaiheessa, että vaikka elokuvassa on rankkoja vaiheita, niin loppu on onnellinen. Mitään Happy end -fiilistä en siitä kuitenkaan löydä. Kovia kokeneet päähenkilöt voivat kuitenkin kääntää katseensa jo rehdisti eteenpäin. Portti on avattu uusille mahdollisuuksille. Ikisuhdetta siitä tuskin muodostuu. Sidos toisiin säilyy, mutta elämässä on rohkeutta mennä suuntaan tai toiseen, kun taustalla on turvalliseksi koettu ystävyys. Sitä ei ole käsikirjoituksessa kerrottu, mutta niin kuvittelen.

…

Olen Andrei Tarkovskin elokuvien ystävä, ja olin havaitsevani tässä Ildikó Enyedin ohjauksessa jotain sitä kautta tutuksi tullutta lähestymistapaa.  Tarkoitan sillä sitä, että katsoja muuttuu elokuvassa kohteesta subjektiksi. Hän alkaa elää elokuvan tapahtumissa mukana. Hän kohtaa elokuvassa oman elämänsä kipukohtia, elää niitä. Katsojalle löytyy sieltä tilaa. Eikä siinä välttämättä Tarkovskia tarvita. Tuntuisi, että ohjaaja Marian hahmoa luodessaan on tehnyt hänestä sellaisen, johon on helppo samaistua. Katsoja kääntyy Marian ja Endren maailman kautta myös itseensä. Niin sen itse koin. Elokuva osui minuun. Sen hahmoissa on jotain omasta todellisuudestani. Ne on voitu tuoda ehkä sopivan yliampuvastikin esille, jotta vaikutus menisi perille.

Koin elokuvaa katsoessani Marian tuntemukset itselleni läheisiksi. Osin samaistuin häneen hänen käydessään vaiteliasta sisäistä kamppailuaan. Ne peilautuivat omiini. Sittemmin kävi kyllä ilmi, että ei tuo samaistuminen ihan yksi yhteen mene.

Maria elää omassa sisäisessä maailmassaan. Hän ei varsinaisesti pelkää kontakteja, mutta hän elää niin umpiossa, että häntä on vaikea lähestyä ja hänen on ponnisteltava päästäkseen sieltä maailmastaan ulos. Hän ei osaa teeskennellä. Slovakialaistaustainen näyttelijä hänen roolinsa takana oli todella osuva valinta.

Elokuvan keskiössä on kosketus. Henkisestä sielunyhteydestä on tietysti todellisuudessa kyse, mutta menen täysin konkreettiseen koskettamiseen. Olen itse kasvanut pohjoisella Pohjanmaalla - kulttuuripiirissä, joka esimerkiksi karjalaisuuteen verrattuna on varsin jäyhää. Siellä ei ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden aikoihin juurikaan kosketeltu. Minulle on jäänyt elämäni seuralaiseksi jopa eräs trauma. Äitini kuoleman jälkeen aloin muistella, milloin häntä viimeisen kerran kosketin. Se saattoi olla melko nuorena, kenties jopa lapsuudessa.

Muistan joskus lukeneeni lehtihaastattelun eräästä historian alalta tohtoriksi väitelleestä pohjoispohjalaisesta miehestä. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus, että hän oli ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta parantunut siinä määrin, että pystyi luomaan väitöskirjansa ja selvisi koko prosessista. Sairaus toki oli edelleen jossain muodossa seuralaisena. Lehtijutussa mies valitti yhtä erityistä seikkaa, jolla hän arvelee olleen vaikutuksensa omaan sairastumiseensa. Se oli juuri kasvuympäristö, jossa välteltiin kaikenlaista koskettamista. Hänenkään perheessä ei kosketeltu. Eikä senkään myötä elämässä saatu luontevia eväitä ihmissuhteisiin. Fyysisen etäisyyden oheen kasvoi myös henkinen eristäytyminen. Historia on tutkimusalana sellainen, että siinä ihminen joutuu tavallaan sitoutumaan yksinäisyyteen. Se vaatii keskittymistä lukemiseen ja eri aineistojen käsittelyyn. Ihminen on kääntynyt jo perusluonteisesti erilleen muista. Yksinäiselle ja sisäänpäin kääntyneelle se tuntuisi olevan sopiva ratkaisu, mutta nimenomaan hänen kaltaiselleen siinä piilee vaaransa.

Löydän Mariasta paljon itseäni varsinkin varhemmilta elämäni vuosilta. Se oli yksi syy, mikä piti minut kuvaruudun ääressä. Omia pelkotilojani on noussut elokuvan myötä kuin uudelleen pintaan. Koin syvää myötätuntoa Mariaa kohtaan hänen yrittäessään sopeutua uuteen työpaikkaansa. Elin sisimmässäni voimakkaasti ne arkuuden hetket, kun Maria kävi jossain syvällä itsessään kamppailuaan omien tuntojensa kanssa. Kun hänen oli työpaikan ruokalasta löydettävä istumapaikka, omaa selkäpiitäni karmi. Ulkopuolisesta se voi tuntua naurettavalta, mutta niin olen itsekin joskus joutunut suoranaisesti pelkäämään. Ehkä monille muille se olikin täysin merkityksetön tilanne. Marialla oli vahvuutensa, jonka ansiosta hän selvisi. Niin minullakin oli omani. Työkaverit yrittivät kyllä lähestyä Mariaa, mutta jo hänen täydellinen omistautumisensa työasioihin oli kuin törmäys suojakalvoon.

Mariasta löytyy myös ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi hänen ajoittainen sarkasminsa. Mutta läheisyys Marian hahmoon ei ole pelkkää omaa mentaalista samaistumistani. Tunnistin lähiympäristöstäni ”Marian”, tavallaan hänen kaksoisolentonsa, samanlaisen omaan kuplaansa vetäytyneen nuorehkon naisen. Ei hän ole mikään mielikuvitukseni luomus.

Todettakoon sekin, että myös Endren lakonisuudessa, muodollisessa anteeksipyytelyssä on ehkä jotain nykypäivän itseäni. Se kuvaa osaltaan miehen kyllästymistä elämään, irtautumista elämän virrassa. Niin tulkitsen.

Mariassa on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka minulta puuttuvat täysin. Hänellä on valokuvan tarkka muisti, minä en kykene muistamaan paljon lähimuistia kauemmas. Hänellä on myös erityisen hyvät laaduntarkkailijan työssä vaadittavat hoksottimet. Ja keskusteluissa hän osoittaa terävää reagointikykyä. Aloitteita Maria ei tee, mutta kun häneen ollaan yhteydessä, hän kykenee reagoimaan, ei mene ymmälle. Minä olen häneen verrattuna lähinnä flegmaattinen ja unelias.

Sekä Endre että Maria kykenevät kertomaan psykologille unensa valokuvantarkasti. Se yhdistää päähenkilöparia. Minä unohdan yleensä unet välittömästi, muistan korkeintaan jotain irrallista.

Valokuvamuisti aiheuttaa omat ongelmansa. Hän ei osaa kuunnella musiikkia, mikä vaatii erityistä tunne-elämystä. Minä puolestani kuuntelen, ja musiikki on tavallaan pakotie arjesta. Yksi laulu teki Marialle poikkeuksen mutta en pysty itse avaamaan, mikä sai hänet sitä kuunnellessa havahtumaan. Ehkä syy on se, että myyjä suositteli.  Tämä oli kutakuinkin Marian ikäinen nainen – sopiva samaistumisen kohde.

Maria käy myös psykiatrin vastaanotolla. Hän pyrkii noudattamaan tämän neuvoja, miten päästä koskettamisen pelosta. Maria kertoo katsovansa kovaa pornoa. Sitä psykiatri kehottaa välttämään, sen sijaan hän kannustaa löytämään emotionaalisen kohteen, kuten pehmolelun. Se ei Mariaa auta, mutta tietoisuus ongelmasta vie häntä eteenpäin. Naturalistiseen tyyliin Maria työntää kotona ruokaillessaan kämmenensä lautasella olevaan perunamuusiin.

Eristäytyneisyys, kanssaihmisten pelko, kosketusarkuus – ne ovat olleet osa elämääni, joista olen toki pyrkinyt pääsemään eroon, ja osittain onnistunutkin.  Etäisyys ihmisiin johti koskettamisen välttelyyn, tunnekylmyyteen, josta kykenin irtautumaan vain humalassa. Tunnepurkaukseni kohdistuivat musiikkiin. Ja silloin nuorena ehkä enemmän kirjoihin. Lukiovuosilta nousee ensimmäisinä mieleen Timo K. Mukka ja Hermann Hesse. Niin - siis minulla silloin joskus.

Kirjoista ei elokuvassa puhuta. Enkä edes muista nähneeni siinä yhtään kirjaa. Maria katsoi pornoa – tietysti ilmeettömänä ja mekaanisen tunteettomana, mutta ehkä ihmeissään. Ikään kuin sen vastapainona on sittemmin myös rakastelukohtaus Endren kanssa. Siinä Maria tuntuisi elävän vielä tuon pornon maailmassa. Liikkumaton ilme kuitenkin kertoo lähinnä uteliaasta ja onnellisesta tarkkailijasta.

Kun Endre tekee siihen mennessä rohkeimman ehdotuksensa, Maria yllättäen suostuu. Hän pyytää naisen kotiinsa ja he nukkuvat vierekkäin, mies tosin lattialla. Tarkoituksena on selvitellä unia. Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Endre ehdottaa kortinpeluuta. Maria ei tietenkään osaa pelata, mutta hän on taitava oppimaan. Hän osoittautuukin oivaksi peluriksi. Endre on hämmästynyt, kun ei pysty häntä hämäämään.

Siinä vaiheessa kaikki näyttää toiveikkaalta.

Kun alkaa jo tuntua, että lähestytään käännekohtaa, niin Endre turhautuu, kun mikään ei etene. Hän kääntyy menneisyytensä, yrittää yhden yön suhdetta jonkun entisen naisensa kanssa. Yöksi hän ei kuitenkaan salli tämän jäädä.

Ruokalassa Maria saa sitten Endreltä sanallisen iskun vasten kasvoja. ”Ollaan vain ystäviä!” Se lausahdus on ennenkin vienyt ihmisen itsetuhon partaalle. Marian kasvot eivät taaskaan reagoi. Maailma on kuitenkin hajonnut.

…

Kun Maria viiltää ranteensa auki, ja veri alkaa virrata suonesta kylpyammeen veteen ja seinämille, hän ei tunne mitään, hän tarkkailee tapahtumaa lakonisesti kuin ulkopuolinen, tunnekylmä ihminen, joka ei kykene eläytymään mihinkään, ei edes omaan elämäänsä. Minä katsojana olen järkytyksestä jäykkänä, mutta arvaan, että ei käsikirjoittaja tätä niin yksinkertaiseksi ole suunnitellut, eikä olekaan.  Maria havahtuu säpsähtäen puhelinsoittoon, ryntää vaistonsa herkistäen salamana ammeesta pöydän äärelle, johon oli puhelimensa jättänyt. Veri syöksyy pitkin lattiaa. Se on Endre. Mutta keskustelu etenee tuskastuttavan hitaasti. Lopulta mies saa sanotuksi, että tuskainen tunne kalvaa mieltä.

…

Mainitsin jo yllä Endren ja Marian rakastelukohtauksesta. Endre jynssää päällä, Maria alla silmät pyöreinä ilmeettömänä mutta uteliaana, kuin henkeään pidätellen. On hieman samaa ihmetystä, kuin aiemmin hänen katsoessaan pornoa. Hän aivan kuin odottaisi, että se on ohitse – tyytyväisenä toki. Luen silmistä, että sillä tiellä ovat edessäpäin vielä uudet maisemat. On toki vielä pitkä matka niihin hetkiin, kun arpi ranteessa häviää, kun iho on sileä ja käsi saa voimansa. Liekö se pahaa untani? Laitan Endren sieluun omat pettymykseni.

Elokuvan loppukohtaus on kuvaava. Kaksi yksikätistä yrittävät selvitä ruokailusta. Se on aitoa iloa. Elämä on edessä.

Taisi unohtua eräs merkittävä seikka, ehkä keskeinen. Vastapainona tuolle yllä kerrotulle on teuraaksi vietävät eläimet – avuttomat ja hyväksikäytetyt. Ihmisen maailmassa huutaa vapaus, selviytymisen tahto.

Hiljaisen viikon matka 3 - Juudas Iskariot, hyljätty ja ylenkatsottu

 

Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut.  Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota, koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.

Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen, joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita, että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä” joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo. Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa. Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään, mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.

Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että aaria Armahda minua (Erbarme dich) on minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.

Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut. Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.

Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.

Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan.  Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden vaihtoehdon.

Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.

Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa. Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös tulkinnat saada kirjavuutta.

 

Hiljaisen viikon matka 2: Matteus-passion seurassa, taas kerran

Jälleen kerran olen Matteus-passion seurassa. En kyllästy siihen. Se koskettaa yhtäältä kipuna, toisaalta lohtuna. Jeesuksen kärsimyshistoria on ollut kulttuurimme ja sivilisaatiomme taustavoimana - vapauttajana ja sytyttäjänä. Matteus-passiota en pysty kuuntelemaan taustalta. Siihen on hiljennyttävä. Tänä vuonna se koittaa minulle pitkäperjantaina.

Tuon tässä esille eräitä passion seikkoja. Kantavana apuna minulla on Topi Linjaman kirja Matkaopas Matteus-passioon, josta aloit kirjoittaa edellisessä hiljaisen viikon kirjoituksessani. Passio laajuudessaan ja voimassaan sisältää monia ulottuvuuksia. Keskityn siihen nyt hiljaisena kuulijana ja lukijana.

Alussa on kahden kuoron vaikuttava kutsu Kristuksen kärsimyshistorian äärelle. Sen soidessa muu ympäriltä katoaa. Mieli nousee kirkon yläkerroksiin kaiun mukana. Enää en pääse yli kaksituntisesta kokonaisuudesta eroon. Välillä ote herpaantuu. Siitä ei pidä välittää. Esityskieli on kuitenkin vieras, vaikka juoni Matteuksen evankeliumista onkin tuttu. Kuunnellessani voin välillä uinahtaa, mutta se on kuin pikavisiitti alitajuntaan. Niin haluan ymmärtää. Se ei vie karikkoon. Siitä kimpoaa uutta inspiraatiota tai virikettä, jos on kimmotakseen. Se on yhteistä perintöämme vuosisatojen takaa, mutta yhtä kaikki se on matka omiin henkilökohtaisiin tuntoihini.     

Aloituksessa vaikuttaa kahden kuoron dialogi. Sen tulee soida kutsuna sielun syvimpiin sopukoihin. Mitä isommat kuorot, sen parempi. Olisi upeaa olla kirkossa, jossa nuo kuorot olisivat eri puolilla kirkkoa. Silloin vaikutelma täydentyisi. Erityisen vaikuttavia ovat versiot, joissa toisena osapuolena on poikakuoro. Heidän raikas sopraanoäänensä kaikuessa raikkaana, tuntee jotain ainutkertaista.

Oi Jumalan Karitse, piinattu ristin päällä!/ Armahtaa meitä tahdoit, vaikka sait pilkkaa täällä./ Syntimme sinä kannoit, elämän meille annoit…  (Mikael Agricola, virsi 65:1. Lähde: Linjama)

 

Passion myös päättyy koskettavaan kuoroesitykseen. Se hiljentää. Pitkä taival on takana. Sitä ennen on koettu rakkaan henkilön kivulias kuolema. Vainaja saatettu haudattu. Passion lopussa on aaria, jossa laulaja tahtoo tehdä sydämeensä tilan Jeesukselle, ja puhdistaa sieltä kaiken maallisen. Näin passio ohjaa kuulijoitaan hengellisiin harjoituksiin: rukoukseen, mietiskelyyn ja vetäytymiseen. Ihminen elää yhdessä Kristuksen kanssa. Passion päättyessä ja kuoron herkkien sointien hiljentyessä, tekisi mieli vetäytyä itse hiljaisuuteen.

…

Esirippu repeää

Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat, ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. Matt. 27: 51- 53 (Vuoden 1938 suomennos).

Linjama nostaa tuon kohdan passiosta esille, mutta se on minuakin mietityttänyt. Raamatun kohtana se on tullut minulle tutuksi pienestä lapsesta lähtien Olen jäänyt sitä ihmettelemään, ja ihmettelen edelleen. Pienenä pyhäkoulua käyvänä lapsena koin sen syvemmin. Sehän on lapsen maailmaan ihmeellinen näky: jyrinän ja maanjäristyksen hetkellä haudat aukeavat ja vainajat aloittavat vaelluksensa. Lapsen maailmaan se tuo Kristuksen kuolinhetken kokonaiskuvaan oman salaperäisen värinsä, se on kuin kauhuefekti. Olisin kuvitellut, että siitä olisi tullut Matteuksen tarinan pääuutinen, mutta se jää pimentoon.

Myös Bach tyytyy passiossa pelkkään mainintaan. Passiossa kansa ja keskeiset henkilöt eivät siihen puutu. He keskittyvät suremaan Jeesusta. Kiintymys häneen vie huomion kaikesta muusta. Nuo haudoista nousseet jäävät omaan vaellukseensa, kuin tyhjän päälle.

Todettakoon, että tuo kohta puuttuu muiden evankeliumien kertomuksesta. Toki Johanneksen evankeliumin kuvaus on kaikkinensa toisenlainen, siinä liikutaan hengen tasolla, elämän raadollisuus siitä tavallaan puuttuu. Kuitenkin – kuten Linjama toteaa – Bachia sen on täytynyt viehättää, sillä hän lisäsi kohdan Johannes-passioonsa.

Linjama toteaa, että jättäessään käsittelemättä tuota tapahtumaa Bach ”liittyy ihmeitä vieroksuvaan rationalistiseen luterilaisuuteen, joka ohittaa tämäntapaiset kohdat yleensä vaikenemalla”. Sillähän on yhtymäkohta kristinuskon keskeiseen opinkappaleeseen – Jeesuksen ylösnousemukseen. Olisiko niin, että tuo tavallaan antaa läsnä oleville (ja passiota seuraaville) viestin tai lupauksen – toivon. Ja korostuuhan tuonkin kautta Jeesuksen uhrikuolema. Hänet viedään hautaan, samanaikaisesti toiset kokevat mysteerisen heräämisen. Joka tapauksessa kylmäkiskoisuuden olen ollut näkevinäni myös herätyskristillisyyden piirissä, jossa olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

…

Maallinen näkökulma, ateistin passio

Muistan nuoruudessani erään ateistikaverini todenneen, että Bachia kuunnellessa hän tulee uskoon. Kun toimittaja Hannu Taanila piti aikoinaan radiossa ohjelmia Johann Sebastian Bachin musiikista, hän halusi korostaa Bachin musiikin maallista puolta. Sieltä löytyy erilaisia tanssin rytmejä. Hänen ohjelmansa olivat minullekin eräänlainen löytöretki Bachiin.

Linjama tuo esille ateistisen näkemyksen Matteus-passioon, joka on hieman samaa kuin tuo nuoruuden filosofiaa harrastaneen ystäväni. Linjama lainaa säveltäjä György Kurtagia, joka toteaa, että Bachia kuunnellessaan hän ei voi kertoa olevansa ateisti: ”Olen hyväksynyt tavan, jolla hän uskoi. Hänen musiikkinsa ei lakkaa rukoilemasta.” Esittäjän näkökulman kertoo kirjassa Essi Luttinen. Laulaessa passiota hänelle kaikki on totta.

Vaikka ateismi valtaa yhteiskunnassamme alaa, niin kuitenkin kirkot vetävät juhlapyhinä passioihin ja muihin konsertteihin väkeä runsaasti. Hengellinen sanoma musiikissa puhuttelee. Olemmepa sitten kuinka maallistuneita tahansa, niin sisimmässämme elää kaipuu johonkin suurempaan olomuotoon, henkiseen ulottuvuuteen. Nyt korona-viruksen aikaan olemme jääneet siitä paitsi, mutta kyllä uskon jokaisen odottavan vapautumisen hetkeä. Kirkon ydinsanoma on kuitenkin jäänyt taustalle. Luterilainen messu arkisuudessaan ei vedä. Se ei vastaa ihmisen syvän kaipuun tarvetta.

 

Hieman myös erotiikkaa

Yhtä kaikki, Bachilla on myös maallinen puolensa. Passiosta löytyy myös erotiikkaa, tai ainakin ruumiillista kiintymystä. Ei sitä kovin paljoa viljellä, mutta kosketuskohta kuitenkin löytyy. Se avautuu sopraanon aariassa Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisen aterian eli ehtoollisen yhteydessä ennen Öljymäelle lähtöä. Tutkijoiden mukaan aterialla olisi ollut läsnä myös naisia. Sopraano esittää aluksi resitatiivin, jota seuraa aaria. Nykyisinhän viettäessämme ehtoollista saamme symbolisesti Jeesuksen lihaa ja verta. Nyt ei kuitenkaan jäädä niihin mielikuviin. Aariassaan sopraano tahtoo lahjoittaa Jeesukselle sydämensä ja pyytää Jeesusta laskeutumaan siihen. Sen jälkeen tulee sensuellia ilmaisua:

Tahdon vajota syvälle sinuun,/ ja jos maailma onkin sinulle/ liian pieni,/ tulee sinun yksin olla minulle/ enemmän kuin maa ja taivas. (suomennos Topi Linjama)

Aarian melodiassa on vetävä rytmi. Itse miltei keinun mukana kuin tanssiaskelia hapuillen. Saattanee mukana olla teeskentelyä. Yhtä kaikki, kyllä Bach tämänkin tyylin hallitsi. 

Morsiusmystiikassa on taustansa Raamatussa – Vanhan testamentin Laulujen kirjassa (entinen Korkea veisu). Linjaman mukaan passiossa päästään tuota likelle juuri tuon sopraanon aarian kautta. Sen saksankielinen nimi on Ich will dir mein Herze schenken. Eksegetiikan professorin Matti Nissisen mukaan 1800-luku on vaikuttanut meidän nykyiseen asenteeseemme siten, että emme helposti yhdistä jumalallista seksuaaliseen puoleemme. Bachin aikana siinä ei nähty ongelmaa. Nissisen kommentista päätellen Laulujen laulu oli keskiaikana varsin suosittu Raamatun kirja, varsinkin selibaatissa elävien munkkien keskuudessa. Bachin musiikkiin sisältyvästä eroottisesta jännitteestä Linjama nostaa esille Bachin kantaatin BWV 49. Siinä on kohtaus, jonka voi tulkita eroottisluonteiseksi kutsuksi. Basso kutsuu sopraanon hääaterialle pyytää tältä lupaa suudella.

…

Naiset

Ne naiset ne naiset. He ovat Jeesuksen elämässä läsnä, mutta yleensä taustalla.  Miehet ovat Jeesuksen seuraajia, mutta he hänet myös kärkkäimmin hylkäävät. Sieltä taustalta ”takavasemmalta” paikalle ilmestyvät ne uskollisimmat – naiset. Ketkäs muut!

Taustalla on tietysti miehinen maailma. Linjama kertoo, että Bachin toinen vaimo Anna Magdalena olisi voinut edetä pitkälle laulajan uralla. Mutta hän asetti perheen edelle. Perheessä nähtiin poikien kouluttaminen tärkeäksi, tyttäret jäivät ilman koulutusta.

…

Tuomio - vertailukohtana sosiaalinen media

Jeesuksen pikaoikeudenkäynnille Linjama etsii vertailukohtaa nykypäivän sosiaalisen median kohuista. Se on oiva rinnastus. Menisin siinä itse jopa pidemmälle. Tiedämme, että aiheettomat raiskaussyytökset ovat johtaneet jopa itsemurhiin. Metoo-kampanjat villiinnyttivät julkisiin tuomioihin, jotka ovat rinnastettavissa kivitystuomioihin. Oikeusmurhia on tapahtunut. Nykypäivän näytösoikeudenkäynnit, jonkun ilmiantoon johtavat työpaikan menetykset ja julkisen painostuksen kautta aiheutuvat tulonmenetykset ne eivät vie henkeä mutta ne vievät ihmiseltä normaalin elämän edellytykset. Niillä on tarkoitus vaientaa eri mieltä olevat.  Tarvittaisiin kohtuullisuutta.

…

Erbarme dich – Armahda minua

Se on suosikkiaariani. Se on niin vilpitön avunpyyntö, että suorastaan liikutun. Parhaimmillaan siinä soi viulun ja naisäänen raastava dialogi, kuvaamassa ihmisen syvää vilpitöntä henkistä kamppailua. Ihminen ei yksin selviä, hän nöyrtyy avunhuutoon suuren edessä. Erityisen koskettava se on Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin (1986) loppukohtauksessa, solistina on Julia Hamari. Ihmiseltä on mennyt kaikki. Armo tuo toivon elämään. Ei Tarkovski ollut varsinaisesti uskonnollinen. Hän löysi kristinuskosta ja henkisyyden ytimen. Ihmisen nöyrtymisen itseään suuremman edessä. Niin vapaasti tulkitsen. Hän oli Neuvostoliiton kasvatti ja sitä taustaa vasten häntä on ymmärrettävä. Arvoituksellisessa elokuvassa Stalker päähenkilö yrittää opastaa muita toiseen todellisuuteen, mutta kukaan ei lopulta ota häntä todesta. Omat tarpeet menevät edelle. Hän vaipuu epätoivoon. Elokuvan lopussa huomio kiintyy Stalkerin sairaaseen tyttäreen ja hänen yliluonnollisiin näkyihin. Ovatko ne viesti tuon puolisesta? Tai ehkä nekin on selitettävä jollain fysiikan lailla. Elokuvan lopussa tytön silmä seuraa lasin etenemistä pöydällä. Onko se jotain yliluonnollista vai johtuuko sekin vain ohitse jyskyttävästä junasta? Ristiriita jää, raajarikon tytön katse kuitenkin henkii syvyyttä. Elämällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa eteenpäin.

Matteus-passion lopussa rukous jää pintaan. Kristus on haudassa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, se on uskon varassa. 

Hiljaisen viikon matka 1 - Bach lohdun antajana, Dostojevski lisukkeena

 

Topi Linjama: Matkaopas Matteus-passioon. Basam Books, 2020.

 

Hiljainen viikko on alkanut. Hiljaa se on otettukin vastaan. Nyt valmistaudumme kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin. Pääsiäisen vuoro on sen jälkeen. Palmusunnuntai on nyt takana. Eilen oli malkamaanantai, tänään on tikkutiistai. Sitä seuraavat kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai (hiljainen lauantai) ja pääsiäinen eli sukkasunnuntai. Nuo perinteiset suomalaiset nimitykset jäävät helposti unholaan. Hiljaista viikkoa on kutsuttu myös piinaviikoksi. Itseäni tässä mielentilassa kiehtoo enemmän hiljaisuus. Ollaan mukana hengen virrassa. Valmistaudutaan kohtaamaan kirkon ja yhteisen uskomme mysteeri.

Itselleni hiljaiseen viikkoon ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti Johann Sebastian Bachin Matteus-passio. Se edellä lähden tähänkin viikkoon. Olen kirjoittanut Matteus-passiosta aiemmin. Sitä en tässä enää toistele, kirjoitus löytyy täältä. Lapsuudesta muistan sen saman kuin ehkä moni muukin minun ikäluokkaani kuuluva. Pitkäperjantai tuntui todella pitkästyttävältä päivältä. Ehkä siinä oli mukana päivän nimeen sisältyvää maagista painetta. Lapsuudestani lähtien pääsiäisen viettoon ja siihen valmistautumiseen liittyy aina kristillinen lataus. Se on ollut joskus syvempi, joskus hyvin pinnallinen. Yksi maallinen muisto liittyy nuoruusvuosiin, kun lankalauantai-iltana istuin oululaisessa ravintolassa saman pöydän ääressä Kirkan ja hänen bändikavereittensa kanssa. Taisi siinä käväistä myös Frederik. Siitä kertova muisto löytyy täältä.

Tällä hiljaisella viikolla matkakumppaninani on Topi Linjaman viime vuonna julkaisema ohut kirjanen Matkaopas Matteus-passioon. Kirja on oiva johdanto kärsimysnäytelmään. Lisäksi tekijä palkitsee lukijansa suomenkielisellä libretolla, hänen itsensä kääntämänä. Passio itsessään pitää sisällään kuusi osaa: valmistautuminen, puutarha, ylipapit, maaherra, risti ja hauta. Niissä saamme seurata, kuinka Jeesuksen kohtalo sinetöidään.

Kirjan takasivulla on mielestäni osuva kiteytys: ”Bach menee musiikillaan sinne, missä ihmisenä olemisen kipu on”. Tänä pääsiäisenä Bach ei kuitenkaan valitettavasti voi vetää kirkkoja täyteen. Me saamme vastaanottaa ristiinnaulitsemisen ja pääsiäisen ylösnousemuksen kotona yksinäisyydessä tai lähimpien ystävien seurassa. Linjaman kirja on Bachin ystävien apuna. Kirjan esittelytekstissä todetaan, että kirja tuo Bachin teemoja rohkean henkilökohtaisesti tähän päivään. Nyt pääsen sen avulla tutustumaan oman hiljaisen viikkoni tärkeimpään musiikkiteokseen. Nousee luottavainen tunne. ”Bachin lohduttava, tyhjentymätön musiikki valaiseen passion tummanpuhuvaa kärsimystietä.” Se on kirjoittajan hieno kiteytys, jonka haluan tähän yhteyteen laittaa.

Kirjoittaja erottaa Matteus-passiossa kolme tulkinnallista aikatasoa. Pohjimmaisena on uuden testamentin kertomus Jeesuksen kärsimystiestä ja kuolemasta. Toisena tasona on säveltäjä ja hänen aikansa – barokki. Sen myötä kohdataan myös reformaatio ja Bachin aikakauteen sisältyvät kristinuskon suuntausten väliset kiistat. Bach itse syntyi luterilaisen kristinuskon läpäisemään maailmaan. Sen merkitystä en itse ole kyllä koskaan tullut ajatelleeksi. Bach kuvaa passiossa syvimpiä tunteitamme. Hänen seuraamassaan teologiassa ”Jumala on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Jumala kätkeytyy ihmisten vaivaan ja kärsimykseen. Siitä avautuu Matteus-passion ja myös Bachin musiikin eräs ulottuvuus: se on terapeuttista ja sielunhoidollista luonteeltaan. Bach ottaa elämämme vakavasti. Barokin teoreetikoihin viitaten Linjama kiteyttää, että pimeyden kautta ymmärrämme valon. (Linjama, s. 11.)

 Kolmannessa tasossa ovat meidän aikamme esittäjät ja kuulijat. Bachin aikana ihmiset saattoivat kuulla sen korkeintaan muutaman kerran elämänsä aikana.  Nyt meillä on mahdollista kuunnella passio useaan kertaan, vaikka toistojen kanssa. Me voimme avata passion sisältöä tutkimalla, miten siirrytään sävellajista toiseen tai miten passion esitykseen osallistuvat kuorot ja solistit käyvät dialogia keskenänsä. Linjama seikkailee tutkijana myös Matteus-passion musiikillisessa kielessä löytäen sieltä jopa erilaista numerosymboliikkaa. Yllättäviin kohtiin voi tehdä sen pohjalta tulkintoja muun muassa siitä, miten omakohtaista jokin kohta Bachille itselleen on ollut.

Itselleni yksi mielenkiintoinen tieto löytyy liittyen Leipzigin Tuomas-kirkon akustiikkaan. Kirkko oli yleensä Bachin aikaan täynnä väkeä. Tuolloin kirkossa jälkikaiku on erityisen lyhyt, vain hieman yli sekunnin. Se on tarjonnut hyvät puitteet polyfonialle ja harmoniamuutoksille. Vertailukohdaksi Linjama tuo Firenzen San Marcon basilikan, jossa jälkikaiku on neljä sekuntia. Alkaa miettiä, millaistahan musiikkia olisi Bach siellä säveltänyt. 

Topi Linjaman teksti on tiivistä ja pelkistettyä. Se toteaa, ennemmin kuin selittelee. Monisanaisuutta vältellään. Tyyli osoittaa, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa eikä halua sanomaansa turhaan ylimääräisin selityksin vahvistella. Kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia ja piristäviäkin väläytyksiä. Tuon esimerkin. Käsitellessään omaa suosikkiaariaani Erbarme dich – Armahda minua, hän panee merkille, että ennen sitä kukon kiekuessa kolmannen kerran korkeassa rekisterissä viihtyvän evankelistan ääni nousee korkeimmilleen (h). Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun Pietari tajuaa tehneensä väärin ja alkaa katua. Ollaan Linjaman mukaan Bachin teologian ja ihmiskuvan ytimessä: katumuksessa ja parannuksessa. Nyt tulee se minua laulun harrastajaa kovasti huvittanut sivuhuomautus: ”Voisivatko itseään täynnä olevien bel canto -ajan sankaritenorien kaksiviivaiset c:t olla enää kauempana tästä?”

Erbarme dich-aariasta haluan todeta erään keskeisen seikan, jonka Linjama on tuonut esille. Siinä katujana ei ole Pietari, vaan ”minä”, siis jokainen meistä. Aaria on tullut minulle läheiseksi Andrei Tarkovskin elokuvasta. Siinä aaria todellakin osuu suoraan kasvojaan tuoden hänet elokuvan sisäiseen todellisuuteen.

Tekstistä löytyy yllättäviltäkin tuntuvia mutta kohdallensa osuvia lainauksia. Yksi sellainen on mystikko Mestari Eckhart. Mutta tekstistä käy ilmi, että Eckhart on syntynyt Bachin kotikulmilla, toki muutama sata vuotta aiemmin. Pär Lagerqvistin vuonna 1950 ilmestynyt pienoisromaani Barabbas on minulle tuttu nuoruudesta. Sieltä on jäänyt tajuntaani pysyväksi Barabbaan pohdinta, että hän oli tosiaan se ihminen, jonka edestä Jeesus kuoli.

Linjama on lestadiolaistaustainen ja hän pohdinnoissaan nostaa Matteus-passioon vertailukohdiksi myös lestadiolaisuuden uskon maailman. Itse löydän edelleen Siionin lauluista syvyyttä, oltakoon itse uskonsuuntauksesta mitä mieltä tahansa. Linjama löytää Bachin maailmankuvasta toisiinsa kietoutuvia vastakkaisuuksia. ”Kun hautajaismotetissa BWV 229 tanssitaan menuettia, elämä on vahvasti läsnä kuolemassa.” Hän löytää ilosta myös varjon. Esimerkistä käy kantaatti Christ lag in Todesbanden. Sitä hän kutsuu pietistiseksi iloksi. Kristuksen voittoa kuolemasta ylistetään kuin oltaisiin hautajaisissa. Hän löytää samanlaisen hengen vanhoillislestadiolaisten Siionin lauluista.

Linjama käsittelee kirjassaan kyllä myös irrottautumistaan lapsuutensa lestadiolaisuudesta. Se on mielestäni painavaa tekstiä. En sitä nyt käsittele, koska muutenkin mies näyttää tulleensa sen perusteella mediajulkisuuteen. Aivan juttuni lopussa siihen liittyen on kuitenkin pieni hyvin subjektiivinen havaintoni.

…

Kirjoitukseni loppuosassa käännän katseeni toisaalle – kirjan kanteen. Sieltä nousevatkin aivan erilaiset aatokset. Kannessa on nimittäin vuodelta 1521 peräisin oleva Hans Holbein nuoremman maalaus Der Leichnam Christi im Grabe (”Kuolleen Kristuksen ruumis haudassa”). Maalaus avautuu täältä. Olen tuota maalausta käsitellyt Dostojevskin teosten maailmaa käsittelevän juttuni yhteydessä viiden vuoden takaa (täällä). Nyt palaan siihen. Lainaan omaa tekstiäni hieman tiivistäen ja myös siistien. Tuolloin se hieman rönsyili.

Fjodor Dostojevski näki tuon maalauksen kerran vieraillessaan Baselissa sijaitsevassa taidemuseossa. Se teki häneen vaikutuksen, tai rehellisemmin sanoen kirjailija järkyttyi siitä. Dostojevskin romaanissa Idiootti tuo maalaus tulee yllättävässä kohdassa esille. Sen jäljennös on esillä erään henkilön asunnossa, ja aiheuttaa melkoisia mielenliikutuksia, verrattavissa Dostojevskin omiin.

Nähtävästi kyseessä on sama maalaus. Sitä säilytetään juuri Baselissa sijaitsevassa museossa, jossa Dostojevski vaimonsa kanssa aikoinaan vierailivat. Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Kirjailijaan maalaus oli tehnyt suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä uskon”, oli hän todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s. 327).

Romaanissa Idiootti on sivuhenkilö nimeltä Ippolit Terentjev, kuolemansairas tavallaan säälipisteitä kerjäävä tyyppi. Hän on tietysti vain yksi hahmo romaanin moniäänisessä kokonaisuudessa, mutta Ippolit on ainakin yhdessä mielessä merkittävä. Hänen kauttansa on arveltu puhuvan kirjailijan oma ääni. Dostojevskilla on tapana panna tiettyjen henkilöhahmojen suuhun omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on joku hieman rujompi, vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa se osa tulee Ippolitille.  

Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän yskii sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja oloinen nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa unohtaa, että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen elämänfilosofiset ja uskonnolliset pohdintansa tuntuvat kypsiltä, mikä vain vahvistaa sitä kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.

Ippolit on ajautunut tilanteeseen, jossa hän pohtii vakavissaan itsemurhan mahdollisuutta. Vastaavia hahmoja muissa romaaneissa ovat Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov ja Riivaajien Kirillov. Ippolitilla se jää kuitenkin lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin teatraalisen kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on unohtanut laittaa aseeseensa panoksen.

Ippolit on mukana viettämässä erään seurueen mukana iltaa. Siellä hän ottaa puheenvuoron, jossa hän esittää kuulijoille oman tilityksensä elämästään. Hän on kirjoittanut sen valmiiksi ja itse asiassa suunnitellutkin lukevansa sen tuolla eräällä huvilalla läsnä oleville tuttavilleen. Hänellä on tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).

Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä jopa ironisen vastenmielisesti.  Välillä se on ”kimakka” tai ”särisevä”, välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei siis ole mitään kaunista kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen pitkän tilityksen omista näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu itsemurhayritys.

Kerron hieman tilityksen sisällöstä. Hän on siis saanut lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on rajallisesti jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä järkevästi, hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa vihamieheensä. Hän onnistuu järjestämään perheelle apua ja siitä auttamisen halu vain lisääntyy. Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä, mikä kantaisi hedelmää myös hänen kuolemansa yli.  Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen täyttämät ”pahan voimat”. Painajaiset ja erilaiset näyt saavat hänessä vallan. Aaveet kiusaavat. Hän näkee ympärillään hämähäkkejä. Eräs niistä puraisee hänen koiransa kielestä palasen.

Nyt päästään tuohon Holbeinin kuollutta Kristusta esittävään maalaukseen. Hän oli nähnyt sitä muistuttavan maalauksen erään häntä vainoavan (tai vainoavaksi luulemansa) henkilön asunnossa siellä vieraillessaan. Ippolit ei sen taulun nähtyään voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen eikä kuoleman jälkeiseen elämään, ainakaan siinä muodossa kuin se tapahtuu maan päällä. Tässä on hieman pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):

”…Jos kaikki hänen opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui tottelemaan ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja tyttö nousi, ’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai oikeammin, paljon oikeammin sanoen, vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin suunnattoman suuri, rakenteeltaan upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi kitaansa, murskannut ja nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja äärettömän kalliin olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen kaikkien lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli luotukin vain tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän juuri tämän käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta, jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan aivan pakostakin. …”

 Teen tekstiin pienen korjauksen. Suomalaisen Raamatun mukaan Jeesus toteaa: ”Talitha kuum!” Se tarkoittaa: ”Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!” Kyseessä on tapaus, jossa Jeesus herättää synagoogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista (Markuksen evankeliumi 5: 35-43).

Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, siitä emme hänen mukaansa voi tietää mitään.  Ikuisuus ja kuoleman jälkeinen elämä ovat käsityskykymme ulkopuolella eikä hän ole kyennyt tuota käsittämätöntä oivaltamaan.

Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta seuraavaa: ”Me loukkaamme Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia käsityksiämme, harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”

Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.

Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi.  ”En voi alistua pimeän voiman valtaan,” hän tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää pohdintojaan. Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.

Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi, hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava, että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei olekaan hänestä kiinnostunut. Saatuaan tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin itsemurhayrityksenä. Hän ottaa aseensa esille.

Läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain romaanin päähenkilö ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois. Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen. Samassa hän menettää tajuntansa.

Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa, jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua teossaan.  Aglaja epäilee, että Ippolit järjesti ampumiskohtauksen saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli kyseessä on ollut nuorille niin luonnollinen huomion puute. Ruhtinas Myškin päätyy samanlaiseen arveluun: ”Hän varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja sanoisivat, että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki pyytäisivät häntä hartaasti jäämään eloon.”

 Kokoavasti totean vielä, että Ippolit Terentjev uskoo elämään. Hän katsoo, että Jeesus pystyi herättämään Lasaruksen ja Jairuksen tyttären kuolleista ja nämä saattoivat jatkaa maanpäällistä elämäänsä. Molemmat kuitenkin kokivat aikanaan luonnollisen kuoleman. Myös Jeesus itse koki kuoleman eikä ollut mahdollista, että hän olisi voinut jatkaa elämää siinä kidutetussa ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan sulje pois elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen, mutta se on sitten aivan toisenlainen olotila, jota emme voi tietää ja jonka todellisuudesta emme voi nyt olla osallisia.

Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.

Tutkija Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako vai eikö olla? voisi sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei Kirillovin esihahmona. Kirillovin hahmossa viedään eteenpäin Terentjevin nostamia kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka päätyy ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin tapaan hieman rujo tyyppi, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä äänitorveksi.

…

LOPUKSI

En malta olla palaamatta Linjaman kirjaan. Hän käsittelee siellä (s. 75) nykyistä suhdettaan lestadiolaiseen uskonkäsitykseen.  Olen löytävinäni sieltä jotain samaa kuin siinä, mihin Ippolit Terentjev – siis Dostojevski itse - on päätynyt.

Olen numeroinut otsikon, koska aikomukseni on kirjoittaa jatkoa.