Lyhyt juttu jumalanpalveluksesta

 Nyt valmistaudutaan huomiseen vappupäivään, mutta minäpä nostankin esille hengellisen teeman.

Netissä on sitten koronan puhkeamisen ollut sunnuntaisin kuunneltavissa ja seurattavissa jumalanpalveluslähetyksiä. Vaikka olenkin maallistunut, niin toisinaan syvennyt niitä kuuntelemaan. Itse kirkkotila on valinnalleni aika ratkaiseva. Vanhan ajan puukirkko vetää minua usein puoleensa. Yleensä se sijaitsee jossain syrjäisessä pikkukunnassa. Tällä kertaa kohdalleni osui Oulun liepeillä sijaitsevan Lumijoen seurakunnan messu. Siitä tuli iltapäivälleni pieni piriste. Kirkko näyttää jostain syystä typötyhjältä, jumalanpalveluksen seuraajia on netissä kuitenkin runsaasti. Kyseisessä kunnassa en ole koskaan käynyt.

Ensitutustumiseni Lumijoen kirkkoon tapahtui pääsiäisaamuna, jolloin taisin seurata lähetystä suorana. Valinta oli puhdasta sattumaa. Youtuben algoritmi vain heitti sivun kohdalleni. Huomasin, että saarnaaja oli vanhoillislestadiolainen. Hänen saarnansa kiinnosti ja siihen sitten syvennyinkin. Mainittakoon, että muutkin tekijät vaikuttavat valintaani. Mainitsen yhden kiinnostukseni kohteen. Se on Pyhän sydämen kappeli Helsingissä. Siitä saa tietoa mm. täältä. Keskiaikaiset kivikirkot ovat yksi intohimoni. Niiden seinä- ja alttarimaalaukset sävähdyttävät. Valitettavasti vain usein nettilähetyksissä esitellään aika vähän itse kirkkotilaa. Jos saarnaamassa on joku nuori pappi, en kyllä pääse puhujan kanssa laisinkaan samalle aaltopituudelle. Tunnelmakuvaukset eivät kiinnosta, vaan saarnassa on oltava perinteinen ydinsanoma. Sen voi tarjota vanhakantainen herätyskristillisyyteen sidoksissa oleva puhuja.

Joskus menen itse kirkon jumalanpalvelukseen. Siihen pitää olla jokin erityinen syy. Toisinaan haluan vain mennä laulamaan virsiä muiden seurassa. Pettymykseni on suuri, jos virret ovat tuoreempaa tuotantoa ja melodiat outoja. Haluaisin siellä veisata vanhoja, lapsuudesta tuttuja virsiä.

Yllä mainitsin Lumijoen kirkon. Siellä pääsiäisaamuna pidetyssä jumalanpalveluksessa veisattiin virsi nro 105: ”Aurinkomme ylös nousi…” Se on yksi suosikeistani. Sen kolmas säkeistö saa sydämen värähtämään. Tässä hieman alkua:

”Kesälinnut taivaan alla

iloisina lentävät.

Sulaneella sydämellä

laulaa toukomettiset…”

Siinäpä meille mieltä kohottavaa riemun tunnetta.

Mutta nyt tulen kirjoitukseni ytimeen. Tämän aamun (30.4.2023) jumalanpalveluksessa Lumijoella saarnaajana oli sama pappi kuin pääsiäisaamuna, mutta nyt minut sävähdyttänyt tekijä istui urkuparvella. Hyvin nuori urkuri soitti sekä alku- että loppusoiton. Tuskin jalat ylettyivät jalkioon mutta varmasti hän toteutti tehtävänsä. Soittajan nimikin kerrottiin: Matteus Säily. Valitettavasti kirkkoherra ei tervehdyspuheessaan kertonut tarkemmin sävellyksistä. Mutta ei sen väliä. Menkää ja kuunnelkaa. Linkki on tässä.

Hienoa, kun lapset ja nuoret saadaan musiikin pariin. Kesää odotellessa toivotaan ja myös rukoillaan maailmalle rauhaa.

Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Sergei Rahmaninov - 150 vuotta syntymästä

 Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille  (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.

Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla. Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin 2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput ovat poimintojani konserteista.

…

Rahmaninov (19.10.2016)

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien kärkikolmikkoon.

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/ ).

 

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle.

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni.  Täytyy todeta, että ei musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin klassiseen musiikkiin. 

…………………..

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

………………………………

VIGILIA IISAKINKIRKOSSA  (2014)

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään ”rukouksellisena”. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.

Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

………………………………….

Vuodelta 2016:

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

 

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

 

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

 

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

…

Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.

………………………….

XVI Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä  avajaiskonsertissa (2019)

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!

Yhteys ikuiseen (Rikoksen ja rangaistuksen jälkinäytös)

 Aluksi:

Fjodor Dostojevskiin olen jäänyt kiinni. Näkemykseni syvenevät vuosi vuodelta. Juttuakin on tähän blogiin kertynyt. Itselleni ehkä tärkein kirjoitukseni ”Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus” (täällä). Se on kuitenkin jo yli yhdeksän vuoden takaa ja asioiden kehittely on siinä jäänyt aika lailla puolitiehen. Se kuuluu kuitenkin luetuimpiin teksteihini. Mainitsen toisenkin tekstini: ”Elämä, kuolema, ikuisuus”, joka on syntynyt edellistä kolme vuotta myöhemmin (täällä). Sen parissa muistan väännelleeni ajatuksiani pitkään. Yhtä kaikki, en pääse Dostojevskista eroon. Jälleen kerran olen lukenut Rikosta ja rangaistusta (1866) lumoutuneena, kuin ensi kertaa. Tutuksihan se on toki tullut jo vuosikymmeniä sitten. Nykyisin minua eniten vetää puoleensa Dostojevskin romaanien ketjun yhtenäisyys, niistä kumpuavat teemat: alkaen varhaisesta kirjeromaanista Köyhää väkeä (1846) ja päättyen Karamazovin veljeksiin (1880).  Ehkä löydän joskus aikaa ja energiaa senkin syvempään käsittelyyn. Nyt tässä jutussani keskityn yhteen romaaniin, mutta pieni raapaisu osuu myös Riivaajien (1872) suuntaan.

Tekstissäni Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus tein itseni kannalta tärkeitä löytöjä, joiden kautta Dostojevskin filosofia ja uskonkäsitys alkoi minulle aueta. Nyt menen aluksi romaanin epilogiin, jota vanhemmassa J. A. Hollon suomennoksessa (vuodelta 1922) kutsutaan jälkilauseeksi ja vuodelta 2008 peräisin olevassa O. Kuukasjärven suomentamassa versiossa jälkinäytökseksi. Keskiössä on edelleen Sonjan ja Raskolnikovin välinen rakkaus, mutta en kylläkään täysin pysy siinä kehyksessä.

Tähän kirjoitukseen  tulee piakkoin jatkoa: Osa II, jossa käsittelen Sonjan Raskolnikovin valintoja romaanin muiden henkilöhahmojen kuin myös Dostojevskin oman maailmankatsomuksellisen kehityksen kautta. 

…

OSA I

Rikoksesta on kulunut puolitoista vuotta. Ollaan siperialaisessa kaupungissa, ”aution virran rannalla”. Kyseessä on Irtyš-joki. Kaupungin esikuvana on asiantuntijoiden mukaan ollut Omskin kaupunki, jossa myös Dostojevski itse vietti pakkotyövuosiaan. Kaupungin keskustassa on linnoitus. Siellä sijaitsevassa vankilassa Raskolnikov oli jo viettänyt yhdeksän kuukautta. Tuo tuntuu symboliselta ajalta, koska tässä lyhyehkössä jälkinäytöksessä kuvataan Raskolnikovin eräänlainen uudestisyntymä, jossa hän löytää lopullisesti yhteyden rakkaaseen Sonjaansa. Ristiriitaisesta suhteesta avautuu ikuinen ystävyyssuhde, joka on valmis kestämään raskaimmatkin koettelemukset.

 Elämä oli muotoutumassa uomilleen. Raskolnikov oli vankileirillä, Sonja oli asettautunut lähistölle asumaan. Karuissa oloissa hän oli löytänyt pikkuhiljaa oman paikkansa ja osansa. Se oli auttavaisen ja hyvään pyrkivän herkän ihmisen tie. Sairastelun rasittama arki toki toi omat ongelmansa, mutta ne eivät uskossaan nöyrän Sonjan elämänvoimaa pysäyttäneet.

Mennään ratkaisevaan tilanteeseen, sen kiihkeimpään hetkeen. Lainaukset ovat julkaistusta suomennoksesta.

”He olisivat tahtoneet puhua mutta eivät kyenneet. Molempien silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.” (Suom. Olli Kuukasjärvi, s. 687.)

Katkelma on romaanin jälkinäytöksen aivan lopusta, viimeistä edelliseltä sivulta. Se kuvaa hetkeä, jolloin Raskolnikov oli viimeinkin vastannut Sonjan rakkauteen. Raskolnikov oli heittäytynyt Sonjan jalkoihin ja vajosi kiihkeään syleilyyn. Arkuudessaan Sonja aluksi pelästyi mutta tajusi hetkessä, mistä oli kyse:

”Hänen silmissään alkoi loistaa suunnaton onnentunne, hän käsitti – eikä siinä ollut enää mitään epäilystä – että Raskolnikov rakasti häntä, rakasti äärettömästi, että se hetki oli lopultakin tullut…”

 

Se oli suuri hetki molempien elämässä. Ylimielinen Raskolnikov lopultakin nöyrtyi rakkauteen. Nöyrtyminen merkitsi käännettä. Ylimielisyys oli ollut syvällä eikä se sisimmästä poistunut, vaikka erinäiset mustasukkaisuuttakin muistuttavat tunnetilat taisivat kiusata häntä itseäänkin. Rikosten tunnustamisella ja sen myötä tulleella tuomiolla ei ollut kyetty sisintä puhdistamaan. Jonkinmoinen paremmuuden riesa vaivasi edelleen, vaikka mies oli joutunutkin nöyrtymään kohtaamaansa todellisuuteen. Sonja häntä tarvitsi, ei hän itse. Siinä uskossa hän oli Siperian matkansa aloittanut. 

Tässä ollaan tekemisissä ihmispsyyken arvaamattomien voimien kanssa. Olisi odottanut jonkinmoista nöyryyttä, mutta samoihin uomiin palattiin. Tarkastellaan hieman, miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

Oikeudenkäynnissä Raskolnikov oli ollut rehellinen ja yhteistyöhaluinen ja kertonut seikkaperäisesti kaikki tekemänsä rikoksen vaiheet. Muisti toimi erinomaisesti, mikä osaltaan todisti Raskolnikovin vakaasta psyykkisestä terveydentilasta ja syyntakeisuudesta. Mutta vastakkaisestakin näkemyksestä oli näyttöä. Tuolloin muodissa oli ns. tilapäistä mielenhäiriötä koskeva teoria. Ja oli merkkejä, että hän olisi ollut jonkinlaisen ”murhaamis- ja ryöstämismanian” vaikutuksen alla. Siihen liitettiin myös Raskolnikovia ennen rikosta vaivannut ”sairaalloisen synkkämielisyyden tila”. Tämän olivat useat todistajat panneet merkille. Siihen vaikutti myös syytetyn hankala taloudellinen tilanne.

Tuomiosta tuli lopulta lievempi kuin odotettiin. Osaltaan siihen vaikutti Raskolnikovin opiskelukaverin, ystävän  ja sittemmin myös hänen sisarensa aviopuolison Razumihinin todistus. Tämä kertoi eräitä hellyttäviä tapauksia Raskolnikovin menneisyydestä. Hän oli opiskeluaikanaan auttanut pyyteettä erästä keuhkotautia potevaa kaveriaan ja tämän perhettä. Kaiken lisäksi hän oli kunnostautunut eräässä traagisessa tulipalossa. Hän oli hakenut liekkien vallassa olleesta huoneistosta kaksi pientä lasta pelastaen näin heidän henkensä. Hän sai lopulta kahdeksan vuoden tuomion.

Raskolnikov eli elämäänsä pakkotyöleirillä Irtyš-joelle avautuvassa laaksonäkymässä. Tilanne näytti jämähtäneen paikalleen. Sonja oli onnistunut löytämään pienoisen toimeentulonkin ompelijan töiden ansiosta. Lisäksi hän auttoi muita vankeja kirjeenvaihdossa ja yhteyden pidossa. Hänestä pidettiin, mikä nosti Raskolnikoviin lähinnä kiusaantuneita tunteita.  Sonja oli käynyt säännöllisesti vankileirillä Raskolnikovia tapaamassa. Joskus tuntui, että muut vangit iloitsivat hänestä enemmän. Tapaamiset olivat Raskolnikovillekin välttämättömiä, mutta pakonomaisia. Tämä tuntui miltei vähättelevän nöyristelevältä tuntuvaa Sonjaa. Samaan luontevuuteen hän ei kyennyt kuin muut vangit. Se sai Raskolnikovin hämmentymään. Oliko se mustasukkaisuutta, sitä ei hän kai halunnut tunnustaa, mutta vaivautuneisuudestaan hän ei päässyt eroon. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi, vieraantuneeksi. Hän halusi kai olla muiden yläpuolella. Tällaisessa tilanteessa muut vangit alkoivat häntä vierastaa. Tai se oli tosiasiassa vielä pahempaa: heidän välillään tuntui olevan syvä kuilu.

”Hänestä itsestään ei kukaan pitänyt, vaan kaikki karttoivat häntä. Lopulta he alkoivat suorastaan vihata häntä. Minkä takia? Sitä hän ei tiennyt. He halveksivat ja pilkkasivat häntä; hänen rikoksestaan tekivät pilkkaa nekin, jotka olivat paljon pahempia rikollisia kuin hän. Sinä olet herra! he sanoivat hänelle. – mikä pakko sinun oli kulkea kirves kourassa; ei se ole mitään herrojen työtä.” (suom. Ollli Kuukasjärvi, s. 682-683.)

Muut vangit pitivät häntä myös jumalankieltäjänä ja sen takia hänet olisi pitänyt heidän mielestään tappaa.  Näin hänet leimattiin, vaikkei hän ollut koskaan puhunut kenenkään vangin kanssa Jumalasta eikä uskon kysymyksistä. Tämän kaiken ohessa Raskolnikovia hämmensi se, kuinka kaikki pitivät Sonjasta, vaikkei tämä mitenkään pyrkinyt heitä mielistelemään.

Mennään vielä tarkemmin tuota kiihkeää rakastumisen hetkeä edeltäviin tapahtumiin Sonjan ja Raskolnikovin välillä.

Viime aikoina Sonja oli sairastellut eikä häntä ollut näkynyt pitkään aikaan. Raskolnikov oli havainnut itsessään kaipuun ja ikävän. Myös muut olivat ihmeissään, kun Sonjaa ei näkynyt. Sitten saatiin kuulla, että Sonja oli tervehtymässä eikä tarvinnut olla huolissaan.

Mikä oli konkreettisesti Raskolnikovin mielenmuutoksen takana? Se ei syntynyt itsestään, ei siinä mitään jumalallista ilmestystä tapahtunut. Tarvittiin yksinäinen hetki, joka kuvataan kirjan edellisellä sivulla.

Oli aamuvarhainen hetki joen rannalla. Raskolnikov teki aamuisia tehtäviään parin muun vangin kanssa. Koitti sattumoisin yksinäinen hetki, jolloin nuo työkaverit olivat muissa askareissa. Kun ei ollut mitään tekemistä, Raskolnikov käveli kohti joen rantaa ja alkoi korkealta törmältä tutkailla kauempana avautuvaa rantanäkymää.

”Kaukaa toiselta rannalta kantautui laulua hädin tuskin kuuluvana. Siellä auringonpaisteessa kylpevällä silmänkantamattomalla arolla erottui häviävän pienenä pisteenä paimentolaisten majoja. Siellä oli vapaus, siellä eli toisenlaisia ihmisiä, jotka eivät muistuttaneet lainkaan täkäläisiä, siellä itse aikakin tuntui seisahtuneen, aivan kuin Abrahamin ja hänen karjalaumojensa päivät eivät vielä olisikaan menneet ohi. Raskolnikov istui ja katseli hievahtamatta, herpaantumatta; hänen ajatuksensa muuttuivat haaveiksi, kuvitelmiksi; hän ei ajatellut mitään, mutta epämääräinen tuska teki hänet levottomaksi ja kiusasi häntä.”

 

Tuohon hetkeen ilmestyi yllättäen Sonja. Se oli jälleennäkeminen sairastumisen vuoksi poikkeuksellisen pitkäksi käyneen eron jälkeen. Sonja istuutui hänen viereensä. Oli vielä kylmää ja Sonja ojensi kätensä Raskolnikoville -  ”tapansa mukaan arasti”.

Sonja oli vielä sairautensa jäljiltä heikkona. Yleensä Raskolnikov oli reagoinut Sonjan saapumiseen kylmäkiskoisesti, ”vastahakoisesti”, saattanut jopa jättää reagoimatta Sonjan käden ojennukseen. Mutta tällä kertaa hän koki Sonjan saapumisen aivan toisin. Hän heittäytyi itkien syleilyyn. Sonja pelästyi aluksi yllättävän voimalliseen tunteenpurkaukseen mutta oivalsi, että nyt oli se hänen pitkään odottamansa hetki. Siitä se alkoi. Kaikki oli selvää.

Jatketaan suoraa lainausta:

”He olisivat tahtoneet puhua, mutta eivät kyenneet. Molempien silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko, täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.

He päättivät odottaa ja kestää. Heillä oli jäljellä vielä seitsemän vuotta ja miten paljon edessä vielä oli sietämätöntä kärsimystä, miten paljon ääretöntä onnea! Mutta Raskolnikov oli herännyt uuteen elämään, ja hän tiesi sen, tunsi sen koko uudistuneella olemuksellaan, ja Sonja – hänhän oli elänyt vain Raskolnikovin elämää!” (s. 687-688.)

Sonjasta todetaan, että ”hän oli niin onnellinen, että melkein pelästyi onneaan.” ”Seitsemän vuotta, vain seitsemän vuotta!” Näin Sonja kokee onnensa. Ne tuntuvat tuolloin kuin seitsemältä päivältä.

Kirjailija kuitenkin samalla varoittaa: ”Raskolnikov ei tiennytkään vielä silloin, että uusi elämä ei tule ilmaiseksi, että se täytyy vielä ostaa kalliilla hinnalla…” Jotain arvaamatonta oli mahdollisesti edessä, mutta siitä ei tarkemmin kerrota. Kaikki riippuu ”tulevaisuudessa tehtävällä työllä”. Nyt alkaa ihmisen sisäisen uudistumisen vaihe, minkä myötä valmistaudutaan uuteen tuntemattomaan todellisuuteen. Romaani päättyy tällaisiin odottaviin tunnelmiin.

Vanhojen iskelmien maailmassa (runo)

Johdannoksi:

Alla olevaa tekstiä voisi kai kutsua pelkästään viimeistelemättömäksi kyhäelmäksi. Se syntyi hetkenä, kun mieli paneutui vanhojen iskelmien ja perinteisten lavatanssien maailmaan. Tuo laululyriikka on tullut minulle nimenomaan viime vuosien aikana tutuksi. Nuorena lähinnä sydäntä oli rock ja uudemman tyylin iskelmät.

Tekstissä ei ole juurikaan muuta omaa kuin muutamat sidesanat ja fraasien keskinäinen järjestys. Kaikki fraasit olen poiminut vanhoista iskelmistä. Niitä ovat laulaneet Olavi Virta, Reijo Taipale, Jorma Lyytinen, Esko Rahkonen, Kari Tapio, Veikko Lavi, Kari Piironen, Finlanders ja muutamat muutkin. Ne on oman tajunnanvirtani kautta muotoutuneet kokonaisuudeksi. Voisi siis kai puhua postmodernista otteesta.

Olkoon, miten on! Laitan sen kuitenkin tähän, kunnianosoituksena vanhalle tanssimusiikille, niiden laulajille, lavatansseista pitäville, sanoittajille ja kaikille niille, joilla on sydämessään edes pieni nurkka vanhoille tanssilavaiskelmille.

Oikeastaan tekstini on tarkoitettu kuunneltavaksi. Minun pitäisi se lausua (tai väliin jopa laulaa), jolloin tangon, valssin ja muiden laulujen rytmi heräisi eloon. Sekasotkuhan siitä voi syntyä, mutta olen luomustani kyhätessä hakenut tämänkaltaisen lyriikan olemusta. Keskeisenä tavoitteenani on ollut, että lukiessaan kukin löytää sieltä tuttuja iskelmiä vuosikymmenten takaa,  ja ehkä myös muistoja.

…

Vanhojen iskelmien poltteessa

Tuikkehessa tähtitarhain

olen etsinyt kaikkialta vain rauhaa itsellein.

Mennyt vaik' on elon aika parhain, rakkain oottaa jo ikkunassaan,

valo kutsuen hohtaa, vuori hehkuu raivoaan. 

Itse kasvoin mä kukkien lailla, uusi päivä luo aamun kirkkauden,

kieli herkkä jää näin värähtelemään:

Oi jospa vielä kerran sinne satumaahan käydä vois, kun järjen veit ja minusta orjan teit.

Kun vain sun kanssas olla saan, onni parhain on luonasi sun.

Ja merivettä perunoita sekaan suolaa hiukan voita,

etanoita ihanoita: väri niiden niin lempeä on.

Onni uskomaton, silloin täyttynyt on.

Ja korvin niin herkin, äänesi kuulen, viuluissa tuulen

niin muistan huultes kuiskeen,

katsees polttavan,

kuin unelman,

ja tuoksutkin, joita tuuli toi.

Kun kanssasi käydä saan onnelaan,

huulet antaa kuumintaan

ja haaveet kuin uni häipyy unholaan.

Ei eksy taivaan lintukaan,

mut - siivetönnä en voi lentää.

Mieltä lämmittää eräs herttainen kiharapää ja sydän hehkuu alla paksun laavakuoren

mut helmassa onnellisen yön, olet myrsky mi ruutuuni lyö.

Siks’ oon mä suruinen.

Jäikö kaikki vain yhteen suudelmaan polttavaan?

Vastausta, rauhaa saanut en.

Vesi musta laitureihin loiskuaa.

Mut’ silloin –

tango helkähtää.

  

”Mua hurmaa humala, on näytös lopussa…”

”… se verhon vetää eteen sydämen.” 

Tuo otsikon lainaus on monipuolisen musiikkimiehen ja trubaduurin Harri Saksalan käsialaa. Kyse on argentiinalaisesta tangosta ja Saksala on antanut omalle suomennokselleen nimen ”Viimeinen känni”.  Siitä kerron lisää alempana.

 Minun ikäluokkani tuntee Saksalan ennen kaikkea 60-luvun loppupuolen rokkarina: Topmost, Soulset ja Apollo olivat tuolloin Suomi-rockin huippua. Tuon jälkeen on paljon tapahtunut. Saksala on hankkinut ihan porvarillisen ammatinkin. hän on lakimies. Musiikki ei kuitenkaan sen myötä jäänyt. Wikipediasta voi lukea lisää.

Olen itse kuullut Saksalaa livenä vain kerran. Se oli joskus 2010-luvun puolivälissä Kouvolassa Jättömaa-festivaalin yhteydessä. Se teki vaikutuksen.

En kajoa nyt syvemmin Saksalan uraan. Totean, että laulajana hän on tulkinnut suomalaisia klassikkorunoilijoita, kuten Aleksis Kiveä, Aaro Hellaakoskea, Eino Leinoa. Tuoreemmista pitää ehdottomasti mainita Pentti Saaritsa, jonka lyriikan ympärille hän rakensi 70-luvulla ihan oman projektinsa. Muitakin vastaavia projekteja on uraan mahtunut, mm. Mika Waltarin tekstejä. On Saksala tulkinnut myös suomalaista tangoa omalla karhean voimallisella tyylillään. Saksalan omat sanoituksetkin ovat laadukasta työtä, samoin sävellykset. Sovituksiaan hän taitaa väheksyä, mutta on niissäkin ansionsa.

Kaikkia näitä voi kuunnella neljästä CD:stä koostuvasta kokoelmasta Lauluja, vuosia, elämää (osat 1 ja 2). Levyjen ohessa on myös kattava johdantoteksti Saksalan uraan ja arvokasta taustatietoa äänityksistä ja musiikillisista ambitioista. Tuo kokoelma esittelee nimenomaan Saksalan soolotuotantoa. Suosittelen. Jos ei muualta, niin kirjastoista kyllä löytyy. Se laitos meillä vielä toimii. CD-kokoelman sisältämä aikajakso alkaa vuodesta 1976 ja yltää levyjen julkaisuvuoteen 2014. Minua kiinnostaa nyt ennen kaikkea Saksalan tulkinnat argentiinalaisesta tangosta. Niistäkin olen tähän poiminut itselleni vaikuttavimmat tulkinnat.

 

Argentiinalaisen tangon albumi Le Tango ilmestyi vuonna 1990. Saksala oli Suomessa päässyt kosketuksiin argentiinalaisen tangon tekijöiden kanssa. Hän innostui, mutta varsinaisen sytykkeen hän sai Pariisissa, jonne hän oli saanut lyhyen taiteilija-apurahan. Siellä toimi nimenomaan argentiinalaiseen tangoon omistautunut klubi. Siitä homma lähti käyntiin. Pariisin keskustassa hän pääsi loistostudioon äänittämään. Ja levy valmistui. Yllä mainitussa CD-kokoelmassa on seuraavat argentiinalaiset tangot: Viimeinen känni – La ultima curda, Niin kuin toive – Fuimos, Sen päivän ja sen illan – El dia que me quieras ja En ole enää sulle velkaa – Mano a mano.

Tähän vuoden 2014 CD-kokoelmaan on liitetty vuonna 2003 äänitetyt klassikkotangot Yksin – Uno ja Luokses jään – Volver sekä La Cumparsita. Ne on sovitettu paljon pelkistetymmin: pelkällä bandoneonin ja myös kitaran säestyksellä. Noista kaksi ensimmäistähän ovat aiemmin Eino Grönin tunnetuksi tekemiä.

Argentiinalainen tango vaatii omanlaisensa tulkintaa. Suomalainen tangoperinne on unohdettava. Musiikissa on vaihteleva rytmi, välillä tunnelma kiihtyy, välillä hidastuu. Vaihtelua riittää musiikin kautta välittyy hyvin monenmoiset elämän tunnot. Musiikki ja laulu tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Sanojen vuolaus ei tunnu istuvan musiikin rytmiin. Joskus kerronta saattaa nousta tunteenomaisena purkauksena musiikin ylle. Mutta säestys myötäilee laulajaa. Itkua ja naurun purkauksiakaan ei vierasteta Niin tango toimii alkukielellä.

Saksalan voimallinen ääni sopii siihen genreen todella hienosti. Eikä vain ääni, kyllä hän on sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen. Hänen suomennoksensakin tuovat kuulijoiden eteen tunnelman hetkittäisen raakuuden. Minua innosti erityisesti kaksi tangoa: yllä jo mainittu Viimeinen känni ja toiseksi argentiinalaisen tangon historian tärkeimmän hahmon Carlos Gardelin säveltämä Mano a mano (En ole enää sulle velkaa).

El dia que me quieras on myös Gardelin sävellys. Sen suhteen hieman vierastan - ainakin toistaiseksi - Saksalan raakaa tulkintaa (hänen oma suomennoksensa). Sen on levyttänyt myös Tapani Kansa: Päivä jolloin rakastat (san. Lauri Taponen). Kansan tulkinta on herkän tunnelmallinen ja myös sanoitus istuu tuohon Argentiinan ”Satumaaksikin” kutsuttuun lauluun sen verran eroottisenkin tunnelmallisesti, että Saksalaa kuunnellessa sydämeen nousee vastareaktio. Totta kai Gardelin omaa alkuperäistätulkintaa ei voita mitään. Alkuperäiseen sisältyy myös herkkä resitatiiviosuus.

Vuonna 1935 traagisesti lento-onnettomuudessa kuolleen Carlos Gardelin elämästä on julkaistu vuonna 2020suomenkielinen elämäkerta (Maailman tangokuningas Carlos Gardel), tekijöinä Julian Barsky & Osvaldo Barsky. Suosittelen tutustamaan. Gardelin elämän vaiheista olisi paljon mielenkiintoista kerrottavaa.

…

Mennään noihin kahteen yllä jo mainitsemaani Saksalan tulkintaan.

 

Viimeinen känni (La ultima curda - sävellys ja alkuperäiset sanat: Anibal Trollo & Castillo Gonzales)

 

CD-levyn oheistekstissä selvitetään levytyksen ja sanoituksen taustaa. Se oli aiemmin Saksalan jo suomentama ja Anneli Saariston levyttämä, mutta hän ei ollut suomennokseen tyytyväinen. Tuolloin hän ei edes tiennyt, että kyseessä oli vanha argentiinalainen tango. Hän alkoi tutkia alkuperäistä tekstiä ja halusi tehdä uuden tekstin sitä kunnioittaen. Laulun alkuperäinen nimi La ultima curda tarkoittaa itse asiassa ”viimeistä esirippua”.

”Se on tyypillinen argentiinalainen dramaattinen teksti kuolemasta. Käänsin sen viimeiseksi känniksi, mutta paremmin kuin mitä se oli Annelin levytyksessä käännetty.”

Näin Saksala itse kertoo sanoituksestaan. Saksala jatkaa Le Tango -levystään:

”Levyn ilmestyessä argentiinalainen tango oli suomalaisille ihan uutta. Suomalaiseen korvaan kuulosti oudolta, kun tangossa ei ole lainkaan rumpuja. Vasta myöhemmin Suomessakin alkoi Astor Piazzolla -buumi. Ja sain jopa puhuttua Astor Piazzollan esiintymään Ikaalisiin juuri ennen sen kuolemaa 1990-luvun alussa.

Positiivisesta palautteesta huolimatta tuo tangolevy ei kamalasti myynyt. Ehkä jopa pari tuhatta kappaletta. Sen tekeminen oli kohtuullisen kallista, mutta onneksi minulla oli päivätyö Vantaalla.”

 

Seuraavassa on katkelma Saksalan tekstistä:

 

”Muistot ja tyhjyys, typeryys taas kerran täyttää tylsän mielen.

Nyt viinihöyryt huumaa kielen.

Kuin tyhjään ränniin, mä putoon viimeiseen känniin.

 

Jo peitä hehku auringon

ja ikkunasi kiinni laita.

Mä unohduksen maita käyn.

Ja jälleen katoan taa humalan.

 

Siis kerro kohtalosi

mun tuskani on tosi.

En sitä enää peittää voi.

Kai muistat rakkauden

sen menneen kaukaisen.

Se unhon yöstä hiljaa soi.

Sua sanat satuttavat

ja yhä kiduttavat

mun maljapuheissani.

Vaan vanha lempi on

kiihkeintä bandoneon

kuin viinilasin autuus

mua hurmaa humala

on näytös lopussa

se verhon vetää eteen sydämen.”

…

En ole enää sulle velkaa - Mano a mano

 

Lainaan ansiokasta nettisivustoa Milongafin-nettisivustoa. Se esittelee argentiinalaista tangolyriikkaa suomeksi. Sieltä löytyy tämän tangon sanoitus. On siellä myös vanhempi versio Viimeisestä kännistä. Sivusto avautuu täältä. Lainaan sanat kokonaisuudessaan, siten voimme tutkailla, miten teksti toimii ilman musiikkia:

 

”Allapäin ja murheissa
nyt sen kaiken vasta huomaan
Olit liian hyvä nainen
sä mun pieneen elämään      

Olit enemmän kuin läsnä
olit hehku jota palvoin
olit hellyys jonka vuoksi                                       
mä öitä aina valvoin
ja mä sulle olin paljon
enemmän kuin kaikki muu

Miten köyhä olit silloin
jossain sivukorttelissa
ehkä vielä muistat illan
kun siellä kohdattiin

Vaan nyt on kaikki toisin
sulle elämä on juhlaa
kun sen toisen kanssa kuljet
ja hän sinuun kaiken tuhlaa
olet kavala kuin kissa
ja hän hiiri parka vain

Tyhjät toiveet, kuvitelmat
niitä täynnä on nyt pääsi
Miten sokeaksi saikaan
sinut hölmöt juhlineen

Puuteroidut houkutukset
voittajat ja valloittajat
ne narrin lailla siellä
jossain sulle kumartavat
ja röyhkeästi tunkeutuvat
pieneen sydämeen

En ole enää sulle velkaa
kaiken aikanaan jo maksoin
Siksi välitä en tippaa
mitä tuut sä tekemään

Tai jos jotain vielä oisi
joku vippi ehkä kaksi                                             
niistä murhetta en kanna
en ryhdy enää maksajaksi
turhaan kulta niitä vaadit
ne nyt toiset maksakoon

Nautinnot ja öiden huumat
valloitukset suurimmatkin
ohi meneviä voittoja
sittenkin on

Rahaa riittää kerskureilla
jotka haistaa aina saliin
ja ne sulle uskottelee
sä osaat ampua vain maaliin
ja sitä harhaa sä ryhdyit
kerran palvomaan

Vaan vanhan päällystakin lailla
sä voit olla kerran yksin
Silloin kaikki suuret toivees
on hiekkaan valuneet

Siksi valmis yhä oisin
enempään kuin kaikki roistot
jotka lupasivat kerran
maailmansa kirkkaat loistot
nuo hetket ehkä koittaa
niinkuin sanoin, valmis oon.”

 

….

Lopuksi nostan Saksalan levyiltä vielä yhden helmen, joka ei ole argentiinalainen mutta upposi minuun. Saksala on tehnyt urallaan yhteistyötä useiden maineikkaiden muusikoiden kanssa. Yksi heistä on kitaristi Antero Jakoila, jonka soolot ja saundit kyllä nousevat musiikin kokonaisuudesta pintaan. Jakoilan sooloalbumilta vuodelta 1984 löytyy Saksalan tulkinta kuubalaisen Pedro Luis Ferrerin sävellyksestä Balladi tuhmasta tytöstä (Romance De La Nina Mala). Se on kaikin puolin upea tulkinta, johon Saksalan ja Sini Perhon yhteistyössä tekemä sanoitus osuu nappiin.

Kirjastosta ainakin tuo Saksalan CD-kokoelma löytyy. Ja alkukielisiä kappaleita voi kuunnella Youtubesta, hakusanana kappaleen nimi. En ole tarkistanut, mitä Saksalan esityksiä sieltä löytyy.

 

Translaki – pohdintoja, päätelmiä, tunteilua…

Eduskunta hyväksyi tiistaina (1.2.2023) lain sukupuolen vahvistamisesta äänin 113 – 69 (lähde). Yleisestihän puhutaan translaista, mutta kuten tämän videon alussa todetaan, kyse on nimenomaan sukupuolen vahvistamisesta. Transsukupuolisia se ei välttämättä pelkästään koske. Se koskee meitä kaikkia Suomen kansalaisia.

Kommentoin aluksi hiukan äänestystulosta.  Oppositiopuolueista kokoomus jakautui äänestyksessä (26 – 10), muut eivät. Hallituspuolueista puolestaan Keskusta jakautui, 12 äänesti puolesta, 13 vastaan, poissa oli 5 edustajaa. Havaitsin, että ainakin eräät tunnustukselliset kristityt olivat sitä vastaan, mm. kaksi vanhoillislestadiolaista ja myös entinen pääministeri Juha Sipilä. Muista hallituspuolueista ei vastustajia löytynyt. Mutta myös niiden ryhmissä oli protestointi mahdollista: poissaolo. Sosiaalidemokraateista oli poissa viisi edustajaa, vasemmistoliitosta neljä ja vihreistäkin kaksi. Heidän taustoista teen nyt vain yhden havainnon. Sekä demareitten että Vasemmistoliiton muslimikansanedustajat – yksi kummastakin ryhmästä - eivät osallistuneet äänestykseen.

En kirjoittele tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Käsittelin 10. toukokuuta 2021 blogissani Päivi Räsäsen syytteitä. Jutun otsikkona oli Lainsäätäjän kujanjuoksu (täällä). No, Räsänen roikkuu edelleen löysässä hirressä, koska hovioikeus ei ole vielä ”ehtinyt” juttua käsitellä. Mutta se siitä.  Kirjoituksen lopussa tulen viitanneeksi tuolloin jo valmisteilla olleeseen translakiin. Monet ovat ihmetelleet, miksi vasta nyt viime hetkellä lakiin liittyviä ongelmia on nostettu esille, mutta kyllä niistä puhuttiin myös silloin, tosin vain sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin seurannut keskustelua niistä ajoista lähtien. Se on tosin ollut muutamien henkilöiden varassa. Etunenässä äänessä on ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Tosin eduskunnassa keskustakin on mennyt vuonna 2019 mukaan hallitukseen, jonka ohjelmassa tuon lain valmistelu on ollut. Se kertoo myös osaltaan jotakin arviointikyvyn puutteesta.

Totean jutussani, että ”valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia”, jotka askarruttavat myös opposition kansanedustajia. Niistä on voitava keskustella vapaasti. Pelkäsin tuolloin Räsäsen tapaus esimerkkinä, että kansanedustajat varovat nostamasta esille sen kaltaisiin lakeihin liittyviä kriittisiä huomioita, koska siitä voi olla ikäviä seuraamuksia, jopa syyte. Lainaan siinä kansanedustaja Sebastian Tynkkystä, jonka mukaan on olemassa pelko, että syyte voi tulla jälkikäteen, aivan kuin Räsäsellekin tuli. Nyt voisi kai todeta, että pelko syytteistä on laantunut. Ehkä syyttäjävirastokin on alkanut varoa nostamasta yksittäisten kansanedustajien sanomisia esille, kun tuosta Räsäsen tapauksestakin on koittanut sille monenmoista harmia.

Julkinen keskustelu tiivistyi lopulta vasta ratkaisevan äänestyksen koittaessa. Ehkä se johtuu hektisestä ajastamme. Ääntä piti ennen kaikkea oppositio. Kirjoitin tuolloin vuonna 2021, että hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanjaa saadakseen yleisen mielipiteen asian taakse. Tosiasiassa tilanne on kehittynyt siihen, että valtamedia on hallituksen ja erinäisten kansalaisryhmien sylikoirana pitänyt huolen siitä, että kärkevätkin kannanotot ovat pehmenneet. Ehkä kriittiset ajatuksetkin halutaan pitää sisimmässä ja toivotaan samalla, ettei mitään traagista nouse esille. Ajallemme tyypillistä on myös leimatuksi tulemisen pelko.

Nyttemmin juttua on tullut tiuhaan. Mainitsen tässä yhteydessä pari vastikään ilmestynyttä kirjoitusta niitä tarkemmin käsittelemättä. Entinen kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on julkaissut paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen (Translaki irrottaa sokan). Päivi Räsäsen ”kohtalotoveri”, lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola on myös julkaissut aiheesta oman tekstin (Uusi translaki edustaa ideologista ihmiskäsitystä).  Helsingin Sanomissa asiaa on 27.1. käsitellyt nuorisopsykiatrian professori Riitta-Kerttu Kaitiala, jota voi pitää todellisena asiantuntijana. Hänen näkemykseen viittaan lisää alempana. Eikä unohtaa pidä myöskään aivan juttuni alussa viittaamaani videota, jossa Janne Saarela nostaa tiivistetysti esille kymmenen asiaan liittyvää ongelmaa. Samasta yhteydestä löytyy myös keskeisiä linkkejä, muun muassa juuri yllä mainitun Kaitialan asiantuntijalausuntoon eduskunnan Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Tapio Puolimatka on nostanut esille vastaavanlaisista laeista nousseita seuraamuksia muualla maailmassa, kuten Britanniassa ja Kanadassa. Englannissa aiheesta on kirjoittanut Helen Joyce, joka on itse feministi mutta liittynyt lain vastustajiin. Häneltä on vuonna 2021 ilmestynyt kirja Trans – When Ideology Meets Reality. Teos on ollut valtava myyntimenestys ja itsekin olen tuota menestystä ollut osaltani pönkittämässä.

Todettakoon, että on minulle toinenkin transsukupuolista käsittelevä kirjoitus. Se löytyy täältä. Siitä käy ilmi ainakin se, että Yhdysvalloissa voi muslimikin suhtautua myötämielisesti lapsensa sukupuolen korjaukseen.

…

Tutustutaan seuraavaksi muutamaan sosiaalisessa mediassa kohtaamaani kriittiseen näkemykseen. Varoitan, että nyt kieli menee jo räväkäksi. Onni Rostila on nouseva poliitikko, joka tuo asioihin myös oman juristin näkökulmansa. Hän pohtii keskustelun yksipuolisuutta ja ihmettelee samaa kuin minäkin eli sitä, miksi laajempaa keskustelua translain mukanaan tuomista ongelmista on ruvettu käymään vasta sen lopullisen äänestyksen loppumetreillä. Hän antaa ymmärtää, että on suuri vaara, että nyt hyväksytty laki laajenee koskemaan myöhemmin myös alaikäisiä lapsia. Kovasti sitä ainakin agitoidaan.

Rostila viittaa juuri yllä jo mainittuun Riitta-Kerttu Kaitialan haastatteluun. Hän on Rostilan mukaan paras mahdollinen asiantuntija ja pitää juttua hyvänä. Kaitiala ottaa kriittisen kannan lain ulottamista lapsiin. Hän viittaa esiin räjähdysmaisesti kasvaneeseen sukupuoliahdistukseen, mikä on yhtenä keskeisenä osana nyt vallitsevaa mielenterveyskriisiä. Lapselle on annettava kasvurauha. Heidän elimistönsä ja psyyke ovat vielä kehitysvaiheessa.

Rostilan mielestä nuorten ja lasten päitä tarkoituksellisesti sekoitetaan, syötetään aktivistijärjestöjen toimesta tietynlaista poliittista ja ideologista agendaa. Monet viralliset instituutiot on saatu näiden aktivistijärjestöjen puolelle.

Yksi tällainen instituutio on lapsiasiain valtuutetun toimisto. Kun Kaltialan asiantuntemuksesta nousee perusteltu kanta, että lapsiin ei pitäisi ulottaa oikeutta vain muutella juridista sulkupuolta oman mielen mukaan, niin lapsiasiain valtuutettu on omassa lausunnossaan ollut toista mieltä. Lapsiasiainvaltuutetun perustelu vaikuttaa Rostilan mukaan oudolta. Tämä katsoo, että koska on vähän tutkimustietoa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihtaminen vaikuttaa lapsen muun sukupuoliahdistuksen kokemukseen ja sen kehittymiseen, niin meidän pitäisi sen vuoksi sallia se. Olisi itsemääräämisoikeuden rajoittamista, jos sitä ei sallita. Vaikka lapsiasiainvaltuutettu on esittänyt kantansa ennen Helsingin Sanomien haastattelun julkaisemista, niin sopii ihmetellä, mihin asiantuntijoihin hänen kantansa perustuu.

Rostila ihmettelee tuota logiikkaa: ikään kuin varmuuden vuoksi pitäisi tehdä radikaali uudistus, koska meillä ei ole siitä tarpeeksi tietoa. Rostilan mukaan siinä ei ole mitään järkeä, mutta ”näin toimitaan sukupuolikysymyksissä asiassa kuin asiassa: mennään pienien ryhmien ehdoilla”. 

Kun on kyse lapsen edusta, niin siten ei pitäisi ajatella. Lapsi on muutenkin juridisesti vajaavaltainen. ”Tolkun ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä asioista, koska pieni vähemmistö huutaa muut hiljaisiksi ja kyseenalaistaa asiantuntijatietoa.” Näin Rostila reagoi vallitsevaan vaikenemisen kulttuuriin.

Rostila käsittelee myös Helsingin koululaitoksen päätöstä antaa SETAn järjestää Sateenkari- ja sukupuolen moninaisuus -työpajan Helsingin yläkoululaisille (6. – 9. luokat). Hän ihmettele, miten näin nuorten psyyken kannalta tärkeän aiheen käsittely on ohjattu aktivistiryhmän käsiin.

Kaitialan artikkelia käsittelee Facebook-päivityksessään myös Jussi Halla-aho. Hänkin suhtautuu haastatteluun ja Kaitialan kantoihin myötäsukaisesti. Hän ihmettelee, miksi tutkimustieto lentää kovin kevyesti ”roskakoppaan”. Lobbausjärjestö saa määrätä, eivät nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset.

Halla-aho nostaa kysymyksen: ”Seta ja sen ohjauksessa olevat poliitikot ajavat lainsäädäntöä ja kulttuuria, jonka seuraukset ovat kohteena oleville ihmisille vahingollisia, jopa tuhoisia?”

Professori Kaltialan vastausta hän pitää ”lempeänä”:

"Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen."

Itse hän ilmaisee asian verrattain ronskisti. Ollaan kytköksissä ikiliikkujaan, mikä vain lisää myrkynkylvöä:

”Transfanaatikot eivät halua ihmisten voivan hyvin. Heille hajalla olevat nuoret, jotka luulevat ongelmiensa johtuvan väärästä kehosta, ovat uhreja ja he itse näiden uhrien jaloja puolustajia. Mitä enemmän yhteiskunnassa on itsetuhoisia mielenterveyspotilaita, sitä enemmän "tarvitaan" Setaa ja sen poliittisia jatkeita, ja sitä enemmän Seta tarvitsee julkista rahaa uhrien "puolustamiseen".”

….

Muutan radikaalisti näkökulmaa ja siirryn teologiseen ja filosofiseen argumentointiin. Teologi Santeri Marjokorpi sivuaa kommentillaan lakia nettiluennossaan, jonka varsinainen aihe on Jälkikristillisen ajan haasteet Yhdysvalloissa. Kommentit translaista hän esittää noin neljän minuutin ajan kohdasta 39:00 alkaen.

Jälkikristilliseen aikaan liittyy todellisuutta koskevien perusoletusten dekonstruktio eli asioiden merkitysten purkaminen. Postmoderni maailma pyrkii vaikuttamaan ihmisiin. Dekonstruktiota esiintyy koko ajan ja sitä on aika vaikea vastustaa. Hän viittaa filosofi Jacques Derridaan, joka näitä dekonstruktioita on tuonut esille.

Hän lainaa Johanneksen evankeliumin aloitusta (alussa oli sana – logos). Derridalle dekonstruktio on tapa vastustaa rationaliteettia, siis logosta. Se on kaiken rationaalisuuden keskiössä ja siitä pitää pyrkiä eroon. Tässä mielessä kyseessä on myös hengellinen kysymys.

”Moderni maailma haluaa kyseenalaistaa sanojen riippuvuuden todellisuudesta. Sanojen objektiivista, jaettua merkitystä vähätellään, ja kun meillä ei ole enää luottamusta siihen, että sanat tarkoittavat sitä, mitä ne tarkoittavat, on mahdollista antaa sanoille millaisia merkityksiä tahansa. Ja jos sanat voi tarkoittaa mitä tahansa, silloin niillä ei ole mitään merkitystä itsessään, tai ei ainakaan jaettua merkitystä. Se tarkoittaa sitä, mitä sanomme sen itse tarkoittavan.”

Tästä hyvänä esimerkkinä Marjokorven mukaan on juuri translakikeskustelu. Jos kuka tahansa voi vapaasti ilmoittaa olevansa joko mies tai nainen, se tarkoittaa, että sanojen merkitys purkaantuu täydellisesti. Eikä meillä ole sen jälkeen sellaisia sanoja. ”Tällöin jaettu viittauskohde katoaa. Meillä ei ole mitään auktoriteettia, joka ratkaisisi merkityksen.”

Marjokorven mukaan tämän hajoamisprosessin alla sellaiset sanat kuin Jumala, luonto, tiede, demokratia ja traditio ”voivat saada epäilevän katseen”.

”Ne ovat sanoja, joista tietyllä tapaa on poistettu merkitys. Eli meillä on tavallaan kyky epäillä kaikkea, mutta vähän kykyä vahvistaa mitään. Tällöin tietenkin jäljelle jää nietzscheläisittäin tai marxilaisittain halu ja voima – tai väkivalta.”

Tässä on havaittavissa arvelua, että kehitys voi johtaa jopa arvaamattomiin seuraamuksiin. Tämän ymmärtää, kun ottaa huomioon luennon laajemman kontekstin. Luennon aikana tuodaankin esille erilaisia mahdollisia ratkaisuja siihen, miten kristilliset yhteisöt selviävät nykykehityksen paineessa.

Marjokorven mukaan hajoamisen ongelma on aivan todellinen. Emme ylipäänsä voi enää käydä keskustelua, kun sanojen merkitykset pirstaloituvat ja jakaantuvat. Meillä ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ja välttämättä ei edes ajatella, että ne sanat viittaisivat mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Kulttuurissa, jossa merkin ja sanan liiton välillä on rikki, sanat tyhjentyvät merkityksestä. ”Hajottavat voimat johtavat meidät poissaolon tilaan, jossa me ei koskaan voi olla varmoja, mikä on todellista, mikä on totta, mikä on hyvää. Jäämme relativistiseen pimeyteen, nihilistiseen tilaan.”

Yleisön puolelta kysytäänkin, tarkoittaako se, että ”minä olen minulle jumala”. Marjokorven mukaan se ainakin johtaa siihen: ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia, ihmisen halu ja voima ratkaisee. Hänen mukaansa Derrida arvostelee ”logosentrismiä”. Jos on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen ”logos”, jokin totuus mihin pitäisi sitoutua, niin ”se alistaa ja rajoittaa meitä”.

…

Liitän tähän oman sivuhuomion, jossa tosin etäännytään pääaiheesta. Tuo nihilismin esiin nosto on minulle kiinnostava. 1800-luvun lopun aatteesta näin jälkeen päin tiedämme, että siitä poiki yhteiskunnassa arvaamaton kehityskulku, kuten valheellisen utopismin ohjaama bolševikkivallankumous. Olen itse tutustunut viime aikoina venäläisen kirjailijan Jevgeni Vodolazkinin ajatuksiin. Hänhän on siviiliammatiltaan Venäjän keskiajan kirjoitusten tutkija. Hänen mukaansa keskiajalla ei katsottu tulevaan, ei luotu mitään ”utopioita”. Katse oli menneessä, jossa Jumala oli tullut lihaksi ihmisten keskuuteen. Se yhdisti.

…

Lopuksi palataan arkisempaan ”suunsoittoon”. Se olkoon jatkeena tuohon teologiseen ja filosofiseen pohdintaan, vaikka uskonnosta ollaankin kaukana. Kyseessä on Ivan Puopolon nettikeskustelu, jossa yhtenä vieraana on Joakim Vigelius, joka sai aikoinaan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, kun oli Tampereen yliopistossa sukupuolen tutkimuksen laitoksen massaluennolla kyseenalaistanut luennoitsijan esittämän oletuksen miesten kuukautisista. Vigelius julkaisi näkemyksensä sosiaalisessa mediassa ja hän sai syytöksiä siihen suuntaan, että hänen ulostulonsa myötä ”luottamuksellinen ilmapiiri” oli hävinnyt ja hän oli käytöksellään aiheuttanut ”turvallisuusuhkaa”. Oli myös vaarannettu yhdenvertaisuus ja opiskelijoiden välinen tasa-arvoisuus. Ja totta kai häntä myös nimiteltiin.

Hänet suljettiin luennolta, mutta asia ei jäänyt siihen Vigelius vei asiaa eteenpäin hallintokanteluna. Varadekaanin kanssa käydystä viestien vaihdosta selveni, että ”miesten kuukautiset” on osa tietopohjaista opetusta. Yliopisto ei voi siihen puuttua. Kyse on siis sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolikokemuksesta, jota kutsutaan sukupuoleksi. Näin tämä käsitesekaannus etenee.

Puopololla on hauska räväkkä tyyli. En kykene sitä tähän kopioimaan, mutta ilmaisen asian hieman totisemmin. Hänen mielestään ehkä laista ei seuraa mitään traagista mutta häntä hämmentää se, että mahdollisista uhista ei voi puhua julkisesti, koska silloin aletaan nimitellä transfoobikoksi. Yleensähän on kuitenkin lakien yhteydessä tapana pohtia niiden toteutumista.

Vigelius puolestaan kiteyttää oman huolensa näin:

”Eniten minua hämmentää, että kun esitetään niitä ihan valideja argumentteja, niin minkä takia mahdollistetaan sukupuolimerkinnän muuttaminen koko suomalaiselle aikuisväestölle ilmoitusasiana kuukauden harkinta-ajalla vuoden välein. Ja kun tätä kysyy, niin saa vastaukseksi ’koska ihmisoikeudet vaativat’.”

…

Tulee moninaisia ajatuksia ja ymmälle jäädään. Mihin yhteiskuntamme on muotoutumassa, kun faktoilla ei ole mitään virkaa ja omat tuntemukset ottavat ohjat? Toisaalta suvaitsevaisuudesta huolimatta annetaan leimakirveille valta iskeä.

...

Lisäys 5.2.2023.

Kun yllä vihjattiin Friedrich Nietzscheen, niin vapaasti muotoillen kiteytän hänen ajatteluun liittyen muutaman sanan. Lisään myös kommentin Jacques Derridan filosofiaan. Olen heitä hiukkasen käsitellyt aiemminkin.

Nietzsche joutui toteamaan, että Jumala on kuollut, syy löytyi itse kirkkoinstituutiosta. Ja kun Jumala oli kuollut, niin ihminen tekee itsestään jumalan. Siinä maailmassa hän ja hänen tuntemuksensa ovat keskuksena, kaikki on periaatteessa sallittua ja mahdollista. Ei hiljennytä korkeamman voiman edessä. ”Yli-ihmisajattelua” mukaillen hän voi myös nousta toisen ihmisyksilön mukaan, mennä virran mukana. Se veturi voi viedä arvaamattomiin seurauksiin.

Jacques Derridan uusmarxilaista ajattelua on kommentoinut mm. Jordan Peterson. Kun Marxilla perustana oli talousjärjestelmä, Derridan ajattelussa kaikki palautuu valtarakennelmaan. Se ohjaa käyttäytymistämme, ei olisi mitään vastavuoroista sisäistä pohdintaa. Siihen perustuu myös kielen peruskäsitteiden purkaminen. Petersonia mukaillen ideologit ottavat vallan ihmisestä, oma moraalinen pohdinta jää taustalle.

Tähän yhteyteen liittyy käsite ressentiment – ’vihamielinen kauna’. Kun oman heikomman aseman tai riittämättömyyden tunteen katsotaan olevan seurausta järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta, niin yksilö sitä vastustaessaan näkee syyllisen yhteiskunnassa menestyneissä muissa ihmisissä, ja siksi hän alkaa vastustaa heitä ja käydä jopa heidän kimppuunsa. Kyseessä on katkeruuteen johtava ”kaunan tie”. Olisiko myös tämä nykyinen leimakirveiden heittely palautettavissa tähän? ”Jos ongelma on maskuliinisuus, niin silloin kaikkia miehiä ja jopa miehisyyden käsitettä täytyy vastustaa ja halventaa.” Näin toteaa Peterson (12 uutta elämänohjetta, s 179-180). Tämän tapainen ajattelu oikeuttaa hänen mukaansa omahyväiseen vihaan. Peterson kehottaa ihmisiä menemään itseensä, etsimään malkaa omasta silmästä.